Perustulo ja omaa elämistä koskeva itsemäärääminen

Impulsseja Kesäkuu 2015

Jorma Kalela

Perustulo ja omaa elämistä koskeva itsemäärääminen

• Suomalainen perustulokeskustelu on ollut puutteellista, jos mittapuuna pidetään kysymyksen poliittista ja historiallista merkitystä. Hieman kärjistäen on väitelty ehdotetun uudistuksen yksityiskohdista eikä sen tarpeellisuudesta. Sen sijaan, että olisi pohdittu vastikkeettoman toimeentuloturvan perusteltavuutta ja seura-uksia, on kiistelty erilaisista perustulomalleista ja niiden rahoituksesta.

• Suomalaisten toimeentulon lähteet ovat mullistuneet kahden viime vuosikym-menen aikana, mutta muutoksen vaatima hyvinvointivaltion peruskorjaus on jätetty tekemättä. Yhteiskuntapolitiikkaa toteutetaan ikään kuin elettäisiin vielä 1980-luvun yhteiskunnassa. Yksinkertaisuutensa ja selkeytensä vuoksi perustulo on hyvin perusteltu vastaus niihin pulmiin, joita suomalaisen yhteiskunnan 2000-luvun uudet rakenteet ovat tuottaneet.

• Perustulo avaa myös näkymän tulevaisuuden parempaan yhteiskuntaan. Jokaisen olisi saatava mahdollisuus varmistaa itselleen turvattu toimeentulo hänen itsensä haluamalla tavalla ja päättää itse hyvän elämän sisällöstä. Tähän päämäärään eteneminen vaatii ensi askeleena muutosta poliittisten puolueiden toiminnassa: niiden olisi myönnettävä jo nykyoloissa kansalaisille oikeus määrätä itse omasta elämästään.

WWW.SORSAFOUNDATION.FI

1

Elämisen uusi epävarmuus1

Tuloerojen voimakas kasvu kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa on ollut yhteiskuntaa kriittisesti tarkastelevien puheenvuorojen keskeisin teema (ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin ohella) viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se seikka, että tu-loerojen kasvu on vain yksi eriarvoisuuden yleisen lisääntymisen ilmauk-sista. Tässä kirjoituksessa keskityn työn ja elämisen jatkuvasti kasvavaan epävarmuuteen eriarvoistumisen erottamattomana seuralaisena.

Elämisen epävarmuuden keskeisin aiheuttaja on ollut työvoiman kysyn-nän muotojen moninaistuminen, mikä on mullistanut toimeentulon läh-teet. Tämä ei ole suomalainen erityisyys, vaan työnteon yhteiskunnallinen järjestelmä on muuttunut pysyvästi kaikissa OECD-maissa, joihin Suomi voidaan perustellusti rinnastaa. Työn teettämiseen tarvitaan tänään toi-senlaista työvoimaa kuin viime vuosisadalla. Suomessa uuden tilanteen piirteet tulivat näkyviin 1990-luvun lamaa seuranneen, runsaan vuosi-kymmenen kestäneen voimakkaan nousukauden aikana.

Toimeentulon lähteiden näkökulmasta on ollut merkittävintä työllisyysti-lanteen pysyvä heikentyminen. Ansiotyön puute nousi 1990-luvun lamaa seuranneella nousukaudella lamaa edeltänyttä aikaa korkeammalle tasol-le; aivan erityisesti lisääntyi pitkäaikainen työttömyys. Näin Suomessakin tuli näkyviin kaikille OECD-maille yhteinen piirre: vakituista kokoaikaista palkkatyötä ei löydy kaikille. Ansiotyön puute on nykyisin vasta toissijai-sesti suhdanteiden heikentymisen tuottama ilmiö.

Työn teettämisen muotojen moninaistuminen näkyy toisellakin tavalla ihmisten arjessa. Joka kolmas työikäinen on jo puolentoista vuosikymme-nen ajan saanut toimeentulonsa säännöllisen epäsäännöllisistä töistä.2 Niitä pidettiin vielä 1990-luvulla epätyypillisinä työsuhteina; tänään ne ovat tavanomaisia. Suurin osa elantonsa epävarmoista toimeentulolähteis-tä hankkivista ihmisistä tekee määrä- tai osa-aikaisia töitä. Monet ovat vuokratyötoimistojen palkkalistoilla, jotkut tarvittaessa töihin kutsuttavia. Tavallisesti vaihtuvat myös työpaikat ja työnantajat.

Yhä useampi myös työllistää itse itsensä. Kuvaavaa on, että monien eri ammattien töiden yhdistäminen on tavanomaista. Henkilö voi hyvinkin toimia vuoroin vaikkapa toimittajana, talonmiehenä, graafikkona, tun-tiopettajana ja kääntäjänä. Palkkatyön ja yrittäjyyden rajan hämärtymistä kuvaa myös vaikkapa kampaamo- ja kauneudenhoitoalojen mikroyrittäji-

1 Tämä kirjoitus on perusteellisesti päivitetty versio artikkelistani “Basic Income and Democracy" teo-

ksessa H. Haggrén, J. Rainio-Niemi & J. Vauhkonen (eds.): Multi-layered Historicity of the Present, Publi-cations of the Department of Political and Economic History, Studies 8, 2013. Kirjoituksen valmisteluvai-heissa saamistani kommenteista kiitän Antti Alajaa, Markku Ikkalaa, Erkki Laukkasta, Mikko Majanderia, Johanna Perkiötä, Vesa Suomista, Anu Suorantaa ja Thomas Wallgrenia.

2 Uuden OECD-tutkimuksen (In It Together: Why Less Inequality Benefits All; 2015) mukaan puolet jä-

senmaissa vuosien 1995–2013 välisenä aikana syntyneistä uusista työsuhteista on säännöllisen epä-säännöllisiä.


2

en arki. Heihin rinnastuvat työmarkkina-asemansa osalta monet teollisuu-den entiset ammattilaiset, jotka on sanottu irti yritysten ulkoistaessa toi-mintojaan.

Työn teettämisen muotojen mullistuksen ohella myös itse työ on muuttu-massa radikaalisti. Se ei enää ole ammattipohjaista vaan tehtäväsuuntau-tunutta; työntekijällä ei enää ole ”omaa” työtä eikä hänen tekemällään työllä pysyvää sisältöä. Hänellä on vain paikka jatkuvasti muuttuvassa verkostossa. Yhä useamman kohdalla arkea sekoittavat pätkätyöt, koulut-tamisjaksot ja joustot. Työhön liittyvä vakaus on niiden harvojen etuoike-us, joita työnantaja pitää ydintyövoimanaan. Muilta ei enää odoteta sa-manlaista sitoutumista työpaikkaan kuin heidän vanhemmiltaan.3

Työvoiman kysynnän ja työn luonteen muutosten tuottamaa epävarmuut-ta lisää koko ajan tietotekniikan kehitys. Sen vauhti näyttää kiihtyvän kes-keytymättä, mistä syystä sen erilaisten seurausten ennakoiminen on ää-rimmäisen vaikeata. Kiistatonta kuitenkin on, että erilaiset älylaitteet ovat jo tähän mennessä syöneet peruuttamattomasti suuren joukon työpaikko-ja. Niiden määrä näyttää kasvavan koko ajan digitalisaation, automaation ja robotiikan kehityksen seurauksena. 4

Taloudellisen toiminnan ympäristön muutos on tuottanut yritysmaailmas-ta kannanottoja, jotka saattavat tuntua ensi näkemältä yllättäviltä. Sitran yliasiamies Mikko Kosonen kertoi maaliskuussa 2015 radiohaastattelussa keskusteluista, joihin hän oli osallistunut Kalifornian Piilaaksossa. Siellä oli pidetty perustulon toteuttamista väistämättömänä, jotta yhteiskuntarauha voitaisiin säilyttää tilanteessa, jossa robotit ovat vieneet väestön enemmis-töltä heidän työpaikkansa. Samankaltaisilla perusteluilla otti perustulon esiin toisessa radiohaastattelussa pari päivää myöhemmin suomalaisten suuryritysten näkyvin hahmo Björn Wahlroos.5

Yhden näkökulman perustuloon avaakin se epävarmuus, jonka työnteon yhteiskunnalliset muutokset ovat tuottaneet ihmisten arkeen. Yhdysvalta-lainen sosiologi Richard Sennett kysyykin, ”miten ihminen voi menestyä epävakaissa, pirstoutuneissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, joissa insti-tuutiot eivät enää tarjoa elämän jatkuvuuden viitekehystä”.6 Elämisen vakaus, rauhallisuus ja ennustettavuus ovat ominaisuuksia, joille on ky-syntää jatkuvan muutoksen hallitsemissa kehittyneissä teollisuusmaissa.

