FEDERATION OF FINNISH LEARNED SOCIETIESD e l e g a t i o n o f t h e F i n n i s h A c a d e m i e s o f S c i e n c e a n d L e t t e r s

Tulevaisuus tutkijana

Henkilökohtaiset geenitestit

Holokaustin kiistäjät

Tieteelliset tulokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä

Suomalaisen korkeakouluverkon kehittäminen

3 • 2 01 6

TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede-artikkeleille sekä keskustelulle tietees-tä ja tiedepolitiikasta.

Osoitteenmuutokset ja tilaukset:Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 22869254

Päätoimittaja: Ilari HetemäkiToimitussihteeri: Tiina KaarelaUlkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa

Snellmaninkatu 13, 00170 HelsinkiPuh. (09) 228 69 227Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi

Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

Julkaisija:Tieteellisten seurain valtuuskunta

Painos 6 800 kplIlmestyy 6 kertaa vuodessa34. vuosikerta

Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi

Seuraava numero ilmestyy kesäkuussa Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 23.5.2016 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi

ILMOITUKSET

1/1 takakansi 550 € (4-v.)Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)Sisäsivut (4-v.) 540 €1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 €Myynti: puh. 0400-467195 tai tiina.kaarela@tsv.fi

ISSN 0781-7916 (painettu)ISSN 1239-6540 (verkkolehti)Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2016

TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2016

PÄÄKIRJOITUS: Miltä tulevaisuus tutkijana näyttää? Irmeli Mustalahti 1

Henkilökohtaiset geenitestit haastavat instituutiot ja yhteiskunnat muutokseen Salla Saxén, Anni Leskelä ja Heikki Saxén 3

Holokaustin kiistäjät ja ”kansallismielisyyden alasajo” Tommi Kotonen 9

Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä Atte Oksanen ja Pekka Räsänen 16

Suomalaisen korkeakouluverkon kehittämisen vaihtoehdoista Perttu Vartiainen 24KATSAUKSIAPyhä kansallinen historia ja sen myyttien purkaminen Tarja-Liisa Luukkanen 35Matematiikan ymmärtyminen eetteriksi Pentti Alanen 37Monitieteisen tutkimuksen asema Julkaisufoorumi-luokituksessa Janne Pölönen ja Reetta Muhonen 40

SATTUMIA TIETEEN PÄIVILTÄ 2015Urheilussa kehittymiseen tarvitaan tekemistä ja tahtoa Timo Vuorimaa 44Sattumaa Kuussa Tapio Markkanen 47

KESKUSTELUABibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä Otto Auranen ja Anu Nuutinen 49Trofeemetsästyksen monimuotoisuus Helena Anttila 54Nykyteoriain vajavaisuuksien syistä Arto Annila 56Lääketiede ja otsikoiden metakontekstuaalinen lumo Timo Hannu 58

MUISTIKUVIAProfessori Lutherin luvalla ”Näkemiin!” Ilpo Haahtela 59

TIETEEN KOHTAAMISIA Kirjoittaminen taitona, velvollisuutena ja oikeutena Nelli Piattoeva 61

LYHYESTI IIari Hetemäki 62

KIRJALLISUUSKekkosen ja Koiviston välissä Maria Lähteenmäki 64Pieni sisukas Suomi Aki Alanko 66Maalaisserkun maineenpalautus Petter Portin 68Lihastutkimusta kansan kielellä Markus Mykkänen 70Uskontoa vai kulttuuria? Juhani Koponen 72Sairauden kuvia Merja Leppälahti 75Yhteiskuntaluokat 2010-luvulla Keijo Rahkonen 77Vieraslajit elämän kiertokulussa Pauliina Raento 79

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 1

PÄÄKIRJOITUS

Miltä tulevaisuus tutkijana näyttää?

Irmeli Mustalahti

Millaista tutkimusta haluaisin tehdä ja millaisten toimijoiden kanssa linkittyisin tutkijanurallani? Vai kannattaako tutkijanurasta yhä haaveilla? Maaliskuussa sain mahdollisuuden pohtia tätä myös Tieteessä tapahtuu -foorumissa ja Suomen Akatemian tilaisuudessa. Minä olen juuri sellai-nen korkeasti koulutettu pätkätyöläinen ja ”kai-ken maailman dosentti”, jonka työuraan nyt teh-tävät leikkaukset ja nykyinen yliopistolakimme vaikuttavat.

Haluaisin kuitenkin vielä yrittää, koska pidän työstäni. Voin rehellisesti sanoa, että rakastan tutkimustyötäni ja opettamista. Vaikka tulevai-suudessa työni onkin mitä todennäköisemmin pätkätyöläisyyttä, uskon että pystyn elättämään sillä perheeni ja jopa vaikuttamaan keskusteluun ja päätöksentekoon minulle tärkeistä asioista. Mutta olen huolestunut siitä suunnasta, johon yliopistot ovat ajautumassa Suomessa. Siksi alle-kirjoitinkin vetoomuksen yliopistojen kehitys-suunnan muutoksen puolesta.

Tällä vetoomuksella (http://yliopistokaanne.fi/), jos se johtaa yliopistolain muutokseen, uskon olevan myös merkitystä työlleni. Ehkä kaikkein henkilökohtaisimmin tässä vetoomuksessa työ-höni liittyy kohta yliopistojen rahoituksesta. Nykyisin, oman palkkani ohessa, haen myös rahoitusta tutkimusryhmälleni ja sen kuluihin sekä siinä sivussa yliopistomme yleiskustannuk-siin. Ei varmaankaan ole liikesalaisuus, että Suo-messa nämä yleiskustannusprosentit vaihtelevat eri yliopistoissa ja hakemuksissa noin 70–90 %:n välillä. Ja tutkimushankkeiden tuomalla rahalla ja projektitutkijoiden avulla hoidetaan useassa oppiaineessa myös perusopetusta. Koska keski-

määrin onnistumisprosentti rahoitushakemuk-sissa on noin 8–12 %, hakemuksia on tehtailtava useita, jotta saamme tutkimushankkeemme jat-kumaan mutta myös yliopistomme pidettyä pys-tyssä ja opetuksen pyörimään.

Kun nykyisen yliopistolain ja yliopistojen rahatilanteen vuoksi oppiaineita lakkautetaan, se johtaa väistämättä siihen, että joillain aloil-la tulee tarve lähteä etsimään omaa oppiainetta sekä siihen liittyviä yhteisöjä ja verkostoja ulko-mailta. Tämä voi olla tutkijan kannalta hyvä asia, mutta Suomessa tieteen kehittymisen kan-nalta kehitys voi johtaa ”tasapäistymiseen” ja vain suurten ja tunnettujen (tämän voit myös lukea poliittisesti äänekkäimpien ja vaikutusval-taisimpien) tieteenalojen säilymiseen ja kehit-tymiseen. Näiltäkään aloilta ei suinkaan kaikki huippututkimus ponnista, vaan tieteessä tarvi-taan myös sallivuutta sekä tilaa uusille ja pienille tutkimustiimeille ja oppiaineille.

Itse edustan ympäristöpoliittista kehitystut-kimusta ja olen ollut integroituna Suomessa kahteen pieneen oppiaineeseen: kehitystutki-mukseen Helsingin yliopistossa ja ympäristöpo-litiikkaan Itä-Suomen yliopistossa. Molemmat oppiaineet olen valinnut tutkimushankkeitte-ni ”kodiksi”, juuri siksi, että ne parhaiten tuke-vat omaa tutkimustani, jolle ei varsinaisesti löy-dy omaa oppiainetta Suomessa. Jos olisin tehnyt tutkimustyötä ison oppiaineen sisällä (kuten metsätieteet tai yhteiskuntapolitiikka), olisin jatkuvasti kokenut itseni niin menetelmällisesti kuin teoriavalintojeni vuoksi ”oudoksi linnuksi”. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta niin Tanskasta kuin Suomesta; molemmissa maissa

TIETEESSÄ TAPAHTUU

2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

olen jakanut työyhteisöä vuosien varrella niin metsätieteilijöiden, maantieteilijöiden, histori-oitsijoiden, valtiotieteilijöiden kuin antropolo-gien kanssa.

Poikkitieteellinen yhteistyö on usein hedel-mällistä mutta se on myös erittäin haastavaa ja vaativaa. Ja siksi ”oman kotipesän” löytämi-nen on työssä jaksamisen kannalta tärkeää: pie-ni oppiaine, jossa tutkijat ymmärtävät toistensa tutkimustyön ja opetuksen sisältöjä ja valintoja tukee mielestäni parhaiten tutkijan päivittäistä työtä, vaikka itse tutkimusta ja opetusta voidaan-kin tehdä suuremmissa ryhmissä ja yksiköiden alla. Yliopistojen tämän hetkinen rahoitukselli-nen ja hallinnollinen tilanne on kuitenkin joh-tanut siihen, että pienet oppiaineet pelkäävät nyt ”kotipesien” sulauttamista isojen oppiaineiden alle ja yhä harvemmassa yliopistossa tullaan jat-kamaan pienten oppiaineiden opetusta.

Akatemiatutkijan kauteni loppuu kesällä 2018. Minä, kuten moni muukin meistä ”kaiken maailman dosenteista”, olen niitä nykyajan kan-sainvälisiä ”nomadeja”, jotka toki ovat tottuneet muuttamaan ja varautumaan. Ja siksi mietin-kin, mihin suuntaisin seuraavaksi. Koen itseni erittäin etuoikeutetuksi voidessani ajatella näin ja tehdessä työtä, josta aidosti nautin. Kansain-välistyneenä ja verkostoituneena tutkijana, en etsi työtehtäviä yksin Suomesta vaan maailma on auki, vaikka kilpailu kiristyykin kaikkialla ja ruoho ei aina ole vihreämpää aidan toisella puo-lella.

Oman työllistymiseni sijaan minua huoles-tuttaa, mikä on tulevaisuudessa tutkimuksen taso Suomessa ja kenen ehdoilla tutkimusta teh-dään. Ovatko yliopistot nykyisen yliopistolain ja taloustilanteen vuoksi vain markkinatalouden ja poliitikkojen ehdoilla toimivia hankehakemus-automaatteja? Ja onko yliopistojen todellinen päätöksenteko siirtymässä ammattijohtajille ja heitä paimentaville yliopistojen hallituksille sekä ministeriöille ja muille rahoittaville tahoille?

Yliopistouraa suunnitellessani – siis vanhan yliopistolain aikana – uskoin voivani vaikuttaa

ja olla mukana kehittämässä tutkimusta ja ope-tusta. Ja olla sitä kautta vaikuttamassa niin suo-malaisen yhteiskunnan kehitykseen kuin kan-sainvälisiin haasteisiin. Nyt minusta tuntuu, että olen töissä markkinatalouden armoilla toimi-valla yksityissektorilla. Toki verrattuna tehtaan työntekijään minulla ei (vielä) ole kellokorttia. Tai verrattuna konsulttiyrityksen asiantuntijaan minulla ei ole (eikä taida olla tulevaisuudessa-kaan) koulutustani vastaavaa korkeaa palkkata-soa.

Onko Suomi ja nykyistä yliopistolakia nou-dattavat yliopistot tulevaisuudessa enää houkut-televa paikka korkeasti koulutetuille tutkijoille? Akatemiaprofessori Uskali Mäki kuvasi osuvas-ti Tieteessä tapahtuu -foorumissa, kuinka ”sie-menperunat ja ruokaperunat” ovat nyt menneet pahasti sekaisin. Ilman riittäviä resursseja – nii-tä ”siemenperunoita”– tutkimukseen ja opetuk-seen yliopistomme eivät pysy 500 kansainvälisen huippuyliopiston kelkassa. Ilman tutkimuksen ja koulutuksen arvostusta, niin mediassa kuin poliitikkojen puheissa, me emme saa houkutel-tua huippututkijoita Suomeen.

Innovaatiot, huippuosaaminen ja kansainvä-linen näkyvyys, verkostot ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei synny ilman taloudellista panos-tusta. Lisäksi siihen tarvitaan asenneilmapii-ri, jossa tutkijoiden työtä arvostetaan ja heidät otetaan tasavertaisesti mukaan yhteiskunnal-liseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Tämä tarkoittaa myös, että yliopistojen hallinnossa pitäisi tulevaisuudessa kuulla ja kunnioittaa niin vakinaisten professoreiden kuin pätkätyötäkin tekevien dosenttien ja projektitutkijoiden moni-arvoista ja monialaista osaamista sekä innovatii-visia ajatuksia.

Kirjoittaja on luonnonvarahallintoon ja -politiik-kaan erikoistunut kehitystutkija, jonka tutkimus-tiimi työskentelee Tansaniassa, Nepalissa, Laosis-sa, Meksikossa sekä Suomessa. Hän työskentelee akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 3

Artikkeli käsittelee geenidatan kaupallistumis- ja yksilöllistymiskehityksen, kuten 23andMe-yrityk-sen tarjoaman geenitestaamisen, tuottamia kiperiä yhteiskunnallisia haasteita. Kirjoittavat ehdottavat, että geenitestaamisen kaupallistumisen kaltaisten bioeettisten kysymysten tarkastelussa on niiden monimutkaisuudesta ja arvovalintoja sisältävästä luonteesta johtuen painotettava eri tieteenalojen välisen yhteistyön merkitystä sekä moniäänistä ja moniarvoista, koko kansalaisyhteiskunnan läpäise-vää demokraattista dialogia.

Onko geenitestaus hauskaa? Kyllä, mikäli henki-lökohtaisia geenitestejä myyvän kalifornialaisen 23andMe-yrityksen mainontaa on uskominen. New York Times uutisoi syyskuussa 2008 yrityk-sen lanseeraamista ”sylkijuhlista” (spit parties), joille New Yorkin muotiviikkojen kerma saattoi kokoontua yhdessä cocktail-mekoissa ja tum-missa puvuissa seurustelemaan ja antamaan syl-kinäytteensä testattavaksi (Salkin 2008). Viime aikoina runsaasti mediahuomiota saanut yritys tarjoaa palvelun, jossa kuluttaja voi Yhdysval-loissa 199 dollarin ja EU:ssa 169 euron hintaan lähettää sylkinäytteensä yritykselle ja saada tie-toonsa omat varianttinsa yli sadasta tunnettui-hin perinnöllisiin ominaisuuksiin yhdistetys-tä geenistä. 23andMe:n kaltaisissa kaupallisissa geenitestipalveluissa ei kuitenkaan kevyestä markkinoinnista huolimatta ole kyse pelkästään hauskanpidosta, vaan sekä yhteiskunnallises-ti, institutionaalisesti että yksilöllisesti uudes-ta ilmiöstä, jonka eettisiä merkityksiä tarkas-teltaessa tarvitaan monitieteistä ja moniäänistä ymmärrystä muun muassa lääketieteen, biotek-nologian ja yhteiskuntatieteiden lähtökohdista. Bioetiikan puitteissa kaupallisia geenitestejä voi tarkastella juuri tällaisesta eri tieteenaloja ja toi-

saalta kansalaiskeskustelua yhdistelevästä näkö-kulmasta.

Tiedonhallinnan rakenteet koetuksellaMitä uutta juuri 23andMe:n kaltaiset yritykset tuovat geenitekniikan kentälle? Ennen kaikkea palvelun henkilökohtaisuus asettaa sen monessa mielessä erityiseen asemaan verrattuna perintei-sempiin geenitestikäytäntöihin. Asemoimalla tes-tauksen yksilöllisiin kuluttamisen, harrasteen ja viihteen diskursseihin 23andMe murtaa vakiin-tuneita tieteen ja erityisesti lääketieteen paradig-moja, joissa perimätieto – sen kerääminen, säi-lyttäminen ja käsitteleminen – on ensisijaisesti asiantuntijoiden ja instituutioiden käsissä (Soo-Jin Lee ja Crawley 2009). Henkilökohtainen gee-nitestaaminen murtaa siis kehittyessään ja levites-sään institutionaalisia tiedonhallinnan rakenteita, minkä seurauksena suurelle yleisölle geenitiedon luonne muuttuu etäisestä ja institutionaalisesti raskasrakenteisesta prosessista nopeaksi ja taval-laan helpoksi kulutustavaraksi. Samalla tiedon luonne muuttuu institutionaalisesta yksilölliseksi.

23andMe on ajankuva – ja ajan haasteiden ilmentymä – monessakin mielessä: geenitestauk-sen nopean kaupallistumiskehityksen ohella on tärkeää havaita yrityksen tekemien testien myö-tä syntyvän geenidatan yhteenkietoutuminen so siaa lisen median sovellusten kanssa. 23and-Me tarjoaa kuluttajilleen sosiaalisen jakamisen kanavan, jossa kuluttajat voivat itsenäisesti ver-rata ja jakaa perimätietoansa: toisin sanoen siis ikään kuin geeni-Facebookin. Tässä palvelussa on mahdollista etsiä ystäviä, joilla on samanlaisia geneettisiä taipumuksia, liittyä erinäisiin geeni- ja sairausyhteisöihin tai esimerkiksi verrata geenejä sukulaisten saamien tulosten kanssa ilman väli-käsiä tai rajoitteita. (Soo-Jin Lee ja Crawley 2009.)

Henkilökohtaiset geenitestit haastavat instituutiot ja yhteiskunnat muutokseen

Salla Saxén, Anni Leskelä ja Heikki Saxén

4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Laajemmin vastaavaan sosiaalisen median kate-goriaan voidaan myös lukea potilastietojen jaka-miseen perustuva palvelu PatientsLikeMe, jonka tavoitteena on suhdeverkostojen rakentuminen samankaltaisten potilaiden välille tiedon ja koke-musten jakamisen mahdollistamiseksi, sekä MyTomorrows, joka tähtää kokeellisten lääkkei-den saatavuuden lisäämiseen tuomalla tutkijoita ja potilaita yhteen.

Institutionaalisesti katsoen tämänkaltainen geenitiedon yksilöllistyminen, kaupallistuminen ja tiedon siirtyminen internetiin tarkoittavat väis-tämättömän paradigmamurroksen kohtaamista, sillä nykyhetkiset eettiset periaatteet, kuten datan salassa pitäminen, eivät toteudu geenitiedon pur-kautuessa ulos instituutioiden hallinnasta. Täten henkilökohtaiset geenitestit kyseenalaistavat perinteiset lääketieteellisen tiedon käsittelemisen rakenteet, vakiintuneista tutkimuseettisistä linja-uksista hoidon järjestämisen kysymyksiin. Voi-daan esimerkiksi kysyä, voivatko tutkijat käyttää verkosta jaettua geenitietoa vapaasti tutkimustar-koituksiin ilman tutkimuseettisen lautakunnan linjausta. Mikäli tällaiseen tutkimukseen tarvi-taan lautakunnan linjaus, niin mille periaatteille tämä linjaus uudenlaisessa tilanteessa perustuu? Onhan esimerkiksi otettava huomioon, että gee-nitiedon jo ollessa kollektiivisesti jaettua, tutki-mushenkilöiltä ei voida enää pyytää tiedollis-ta suostumusta – ei ainakaan samoilla tavoilla ja periaatteilla kuin aiemmin. Entä kuka tiedon omistaa: kuluttaja, kaupallinen yritys, sairaa-la vaiko tutkimuslaitos? Tai miten määritellään tämän henkilökohtaisesti hankitun ”ylimääräi-sen” geenidatan status terveydenhuoltojärjestel-män osalta: tulisiko perusterveydenhuollon tar-jota esimerkiksi lisätietoja ja ennaltaehkäiseviä hoitomuotoja perimätietoa kaupallisesta yrityk-sestä hankkineelle potilaalle vai ei?

Tutkimusnäkökulmasta katsottuna on lupaa-vaa, kuinka geeni- ja sairaustiedon jakaminen sosiaalisesti internetissä synnyttää valtavia kumu-loituvia informaatiokokonaisuuksia, ”big dataa”. Nämä kokonaisuudet ovat ihanteellisia tutkimus-ta varten – juuri tutkimuskäyttö ja jopa lääkeke-hittely onkin eräs esimerkiksi 23andMe:n tiedon säilyttämisen keskeisimmistä perusteluista – mut-

ta niiden käytön eettisestä legitimaatiosta tie-deyhteisössä ei ole kuitenkaan syntynyt vielä sel-vää yhteisymmärrystä. Tämä on ymmärrettävää ennen kaikkea siksi, että uusi tietomuoto haastaa niin voimakkaasti tutkimuksen vakiintuneita eet-tisiä periaatteita ja lainsäädäntöä (Davis ja Patter-son 2012). Nämä kehityskulut havainnollistavat sitä monimutkaista tilannetta, johon henkilö-kohtaisen geenitestauksen kaupallistuminen aset-taa vakiintuneet järjestelmät. Samalla tarvitaan kipeästi eettistä harkintaa ja uudenlaisten raken-teellisten mallien kehittämistä.

