2

PÄÄTOIMITTAJAT Pekka PennanenJonas Sjöblom

KIRJOITTAJAT Henriikka HämäläinenMikael Isoaho Hannu-Pekka KomonenEeva Liukko Petra MalinMinna Nurminen Pekka Pennanen Jonas SjöblomAki TeriIina Weide

VALOKUVAT Ryhmäteatteri/Tanja Ahola Mikko Kuusisalo Jeremy PageKatja SergejeffMartin Stelbrink

ULKOASU JA TAITTO Tuomas Kortteinen

PAINO Picaset Oy, Helsinki Painos 120 kpl

JULKAISIJA Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali-politiikan ja sosiaalityön opiskelijat

TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmanninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto, pekka.pennanen@helsinki.fi jonas.sjoblom@helsinki.fi blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

3

46810

1216

11

182022242628

PääkirjoitusPekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

Suuri murrosJonas Sjöblom ja Pekka Pennanen

Elämä on metamorfoosiMinna Nurminen

Poste RestanteStydi ry

Kunnallisen perussosiaalityön muutoksiaEeva Liukko

Kuolema – viimeinen muutos?Mikael Isoaho

Edustuksellista vaikuttamistaAki Tetri

Vaihdantatalous Helsingin marginaalissaHannu-Pekka Komonen

Kunnes parempi kumppani meidät erottaaHenriikka Hämäläinen

HarmoniaPia Arvelin

Omstart! Iina Weide

KarjahdusKuvat Katja Sergejeff

Yritän muuttuaPetra Malin

4

KUVA Katja Sergejeff

5

piskeluympäristömme on muutoksessa. Yliopistouudis-tus on johtanut tiedekuntam-me laitosuudistukseen, ja vii-me vuoden lopussa yhteiskun-

tapolitiikan laitos lakkasi olemasta. Nyt olem-me kahtena oppiaineena osa uutta laajaa sosi-aalitieteiden laitosta. Myös ainejärjestötasolla on tapahtunut muutos, kun sosiaalityön opis-kelijat perustivat viime syksynä oman ainejär-jestönsä Stydi ry:n. Tapahtuneesta muutokses-ta huolimatta Stigma ja Stydi jatkavat yhteis-työtä hyvässä hengessä. Tässä tilanteessa myös Kajahdus koki tarpeen muutokselle: lehdelle valittiin kaksi päätoimittajaa ja lehden ulko-asua päätettiin uudistaa. Kajahdus jatkaa edel-leen sekä sosiaalipolitiikan että sosiaalityön opiskelijoiden yhteisenä ainejärjestölehtenä.

Miksi muutoksia tapahtuu? Muutos-ten motiivina on yleensä se, että asiat saatai-siin toimimaan paremmin. Usein muutok-sia perustellaan taloudellisilla argumenteil-la, ja niillä pyritään toiminnan tehostamiseen. Muutoksen läpiviemiseen tarvitaan päätök-sentekoa, joka legitimoidaan päättäjien valta-asemalla. Muutosten arkkitehteina toimivat usein ulkopuoliset konsultit, joiden uskotaan automaattisesti vievän organisaation koh-ti uutta ja parempaa. Muutosten yhteydessä käytetään monesti välttämättömyysretoriik-ka, josta hyvänä esimerkkinä toimii uusi yli-opistolaki, jonka tiimoilta laaja-alaista julkis-ta keskustelua ei juurikaan käyty vaan muu-tos saneltiin ylhäältä alaspäin.

Autoritäärinen toimintapa aiheuttaa usein muutosvastarintaa organisaatioissa, koska ihmiset kokevat itsensä sivuutetuik-si muutosprosessissa. Yleisesti puhutaan sii-tä, että hyvän muutoksen tulisi olla kaikkien osapuolten kannalta voimaannuttava ja ra-kentava, tai muuten muutoksesta tulee hel-

posti kontraproduktiivinen. Esimerkiksi tie-dekuntamme laitosuudistuksen toivotaan pa-rantavan oppiaineiden välistä yhteistyötä ja luovan synergiaetuja. Samalla hämmentynei-tä ja lähiopetuksen vähentämisestä huolestu-neita opiskelijoita rauhoitetaan sillä, että uu-distus on vain hallinnollinen eikä sillä ole vai-kutusta koulutusohjelmiin. Muutoksen todel-liset vaikutukset selviävät ajan kuluessa.

Ihmiset ovat usein ehdottomia ja tunteik-kaita muutosten suhteen, ja esimerkiksi Heljä Misukan työryhmän tuoreen koulutusvien-tistrategian pelätään keskustelupalstoilla joh-tavan lopulta kaikkia korkeakouluopiskelijoi-ta koskeviin lukukausimaksuihin. Pienikin status quon muutos johtaa helposti ihmisten keskuudessa kauhuskenaarioihin, joihin ei välttämättä olisi tarvetta, jos muutosviestintä olisi avointa. Toisaalta Antti Tanskasen työ-ryhmän esitys toisen korkeakoulututkinnon maksullistamisesta tekee huolen lukukausi-maksuihin siirtymisestä todelliseksi. Jukka Ahtelan työryhmä toi esille muutostarpeen ihmisten eläkkeelle siirtymisessä. Eläkeikää onkin tarkoitus nostaa työssä jaksamista edis-tämällä, mikä on aiheuttanut palkansaajajär-jestöissä muutosvastarintaa. Ihmisten työuri-en pidentämisellä on jossain määrin todelli-sia kansantaloudellisia syitä, mutta samalla tulee huomioida, että yritykset siirtävät mie-lellään itse ikääntyneet työtekijänsä eläkkeel-le, eikä eläkeiän nostosta ole välttämättä hyö-tyä. Muutosyritys voi olla vahvassa ristiriidas-sa reaalikäytäntöjen kanssa.

Vuoden ensimmäinen Kajahdus tarttuu muutoksen problematiikkaan muun muas-sa marginaalikulttuurien, kuoleman, perus-sosiaalityön ja parisuhteen muutoksen kaut-ta. Pysyvää on vain muutos, ja yksilö on sen kourissa usein voimaton. Toivottavasti kourat tietävät, mitä ovat tekemässä.

pääkirjoitusPekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

6

Esittelisitkö aluksi, millaisesta teoksesta on kysymys?Polanyin kirja on yksi yhteiskuntatieteiden suuria klas-sikoita. Siinä analysoidaan markkinatalousyhteiskun-nan taustaa ja historiallista kehitystä, siis esitetään kuinka nykyiseen tilanteeseen on jouduttu. Siinä myös esitetään englantilaisen sosiaalipolitiikan alkuvaihei-ta hyvin kiinnostavasti. Kaiken kaikkiaan: se on hieno, älyllisesti virittävä teos!

Minkä takia pääsykoekirjaksi valittiin juuri kyseinen teos, ja miten valinta prosessi tapahtui?Edellinen pääsykoekirja on ollut käytössä todella pit-kään, toistakymmentä vuotta, eikä se ole enää ollut ajan tasalla (vrt. paradoksinen otsikko: ”Matkalla nykyai-kaan”), eikä liioin uudistettua laitosta ole ollut luvassa. Sen vaihtamisesta on keskusteltu jo vuosia. Olemme et-sineet hyvää vaihtoehtoa, mutta sellaista ei ole löytynyt. Paras vaihtoehtohan olisi sosiaalipolitiikan ajantasainen perusoppikirja, mutta sellaista ei siis ole tiedossamme, niillä reunaehdoilla, joita HY:n kaksikielisyys asettaa.

Yritetäänkö pääsykoekirjavalinnalla profiloida sosiaali politiikan oppiainetta uudelleen, ja mihin suuntaan?Ei sinänsä, vaikka toki toivomme uuden pääsykoekir-jan herättävän entistä enemmän kiinnostusta pyrkiä so-siaalipolitiikkaan. Myös monissa muissa oppiaineissa on pääsykoekirjana moderneja klassikoita. Uskomme,

että Polanyin kirjan lukeneet tulevat sosiaalipolitiik-kaan uudella tavalla valistuneina ja innostuneina.

Oliko muita potentiaalisia pääsykoekirjavaihtoehtoja?Keskeinen valinnan reunaehto on se, että pääsykoekir-ja on saatavilla sekä suomeksi että ruotsiksi. Oppikir-japuolella tämä on hankala vaatimus. Kyllä me keskus-telimme myös muista vaihtoehdoista. Ja tulemme seu-raamaan tilannetta: jos kirja osoittautuu hankalaksi ja opiskelijoita karkottavaksi, niin sitten täytyy asiaa har-kita uudestaan.

