19

1. Johdanto farmakologiaan

Johdanto farmakologiaan

Yleistä

Farmakologian keskeisin tehtävä on selvittää, kuinka lääkeaineetvaikuttavat ja mitä seikkoja on otettava huomioon lääkkeitä käytettä-essä. Näin ollen farmakologian tuntemus on lääkäreille, hammas-lääkäreille ja eläinlääkäreille erittäin tärkeä, ja se on tullut yhä tär-keämmäksi oppiaineeksi myös apteekkihenkilöstölle. Farmasianalan edustajille farmakologian periaatteiden ymmärtäminen on kaik-kein tärkeintä silloin, kun he toimivat lääketeollisuudessa uusienlääkkeiden kehitystyössä. Lisäksi farmakologia antaa useita biologi-sia aloja yhdistävänä tieteenä hyödyllistä tietoa muillekin kuin niille,jotka ammatissaan joutuvat tekemisiin lääkkeiden kanssa. Laajassamielessä minkä tahansa aineen vaikutukset elimistöön ovat farmako-logian tutkimusalaa. Farmakologia on määritelty jopa niin laveasti,että siihen kuuluu kaikki tutkimus, joka selvittää kemiallisten yhdis-teiden vaikutusta eläin- ja kasvikunnan eliöihin.

Nimitys farmakologia on peräisin kreikan kielen sanoista pharma-kon (lääke, parannuskeino, myrkky) ja logos (oppi, tiede). Suomenkielessä farmakologiasta käytetty vastine ”lääkeaineoppi” ei oleyleistynyt. Sen käyttöä ei liene aihetta suositellakaan, koska se ei il-maise, miten ala eroaa farmasiasta eli lääkkeen valmistus- ja apteek-karitaidosta. Etenkin maallikolle farmakologian ja farmasian ero jääusein epäselväksi. Farmakologian tavoite on nimenomaan lääkkeenvaikutuksen ymmärtäminen ja taito käyttää lääkettä sen perusteella.Siten se on leimallisesti lääketieteellinen ala.

Tämä kirja keskittyy lääketieteelliseen farmakologiaan, joka pyr-kii luomaan perustan nykyaikaiselle lääkehoidolle. Peruskysymyksiäovat lääkeaineiden vaikutusmekanismit, mutta huomiota kiinnitetäänmyös muihin ominaisuuksiin, joiden tunteminen on tarpeen lääke-hoidon onnistumisen kannalta. Koska jokaisen potilaan hoito on ta-vallaan koe, farmakologiassa ei voida useinkaan antaa kategorisiahoito-ohjeita. Mitä paremmin hoidon antaja tuntee farmakologiaa,sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on suunnitella parhaan tulok-sen tuottava lääkehoito. Vain se, jolla on riittävät farmakologiset tie-dot, osaa myös luopua lääkkeiden käytöstä, kun ne ovat tarpeettomiatai aiheuttavat potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

• farmakologia-nimitys

• lääketieteellinenfarmakologia

20

Yleisfarmakologiaa ja -toksikologiaa

Käsitteet lääkeaine ja lääke esiintyvät farmakologisessa tekstissäusein rinnan, mutta ne eivät ole toistensa synonyymejä. Lääkeaine onrakenteeltaan tavallisesti tunnettu kemiallinen yhdiste, joka on val-mistettu synteettisesti tai peräisin luonnosta. Lääke on yhtä tai use-ampaa lääkeainetta sisältävä valmiste. Niinpä esim. klooripromatsii-nikloridi on lääkeaine, mutta siitä valmistetut tabletit, ampullit, perä-puikot, mikstuurat ja siirapit ovat lääkkeitä. Lääkeaine on siis lääk-keen vaikuttava osa. Lääke määritellään lääkelaissa valmisteeksi taiaineeksi, ”jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynäparantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tahi sen oireita ihmisessätaikka eläimessä”. Lääkkeeksi katsotaan myös ”ihmisen tai eläimenterveydentilan tai sairauden syyn selvittämiseksi taikka elintoimin-tojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi sisäisesti taiulkoisesti käytettävä” valmiste tai aine. Tämän mukaan myös diag-nostiset valmisteet, kuten röntgenvarjoaineet, kuuluvat lääkkeisiin.