Mitä henkilökohtaiset geenitestit kertovat?Geenitestausta sovelletaan nykyään terveyden-huollossa monien diagnoosien yhteydessä: esi-merkiksi laktoosi-intoleranssi on jo pitkään voitu tarkasti diagnosoida verinäytteen pohjal-ta toteutetun DNA-testin avulla. Henkilökoh-taisista geenitesteistä puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin usein suoraan kuluttajille ilman ter-veydenhoitojärjestelmän ohjeistusta myytäviä testipaketteja, jotka eivät siis ole suoraan yhtey-dessä virallisiin diagnostisiin menetelmiin, vaan ovat nimensä mukaisesti asiakkaan itsensä aloit-teesta hankittuja. Alan tunnetuin yritys, yli mil-joonan ihmisen genomin kartoittanut 23andMe, joutui rajoittamaan toimintaansa merkittävästi vuonna 2013, kun Yhdysvaltojen elintarvikkeis-ta, lääkeaineista ja lääketieteellisistä palveluista vastaava virasto FDA kielsi sitä tarjoamasta asi-akkailleen terveydentilaan ja tautiriskeihin liit-tyvää tietoa, sillä viraston toistuvista pyynnöistä huolimatta yritys ei ollut esittänyt lainsäädän-nön vaatimaa näyttöä. Tämä selvitys on kahden vuoden jälkeen hiljattain kuitenkin saatu kun-toon, ja FDA siis sallii näillä näkymin yrityksen toiminnan jatkumisen suurin piirtein alkuperäi-sen mallin mukaan (Pollack 2015).

Geenitesteissään 23andMe käyttää Illumina-yrityksen valmistamaa, nopeasti paljon dataa tuottavaa sirulaitteistoa, joka kuuluu niin kutsut-tujen uuden sukupolven sekvensointimenetelmi-en piiriin. Vastaaville hyvin kustannustehokkail-le moderneille geenitestimenetelmille kehitetään nopeasti uusia käyttömahdollisuuksia: esimer-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 5

kiksi eräs vastikään julkistettu, osittain Illuminan laboratorioissa kehitetty sovellus on geenitesti-seula, jonka avulla potilaalla on – ainakin mai-nonnan mukaan – mahdollista havaita verinäyt-teen perusteella syövän esiasteiden läsnäolo jo ennen henkilön sairastumista. Illuminan tytär-yhtiö Grail povaa testin saapumista markkinoil-le muutaman vuoden sisällä. (Pöllänen 2016.) Onkin nähtävissä, kuinka geenisekvensoinnin huima kehityskulku, kustannusten aleneminen sekä näiden kehityskulkujen kytkeytyminen kau-pallisiin palveluihin luovat nopeasti uudenlaisia mahdollisuuksia, joilla voi jatkossa olla dramaat-tisiakin merkityksiä yksilön elämänkulun ja ter-veydentilan ennustamisen kannalta.

Tältä pohjalta ei olekaan yllättävää havai-ta, että uudenlaiset geenitestaamisen mahdolli-suudet maalailevat suuria muutoksia myös ter-veydenhuoltoon: esille nousee kysymyksiä sen suhteen, miten tällaista geenitietoa voitaisiin tai tulisi huomioida potilaiden hoidossa. Nämä kysymykset ovat keskeisiä, sillä nykytiedon valossa voidaan jo keskeisesti ajatella, ettei ole olemassa esimerkiksi kahta samanlaista syöpää kuin nimellisesti, mikä viittaa siihen johtopää-tökseen, ettei tulisi olla myöskään kahta saman-laista hoitoa. Nykyisessä lääketieteen mallissa hoitosuositukset perustuvat kuitenkin tyypil-lisesti väestöjen keskiarvojen, ei yksilötiedon, pohjalta kehitetyn tiedon soveltamiseen. Täten terveydenhuollon paradigmat voivat törmätä: mikäli hoidon suuntaviivat määritellään väes-töjen eikä yksilöiden terveystiedon perusteella, ei potilaan yksilöllinen geenitieto voi tässä ase-telmassa käytännössä tarjota kattavia ratkaisuja esimerkiksi tämän syövän hoidon osalta. (Gold-berger ja Buxton 2013; Bereczki 2012.) Onkin nähtävissä, että mikäli yksilöllistetty lääketie-de vahvistuu osaksi lääketieteen tulevaisuuden kehityskulkuja, tulevat sen mukanaan tuomat murrokset liikuttamaan terveydenhuollossa suuria mannerlaattoja.

Toistaiseksi edellä kuvattu, henkilökohtai-seen geenitestaukseen perustuva yksilöllistetty lääketiede saattaa kuitenkin olla vielä kaukana, sillä sekä kaupallisten että ei-kaupallisten toimi-joiden tarjoaman geenidatan sovellusmahdolli-

suudet yksilömittakaavan terveydenhoitoon ovat nykyisellään hyvin rajalliset. Useimpien yleisten, osittain perinnöllisten sairauksien syntyyn vai-kuttavat monet geenialueet, joita on tutkimuksis-sa tyypillisesti vaikea löytää ja luotettavasti iden-tifioida suoraan sairauksien osasyyllisiksi. Koko genomin emäsjärjestystä ei henkilökohtaisissa testeissä myöskään selvitetä, vaan kartoitettavana ovat ainoastaan sellaiset yksittäisten pistemutaa-tioiden aikaansaamat geenivariantit, joiden tiede-tään ennalta esiintyvän väestössä. Tällaiset yhden emäksen muunnelmat (single nucleotide polymor-phism, SNP) kattavat suurimman osan yksilöiden välisistä eroista genomissa, ja niitä analysoimal-la voidaan saada tietoa jo lukuisista perinnöllisis-tä ominaisuuksista: esimerkiksi kohonnut riski sairastua Alzheimerin tautiin on saatu yhdistet-tyä osittain tällaisiin tunnettuihin mutaatioihin (Corder 1993).

Potentiaalia tässä lähestymistavassa on sen tämänhetkisestä rajallisuudesta huolimatta kui-tenkin paljon. Erityisesti nykytieto siitä, kuin-ka valtaosa perinnöllisistä sairauksista kehittyy ja jatkaa muuttumistaan läpi yksilön elämän-kulun jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäris-tön kanssa, nostaa esiin yksilöllisen lääketieteen kannalta lupaavia mahdollisuuksia. Kenties jo lähitulevaisuudessa tietoisuus perimästä tarjoaa keskeisen avaimen sairauksien ennakoimiseen ja ennaltaehkäisemiseen. Tältä pohjalta katsot-tuna suunta yksilöllisen lääketieteen ja jopa kau-pallisten geenitestien leviämiseksi on voimak-kaasti puolustettavissa.

Pelkästään poliittisesti ajatellen liberaalide-mokratia tukee yksilön oikeutta autonomiseen elämänhallintaan, jota taas henkilökohtainen geenitieto voisi todennäköisesti parantaa mah-dollistamalla päätösten ja valintojen huolelli-semman harkinnan. Toisaalta geenitestausta vastaan on myös perusteltua esittää esimerkik-si argumentti siitä, etteivät terveyshyödyt välttä-mättä ylitä mahdollisia haittoja; tällainen hait-ta voi olla vaikkapa ahdistavan terveystiedon löytyminen, joka saattaa asettaa yksilön koko elämän ja identiteetin uuteen valoon. Lisäk-si uudella tiedolla voi olla vaikutuksensa myös näytteenantajan sukulaisiin, jolloin kyse ei ole

6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

ainoastaan testauspäätöksen tehneen asiakkaan omasta hyvinvoinnista. Millainen vastuu tes-tauttajalla on informoida tai olla informoimat-ta lähisukulaisiaan tiedoista, jotka saattavat vai-kuttaa myös heidän elämäänsä sekä hyvässä että pahassa? (Ks. Klitzman 2012.)

Yksilön kokemuksellisen puolen ohella gee-nitiedon keräämisen monet ongelmat juontavat juurensa myös yhteiskunnalliseen asetelmaan, jossa toisella puolen vaakaa on se, kuinka voi-makas vallankäytön väline voi henkilökohtai-nen tieto informaatioyhteiskunnassa olla, ja toi-sella puolella se, kuinka vaikeaa tätä tietoa on luotettavasti tulkita tai edes säilyttää. On myös varmaa, että tieto ihmisten perimästä tulee kiin-nostamaan samalla monia selvästi ulkopuolisia tahoja, kuten työnantajia, kohdennettua mark-kinointia tavoittelevia kaupallisia yrityksiä sekä vakuutusyhtiöitä – toimijoita, joiden käsis-sä geenitieto voi potentiaalisesti saada aikaan moraalisesti arveluttavia seurauksia.

Joka tapauksessa on ennakoitavissa, että yksilöllisen geenitiedon salaiset kansiot tule-vat herättämään ihmisissä laajaa kiinnostusta – jatkossa enenevässä määrin myös Suomessa. Vaikka moninaiset riskit olisivat merkittävät ja oletettavat terveyshyödyt pienet, on pelkkä ute-liaisuus monille riittävä syy maksaa testeistä, jotka tarjoavat yksityiskohtia vaikkapa kofeiinin hajoamisesta elimistössä, korvavahan koostu-muksesta ja muista harmittomista geneettisis-tä ominaisuuksista. On selvää, että aika tulevia haasteita koskevan tietoisuuden levittämiselle on juuri nyt – haasteiden, jotka syntyvät, kun individualismi, kuluttajuus, tieteen kehittymi-nen ja tästä seuraavien uusien käytännön sovel-lusten edistyminen kietoutuvat monin eri tavoin yhteen. Onkin pyrittävä siihen, että yhteinen ja tietoinen yhteiskunnallinen ja eettinen harkinta sekä syvällinen tekeillä olevien muutosten luon-teeseen pureutuva kulttuurillinen ymmärrys pysyvät tämän kehityksen perässä.

Tavoitteena moniääninen eettinen dialogiHenkilökohtaiset geenitestit tuovat kaikkineen mukanaan sekä uhkia että mahdollisuuksia sekä

yhteiskuntien mikro- että makrotasolla. Nämä muutokset etenevät valtavana hallitsemattoma-na virtauksena: kukaan ei ole sellaisessa asemas-sa, jossa muutoksien toteuttamisesta voisi käy-tännössä päättää. Etukäteen ei ole myöskään mahdollista arvioida, millainen muutos täl-lä saralla lopulta tulee todellisuudeksi: mikä ennustetuista muutoksista on totta, ja mikä on silkkaa utopiaa (tai dystopiaa)? Ratkaisuksi jää ainoastaan tietoinen varautuminen uusien tek-niikoiden lupailemiin mahdollisuuksiin. Onkin mietittävä painokkaasti sitä, miten tiedeyhteisö ja kansalaisyhteiskunta voisivat riittävällä taval-la reagoida uudenlaisen geenidatan sekä muiden tieteellisten kehityskulkujen mukanaan tuomiin, erityisesti eettisesti latautuneihin, monimutkai-siin kysymyksiin yhteiskunnallisella, institutio-naalisella ja yksilöllisellä tasolla.

Geenitestaamisesta puhuttaessa ei ole kui-tenkaan syytä ainoastaan maalailla kauhukuvia Uudesta uljaasta maailmasta: geenitiedon yksi-löllistyminen luo ennennäkemättömiä tiedollisia mahdollisuuksia ja tarjoaa siksi monia lupaavia tulevaisuuden suuntia. Uhkista huolimatta voi tiedon jaettavuus ja liikkuvuus potentiaalises-ti demokratisoida tietoa sekä jouduttaa ja sula-voittaa tieteen kehitystä. Informaatiota ei tarvitse välttämättä etsiä enää vaivalloisesti, vaan se on jo tarjolla, sillä sitä syntyy geenitestauksen ympäril-le kehkeytyvässä kiivaassa sosiaa lisessa liikkeessä. Tiedettä tehdään enenevissä määrin myös jouk-koistetun tieteen tai tiedetalkoiden nimissä, mikä on ollut viime aikoina selvästi nähtävissä oleva kansainvälinen trendi (ks. esim. Memarsadeghi 2015; Paukku 2015): tällöin tutkijoiden rooleissa eivät ole ainoastaan yliopistojen affilioimat tahot vaan myös tavalliset kansalaiset. Luonnollisesti tällainen, yliopistoihin sijoittumaton tiede kulkee myös esimerkiksi tutkimuseettisten toimikuntien seulan ohi ja haastaa samalla muun muassa tie-teellisten journaalien edellytyksiä ja periaatteita, millä puolestaan voi olla vaikutuksensa tieteelli-sen tiedon luotettavuuteen (Resnik, Elliot ja Mil-ler 2015). Samalla joukkoistetun tieteen malli kuitenkin aktivoi ihmisiä tieteelliseen ajatteluun – tämä on ajatus, joka viehättäisi varmasti monia valistusajattelijoita.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 7

Henkilökohtaisten geenitestien tarkastelu heijastaa kaikkineen paljon laajempia tieteen ja yhteiskunnan välisiä kysymyksiä ja ristiriito-ja – kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan rajoitu ainoastaan kaupallisen geenitestaamisen myötä syntyviin tilanteisiin. Myivät geenitestejä kau-palliset toimijat tai eivät, tai toteutetaan tes-taaminen muuten millä tahansa tavalla, syntyy vastaavankaltaisia uudenlaisia haasteita yhteis-kunnalliselle ja eettiselle pohdinnalle monilla saroilla bio-, lääke- ja terveystieteissä hämmäs-tyttävän nopeasti. Miten olisi syytä reagoida tähän lisääntyvän tiedonkulun ja instituutioiden hallinnasta väistämättä ulos murtautuvan tie-don tuottamaan uudenlaiseen tilanteeseen? Täy-dellisiä tapoja tähän tilanteeseen vastaamiseksi ei varmastikaan ole, mutta ainakin yksi kanna-tettavista keinoista on eri tieteenalojen välisen yhteistyön edistäminen ja tukeminen. Tämä työ haastaa vastustamaan hierarkioita ja tieteen lokeroitumista, mikä onkin helpommin sanot-tu kuin tehty: ihanteellisessa tapauksessa huma-nisti voisi informoida biotutkijaa ja toisinpäin, tai oikeastaan lopulta molemmilta tulisi kenties löytyä selvästi toistensa osaamista jo lähtökoh-taisesti. Vain tämänkaltainen syvä yhteistyö ja vuorovaikutus lienevät avain siihen, että yhteis-kunnallinen ja eettinen harkinta saattavat pysyä tieteellisen kehityksen ja sen kaupallisten sovel-lutusten vauhdissa.

Tiedeyhteisön ohella henkilökohtaiset gee-nitestit haastavat lisäksi kansalaisia ja laajempaa yhteiskuntaa – paitsi yllä kuvatuin tavoin varmas-ti myös toistaiseksi ennakoimattomin kääntein. Erityisesti tästä syystä onkin nähtävissä, että insti-tutionaalisten ja rakenteellisten muutosten hah-mottelemisen ohella on tarpeellista samalla herä-tellä aktiivista kansalaiskeskustelua. Käytän nössä vaikeita yhteiskunnallisia ja eetti siä kysymyksiä käsiteltäessä on mahdollista esimerkiksi käyttää hyväksi politiikan tutkimuksen piirissä kehitet-tyä deliberatiivisen demok ratian lähestymistapaa, jossa varsinkin kansalaispaneeleja hyödynnetään näitä aiheita koskettavien linjausten ja lakien sää-tämistyössä (Gutman ja Thompson 2012; Pernaa, Raisio, Saxén ja Saxén 2015). Kansalaisten osal-listaminen tällä tavoin nyt käsillä olevassa yhteis-

kunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa voi tukea kaivattua hallinnon ja yhteiskunnan läpi-näkyvyyttä ja vähentää kansalaisten ja päättäjien välistä sosiaalista etäisyyttä (Gutman ja Thomp-son 2004).

Myös muiden keinojen avulla olisi syytä tukea julkista keskustelua, esimerkiksi välittä-mällä kattavammin ja helpommin lähestyttä-vässä muodossa tietoa ylipäänsä ajankohtaisista tieteellisistä kehityskuluista ja niiden mukanaan tuomista inhimillisistä ja sosiaalisista haasteista. Voidaan esimerkiksi kysyä, kuinka moni kan-salainen pohtii henkilökohtaisten geenitestien merkitystä perhesuhteisiinsa, niin merkittäviä kuin nämä teemat esimerkiksi eettisen harkin-nan kannalta ovatkin – tuskin moni, sillä aihe-piiri on usealle yksinkertaisesti tuntematon. Onkin selvää, että uusien tekniikoiden ja sovel-lutusten esiin nostamia keskeisiä kysymyksiä pohdittaessa ja ratkottaessa on tärkeää nojata avoimeen viestintään, tiedonkulun edistämiseen ja kansalaisten mielikuvituksen herättelyyn.

Henkilökohtaisten geenitestien tematiik-ka havainnollistaa kaikkineen hyvin sitä, kuin-ka nopeita ja käänteentekeviä tieteen kehitys ja yhteiskunnalliset virtaukset – kuten geenidatan kaupallistuminen – voivat yhteenkietoutuessaan olla, ja kuinka nämä muutokset asettavat vakiin-tuneet rakenteet uusien kiperien tilanteiden eteen. Erilaiset ratkaisut näihin ongelmiin ovat selvästi luonteeltaan voimakkaasti eettisesti, kulttuurillisesti ja poliittisesti latautuneita. Tästä seuraa keskustelulle demokraattisen moniääni-syyden ja -arvoisuuden sekä myös eri tieteenalo-jen välisen yhteistyön tavoitteet.

Uudenlaisen rakenteen näiden tärkeiden kes-kustelujen käymiselle ja ajankohtaisiin haastei-siin tarttumiselle tarjoaa viime syksynä perus-tettu suomalainen Bioetiikan instituutti1, joka on muodoltaan poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yleishyödyllinen yhdistys. Insti-tuutti pyrkii edistämään tietoisuutta ja keskuste-lua koko yhteiskunnan tasolla liittyen ajankoh-taisiin bioeettisiin kysymyksiin, eli kysymyksiin lääke-, terveys- ja biotieteiden eettisistä, moraa-

1 www.bioetiikka.fi

8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

lisista ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Ins-tituutin ydintavoitteena on tarjota bioeettisil-le aiheille rakenteellinen kanava: kanava, joka mahdollistaa sellaisten keskustelujen käymi-sen, joissa erilaisia tietopohjia ja arvonäkökul-mia yhdistelemällä sekä keskinäisesti eri tahoil-ta oppimalla on mahdollista hedelmällisellä ja demokraattisella tavalla luovia eteenpäin tieteen kehityksen mukanaan tuomien voimakkaiden yhteiskunnallisten virtausten pyörteistä synty-vissä uudenlaisissa haasteissa.

LähteetBereczki, Daniel (2012): Personalized medicine: a competi-

tor or an upgrade of evidence-based medicine? Perso-nalized Medicine 9 (2): 211–221.

Corder, Elizabeth ym. (1993): Gene dose of apolipoprotein E type 4 allele and the risk of Alzheimer’s disease in late onset families. Science 261 (5123): 921–233.

Davis, Kord ja Patterson, Doug (2012): The ethics of big data. Sebastopol, CA: O’Reilly Media.

Goldberger, Jeffrey J. ja Buxton, Alfred E. (2013): Personali-zed medicine vs. guideline-based medicine. JAMA, The Journal of the American Medical Association 309 (24): 2559–2560.

Gutman, Amy ja Thompson, Dennis (2012): Deliberating about bioethics. The Hastings Center Report 27 (3): 31–41.

Gutman, Amy ja Thompson, Dennis (2004): Why deliberative democracy? Princeton, NJ: Princeton University Press.

Klitzman, Robert (2012): Am I my genes? Confronting fate and family secrets in the age of genetic testing. Oxford & New York: Oxford University Press.

Memarsadeghi, Nargess (2015): Citizen Science. Computing in Science & Engineering 17 (4): 8–10.

Paukku, Timo (2015): Taviskin voi saada nimensä tähtiin. Helsingin Sanomat, 25.2. Luettavissa osoitteessa http://www.hs.fi/tiede/a1424750963242. Luettu 2.12.2015.

Pernaa, Hanna-Kaisa, Raisio, Harri, Saxén, Heikki ja Saxén, Salla (2015): Bioetiikka ja deliberatiivinen demokra-tia: Elämän etiikka kaikkien ulottuville. Politiikasta.fi-sivusto, kesäkuu 2015. Luettavissa osoitteessa http://politiikasta.fi/artikkeli/bioetiikka-ja-deliberatiivinen-demokratia-elämän-etiikka-kaikkien-ulottuville. Luet-tu 14.1.2016.