Mikä on sosiaalipolitiikan vahvuus yhteiskuntatieteiden kentässä, ja miten se mielestäsi eroaa esimerkiksi sosiologiasta?Tämä on jo vähän toinen kysymys, eikä Polanyi ole en-sisijaisesti sosiologinen teos, vaan yhteiskuntahistori-an klassikko. Viime aikoina olemme yrittäneet profi-loitua kahdella tavalla: panostaa enemmän konkreetti-siin sosiaalipoliittisiin kysymyksiin ja toisaalta laajentaa muille yhteiskuntapolitiikan aloille, vanhenemisen tut-kimukseen, ympäristöpolitiikkaan, kaupunkitutkimuk-seen. Asiahan on niin, että sosiologia on tullut sosiaali-politiikan alueelle varsin vahvasti, niin että tutkimusai-heiden perusteella on vaikea tehdä eroa näiden kahden välille. Samahan koskee myös sosiaalityötä, jolla sillä-kin on kovia laajentumishaluja.

Pitkään siitä on puhuttu, mutta tänä keväänä se vihdoinkin tapahtuu: sosiaalipolitiikan pääsykoekirja Helsingin yliopistoon vaihtuu. Hyvin palvellut Matkalla nykyaikaan saa siirtyä historiaan Karl Polanyin Suuren murroksen (1944) tieltä. Kajahdus päätti haastatella asiasta sosiaalitieteiden laitoksen sosiaalipolitiikan oppiainevastaavaa J.P. Roosia, joka oli mukana kirjasta päättäneessä työryhmässä. Tämä yhteiskuntatieteiden klassikkoteos oli ainakin monelle opiskelijalle yllättävä valinta sosiaalipolitiikan pääsykoekirjaksi.

SuuRI MuRROS

TEKSTI Jonas Sjöblom ja Pekka Pennanen KUVA Katja Sergejeff

7

8

liian usein vellovaksi myrskyksi, kun henkilökohtaiset kriisit ovat yhdistyneet opiskelu- tai työelämän muu-tosvaatimuksiin. Elämää on jopa helppo alkaa käsittää muutoskeskeisesti: se tuntuu jakaantuvan vain erilais-ten käänteiden välisiksi jaksoiksi.

Toisaalta jokaiselle on varmasti tuttu inhimillinen toive muuttumattomuudesta: kunpa ajan, paikan ja ih-miset saisi pysymään juuri sellaisina kuin ne nyt ovat, kunpa voisimme olla ikuisesti nuoria, terveitä, vapaita ja yhdessä, kunpa mikään ei koskaan muuttuisi. Luettu-asi tämän kappaleen loppuun olet kuitenkin luultavasti vanhentunut jälleen muutaman sekunnin ja päänsärky-sikin on muuttunut tykyttävämmäksi. Tästä huolimatta me kuitenkin tarvitsemme muutosta. Tunne etenemi-sestä ja kehittymisestä tulee vain erilaisten käänteiden ja uusien vaiheiden kautta. Parhaat asiat elämässä voi-vat tapahtua radikaalienkin käänteiden myötä. Ilman muutosta mikään ei ole mahdollista.

Miksi muutos-sanaan sitten sisältyy negatiivinen assosiointi? Sana kuulostaa pakottavalta ja vaativalta. Muutos on riski, ja se tekee siitä myös pelottavan. Muu-tos horjuttaa perusturvallisuutta ja saa pienen ihmisen helposti polvilleen. Vaikka vanhaan tuttuun on helppo jäädä, sen hinta on kova. Mikään ei ole pahempaa kuin jäädä paikoilleen, vain koska ei usko pystyvänsä tai us-kaltavansa tarttua muutokseen. Monet nuoret kuiten-kin luopuvat unelmistaan ja tavoitteistaan, koska pelko siitä, mitä mutkan takana odottaa, kasvaa liian suureksi. Elämän ennakoimattomuus ja muutosten nopeus alka-vat tuntua epärealistisen uhkaavilta. Näistä nuorista ei kuitenkaan puhuta, vaikka heistä onkin muodostunut uusi väliinputoajien ryhmä.

Elämän muutosherkkyyden ja rajallisuuden jatkuva tiedostaminen ei ole onneksi inhimillisesti mahdollista.

ELäMä ON META-MORfOO SI

uutos on muotia. On ilmas-tonmuutosta, organisaatioiden muutosta, elämäntapamuutos-ta, työn muutosta, yhteiskunnan muutosta, osoitteen muutosta ja

vaikka mitä. Aivan kuin ympärillämme tapahtuvat pro-sessit eivät olisi tarpeeksi, myös meiltä vaaditaan muu-tosta: opiskelumaailma olettaa jatkuvaa sopeutumis-ta ja mukautumista uusiin vaatimuksiin, tavoitteisiin ja standardeihin. Työelämään mennään muuttumaan: kouluttautumaan, oppimaan uutta, orientoitumaan yhä uudelleen, pysymään ajan hermoilla. Se minkä opit ei-len, on tänään jo eräpäivässä. Vaatimukset eivät tule vain ulkopuolelta, vaan myös me itse asetamme itsel-lemme muutospaineita. Tämä voi ilmetä esimerkiksi joulun jälkeen Atkinsin dieetin vaihtamisena kananmu-na-valkoviinidieettiin tai yrityksenä käyttäytyä ystäväl-lisemmin väärinymmärrettyä kiinalaista huonekaveria kohtaan.

Muutosten kohtaamisessa on suuria eroja ihmisten välillä. Toiset tuntuvat kohtaavan muutokset aina yh-tä luontevasti, ottavan ne vastaan rohkeasti pilke silmä-kulmassa, kun taas toiset ahdistuvat jo ajatuksesta, et-tei kaikki pysykään ennallaan. Vaikka muutosten luon-ne on otettava huomioon, toisilla ihmisillä tuntuu sil-ti olevan ikään kuin luontaisena ominaisuutena kyky nauttia muutoksesta ja ammentaa iloa pysymättömyy-den ja epävarmuuden tunteesta. Näillä ihmisillä tietoi-nen muutokseen hakeutuminen voittaa aina paikalleen asettumisen. Kun tulevaisuutta ja tulevia muutoksia ei voi tietää, kaikki on avointa ja siten myös mahdollista. Muutokset tuntuvat kuitenkin luonnollisesti pelottavil-ta, jos ne ovat aikaisemmin merkinneet lähinnä uhkaa ja epämiellyttäviä yllätyksiä. Elämä on voinut muuttua

TEKSTI Minna Nurminen KUVA Jeremy Page

9

Pienet havahtumisen hetket tai suuret törmäykset kuo-lemattomuuden ja pysyvyyden illuusiota vasten kolhi-vat helposti rajallista tajuntaamme. Usein tiedostam-me vain suuret muutokset, etenkin sellaiset, jotka eivät miellytä meitä. Yksin jääminen, oma tai läheisen sai-rastuminen, kuolema tai yllättävä onnettomuus pyyh-kii nopeasti haavoittumattomuuden harhakuvan kuin huuruisen ikkunan paljastaen karun maiseman. Kun tällainen muutos katsoo silmästä silmään, filosofoin-nit loppuvat.

Voidaan toki kiistellä, pysyvätkö jotkin ideologi-at, teoriat tai esimerkiksi uskonnot muuttumattomina. Uskallan väittää kaiken maailmassa olevan jatkuvassa muutosprosessissa, suuressa tai pienessä. Tästä näkö-kulmasta tarkasteltuna onkin lähes huvittavaa, miten paljon erilaisia tunteita muutokset saavat meissä ihmi-sissä aikaan yhä sukupolvesta toiseen. Pysyvyys ja vaka-us ovat väliaikaisia harhoja, joita koetamme tavoitella kaikin voimin, vain huomataksemme olevamme jälleen muutoksessa. Myös kulttuuriset normit vaikuttavat: on ikään kuin suositeltavaa asettua aloilleen ja sitoudutta-va johonkin pitkäjänteiseen toimintaan. Kokeilevia, no-

peasti kyllästyviä ja muutoshakuisia ihmisiä pidetään-kin helposti ”rauhattomina tuuliviireinä”. Entä jos etsi-misen ja kokeilemisen asenne juuri onkin löytämistä?