Useimmat tehokkaita lääkeaineita sisältävät lääkkeet ovat resepti-lääkkeitä: niitä saa apteekista luovuttaa vain lääkärin, hammaslääkä-rin tai eläinlääkärin lääkemääräyksen eli reseptin perusteella. Tämänmenettelyn avulla pyritään paitsi mahdollisimman asianmukaiseenlääkehoitoon, myös vähentämään haittoja ja estämään väärinkäyttö.Usein uuden lääkeaineen käyttö sallitaan aluksi vain tietyn erikois-lääkäriryhmän valvonnassa. Suurin osa Suomessa myydyistä resepti-lääkkeistä on apteekkitavaratehtaissa valmistettuja ns. farmaseuttisiaerikoisvalmisteita. Ilman reseptiä myytäviä itsehoitolääkkeitä ovatvarsinkin pitkään käytössä olleet valmisteet, joiden ei tiedetä aiheut-taneen sanottavia haittoja.

Farmakologian pääalueet

Eräiden lääkeaineryhmien yhteydessä käsitellään lyhyesti lääke-aineiden historiaa ja alkuperää nykyaikaiseen lääkehoitoon johta-neen kehityksen valaisemiseksi. Lääkeaineita kehitettäessä ja lääke-hoitoon liittyviä farmaseuttisia ongelmia ratkaistaessa ovat tärkeitälääkeaineiden kemialliset ominaisuudet. Farmakologian oppikirjas-sa kemiallisten seikkojen käsittely rajoittuu kuitenkin pääasiassa ra-kenteen ja vaikutuksen välisten suhteiden esittämiseen.

Farmasian (apteekkialan) piiristä ovat farmaseuttinen kemia(lääkkeellisten yhdisteiden kemia) ja farmasian teknologia (lääk-keenvalmistusoppi) farmakologialle tärkeitä yhteistyöalueita, ja far-makognosian (rohdosoppi) edustajat ovat olleet eristämässä useitatehokkaita lääkeaineita kasveista ja muista luonnontuotteista.

Farmakodynamiikka selvittää lääkeaineiden vaikutusmekanismejaelimistöön, elimiin, soluihin ja molekyyleihin. Koska lääkeaineillapyritään nimenomaan estämään tai vahvistamaan elimistön omia re-aktioita, on selvää, että farmakologian kehitys on läheisessä suhtees-

• lääkeaine ja lääke

• reseptilääke

• itsehoitolääke

• farmakodynamiikka

21

1. Johdanto farmakologiaan

sa sekä terveen että sairaan elimistön fysiologisten ja biokemial-listen toimintojen samoin kuin rakenteellisten seikkojen tuntemuk-seen. Farmakodynamiikka on farmakologian keskeisin alue, ja pää-osa tämän kirjan sisällöstä kuuluu sen piiriin. Lääkeaineiden ryhmi-tys perustuu niin ikään farmakodynaamisiin ominaisuuksiin (esim.antihistamiinit). Jakoperusteena voi olla myös käyttötarkoitus (ys-känlääkkeet), vaikutuskohde (silmälääkkeet), alkuperä (seerumit) taikemiallinen rakenne (fentiatsiinin johdokset).

Farmakokinetiikka käsittelee lääkeaineiden vaiheita elimistössä,siis imeytymistä, jakautumista, metaboliaa (biotransformaatiota) jaerittymistä, ts. se selvittää elimistön vaikutusta lääkeaineeseen. Eri-laisiin fysiologisiin ja patologisiin tiloihin liittyvän farmakokine-tiikan tunteminen on lääkehoidon onnistumisen kannalta tärkeää.Yhdisteen farmakokineettiset ja farmakodynaamiset ominaisuudetratkaisevat yhdisteen käyttökelpoisuuden lääkeaineena, jos se eihoitoannoksina aiheuta liikaa haittavaikutuksia.