3 Tästä enemmän ks. J. Kalela: ”Markkinavoimat ja ‘uusi työ’” teoksessa J. Ojajärvi & L. Steinby (toim.):

Minä ja markkinavoimat, Avain, Helsinki 2008.

4 Hyvä esitys tietotekniikan kehityksen vaikutuksesta työpaikkoihin on vaikkapa John Lanchesterin kirja-

arvio ”The Robots are Coming”, London Review of Books, 5 March, 2015.

5 Kososesta ks. Radiodei.fi/ohjelma-arkisto/isäntänä Tapani Ruokanen/ [Viitattu19.3.2015] ja Wahl-

roosista TV 1/ Arto Nyberg [Viitattu 22.3.2015].

6 R. Sennett: The Culture of the New Capitalism, Yale University Press, New Haven – London 2006, 115.


3

Eriarvoisuutta syventävä hyvinvointiajattelu

Turvatun elämisen varmistamiseen tähtäävät valtiolliset ja kunnalliset järjestelmämme rakennettiin sellaista yhteiskuntaa varten, jota ei enää ole olemassa. Työtä ei enää tehdä kuten vielä 1980-luvulla: säännöllisesti kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa ja useimmiten vielä pysyvästi yhden ja saman työnantajan palveluksessa. Toimeentulon läh-teet ovat muuttuneet uudella tavalla epävarmoiksi nykyisen aikuisväestön elinaikana. Tämä on asettanut hyvinvointivaltiomme uuteen valoon: ilman peruskorjausta se ei enää täytä tehtäväänsä.

Työsuhteen muodosta on tullut eriarvoisuuden lähde. Säännöllisen epä-säännöllisiä töitä tekevistä on tullut toisen luokan kansalaisia; esimerkiksi vuosilomalain tarkoitus ei aina toteudu heidän kohdallaan. Katkonaisilla ja vajailla työsuhteilla elävillä sekä työsuhteen ulkopuolella työtä tekevillä ei välttämättä myöskään ole oikeutta vuorotteluvapaan ja osittaisen hoito-vapaan kaltaisiin etuuksiin. Joillakin heistä saattaa kyllä olla oikeus niihin, mutta se toteutuu vain hyvin harvan kohdalla. Vain työntekijäaristokratia pääsee osalliseksi hyvinvointivaltion kaikista etuuksista. Pysyvissä tai tois-taiseksi jatkuvissa töissä olevat täyttävät eri tukien ja etuuksien saamisen ehdot, joista keskeisin on työsuhteen kesto.

Sama eriarvoisuus toteutuu työehtosopimuksissa; yhden ja saman sopi-muksen alueella samaa työtä tekevät eivät suinkaan ole tasa-arvoisia. Va-kinaisessa työsuhteessa olevat ovat etuoikeudellisia verrattuna niihin, jot-ka tekevät työtään osa- tai määräaikaisesti. Vahvaa eriarvoisuuden koke-musta tuottaa se, että kaikilla ei ole oikeutta työterveyshuollon yleensä nopeisiin, kattaviin ja laadukkaisiin palveluihin.

Työsuhteen muotoon liittyvän eriarvoisuuden hävittäminen on noussut ammattiliittojen uudeksi haasteeksi. Tasa-arvon näkökulmasta tarkastel-tuna tehtävä rinnastuu vaatimukseen, jonka on tuottanut 1980-luvun ensi vuosista alkaen laajennettu sosiaaliturvan ansiosidonnaisuus. Siinä on ol-lut kyse työnantajien ydintyövoiman suosituimmuudesta verrattuna mui-hin työntekijöihin.

Harva kiistää sen, että työmarkkinoiden uudet piirteet tuottavat kasvavia ongelmia suomalaisen sosiaalipolitiikan toteuttajille. Silti on ensinnäkin vain vähän merkkejä siitä, että nykyjärjestelmien korjaamiseen pyrittäisiin lainsäädännön tasolla. Riittääkö esimerkiksi, että työsopimuslaki edellyt-tää määräaikaisuuden perustelemista ja kieltää määräaikaisuuksien ket-juttamisen? Toiseksi on yleisesti tiedossa, etteivät viranomaiset pysty lä-hestulkoonkaan kattavasti valvomaan lain noudattamista. Tämän lisäksi valtionhallinnon tuottavuusohjelman puitteissa on vähennetty juuri näi-den viranomaisten eli työsuojelupiirien ja poliisin resursseja.

Totuttujen ajatusmallien riittämättömyys tulee näkyviin myös kysyttäessä, miten tulisi ajaa säännöllisen epäsäännöllisiä töitä tekevien etuja. Yhtäällä


4

ovat järjestäytymisen perinteiset kriteerit (ammatti-, teollisuus- tai palve-luala) menettäneet edunvalvontaa ajatellen pätevyytensä työntekijän nä-kökulmasta. Pätkätyöntekijöinä yliopistotutkijan ja tarjoilijan edut ovat yhteneväisiä, mutta Suomessa he eivät kuulu edes samaan ammatilliseen keskusjärjestöön, liitosta puhumattakaan. Toisaalla on kysyttävä, eikö työn sisällön merkitys työntekijälle ole yhtä keskeinen edunvalvonnan kohde kuin työsuhteen ehdot. Yleisemmällä tasolla kysymys on rajan-käynnistä sopimustoiminnan ja lainsäädännön tai työllistymisen ehtojen ja hyvään elämään tähtäävän toiminnan välillä.

Hyvinvointivaltiomme peruskorjauksen tarpeen tuovat esiin myös sen monet rakenteet: niistä on tullut omaa elämäänsä elävä byrokratia. Päättä-jien tilannetta kuvaa se, etteivät sosiaaliturvan tutkijatkaan hallitse sen kokonaisuuden toimintamekanismeja, joka on syntynyt erilaisten sosiaa-lista turvallisuutta ja tasa-arvoa tuottavien järjestelmien rakentamisesta. Lopputulos on niin monimutkainen, että sen heikkouksia korjaavat osittai-suudistukset tuottavat pääsääntöisesti vain uusia loukkuja.

Juuri tuloloukut havainnollistavat lainsäätäjän ongelmia: miten estää tilan-teet, joissa esimerkiksi työkeikan tuottamien tulojen lisäys estää työn vas-taanottamisen. Keikasta saatu ansio saattaa nimittäin vähentää sosiaa-lietuuksia siten, että käytettävissä olevat tulot eivät kasva. Erilaisten tuki-en keskinäinen riippuvuus on lannistanut myös monet yrittäjiksi aikoneet: tukea on kyllä saatavissa, mutta sen hinta on liian korkea, koska tuloksena on vaikkapa oman sosiaaliturvan heikentyminen.