Elämää ei tarvitse käsittää pelkkänä muutosvirta-na, jonka kovien aaltojen armoilla on vain ajelehdittava tyrskyistä toisiin mukautuen, ja jossa jo ensimmäisestä karikosta toivuttua täytyy alkaa orientoitua seuraavaan. Vaikka henkilökohtaisilla muutoskokemuksilla on-kin väistämättä ohjaava vaikutus, muutospainoitteises-sa maailmassa elämisen ei silti tarvitse olla kaoottista ja ahdistavaa vaatimusten ja todellisuuden ristiriitaa. Ky-symys onkin siitä, löytääkö muutoksiin sisältyvän posi-tiivisen voiman, ja onko negatiivisissakin muutoksissa mahdollista nähdä sitä samaa voimaannuttavaa energi-aa ja muutosvoiman iloa. Mahatma Gandhi, yksi mo-dernin Intian perustajahahmoista, on sanonut: ”ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Tässä onkin näkökulma, joka voisi hyvin ohjata myös asennoitumis-ta elämän nykyisiin ja tuleviin käänteisiin. Muutokses-sa on voimaa, mutta niin on myös meissä. Muutoksessa on mahdollisuus.

10

itä tuntemani valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelleet henkilöt tekevät työkseen? Mieleeni tulee yksi urheilutoimittaja, kaksi liike-elämän konsulttia ja yksi ammattiliiton asiamies. Myös muutama työtä etsivä maisteri. Ja kymmenit-

täin omalle opiskelualalleen työllistynyttä henkilöä, sekä opiskeli-joita, joita odottaa valmistumisen jälkeen varma työpaikka. Sosi-aalityöntekijöitä.

Valtiotieteilijöiden ammattien viidakossa tuntuu erityisen ou-dolta, että opintojen liittyminen niiden jälkeiseen elämään joten-kin vähentäisi opintojen arvoa. Olin kyllä kuullut ajatuksesta, et-tä sosiaalityö ei ole tarpeeksi tieteellistä yliopistoon, vaan kysees-sä on ammattikoulutus, jolla ei ole tieteellistä perustaa. Ajattelin kuitenkin, että ajatus olisi jäänyt unohduksiin muiden yhdek-sänkymmentäluvun alun muinaisjäänteiden sekaan, hautautunut sinne leipäkoneiden ja pyöräilyshortsien röykkiön alle. Ilmeisesti kuitenkin ajatus on vielä voimissaan.

Mistä johtuu, että jotkut ajattelevat sillä tavoin, kun sosiaali-työtä on opiskeltu Suomessa yliopistossa pääaineenakin jo viiden-toista vuoden ajan? Arvelisin, että kuten useimpia perusteettomia ennakkoluuloja, tätäkin ajatusta pitänee esillä lähinnä pieni ja ää-nekäs asenneongelmainen vähemmistö.

Kuitenkaan me sosiaalityön opiskelijatkaan emme voi pääs-tää itseämme täysin veräjästä. Jos meitä tulee työelämästä yliopis-toon kaiken osaavina vain pätevyyksiä hakemaan, ei oppiaineen arvostus muiden silmissä ainakaan kasva. Ja niin kauan, kun me pysymme hiljaa siitä, mitä me oikeasti osaamme, annamme ää-nekkäiden jäärien varastaa parrasvalon.

Lopuksi pieni leikkimielinen tieteellisyystesti! Ohessa rak-kaan edesmenneen yhteiskuntapolitiikan laitoksemme viimeisi-nä vuosina valmistuneiden gradujen aiheita. Arvaa, onko pääaine sosiaalityö vai sosiaalipolitiikka!

Naisten selviytymiskokemuksia parisuhdeväkivallasta. 1. Diskurssianalyysi kahdeksan kunnan päihdestrategiasta.2. Kunniaväkivalta haasteena suomalaiselle väkivaltatyölle. 3.

Vastaus ensi numerossa!

POSTE RESTANTE

kuva:net efekt (flickr)

11

Edustuksellista vaikuttamista

liopistomme on täynnä hierarkioi-ta ja edustuksellisia elimiä, jotta tule-vaisuudessakin kansalaiset tottuisi-

vat maan tavoille ja ymmärtäisivät edustuk-sellisen parlamentarismin ilosanoman. Fuk-si oppii nopeammin seuraamaan Eräsaaren ajatuksenjuoksua, kuin sisäistämään, miten päätöksenteko yliopistollamme rakentuu. Va-litsemme edustajia niin HYY:hyn, laitosneu-vostoon, ainejärjestöihin kun tiedekuntaneu-vostoonkin, mutta kukaan – ei edes edusta-jamme – varsinaisesti tunnu tietävän, mitä yliopistollamme oikein tapahtuu. Muutosta ainakin, se on varma.

Kun yliopistolaki runnottiin läpi, koros-tettiin tiedekunnassamme laitostason päätök-sentekoa. Uudessa laitoksessa kukaan ei kui-tenkaan tunnu tietävän, mitä nyt tapahtuu. Kun on tämä uudistus, katsokaas. Rahojen ja opetusvirkojen perään on turha edes kysellä, koska niitä ei ole vielä päätetty. Budjetti näy-tetään luonnollisesti vasta sitten, kun se on lyöty lukkoon. Meidän on turha kuitenkaan huolehtia. Kyllä valtio pitää perusrahoituk-sesta huolen. Ja edustajamme meistä.

Koska ainejärjestöt keskittyvät pääosin vain bileiden järjestelyyn, täytyy opiskelija-vaikuttamista hakea siitä oikeasta poliittisten broilerien tuotantolaitoksesta, HYY:n edus-tajistosta. Ylioppilaslehden (2/2010) mukaan budjetin kanssa painiva edustajisto siirtää asunnonvälitystä Lyyraan, koska asunnonvä-litys ei ole ”ylioppilaskunnan ydintoimintaa”. Lyyra – josta HYY-yhtymä omistaa yli puolet ja joka tuotti vuonna 2008 tappiota 400 000 euroa (HYY-Yhtymän vuosikertomus, 2008)

– onkin osoittautunut menestykseksi. Lyyra, jos mikä, on ydintoimintaa. Sillä saa kivasti maksettua ruokansa Unicafessa.

Mikäli asiat voisi kuitenkin tehdä toisin tai jopa paremmin, laita edustajasi tenttiin. Stigma järjestää tänä vuonna useita tilaisuuk-sia, joissa pääset kuulemaan vallanpitäjiltä, miten asiat ovat. Seuraa sähköpostiasi, saa-vu paikalle, kysy ja ota selvää. Samalla totut maan tavoille.

Aki TetriKirjoittaja on Stigman viestintävastaava

12

unnallisen perussosiaalityön ja toimeen-tulotukityön välinen liitto on perintei-sesti ollut vahva. 1990-luvulla yhteys al-koi rakoilla, kun toimeentulotukityötä alettiin siirtää enenevässä määrin etuus-

käsittelijöiden ja sittemmin myös sosiaaliohjaajien vas-tuulle. Sosiaalityölle vapautui aikaa alkaa toteutua toi-sin. Vuosien pohdinnat siitä, mitä oikea ja aito sosiaali-työ on, saivat mahdollisuuksia alkaa toteutua. Samal-la sosiaalityön näkymättömyys ja hiljaisen tiedon kult-tuuri nousivat esille tekijöinä, jotka vaikeuttivat työn kehittymistä: kun sosiaalityön haluttiin kehittyvän, se ei enää voinut toteutua hiljaisena ja näkymättömänä, vaan sen oli haettava väyliä olla kuuluvaa ja näkyvää. Yksi tapa, jolla perussosiaalityön näkyvyyttä edistettiin, olivat projektit.

Tutkin ammatillisessa lisensiaatintutkimuksessani helsinkiläistä toimeentulotuen asiakkuuteen kytkeyty-vää sosiaalityötä, jota kutsun perussosiaalityöksi. Halu-sin tutkimuksellani nostaa sosiaalityön käytännössä il-menevää tietoa jaettavissa ja keskusteltavissa olevaksi sekä pyrkiä selvittämään, miten perussosiaalityötä olisi mahdollista tehdä. Tutkimusaineistonani olivat 20 pe-russosiaalityötä kehittänyttä projektia. Projektit oli to-teutettu joko Helsingin sosiaalivirastossa tai yhteistyös-sä Helsingin sosiaaliviraston kanssa, ja niihin osallistu-neet työntekijät olivat enimmäkseen sosiaalityönteki-jöitä ja sosiaaliohjaajia. Projektien rahoitus vaihteli: so-siaalivirasto rahoitti itse monet projekteista, mutta ra-hoittajina toimivat myös Euroopan sosiaalirahasto, so-siaali- ja terveysministeriö sekä lääninhallitus.