Toksikologia on oppi kemiallisten yhdisteiden vahingollisista vai-kutuksista. Lääkeainetoksikologia on farmakologian olennainen osa,koska jokaisella yhdisteellä on haitallisia vaikutuksia, jos sitä joutuuelimistöön tarpeeksi paljon. Lääkeaineita käytettäessä tulee kiinnit-tää erityistä huomiota niiden mahdollisiin haittavaikutuksiin. Näihinvoidaan usein varautua ennalta, kun tunnetaan lääkeaineiden ominai-suudet ja potilaan tila. Myrkky on kemiallinen yhdiste, joka jo pieni-nä määrinä elimistöön joutuessaan aiheuttaa haittavaikutuksia ja jotaei varsinaisesti käytetä lääkeaineena. Toksikologialla tarkoitetaanusein juuri ns. myrkkyihin liittyvien seikkojen, varsinkin niiden vai-kutusten, tutkimista. Ensi sijassa toksikologian tehtävä on kuitenkinkaikkien aineiden haitallisten vaikutusten ehkäiseminen ja hoito, oli-vatpa ne ns. myrkkyjä tai eivät. Kemiallisten yhdisteiden eneneväkäyttö teollisuudessa sekä maa- ja metsätaloudessa lisää toksikolo-gian asiantuntemuksen tarvetta. Toksikologian erikoishaaroja ovatmm. oikeus-, teollisuus-, ympäristö- ja elintarviketoksikologia sekäkliininen toksikologia, joka kuuluu myrkytysten hoitoon liittyväänammattitaitoon.

Systemaattinen farmakologia käsittelee samalla tavalla vaikutta-via lääkeaineita ryhminä ja ryhmien yksittäisiä yhdisteitä. Systemaat-tisen farmakologian perusteiden tuntemus helpottaa syventymistäyleisfarmakologiaan, joka keskittyy farmakodynamiikan ja -kinetii-kan, toksikologian sekä yleensä kemiallisen yhdisteen ja organisminvälisten reaktioiden perusteiden ja mekanismien selvittämiseen.

Farmakologian saavutusten soveltamiseen ja kliinisten lääkeon-gelmien ratkaisemiseen tarvitaan kliinisfarmakologista asiantunte-musta. Kliinisen farmakologian tehtävänä on selvittää lääkeaineenedut ja haitat tautitiloissa ja erikoisoloissa (ks. jakso IX). Niitä eivätratkaise koe-eläin- tai laboratoriokokeet, vaikka ne ovatkin välttä-mättömiä ennen kliinistä koevaihetta. On myös luonnollista, ettälääkehoitoon liittyviä erityiskysymyksiä käsitellään kliinisen ope-tuksen eri vaiheissa.

• farmakokinetiikka

• toksikologia

m myrkky

• systemaattinen jayleisfarmakologia

• kliininen farmakologia

22

Farmakologia on tutkimusmenetelmiltään läheisessä suhteessabiokemiaan, fysiologiaan ja kokeelliseen patologiaan sekä orgaani-seen ja kliiniseen kemiaan. Tutkimusmenetelmien ja -kohteiden pe-rusteella puhutaan vertailevasta ja biokemiallisesta farmakologiasta,solu- ja molekyylifarmakologiasta sekä farmakogenetiikasta. Far-makologialle tunnusomaiset menetelmät liittyvät biologiseen stan-dardisointiin. Sen avulla määritetään eläimen tai eläinkudoksen reak-tioita hyväksi käyttäen lääkevalmisteen vaikuttavan tekijän (esim.insuliinin, eräiden vitamiinien, antibioottien ja rokotteiden) pitoi-suus silloin, kun sitä ei kemiallisin tai fysikaalisin menetelmin voidaselvittää.

Farmakologian historiaa

Ihminen on pyrkinyt parantamaan sairauksiaan monin verroin kauemmin kuin histo-rialliset lähteet kertovat. Hän on käyttänyt lääkintään ensisijaisesti luonnosta saamiaantuotteita. Jo 5 000 vuotta sitten käytettiin Kiinassa Ephedra vulgariksesta saatua MaHuang -rohdosta, jonka 1920-luvulla osoitettiin sisältävän efedriiniä. Vanhimman tun-netun lääkkeiden valmistus- ja annosteluohjeiston ovat laatineet sumerilaiset Nippu-rissa Mesopotamiassa noin vuonna 2200 eKr. Egyptistä noin vuodelta 1550 eKr. olevaEbersin papyrus sisältää 875 lääkkeenvalmistusohjetta. Monia arvokkaita lääkeaineitaon eristetty kansan käyttämistä lääkekasveista. Kasvien ja muiden luonnontuotteidenkäyttö lääkintään on kuitenkin perustunut suuressa määrin uskomuksiin, ja hoidontehoa ovat parantaneet siihen liittyneet maagiset rituaalit.