Hyvinvointivaltiollamme on siis kaksi keskeistä heikkoutta. Yhtäällä se on jäänyt ajastaan jälkeen, sitä ei ole korjattu ottamaan huomioon toimeentu-lolähteiden mullistuksen tuottamaa eriarvoisuutta. Toisaalla siihen on tul-lut monien määräysten osalta sellaisen byrokratian piirteitä, jota kukaan ei välttämättä hallitse, ei edes Josef K. Samaan aikaan voidaan vielä perus-tellusti väittää, että sosiaaliseen turvallisuuden varmistamiseen tähtäävät järjestelmämme tarjoavat kaikkein epävarmimmassa asemassa oleville vain vajavaista ja jopa heitä nöyryyttävää tukea.

Köyhyyden pysyvyys

Ruokajonoista tuli laaja ilmiö 1990-luvun laman aikana. Ne eivät kuiten-kaan kadonneet nousukauden myötä, vaan ovat vielä tänäänkin osa suo-malaista todellisuutta. Tilanne siis on se, ettei työttömyysturva, eikä aina edes toimeentulotuki tarjoa kaikille kohtuullista elintasoa. Työkykyiset ja jopa työssäkäyvät ihmiset rinnastuvat toisin sanoen tosiasiallisesti kerjä-läisiin.

Perinteinen köyhyys katosi 1960- ja 1970-luvuilla elintason nousun ja hy-vinvointivaltion sosiaalisten tulonsiirtojen ansiosta. Muutkin kuin välittö-män aineellisen puutteen poistamiseen liittyvät tarpeet alkoivat muodos-tua välttämättömyyksiksi myös väestön pääosalle. Toisaalta yksilöllisen kilpailukyvyn nousu ihmisten välisten suhteiden normiksi varmisti sen,


5

että jokainen tunnisti markkinoilta puuttuvan tasa-arvoisuuden. Ellet pys-ty hankkimaan lapsillesi uusinta älylaitetta, olet huonompi ihminen.

Juuri kulutus on se alue, jolla eriarvoisuus näkyy selkeimmin. Köyhät lei-mautuvat siksi, ettei heillä ole mahdollisuutta tehdä hyödykkeitä koskevia valintoja, joihin paremmin ansaitsevilla on varaa. Jos mittarina pidetään EU:ssa käytettyä 60 prosenttia väestön keskinettotuloista (kaikki tulon-siirrot mukaan lukien), Suomessa on 600 000 köyhää. Tässäkin tarkaste-lussa Suomi on samassa seurassa OECD-maiden kanssa, joihin sitä tavalli-sesti verrataan: eriarvoisuus on kasvanut muuallakin viimeisten vuosi-kymmenten aikana.

Suomessakin on kyllä varmistettu kansalaisille vähimmäistoimeentulo siltä varalta, että heidän muut tulonlähteensä pettävät. Tämä on toimeen-tulotuen tehtävä; se on tarkoitettu viimesijaiseksi keinoksi taata elämisen välttämättömyydet sekä edistää itsenäistä selviytymistä elämässä. Ensisi-jaisesti julkinen valta pyrkii näihin tavoitteisiin esimerkiksi työllistämällä ja erilaisilla sosiaalietuuksilla.

Suomalainen vähimmäistulon varmistamiseen tähtäävä järjestelmä toimii huonosti ja on tehoton. Tästä kertoo tuen alikäyttö: niistä joilla on oikeus toimeentulotukeen 30-50 prosenttia jättää hakematta sitä. Silti vuonna 2012 tuen varassa eli 370 000 henkilöä, keskimäärin 5,9 kuukauden ajan ja neljännes pitkäaikaisesti.7

Toimeentulotuen alikäyttö on yleisintä ryhmissä, joissa kärsitään monen-laisesta huono-osaisuudesta. Köyhäksi leimautuminen on yleinen pelko ja monet kokevat järjestelmän kontrolloivaksi ja nöyryyttäväksi. Ansioiden ja toimeentulotuen yhteensovittaminen tuottaa usein hakijalle kohtuutto-mia ongelmia, etuuksien viivästyminen vaikeuttaa elämistä ja uhkaksi saattaa nousta toimeentulotuen maksamisen lakkautuminen. Moni kokee määräykset ihmisten tietoiseksi pompotteluksi.

Väärinkäytösten estämisen pyrkimys on tuottanut pulmia muillekin kuin toimeentulotuen hakijoille. Erilaisia tukia kyllä on, mutta niiden hakemi-nen on usein täyttä työtä. Tarvittavien tietojen hankkiminen on työlästä ja itse hakeminenkin monimutkaista ja hankalaa. On paperisotaa ja asiointia monissa virastoissa. Moni on esimerkiksi luopunut yritystoiminnan käyn-nistämisestä, koska riskinä on ollut oman sosiaaliturvan heikentyminen.

Sosiaalityöntekijöiden toimenkuva havainnollistaa nykyisen hyvinvointi-valtion keskeisintä heikkoutta. Ammatin perusidea on auttaa asiakas omil-le jaloilleen, pois sosiaalityön piiristä. Häntä on tuettava sekä niiden pul-mien ratkaisemisessa, jotka ovat tehneet tuen hakemisen tarpeelliseksi

7 Lähteenä on toimeentulotuen järjestelmän osalta Helsingissä Pikkuparlamentin auditoriossa 30.9.2014

pidetty vähimmäistoimeentuloa käsitellyt seminaari. Siellä esiteltiin Suomen osalta tulokset Euroopan unionin rahoittamasta selvityshankkeesta, jonka kohteena olivat eri maiden tavat varmistaa vähimmäis-toimeentulo. Ks. erityisesti Niko Eskelisen ”Toimeentulotuki osana suomalaista sosiaaliturvaa – Suomen EMIN-raportin tulosten esittely”.


6

että tukiviidakossa selviytymisessä. Tähän tehtävään keskittymisen estä-vät kuitenkin sosiaaliturvaa koskevat määräykset. Kasvokkain tapahtu-vaan vuorovaikutukseen on vain vähän tilaisuuksia, koska suuri osa työ-ajasta menee sen selvittämiseen, täyttääkö hakija tuen saamisen ehdot. Hyvinvointivaltion sisäisten ristiriitaisuuksien korjaaminen edellyttää ny-kyisistä poikkeavia poliittisia ajatus- ja toimintamalleja.

Kansalaisen itsenäistyminen

Sosiaalinen turvallisuus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat edelleen vahvasti perusteltuja poliittisia ohjenuoria, mutta niiden toteuttaminen vaatii tä-nään hyvinvointivaltiomme peruskorjausta. Muutoksen onnistumisen edellytyksenä on kansalaisten poliittisen osallisuuden vahvistaminen, jotta nykyisten tilalle tulevat järjestelmät rakentuisivat kestävälle perustalle. On päästävä eroon politiikassa vielä tänäänkin vaikuttavista ajatusmalleis-ta, joiden perusta oli itse asiassa murentunut jo ennen 1990-luvun lamaa.8

Kansalaisten itsenäistyminen suhteessa julkiseen valtaan oli yksi 1960- ja 1970-lukujen yhteiskuntamurroksen keskeisistä puolista. Esimerkistä käy palkkatyötä vaille jääneen tilanne: hän ei enää joutunut anomaan pääsyä työttömyyskortistoon vaan hänellä oli vuodesta 1960 lähtien oikeus ansio-työn puutteen vuoksi myönnettävän päivärahaan. Monen muun lainsää-däntömuutoksen tavoin työttömyysturvan uudistus osoitti, että viran-omaisten tehtävänä ei ollut julkisen vallan auktoriteetin ylläpitäminen vaan ”palvelujen” välittäminen kansalaisille.