Pollack, Andrew (2015): 23andMe will resume giving users health data. New York Times, October 21. Luettavis-sa osoitteessa http://www.nytimes.com/2015/10/21/business/23andme-will-resume-giving-users-health-data.html. Luettu 11.1.2016.

Pöllänen, Raisa (2016): Geeniyhtiö kehittää halpaa DNA-testiä. Yle Uutiset 11.1. Luettavissa osoitteessa http://yle.fi/uutiset/geeniyhtio_kehittaa_halpaa_dna-testia_syopa_esille_jo_ennen_sairastumista/8584172. Luettu 11.1.2016.

Reskin, David B., Elliot, Kevin C. ja Miller, Aubrey K. (2015): A framework for addressing ethical issues in citizen science. Environmental Science & Policy 54: 475–481.

Salkin, Allen (2008): When in doubt, spit it out. New York Times, September 12, E1.

Soo-Jin Lee, Sandra ja Crawley, LaVera (2009): Research

2.0: Social networking and direct-to-consumer (DTC) genomics. The American Journal of Bioethics 9 (6–7): 35–44.

Kirjoittajat kuuluvat Bioetiikan instituutin ydin-työryhmään. Salla Saxén on yhteiskuntatieteiden maisteri ja Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskeli-ja, joka tutkii väitöskirjassaan kliinistä bioetiikkaa. Anni Leskelä on Helsingin yliopiston neurobiolo-gian opiskelija ja toimii myös tutkimusavustajana Biotekniikan instituutissa. Heikki Saxén on filoso-fian maisteri ja Tampereen yliopiston tohtoriopis-kelija, joka tutkii väitöskirjassaan bioetiikan aate-historiaa.

SANANVAPAUDEN MERKKIVUOSI

Peter Forsskål (1732–63) oli suomalainen valis-tuksen hengessä toiminut tutkimusmatkailija, luonnontutkija, filosofi ja kansalaisoikeuksien esitaistelija 1700-luvun Ruotsissa. Hänestä kir-joittaa Petter Portin Tieteessä tapahtuu -lehdes-sä 1/2014. Forsskål kuoli malariaan 250 vuot-ta sitten vain 31-vuotiaana tutkimusmatkalla nykyisen Jemenin alueella. Luonnontutkijana Forsskål oli Carl von Linnén oppilas. Hän on edelleen kansainvälisesti merkittävä biologi eri-tyisesti merieläinten sekä Arabian niemimaan eläimistön ja kasviston tutkijana.

Forsskål kirjoitti vuonna 1759 pamfletin Tankar om borgerliga friheten, jossa hän kiteyt-ti valistuksen yhteiskunnalliset vaatimukset 21 teesiin, joissa edellytettiin mm. paino- ja elin-keinovapautta sekä uskonnollista suvaitsevai-suutta. Kirjoitus on käännetty yli kymmenelle kielelle. Teoksen herättämät ajatukset eivät jää-neet vaille vaikutusta. Tänä vuonna on sanan-vapauden merkkivuosi, jossa myös Unesco on mukana. Fårsskål, kuten myös Anders Chy-denius, oli keskellä debattia, jonka ansios-ta Ruotsiin säädettiin maailman ensimmäinen painovapauslaki vuonna 1766 eli 250 vuotta sitten. Se vapautti ennakkosensuurista muut kuin uskonnolliset ja ulkomaiset painotuotteet.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 9

Holokaustin kiistämisessä on kyse Saksan toimes-ta 1940-luvun alussa toteutetun juutalaisten jouk-komurhan osittaisesta tai täydellisestä kiistämises-tä. Eri muodoissaan tätä käsitystä on esitetty aina 1940-luvulta lähtien. Suomessakin on vaikuttanut kourallinen tästä ajatusmaailmasta kiinnostuneita ja siitä kirjoittaneita. Hyvin usein kiistäjät jakavat samansuuntaisen poliittisen katsantokannan. Täs-sä artikkelissa tarkastellaan kiistämisen eri muoto-ja ja niiden yhteyksiä kansallismielisiin poliittisiin näkemyksiin.

Erityisesti verkkokeskusteluissa törmää tämän tästä erilaisiin salaliittoteorioihin, joiden kan-nattajat tuntuvat usein olevan valmiita hyvinkin pitkäpiimäisiin keskusteluihin mitä erikoisim-mista yksityiskohdista maailmanhistorian mer-kittäviin tapahtumiin liittyen. Omalla tavallaan myös holokaustin kiistäminen kuuluu näihin salaliittoteorioihin, pyritäänhän siinä useinkin kiistämään valheellisena, ”sionistien huijaukse-na” koko historiankirjoitus ja -tutkimus tähän kansanmurhaan liittyen. Tänä vuonna vaino-jen uhrien muistopäivänä levitetty Suomen Vas-tarintaliikkeen lehtinen liittyy saumattomasti tähän historian lukemiseen salaliittoteorioiden valossa. Holokaustin kiistämistä perustellaan usein samoin teesein kuin taistelua monokult-tuurin puolestakin; molemmissa kyse on poh-jimmiltaan teoriasta, jonka mukaan ”eliitti” pyr-kii tukahduttamaan kansallismieliset aatteet ja käyttää siinä välineenään muun muassa holo-kaustia.

Kun holokaustin kiistäjien keskeisiä argu-mentteja raaputtaa pintaa syvemmältä, voi huo-mata että samoja teemoja on toisteltu hieman eri muodoissaan jo vuodesta 1945. Samojen tee-sien kierrättäminen tekijältä toiselle ja maasta

toiseen tuottaa ajoittain hyvin toisteista tekstiä. Tämä on sikäli erikoista, että holokaustin muis-taminen vaihtelee suuresti eri aikakausina ja eri maissa, ja jopa maiden sisällä esimerkiksi eri poliittisten suuntausten välillä1. Suoraviivaisen linjan vetäminen Nürnbergin oikeudenkäyn-neistä tähän päivään on sikälikin erikoista, että tietoisuus holokaustista sekä sen kulttuuriset representaatiot ovat lisääntyneet huomattavas-ti viime vuosikymmeninä. Jonkinlainen kään-nekohta oli 1960-luvulla, jolloin siitä alkoi tulla osa universaalia diskurssia ihmisoikeuksista ja vähemmistöjen asemasta ja samalla holokausti ”kristillistettiin” osaksi uhri- ja kärsimyskuvas-toa2. Sitä ennen holokausti palveli pikemminkin kansallisia sankaritarinoita.

Mutta salaliittoteoria ei olisi salaliittoteoria, jos se ei kuvittelisi vastustajakseen monoliittia. Tässä se ei välttämättä eroa paljoakaan niistä, joille holokausti edustaa absoluuttista pahaa, uniikkia ja sanoinkuvaamatonta tapahtumaa, jota ei voi verrata historian muihin kansanmur-hiin. Holokaustia käytetään ”demokratiakasva-tuksen” ja monen muun idealismin sävyttämän tavoitteen välineenä ja usein holokaustin histo-riaan liittyvät harmaan sävyt jäävät tavoittamat-ta.3 Holokaustin kiistämisen poliittinen ideo-logia on tavallaan tämän kääntöpuoli. Mutta vaikka kuviteltu vihollinen on aina yksi ja sama, se omaksuu kiistäjien ajatusmallissa useita eri strategioita. Tällöin holokaustin kiistämistä voi-

1 Muistamisen politiikoista eri maissa, ks. esim. James E. Young (1994): The Texture of Memory: Holocaust Memorials and Meaning. New Haven: Yale University Press.

2 Novick, Peter: (2001) The Holocaust and Collective Memory. London: Bloomsbury, 209–214.

3 Ks. Antero Holmila (2010): Holokausti – tapahtumat ja tulkinnat. Jyväskylä: Atena, 296–299.

Holokaustin kiistäjät ja ”kansallismielisyyden alasajo”

Tommi Kotonen

10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

daan myös käyttää hyvinkin joustavasti erilais-ten maailmanselitysten tarpeisiin.

Kiistäjäliikkeen varhaisia toimijoita SuomessaSuomessa holokaustin kiistäminen on ollut mel-ko harvinainen kirjallisuudenlaji. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ei ennen kylmän sodan päättymistä holokaustin kiistäminen juu-ri kiinnostanut kansallismielisiä ryhmiä. Neu-vostoliiton ja kommunistien uhka oli keskiössä. Holokaustin kiistäjät näkivät kuitenkin kysy-myksen laajempana.

Maiden äärioikeistoryhmien tiiviiden histo-riallisten siteiden vuoksi kiistäjien tekstit ovat usein kulkeutuneet Ruotsista Suomeen. Toi-saalta Suomessa ei kiistäjien teksteille ole ollut ainakaan aiemmin suurta kysyntää, mutta Ruot-sista löytyi julkaisukanavia. Ensimmäiset jol-lain tapaa julkisuuteenkin nousseet suomalai-set holokaustin kiistäjät, Arabian vuorineuvos Carl-Gustaf Herlitz ja entinen lähetystöneuvos Teo Snellman, levittivätkin tekstejään erityisesti Ruotsissa. Herlitz myös tuki sikäläisiä julkaisuja taloudellisesti. Ajoittain Snellman onnistui ylit-tämään julkaisukynnyksen Suomessakin, vaikka esiintyi avoimesti vanhojen aatteidensa puoles-ta. Snellman oli sotavuosina perustanut oman kansallissosialistisen liikkeensä, joka kiellettiin vuonna 1944.

Snellmanin mukaan propagandan tarkoitus oli edistää kansainvälistymisen aatetta. ”Syntyy ’kansallisuuksien sulattimo’, jossa olemukseltaan kansainvälisimmät, juutalaiset, pääsevät hallit-sevaan asemaan”.4 Snellman esitti holokaustin olleen oleellinen osa tätä länsimaisen sivistyk-sen alasajoa: ”Sotavalheet 6 miljoonasta kaasu-tetusta juutalaisesta Saksan leireillä… palvelevat vain niitä, jotka haluavat hävittää koko länsimai-sen sivilisaation ja kaiken joka tavalla tai toisella vielä edustaa tätä kulttuuria”.5

4 Teo Snellman: ”Kansainvälistä kulttuuria ei ole”. Päi-väämätön artikkeliluonnos. Teo Snellmanin arkisto: Artikkeleita, esitelmiä ja käsikirjoituksia (1924–1977). Kansallisarkisto.

5 Teo Snellman Torsten Steinbylle 10.6.1965. Teo Snellmanin arkisto: Lähteneitä kirjeitä (1949–1977).

Herlitzille kyse oli juutalaisen rodun pyrki-myksestä maailmanvaltaan, jota heidän uhri-asemansa edisti. Holokaustilla oli välinearvoa antisemitististen näkemyksien tukahduttami-sessa, sen estämisessä, että ”todellisuus paljas-tuisi”. Vuorineuvoksen näkemyksen mukaan juutalaiset vaikuttivat kaikkialla: He olivat syyl-lisiä muun muassa kahteen maailmansotaan, Venäjän vallankumoukseen, tulevaan kolman-teen maailmansotaan ja jopa juutalaisvastaiseen väkivaltaankin. Herlitz linjaa, että ”juutalaisten valta on niin suuri, että – lievästi sanoen – ei mitään tapahdu vastoin juutalaisten tahtoa”.6

1970-luvulla suomalaiseen äärioikeistokent-tään toi uusia ideoita erityisesti Göran-Assar Oredsson, jonka Ruotsissa perustama Pohjois-mainen Valtakunnanpuolue levittäytyi Suomeen 1960-luvun lopulla. Yhtenä keskeisenä teema-na puolueella oli Hitlerin saavutusten ylistämi-nen ja samalla hänestä esitettyjen ”valheiden” oikaisu. Ensimmäisiin Suomessa levinneisiin puolueen lentolehtisiin kuuluikin mainos, jossa selostettiin, miten Hitleristä kerrottiin valhepro-pagandaa. Vuonna 1975 levitettiin suomek-si käännettyä puolueen silloisen puheenjohta-jan Vera Oredssonin pamflettia, jossa väitettiin, että ”Tänä päivänä ei enää kukaan normaali ihminen usko 6 miljoonaan kaasutettuun juu-talaiseen” tai ”Hitlerin yksinsyyllisyyteen 2. maailmansotaan”.7 Pohjoismaisen Valtakunnan-puolueen työtä Suomessa jatkoi Pekka Siitoin, jonka järjestöjen riveihin siirtyi ruotsalaispuo-lueen jäsenistöä.

Siitoimen ja hänen tukijoidensa propagan-dan mukaan Hitlerin toimia vääristeltiin, jotta fasismi saataisiin huonoon valoon ja kommu-nistien valtapyrkimykset saisivat lisää pontta: ”Ihmisille tuodaan kaiken näköisiä vääristymiä ja hullun kertomuksia ja sen jälkeen ei voi odot-taakaan kuin valhejuttuja fasismista ja muusta.” Kansalaiset on ”aivopesty antifasismin ja ’rau-han’ propagandaan”.8 Siitoin ryhtyi julkaisemaan

Kansallisarkisto.6 Carl-Gustaf Herlitz (1956): Sananen aikamme suu-

rimmasta kysymyksestä. Helsinki: omakustanne, 3.7 Amp IX A1, Suojelupoliisin arkisto.8 Herää Suomi 5, 1.6.1977. Kirjoittanut Siitoimen Isän-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 11

holokaustin kiistävää materiaalia 1970-luvun jälkipuolella. Hänen toimestaan ilmestyi ensi kertaa suomeksi kansainvälistä kiistäjäkirjal-lisuutta, muun muassa englantilaisen Richard Harwoodin tunnettu pamfletti Did Six Milli-on Really Die? Siitoimen ruotsalaisen aatetoveri Claes Lantz oli suositellut teosta käännettäväksi. Lantzin mukaan holokaustin kiistämisen kaut-ta voitiin ”tavoittaa uusia kiinnostuneita” ja hän pitikin sitä ”hyvin tärkeänä meidän tulevaisuu-temme kannalta”.9 Teoksen keskeinen sanoma oli, varhempien kiistäjien tapaan, se, että ”val-heiden” perimmäisenä tarkoituksena oli natio-nalismin alasajo. Harwood, oikealta nimeltään Richard Verral, oli siirtynyt tuolloin konser-vatiiveista äärioikeistolaisen National Frontin tukijaksi.

Holokaustin kiistäminen kylmästä sodasta internetin aikakauteenKylmän sodan kääntyessä lopulleen äärioikeis-to haki itselleen uusia uhkakuvia. Kommunis-min sijaan huomio alkoi kiinnittyä pakolai-siin, joita tuolloin vielä edustivat vietnamilaiset. Monikulttuurisuudesta ja sen ohjelmallisesta tuputtamisesta suomalaisille ei käsitteenä vielä juuri puhuttu vaikka sisällöllisesti samoilla lin-joilla oltiinkin. Ensimmäisiin monikulttuurin ja ”holokaustipropagandan” yhdistäneisiin kuului lehti Uusi Suunta.

1980-luvun lopulla perustettu puolueeksi pyrkinyt järjestö, Kansallinen Radikaalipuolue, esitteli lehdessään Uusi Suunta laajalti muun muassa ”juutalaiskysymystä”. Uuden Suunnan numerossa 4/1991 esitetyt näkemykset juuta-laisista toivat lehdelle sakkotuomion kiihotta-misesta kansanryhmää vastaan, vaikka päätoi-mittaja vetosikin heti sen tilalle perustamassaan lehdessä sananvapauteen ja ”yhteiskunnassa pyhinä pidettyjen arvojen” kyseenalaistamisen oikeuteen.10 Uusi Suunta keskittyi tuomion saa-

maallisen Kansanrintaman puoluesihteeri Seppo Lehtonen.

9 Claes Lantz Pekka Siitoimelle, 27.1.1976. Pekka Siitoimen arkisto. Kansalliskirjasto.

10 Tapio Linna (1992): ”Ei sananvapautta harhaoppisil-le!”, Kansallinen Suunta 1/1992, 3.

neessa numerossaan päätoimittaja Tapio Linnan toimesta selostamaan tunnetuimpia antisemitis-tisiä myyttejä sekä julkaisi moniosaisen artikke-lin juutalaisten keskeisestä roolista kommunis-missa.

Kenties kiinnostavin teksti on kuitenkin Rami Leskisen laatima. Leskinen esittää erään-laisen salaliitoteorian: kommunismin romah-taessa kansallismielisyys lähti kasvuun ja ”Amerikan suuria televisioyhtiöitä hallitsevat juutalaiset tajusivat tämän vaaran”, sillä heille suurin uhka on ”riippumaton valkoinen kan-sallisvaltio”. Leskinen laski kuinka paljon rasis-miin, fasismiin ja kansallissosialismiin liittyvät teemat lisääntyivät Ylen ja MTV:n tarjonnassa. Kasvu ei hänen mukaansa ollut sattumaa, vaan vastaus kansallismielisyyden nousulle: ”Esittä-mällä äärimmäisen negatiivisessa valossa fasis-min… se vie pohjan pois nykyajan kansallisil-ta liikkeiltä.” Kansallismielisten leimaaminen ”nyyhkytarinoilla” ”ikään kuin olisimme myös vastuussa edellisten sukupolvien rikoksista”, on hänen mukaansa sikälikin väärin, että nykyisel-lä kansallismielisellä liikkeellä on erilainen stra-tegia, ja rikoksiakaan ”sitä paitsi ei ole koskaan edes täysin todistettu”.11

Puolueen myöhemmissä julkaisuissa Leski-nen yhdisti holokaustin ”demokratian dogmiin” ylipäätään, ja korosti, että tarkoituksena oli pitää kansallismieliset aisoissa: ”Keskitysleirien kau-hut, jotka useinkaan eivät ole edes puoliksi todel-lisia, halutaan mielellään yhdistää nykypäivän nationalismiin kansallisuudesta riippumatta.”12

Nykyään Leskinen vaikuttaa Sarastus-lehdes-sä, jossa hän on arvostellut muun muassa niin sanottua holokaustiteollisuutta.

Suorasukaisimmin holokaustin ”tabuun” tarttuivat 1990-luvulla lähinnä radikaaleim-mat ainekset, kuten Pekka Siitoimen Kansal-lis-Demokraattisen Puolueen (KDP) toimi-jat. Puoluesihteeri Olavi Koskela kytki vuonna 1993 ”uskomattomat valheet holocaustista” sekä pakolaiskysymykseen että Brysselin valtaan:

11 Rami Leskinen (1991): ”Tv aivopesun välineenä”, Uusi Suunta 4/1991, 3.

12 Rami Leskinen (1994): ”Uusi mieli, uusi kieli”, Kansa-kunta 1/1994, 17.

12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

”Monikansalliset, monirotuiset ja monikieliset voimat hal-litsevat Brysselin alaisena. Alkuaikojen kansallinen kapi-nointi on murskattu.”

Taustalla häärivät tutut viholliset, juutalaiset, jotka ovat valtio valtiossa ja ”monikulttuurises-sa yhteiskunnassa näin tiukasti järjestäytynyt ja laajalle levinnyt vähemmistö hallitsee hajanaista enemmistöä”. Koskelan mukaan ”kulttuurinen, kielellinen, kansallinen ja rodullinen epäyhte-näisyys” pelaakin juutalaisten pussiin.13 Koske-lan vision kanssa samansuuntaisia näkemyksiä Euroopan yhteisön (EY) ja holokaustin kytkök-sistä esitti myös Arjalaisen Germaaniveljeskun-nan ja sittemmin Isänmaallinen Oikeisto ry:n johtajana toiminut Väinö Kuisma.14

Nykyäänkin verkossa levitetään Suomes-sa jonkin verran suomennoksia ja yhteenve-toja kansainvälisestä holokaustin kiistävästä materiaalista, harvemmin täysin itse tuotettua materiaalia. Tekstit leviävät pääasiassa anonyy-meinä pysyttelevien verkkoblogien pitäjien kaut-ta. Valtaosa tästäkin tekstimassasta on jo vuosia vanhaa, lääketieteen lisensiaatti Vesa-Ilkka Lau-rion 2000-luvun puolivälin jälkeen valikoiden ja yhdistellen eri ulkomaisista lähteistä kääntämää ja kokoamaa materiaalia15. Pääasiassa anonyy-meina esiintyvistä bloggaajista aktiivisimpia ovat olleet nimimerkki Morasen blogi ”Auschwitzis-ta nykyhulluuteen: Sivilisaation rapautumiseen” sekä muun muassa blogia ”Toinen näkemys” pitänyt ja Uuden Suomen blogeissakin esiintynyt, useilla eri nimimerkeillä kirjoittanut toimija.16

Näitä blogeja voi sanoa yhdistävän äärioi-keistolaisen ajattelun, vaikka näkemyksissä on erojakin. Moranen on eksplisiittisin, ilmoitta-

13 Olavi Koskela (1993): Pohjoinen rotu – taistele tai kuole. Naantali: Kansallis-mytologinen yhdistys, 14, 47, 95.

14 http://web.archive.org/web/20020808194824/http://www.netti.fi/~iory/haastattelu.htm

15 Ks. esim. Laurion vanhat sivut: https://web.archive.org/web/20080611155122/http://www.vesailaurio.net/ sekä https://web.archive.org/web/20120317055217/http://vilaurio.blogspot.com/ (tämä ja muut verkkolähteet luettu 7.2.2016).