Projektien julkisen rahoituksen vuoksi katsoin, et-tä projektien tavoitteissa ilmenivät perussosiaalityöhön kohdistetut yhteiskunnalliset ja valtiolliset visiot. Kos-ka projektit toteutettiin sosiaalityön käytännössä, niis-sä tulivat esille myös projekteissa toimineiden työnte-kijöiden – siis sosiaalityön kentän – omat näkemykset ja toiveet sosiaalityön kehityksen suunnista. Vertasin projekteissa kehitettyä sosiaalityötä siihen sosiaalityö-hön, joka on kytkeytynyt toimeentulotuen myöntämis-

Kunnallisen perussosiaalityön

mahdollisuuksiaTEKSTI Eeva Liukko

13

käytäntöihin ja jota erityisesti 1990-luvun tutkimuksis-sa on kuvattu. Vertailun avulla halusin saada näkyväksi, minkälaisia odotuksia perussosiaalityöhön on kohdis-tettu ja mitä mahdollisuuksia siinä on nähty. Paikansin projektien työkäytännöistä neljä perussosiaalityön ke-hityssuuntaa:

sosiaalityön perustehtävän muutos huollolli-1. sesta työstä aktivoivaan työhönjärjestelmälähtöisestä työskentelystä asiakas-2. lähtöiseen työskentelyyn yksin tekemisestä yhteiseen toimintaan 3. byrokratiatyöstä kohti kaupunkisosiaalityötä. 4.

Tarkastelen seuraavaksi, mitä nämä kehityslinjat käytännön perussosiaalityössä tarkoittivat.

Sosiaalityön perus tehtävän muutos

Aktiivinen sosiaalipolitiikka vahvistui Suomessa 1990-luvulla samaan aikaan, kun perussosiaalityö alkoi irrot-tautua tiukoista toimeentulotukisidonnaisista työkäy-tännöistä. Sosiaalityön kehittymisessä alkoi painottua aktivoiva ajattelu, ja usein myös sosiaalityön kehittä-misprojektien tavoitteeksi asettui työttömien työllistä-minen. Projektien sosiaalityön asiakkaiksi ohjautui vai-keissa elämäntilanteissa eläviä tai ehkäisevästä työot-teesta hyötyviä ihmisiä mutta ennen kaikkea ihmisiä, jotka olivat työttömiä. Samalla sosiaalityön sosiaaliby-rokraattiseksi perustehtäväksi alkoi rakentua asiakas-kohtainen, palkkatyöhön suuntaava muutos, ja osa ai-emmista perustehtävistä, erityisesti toimeentulotukityö ja huolenpidollinen sosiaalityö, alkoivat siirtyä sosiaali-ohjaajien ja etuuskäsittelijöiden vastuulle. Työllistämis-tehtävä on aina ollut osa perussosiaalityön tehtäväkent-tää, uutta sen sijaan oli aktiivisuus ja dynaamisuus, jolla työllistämistehtävää pyrittiin toteuttamaan.

Työllistämiseen tähtäävää työtä kehitettiin monita-soisesti, sillä projekteilla haettiin keinoja vaikuttaa eri-tyyppisiin työllistymisen esteisiin. Kun sosiaalityötä ke-hitettiin aktivoivana, prosessimaisena ja systemaattise-

na työnä, asiakkaat olivat motivoituneita muutokseen, ja heidän omat tavoitteensa ja palvelutarpeensa vasta-sivat pääosin sosiaaliviraston asettamia tavoitteita ja palvelutarjontaa. Muutostyötä tehtiin lisäksi asiakkai-den kanssa, joilla oli vaikeita elämänhallinnan ongel-mia, kuten päihteiden väärinkäyttöä tai psykososiaalis-ta kuormitusta. Silloin työllistymisen esteisiin ja edelly-tyksiin pyrittiin vaikuttamaan kuntouttavan työotteen avulla, ja työskentely oli ensisijaisesti kannustavaa ja jo-pa huolehtivaa. Lisäksi projekteissa oli mukana asiak-kaita, jotka saattoivat olla kykenemättömiä työskentele-mään muutoksen puolesta omassa elämässään. Tällöin sosiaalityötä pyrittiin toteuttamaan siten, että asiakas ylipäänsä kykeni asiakkuuteen kiinnittymään. Työsken-telyn alkuvaiheessa muutos liitettiin pikemminkin asi-akkaan toimintaympäristöön kuin asiakkaaseen itseen-sä, ja asiakkaille haluttiin ensisijaisesti tarjota läsnäoloa ja osallisuutta.

Järjestelmälähtöisestä asiakaslähtöiseen työskentelyyn

Toimeentulotukisidonnaisessa sosiaalityössä asiakas-suhteen jatkuvuus on perustunut toimeentulotukipää-tösten ketjuun ja tilanteesta tilanteeseen etenevään työskentelyyn. Asiakkaan palvelutarpeita on usein tul-kittu järjestelmälähtöisesti: asiakkaan on ollut sovittau-duttava palvelujärjestelmän rakenteisiin, eikä palve-lujärjestelmä ole joustanut asiakkaan elämäntilanteen mukaisesti. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän vuorovai-kutussuhteen luonne alkoi kuitenkin muuttua aktivoin-ti- ja työllistymisnäkökulman myötä. Järjestelmälähtöi-syyden sijaan alettiin vahvistaa asiakaslähtöisyyttä. Sil-lä tarkoitettiin sosiaalityön toteuttamista ja tavoitteiden asettamista asiakkaan omista näkemyksistä ja tulkin-noista käsin.

Vaikka projektien sosiaalityössä korostettiin asia-kaslähtöisyyttä ja asiakkaiden omien näkökulmien merkitystä, projekteilla oli järjestelmälähtöiset tavoit-

14

teet, joihin niiden tuli pyrkiä. Asiakaslähtöisyys oli mahdollista siinä määrin, kuin asiakkaan voitiin olet-taa tekevän oikeita valintoja. Olennaisimmaksi asiakas-lähtöisen työskentelyn takeeksi asettui asiakaslähtöinen työskentely itsessään. Kun toimeentulotukihakemuk-set voitiin käsitellä kirjallisesti, asiakkaita ei enää saatu sosiaalityöntekijän luo rahan ja toimeentulotukipäätös-ten varjolla, joten heitä pyrittiin sitouttamaan sosiaali-työn prosessiin taitavan ja paneutuvan vuorovaikutuk-sen avulla. Projekteissa asiakaslähtöisyys voitiinkin ym-märtää perussosiaalityön työvälineenä.

Projekteissa oli mukana myös asiakkaita, jotka ky-seenalaistivat sosiaalityön tehtävän: muutoksen ja työl-listymisen. Kun asiakas kieltäytyi yhteistyöstä, hän sa-malla haastoi asiakaslähtöisen työtavan. Sikäli kuin projektiteksteissä tällaisia tilanteita tuotiin esille, otet-tiin kanta, jonka mukaan sosiaalityöntekijä ei luovu muutostyön tavoitteesta. Samalla sosiaalityöntekijän asema viranomaisena ja sen mukainen valta, vastuu ja oikeus toimia nousivat esille. Työskentely ei silti ol-lut asiakasvastaista, sillä kyse saattoi olla passiivisen ja vetäytyvän nuoren havahduttamisesta miettimään elä-mäntilannettaan. Valta ja kontrolli kietoutuivat tukeen ja huolenpitoon. Joskus asiakkaan ”muutoshalutto-muus” ja kyvyttömyys sitoutua työskentelyyn tulkittiin palvelujärjestelmän toimimattomuudeksi ja kyvyttö-myydeksi auttaa, eikä tilanne silloin johtanut järjestel-mälähtöisen työotteen tiukentamiseen vaan asiakasläh-töisen työskentelyn syventämiseen ja uusien työkäytän-töjen etsimiseen ja vahvistamiseen.

Yksin tekemisestä yhteiseen toimintaan

Projektien vahva asiakaslähtöisyys ohjasi tarkastele-maan sosiaalityötä koko palvelujärjestelmän konteks-tissa, jolloin havaittiin, kuinka puutteellisesti järjestel-mä asiakkaan kannalta saattoi toimia. Projektit vastasi-vat tilanteeseen kehittämällä ja monipuolistamalla työ-käytäntöjä, joilla työtä voitiin aiempaa tavoitteellisem-

min ja systemaattisemmin tehdä. Erityisesti pyrittiin kehittämään moniammatillista ja verkostoitunutta työ-tä. Verkostoituneen sosiaalityön katsottiin mahdollista-van työkäytäntöjen luovuutta ja uusien toimintatapojen kehittymistä.