Säätymäisen elämisen päättyminen oli toinen hyvinvointivaltion perustei-den rakentamisen ajan muutos, joka lujitti kansalaisen itsenäisyyttä yh-teiskunnassa. Perittyyn sosiaaliseen arvojärjestykseen palautuvat kulttuu-riset erot katosivat. Tulolähde ei enää ehdollistanut elämäntapaa: ”työläi-sen ei enää tarvinnut olla työläinen työn ulkopuolella”. Eriarvoisuus ei silti kadonnut, mutta se järjestyi nyt uudella tavalla, pelkän ansiotason perus-teella.

Tasa-arvon puutteellisesta toteutumisesta huolimatta elämisen säätymäis-ten rajoitusten katoaminen teki omaa elämistä koskevasta itsemääräämi-sestä arkea ohjaavan periaatteen. Kansalaisten saamaan tilaisuuteen yh-distää elämisen eri puolet haluamallaan tavalla elämäntavaksi sisältyi merkittävä kulttuurisen vapautumisen elementti. Toki mahdollisuudet tehdä valintoja olivat monin tavoin rajoitettuja, mutta ihmisellä oli varaa pitää kiinni oikeudestaan tehdä päätökset itse.

Myös kolmas hyvinvointivaltion peruskorjauksen edellyttämä keskeinen ajatusmalli sai alkunsa jo ennen 1990-luvun lamaa. Uudistukset oli toteu-tettava sellaisina kuin epäkohdista kärsimään joutuneet olivat ne itse jä-sentäneet. Tämä periaate tuli selvästi näkyviin tulopolitiikan kritiikissä. Kansalaiset torjuivat holhouksena asetelman, jossa edustajat olivat varan-

8 Tältä osin ks. J. Kalela: ”Kansalaiset, poliittinen järjestelmä ja yhteiskuntamoraali”, Tiedepolitiikka

2/1990.


7

neet omaksi tehtäväkseen määrittää niiden vaatimusten merkitys, joita edustettavat olivat ajaneet. Kansalaiset pitivät itseään pätevinä näkemään ja määrittämään omat etunsa, siihen ei tarvittu ”asiat paremmin tietävien” tulkintoja.

Mainitut kolme politiikkaa ohjaavaa näkemystä saivat siis alkunsa 1950- ja 1960-lukujen taitetta seuranneen kolmen vuosikymmenen aikana eli hy-vinvointivaltiota rakennettaessa ja sen kultakaudella. Näiden ajatusmalli-en yhdessä viitoittama kehitys pysähtyi 1990-luvun laman aikana ja on edennyt vain kangerrellen sen jälkeisten vuosikymmenten aikana. Tänään, 2010-luvun puolivälissä avaavat yhteiskunnan rakenteelliset muutokset näkymän kansalaisen itsenäisyyden laajentamiseen.

Kansalaisen itsenäisyyden rajat

Suomalainen perustulokeskustelu kuvaa hyvin kansalaisen itsenäisyyttä koskevien näkemysten käymistilaa. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, mi-ten julkinen valta voi varmistaa ihmisarvoisen elämän turvaavan toimeen-tulon. Lähtökohtana on 1800-luvulla alkunsa saanut ja viime vuosisadan lopulle saakka itsestään selvänä pidetty periaate. Sen mukaan kansalainen voi saada toimeentulon turvaa vain, jos hän sitoutuu tekemään palkkatyö-tä.

Vastikkeeton toimeentuloturva on haluttu kieltää, jotta sen väärinkäyttö voitaisiin estää. Siksi työttömyysturva ja työmarkkinoiden sääntely on vielä 2010-luvullakin sidottu toisiinsa. Hyvinvointivaltion rakentamisvai-heessa puoli vuosisataa sitten toteutettu uudistus aloitti kyllä työttömäksi joutuneen kannalta uuden aikakauden, mutta ei muuttanut perusperiaa-tetta. Palkkatyötä vaille jääneen ei enää tarvinnut anoa kortistoon pääsyä eikä tyytyä sitä tietä julkisista töistä saataviin ansioihin, mutta tilalle tullut päiväraha oli ehdollinen. Korvauksen saamisen edellytyksenä oli velvolli-suus ottaa vastaan (tietyt edellytykset täyttävä) viranomaisten tarjoama työ (ja sittemmin koulutus).

Työttömyysturvan toteuttamisen ja työmarkkinoiden sääntelyn hallinnol-lisesta kytkennästä oli jo 1980-luvulla tullut järkiperäisen työvoimapoli-tiikan este. Oli syytä vapauttaa työvoimatoimistot niille sälytetystä tehtä-västä selvittää, olivatko kansalaiset täyttäneet työttömyyskorvauksen saamisen ehdot.9 Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana on tarve erottaa työmarkkinoiden toimivuuden varmistaminen ja toimeentulon turvaaminen toisistaan politiikan aloina käynyt entistä polttavammaksi.

Työllistymisen käyminen sitä vaikeammaksi, mitä kauemmin työttömyys kestää kuvaa työvoimapolitiikalle asettuvia vaatimuksia. Asetelmaa ha-vainnollistaa useampaan kertaan työministerinä toimineen Tarja Filatovin julkisuudessa esittämä toteamus: viisi vuotta palkkatyötä vailla olleen ih-misen työllistäminen on viiden vuoden pituinen räätälintyötä vaativa pro-

9 Tämä oli vuonna 1989 valmistuneen Työttömyys 1900-luvun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa –

tutkimukseni (Valtion painatuskeskus; Työvoimaministeriö) keskeisin tulos.


8

jekti. Ongelmien ratkaisemisen tapaa ennakoi jo vuonna 1993 tapahtunut luopuminen velvoitetyöllistämisestä, kun silloisen laman tuottama työt-tömyys oli noussut 20 prosentin tasolle.

Lama osoittikin, kuinka vaikeata oli toteuttaa sosiaalidemokraattien ajama kansalaisen oikeus palkkatyöhön. Vuonna 1972 oli hallitusmuotoon tehty lisäys, jonka mukaan ”valtiovallan asiana (on) … järjestää kansalaisille mahdollisuus tehdä työtä”. Velvoitetyöllistäminen oli perustunut tähän määräykseen ja siitä luopuminen sai itse asiassa jatkoa vuonna 1998 työl-lisyyslain perusuudistuksesta, joka nosti hallinnonalan tärkeimmäksi teh-täväksi työvoiman saatavuuden varmistamisen.

Kuten muuallakin OECD:n ja EU:n piirissä, Suomessa ryhdyttiin painotta-maan varhaista ja kannustavaa puuttumista työttömyyteen sekä työvoi-man tarjontaa lisääviä toimenpiteitä. Käytännössä tämä on tarkoittanut keskittymistä niiden henkilöiden työllistämiseen, joiden työttömyyden on arvioitu jäävän lyhytkestoiseksi. Huomion kiinnittäminen ansiotyön puut-teen yhteiskunnallisiin seurauksiin jäi talouskasvua edistävien toimenpi-teiden jalkoihin. Tämä linjaus on osoittautunut 2000-luvun kehityksen valossa ongelmalliseksi, sillä sen seurauksena on pitkäaikaisen ja toistu-van työttömyyden torjuminen jäänyt toissijaiseen asemaan.10

Työttömyys kyllä laski 1990-luvun laman jälkeisellä nousukaudella, mutta samalla tuli näkyviin kaksi uutta seikkaa. Ansiotyön puute vakiintui ensin-näkin aiempaa selvästi korkeammalle tasolle ja toiseksi se rakentui uudel-la tavalla. Työvoimaviranomaisten asiakkaista on vain noin seitsemäsosa niitä, joihin ensisijaiset toimenpiteet kohdistuvat. Toinen ansiotyötä vailla olevien ääripää on hieman suurempi. Tähän joukkoon kuuluvat syrjäyty-neiksi syyllistetyt, mutta tosiasiallisesti syrjäytetyt, elämänuskonsa menet-täneet ihmiset.