16 Ks. http://moranen.blogspot.fi/; https://web.archive.org/web/20150803055354/https://toinennake-mys.wordpress.com/; https://web.archive.org/web/20090324115000/http://torvi.blogit.uusisuomi.fi/ (blogit poistettu 2009 ja 2015).

en bloginsa tarkoituksen heti blogin nimen alla. ”Historiallisen totuuden” ja sionismin ohella kir-joittajaa askarruttaa myös, että ”mistä monikult-turismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toi-siinsa?” Laurio edustaa erityisesti kristinuskoon pohjaavaa antisemitismiä, ja hänen ultrakonser-vatiiviseen aatemaailmansa kuuluvat avoin demo-kratian sekä eri vähemmistöjen vastaisuus, ja luonnollisesti hän vastustaa myös naispappeutta.

Kristillistä antisemitismiä edustavista ja laa-jalti holokaustin kiistäjien teesejä esittelevistä verkkosivuista voi Laurion ohella mainita Erkki Kivilohkareen ja hänen swedenborgilaisen Nova Hieroso lyma -yhdistyksensä ylläpitämän Uusi Jerusalem -sivuston17. Hän on harjoittanut holo-kaustin kiistämistä jo ainakin 1990-luvun alku-vuosilta asti, jolloin hän julisti muun muassa, että ”meillä ei ole mitään tekemistä natsien kans-sa, mutta kriittinen historiantutkimus on osoit-tanut, etteivät natsit tappaneet kuusi miljoonaa vaan 100  000 juutalaista”.18 Kivilohkareen näke-mykset perustuvat lähinnä hänen omalaatuisel-le uskonopilleen. Hänen yhdistyksensä kauppaa myös Magneettimedian päätoimittajan Mark-ku Juutisen teosta, jossa selvitetään juutalaisten pyrkimystä maailmanvaltaan. Juutinen on aiem-min julkaissut swedenborgilaista filosofiaa ja antisemitistisiä kirjoituksia sisältänyttä verkko-lehteä Kumouksen ääni.

Kivilohkare on tuomittu sakkoihin kiihotta-misesta kansanryhmää vastaan teokseen Roma-novien viimeiset päivät kirjoittamansa esipuheen johdosta. Hän lähetti teoksen muun muassa kai-kille kansanedustajille. Nimimerillä Jakim Boor julkaistussa kirjoituksessa Kivilohkare yhdisti teoriansa ”kasaareiksi” kutsumiensa juutalais-ten maailmanvallasta siihen, miten he pyrkivät leimaamaan ”pienenkin isänmaallisuuden pil-kahduksen mediamafiallaan ’äärioikeistolaisek-si’”. Myös peruskoulu on Kivilohkareen mukaan kasaarien keksintöä, ja sen tarkoitus on heiken-tää kansallisuustunnetta.19

17 http://www.uusijerusalemi.com/judaistit.html 18 Etelä-Suomen Sanomat, 27.10.1993, 12.19 Jakim Boor (2000): ”Suomentajan esipuhe”, teoksessa

Robert Wilton: Romanovien viimeiset päivät. Vantaa:

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 13

Kiistäjäliike, monikulttuurisuus ja äärioikeiston jakolinjatSuhtautuminen holokaustin kiistämiseen ja ”kolmanteen valtakuntaan” on ollut yksi kes-keinen jakava tekijä äärioikeistolaisessa ken-tässä jo 1950-luvulta lähtien. Ruotsissa toimi 1950-luvulta lähtien aktiivisesti niin sanottu Malmön liike, joka pyrki kokoamaan yhteen eurooppalaisia äärioikeistotoimijoita. Liikkeellä oli oma piskuinen alaosastonsa myös Suomessa, ja sen lehdellä Nation Europalla oli täällä tilaa-jia ja avustajiakin. Malmön liike pyrki luomaan salonkikelpoisempaa äärioikeiston yhteisrin-tamaa siltä pohjalta, että rotuopeista luovuttai-siin ja viittaukset Hitlerin Saksaan pidettäisiin vähissä. Samalla liike kuitenkin harrasti aktiivis-ta Kolmannen valtakunnan valkopesua muun muassa holokaustin kiistämisen kautta. Holo-kaustin vaikutus oli vähintään minimoitava, jot-ta äärioikeisto pystyisi nousemaan uudelleen. Osa rotuoppeja kannattaneista toimijoista, mui-den muassa Maurice Bardéche, kuitenkin erosi jo 1950-luvun lopulla liikkeestä sen liian maltil-lisen linjan vuoksi.

Osa kiistäjistä, jotka kutsuvat itseään hie-nommin myös revisionisteiksi, verhoaa nykyään sanomansa usein tieteellisyyteen kaapuun. Näin teki muun muassa yksi tunnetuimmista holo-kaustin kiistäjistä, saksalainen oikeistoradikaali Germar Rudolf, joka julkaisi 1990-luvun alussa kyseisissä piireissä laajalle levinneen tutkimuk-sensa Auschwitzin kaasukammioiden Zyklon-B-jäämistä – tai jäämien puutteesta, kuten hän pyrki esittämään.

Kemiaa opiskellut ja oikeistoradikaalia Repu-blika ner-puoluetta edustanut Rudolf pyrki työl-lään näennäisen tieteellisen julkisivun takana myös vastustamaan ”sodanjälkeisen politiikan dogmeja”, niin Saksassa kuin kansainvälisesti-kin. Näihin dogmeihin Rudolf luki niin libera-lismin, parlamentaarisen demokratian, ihmis-ten tasa-arvon kuin monikulttuurisuudenkin. Rudolfin mukaan Auschwitz oli keskeinen sym-boli ja samalla ase taistossa kansallisen identi-teetin puolesta vallitsevaa järjestystä vastaan:

Tabernaculum dei, 17.

”Se joka hävittää ”Auschwitzin”, hävittää maail-man järjestyksen (ainakin ihmisten mielissä)”.20

Rudolfin teesi jatkoi sitä poliittista linjaa, joka oli keskeistä ydintä jo varhaisimpien kiis-täjien teksteissä. Holokaustissa on heille kyse muustakin kuin pelkästä historiasta. Kyseessä on taistelu läntisen maailman arvoista. Kiistäjä-liikkeen perustajahahmoihin kuulunut Maurice Bardèche esittikin jo vuonna 1948 Nürnbergin oikeudenkäynneistä, että oikeastaan kansallis-mielisyys itsessään oli se, mitä vastaan oikeutta käytiin. Bardèchen mukaan ”kansallisten liik-keiden uudelleen perustamista” vastustaa oikeu-denkäyntien kautta herätelty ”ihmiskunnan omatunto”, johon holokaustin avulla Bardèchen mukaan vedottiin.21 Se, mitä tuomittiin, oli Bar-dèchelle samalla pyrkimys vapautua niin kapita-lismin kuin kommunisminkin orjuudesta.

Näiden teesien kanssa onkin hyvin linjassa se, mitä kansallissosialistinen Suomen Vastarin-taliike (SVL) julisti tuoreessa lentolehtisessään. Muutaman yleisesti kiistäjien piirissä tunne-tun, muun muassa Germar Rudolfiin viittaavan holokaustin kyseenalaistavan teesin ohessa leh-tinen ottaa kantaa holokaustin poliittiseen puo-leen. Siinä väitetään holokaustin oikeuttaneen ylikansallisten järjestöjen perustamisen, jotka ovat puolestaan ”vieneet Suomelta poliittisen itsemääräämisoikeuden” tavoitteenaan ”kan-sainvälinen monikulttuurinen liittovaltio”.

Monikulttuurisuuden vastustajat eivät tosin ole tässäkään mitenkään yhdessä rintamassa. Melko yleisenä linjana esimerkiksi Homma-forumilla näyttäisi olevan, että yhdistäessään holokaustin kiistämisen maahanmuuttovastai-suuteen SVL korkeintaan onnistuu ”tuhoamaan koko maahanmuuttokritiikin uskottavuuden”.22 SVL:n näkökulmasta taas antisemitismiin tukeutumaton maahanmuuttokritiikki on tuo-mittu epäonnistumaan, koska tällöin taustal-

20 LG Stuttgart, 23.06.1995 - 17 KLs 83/94. On-line: http://germarrudolf.com/wp-content/up-loads/2012/04/ListPos1_d.pdf

21 Maurice Bardèche (1948/1949): Nürnberg oder das Gelobte Land. Zürich: Verlag E. & A. Kreutler, 35–36.

22 http://hommaforum.org/index.php/topic,110460.msg2170585.html#msg2170585 Huom. Ketjusta poistettu tai käyttäjät itse poistaneet viestejä.

14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

la naruja vetelevät toimijat eli juutalaiset jäävät huomiotta. Radikaali kansallinen ajattelu vaa-tii SVL:n mukaan perusteisiin asti käymistä. Vallankumouksellisina he eivät usko politiikan tavanomaisiin keinoihin. Sinällään tämä ei eroa kovin paljoa kansallismielistä vallankumousta peräänkuuluttaneen kansanedustaja Olli Immo-sen visioista.

Kansallissosialismille tyypillisin biologiaan viittaavin retorisin sanakääntein myös Immo-nen on hyökännyt ”globaalikapitalismia” vas-taan, joka leviää ”syövän tavoin” ja hävittää kan-salliset kulttuurit. Samoin tuomionsa saavat ”globaalikapitalismia” tukevat vasemmisto, kes-kusta ja konservatiivinen oikeisto.23 Kansallisel-la tasolla eliitti tarkoittaa kulttuurimarxisteja ja vihervasemmistoa, mutta globaalin eliitin koos-tumusta hän ei tarkenna. Immonenkin näkee kehityksen juuret erityisesti toisen maailmanso-dan historiassa, vetämättä tässä kuitenkaan vää-rennöskorttia esiin:

”Menneisyyden synneissä märehtiminen on tehnyt euroop-palaisesta ihmisestä liian pehmeän ja heikon, jonka oman-arvontunto horjuu pienestäkin vihjeestä liittyen rasismiin tai vastaaviin niin kutsuttuihin ikisynteihin, joita suvait-sevaisto käyttää lyömäaseena eurooppalaista kantaväestöä vastaan.”

Kyse ei Immoselle nähtävästi kuitenkaan ole spontaanisti omaksutusta häpeästä, vaan jol-lain tapaa tuotetusta identiteetistä, joka on hei-jastusta ”eliitin” reaktioista: ”Hallitsevan eliitin keskuudessa heräsi tuolloin patologinen viha kaikenlaista kansallismielisyyttä, kansallisuus-aatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan.”24

Tässä valossa ei ole yllättävää, että Immo-nen on linkittänyt Yle Watch-sivustolle, joka on keskittynyt erityisesti Yleisradion monikult-tuurisuusperiaatteen vastustamiseen, ja kiinnit-tää runsaasti huomiota ”holokausti-uskontoon”. Sivuston yleislinjan voinee summata vaikka

23 Olli Immonen: ”Aito kansallismielisyys vastaan globaalikapitalismi” (16.7.2015). Online: http://ol-liimmonen.net/blogi/aito-kansallismielisyys-vastaan-globaalikapitalismi/

24 Olli Immonen: ”Monikulttuurinen painajainen” (20.8.2014). Online: http://suomensisu.fi/puheen-johtajan-kolumni-monikulttuurinen-painajain-en-20-8-2014/

tämän lainauksen kautta: ”Ylen suomalaisvi-hamielisten monikultturistien motiivina lähet-tää jatkuvasti natseja ja holokaustia käsitteleviä propaganda-ohjelmia pidetään yleisesti kanavan haluna vierottaa kansa kansallismielisyydestä ja geneettisestä itsesuojelusta.”25

Kiistäjäliikkeen keskeisiin toimijoihin kuu-lunut ja heidän ylläpitämäänsä Institute for His-torical Reviewia vuosia johtanut Mark Weber totesi muutama vuosi sitten, että holokaustin historiallisuutta vastaan taistelu on turhaa. Huo-mio tulisi kiinnittää todelliseen kohteeseen: ”Kampanja holokaustin ’muistosta’ ei ole niin-kään Juutalais-sionistisen vallan lähde, kuin sen ilmentymä. Siksi holokaustin kumoaminen ei murskaa tuota valtaa.”26 Yleisesti negatiivi-sesti koettu revisionismi on välineenä Weberin mukaan pikemminkin haitallista suuremmal-le asialle. Sittemmin hän ja instituuttinsa onkin keskittynyt vastustamaan monikulttuurisuutta ja juutalaisten mediavaltaa.

Holokaustin kiistäjien materiaalia levittää nykyään muun muassa Magneettimedia, SVL:een kytkeytyvä lehti, jossa julkaistaan myös lukuisiin muihin salaliittoteorioihin liittyviä artikkelei-ta. Kenties merkillepantavaa on, että edes MV-lehti ei kovin suuressa määrin ole kiinnostunut holokaustin kiistämisestä, vaikka ajoittain siihen viittaavaa materiaalia esiintyy heidänkin sivuil-laan. Välimaastoon kuulu myös joukko toimi-joita, kuten ”radikaalikonservatiivit”, joille niin sanottu holokaustiteollisuus – minkä osa heidän mukaansa on holokaustin jatkuva pakkosyöttö mediassa – ja Nürnbergin oikeudenkäynnit edus-tavat kansallismielisyyden vastaista projektia sekä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistä-vää ideologiaa.

Tämä heijastelee niin sanotun maahanmuut-tokriittisen liikkeen jakautumista. Radikaalein aines, joka tukeutuu kansallissosialismiin, kiin-nittää edelleen huomionsa ”sionisteihin”. Valta-virta nojaa pikemminkin käsitykseen Euroopan

25 http://ylewatch.blogspot.fi/2015/06/ylen-holokausti-tarinat-huomion.html

26 Mark Weber (2009): ”How Relevant is Holocaust Revisionism?”, online: http://www.ihr.org/weber_re-visionism_jan09.html.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 15

”islamisaatiosta” viitaten mm. erilaisiin salaliit-toteorioihin Euroopan alistumisesta Eurabia-nimellä tunnetuksi osaksi globaalia islamilaista kalifaattia. Juutalaisvastaisiin teorioihin suh-taudutaan vähintäänkin varauksellisesti. Holo-kaustin kiistäjille ei sitä vastoin ole ollut ongel-ma hakea yhteistyötä muslimien kanssa, myös taloudellisen tuen toivossa: Iran on isännöinyt muun muassa suurta revisionistien kokousta.

Ruotsin tunnetuimpiin holokaustin kiistäjiin kuuluu islaminuskoinen Ahmed Rami, jonka Radio Islam -sivustolla on myös suomenkielistä materiaalia. Suomessa ei toistaiseksi ole esiinty-nyt näkyviä islaminuskoisia holokaustin kiistä-jiä.

Kirjoittaja on jyväskyläläinen yhteiskuntatieteiden tohtori ja politiikan tutkija.

Luonnonfilosofian seura järjestää Helsingissä tou-kokuun 21.-22. päivinä kansainvälisen tieteellisen konferenssin ”Scientific Models and a Compre-hensive Picture of Reality”, jossa luonnontieteilijät ja filosofit pohtivat maailmankuvamme keskeisiä kysymyksiä alkuräjähdyksestä ajan ja avaruuden olemukseen ja rakenteisiin. Todellisuuskuvam-me perusteita tarkastellaan filosofisen ajattelun, havaintojen ja niistä johdettujen tieteellisten mal-lien pohjalta. Esillä on vaihtoehtoisia ja osin kilpai-levia malleja, joita esittämässä ja arvioimassa on kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita, kuten prof. Jayant Narlikar Intiasta, prof. James Ladyman ja tri Julian Barbour englannista, prof. Atocha Aliseda Meksikosta sekä Suomesta mm. prof. Ilkka Niini-luoto, prof. Ari Lehto ja dos. Tuomo Suntola.

Program for Friday, May 20, 20169:00 Welcome, opening9:15 Prof. Jayant Narlikar, What Should One Expect from a Cosmological Model?11:00 Dr. Heikki Sipilä, The Zero-energy Principle as a Fundamental Law of NatureThe Zero-energy principle of the universe, history and implications13:30 Dr. Julian Barbour, The Origin of Time15:15 Dr. Tuomo Suntola, Restructuring of the Scientific Picture, A Holistic Approach to  Relativity, Cosmology and the Essence of a Quantum16:30 Lic. Phil. Avril Styrman, Economical Unificati-on in Philosophy of Science17:30–18.00 Panel discussion18:30 Reception at the University of Helsinki main building

Program for Saturday, May 21, 20169:00  Prof. Ari Lehto, Period Doubling as a Structure Creating Natural Process10:15 Prof. James Ladyman, Understanding Philo-sophy of Science11:45 Prof. Ilkka Niiniluoto, Science Approximates Reality14:30 Prof. Atocha Aliseda, What Makes a Logical / Physical System a Comprehensive Picture of Reali-ty? A Logician’s Viewpoint16:15 Prof. Gabriel Sandu, Identifiability and the Interrogative model of Inquiry17:30 Panel discussion18:00 Closing words

KONFERENSSI VON WRIGHTIN KUNNIAKSI

The Human Condition – Conference in Honour of Georg Henrik von Wright’s Centennial Anniversary18.–20.5.2016 Helsingin yliopisto, Athena-raken-nus, Siltavuorenpenger 3 A.

Konferenssi on maksuton ja avoin kaikille. Katso konferenssin ohjelma osoitteesta: https://www.filo-sofinenyhdistys.fi/toiminta/the-human-condition/

ALKURÄJÄHDYKSESTÄ AJAN JA AVARUUDEN OLEMUKSEEN

16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Yliopistojen budjettileikkaukset ovat kohahdut-taneet suomalaista tiedemaailmaa ja herättäneet runsaasti julkista keskustelua. Budjettileikkausten aikana yliopistoja tuntuu kiinnostavan ulkopuo-lisen rahoituksen hankinta eikä se, mitä rahoilla saadaan lopulta aikaan. Tutkimuksen rahoittajien kohdalla tilanne on luultavasti päinvastoin: mah-dollisimman pienellä rahoituksella toivotaan mah-dollisimman suuria näyttöjä. Käsittelemme täs-sä kirjoituksessa Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan rahoitta-mien hankkeiden tuottavuutta ja tieteellistä mer-kittävyyttä vuosina 2005–15. Tarkastelu kohdistuu vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä ja kokooma-teoksissa julkaistuihin tutkimuksiin, jotka löytyvät Scopus-tietokannasta.

Hakemustehtailu on akateemisten tutkijoiden ja opettajien arkea siinä missä itse tutkimus ja opetuskin. Kilpailu on kovaa. Vaikka erilaisia rahoituslähteitä on paljon säätiöistä ja kansain-välisistä rahoittajista lahjoitusrahaan, Suomen Akatemia on suomalaisessa rahoituskentäs-sä Tekesin ohella toinen suuri toimija. Suomen Akatemialla on keskeinen rooli tukea kotimais-ta tutkimusta ja taata suomalaisen tutkimuksen kansainvälinen kilpailukyky.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laaksonen (2015) osoitti lokakuun lopussa 2015 yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdol-le avoimen kirjeen, jossa todettiin, että keskei-sin ongelma ei ole resurssien puute vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Kirje herätti yliopis-toissa närkästystä, mutta se avaa tärkeän kysy-myksen, miten valtion resursoimaa tutkimusra-hoitusta käytetään. Lukuisista eri tieteenalojen kehitystä kuvaavista raporteista ja selvityksistä huolimatta kukaan ei ole arvioinut, mitä Suo-

men Akatemian rahoituksilla tehdään.Arvioimme Suomen Akatemian kulttuu-

rin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikun-nan rahoittamien hankkeiden jakaantumista eri tieteenaloille ja organisaatioille. Siirrymme tämän jälkeen tarkastelemaan eri rahoitusmuo-tojen tieteellisiä tuotoksia kolmessa eri vaihees-sa: ennen hankkeen alkua, hankkeen aikana ja vuoden 2015 lopussa. Hankkeiden tuottavuutta ja tieteellistä merkittävyyttä arvioidaan tieteen-aloittain julkaisu- ja viittaustietojen avulla.