Perussosiaalityöllä nähtiin runsaasti yhteistyö-kumppaneita sen omissa ammatillisissa verkostoissa. Olennaisena pidettiin aikuisuuden sosiaalityön omaa työyhteisöä, johon Helsingin sosiaalivirastossa kuuluu sosiaalityöntekijöiden lisäksi sosiaaliohjaajia ja etuus-käsittelijöitä. Tiimin katsottiin voivan vahvistaa amma-tillisuutta ja tarjota erilaisia näkökulmia asiakastyöhön. Lisäksi yhteistyön käytäntöjä rakennettiin rinnakkais-ten sosiaalityön sektorien, kuten lastensuoje¬lun kans-sa. Sosiaalitoimen ohella julkisen sektorin eri hallinto-kunnista koostuva palvelujärjestelmä nähtiin perusso-siaalityön laajana toimintakenttänä. Yhteistyötä vahvis-tettiin ensisijaisesti työvoimahallinnon kanssa, mutta yhteen pyrittiin kokoamaan muitakin toimijoita ja siten tehostamaan työllisyyden, kuntoutumisen ja aktivoimi-sen yhteisiä työkäytäntöjä. Sosiaalityöntekijän roolissa tapahtui samalla muutos: hän ei enää voinut hyödyntää palvelujärjestelmää passiivisesti ja yksiselitteisen väli-neellisesti (asiakasohjauksellisesti), vaan sosiaalityö al-koi osaltaan vastuuttaa itseään palvelujärjestelmän toi-mivuudesta. Haasteiksi nousivat palvelujärjestelmään vaikuttaminen, palvelujen ketjuttaminen ja yhdistely sekä hallintokuntien rajojen ylittäminen.

Osassa projekteja toteutettiin ja kehitettiin myös yhteisösosiaalityön mukaista asukastoimintaa. Tällöin pyrittiin käynnistämään ja vahvistamaan matalan kyn-nyksen palvelupisteitä ja toimintoja. Niiden lähtökoh-tana ei ollut enää vain sosiaaliviraston asiakkuus vaan lisäksi asuinalueen hyvinvoinnin edistäminen. Kaikil-le avointen toimintojen kautta voitiin rakentaa sosiaali-sesti kuntouttavia ja eheyttäviä yhteisöjä, joita hyödyn-nettiin myös perussosiaalityössä yksilökohtaisen työn menetelmänä tai välineenä. Niissä oli osin kyse palve-lujärjestelmän laajentamisesta ja kehittämisestä vas-taamaan uudella tavalla määrittyviin palvelutarpeisiin.

15

Asukastilat ja palvelupisteet pyrkivät myös toimimaan sosiaalibyrokratian vastavoimana, tiloina, joihin oli helppo hakeutua ja joista tarvittaessa sai apua ja tukea.

Byrokratiatyöstä kohti kaupunkisosiaalityötä

Toimeentulotukisidonnainen sosiaalityö rajautuu toi-mistotiloihin, mutta projektien sosiaalityö alkoi orien-toitua asiakastyöhön myös kaupungin tarjoamista eri-laisista konteksteista käsin. Projektien sosiaalityössä kaupunki oli elävästi läsnä. Sosiaalityötä alettiin toteut-taa erityyppisillä vuorovaikutuksellisilla ja toiminnal-lisilla kentillä. Kaupungin ilmiöitä kohdattiin ja niihin myös tartuttiin, jolloin kaupunki alkoi vaikuttaa siihen, minkälaisena sosiaalityö todentui. Silloinkin, kun työ-tä tehtiin toimistotiloissa, sosiaalityössä voitiin toimia ikään kuin uudenlaisilla kognitiivisilla areenoilla: sosi-aalityötä alettiin ajatella toisenlaisista, epäbyrokraatti-sista näkökulmista. Tällaisen tilallisen ja kognitiivisen liikkuma-alan rakentumisen kautta perussosiaalityö-hön kehittyi mahdollisuuksia alkaa toteutua kaupunki-sosiaalityönä.

Kaupunkisosiaalityössä painottuivat yksilötyön rin-nalla yhteisösosiaalityön ja rakenteellisen sosiaalityön näkökulmat, jolloin sosiaalityö alkoi rakentua moniker-roksisena toimintana. Kaupunkisosiaalityön konteksti-na toimivat ennen kaikkea eri asuinalueet tai alakult-tuurit ja niihin liittyvät asiakas- ja asukas¬ryhmittymät. Kun alakulttuurit ja asuinalueet realisoituivat sosi-aalityön toimintaympäristönä, asiakkaan oman elä-män voimavarat ja reunaehdot saivat tilaa nousta esil-le. Asiakastyö saattoi itsessään tuottaa uudenlaista tie-toa, kun yksilökohtaiseen työhön liitettiin yhteisöllinen näkökulma ja alueellisten ilmiöiden tunnistaminen hel-pottui. Tällöin tietynlaisessa marginaalisessa elämän-tilanteessa elävä ihminen ei ollut enää vain yksittäinen vastaanotolla käyvä asiakas, vaan hänen kokemuksen-sa rinnastuivat muiden asiakkaiden ja asukkaiden elä-

mäntilanteisiin ja saattoivat alkaa kasautua sosiaalisek-si ilmiöksi. Se loi pohjaa alueelliselle, kohdennetulle so-siaalityölle.

Projekteissa kuvattu kaupunkiympäristöstä orien-toituva sosiaalityö ei toteutunut sosiaalibyrokratiasta irrallisena, mutta se kykeni avaamaan sosiaalityöhön vaihtoehtoisia tulkintoja ja kyseenalaistamaan valtavir-taistavan, aina oikeassa olevan sosiaalibyrokratian läh-tökohtia. Se vaikutti olevan asiakaslähtöisen ja verkos-toituneen sosiaalityön luonteva jatke.

Muutoksen mahdollisuus?

Löytämäni perussosiaalityön kehityslinjat olivat osin ris-tikkäisiä, eivätkä toimeentulotukisidonnaisen sosiaali-työn ja projektien sosiaalityön väliset erot olleet jyrkkiä vaan todentuivat jatkumoina. Sosiaalityölle piirtyneet mahdollisuudet näkyvätkin jo helsinkiläisen perusso-siaalityön arjessa. Projektien työkäytäntöjä onnistuttiin paikoin vakinaistamaan osaksi palvelujärjestelmää vaik-kakaan ei välttämättä osaksi perussosiaalityön tehtävä-kenttää. Näin oli erityisesti yhteisösosiaalityön kohdalla. Osin projektit ovat olleet vaikuttamassa työkäytäntöihin, jotka sittemmin ovat myös todentuneet. Joidenkin työ-käytäntöjen vakiinnuttaminen ei onnistunut, ja muutok-sista huolimatta perussosiaalityö on edelleen monin ta-voin toimeentulotukityöhön kytkeytyvää toimintaa.

Perussosiaalityö kehittyy sosiaalibyrokratian toisin toimimisen ehtojen sallimissa rajoissa. Ensisijaiset reu-naehdot rakentuvat sen mukaan, miten toimeentulotu-kityö järjestetään. Taloudellisen taantuman aikana toi-meentulotukea hakevien asiakkaiden määrä kasvaa ja sosiaalityön kehittämisen edellytykset heikkenevät. On haettava tasapainoa toimeentulotukityön ja sosiaalityö-hön kohdistuvien muutosodotusten välillä. Projektien keinot vaikuttaa työn reunaehtoihin olivat ennen kaik-kea käytäntölähtöinen kehittämistoiminta ja työyhtei-söllinen vuorovaikutus, jonka avulla omaa työtä tehtiin muille näkyväksi ja nostettiin yhdessä arvioitavaksi.

16

eppävaara 31. joulukuuta 2009. Neljä Sel-lon Prisman työntekijää saa surmansa tap-pajan luodeista. Liput laskevat puolitan-koon Suomessa. HS.fi:n keskustelupalstat täyttyvät viesteistä, jotka ilmentävät mitä

moninaisimpia teorioita tapahtuneesta ja joista useim-missa julistetaan, että ”yhteiskunnan pitäisi tehdä asi-oille jotakin”. J.P. Roos aktivoituu kirjoittamaan käsi-asekiellosta.

Port-au-Prince, Haiti, 12. tammikuuta 2010. Vä-hintään 230 000 haitilaista kuolee maanjäristykses-sä. HS.fi:n keskustelupalstoille ilmaantuu jonkin verran surkutteluviestejä. Useat suomalaiset lahjoittavat muu-taman kympin avustusjärjestöille tai kirkonkolehtiin. Uhrilukuja pällistellään sanomalehdistä parin aamun ajan, kunnes asia työnnetään pois mielestä.

Kuolema, tuo viimeinen muutos, on länsimaisel-le ihmiselle tabu. Siihen tuntuu pätevän nyrkkisääntö: mitä äkillisempänä ja mitä lähempänä kuolemaa esiin-tyy, sitä järkyttävämmäksi ja ”epäluonnollisemmak-si” se koetaan. Vastaavasti enemmän mielenrauhaa suo kuolema, joka kohtaa tuntemattomia ihmisiä, kaukana

”tuolla jossakin”. Mitä piilotetumpana se esiintyy, sitä vähemmän se häiritsee. Tämä siitä huolimatta, että ku-kaan tuskin kykenee määrittelemään normia luonnol-liselle kuolemalle sen paremmin kuin oikean pituiselle elämällekään. Kuoleman tabunomaisuus lienee suurim-pia inhimillisen elämän paradokseja, sillä onhan ky-seessä maailman luonnollisin asia – vai onko?