Työttömien enemmistö eli noin 300 000 henkilöä on pitkäaikaisesti tai toistuvasti vailla ansiotyötä. He ovat pääsääntöisesti jääneet työttömyys-korvauksen ja joissain tapauksissa toimeentulotuen varaan. Tämän joukon olemassaolo on osaltaan 2000-luvun puolella pysyväksi muodostuneen tilanteen perustana: julkisuudessa valitetaan merkittävää työvoimapulaa samaan aikaan, kun maassa on laajamittaista työttömyyttä. Työnteon yh-teiskunnallisessa järjestelmässä on jotain pahasti vialla.

Pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömyys on viime kädessä seurausta samasta työn teettämisen muotojen moninaistumisesta, minkä kirjoituksen alussa todettiin mullistaneen toimeentulolähteet. Vakinaista kokoaikaista palkka-työtä ei enää riitä kaikille ja joka kolmas suomalainen hankkii elantonsa säännöllisen epäsäännöllisillä töillä. Tämä on kuluvalla vuosisadalla va-kiintuneeksi osoittautunut tilanne ja se perustelee maassa noudatetun yhteiskuntapolitiikan uudelleenarvioinnin tarpeen.

10

Tässä ks. E. Laukkanen: ”Mitä työttömyyden päättymisen syyt kertovat julkisen työvoimapalvelun pitkästä linjassta?”, Työpoliittinen Aikakauskirja 3/2012.


9

Ensimmäinen askel on luopuminen ajastaan jälkeen jääneistä ajatusmal-leista. ”Työ on parasta sosiaaliturvaa” on hyvä esimerkki sellaisesta. Sa-maa on todettava puheesta, jonka mukaan pitkään jatkunut toimeentulo-tukeen turvautuminen on käymistä naapurin kukkarolla. Laajamittaisen pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömyyden oloissa on ajatus toisten ”siivellä elämisen” vastuuttomuudesta vähintäänkin ongelmallinen. Vastikkeeton toimeentuloturva onkin saanut kannatusta poliitikkojen keskuudessa. Yleisradion vaalikoneen mukaan kevään 2015 eduskuntavaalien ehdok-kaista puolsi perustuloa kaksi kolmesta eli 65,5 prosenttia; valituksi tul-leiden osalta luku oli 52,5 prosenttia.11

Perustulo eli kaikille Suomessa pysyvästi asuville työikäisille kuukausit-tain ilman ehtoja tai jälkikontrollia myönnetty rahasuoritus onkin nykyisiä olosuhteita vastaava toimeentulotuen korvaaja. Vielä tärkeämpää on, että perustulo soveltuu yksinkertaisuutensa ja selkeytensä vuoksi hyvin hyvin-vointivaltion välttämättömän peruskorjauksen lähtökohdaksi. Toisaalta on syytä korostaa, että tällainen uudistus tuottaa väistämättä monia poliitti-sia kiistoja ja sen toteuttaminen on monia vuosia kestävä prosessi.

Ilmeistä silti on, että prosessi on jo käynnistynyt. Vihreät esittivät oman mallinsa vuonna 2007 ja päivittivät sen seitsemän vuotta myöhemmin. Perässä tuli vasemmistoliitto, joka julkisti oman suunnitelmansa vuonna 2012. Keskustajohtaja Juha Sipilän aloite vuoden 2014 lopulla muutti ase-telman, sillä nyt aktivoituivat asian kannattajat paitsi hänen oman puolu-eensa myös kokoomuksen sisällä. Perustulo alkoi nousta hallituskysymyk-seksi.

Perustulon toteuttamisen välttämätön edellytys, luopuminen työttömyys-korvauksen ja toimeentulotuen perustana olevasta valvonnasta, jakaa mie-lipiteitä. Moni ajattelee, ettei kansalaisen holhoaminen enää ole perustel-tua 21. vuosisadalla. Toiset taas korostavat, että tokihan kansalaisella on velvoitteita sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa hän elää. Näin on perusteltua jäsentää lähitulevaisuuden yhteiskuntamoraalia koskeva kysymys. Julki-nen keskustelu asiasta ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä, koska puolueet perustelevat toimintaansa ikään kuin elettäisiin työnteon puit-teiden osalta vielä 1980-luvun yhteiskunnassa.

Työttömyys ja työpaikat

Suomalainen työttömyyskeskustelu tiivistyy yhden desimaalin tarkkuu-della ilmaistuun prosenttilukuun. Sen vaihtelut kuvaavat kyllä talouden suhdanteita, mutta antavat varsin puutteellisen kuvan ansiotyön puutteen muutoksista. Pulman tuo esiin juuri tuo prosenttiluku: työttömiä lähesty-tään tosiasiallisesti erittelemättömänä joukkona. Tosiasiassa he jakautuvat

11 Kansalaisten keskuudessa tehtyjen mielipidemittausten luotettavuutta voi aina kysyä. Helsingin Sa-

nomien mukaan perustuloa kannatti kesällä 2013 54 %, kun Ajatushautomo e2 ilmoitti vuoden 2014 lopulla luvuksi 79%.


10

aiemmin todetun mukaisesti ansioiden puutteen syiden perusteella kol-meen, toisistaan selvästi poikkeavaan ryhmään.

Myös työttömyyspolitiikkaa hallitsee sama ylimalkaisuus. Kaikki puolueet ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että työpaikkojen lisäämiseen tarvitaan nykyis-tä ripeämpää talouskasvua, mutta ne eivät käy keskustelua ansiotyön puutteen eri puolista. Erimielisyydet koskevat tapoja edistää kasvua. Lu-paukset työpaikkojen lisäämisestä ovatkin tyhjää puhetta silloin, kun niis-sä ei oteta huomioon työtilaisuuksia vailla olevien tilannetta. Lyhytkestoi-sesta työttömyydestä kärsivien, pitkäaikais- ja toistuvasti työttömien sekä syrjäytyneiksi leimattujen olosuhteet ovat hyvin erilaisia.

Työttömyyden torjumiseen tähtäävien toimenpiteiden kannalta ovat an-siotyön puutteen syyt olennaisia. Jos esimerkiksi ajatellaan pitkäaikais-työttömien räätälintyönä tapahtuvaa työllistämistä, on ilmiselvää, että työvoimahallinnon toimenpiteet voivat resurssien vähäisyyden vuoksi koskea vain hyvin pientä osaa heistä. Yhtä itsestään selvä esimerkki ansio-työn puutteen syiden keskeisyydestä on toteamus työttömien kahden ää-ripään suhteesta. Tilapäisesti eli työpaikan vaihtamisen tai suhdanteiden vuoksi työttömien työllistämisellä ei ole mitään yhteyttä toimenpiteisiin, joita tarvitaan syrjäytettyjen eli elämänuskonsa menettäneiden ihmisten tilanteen kohentamiseen.