Tutkimuksen tuottavuusarvioinnin monet lähtökohdatTiedepoliittisissa keskusteluissa tutkimuksen tuo-toksiksi lasketaan yleensä julkaisut ja opinnäyte-työt sekä tutkimusten yhteiskunnallinen vaikut-tavuus (esim. Lauronen ja Hiilamo 2014, 26–27; Löytönen 2010). Erilaisia mittareita tieteellisen työn tuottavuuden ja vaikuttavuuden arviointiin kehitetään kiivaasti, mutta yleisemmin tieteellistä tuottavuutta ja tieteenalojen kehitystä arvioidaan tietokantoihin indeksoitujen julkaisujen perus-teella (esim. Honkapohja 2010; Räsänen ym. 2005; Waddington 2013). Julkaisu- ja viitetietojen avulla voidaan arvioida tieteenalojen kehitystä ja yleistä tilaa. Myös yliopistojen tutkimusarvioin-nissa on hyödynnetty julkaisutietoja, esimerkiksi Suomen yliopistot ry:n rakenteellisen kehittämi-sen raportissa (UNIFI 2016).

Yleisempiä tutkimus- ja tieteenala-arvioissa hyödynnettyjä tietokantoja ovat Web of Science ja Scopus (Falagas ym. 2008; Harzing ja Alakangas 2016). Suomen Akatemia arvioi suomalaisen tie-teen tilaa vuosittain Web of Sciencen avulla (SA 2014; SA 2012). Tuoreimmassa raportissa tode-taan, että Suomen tieteen taso on vakaa, mutta 2000-luvulla Suomi on jäänyt jälkeen monista

Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä

Atte Oksanen ja Pekka Räsänen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 17

OECD-maista (SA 2014). Myös opetus- ja kult-tuuriministeriö huomioi raportissaan, että Suo-men osuus maailman tieteellisistä julkaisuista on pienentynyt ja taustalla on osin Aasian maiden tulo julkaisumarkkinoille (OKM 2013).

Suomessa kansainvälinen julkaiseminen yleistyy kaikilla tieteenaloilla ja tärkeimmäk-si muodoksi ovat nousseet tieteelliset artikkelit (Lauronen ja Hiilamo 2014, 27; SA 2014). Osmo Kivisen ja Juha Hedmanin (2015) mukaan jul-kaisumäärä kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä on kasvanut. Näiden alojen suomalaiset tutkimuk-set noteerataan viittauksissa melko hyvin, mutta Suomi häviää kuitenkin Tanskalle, Alankomail-le, Ruotsille ja Norjalle. Nämä maat muodosta-vatkin kansallisen tiedepolitiikan tärkeimmän ja lähimmän vertailukohdan, johon on viitattu useissa eri yhteyksissä (esim. Auranen ja Niemi-nen 2010; Kivinen ja Hedman 2015).

Akatemian raporttien menetelmällisis-tä valinnoista on käyty keskustelua (Kivinen ja Hed man 2015; SA 2014). Tämän hetkisten raporttien keskeinen ongelma on siinä, että Suo-men Akatemia kuvaa suomalaisia tieteenaloja hyvin yleisellä tasolla ja irrallaan rahoituksesta, jonka myöntäjänä se itse näyttelee suurta roolia. Akatemian raporteissa tieteellistä tuottavuutta esitetään yliopistokohtaisesti eikä niissä vakioi-da henkilötyövuosia. Tämän vuoksi isompien ja pienempien yksiköiden luvut eivät ole vertailu-kelpoisia keskenään. Aiemmat kotimaiset selvi-tykset eivät kerro mitään myöskään siitä, miten tieteenalat pärjäävät erikseen myönnetyn ulko-puolisen rahoituksen turvin ja miten niissä tuo-tetaan korkeatasoisia tieteellisiä julkaisuja.

Julkaisu- ja viittaustiedot kuvaavat tutkimuk-sen tuottavuutta ja vaikuttavuutta eri tavoin. Julkaisumäärä on konkreettisin mittari tutki-mushankkeiden saavutuksille silloin, kun jul-kaisufoorumit ovat korkeatasoisia. Julkaisu-jen viittaustiedoilla voidaan kuvata esimerkiksi yksittäisten tutkimusten merkittävyyttä tieteel-lisessä keskustelussa. Julkaisu- ja viitetietoja on kuitenkin tulkittava varoen ja tarkoin eivätkä kaikki alat ole täysin vertailukelpoisia (esim. Poropudas ja Pölönen 2015, 23). Tieteenalakoh-taisista eroista huolimatta julkaiseminen on tut-

kimuksen vähimmäisvaatimus. On myös yhä tärkeämpää kirjoittaa julkaisuja parhaimmille ja näkyvimmille areenoille. Muutoin tieteelliset tulokset jäävät hyvin pienen piirin hyödynnet-täväksi.

Käytetyt aineistot ja analyysiKäyttämämme aineisto on koottu Suomen Aka-temian tietokannasta, ja se sisältää tiedot kai-kista kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan rahoittamista hankkeista vuosina 2005–15.1 Hankkeista koottu lista on haettu Aka-temian tietokannasta (SA 2016a) elokuun lopus-sa 2015. Tietokannasta haetut tiedot sisältävät informaation rahoituksen saaneesta hakijasta ja organisaatiosta, rahoituksen määrän ja muo-don sekä tieteenalan. Esitämme tässä artikkelis-sa ensin tiedot kaikista rahoitetuista hankkeista (n=1841) rahoituksen saaneiden organisaatioi-den ja tieteenalojen mukaan. Tarkempi rahoi-tettujen hankkeiden tarkastelu keskittyy perin-teisiin akatemiahankkeisiin (n=674), kolmen vuoden tutkijatohtorin hankkeisiin (n=288) sekä viiden vuoden akatemiatutkijan hankkei-siin (n=249). Tarkastelun ulkopuolelle jätetään erilaiset kohdistettujen hakujen hankkeet, aka-temiaprofessorien hankkeet, määrärahat varttu-neen tutkijan palkkaukseen sekä jo kertaalleen rahoitettujen hankkeiden täydennysrahoitukset.

Koska tehtävämme on arvioida rahoitettujen hankkeiden tieteellistä vaikuttavuutta, liitim-me hanketietoihin Scopuksesta saatavat tiedot rahoitusta saaneiden henkilöiden julkaisuis-ta ja viittauksista. Scopus on maailman laajin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen tie-tokanta ja kattaa lähes kaikkien alojen merkit-tävimmät tieteelliset julkaisut vuodesta 2003 alkaen ja melko kattavasti jo 1990-luvulta alka-en. Scopus on jatkuvasti laajentanut kirjojen ja kirjasarjojen indeksointia, ja se huomioi katta-vasti kansainvälisesti merkittävimmät julkaisu-foorumit. Scopuksen kaikista julkaisuista peräti 24 prosenttia on kulttuuri- ja yhteiskuntatietei-den (Social Sciences & Humanities) julkaisuja,

1 Kiitämme yhteiskuntatieteiden maisteri Reetta Oksaa avusta aineiston koostamisessa.

18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

mikä on selvästi enemmän kuin muissa vastaa-vissa tietokannoissa (Scopus 2016, 21). Web of Scienceen verrattuna Scopuksessa on mukana myös suomenkielisiä julkaisuja. Laajuudestaan huolimatta Scopus ei ole Google Scholarin tai Microsoft Academic Searchin kaltainen, kos-ka se sisältää ainoastaan korkeatasoisia referee-käytännön läpikäyneitä julkaisuja. Esimerkiksi Google Scholarin hakutuloksiin sisältyy monen-laista internet-pohjaista materiaalia tieteellisistä julkaisuista aina julkaisemattomiin opinnäyte-töihin.

Scopuksesta poimittiin syyskuussa 2015 rahoituksen saaneiden henkilöiden eli hankkeen johtajien tutkimusta koskevat tiedot. Niihin kuuluivat julkaisumäärät ennen hanketta, vuo-si hankkeen päätyttyä ja vuoden 2015 syyskuus-sa. Vastaavasti haettiin henkilöiden julkaisujen keräämät viittaukset Scopuksessa. Toisin sanoen mittaamme hankkeiden tuottavuutta ja vaikut-tavuutta etupäässä niiden johtajien akateemisilla tuotoksilla. Rajausta voidaan perustella sillä, että akatemia- ja tutkijatohtorin hankkeet ovat hen-kilökohtaisia ja Akatemian yleisissä hankkeis-sa hankkeen johtajan tulisi olla keskeinen aka-teeminen vaikuttaja. Rahoitettujen hankkeiden menestyminen on lopulta johtajan vastuulla. Eri tieteenaloilla tehtyjen selvitysten mukaan pro-fessorit ja muut senioritutkijat osallistuvat aktii-visesti omien yksiköidensä julkaisutoimintaan (esim. Honkapohja 2010; Puuska 2010).

Organisaatioluokittelussa huomioitiin yliopis-tojen yhdistymiset. Kuopion ja Joensuun yliopis-ton saamat rahoitukset laskettiin myös vuotta 2010 edeltäneeltä ajalta osaksi nykyisen Itä-Suo-men yliopiston saamaa rahoitusta. Vastaavasti Turun kauppakorkeakoulun tutkimushankkeita tarkastellaan osana Turun yliopiston hankkeita. Tieteenalaluokituksessa lähitieteet yhdistettiin laajemmiksi kategorioiksi. Yhdistämisperustee-na käytettiin Tilastokeskuksen (2010) tieteenala-luokitusta.2 Käyttämämme tieteenalaluokitus on myös hyvin samankaltainen kuin Suomen Akate-

2 Alkuperäisen tieteenalaluokittelun ja yhdistetyn luokittelun tarkempi kuvaus on saatavilla kirjoittajilta pyydettäessä.

mian tieteenalaluokitus (SA 2014, 7).Hankkeen johtajan julkaisu- ja viitetietoja

verrataan kokonaismäärinä sekä ennen rahoi-tuskautta ja vuosi rahoituskauden päättymisen jälkeen. Tällä tavalla pystymme vertaamaan eri tieteenalojen hankkeiden tuottavuutta ajankoh-taan suhteutettuna, jolloin hankkeet ovat yhteis-mitallisia toisiinsa nähden. Lisäksi esitämme hankkeen johtajien julkaisutiedot syksyltä 2015. Taulukoissa jakaumien mediaanit (x͂) kuvaavat, kuinka monta julkaisua ja viitettä kukin rahoi-tettu hanke on tuottanut keskimäärin. Mediaa-nitarkastelu tarjoaa käyttökelpoisen keskiluvun sellaisissa tarkasteluissa, joissa jakaumat saat-tavat olla keskenään hyvinkin erimuotoisia tai sisältää yksittäisiä ääriarvoja.

Rahoituksen kohdistuminen ja hankkeiden tieteelliset tuotoksetAineistomme 1841 hanketta rahoitettiin vuosi-na 2005–15 noin 391 miljoonalla eurolla. Tau-lukko 1 esittää rahoitettujen hankkeiden jakaan-tumisen eri organisaatioille tieteenaloittain. Tau lukon mukaan rahoitus jakautui kansallisesti erittäin epätasaisesti, mutta pääpiirteittäin orga-nisaatioiden koon mukaan. Helsingin yliopis-toon on mennyt 41 prosenttia kaikista rahoite-tuista hankkeista. Seuraavina tulevat Jyväskylän yliopisto (13 %), Tampereen yliopisto (12 %) ja Turun yliopisto (11 %). Vastaavasti yliopistojen ulkopuolisia organisaatioita rahoitettiin vajaalla neljällä prosentilla.

Rahoituksen jakautumisessa on hyvä ottaa huomioon yliopistojen painopistealueet. Vain osaa kulttuuri- ja yhteiskuntatieteistä opete-taan kaikissa yliopistoissa. Taulukossa 1 esite-tyt osuudet ovat kiinnostavia maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna. Psykologian ja kasva-tustieteiden rahoitus on jakautunut melko tasai-sesti maan suurimpien tieteenalayksiköiden kesken. Sosiaalitieteissä ja valtiotieteissä rahoi-tus on jakautunut suhteellisen tasaisesti, joskin Helsingin osuus on muita yliopistoja suurempi. Kaikilla aloilla rahoitukset eivät jakaudu yhtä tasaisesti. Esimerkiksi filosofian ja oikeustie-teen rahoituksista miltei 70 prosenttia on men-nyt Helsingin yliopistoon. Teologian ja uskon-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 19

totieteen kohdalla osuus on noin 84 prosenttia. Myös historiatieteissä ja kielitieteissä Helsingin yliopiston osuudet ovat moninkertaisia muihin yliopistoihin nähden.

Pienemmissä tieteenaloissa voidaan havai-ta vastaavaa painottumista. Esimerkiksi nais- ja sukupuolentutkimuksen rahoituksesta noin puolet on myönnetty Tampereen yliopistoon. Maantieteen ja aluetieteen rahoituksesta 38 pro-senttia on mennyt Helsingin yliopistoon ja 21 prosenttia yliopistojen ulkopuolisille organi-saatioille. Näiden tulkintojen valossa rahoitusta keränneet yksiköt vaihtelevat paljon tieteenalo-jen mukaan. Oikeastaan vain Helsingin yliopisto on saanut huomattavasti hankerahoituksia kai-killa kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden aloilla.

Esitämme taulukossa 2 hankkeiden tuot-tamat julkaisut ja niiden keräämät viittaukset 2015 syksyyn mennessä. Päätavoite on esitellä tieteenalojen välisiä eroja. Samalla on muistetta-va, että rahoitetut hankkeet eivät ole tarkastelus-samme yhteismitallisia, koska aiemmin rahoite-tut hankkeet ovat ehtineet julkaista enemmän. Vastaavasti erimuotoiset hankkeet eivät ole täy-sin vertailukelpoisia keskenään, koska etenkin tutkijatohtorin hankkeet on suunnattu hiljat-tain väitelleille nuorille tutkijoille. Lähtökoh-taisesti voisi siis odottaa, että Akatemian yleiset hankkeet ja akatemiatutkijan hankkeet tuottavat enemmän julkaisuja kuin tutkijatohtorin hank-keet.

Eri tieteen alojen julkaisema tutkimus jakau-

  AALTO HANKEN HY JY LY Muut OY TAY TY UEF UNIART VY ÅA Yht.antropo-logia ja etnologia

0 0 36 8 0 0 2 4 4 3 0 0 4 61

0,0% 0,0% 59,0% 13,1% 0,0% 0,0% 3,3% 6,6% 6,6% 4,9% 0,0% 0,0% 6,6% 100,0%

filosofia 

5 0 96 15 0 2 0 5 19 2 0 0 2 146

3,4% 0,0% 65,8% 10,3% 0,0% 1,4% 0,0% 3,4% 13,0% 1,4% 0,0% 0,0% 1,4% 100,0%historiatie-teet 0 1 114 21 0 4 16 25 30 9 0 1 5 226

  0,0% ,4% 50,4% 9,3% 0,0% 1,8% 7,1% 11,1% 13,3% 4,0% 0,0% ,4% 2,2% 100,0%kasvatus-tieteet 2 0 32 28 0 2 12 7 20 2 0 0 0 105

  1,9% 0,0% 30,5% 26,7% 0,0% 1,9% 11,4% 6,7% 19,0% 1,9% 0,0% 0,0% 0,0% 100,0%kielitieteet 0 1 68 25 0 2 28 11 18 8 0 0 3 164  0,0% ,6% 41,5% 15,2% 0,0% 1,2% 17,1% 6,7% 11,0% 4,9% 0,0% 0,0% 1,8% 100,0%maantiede ja alue-tiede

1 0 9 0 0 5 2 4 2 1 0 0 0 24

  4,2% 0,0% 37,5% 0,0% 0,0% 20,8% 8,3% 16,7% 8,3% 4,2% 0,0% 0,0% 0,0% 100,0%nais- ja sukupuo-lentutki-mus

0 0 2 0 0 0 0 5 2 0 0 0 1 10

  0,0% 0,0% 20,0% 0,0% 0,0% 0,0% 0,0% 50,0% 20,0% 0,0% 0,0% 0,0% 10,0% 100,0%oikeus-tiede 1 0 59 1 4 0 0 0 13 6 0 1 1 86

  1,2% 0,0% 68,6% 1,2% 4,7% 0,0% 0,0% 0,0% 15,1% 7,0% 0,0% 1,2% 1,2% 100,0%

psykologia 20 0 51 38 0 9 0 10 20 0 0 0 11 159

  12,6% 0,0% 32,1% 23,9% 0,0% 5,7% 0,0% 6,3% 12,6% 0,0% 0,0% 0,0% 6,9% 100,0%sosiaalitie-teet 4 0 95 42 5 22 2 55 19 11 1 0 3 259

  1,5% 0,0% 36,7% 16,2% 1,9% 8,5% ,8% 21,2% 7,3% 4,2% ,4% 0,0% 1,2% 100,0%taiteiden tutkimus 11 0 20 29 2 2 3 19 17 6 19 0 2 130

  8,5% 0,0% 15,4% 22,3% 1,5% 1,5% 2,3% 14,6% 13,1% 4,6% 14,6% 0,0% 1,5% 100,0%taloustie-teet 55 10 23 7 0 15 4 11 19 2 0 10 13 169

  32,5% 5,9% 13,6% 4,1% 0,0% 8,9% 2,4% 6,5% 11,2% 1,2% 0,0% 5,9% 7,7% 100,0%teologia- ja uskon-totiede

0 0 93 0 0 2 0 1 3 3 0 0 9 111

  0,0% 0,0% 83,8% 0,0% 0,0% 1,8% 0,0% ,9% 2,7% 2,7% 0,0% 0,0% 8,1% 100,0%valtiotie-teet 0 0 32 19 5 2 0 19 12 3 0 3 13 108

  0,0% 0,0% 29,6% 17,6% 4,6% 1,9% 0,0% 17,6% 11,1% 2,8% 0,0% 2,8% 12,0% 100,0%viestintä-tieteet 1 0 18 11 0 0 1 35 5 0 0 0 3 74

  1,4% 0,0% 24,3% 14,9% 0,0% 0,0% 1,4% 47,3% 6,8% 0,0% 0,0% 0,0% 4,1% 100,0%muut 0 0 1 2 0 1 0 2 1 0 0 0 2 9  0,0% 0,0% 11,1% 22,2% 0,0% 11,1% 0,0% 22,2% 11,1% 0,0% 0,0% 0,0% 22,2% 100,0%Yhteensä 100 12 749 246 16 68 70 213 204 56 20 15 72 1841  5,4 % 0,7 % 40,7 % 13,4 % 0,9 % 3,7 % 3,8 % 11,6 % 11,1 % 3,0 % 1,1 % 0,8 % 3,9 % 100,0%

Taulukko 1. Suomen Akatemian 2005–15 rahoittamien hankkeiden jakaantuminen eri organisaatioille tieteenaloittain (n/%).

20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

tuu epätasaisesti. Psykologian hankkeet ovat omassa luokassaan julkaisujen ja viitteiden mää-rässä. Puolella psykologian hankkeista on vähin-tään 56 julkaisua ja 1146 viitettä. Kasvatustie-teissä, taloustieteissä ja filosofiassa on myös runsaasti julkaisuja ja viitteitä. Sosiaali- ja valtio-tieteet pärjäävät keskinäisessä vertailussa hyvin samalla tavalla. Vaikka molempia on viime vuo-sina totuttu pitämään psykologian ja kasvatus-tieteen tavoin kansainvälisinä ja tutkimusin-tensiivisinä aloina, aineistossamme molemmat tieteenalat julkaisevat melko vähän. Esimer-kiksi taloustiede ohittaa sosiaali- ja valtiotie-teet julkaisumäärissä ja viittauksissa miltei kol-minkertaisesti. Taiteiden tutkimuksessa, nais- ja sukupuolen tutkimuksessa, historiatietieteissä, antropologiassa ja etnologiassa hankkeet julkai-sevat erittäin vähän ja viittausten määrä on lähes olematon. Myös oikeustiede tuottaa verrattain vähän tuloksia julkaisujen mediaanin jäädessä kolmeen ja viittausten kuuteen.