Kemialtaan tunnetut lääkeaineet ovat jokseenkin täysin syrjäyttäneet vanhat luon-nonlääkkeet. Nykyaikainen tutkimus ei ole kuitenkaan löytänyt luonnosta rohdoksia,joiden käyttöä ja vaikutusta entisajan ihmiset eivät olisi tunteneet. Tehokkaitakinlääkeaineita sisältävien ”rohtojen” hyöty jäi tosin vähäiseksi lähinnä kahdesta syystä.Ensinnäkään sairauksien luonnetta ei tunnettu. Siten esimerkiksi kiinapuun kiniiniäsisältävän kuoren käyttö kuumelääkkeenä muuttui rationaaliseksi vasta sen jälkeenkun todettiin, että kiniini alentaa vain malariatautiin liittyvää kuumetta. Niin ikäänannostelun* onnistuminen oli sattumanvaraista, koska tuotteen biologista tehoa eiosattu arvioida.

Lääkehoidon samoin kuin koko lääketieteen ja biologian kehitys oli lähes pysäh-dyksissä viime vuosisadalle saakka. Hoito perustui keskiaikaiseen logiikkaan eikä ilmi-öiden kvantitatiiviseen havainnointiin.

Kreikkalainen Galenos (131-201) on ajanlaskumme kuuluisimpia patologeja ja paran-tajia, vaikka hänen tautitiloja koskevat selityksensä perustuivat mielikuvituksellisiinteorioihin sellaisten elementtien kuin tulen, maan, ilman ja veden keskinäisestä suh-teesta elimistössä. Galenoksen lukuisat kirjat, joista yli sata on säilynyt meidän päiviim-me, pitivät yllä hänen arvovaltaansa ja estivät melkein kaiken kehityksen lähes 1 500vuoden ajaksi. Edelleen puhutaan galeenisista lääkkeistä, kun tarkoitetaan kasvikun-nasta saatuja uutteita tms.

Philippus Theophrastus Bombastus von Hohenheim, joka paremmin tunnetaanliikanimellä Aureolus Paracelsus, (1497-1541) hylkäsi Galenoksen opit ja polttiBaselissa tämän teokset julkisesti. Vanhat auktoriteetit hylkäämällä ja omaperäiselläajattelullaan sekä toiminnallaan – hän mm. luennoi saksaksi eikä hyväksytyn tavanmukaan latinaksi – hän keräsi tielleen vaikeuksia. Hän korosti yksinkertaisten aineiden,varsinkin metallien, käyttöä ja alkoi hoitaa syfilistä elohopealla. Kun häntä tällöin

• erikoisalueita m vertaileva farmakologia

m biokemiallinenfarmakologia

m solufarmakologia m molekyylifarmakologia

m farmakogenetiikka m biologinen

standardisointi

Yleisfarmakologiaa ja -toksikologiaa

Kuva 1-1. Witheringin Account of theFoxglove -kirjan nimilehti vuodelta 1785.

*Annostelu lienee farmakologian useimmin väärin käytetty sana. Annostelu tar-koittaa annoksen määrittämistä tai annoksiin jakamista. Etenkin huolimattomassa mai-noskielessä puhutaan lääkkeen annostelusta tarkoitettaessa itse asiassa lääkkeenantamista. Esimerkiksi penisilliinitabletti annetaan potilaalle eikä annostella, lääkeaine-han on annosteltu jo tehtaassa. Sen sijaan insuliinia annostellaan tietty määrä ruis-kusta.

• Luonnonrohdosten kausi

23

syytettiin ihmisten myrkyttämisestä, hän esitti puolustuksekseen vielä tänä päivänäkinpätevän lääkehoidon kulmakiven: ”Kaikki aineet ovat myrkkyjä. Vain annos ratkaisee,onko kyseessä myrkky vai ei.” Paracelsus valmisti tinktuuroja ja uutteita, mm. oopiumi-tinktuuraa, menetelmillä, jotka ovat olleet käytössä tälle vuosisadalle asti. Hän jopakuvasi eetterin anestesiavaikutuksen kanaan. Paracelsus oli monessa suhteessaaikaansa edellä. Ennen uuden vaiheen alkamista tarvittiin vielä muitakin uranuurtajia:William Harvey selvitti 1628 verenkierron periaatteen ja Sir Christopher Wren, vuosi-satansa huomattavin englantilainen arkkitehti, antoi 1656 ensimmäisenä ruiskeensuoneen, oopiumia koe-eläimenä olleelle koiralle.