Pääosa työttömien enemmistöstä haluaa edelleen töihin, mutta heidän työllistymisensä näköalat ovat synkät. Tarvitaan nimittäin 2 prosentin vuotuinen talouskasvu, jotta työttömyys kokonaisuutena ei nouse nykyi-seltä tasoltaan ja sitä voimakkaampi kasvu, jotta ansiotyötä vailla olevien määrä voi supistua.12 Tämän lisäksi pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömien joukon suuruus muistuttaa sekä työtilaisuuksien puutetta koskevan on-gelman mittasuhteista että korjaavien toimenpiteiden suunnittelun hanka-luudesta.

Tärkeätä on havaita, että työttömien enemmistön vaikeudet löytää työ-paikkaa eivät johdu huonosta koulutuksesta tai ammattitaidon puutteesta, työkokemuksen vähäisyydestä puhumattakaan. Joukossa on jopa useampi tuhat korkeakoulututkinnon suorittanutta henkilöä. Monien ammattitaito on kyllä vanhentunutta, mutta toisaalta suurelle joukolle nuoria ei löydy töitä, vaikka he ovat juuri päättäneet ajantasaisen koulutuksen.

Työttömät eivät todellakaan ole mikään yhtenäinen joukko; jo heidän ja-kamisensa edellä kuvattuihin kolmeen ryhmään on karkea yleistys. Ansio-työn puutteen syyt ovat moninaisia ja korjaavien toimenpiteiden kirjo suuri. ”Työttömyys” on toisin sanoen yhteinen nimittäjä niin suurelle mää-rälle erilaisia yhteiskunnan ilmiöitä, että sen käyttökelpoisuutta käsitteenä voi perustellusti kysyä.

12

Vrt. Työ- ja elinkeinoministeriön lyhyen aikavälin työmarkkinaennuste, kevät 2015 (J. Alatalo, H. Hämäläinen & T. Maunu). TEM-analyyseja, 66/2015.


11

Säännöllisen epäsäännöllisiä töitä tekevät kyseenalaistavat käsitteen pä-tevyyden omalla tavallaan. Ansioiden puutehan on heidän kohdallaan itse asiassa pysyvä tilanne, koska heidän erilaisille tulonlähteilleen on yhteistä, että ne ovat vakinaisen ja kokoaikaisen työsuhteen vastakohtia. Siksi voi perustellusti kysyä, kuvaako ”työttömyys” lainkaan heidän tilannettaan. Kun vielä otetaan huomioon digitalisaation, automatiikan ja robotiikan avaamat näkymät tulevaisuuteen, voi perustellusti kysyä, onko työttömyys käsitteenä jäänyt ajastaan jälkeen.

Päättäjät ovat itse asiassa vastanneet kysymykseen myönteisesti ryhty-mällä puhumaan työllisyysasteen nostamisesta. Tämä ajatusmalli toteut-taa työllisyyslain vuoden 1998 perusuudistuksen logiikkaa, jossa työ-markkinoita tarkastellaan talouskasvun näkökulmasta ja jossa julkisen vallan keskeisimpänä tehtävänä on varmistaa työvoiman saatavuus. Työl-lisyysaste toimii viitekehyksenä, jonka puitteissa voidaan puhua työpaik-kojen lisäämisestä työttömyyden torjunnan sijasta.

Kevään 2015 eduskuntavaalien alla korostunut puhe talouskasvun tuot-tamista uusista työpaikoista herättää kuitenkin kysymyksiä, koska kehi-tyksen suunta on OECD-maissa ollut työpaikkojen määrän osalta laskeva. ”Työn ja sen laadun” keskeisyyden korostaminen jää pelkäksi propagan-daksi, ellei esitetä konkreettisia suunnitelmia uusien työtilaisuuksien luo-miseksi. Nekään eivät sellaisenaan riitä, vaan työllistämistä on lisäksi tar-kasteltava niiden henkilöiden näkökulmasta, joille pyritään järjestämään työpaikka.

Pitkäaikaisesti ja toistuvasti työttömänä olevat ovat vuoden 1998 uudis-tuksesta lähtien olleet toissijainen politiikan kohde, koska he eivät ole ol-leet talouskasvun kannalta ongelma lyhyellä aikavälillä. Heille on kyllä tarjottu töitä, mutta usein sellaisia, joita kohtaan heillä ei ole kiinnostusta. Pakkopullaa on useimmiten myös uudelleenkoulutus, koska siihenkin on osallistuttava, jotta saisi työttömyyspäivärahaa. Perustulon vahvuus toi-meentuloturvana on juuri sen vastikkeettomuudessa.

Perustulo ei ratkaise kaikkia toimeentulon hankkimiseen liittyviä ongel-mia. Se on kuitenkin askel kohti politiikkaa, jossa luotetaan kansalaisiin, ja jonka ideana on ”kepin” sijasta ”porkkana”. Se antaa esimerkiksi mahdolli-suuden ottaa vastaan pieni työkeikka tai osa-aikatyö tarvitsematta pelätä vaikkapa asumistuen menettämistä. Välttämättömimmän toimeentulon varmistamiseksi ei ole pakko alistua viranomaisvalvonnalle. Syrjäytyneek-si leimaantumisen sijasta työttömälle saattaa jopa palautua elämänusko. Tämänsuuntaisen politiikan mahdollisuuksia lisää työnteon yhteiskunnal-linen järjestelmän muuttuminen: ”pitkien ja pysyvien työurien rinnalle tullut työ, jota tehdään pieninä palasina eri yrityksissä”.13

13

Lainaus Mika Kiljusen ja Merru Tuliaran Vierakynä-kirjoituksesta (”Ripeä työnvälitys edellyttää raken-teellista uudistusta”) Helsingin Sanomissa 25.5.2015.


12

Omaa elämistä koskeva itsemäärääminen

Mitä velvoitteita kansalaisella on sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa hän elää? Tämä on edellä todetun mukaisesti toinen niistä yhteiskuntamoraa-lia koskevista kysymyksistä, jotka perustulon ajankohtaistuminen herät-tää. Vastauksen pohtimisen lähtökohdaksi on syytä ottaa ihmisten arki, johon on tullut pysyvästi kaksi uutta piirrettä. Molemmat liittyvät toi-meentulolähteiden mullistukseen ja johtavat lopulta kysymään, kuinka merkittävä asia kansalaisten arki on poliittisille puolueille.

Ansiotyön puute on ensinnäkin saanut uuden sisällön: se on toisenlainen asia kuin perinteinen työttömyys. Enää ei olla joko palkkatyössä tai työt-tömänä, vaan suuri osa ihmisistä hankkii elämisen välttämättömyydet ta-valla, jonka seurauksena tuo erottelu on menettänyt entisen selityskykyn-sä. Toinen ihmisten arjen rakenteen uusi piirre palautuu sekin työvoiman kysynnän mullistukseen. Tässä arjen muutoksessa on ytimenä kysymys siitä, miten ansiotyön ja muiden elämänalueiden suhde on järjestettävä.

Arjen rakenteen 2000-luvulla selväksi käynyt muutos täydentää itse asias-sa sitä mullistusta, jonka aiheutti puoli vuosisataa sitten elämisen sääty-mäisten rajoitusten purkautuminen. Kulttuurinen vapautuminen teki sil-loin mahdolliseksi elämisen eri puolien yhdistämisen siten, että ihminen saattoi itse rakentaa oman elämäntapansa. Silloin menetti pätevyytensä tulonlähde elämistä jäsentävänä periaatteena, tänään on uudelleenarvi-oinnin kohteena vieraalle tehdyn työn välttämättömyys toimeentulon tur-vaamisessa.