Taulukko 3 kuvaa päätöstä edeltäneen tilan-teen julkaisujen ja viitteiden osalta. Tutkijatoh-torin projekti on tarkoitettu väitöskirjan jatkok-si, joten heillä akateemiset julkaisunäytöt ovat vähäisemmät kuin akatemiatutkijoilla ja akate-miahankkeiden johtajilla. Tutkijatohtoreiden ja akatemiatutkijoiden välinen ero on kuitenkin yllättävän pieni, ja akatemiatutkijoilla on psy-kologiaa lukuun ottamatta vähän kansainvälisiä julkaisuja. Sama näkyy, kun tarkastellaan aka-

temiajohtajien kansainvälisiä julkaisunäyttöjä. Hankkeen johtajilla on vain keskimäärin viisi julkaisua rahoituksen myöntöhetkellä. Vain psy-kologian hankkeiden johtajilla on runsaasti jul-kaisuja (x͂=51) päätöshetkellä.

Taulukko 4 esittää hankkeet tieteenaloittain ja rahoitustyypin mukaan rahoituksen alusta hankkeen päättymisen jälkeiseen vuoteen. Ver-tailuun on otettu mukaan vain ennen vuotta 2015 päättyneet hankkeet. Tieteenalat tuottavat korkeatasoisia tieteellisiä julkaisuja hyvin epäta-saisesti. Psykologian hankkeet ovat julkaisu- ja viittausmäärissä omassa luokassaan. Kasvatus- ja taloustieteet ovat seuraavina sosiaalitietei-den ja valtiotieteiden jäädessä selvästi jälkeen. Hankkeiden tuloksellisuus vaihtelee rahoitus-muodoittain. Keskimäärin tutkijatohtorin hanke kerää noin kaksi julkaisua, akatemiahanke kol-me ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua, joten julkaisumäärät ovat hyvin pieniä, kun on kyse monivuotisista projekteista.

Rahoituspäätöksillä on huomattava painoarvoKilpailu ulkopuolisesta rahoituksesta on kuu-lunut vahvasti tieteelliseen tutkimukseen jo pitkään. Eri tutkimusorganisaatioiden saama ulkopuolinen rahoitus on kulttuuri- ja yhteis-kuntatieteissä pääsääntöisesti peräisin julkisista lähteistä, joten rahoituksen tuotosten tarkaste-lua voidaan pitää kaikkien tutkijoiden ja tutki-musta arvioivien tahojen yhteisenä velvollisuu-tena. Kirjoituksessamme keskitimme huomion Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan tekemiin rahoitus-päätöksiin 2005–15. Vastaavaa tarkastelua ei ole aiemmin tehty. Haluamme korostaa, että tar-kastelumme rajoittui ainoastaan kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikuntaan. Mui-den toimikuntien käytännöt ja rahanjaon peri-aatteet voivat olla aivan erilaisia.

Tieteellisen tuottavuuden ja vaikuttavuuden mittareina käytettiin julkaisu- ja viittausmääriä, jotka oli haettu Scopus-tietokannasta. Tarkaste-lumme kattaa laajasti merkittävimmät tieteelli-set julkaisut kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä, mutta se ei huomioi muita akateemisen työn

Taulukko 2. Suomen Akatemian 2005–15 rahoittamien hankkeiden julkaisujen ja viittausten kokonaismäärä syksyl-lä 2015 (x͂).

Julkaisut yhteensä Sitaatit yhteensäantropologia ja etnologia 3,0 3,0filosofia 11,0 25,0historiatieteet 3,0 1,0kasvatustieteet 18,0 155,0kielitieteet 4,5 8,0maantiede ja aluetiede 5,0 19,5nais- ja sukupuolentutkimus 2,5 1,5oikeustiede 3,0 5,5psykologia 56,0 1146,0sosiaalitieteet 8,0 38,0taiteiden tutkimus 1,0 0,0taloustieteet 14,0 126,0teologia- ja uskontotiede 4,0 2,0valtiotieteet 8,0 45,5viestintätieteet 8,0 21,0muut 31,0 155,0Yhteensä 7,0 21,0

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 21

  Hanke Tutkijatohtori Akatemiatutkija  Julkaisut historia Sitaatit historia Julkaisut historia Sitaatit historia Julkaisut historia Sitaatit historia

antropologia ja etnologia 1,0 0,0 1,0 0,0 1,0 0,0filosofia 8,0 10,0 1,0 0,0 7,5 7,0historiatieteet 1,0 0,0 0,5 0,0 2,0 2,0kasvatustieteet 9,0 44,5 4,0 15,0 9,0 60,5kielitieteet 3,5 3,0 1,0 0,0 2,5 2,0maantiede ja aluetiede 11,0 56,0 1,0 2,0 3,0 3,0nais- ja sukupuolentutkimus 1,5 0,5 1,0 0,0 2,5 4,5oikeustiede 1,0 0,0 0,5 0,0 1,0 0,0psykologia 51,0 1247,0 7,0 41,0 27,0 312,0sosiaalitieteet 6,0 18,0 1,0 0,0 3,5 7,5taiteiden tutkimus 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0taloustieteet 13,0 65,0 2,0 1,0 8,0 20,0teologia- ja uskontotiede 1,5 0,0 0,0 0,0 2,0 0,0valtiotieteet 4,0 10,0 1,0 0,0 4,0 7,0viestintätieteet 4,0 7,0 1,0 0,0 7,0 11,5muut 28,0 167,0 7,5 0,5 19,5 790,0

Yhteensä 5,0 13,0 1,0 0,0 4,0 4,5

Taulukko 3. Suomen Akatemian 2005–15 rahoittamien hankkeenjohtajien julkaisut ja sitaatit eri tieteenaloilla ennen rahoitus-kautta (x͂).

  Hanke Tutkijatohtori Akatemiatutkija

 

Julkaisut rahoituskausi +1v

Sitaatit rahoituskausi +1v

Julkaisut rahoituskausi +1v

Sitaatit rahoituskausi +1v

Julkaisut rahoituskausi +1v

Sitaatit rahoituskausi +1v

antropologia ja etnologia 0,0 0,0 0,0 0,0 4,0 9,0

filosofia 4,5 23,0 2,5 1,5 7,0 20,0

historiatieteet 2,0 2,0 1,0 1,0 2,0 1,0

kasvatustieteet 6,5 55,5 4,0 32,0 4,0 35,0

kielitieteet 2,0 23,0 2,0 4,0 1,5 4,5

maantiede ja aluetiede 10,0 159,0 5,0 15,0    

nais- ja sukupuolentutkimus     3,5 7,0    

oikeustiede 0,0 1,5 0,0 0,0 9,0 2,0

psykologia 24,0 695,0 11,0 183,0 22,5 1009,0

sosiaalitieteet 4,0 18,0 2,0 1,5 3,0 16,0

taiteiden tutkimus 0,0 0,0 1,0 0,0 0,0 0,0

taloustieteet 7,5 107,0 3,5 31,0 8,0 49,5

teologia- ja uskontotiede 1,0 1,0 0,0 0,0 4,0 3,0

valtiotieteet 2,0 8,0 2,0 0,0 4,0 34,0

viestintätieteet 4,5 20,5 2,0 5,0 8,5 108,5

muut 105,0 2723,0 1,0 0,0    

Yhteensä 3,0 18,0 2,0 3,0 4,0 19,5

Taulukko 4. Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden julkaisut ja sitaatit eri tieteenaloilla rahoituskauden ja seuraavan vuoden aikana (x͂).

tuotoksia, kuten opinnäytetöitä ja populaarikir-joituksia. Suomen Akatemian tarkoituksen ja tavoitteiden näkökulmasta tämän ei pitäisi olla ongelma. Laki Suomen Akatemiasta (2 §) mää-rittelee Akatemian tehtäväksi edistää tieteellis-tä tutkimusta ja sen hyödyntämistä. Tutkijoille annetuissa ohjeistuksissa hakemusten arvioin-

nissa pyritään siihen, että ”tutkimusrahoitusta saavat parhaat tutkijat ja tutkimusryhmät sekä lupaavimmat nuoret tutkijat” (SA 2016b).

Analyysimme perusteella voidaan todeta, että kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimi-kunta myöntää hankkeita tutkijoille, joiden kan-sainväliset näytöt ovat vaatimattomia. Erityisen

22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

huolestuttavaa on, että senioritutkijoiden (aka-temiatutkijat ja akatemiahankkeiden johtajat) julkaisumeriitit ovat vähäisiä. Kaava toistuu kai-killa tieteenaloilla psykologiaa lukuun ottamat-ta. Lisäksi toimikunta näyttää rahoittavan samo-ja tutkijoita uudestaan, vaikka edelliset projektit eivät olisi tuottaneet merkittäviä julkaisuja. Vai-kuttaa siis siltä, että todennäköisyys saada rahoi-tusta riippuu enemmän aiemmasta akatemiara-hoituksesta kuin varsinaisista tutkimusnäytöistä. On myös mahdollista, että eri tieteenalojen tut-kijat ovat keskenään eriarvoisessa asemassa sen suhteen, millaisilla meriiteillä Suomen Akate-mian tutkimusrahoitusta on mahdollista saada. Tämä näkyy poikkeuksellisen selkeästi tarkastel-taessa rahoitusta edeltäneitä tutkimusansioita.

Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä ongelma ei ole varsinaisesti rahoituksen määrässä vaan sen kohdistumisessa. Tarkastelumme osoittaa, että rahoituksia on myönnetty erittäin usein tieteen-tekijöille, jotka eivät ole kyenneet lunastamaan odotuksia. Taannoin Pekka Himasen akatemia-hankkeesta nousi kohu, ja tuolloin vedottiin muun muassa Himasen vaatimattomiin akatee-misiin näyttöihin. Himasen tapausta on arvioitu kuitenkin vain jäävuoren huipuksi (esim. Oksa-nen 2013). Esittämämme selvitys osoittaa tämän todeksi.

Johtopäätöksenä voidaan esittää, että Suo-men Akatemian päätösten perusteet on avatta-va kriittiseen keskusteluun. Suomen Akatemia on rahoittanut yksittäisiä tutkijoita miljoonil-la euroilla ilman tieteellistä näyttöä. Akatemiaa sitoo julkisuuslainsäädäntö, jota ainakin nyky-muotoisena kierretään. Esimerkiksi lausun-nonantajista ei kerrota kattavasti ja julkisesti ja hakijoillekin heistä ilmoitetaan vain sukuni-met. Näin on vaikea hahmottaa kokonaisuut-ta ja henkilösuhteita, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet rahoituspäätöksiin. Juhlapuheissa Akatemia rahoittaa vain huippututkimusta ja -tutkijoita, mutta ainakin kulttuuri- ja yhteis-kuntatieteiden hankkeita tarkasteltaessa todelli-suus on toinen.

Suomessa rahoitukset ovat jakautuneet epäta-saisesti. Helsingin yliopisto on saanut viimeisen vuosikymmen aikana yli 40 prosenttia Suomen

Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutki-muksen toimikunnan myöntämistä hankkeista. Julkaisunäyttöjä arvioitaessa Helsingin yliopis-to ei kuitenkaan poikkea muista yliopistoista. Ei siis voida tehdä johtopäätöstä, että Helsingin yliopistoon olisi myönnetty enemmän rahoitus-ta, koska hakijat ovat muita ansioituneempia. Voidaankin kysyä, millä perusteella Helsingin yliopistolle on myönnetty näin paljon rahoitus-ta. Vaikuttavatko taustalla perinteiset suosimis-järjestelmät, jossa toimikuntien päättävät tahot ohjaavat rahoituksia lähipiiriinsä?

Rahoituspäätöksillä on huomattava painoar-vo. Ne avaavat usein muita rahoitusmahdolli-suuksia ja tehtäviä. Esimerkiksi tehtäväntäytöis-sä Akatemialta saatu rahoitus katsotaan usein meriitiksi. Samalla unohdetaan, mitä rahoituk-sella on saatu aikaan. Voi vain arvella, minkä-laisia seurauksia Suomen Akatemian kulttuu-rin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan päätöksillä on ollut. Kuinka moni pätevä tutkija on jäänyt ilman rahoitusta ja siirtynyt ulkomail-le? Kuinka monta ansiokasta tutkijaa on ohitet-tu tehtäväntäytöissä, koska he eivät ole saaneet Akatemian rahoitusta? Akatemian päätöksillä voi olla monia negatiivisia vaikutuksia suoma-laisen yliopistomaailman toimintaan ja kansain-väliseen menestykseen.

Kirjallisuus

Auranen, O. ja Nieminen, M. (2010): University research funding and publication performance – An interna-tional comparison. Research Policy 39: 822–834.

Falagas, M. E., Pitsouni, E. I., Malietzis, G. A. ja Pappas, G. (2008): Comparison of PubMed, Scopus, Web of Sci-ence, and Google Scholar: strengths and weakness-es. The FASEB journal 22: 338–342.

Grahn-Laaksonen, S. (2015): Opetus- ja kulttuuriminis-teri Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle. Verkkouutiset, 27.10.2015. Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoin-kirje.html. Viitattu 22.2.2016.

Harzing, A-W. & Alakangas, S. (2016): Google Scholar, Sco-pus and the Web of Science: a longitudinal and cross-disciplinary comparison. Scientometrics 106: 787–804.

Honkapohja, S. (2010): Taloustieteen tila Suomessa. Kansan-taloudellinen aikakauskirja 106: 60–72.

Kivinen, O. ja Hedman, J. (2015): Näkökulmia Suomen tie-teen kansainväliseen tasoon. Yhteiskuntapolitiikka 80: 64–71.

Lauronen, J-P. ja Hiilamo, H. (2014): Tukevatko säätiöt vai-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 23

kuttavaa tutkimusta? Tieteessä tapahtuu 32/4: 25–30.Löytönen, M. (2010): Perustutkimuksen vaikuttavuus ja

aikaikkunan haaste. Tieteessä tapahtuu 28/3–4: 26–29.Oksanen, Atte (2013) Jäävuoren huippu. Acatiimi 5: 18.

http://www.acatiimi.fi/5_2013/05_13_10.php. Viitattu 22.2.2016.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) (2013): WoS vai Sco-pus? Suomalaisen tutkimuksen tila 2010-luvun alus-sa kansainvälisten viiteaineistojen mukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:17. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/okm17.pdf?lang=en. Viitattu 22.2.2016.

Poropudas, O. ja Pölönen, J. (2015): Kohti tieteenalojen tasa-arvoa. Tieteessä tapahtuu 33/3: 20–24.

Puuska, H. M. (2010): Effects of scholar’s gender and pro-fessional position on publishing productivity in differ-ent publication types. Analysis of a Finnish universi-ty. Scientometrics 82/2: 419–437.

Räsänen, P., Erola, J. & Härkönen, J. (2005): Teoria ja tutki-mus Sosiologia-lehdessä. Sosiologia 42: 309–314.

Scopus (2016) Scopus Content Coverage Guide. https://www.elsevier.com/__data/assets/pdf_file/0007/69451/sco-pus_content_coverage_guide.pdf Viitattu 22.2.2016.

Suomen Akatemia (SA) (2012) Tieteen tila 2012. Helsinki: Suomen Akatemian julkaisuja 6/2012. http://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tieteentila2012/tieteentila2012.pdf

Suomen Akatemia (SA) (2014) Tieteen tila 2014. http://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedostot/jul-kaisut/aka_tieteen_tila_yhteenveto_2014_web.pdf. Viitattu 20.2.2016.

Suomen Akatemia (SA) (2016a): Rahoituspäätöshaku. http://webfocus.aka.fi/ibi_apps/WFServlet?IBIF_ex=x_Rah-PaatYht_form&UILANG=fi. Viitattu 1.1.2016.

Suomen Akatemia (SA) (2016b) Hakemusarvionti. http://www.aka.fi/fi/arviointi-ja-paatokset/hakemusarvioin-ti/. Viitattu 19.2.2016.

Tilastokeskus (2010): Tieteenalaluokitus. http://www.stat.fi/meta/luokitukset/tieteenala/001-2010/index.html. Vii-tattu 22.2.2016.

UNIFI (2016): Rakenteellisen kehittämisen hankkeet. http://www.unifi.fi/toiminta/rake/. Viitattu 22.2.2016.

Waddington, S. (2013): Impact Information Management Systems. Julkaisussa Dean, A., Wykes, M. & Stevens, H. (toim.): 7 Esseys on Impact, 76–78. University of Exeter. http://hdl.handle.net/10871/9901. Viitattu 19.2.2016.

Atte Oksanen on sosiaalipsykologian apulaispro-fessori Tampereen yliopistossa ja Pekka Räsänen taloussosiologian professori Turun yliopistossa.

TIEDONJULKISTAMISEN APURAHAT 2016 Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta myöntää tiedon-julkistamisen kohdeapurahoja yksityisille henkilöille tai ryhmille tiedonjulkistamista palvelevan työsuunnitelman toteuttamiseen lähinnä luovan työn korvauksina. Kysy-mykseen tulevat tietoa popularisoivat kirjat, radio- ja TV-ohjelmat, lehtiartikkelit, sähköisessä muodossa julkaista-vat tietotuotteet tai muut tietotuotteet. Yhteisöt voivat hakea rahoitusta tiedonjulkistamisen yhteistoimintaan. Kaunokirjalliset kohteet, oppikirjat tai tieteelliset tut-kimukset eivät kuulu apurahoituksen piiriin. Muutoksia vuonna 2016Tiedonjulkistamisen apurahojen haku muuttui vuonna 2016. Muutokset koskevat hakuaikaa ja hankemuotoja. HakuaikaTiedonjulkistamisen haku aukeaa 1.5. ja päättyy touko-kuun viimeisenä arkipäivänä klo 16.00.Päätökset tehdään viimeistään syyskuun alussa. HankemuodotTiedonjulkistamisen apurahoihin hankemuodot täsmen-tyvät. Hakija voi valita vain yhden hankemuodon. Apura-hat jakautuvat seuraaviin hankemuotoihin– Tietokirja (esim. painettu kirja, e-kirja)– Muu tietokirjoittaminen (esim. sanoma- tai aikakausleh-

tiartikkeli, verkko)– Muu tiedonjulkistaminen (esim. TV- ja radiodokumentit,

dokumenttielokuvat, uutta tietoa julkistava muu tieto-tuote)

Apurahat on tarkoitettu luovan työn tulemiseen ja myön-nöt tehdään työkuukausina. Työryhmissä jokainen jäsen tekee oman hakemuksensa. Tiedonjulkistamisen yhteistoimintaYhteisöt ja yksittäiset henkilöt voivat hakea apurahaa tiedonjulkistamisen yhteistoimintaan. Tuettavia koh-teita ovat esimerkiksi tiedeteatteri, näyttelytoiminta ja muut osallistavat toiminnot. Rahoitusta voidaan myöntää perustelluista syistä myös kuluihin. HakemuksetTiedonjulkistamisen apurahoja haetaan sähköisen haku-palvelun avulla. Lomake aukeaa 1.5.2016 ja sulkeutuu 31.5.2016 klo 16.00. Linkki lomakkeeseen ja hakua koske-va ohjeistus osoitteessa: www.tjnk.fi/apurahat LisätietojaHakijoita kehotetaan tutustumaan huolellisesti hakulo-makkeen täyttöohjeisiin ja muuhun ohjeistukseen. Verk-kosivulta www.tjnk.fi/apurahat/ohjeet löytyvät myös Usein kysytyt kysymykset.

Lisätietoja tiedonjulkistamisen apurahoista antavat pää-sihteeri Reetta Kettunen, p. 040 733 5935 ja suunnittelija Terhi Tarkiainen, p. 044 346 9990. Apurahoihin liittyvissä sisältö- tai asiakysymyksissä lisätie-toja antaa ensisijaisesti pääsihteeri Reetta Kettunen, puh. 040 733 5935. Lisätietoja verkossa: www.tjnk.fi/apurahat

24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Korkeakouluverkon tiivistämisestä ja korkeakoulu-jen työnjaon uudistamisesta käydään vilkasta mie-lipiteiden vaihtoa. Useiden keskustelijoiden pohja-tiedot ovat heikkoja. Ulkomaisten yksittäistapaus-ten tai eilispäivän kokemusten pohjalta esitetään omia ennakko-oletuksia tukevia yleistyksiä. Myös-kään korkeakoulujärjestelmiä koskeva tutkimus ei anna suoraa vastausta moniin esitettyihin väittei-siin. Korkeakoulujen yhdistymisestä ja alueellises-ta organisoitumisesta on kuitenkin olemassa ajan-kohtaista tutkimustietoa, johon keskustelijoiden soisi perehtyvän.