Englantilainen William Withering (1741-1799) ansaitsee maininnan sormustinkuk-kaa, Digitalis purpureaa, koskevista havainnoistaan, jotka hän julkaisi 1785 (kuva 1-1).Hän kertoo oppineensa eräältä kansanparantajalta, että pariakymmentä kasvia sisäl-tävä seos parantaa turvotusta (”vesipöhöä”). Withering selvitti digitaliksen ratkai-sevan osuuden tähän vaikutukseen ja aloitti sydänglykosidien yhä jatkuvan käytönsydämen vajaatoiminnan hoidossa.

Pariisilaista François Magendieta (1783-1855) pidetään lääketieteen kokeellisenkauden aloittajana. Hän osoitti 1809, että Nux vomica, josta myöhemmin eristettiinstrykniini, aiheuttaa kouristuksia vaikuttamalla koe-eläimen selkäytimeen. Espanjalai-nen Bonaventura Orfila (1787-1852) on uuden ajan toksikologian perustajia. Hän hylkä-si tuhansien koirakokeidensa perusteella vanhat uskomukset lukuisten antidoottienkyvystä estää myrkytyksiä. Magendien oppilas Claude Bernard (1815-1878) kehittiainutlaatuisen monipuolisesti lääketieteellistä perustutkimusta. Yksi hänen havain-tonsa oli kuraren, tahdonalaisia lihaksia lamaavan nuolimyrkyn, vaikutuskohdan pai-kantaminen hermon ja lihaksen väliseen liitokseen. Bernardia on syystä pidetty farma-kologisen analytiikan aloittajana. Tavallaan oman aikakauden aloitti myös saksalainenapteekkari Frederick Sertürner (1783-1841), joka eristi 1806 rohdoksesta ensimmäisenpuhtaan lääkeaineen, morfiinin.

Varsin erikoinen sivujuonne lääkkeiden käytön historiassa on homeopatia. Saksa-lainen lääkäri Samuel Hahnemann oli kyllästynyt 1800-luvun alussa aikansa dramaat-tisiin ja vaarallisiin hoitoihin kuten suoneniskuihin, oksettamiseen ja ulostuslääk-keisiin. Huomatessaan kiniinin aiheuttavan joskus kuumetta, hän päätteli lääkkeenparantavan samanlaisia oireita, joita se itse aiheuttaa. Nykyään tämä kiniinin vaikutustiedetään tyypilliseksi haittavaikutukseksi, mutta tältä virheelliseltä pohjalta Hahne-mann loi oppinsa ”similia similibus curantur”, samanlainen parantaa samanlaisen. Hänkatsoi nimenomaan pienen annoksen parantavan, mistä on aiheutunut nykytietämyk-sen mukaan täysin irrationaalinen tilanne, että potilaalle annetussa logaritmisesti lai-mennetussa lääkkeessä ei ole välttämättä yhtään lääkeainemolekyyliä. Tehottomia hoi-toja jälkikäteen arvosteltaessa on otettava huomioon niiden kehittämisen ajankohta:niistä oli kuitenkin 1800-luvun alussa potilaalle luultavasti vähemmän haittaa kuinalkeellisen koululääketieteen vaarallisista hoidoista. Ne ovat myös selvästi osoittaneetns. plasebo- eli lumevaikutuksen voiman (ks. luku 3).