Uusia olosuhteita kuvaavat ammattiyhdistystoiminnan haasteeksi nous-seet itsensä työllistävät, monien eri ammattien töitä tekevät ihmiset. Vas-tausta ei odota pelkästään kysymys siitä, mikä järjestö ajaa heidän etujaan. Perustavampi ongelma on, että itsensä työllistävät henkilöt osoittavat palkkatyön ja yrittäjyyden rajan muuttuneen veteen piirretyksi viivaksi. Työnteettäjän ja -tekijän välinen eturistiriita ei kylläkään ole kadonnut, mutta osapuolten suhteet järjestyvät monessakin mielessä perinteisestä poikkeavalla tavalla. Tämä koskee muun muassa suhdetta työn sisältöön.

Työ on ammattiyhdistystoiminnassa perinteisesti ajateltu vieraalle myy-dyksi ajaksi ja sitä koskevat tavoitteet voittopuolisesti työnantajan määrä-ysvallan rajoittamiseksi. Työntekijän itsensä kannalta myönteiset asiat on sijoitettu työn ulkopuoliselle elämänalueelle. Nykyiset olosuhteet antavat kuitenkin mahdollisuuden kehittää toimintamalli, jossa työtä koskevien vaatimusten joukkoon on lisätty myös työn tekijälleen tuottama tyydytys. Ajattelun lähtökohtana on silloin ihmisen elämänpiiri kokonaisuutena. Työ ja työn ulkopuolinen elämänalue eivät ole toistensa vastakohtia, vaan toi-siaan täydentäviä elämän puolina.

Vieraalle tehdyn työn välttämättömyyden kyseenalaistuminen ei siten ole tehnyt tyhjäksi ammattiyhdistystoimintaa. Se kuitenkin nostaa esiin ky-


13

symyksen siitä, miten on ajateltava ihmisen omaa elämistään koskevan itsemääräämisen alueen laajentumista. Nyt on mahdollista asettaa lähitu-levaisuuden osalta tavoitteeksi sellaiset olosuhteet, joissa jokainen on va-paa päättämään, mitä tekee arjessaan ja mitä hyvä elämä tarkoittaa hänen kohdallaan. Juuri tämä mahdollisuus avaa merkittävimmän näkökulman perustuloon; uudistuksesta voidaan tehdä ensimmäinen askel sellaisen tilanteen luomiseksi, jossa ihminen saa itse päättää, miten hankkii elämi-seen välttämättömän toimeentulon.

Politiikan näkökulmasta kysymys onkin siitä, mihin perustulolla pyritään ja millaisilla ehdoilla uudistus toteutetaan. On mahdollista, että lopputu-loksena on ihmisten jättäminen tosiasiallisesti pelkän perustulon varaan. Näin käy, jos uudistuksen perusteluksi riittää vähimmäistoimeentulon turvaamisen ohella sen byrokratian ”siivoaminen”, jonka erilaisten tukien ja etuuksien vaatimat määräykset ovat tuottaneet. Silloin olisi varmistettu yhteiskunnan toimintojen jatkuvuuden ylläpitoon tarvittavan halpatyö-voiman tarjonta.

Omaa elämänpiiriä koskeva itsemääräämisen oikeus ei kuitenkaan ole vie-lä politiikan lähtökohta. Siitä muistuttaa työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuden synnyttämä julkinen keskustelu työttömyyspäivära-han ehdoista. Yhä laajempaa kannatusta ovat saaneet vaatimukset, joiden loogisena ääripäänä on velvollisuus ottaa vastaan omasta ammattitaustas-ta ja asuinpaikasta riippumatta mikä tahansa työ, jotta saisi päivärahan. Samaa ajatusmallia edustavat vaatimukset, joiden sisältönä on lyhentää ansiosidonnaisen päivärahan enimmäiskestoaikaa.

Molemmissa tapauksissa pidetään vieraalle tehtyä työtä kansalaisen vel-vollisuutena, mikä antaa oikeuden puuttua työttömän omaa elämistään koskeviin ratkaisuihin. Tätä lähtökohtaa eivät ole kiistäneet päivärahan ehtojen kiristämistä vastustavatkaan. Ollaan toisin sanoen kaukana tilan-teesta, jossa työnteon yhteiskunnallista järjestelmää arvioitaisiin siinä viime vuosikymmeninä tapahtuneiden muutosten pohjalta.

Työnteon puitteiden ja työn sisällön muutosten työntekijälle avaamiin mahdollisuuksiin ei juuri ole kiinnitetty huomiota. Työnteon ehtoja pide-tään edelleen perinteisen työmarkkina-asetelman mukaisesti työnantajan määräysvallasta käytävän nollasummapelin kohteina. Poliittinen katse on menneessä, ei nykyisyydessä – tulevaisuuden mahdollisuuksista puhu-mattakaan.

Omaa elämistä koskeva itsemääräämisen oikeus on joka tapauksessa päämäärä, johon sosiaalinen turvallisuus, tasa-arvo ja solidaarisuus poli-tiikan ohjenuorina tähtäävät. Se on myös mittapuu arvioitaessa, mikä yh-teiskunnassa on väärin ja miten hyvä elämä tulisi määrittää. Keskeinen poliittisen toiminnan tavoite taas on niiden yhteiskunnan rakenteiden tunnistaminen, jotka vaarantavat ihmisen itsemääräämisen. Ajankohtai-nen lähtökohta tämän tehtävän toteuttamiseen on perustulon toteuttami-sen edellytysten pohtiminen.


14

Ihmisen itsemääräämiseen avautuvan näköalan vuoksi on perustulon kannatuksen viimeaikainen kasvu myönteinen asia. Kysymyksiä herättää kuitenkin poliittisten puolueiden suhde kannattajiinsa, koska se oli jo 1980-luvulla osoittautunut ongelmalliseksi. Toisin kuin alkuvuosinaan puolueet eivät enää olleet niinkään äänestäjien edustajia suhteessa valti-oon, vaan niiden päätehtäväksi oli noussut hyväksynnän hankkiminen näiltä valtiovallan toimenpiteille.14 Nähtäväksi jää, onko viime aikojen pe-rustulomyönteisyys oire siitä, että kansalaisten arki on saanut aiempaa merkittävämmän roolin niiden politiikassa.

Tulevaisuuden Suomi?

Koska Suomi on pieni viennistä riippuvainen maa, sen politiikan perusase-telma on sekä poliitikkojen että kansalaisten mielestä tavallaan ongelma-ton. Hallitusten keskeisin tehtävä on sovittaa maan talous globaaliin ym-päristöönsä tavalla, joka varmistaa kotimaisen tuotannollisen toiminnan vakaan kasvun. Politiikkaa toteutetaan tässä viitekehyksessä, minkä kaikki puolueet ovat hyväksyneet kansalaisten hyvinvoinnin perusedellytyksek-si.15

Politiikkaa hallitseva konsensus on, että globalisaation oloissa ei ole vaih-toehtoa: talouden kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on asetet-tava julkisen vallan käyttämistä ohjaavaksi tavoitteeksi. Ilmiön kääntöpuo-lesta eli politiikan alistamisesta taloudelle ovat suomalaiset poliitikot yhtä hiljaa kuin kollegansa muissa länsimaissa. Kansalaiset taas ovat tosiasialli-sesti antaneet puolueille avoimen asianajovaltakirjan talouspolitiikassa.

Kun julkisen vallan käyttämisen lähtökohdasta ja tavoitteesta vallitsee yksimielisyys, politiikan on itse asiassa annettu kutistua hallinnoksi. Sama kehityssuunta korostuu, kun useimmista muistakin politiikan alueista väi-tellään taloutta koskevilla perusteilla. Tehdyt ratkaisut näyttävät ainoilta mahdollisilta, koska niiden perustuminen valintoihin kielletään.