Käydyssä keskustelussa korkeakoulu on tarkoit-tanut usein vain suomalaisittain määriteltyjä yliopistoja. Kansainvälisissä vertailuissa miele-kästä on puhua koko korkeakoulutusjärjestel-mästä, koska useissa maissa ei tehdä selkeää ero yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tai aka-teemisten ja työelämälähtöisten korkeakoulu-tutkintojen välillä. Erikseen voidaan määritellä ne pääpiirteissään suomalaisia yliopistoja vas-taavat korkeakoulut, joilla on oikeus antaa tutki-jankoulutusta. Tämä on perusteltua, koska vain tutkijankoulutusta antavalla laitoksella on edel-lytykset harjoittaa tieteellistä tutkimusta. Usein vertailussa unohtuvat taidekorkeakoulut, sekto-riministeriöiden alaiset korkeakoulut tai yksi-tyiset korkeakoulut. Niistä osalla voi olla oikeus myöntää myös tohtorintutkintoja.

Maailman tihein korkeakouluverkko?Usein toistetun väitteen mukaan Suomessa on väestömäärään nähden poikkeuksellisen pal-jon yliopistoja ja korkeakouluja. Yllättävää kyl-lä, aihepiiri ei näytä kiinnostaneen korkeakoulu-tutkijoita. Ajalle tyypillisestä selvitysmaailmasta löytyy ristiriitaista tietoa. Väite saa tukea ope-

tus- ja kulttuuriministeriön tilaamasta kan-sainvälisestä selvityksestä (Melin ym. 2015, 17), mutta siinäkin vain vertailtaessa Suomea joihin-kin hyvin menestyneisiin pieniin eurooppalai-siin maihin. Sen sijaan ammattikorkeakoulu-jen rehtorien neuvoston Arenen (2016) mukaan maamme korkeakouluverkon rakenne ei poik-kea muusta Euroopasta, ja Yhdysvalloissa se on jopa Suomea tiheämpi. Molempien vertailujen luvut on helppo osoittaa puutteellisiksi tai van-hentuneiksi.

Oheiseen taulukkoon 1 on pyritty kokoa-maan vertailukelpoinen tilanne neljästä Poh-joismaasta.1 Pohjoismaiden vertailu on järke-vää maiden samankaltaisen yhteiskuntamallin näkökulmasta. Pohjoismaista väestömäärään verrattuna eniten sekä kaikkia korkeakouluja että (suomalaisittain vertailukelpoisia) yliopis-toja on Norjassa. Vähiten yliopistoja on Tanskas-sa ja korkeakouluja taas Ruotsissa. Suomessa on Ruotsiin verrattuna vähemmän yliopistoja, mut-ta enemmän korkeakouluja.

Pohjoismaiden korkeakoulujärjestelmät poikkeavat merkittävästi toisistaan. Suomeen nähden muissa Pohjoismaissa on enemmän pieniä erikoistuneita korkeakouluja. Suomes-sa vastaavaa koulutusta tarjotaan monialaisissa ammattikorkeakouluissa sekä taide- ja kulttuu-rialoilla myös yliopistoissa.

1 Mukana ovat kotimaisia tutkintoja myöntävät kor-keakoulut. Joissain Pohjoismaissa lyhyitä korkeakou-lututkintoja voidaan suorittaa oppilaitoksissa, joita ei ole laskettu korkeakoulujen joukkoon. Norjassa yliopistojen (II) joukkoon ei ole laskettu niitä tutkijankoulutusta tarjoavia korkeakouluja, joissa ei viimeisen tilaston (2014) mukaan ole suoritettu toh-torintutkintoja. Luvuissa on otettu huomioon myös vuoden 2016 alussa tapahtuneet korkeakoulujen yhdistymiset.

Suomalaisen korkeakouluverkon kehittämisen vaihtoehdoista

Perttu Vartiainen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 25

Vain Tanskassa voidaan puhua Suomen tapaan korkeakoulutuksen duaalimallista, vii-tataan sillä sitten eroon korkeakoulujen tehtä-vissä tai korkeakoulututkintojen tavoitteissa. Ruotsissa ja Norjassa erottelevana tekijänä on ensisijaisesti korkeakoulun tehtävä. Ruotsissa ”korkeakoulu” on yliopistoa alempi oppilaitos, mutta sitä käytetään myös yleisterminä. Norjas-sa ”erikoistuneet tiedekorkeakoulut” ovat suo-malaisittain käsitettyjä yliopistoja ja useat muut ”korkeakoulut” lähellä suomalaisia ammattikor-keakouluja. Uutena kehityspiirteenä Norjassa on ”korkeakoulujen” liittäminen osaksi monia-layliopistoja. Tanskassa erona Suomeen on useimpien valtion tutkimuslaitosten yhdistämi-nen 2000-luvun alussa osaksi yliopistolaitosta.

Suomessa korkeakoulujen suuri lukumäärä liitetään tavallisesti oletukseen maassa harjoi-tetusta vahvasta alueellisesta korkeakoulupoli-tiikasta. Suomi ei ole kuitenkaan mikään eritys-tapaus, vaan korkeakoululaitoksen hajautus on ollut osa maailmanlaajuista massakorkeakoulun leviämistä.

Omana suomalaisena erityispiirteenä voi pitää 2000-luvun alussa luotua yliopistokeskus-mallia, joka on paitsi osaamislähtöisen aluepoli-tiikan, myös eräänlaisen korkeakoulupoliittisen kompromissin tulos. Yliopistokeskusratkaisul-la opetusministeriö vihelsi poikki keskustelun uusien yliopistojen perustamisesta, minkä hyvi-

tyksenä kuusi maakuntakeskusta sai oman yli-opistokeskuksensa. Kaikissa keskuksissa sijait-si jo valmiiksi useamman yliopiston perustamia pieniä yksikköjä, joita oli tuettu kaupunkien omilla ja EU:n rakennerahastojen varoilla. Muis-ta poiketen Kajaanissa oli myös opettajankoulu-tuslaitos. Sen lakkautuspäätös vuonna 2010 oli aivan ilmeisesti Kajaanin kaupungin näkökul-masta helpompaa, kun samalla voitiin vahvistaa alueen yritysten välittömiä tarpeita tyydyttäviä yliopistokeskustoimintoja ja paikallista ammat-tikorkeakoulua.

Aluepolitiikan sijasta Pohjoismaiden sisäl-lä havaittuja eroja voidaan selittää ensisijaises-ti korkeakoulujärjestelmän rakenteella ja väes-töjakaumalla. Suomessa merkitystä on lisäksi kaksikielisyydellä. Ruotsissa vain kolme kor-keakoulua (kaikki yliopistoja) sijaitsee Falun–Gävle-linjan pohjoispuolella. Pohjoisen Ruot-sin väestö on keskittynyt vahvasti rannikolle, ja kolme monikampuksista yliopistoa tarjoaa kor-keakoulutusta kaikissa alueen merkittävissä taa-jamissa. Tanskassa taas lukumäärältään pienem-pi yliopisto-/korkeakoulujoukko kattaa hyvin koko maan. Lisäksi esimerkiksi Etelä-Tanskan yliopisto tarjoaa opetusta usealla kampuspaik-kakunnalla.

Yliopistoja I Muitakorkea-

kouluja*

Korkea-kouluja

yht.

Korkea-kouluja/milj.as.

Yliopistoja II(tohtorin-koulutus)

Yliopistoja II /milj. as.

Norja 8 8+26+16 58 11.2 20 3.8

Ruotsi 16 14+5+9 44 4.5 29 3.0

Suomi 14 1+26 41 7.5 15 2.7

Tanska 8 17+9+6 40 7.0 11 1.9

Taulukko 1. Korkeakoulujen ja yliopistojen määrä Pohjoismaissa. ”Yliopisto II” sisältää kaikki korkeakoulut, joilla on oikeus myöntää tohtorintutkintoja. ”Yliopisto I” tarkoittaa niitä korkeakouluja, joita asianomaisten maiden korkeakouluasioista vastaavien ministeriöiden sivuilla nimitetään yliopistoiksi. Pohjoismaissa niillä kaikilla on oikeus myöntää tohtorintutkin-toja, mikä ei ole välttämättä yliopistoksi nimetyn laitoksen universaali tunnusmerkki. *) Norja = erikoistuneet tiedekorkeakoulut, korkeakoulut ja ohjelmakohtaisesti akkreditoidut korkeakoulut; Ruotsi = kor-keakoulut, taidekorkeakoulut ja muut korkeakoulutusta antavat laitokset; Suomi = Maanpuolustuskorkeakoulu ja ammat-tikorkeakoulut (mukaan lukien Poliisi ja Ahvenanmaa); Tanska = ammattikorkeakoulut ja -akatemiat, taidekorkeakoulut sekä merenkulku- ja turvallisuusalan korkeakoulutusta antavat laitokset.

26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Tiivistämistä yhdistämällä, ei lakkauttamallaYliopistoverkkoa analysoitaessa tulisi tarkas-tella myös sivutoimipaikkoja, koska useimmi-ten korkeakoulujen lukumäärän vähentyminen ei ole tarkoittanut niiden toimipaikkojen mää-rän supistumista. Monikampuksisia korkea-kouluja syntyi jo massakorkeakoulun alkuvai-heessa, kun alempia oppilaitoksia yhdistettiin uusiksi korkeakouluiksi tai liitettiin olemassa oleviin korkeakouluihin. Suomessa ensimmäi-nen merkittävä yhdistämisaaltoaalto tapahtui 1970–80-luvuilla liitettäessä opettajaseminaa-reja ja kieli-instituutteja osaksi olemassa olevia korkeakouluja. Sitäkin merkittävämpi ratkaisu tehtiin 1990-luvulla luotaessa ammattikorkea-koulujärjestelmä erilaisia opistoja yhteen kokoa-malla ja valittaessa suomalaisen ammattikor-keakoulun perusratkaisuksi monikampuksinen maakuntamalli.

Norjassa maalle leimallisia pieniä korkeakou-luja yhdistettiin jo vuoden 1994 korkeakoulu-uudistuksessa, mutta vasta 2000-luvulla Pohjois-maissa alkoi tutkijoiden yhdistymismaniaksikin kutsuma kehitysvaihe. Tanskassa lähtökohtana oli yliopisto- ja tutkimuslaitosverkoston kokoa-minen maanlaajuisesti entistä suuremmiksi hal-linnollisiksi kokonaisuuksiksi. Norjassa ajan-kohtaisena tavoitteena ovat monikampuksiset ja myös erityyppisiä korkeakouluja yhdistävät alueelliset verkostot. Ruotsissa toteutuneita yhdistymisiä on ollut melko vähän, ja Suomessa valtakunnalliset tavoitteet on esitetty vain luku-määrinä.

Korkeakouluverkon tiivistäminen on toteu-tunut pääasiassa yhdistämällä olemassa olevia laitoksia ja toimipisteitä suuremmiksi koko-naisuuksiksi. Sen sijaan kokonaisten kampus-ten sulkeminen on ollut poikkeuksellista, kun mukaan ei lasketa saman kaupunkiseudun sisäl-lä tapahtuneita toimipaikkajärjestelyjä.

Korkeakoulujen yhdistymistä perustellaan yleensä mittakaavaeduilla. Yksityiskohtaisem-mat perustelut voidaan tiivistää kolmeen pää-ryhmään (Bennetot Pruvot ym. 2015). Ensim-mäinen perustelu on järjestelmälähtöinen: korkeakoulujärjestelmää pyritään vahvistamaan

karsimalla päällekkäisyyksiä ja terävöittämäl-lä työnjakoa. Kaksi muuta perustelua, akatee-miseen profiiliin vahvistaminen ja taloudelliset hyödyt, voivat pohjustaa joko koko järjestelmän reformia tai motivoida yksittäisiä korkeakouluja yhdistämishankkeisiin.

Kuten Colin Green ja Geraint Johnes (2009) toteavat korkeakoulujen kustannustehokkuutta ja yhdistymisiä kokoavassa katsauksessaan, mit-takaavaetujen (economies of scale) rinnalla tulisi aina tarkastella myös synergiaetuja (economies of scope). Synergiaetuja voidaan saavuttaa korkea-kouluissa sekä eri tehtäviä että eri aloja yhdis-tämällä. Tutkimuskirjallisuuden perusteella synergiaedut ovat olleet useissa yhdistymisissä merkittävämpiä kuin mittakaavaedut, joita olisi voitu saavuttaa ilman yhdistymistäkin. Parhai-ten mittakaavaetuja on saavutettu pieniä yksi-köitä yhdistettäessä.

Synergiaetujen näkökulmasta myöskään suo-malaisessa keskustelussa korostuva voimakas erikoistuminen ei ole yksiselitteisen tehokas-ta. Keskittämishyötyjä voidaan saavuttaa lähin-nä perustutkintojen jälkeisessä koulutuksessa ja tutkimuksessa sekä ylipäätään yksikkökustan-nuksiltaan kalliilla aloilla. Taloudellisten etujen rinnalla tulisi aina tarkastella myös keskittämi-sen haittoja, joita syntyy esimerkiksi eri yksiköi-den hallintokulttuurien välisestä kitkasta.

Rómulo Pinheiron ym. (2016) teos on kattava kattaus pohjoismaisten korkeakoulujen yhdis-tymisiin. Sen mukaan yhdistymisille on esitetty kyllä monia rationaalisia syitä, mutta saavutetut hyödyt eivät ole olleet mitenkään itsestään selviä sen enempää yksittäisten korkeakoulujen kuin koko järjestelmänkään näkökulmasta. Yhdisty-misen taloudellisia hyötyjä on saavutettu pikem-minkin paremman kilpailukyvyn kuin kustan-nussäästöjen kautta. Korkeakoulujen merkitystä ei voi kuitenkaan arvioida sen enempää kansa-kunnan kuin alueenkaan näkökulmasta vain puhtaasti taloudellisia hyötyjä arvottaen.

Liitosten onnistumiseen ovat vaikuttaneet monet reunaehdot. Suomessa toteutuneet yhdistymiset ovat olleet pääsääntöisesti yhden korkeakoulusektorin ja yhden seudun tai maa-kunnan sisäisiä. Tanskassa ja nyttemmin myös

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 27

Norjassa toteutettuihin, laajoihin monen kor-keakoulun tai tutkimusyksikön yhdistymi-siin vaikeusasteita tuo kampusten välinen pit-kä fyysinen ja kulttuurinen etäisyys. Tärkeää on huomata myös moninaisten sidosryhmien keskeinen rooli yhdistymisprosessin tukijana tai estäjänä (Stensaker ym. 2016). Järjestelmä-tason reformeissa vastakkain asettuvat helposti koko järjestelmän ja yksittäisten korkeakoulujen tai sidosryhmien etunäkökohdat. Siksi ylhääl-tä päin pakotettujen reformien tavoitteet ovat toteutuneet viiveellä, jos sittenkään.

Kilpailun ja yhteistyön monimittakaavainen maantiedeParadoksaalista kylläkin, 2000-luvulla korkea-koulujen yhteistyötä on ruokkinut niiden väli-nen lisääntyvä kilpailu. Yhdistyminen on vain yksi muoto korkeakoulujen yhteistyötä ja kilpai-lua. Rosemary Deemin (2009, 35–37) mukaan kilpailua voidaan hallita sekä yhteistyöllä (kuten kumppanuuksilla, liittoumilla ja yhdistymisillä) että tehtäviä eriyttämällä eli keskittymällä har-vempiin aloihin ja tehtäviin. Poliitikoille työnja-on terävöittäminen on erityisen houkuttelevaa, koska se tarjoaa mahdollisuuden säästöihin.

Laajeneva kilpailu ruokkii korkeakoulujen tehokkaan koon kasvua (Green ja Johnes 2009, 378). Kun kilpailu parhaista opiskelijoista ja tut-kijoista, ranking-sijoituksista jne. voimistuu, laa-jenee myös kilpailun ja yhteistyön mittakaava. Kun samanaikaisesti valtiovalta leikkaa opetuk-sen ja perustutkimuksen saamaa julkista tukea, niin markkinaehtoisen rahoituksen (mukaan lukien lukukausimaksut) merkitys kasvaa. Pienil-lä ja paikallisesti ankkuroituneilla korkeakouluil-la ei ole välttämättä voimavaroja markkinointiin ja tuen hankintaan yksityiseltä sektorilta kansalli-sesti, saati maailmanlaajuisesti.

Korkeakouluverkkokeskustelussa kansalli-nen mittakaava (kansallinen järjestelmä) ote-taan tavallisesti itsestäänselvyytenä, vaikka etenkin markkinaehtoinen korkeakoulutus on tänä päivänä luonteeltaan pitkälti globaalia lii-ketoimintaa. Korkeakoulututkimuksessa moni-mittakaavaista näkökulmaa on avannut Simon Marginsonin ja Gary Rhoadesin artikkeli (2002).

Heidän esittämässään heuristisessa kehikossa korkeakoulujen monimittakaavaista alueellista sidosta lähestytään paikallisten, kansallisten ja globaalien/monikansallisten toimijoiden ja toi-mintakenttien verkostomaisena kokonaisuute-na. Pääosa korkeakoulujen kansainvälistymisen tutkimuksesta ottaa kuitenkin vielä 2010-luvul-la kansalliset järjestelmät ikään kuin annettuina.

Korkeakoulujen aluesuhteen tutkimus taas on rajoittunut tarkastelemaan pääasiassa korkea-koulujen merkitystä lähialueensa elinvoimalle (esim. Pinheiro ym. 2012). Myös Suomessa use-at sidosryhmät ovat ladanneet korkeakoulujen aluevaikuttavuuteen korkeita odotuksia, joiden vuoksi kaikki yritykset heikentää paikallisia kor-keakoulutoimintoja on tapana torjua erilaisin vaikuttavuuslaskelmin.

1990-luvun Suomessa syntyi varsin laaja kon-sensus siitä, että korkeakoululaitoksen vahvis-tuminen Helsingin ulkopuolella ei ole perus-teltua vain tasa-arvonäkökulmasta, vaan koko kansakunnan inhimillisten voimavarojen hyö-dyntämisen näkökulmasta. Monikeskuksinen, yliopistokaupunkien ympärille hahmottuva kor-keakoulujärjestelmä alettiin nähdä maamme keskeisenä kilpailukykytekijänä. Myös entistä tärkeämpänä nähty korkeakoulujen – ja myös yliopistojen – yhteiskunnallinen vaikuttavuus ymmärrettiin ensisijaisesti alueellisena vaikut-tavuutena ja vuorovaikutuksena. Nyttemmin yliopistojen lisääntyvän kansainvälistymisen paineen ja kilpailun pelätään kuitenkin heiken-tävän niiden merkitystä paikallisina ja alueellisi-na toimijoina.

Viimeaikaisessa suomalaisessa keskustelussa kansallinen tiede- ja korkeakoulupolitiikka ja alue-politiikka on asetettu jälleen vastakkain.2 Aluepo-litiikka on nähty pelkän jakopolitiikan muotona, jolla ei ole entisenlaista kasvupoliittista merkitys-tä. Samalla perustelujen mittakaava nousee maa-ilmanlaajuiseksi, koska kansallisen korkeakou-luverkon keskittämistä perustellaan vahvimpien yliopistokeskittymiemme globaalin kilpailukyvyn parantamisella, josta oletetaan hyötyvän lopulta

2 Esimerkiksi Iltalehden pääkirjoitus 30.1.2016 ”Yliopis-tojen työnjakoa terävöitettävä vahvasti”.

28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

”koko Suomen”. Tämä näyttäisi puoltavan korkea-koululaitoksen painopisteen siirtämistä vahvem-min Helsingin metropolialueelle.

Korkeakouluverkosta käy keskustelua ennen muuta talouselämän helsinkiläinen eliitti ja sitä lähellä olevat korkeakouluvaikuttajat. Sen ole-tuksia ovat 1) vahvemman alueellisen keskit-tämisen hyödyllisyys koko kansakunnalle ja 2) korkeakoulujen ratkaiseva merkitys maamme talouden uusiutumisessa. Näin kysymys talous-kasvun kannalta optimaalisesta kaupunkiver-kosta kääntyy kysymykseksi optimaalisesta kor-keakouluverkosta.

Alan tutkimuksesta on mahdoton löytää yhtä vastausta kaupunkiverkon optimaaliselle muo-dolle. Keskittämisen sijasta kansainvälisestä aluetutkimuskirjallisuudesta on löydettävissä monia perusteltuja näkemyksiä myös monikes-kuksisen rakenteen puolesta (esim. Camagni ja Capello 2015). Yksinapaisen keskittymisen etuja kompensoivat mm. paikallisen ja ylipaikallisen verkostoitumisen hyödyt ja liiallisen keskittymi-sen mukanaan tuomat haitat.