Tärkeä farmakologian kehitysvaihe sijoittuu maantieteellisesti lähelle omaa maa-tamme. Rudolf Buchheim (1820-1879) tuli 1847 Tarton yliopiston farmakologian profes-soriksi ja aloitti kotinsa kellarissa aktiivisen tutkimustyön. Hän pyrki selittämäänlääkkeinä käytettyjen kemikaalien vaikutusmekanismin niiden fysikokemiallisilla omi-naisuuksilla. Häntä on syystä pidetty perustan luojana J. N. Langleyn (1852-1926), PaulEhrlichin (1854-1915) ja A. J. Clarkin (1885-1941) tutkimustyölle, jonka tuloksena olilääkeaineiden reseptoriteoria. Buchheim ryhmitteli lääkeaineet niiden vaikutustenperusteella ja hylkäsi vanhan, kasvitieteeseen perustuvan systematiikan. Hän jättioppikirjastaan pois lääkkeet, joiden käytölle ei voitu osoittaa tieteellistä perustetta.Tällöin varsinaisesti alkoi nykyinen kriittinen farmakodynamiikka, johon farmakolo-giset opit ja oppikirjat sekä farmakoterapia yleisesti perustuvat. Tämä puhtaastitieteellinen suhtautuminen lääkeaineisiin ja lääkehoitoon on luultavasti painanutunohduksiin monia luonnosta saatavia tehokkaitakin kansanlääkkeitä.

Englantilais-amerikkalainen James Blake (1815-1893) kiinnitti varhain huomiotakemiallisen rakenteen ja biologisen aktiivisuuden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tähänperiaatteeseen nojautui myöhemmin erityisesti Paul Ehrlichin systemaattinen tutkimus-työ, joka 1907 johti syfilikseen tehoavan kemoterapia-aineen arsfenamiinin (”Salvar-san”) keksimiseen.

Buchheimin oppilas Oswald Schmiedeberg (1838-1921) vaikutti enemmän kuinkukaan muu siihen, että farmakologiasta tuli itsenäinen ja uudenaikainen biolääke-tieteen tutkimusalue ja lääketerapian perusta. Schmiedeberg, joka vuodesta 1872lähtien toimi Strasbourgissa, koulutti useita kymmeniä farmakologeja eri puolillemaailmaa. Buchheimin ja Schmiedebergin koulukunnan työn jälki näkyi kaikkialla, missä

1. Johdanto farmakologiaan

Kuva 1-2. Rudolf Buchheim.

Kuva 1-3. Kuudennen kansainvälisenfarmakologian kongressin kunniaksijulkaistu postimerkki.

• homeopatia

• tieteellinen farmakologia

24

farmakologiaa vakavasti harjoitettiin. Vaikutus ei kuitenkaan ulottunut Suomeen, vaik-ka maan ainoaan yliopistoon oli jo 1844 perustettu farmakologian ja farmasian profes-sorin virka. Nykyaikaista farmakologiaa edusti maassamme vasta Yrjö Elias Airila(1887-1949), joka 1916 nimitettiin kokeellisen farmakologian dosentiksi ja 1924 vähänaikaisemmin itsenäistyneen farmakologian professorinvirkaan. Maamme farmakolo-gian laaja-alaiselle kansainvälistymiselle antoi voimakkaan panoksen Kansainvälisenfarmakologiliiton päätös järjestää kuudes kansainvälinen farmakologian kongressiSuomessa 1975 (ks. kuva 1-3).

Lääkeaineiden nimet

Lääkeaineilla on kemiallinen nimi, kuten 7-kloori-1,3-dihydro-1-metyyli-5-fenyyli-(2H)1,4-bentsodiatsepiini-2-oni. Käytössä ole-van järjestelmän mukaisesti saman yhdisteen nimi voidaan kirjoittaamonella tapaa. Jo mainittu esimerkki osoittaa, että kemiallisen ni-men käyttö farmakologiassa ja lääketieteessä on aiheellista vain sil-loin, kun jostakin syystä halutaan tuoda esiin yhdisteen rakenteelli-set ominaisuudet. Useimmille farmakologeillekaan kemiallinen ni-mi ei ilmaise muuta kuin ryhmän, johon kyseinen lääkeaine kuuluu.Sen sijaan yhdisteen rakennekaavan tiettyjen piirteiden tunteminenauttaa usein farmakologiassa tärkeän rakenne-vaikutussuhteen ym-märtämistä.