Poliitikot korostavatkin mielellään, etteivät arvot tai teoriat ole heidän lähtökohtanaan, ideologioista puhumattakaan. He vain tekevät puolueet-tomasti sen, mitä kylmät tosiasiat vaativat. Elämisen puitteiden paranta-miseen tähtäävät tavoitteet ovat haihattelua eikä sellaisiin sitä paitsi ole varaa.

Toki jokainen puolue pyrkii omalla tavallaan kohentamaan äänestäjiensä tilannetta, mutta ne ovat silti yhtä mieltä kannattajien asemaan vaikutta-van politiikan luonteesta. Korjaavat toimenpiteet eivät saa heikentää maan kansainvälistä kilpailukykyä ja sitä kautta vaarantaa talouskasvua. Tulos on näkynyt puolueiden vaalityössä.

14

Tästä enemmän ks. Kalela 1990.

15 Kirjoituksen tämän jakson aiempia verisoita ovat kirjoitukseni ”Politiikattomuus hallitusten politiikka-

na” teoksessa S. Tiitinen ym. (toim.): Suomen ja kansanvallan haasteet, Suomen eduskunta 100 vuotta, 12., Edita; Helsinki 2008, ”Politiikan kieltäminen politiikkana” teoksessa H.Taimio (toim.): Kurssin muu-tos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, Työväen Sivistysliitto, Helsinki 2009 sekä ”Vieläkö Suomi on demokratia?”, Kanava 7/2014.


15

Äänestäjille suunnatun viestin painopiste on puolueen omien yleisten pe-riaatteiden ja arvojen korostamisen lisäksi tavassa edistää maan etua. Esimerkiksi kevään 2015 eduskuntavaalien edellä arvostelivat sekä media että erilaiset kommentaattorit kaikkia puolueita ylimalkaisuudesta ja konkreettisten tavoitteiden puutteesta. Puolueille on tärkeintä varmistaa, ettei niitä päästä moittimaan yhteisen kansallisen päämäärän vaarantami-sesta.

Toimeentulon lähteiden mullistus ei ole jäsentänyt puolueiden ohjelmalli-sia tavoitteita. Ne antavat kansalaisten paremminkin pysyä siinä uskossa, että elämisen perusta voidaan edelleen rakentaa pysyvän työsuhteen tai ainakin tietyn ammatin pohjalle. Puolueet eivät myöskään ole osoittaneet kansalaisille toimeentulolähteiden muuttumisen ja työvoiman kysynnän muutosten välistä yhteyttä. Sosiaalisen turvallisuuden on sallittu heiken-tyä ja eriarvoisuuden on annettu kasvaa. Kansalaisia ei ole autettu selviy-tymään uusissa olosuhteissa – puhumattakaan, että heille olisi tarjottu paremman yhteiskunnan rakentamisen visioita.

Demokratiaa ajatellen pulma ei ole pelkästään siinä, että puolueet asetta-vat poliittisia tavoitteita vain talouden kulloisenkin tilanteen sallimissa rajoissa. Myös päättäjien näkökulma yhteiskuntaan on yksipuolistunut, sillä asioita arvioidaan ensisijaisesti valtakunnallisen tason päätöksenteon näkökulmasta. Edellä kuvatun, maassa toteutetun politiikan perusteella voidaan kysyä, onko puolueilla lainkaan kykyä lähestyä kansalaisten arkea sellaisena kuin nämä sen itse kokevat.

Kansalaisten on todella työlästä nähdä yhteyttä heidän arkeaan hallitsevi-en asioiden ja valtakunnan tasolla toteutetun politiikan välillä. Heidän asemansa rinnastuu taitoluistelu- tai uimahyppykilpailujen arvostelutuo-mareiden tilanteeseen. Kansalaiset arvioivat vaaleissa sitä tyyliä, jolla kil-pailijat toteuttavat suorituksille ennalta annetut vaatimukset. He ottavat toisin sanoen annettuina sekä sisällöt, joiden puitteissa puolueet yrittävät profiloitua että pisteytysjärjestelmän eli äänestämisen. Mahdollisuudet vaikuttaa kilpailijoiden valintaan ovat myös varsin vähäiset.

Edellä on käynyt ilmi, että perustavanlaatuisin ohitetuiksi tulleista kansa-laisten arjen piirteistä on talouden toimintamekanismien tuottama toi-meentulolähteiden mullistus. Toinen tunnistamatta jäänyt, kansalaisille tärkeä yhteiskunnan uusi piirre on nykyisen hyvinvointivaltion muuttu-minen uudenlaisen eriarvoisuuden lähteeksi ja sen tarjoaman turvan vaja-vaisuus. Kolmas puolueiden ohittama seikka ovat sosiaaliturvaa toteutta-vien järjestelmien rakenteen heikkoudet. Hieman kärjistäen: kansalaiset kohtaavat hyvinvointivaltion läpinäkymättömänä tukiviidakkona ja päät-täjät koneistona, jota ei voi korjata.

Demokraattisessa maassa kansalaisilla on mahdollisuus käyttää julkista valtaa sellaisen hyvän elämän rakentamiseen, jota he itse haluavat. Tähän tilanteeseen pääseminen edellyttää nyky-Suomessa kolmea asiaa. Ensim-mäiseksi on oivallettava, etteivät kansainvälinen kilpailukyky ja talous-kasvu ole itseisarvoja, vaan ainoastaan välineitä hyvän elämän varmista-miseksi.


16

Toinen demokratian uudelleen rakentamisen edellytys on myöntää, että myös vapaiden vaalien tehtävä on välineellinen. Ne ovat kansalaisille väylä tuoda esiin hyvään elämään tähtäävät ja muut tavoitteensa. Demokratian ydin ei ole vaaleissa, vaan kansalaisten yhteistoiminnassa. Tähän liittyy kolmas demokratian palauttamisen edellytys. Se on todella kiperä haaste.

On otettava vakavasti se, etteivät kansalaiset ole yhtä mieltä hyvän elämän sisällöstä. Heidän arvonsa ovat keskenään ristiriitaisia ja he panevat asioi-ta erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Tätä eriseuraisuutta jäsensivät poliitti-set puolueet vielä 1900-luvun alkupuolella. Tänään voi niiden toteuttaman politiikan perusteella kysyä, kieltävätkö ne tosiasiallisesti koko eriseurai-suuden olemassaolon.

Suomalaiseenkin nykydemokratiaan pätee vertauskuva kahdesta maail-masta. Toista hallitsee valtiollisen politiikan päiväjärjestys valtiontalouden kehyspäätöksineen ja siitä vastaavat taloutta koskevaan asiantuntemuk-seen nojaavat puolueet. Toisessa maailmassa sijaitsevat ne tilanteet, jotka määrittävät kansalaisten elämää heidän omasta näkökulmastaan. Näiden maailmojen välinen yhteys on ohuenohut, mutta sitä eivät puolueet myön-nä.

Kansalaiset kyllä näkevät tuon maailmojen eron, mutta ovat sopeutuneet siihen. Puolueet antavat kannattajiensa ymmärtää, että oman mielipiteen muodostaminen ja äänestäminen riittävät. Jos kansalainen haluaa vaikut-taa aktiivisemmin, puolueiden paikallisjärjestöt ovat olemassa juuri sitä varten.


17

Kirjoittaja

Jorma Kalela on poliittisen historian emeritusprofessori.

Kalevi Sorsa -säätiö on sosiaalidemokraattinen ajatushautomo, joka ylläpitää yhteiskunnallista, tasa-arvoa ja demokratiaa edistävää keskustelua.

www.sorsafoundation.fi

Perustulo ja omaa elämistä koskeva itsemäärääminen

Documents

Transcript of Perustulo ja omaa elämistä koskeva itsemäärääminen