Länsimaisen ihmisen käytöksessä suhtautuminen kuolemaan ilmenee lähinnä lujana pragmattisuutena perintösuunnittelun yhteydessä: koska joskus tapah-tuu väistämätön ja maallinen omaisuus vaihtaa tarvit-sijaa, on testamenttiin syytä saada mustaa valkoiselle. Ulkoisen käytöksen peilityyntä pintaa syvemmälle luo-taa kuitenkin keskustelu, joka paljastaa häiritsevän ky-symyksen kuoleman etäisyyden taustalla. Yksi kanssa-matkustaja uskoo sielunsa lähtevän vaellukselle kuole-man koittaessa, toinen on päättänyt raueta tyhjiin, kol-mas taas arvelee pääsevänsä taivaaseen elettyään ”hy-vän elämän”. Vaikka uskomusten rationaalisuus vaihte-

lee ja niiden omakohtainen kyseenlaistaminen tuntuu vaikealta, heijastelevat ne erilaisuudestaan huolimat-ta samaa: suurelle osalle ihmisistä kuolema merkit-see muutosta kohti jotakin uutta, suurta ja pelottavaa, enemmän tai vähemmän tuntematonta.

Kaikki lienevät asiasta yhtä mieltä: länsimaisen ih-misen suhde kuolemaan on muuttunut. Samaan aikaan kun elintason nousun elämään suomat lisävuodet koe-taan itseisarvoksi, tuntuu kuolemasta tulleen yhä sala-peräisempi, piilotetumpi ja pelottavampi. Kuolemasta on tehty steriili, epäinhimillinen ja elämästä vieraannut-

tava prosessi, vanhuudesta taas pahimmillaan yksinäistä, laitokseen suljettua väistämättömän odotusta. Lieneekö kuvitteellinen matka esimodernin Suomen savupirttien kuolinvuoteille pidempi kuin lento Haitille?

Hektisessä kilpailuyhteiskunnassamme yhä har-vempi pääsee seuraamaan kuolevan vanhuksen hidasta luopumista elämästä – to-do -listahan kasvaa töissä sil-lä aikaa, jos otan silloin tällöin vapaata sairaalan vuo-deosastolla makaavaan mummun katsomiseen. Moni läheisensä luona tämän viimeisinä elinpäivinä viipynyt kertoo kuitenkin hiljaisesta arvokkuudesta, jolla mat-kansa päättäjä lähestyy maalia. Sillä, mikä ennen vei ajan ja ajatukset, täyttäen elämän toiveineen ja pyrki-myksineen, ei enää olekaan merkitystä – kaikki mikä jotakin merkitsee on vain läheisen pysyminen rinnal-la, käden kosketus kädellä, turvallinen tuki viimeisessä muutoksessa.

Meille vielä täällä matkaa taittaville kuolevan seu-raaminen jättää kysymyksen: millainen siis on laadul-taan tämä viimeinen muutos? Päättyykö ihmisyys kuo-lemaan? Vai tekeekö vasta kuoleman läheisyys ihmi-sestä ihmisen – riisuen pois naamiot, teeskentelyn ja ihmillisyyden pidäkkeet?

K U O L E M A v I I M E I N E N

M u u T O S ?

”Kuolemasta on tehty steriili, epäinhimillinen ja elämästä vieraannuttava prosessi, vanhuudesta taas yksinäistä, laitokseen suljettua väistämättömän odotusta.”

TESKTI Mikael Isoaho KUVA Katja Sergejeff

17

18

v A I H d A N T A T A L O u S H E L S I N g I N M A R g I N A A L I S S A

19

elsingissä vaikuttaa yksi marginalisaati-on muoto, joka ei ole ollut esillä julkises-sa keskustelussa. Kyseessä on vaihdanta-talous, jossa ihmiset tekevät vastapalve-luksia toisilleen sekä tienaavat ja lainaa-

vat rahaa toisiltaan. Joillekin se on keino selviytyä päi-vittäisistä menoistaan ja paikata omaa rahatilannettaan, mutta joillekin se on myös täysin vapaaehtoinen valin-ta. Ilmiö herättää kysymyksen etuuksien tason riittä-vyydestä sekä joidenkin ihmisten asenteesta yhteiskun-taa ja sen rakenteita kohtaan.

Helsinkiläisen sosiaalityöntekijä Tarjan (nimi muutettu) mukaan vaihdantataloutta on ollut nähtävis-sä Helsingissä erityisesti 1990-luvun alun lamasta läh-tien. Merkittävämmäksi syyksi hän näkee toimeentu-lo- ja työmarkkinatuen pienuuden. ”Noin 400 euroa kuukaudessa on niin pieni summa, että ihmisten on keksittävä muita keinoja tienata rahaa. Esimerkiksi vä-

hänkään ison hankinnan tekeminen on todella vaikeaa. Vaihdantatalous ei ole yleensä erityisen tuottavaa, mut-ta se kuitenkin helpottaa päivittäistä arkea”, Tarja sanoo.

Tarja myös kertoo, että on myös ihmisiä, jotka ha-luavat omasta tahdostaan jäädä ikään kuin yhteiskun-nan ulkopuolelle. He elävät vaihdantataloudella ja ri-kollisuudella, ja usein hakevat ruoan ruoanjakelupis-teistä. On yhteiskunnallisesti melko merkittävää, että on

– mahdollisesti jopa kasvava määrä – ihmisiä, jotka jää-vät omasta tahdostaan yhteiskunnan palvelujen ja tuki-en ulkopuolelle. Mahdollisina syinä Tarja näkee muun muassa kyseisten ihmisten pettymyksen järjestelmään sekä ”halun vapauteen”. Kun elää yhteiskunnan tukien ulkopuolella, yhteiskunnan väliintulot eivät ole sotke-massa omia kuvioita. Näitä ihmisiä ei tilastoida, mutta Tarja pitää mahdollisena, että heitä voi olla paljonkin.

Vaihdantataloudessa elävien ihmisten auttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset. Ketään ei pakoteta asioi-maan viranomaisten kanssa, mutta toisaalta näiden ih-misten saaminen palveluiden ja yhteiskunnan toimin-nan piiriin olisi tärkeää.

Poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin mahdol-lisuuksia, joilla voisi vaikuttaa. Tarja mainitsee muun

muassa etuuksien korottamisen, työpaikkojen luomi-sen, sekä vapaaehtoistyön, työpajatoiminnan ja kun-touttavan työtoiminnan lisäämisen. Tarja myös näkee, että merkittävä syy, miksi vaihdantataloudessa elävis-tä ihmisistä ei ole yritetty herättää julkista keskustelua, on se, että se todennäköisesti nostaisi myös keskustelua muun muassa nykyisten etuuksien tason riittävyydestä.

Myös poliittisessa keskustelussa ja ilmapiirissä tu-lisi tapahtua muutoksia. Työn muutosta tulisi ymmär-tää paremmin sekä hyväksyä ja tunnustaa se, että kaik-kia ei yksinkertaisesti saada eikä tulla saamaan töihin. Työpaikkoja ei todennäköisesti tule riittämään kaikille, mutta työn muutoksesta tulisi ymmärtää myös se, että jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti pärjää nykypäivän vaativilla työmarkkinoilla. Osmo Soininvaara ja Ilkka Taipale lienevät ainoita poliitikkoja, jotka ovat yrittä-neet puhua ääneen siitä, että Suomessa on ihmisiä, jot-ka työllistyivät hyvin vielä 1980-luvulla, mutta joille ny-kyaikainen työelämä on liian haastavaa (Voima 1/2009). Yhtenä mahdollisena vaihtoehtona olisi luonnollisesti myös perustulo tai kansalaispalkka.

Suomessa on seuraavalla hallituskaudella todennä-köisesti luvassa julkisten menojen leikkauksia ja veron-korotuksia. On vaikea uskoa, että etuuksiin tulisi koro-tuksia. Työttömyys kasvaa, ja laman jälkeen rakenteelli-nen työttömyys voi jäädä yhä korkeammaksi, kuten 90-luvun laman jälkeen. Millaisena Tarja näkee tilanteen 10-15 vuoden kuluttua? ”Silloin syrjäytyminen lienee li-sääntynyt, yhä enemmän ihmisiä on työelämän ulko-puolella, ja vaihdantatalouden määräkin on saattanut kasvaa”, Tarja sanoo.