Kemiallisten nimien hankaluudet vältetään käyttämällä virallistaeli geneeristä nimeä, joka edellä mainitulle yhdisteelle on diatsepaa-mi. Virallisen nimen käyttö on lähes aina tarkoituksenmukaisintalääkeaineiden yleisistä ominaisuuksista puhuttaessa. Vakiintuneitanimiä ovat tavallaan olleet jo vuosisatoja eri maiden farmakopeoidenlatinalaispohjaiset nimet, jotka on kirjoitettu kunkin maan kielenmukaiseen muotoon (esim. morphini chloridum, suomeksi morfii-nikloridi). Koska farmakopeoihin eivät tule läheskään kaikki lääke-aineet, on perustettu toimikuntia antamaan lääkeaineille mahdolli-simman käyttökelpoisia virallisia nimiä (esimerkiksi USAN = Uni-ted States Adopted Names, BAN = British Approved Names ja NFN= Nordisk Farmakopoea Navne). Todella kansainvälisyyteen päästä-neen WHO:n nimistötoimikunnan INN-nimien (International Non-Proprietary Names) avulla. INN-nimiä on kahta lajia: pINN (p =proposed) ja rINN (r = recommended). Jälkimmäistä ei saa käyttää,jos jokin maa sitä vastustaa. INN-nimiä käytetään kansainvälisessäfarmakopeassa, ja ne on pyritty saamaan myös Suomessa vuonna1978 voimaan tulleeseen Euroopan farmakopeaan. Suomella onmaineikas perinne oman farmakopeansa, Pharmacopoea Fennican,toimittamisessa. Näistä ensimmäinen ilmestyi 1819 ja sarjan päättä-nyt seitsemäs 1956.

Lääkeaineen viralliseen nimeen pyritään saamaan mukaan sellai-nen pääte- tai alkuosa, josta selviää, mihin lääkeaineryhmään yhdistekuuluu. Antikoliiniesteraaseilla on päätteenä -stigmiini (neostigmii-ni), puudutteilla -kaiini (lidokaiini), sulfonamideilla on alkuosana

Yleisfarmakologiaa ja -toksikologiaa

• kemialliset nimet

• viralliset nimet

25

sulfa- (sulfadiatsiini). Valitettavasti tätä muistamista helpottavaa pe-riaatetta on voitu soveltaa vain osaan nimistä.

Samaa lääkeainetta saattaa olla myytävänä useina lääkevalmistei-na, joille kullekin on rekisteröity eri kauppanimi. Useimmissa tapa-uksissa lääkkeet ovat vaikutuksiltaan samanarvoisia, kun farmaseut-tisteknisistä syistä johtuvaan biologisen hyötyosuuden vaihteluun onopittu kiinnittämään huomiota (ks. luku 4). Jos kauppanimi mainitaantekstissä, se on aina kirjoitettava isolla kirjaimella ja usein siihen lii-tetään rekisteröintiä tarkoittava ®-tunnus. Suomessa kaupan olevatamoksisilliinivalmisteet merkitään siis: Amorion®, AmoxicillinGenerics®, Amoxin®, Clamox®, Flemoxin Solutab® ja Penalta®. Klii-nisessä työssä käytetään usein pelkkiä kauppanimiä. On kuitenkinsyytä muistaa, että rationaalinen lääkkeiden käyttö on mahdollistavain, jos lääkeaineen ryhmä ja sen geneerinen nimi tiedetään ja osa-taan esimerkiksi varoa samaan reseptoriin tai muuhun vaikutuskoh-teeseen vaikuttavien aineiden haittoja. Lääkkeen myyjä pyrkii tieten-kin kaikin keinoin edistämään kauppanimen käyttöä, mutta lääkärin eipidä tähän alistua.

Lääkeaineiden nimien suomenkielinen asu

Lääkeaineiden nimiä ja muita vierasperäisiä sanoja suomen kie-lellä kirjoitettaessa on noudatettava seuraavia sääntöjä (sulkeissaesimerkkejä):

1. sääntö. Suomen kielessä on jokaisella äänteellä oma merkkinsä.