Vaihdantatalous on valitettava ja huolestuttava il-miö, ja myös konkreettinen esimerkki siitä, millaisia seurauksia etuuksien pienestä tasosta ja toisaalta myös ihmisten pettymyksestä yhteiskuntaan ja palvelujärjes-telmään voi seurata.

Seuraavien eduskuntavaalien alla olisi tärkeää kuul-la eri puolueiden välillä keskustelua siitä, mitä etuuk-sien tasolle halutaan tehdä, millaista työmarkkinapoli-tiikkaa halutaan harjoittaa, mihin mahdolliset julkisen sektorin menojen leikkaukset halutaan kohdistaa ja yk-sinkertaisesti siitä, millaisia ovat puolueiden merkittä-vimmät sosiaalipoliittiset suuntaviivat, joilla laajamit-taista työttömyyttä ja syrjäytymistä aiotaan estää ja nii-den seurauksiin vaikuttaa.

Lähteet:Kuparinen, Jylhämö, Bruun: Hyvinvointivaltion nousu & lasku. Voima 1/2009. http://www.voima.fi/content/view/full/2912

Vaihdantatalous on konkreettinen esimerkki siitä, mitä ihmisten pettymyksestä yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään voi seurata.

TEKSTI Hannu-Pekka Komonen KUVA Martin Stelbrink

20

Kunnes parempi

kumppani meidät erottaa

TEKSTI Henriikka Hämäläinen

21

itä rakkaudelta odotetaan sinkkuelä-mää glorifi oivan median, avioerolu-kujen kasvun ja vanhempien suku-polvien ”ikuisten” avioliittojen risti-paineissa? Arlie Russell Hochschild

kutsuu kulttuurissamme esiintyvää ristiriitaa rakkau-den paradoksiksi: kulttuuri houkuttaa pareja seksuaali-sesti tyydyttävään ja vuorovaikutuksellisesti rikkaaseen rakkauteen samalla kun avioeroluvut varoittavat luotta-masta siihen liikaa. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen riski on läsnä postmodernissa jokaisessa ihmistenvälisessä luottamussuhteessa, joista parisuhteisiin ladataan eni-ten tunteita.

Postmodernin teoreetikoiden mukaan nykyaikai-nen elämä näyttäytyy jatkuvana välitilassa olemisena perinteisen elämänkaaren fragmentoituessa; on siirryt-tävä vaiheesta toiseen, limittäydyttävä ja sovittaudutta-va joustavilla työ- ja ihmissuhdemarkkinoilla. Epävar-muus johtaa ihmistä riivaavaan odotuksen tilaan, elä-mään ilman valmiiksi tulemisen kokemusta, jossa reaa-linen ei ole pysyvää. Minäkokemus ja sosiaalinen todel-lisuus virtualisoituvat: elämää kuvaa eletyn ja toivotun, ideaalisen ja aktuaalisen sekä toteutuneen ja mahdol-lisen välitila. Riittämättömyys läpäisee minuuden, eikä käsillä olevaan ole helppo tyytyä mahdollisuuksien ol-lessa kattavat. Kyky olla tässä ja nyt muuttuu kiireek-si johonkin toiseen olotilaan - toiseen parisuhteeseen, työpaikkaan tai kokonaiseen ympäristöön.

Perinteisen yhteisöllisyyden hajoamisesta johtuva epäluottamuksen kulttuuri alustaa postemotionaalista ti-laa, jossa yksilöiden itsekontrolli kulminoituu tunteiden torjunnaksi, puuduttamiseksi ja sivuuttamiseksi; rakkau-den ja välittämisen vastakohtaa ei muodostakaan enää viha vaan välinpitämättömyys ja emotionaalinen tyh-jyys. Kyetäkseen toteuttamaan itseään on voitava luottaa, mutta luottamus merkitsee aina altistumista petetyksi tu-lemiselle. Kun kollektiivinen rakenne ei enää riitä post-modernissa yhdistämään ihmisiä ja identiteetit raken-netaan yksilöllisesti, murtuvat myös perinteiset parisuh-demallit ja intimiteetistä tulee paitsi henkilökohtaisesti merkityksellisempää, myös samalla haavoittuvampaa.

Sari Näre on nimennyt 1980-luvulla syntyneen su-kupolven ”kasvavien riskien ja virtualisoituvan ajan sukupolveksi”. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka kasvoi aikuiseksi kaupallisen seksin, visuaalisen häirin-nän ja kyberseksin ympäröimänä. Paljastetun intimi-teetin kulttuurissa on voinut vapaasti toteuttaa seksu-

aalisuuttaan, mutta joutunut samaan aikaan suojautu-maan tunteiden haavoittumiselta. Emotionaalisesta ris-kianalyysistä on tullut sukupolvellemme itsestäänsel-vyys, ja ratkaisuksi näyttää Näreen mukaan kehittyneen vetäytyminen voimakkaista tunnekiinnittymisistä, toi-nen silmä nauliintuneena seuraamaan paremman saa-liin ilmaantumista näköpiiriin.

Nykyajan tempoileva, lyhytjännitteinen pätkäelä-mä heijastuu kiintymys- ja sukupuolisuhteisiin enna-koivana ja välineellisenä asenteena. Steven Seidman kutsuu kehitystä, jossa aloitteen tekeminen tutustumis-tilanteessa mielletään kutsuksi suoraan seksuaaliseen toimintaan, rakkauden seksualisoinniksi. Rakkauden pohja ei siten ole niinkään enää henkinen kuin seksu-aalinen, ja ongelmaksi muodostuu kiintymyksen raken-taminen seksin varaan. Kun sukupuolten välinen vuo-rovaikutus pelkistetään seksiin, voidaan vältellä kump-panin kohtaamista emotionaalisella tasolla. Epäluotta-muksen vallitessa sukupuolikulttuurissa kylvetään jäl-leen vahvaa sukupuolierottelun kulttuuria. Varautumi-nen haavoittumiseen syö tilaa romantiikalta ja haavei-lulta, sillä realismiin ja kyynisyyteen turvautuminen antaa toki egolle vahvemman panssarin.

Mediatutkija Veijo Hietalan mukaan romanssiviih-teen opetus on ollut miehen käyttäytymisen syynä ole-vassa emotionaalisessa torjunnassa, josta naisen tulisi vain oppia kaivamaan miehen romanttisuus esiin. Mies on siis tietyllä tavalla viihteessä feminisoitu, vaikkakin romanssien kulttuurinen voima näyttäisi vaimenneen. Sari Näreen mukaan miehen feminisointiyrityksistä on luovuttu, ja sukupuolten kohtaamista helpottavaksi rat-kaisuksi on kehittynyt yhä vahvemmin naisten masku-linisoituminen, samaistuminen miehiseen identiteet-tiin ja seksuaalisuuteen. Avoimeksi kysymykseksi jää, kohtaavatko – törmäävätkö – heteroseksuaalisessa pari-suhteessa väistämättä aina sosiokulttuurinen naiseus ja mieheys, entä miten lienee yhteisen ihmisyyden laita.

Harva sukupolvestamme tulee juhlimaan timantti-hääpäiviään, mutta vanhakantaisella ”kunnes kuole-ma meidät erottaa” -avioliittositoumuksella tai sitoutu-mattomuudellakin on mahdolliset kauhuskenaarionsa: katuako ennemmin yksin kiikkustuolissa kymmenien kumppanien kanssa koettuja pettymyksiä vai yhden, elinikäisen kumppanin taholta kohdattuja jokapäiväi-siä murheita. Niin tai näin, keskiössä lienee se pelotta-va luottamiseen kykeneminen – kerta toisensa jälkeen ja aina uudestaan. Ehkä jo sinua uskaltaisin rakastaa?

22

tigma teki viimeisen virallisesti sosiaalipo-litiikan ja sosiaalityön opiskelijoiden yhtei-sen teatterikäyntinsä perjantaina 5.2. Ryh-mäteatterin Harmonia-esitykseen.

Mika Myllyahon ohjaaman teatteritri-logian viimeinen osa Harmonia on esitys suurten ker-tomusten lopusta. Työn kunniallisuuden tie on kuljet-tu loppuun ja jäljellä jää enää uupuneita antisankarei-ta. Voittaja on se, joka ymmärtää antaa periksi. Näytel-mä maalaa hienolla tavalla esille keskeyttämisen este-tiikkaa. Ovatko toimintamme syyt ja päämäärät enää omassakaan tiedossamme, vai nostammeko suorittami-sen itseisarvoksi? Mikäli toimimme jälkimmäisellä ta-valla, onko luovuttaminen antoisinta?

Suomalaisten selviytyminen karuissa luonnon-oloissa on aina rakentunut ahkeruuden ja periksi anta-mattomuuden varaan. Olemme oppineet määrittele-mään itseämme ja toisiamme työn tuoman kunnialli-suuden kautta. Nyky-yhteiskunnan pitkälle kehittynyt työnjako tuo tilanteeseen uusia kysymyksenasetteluja.

Onko työ kuin työ yhtä kunniallista? Onko kunnial-lisinta perinteinen fyysinen työ, moderni tietotyö vai kenties luova taiteellinen työ? Onko vääränlainen työ väärässä ympäristössä kunniatonta, esimerkiksi toimi-tusjohtajan tehtävä teatterissa?

Harmoniassa parisuhde jää työn jalkoihin. Ajan-kohtaisen ja uskottavan dialogin kautta lähestytään ti-lannetta, jossa yksityiselämän monimutkaisuus ja han-kaluudet saavat ihmiset tuomaan työn suojamuuriksi parisuhteen sisälle. Kun kulttuuri ei enää tarjoa selkeitä rooleja ihmissuhteeseen, eivät yksiköt löydä paikkaansa parisuhteessa. Kun ei muuta osata, määritellään kump-pani ja suhde häneen työn kautta.

Harmonian näyttämötyöstä vastasi varma suoma-laisten ammattilaisten kaarti Kari Heiskanen, Tiina Lymi ja Juha Kukkonen, jotka tarjoavat jälleen kerran katsojalle takuuhyvää laatudraamaa. Suurena plussana voidaan mainita esityksen verrattain lyhyt kesto puoli-toista tuntia, joka riittää oivasti oleellisen esiintuomi-seen, mutta estää turhat pitkittymät.

H A R M O N I A

23

TEKSTI Pia Arvelin KUVAT Ryhmäteatteri/Tanja Ahola

24

25

ämä vuosi on juhlavuosi Valt-sikan speksille, sillä helmikuus-sa ensi-iltansa saanut Jumalainen näytelmä: Pekka tuli taloon oli Valtsikan kymmenes speksi. Mi-

tä speksi sitten on? Se on näytelmä, joka pur-suaa laulua, tanssia ja opiskelijahuumoria. Se on interaktiivista opiskelijateatteria, joka ot-taa mukaan yleisönsä – ei pelkästään kuvain-nollisesti vaan myös konkreettisesti. Huuta-malla kuuluvasti omstart, yleisö voi pyytää nähdä esitetyn kohdan uudelleen haluamal-laan tavalla. Yleisölle speksi on huikea teatte-rielämys, jonka jälkeen ei uskoisi, että kaik-ki lavalla nähdyt näyttelijät, tanssijat, laula-jat ja muusikot ovat vain teatterin harrasta-jia, tässä tapauksessa tulevia valtiotieteilijöitä. Tekijöilleen speksi on kuitenkin vielä paljon enemmän. Se on lähes puolen vuoden pro-jekti, joka ottaa paljon, mutta antaa sitäkin enemmän.

Valtsikan kymmenennessä speksissä Sty-di ja Stigma olivat hyvin edustettuina. Lavalla Artemiin roolissa nähtiin stigmalainen Vilja Savolainen ja taustajoukkoja vahvisti kolme stydiläistä: Iina Weide ja Heidi Muurinen la-vastuksessa ja Nanne Isokuortti maskeerauk-sessa. Kymppisynttäreiden johdosta Valtsikan speksi vietiin ensimmäistä kertaa kiertueelle. Näin myös tamperelainen ja turkulainen ylei-sö saivat mahdollisuuden nauttia tästä upeas-ta spektaakkelista kotikaupungissaan.

Paljon oli kuitenkin tehtävä, ennen kuin speksi oli valmis esitettäväksi yleisölle Hel-singin Studio Krunikassa. Roolit, tanssit ja laulut eivät syntyneet itsestään, vaan oli-vat kovan harjoittelun tulos. Niitä työstettiin aluksi omissa pienemmissä tiimeissään sa-malla kun lavastus ja puvustus alkoivat luoda näytelmää rekvisiitan ja asujen avulla. Myö-

hemmin oli aika liittää palat yhteen ja alkaa treenata speksiä yhdessä toden teolla. Illat ve-nyivät pitkiksi ja Kannulaa vastapäätä sijait-seva Valintatalo sai paljon uskollisia asiakkai-ta. Välillä tunteetkin pääsivät kuumenemaan, mutta toisena hetkenä taas Kannulan ja Poh-janhovin seinät raikuivat naurusta ja yhdessä tekemisen riemusta. Kun lopulta oli näytös-ten aika, hyvä fiilis lavalta välittyi takahuo-neisiin asti. Yleisökin osoitti kiinnostustaan speksiä kohtaan, sillä jokainen viidestä Hel-singin näytöksestä oli loppuunmyyty.

Helsingin näytösten jälkeen monella speksiläisellä oli varmasti haikea olo, kun tii-vis yhdessäolo läheni loppuaan, mutta hel-potusta eroahdistukseen toi jo viikon päästä käynnistyvä kiertue. Sunnuntaisena aamuna porukka sitten raahautui taas Kannulalle ja oli aika lastata speksiläiset, lavasteet ja rooli-vaatteet bussiin ja suunnata ensin Tampe-reelle ja sieltä Turkuun. Oli hienoa, että myös kiertueella näytöksiin tuli paljon yleisöä, joka ei pelännyt huutaa omstarteja. Upean spek-sin kruunasi viimeisen näytöksen jälkeen tur-kulaisen P-klubin järjestämä mahtava illan-vietto hienoine tarjoiluineen. Kun speksi lo-pulta oli kokonaan ohi ja lähes kaikki spek-siläiset palanneet Helsinkiin laskiaisen viet-toon, oli monella varmasti tyhjä olo. Vaikka toki oli helpottavaa, että lopulta oli aikaa teh-dä taas muutakin kuin speksiä, niin kyllä ikä-vän määräkin oli suuri. Speksi kun toi teki-jöidensä elämään mahtavia uusia tuttavuuk-sia, mieletöntä yhdessäoloa ja roppakaupalla kokemuksia. Toivottavasti Jumalainen näytel-mä: Pekka tuli taloon teki vaikutuksen myös yleisöönsä, speksiläisten sydämissä se ainakin elää ikuisesti. Ja laulut soivat päässä vielä pit-kään. Onneksi tätä ihanuutta on tarjolla taas ensi vuonna! Omstart!

Omstart!V A L T S I K A N S P E K S I 2 0 1 0 :Jumalainen näytelmä: Pekka tuli taloon.

TEKSTI Iina Weide KUVAT Mikko Kuusisalo

26

26.1.2010 Stydin ja Stigman työelämäiltamat Stydi järjesti yhdessä Stigman kanssa yhteisen työelämäiltaman. Tapahtuman tarkoituksena oli mm. valottaa sitä, millaisiin työtehtäviin sosiaalityötä tai sosiaalipolitiikkaa opiskelleet ovat hakeutuneet ja miten opinnot ovat tukeneet heitä työelämässä.

16.2.2010 Stydin yhteislähtö laskiaisriehaan Stydi järjesti sosiaalityön opiskeli-joille yhteislähdön Ullanlinnanmä-en laskiaisriehaan. Kannunvalajat olivat perinteiseen tapaan huoleh-tineet siitä, että valtsikalaisille riit-ti minttukaakaota ja laskiaispullia. Keli oli tietysti mitä mahtavin mä-enlaskuun!

18.2.–19.2.2010 Sosiaalityön tutkimuksen päivät Jyväskylässä Stydi järjesti sosiaalityön opiske-lijoille yhteislähdön tapahtumaan. Pieni, mutta sitäkin innostuneempi iskujoukko lähti valloittamaan Jy-väskylää!

12.3. Stigma <3 KontaktiStigma osoitti Kuppalan hämäräs-sä rakkauttaan Kontaktia kohtaan. Ilta oli sen verran onnistunut, että huhupuheiden mukaan stigmalai-set hamuavat tulevaisuudessa lisää Kontaktia sosiaalitieteilijäkollegoi-densa kanssa...

TAPAHTUMIA

27

KUVAT Katja Sergejeff

KAJAHdUS 1/2010blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

Yritän muuttua, uskotko sen,

ja kaukaa sun kotisi kiertää

illoista kuusi, mut seitsemännen

liikaa jo kenkäni hiertää.

Jos heittäisin kiven mä sun ikkunaan,

en saisi sen ruutua rikkoutumaan.

Jos en ole minä se ainoa mies,

ei katko se kamelin selkää.

Sattuu se enemmän nyt jo kenties,

kun sinä minua pelkäät.

Usein toivon, et olisit onnellinen.

Yritän muuttua, uskotko sen?

Petra Malin