1. Johdanto farmakologiaan

• kauppanimet

– Kahta äännettä ei merkitä yhdellä kirjaimella: x = ks (kloori-diatsepoksidi), z = ts (asetatsoliamidi)– Yhtä äännettä ei merkitä kahdella kirjaimella: ph = f (fysostig-miini)– Ääntymättä jääviä kirjaimia ei merkitä: ch = k (klooritiatsidi), th =t (talidomidi), rh = r (ramnoosi)– Suomessa on c-kirjaimen vastineena:

a) etuvokaalien (e, i, y) edellä s (sinkaiini),b) takavokaalin (a, o, u) edellä k (karbakoliini),c) toisen konsonantin edellä k (sykloseriini),d) eräissä alkuaan kreikkalaisperäisissä sanoissa etuvokaalinedellä k (kefalosporiini),e) yhtymässä cc etuvokaalin edellä ks (suksinyylikoliini) jatakavokaalin edellä kk (bukkaalinen) sekäf) yhtymässä sc etuvokaalin edellä c jää vastineetta(resinnamiini)(ellei kyseessä ole kreikkalaisperäinen sana, jolloin vastinena on sk, esim. hyoskyamiini) ja takavokaalin edellä sk(skopolamiini).

Taulukko 1-1. Kreikan kielen aakkosetja niiden suomenkieliset vastineet. Niitäkäytetään usein etuliitteinä farmakologi-sissa nimissä ja termeissä.

Α α alfa aΒ β beeta bΓ γ gamma g∆ δ delta dΕ ε epsilon eΖ ζ zeeta zΗ η eeta eΘ θ theeta thΙ ι ioota iΚ κ kappa kΛ λ lambda lΜ µ myy mΝ ν nyy nΞ ξ ksii ksΟ ο omikron oΠ π pii pΡ ρ rhoo rΣ σ sigma sΤ τ tau tΥ υ ypsilon yΦ φ fii fΧ χ khii khΨ ψ psii psΩ ω oomega o

26

2. sääntö. Sanat kirjoitetaan niin kuin ne äännetään.– Vokaali on vierasperäisen konsonantin (b, d, f ja g) edellä lyhyt,ei kuitenkaan ensimmäisessä tavussa (kloridi; farmakologinen,mutta looginen).– Sama koskee äänneyhtymää -oli, -omi, -oni, -ori ja -ovi(kolesteroli, atomi, hormoni, reseptori; tooninen muttahypertoninen, pooli mutta dipoli, foolihappo).– Konsonanttiin loppuvat kemialliset (paitsi alkuaineiden) nimetsaavat i-päätteen, samoin englanninkieliset sanat, joiden lopussa onmykkä e, sekä latinankieliset -um-loppuiset sanat (koliini, reserpii-ni).

3. sääntö. Yhdysperäiset systemaattiset kemiallisten yhdisteidennimet muodostetaan liittämällä yhdyssanat 1. ja 2. säännön mukaankirjoitettuina normaalilla tavalla toisiinsa (fenyylietyylibarbituuri-happo, fenoliftaleiini).

Farmakologian opiskelu

Biologian alana farmakologia ei voi pyrkiä muuhun kuin tämän-hetkiseen totuuteen tai todennäköisyyteen, johon on päädytty ha-vaintojen pohjalta. Farmakologinen niin kuin muukin tieto muuttuuja lisääntyy kiihtyvää vauhtia. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettäennestään opittu menettäisi samassa suhteessa merkityksensä. Eri-toten tämä koskee farmakologista systematiikkaa, jonka merkityk-sen tajuaminen helpottaa opiskelua ja tekee sen muutoinkin mielek-kääksi. Oleellista farmakologiassa ei suinkaan ole jokaisen tarjollaolevan lääkeaineen ja vielä vähemmän valmisteen tunteminen, vaanperehtyminen käytettävissä oleviin muutamaan kymmeneen lääkeai-neryhmään. Useimmat näistä ryhmistä säilyttävät merkityksensävuosikymmeniä, vaikka niihin tuleekin jatkuvasti lisää ja niistä pois-tuu yhdisteitä. Tämä looginen henkinen pääoma säilyttää arvonsa,sen sijaan yksittäisistä valmisteista tarjottava ajankohtaan ja maahansidottu pintatieto vanhenee, jopa ennen kuin opiskelija ehtii valmis-tua.

Lääkeannoksen suuruus on niin ikään farmakologian peruskäsit-teitä. Se on lääkehoidossa aina tarkoin harkittava, mutta lääkkeidenannosmäärien opiskelu lääkeaineiden muiden farmakologisten omi-naisuuksien kustannuksella ei vastaa tarkoitustaan; se on verrattavis-sa puhelinluettelon ulkoa opettelemiseen.

Matti K. Paasonen ja Jouko Tuomisto

Yleisfarmakologiaa ja -toksikologiaa