Kyse käydyssä keskustelussa ei olekaan tiede- ja korkeakoulupolitiikan vapauttamisesta alue-politiikan painolastista, vaan erilaisten aluepo-liittisten käsitysten välisestä kamppailusta. Sami Moision (2012) tapaan voimme puhua metro-polivaltion ja hajautetun kilpailuvaltion ja osin näitäkin vanhemman käsityksen, hajautetun hyvinvointivaltion, puolustajien välisestä hege-moniakamppailusta.

Uusimmassa aluetutkimuksessa on esitetty joitain avauksia, joissa on tarkasteltu yliopis-tojen pyrkimyksiä hallita monimittakaavais-ta kilpailua yhteistyöllä paitsi eri sidosryhmien myös toisten korkeakoulujen kanssa. Suomalai-sen keskustelun kannalta kiintoisa on erityisesti John Harrisonin ym. (2016, 22) tuore artikkeli brittiyliopistojen alueellisista liittoumista.

Kun 2000-luvun alkupuolen Britanniassa korkeakoulujen yhteistyötä yritettiin tukea koko maan kattavien ja kaikille korkeakouluille avoi-mien liittoumien (kuten yhdeksän HERA-alu-een) kautta, niin nyt niiden tilalle ovat nous-seet tietyn yliopistojoukon yhteisiin intresseihin perustuvat liittoumat. Uudet liittoumat ovat

luonteeltaan eksklusiivisia, ja tutkimusvetoisissa liittoumissa on mukana pelkästään vahvoja tut-kimusyliopistoja. Taustalla on paitsi yliopistojen voimistunut kilpailuasetelma, myös vallitsevan alue- ja kaupunkipoliittisen käsityksen muutos. Uudella David Cameronin hallituksella ei ollut Englannin sisällä aluksi oikeastaan minkään-laista ilmaistua aluekehityspolitiikkaa, mutta nyttemmin sen tavoitteeksi on noussut vahvis-taa niin sanottuja pohjoisia voimanpesiä, jotka rakentuvat Pohjois-Englannin vahvojen yliopis-tokaupunkien ympärille. Näin yliopistojen liit-toumat toimivat pohjana myös laajemmille kas-vuvyöhykkeille. Itse asiassa pohjoisen liittoumia yhdistävänä motiivina on ollut luoda vastavoima Lontoo–Cambridge–Oxford-kasvukolmiolle.

Jälkimodernissa yhteiskunnassa talous ra ken tuu ensisijaisesti avoimina ja verkostomai-sina suhteina ja korkeakoulujen kilpailullinen kärki on kansallisessa ja globaalissa mittakaa-vassa. Tämä korostuu erityisesti tutkimuksessa. Korkeakouluverkko rakentuu saaristomaises-ti vahvimpien kaupunkiseutujen ympärille, ei niinkään laajoina koko ympäröivää aluetta pal-velevina kokonaisuuksina muutoin kuin opiske-lijarekrytoinnin näkökulmasta.

Myös Suomessa yhtenä korkeakouluverkon tiivistämisen muotona on esitetty ajatus kor-keakoulu- ja tutkimuslaitosverkon kokoami-sesta 5–6 korkeakoulualueeseen.3 Tämä voisi olla tavoiteltava ratkaisu alueellisesti rakentu-neessa hyvinvointivaltiossa. Talouden kilpai-lun logiikka voi johtaa kuitenkin myös meillä Englannin kaltaiseen tilanteeseen. Sen orasta-via elementtejä ovat yhtäältä Helsingin yliopis-ton ja Aalto-yliopiston vahvistuva kumppanuus ja toisaalta viiden pääkaupunkiseudun ulko-puolisen monialayliopiston strateginen kump-panuus. Lopuille yliopistoille ensisijaiseksi liit-toumamuodoksi näyttää jäävän paikallinen korkeakouluyhteistyö, mutta myös ylikansalliset allianssit (esim. Vaasa Uumajan yliopiston tai Hanken Tukholman kauppakorkeakoulun kans-sa) ovat mahdollisia.

3 Esimerkiksi Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola, Kauppalehti 14.10.2015.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 29

Erikoistumisen monet tavatKeskustelu korkeakouluverkon tiivistämisestä on pelkkää varjonyrkkeilyä, ellei keskustelus-sa tehdä läpinäkyväksi myös korkeakoulujen eroja niiden tehtävissä ja tieteenaloissa. Jälki-modernissa maailmassa erottautuminen toisis-ta on entistä tärkeämpää. Työnjaon terävöittä-minen vaatii korkeakouluilta väistämättä myös niin sanottuja poisvalintoja. Kuten korkeakou-lututkimuksesta hyvin tiedämme, tutkimus-orientoituneiden korkeakoulujen status on lähes poikkeuksetta korkeampi kuin opetusorien-toituneiden ja myös eri tieteenalojen välillä on merkittäviä statuseroja.

Suomalainen korkeakouludoktriini on tukeu-tunut kansainvälisesti ajatellen poikkeukselli-sen tiukasti niin sanottuun duaalimalliin, jossa yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on sel-keästi toisistaan eroavat tehtävät ja tutkinnot. Uutena pyrkimyksenä myös meillä ovat olleet kuitenkin uudet yliopistovetoiset konsernit, joi-den osana paikalliset ammattikorkeakoulut toi-misivat. Vaikka opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa säilyttää ammattikorkeakoulututkinnot nykyisen lainsäädännön mukaisina, on selvää, että konsernin sisäinen siirtyminen korkeakou-lutyypistä toiseen tulisi olemaan nykyistä jous-tavampaa. Merkittävää rationalisointia tämä muutos merkitsisi kuitenkin vasta, jos joilla-kin aloilla myös tutkintojen nykyistä vahvempi integraatio tulisi mahdolliseksi. Silloin esimer-kiksi vielä paikkaansa hakevat ylemmät ammat-tikorkeakoulututkinnot voisivat käydä koko-naan tarpeettomiksi.

Arenen (2016) tuoreen raportin mukaan on ilmeistä, että ammattikorkeakouluissa on myös pyrkimyksiä kehittää omaa tehtäväku-vaansa entistä selkeämmin yliopistomaiseksi. Göran Melinin ym. (2015) raporttiin viitaten ammatti korkeakouluille halutaan taata yliopis-toihin verrattuna ”yhdenvertaiset mahdollisuu-det tutkimustoimintaan ja sen rahoitukseen”. Jotkut ammattikorkeakouluvaikuttajat ovat esit-täneet myös oikeutta myöntää ”ammattitaidon tohtorintutkintoja”.4

4 Esimerkiksi Laurea-ammattikorkeakoulun hallituk-

Ammattikorkeakouluissa on vahvoja pelkoja yliopistojen ylivallasta uusissa korkeakoulukon-serneissa. Yliopistopaikkakuntien ulkopuolel-la ne voivat herättää myös epäluuloja tulevista kampusten alasajoista.5 Oman esteensä luovat kielipoliittiset ristiriidat, minkä vuoksi esimer-kiksi Vaasan kaltaisella paikkakunnalla on vai-kea hyödyntää sitä potentiaalia, jota monet paik-kakunnan korkeakoulut yhdessä voisivat tarjota.

Joidenkin yliopistojen piirissä puolestaan elää ajattelutapa, jossa vain osa yliopistoista keskit-tyisi kansainvälisen tason tutkimukseen ja tut-kijakoulutukseen ja loput voisivat keskittyä kou-lutustehtävään.6 Vaihtoehtoisesti pienemmissä yliopistoissa perustutkinnon jälkeistä koulutus-ta tarjottaisiin vain joissain yksittäisissä aineissa. Myös perustutkinto voisi olla yhä useammalla alalla kandidaatintutkinto. Toistaiseksi yhden-kään pienemmän yliopiston edustajat eivät ole tehneet tämän kaltaisia ehdotuksia, vaan esittä-jinä ovat olleet lähinnä pääkaupunkiseudun yli-opistojen edustajat oletuksella, että ne itse voi-sivat keskittyä perustutkintovaiheen jälkeiseen koulutukseen ja tutkimukseen.

Osa ehdottajista näyttää unohtavan Suomessa jo olevan perustutkintoihin keskittyviä korkea-kouluja, siis ammattikorkeakouluja. Maailmalla ovat tavanomaisia myös erilaiset yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hybridimuodot ja voi olla, että meillä jokin yliopisto tai korkeakou-lukonserni valitsee sellaisen rakentamisen mis-siokseen. Tutkimukseen tai koulutukseen pai-nottuvan korkeakoulun välimuotona olevissa korkeakoulumalleissa painottuu yleensä yliopis-tojen vuorovaikutustehtävä – innovatiivisuus, yrittäjämäisyys ja aluevaikuttavuus. ”Kolmas tie” on tuttu myös korkeakoulututkimuksesta, ja esimerkiksi Britanniassa se on pohjana yhdel-le valtakunnallisista korkeakoululiittoumista (”University Alliance”). Vastaavasti Yhdysval-loissa jotkut perustutkintoja tarjoavat yliopis-tot ovat luoneen maineensa erinomaisina liberal

sen puheenjohtajan vieraskynä-kirjoitus, Helsingin Sanomat 1.2.2016.

5 Esimerkiksi Lapissa Yle 2.2.2016.6 Esim. Arto Mustajoki ja Tuula Teeri, EVAn analyysi

20.3.2015.

30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

arts -tyyppisinä kouluttajina – ja perivät myös statuksensa mukaisia lukukausimaksuja.

Eri alojen väliset erot eivät juurikaan väli-ty työnjaon vahvistamista vaatineissa puheen-vuoroissa. Niiden keskeisenä motiivina on ollut tutkimuksen keskittämiseen liittyvät näkökoh-dat, mutta esitetyt esimerkit hajautuneista alois-ta ovat olleet pääsääntöisesti opetuspainottei-silta aloilta. Useimmin toistetut esimerkit ovat kauppatiede (pääaineena kymmenessä yliopis-tossa) ja saksan kieli (pääaineena kahdeksassa yliopistossa). Saksan kielen kohdalla ylitarjonta on helppo perustella, koska kielen suosio lukio-opinnoissa on hiipunut suorastaan dramaat-tisesti. Vastaavasti monien uusien maailman-kielien ja kulttuurien tarjonta on suomalaisissa yliopistoissa olematonta. Kauppatieteen tarjon-ta sen sijaan ei poikkea useista verrokkimaista. Kehittyneissä talouksissa ala on nykyään osa sekä monialakorkeakoulujen että liiketoiminta-osaamista painottavien erikoiskorkeakoulujen perustarjontaa, jota usein täydentävät liikkeen-johdon koulutusohjelmat.7

Jo pelkästään hakija- ja sijoittumistilasto-ja tarkasteltaessa on selvää, että myös Suomes-sa on aloja, joilla valmistuneista on ylitarjontaa. Samoin on joitain aloja, joihin opiskelijoita on vaikea saada, vaikka niillä olisi enemmän työ-voiman kysyntää. Tulevaisuuden osaamistar-peiden arviointi on tunnetusti vaikeaa eivätkä lähihistorian esimerkit yksikköjen lakkauttami-sesta esim. hammaslääketieteessä ole kovin roh-kaisevia. Kaiken kaikkiaan jäykät uraputket ja nopeasti vaihtuvat ohjelmat eivät sovi yliopisto-tutkintoihin, joissa tärkeintä on yleisten, moniin ammattitehtäviin sopivien taitojen oppiminen.

Kuten historioitsija Matti Salo (2015) on osoittanut, suomalaisten yliopistojen koulu-tustarjonta on muuttunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Muutoinkin korkeakoulujen muutosjäykkyyteen kohdistuva kritiikki tun-tuu joskus kohtuuttomalta. Aivan viime vuosina

7 Itse asiassa kauppatieteen yliopistollista tutkin-tokoulutusta antaa 14 yksikköä, koska neljässä yliopistossa opetusta annetaan kahdella kampuksel-la. Kolmessa yksikössä koulutusta annetaan ruotsin kielellä.

yliopistoissa on uudistettu merkittävästi myös tutkinto- ja yksikkörakenteita. Julkisessa kes-kustelussa viljellyt esimerkit yhden tai kahden professorin oppiaineista ja laitoksista alkavat olla jo historiaa. Sen sijaan opiskelijat otetaan yhä useammin laajoihin kandidaattiohjelmiin ja pienet tai keskisuuretkin oppiaineet ovat osa monitieteisiä perusyksiköitä. Toki muutos on vasta aluillaan ja huonoimmillaan uudet yksi-köt eivät muodosta aidosti toiminnallisia koko-naisuuksia. Joka tapauksessa uudet rakenteet todistavat siitä vaihtoehtojen moniulotteisuu-desta, jossa yksittäisten oppiaineiden karsinta ja keskittäminen yhä harvempiin yliopistoihin on vain yksi vaihtoehto.

Samoin kuin korkeakoulutasolla, niin myös oppiaine- ja yksikkötasolla tavoiteltavia eivät ole vain mittakaavaedut, vaan myös synergiaedut. Kuten taloustieteilijä Otto Toivanen8 peruste-lee, olennaista yliopistojen taloudellisesta tehok-kuudessa ei ole yliopistojen koko, vaan se, min-kä kokoisia tutkimusta ja opetusta antavat yksiköt on. Tähän on periaatteessa helppo yhtyä, mutta Toivanenkaan ei ota huomioon mahdollisuuk-sia rakentaa myös vahvoja monitieteisiä yksiköi-tä. Esimerkiksi jokaisen jollekin ”professioalalle” valmistavan yliopistollisen yksikön ei tarvitse olla oman alansa huippututkimusyksikkö, vaikka sen tutkimuksen kärjet tukisivat yliopiston vahvoja monitieteisiä aloja. Luonnon- ja lääketiedevetoi-sessa tiedepoliittisessa keskustelussa unohtuu hel-posti, että suomalaisissa yliopistoissa on lukuisia aloja, joiden ensisijaisena vahvuutena on korkea-tasoinen ammatillinen koulutus, muttei välttä-mättä maailmanluokan tutkimusnäytöt.

Toki samalla voi kysyä, onko yliopistojen työnjakokeskustelu keskittynyt liikaa perustut-kintoihin. Kalliiden tutkimusalojen järkiperäis-täminen on jäänyt selvästi vähemmälle huomi-olle. Suomessa rakennettiin 1990-luvun alun jälkeisessä kasvuaallossa yksittäisten laitosten ja EU-rakennerahastoja hallinnoivien maakun-tien ehdoilla kalliita tutkimusinfrastruktuureja, joiden kattava ylläpito ei ole jatkossa ehkä enää mahdollista. Valitettavasti korkeakouluverkko-

8 Vieraskynä-kirjoitus, Helsingin Sanomat 30.10.2015.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 31

keskustelussa vastakkain on asetettu tiede- ja korkeakoulupolitiikka ja alueiden kehittäminen juuri nyt, kun niiden vuoropuhelulle olisi erityi-nen tilaus.

Vuorovaikutteinen prosessiTiivistämisen sijasta osuvampaa olisi puhua kor-keakouluverkon kehittämisestä ja lukumäärien sijasta opetuksen ja tutkimuksen laadusta ja vai-kuttavuudesta. Suuri koko ei ole yksiselitteinen laadun tae, vaikka oletettavasti jokaisessa suo-malaisessa korkeakoulussa on yhä liian heikkoja yksiköitä. Korkeakoulujen lukumäärän vähentä-minen karsimalla tai yhdistämällä ei ole mikään yleisresepti järjestelmän kehittämiseen.

Raflaavimmissa puheenvuoroissa korkea-koulujen lukumäärän pienentämisen oletetaan tuottavan säästöjä, koska jäljelle jääville kor-keakouluille riittäisi silloin paremmin rahoitus-ta.9 Korkeakoulutuksen kustannuksia on mah-dollista säästää ainakin lyhyellä tähtäimellä vain koulutuksen ja tutkimuksen suoritteita pienen-tämällä, mihin korkeakoulujen tai edes kam-puspaikkakuntien lukumäärän vähentäminen ei vaikuta välttämättä mitenkään. Koulutuksessa keinoina voisivat olla paitsi sisäänottojen pienen-täminen, myös esimerkiksi kandidaatintutkinnon aseman vahvistaminen ja tutkintojen suoritusai-kojen lyhentäminen tai maksuttoman opiskelun rajaaminen vain yhteen samantasoiseen korkea-koulututkintoon.

Tutkimuksessa rahoituksen leikkaukset iske-vät välittömästi tutkijauran alkuvaiheissa oleviin tutkijoihin, jolloin leikkausten jatkuessa tutki-jakoulutettavien määrien vähentäminen alkaa näyttää lähes väistämättömältä. Sekä perus- että jatkotutkintokoulutuksen mitoituksessa tarkaste-lukulman pitäisi kuitenkin olla ensisijaisesti ala-, ei laitoskohtainen.

Laitoskeskeinen lähtökohta on vieras sikä-likin, että suomalaisessa yhteiskuntamallissa korkeakoulutus ja tieteellinen tutkimus näh-dään ensisijaisesti julkisena hyödykkeenä. Toki

9 Esim. ”Anne Brunila haluaisi karsia yliopistoja, jotta lopuille riittäisi rahoitusta” (Tekniikka & Talous 12.2.2016) ja ”Hallituksen pitäisi sulkea yliopistoja” (Talouselämä 5/2016).

koko tiivistämiskeskustelun pontimena voi olla pyrkimys, jossa korkeakoulutuksen tarjontaan tahdotaan vahvemmin markkinaohjautuvuutta. Myös suomalaisessa keskustelussa suuren huo-mion ovat saaneet yksittäisiä yliopistoja rank-kaavat listat, joiden tarkoitus on mitata niiden arvoa koulutuksen ja tutkimuksen markkinoilla. Kun tällä hetkellä mikään suomalainen yliopis-to ei sijoitu listoilla maailman terävimpään kär-keen, niin tiivistämispuheen keskeisenä motii-vina onkin parantaa nimenomaan joidenkin yksittäisten yliopistojen sijoituksia keskittämällä resursseja niihin.

Suomalaiseen yhteiskuntamalliin on kuulunut tähän asti vahvasti ajatus taloudellisen tehokkuu-den ja sosiaalisen tasa-arvon keskinäisriippuvuu-desta. Siksi järjestelmää on perusteltua tarkastella ensisijaisesti yhteiskunnallisen hyvän näkökul-masta. Maailmanlaajuinen tutkimusyliopistojen verkosto Universitas 21 on luokitellut Suomen toistuvasti yhdeksi maailman parhaista korkea-koulujärjestelmistä (vuonna 2015 sijalle 4). Koko maan kattava korkeakouluverkko on osaltaan taannut paitsi yhtäläiset koulutusmahdollisuudet kaikille, myös inhimillisten voimavarojen mobili-soinnin koko maan eduksi.

Taloustieteilijä Tuomo Suhonen (2013) on esittänyt tuoreessa väitöstutkimuksessaan kak-si korkeakouluverkkokeskustelun kannalta tär-keää havaintoa. Ensinnäkin etäisyydellä opis-kelupaikkakunnalle on ratkaiseva merkitys koulutusalan valinnassa. Toiseksi tasalaatuisessa järjestelmässä tutkinnon suorituspaikalla ei ole merkittävää vaikutusta ansioihin. Keskittyneem-mässä ja eriytyneemmässä järjestelmässä on ilmeistä, että saavutettavuus vaikuttaa nykyistä enemmän koulutusvalintoihin ja samantasois-ten tutkintojen arvo vaihtelee sen myöntäjän – ja mahdollisesti myös paikkakunnan – statuk-sen mukaisesti.

Monissa puheenvuoroissa korkeakouluver-kon tiivistämiseen on toivottu vahvempaa kan-sallista ohjausta. Sitä ovat vaatineet myös joi-denkin yliopistojen rehtorit.10 Pidän tätä sikäli

10 Esim. Tuula Teeri yhdessä Arto Mustajoen kanssa kirjoittamassaan EVAn analyysissa 20.3.2015.

32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

yllättävänä, että vuoden 2010 yliopistouudis-tuksen piti vahvistaa yliopistojen kykyä tehdä itsenäisiä strategisia päätöksiä. Samaan on täh-dätty ammattikorkeakoulujen uudistuksessa rahoituksen tulosperusteisuutta vahvistamal-la ja irrottamalla kuntaomisteiset ammattikor-keakoulut välittömästä poliittisesta ohjaukses-ta. Lisäksi on muistettava, että Suomessa on jo nykyisellään perustutkintokoulutuksessa suh-teellisen vahva alakohtainen talous- ja sään-nösohjaus. Monissa muissa maissa järjestelmä perustuu markkinaohjautuvuuteen ja ohjelma-tasoiseen akkreditointiin.

Korkeakouluverkon uudistamisessa ongel-mana pidetään etenkin yliopistojen ulkopuoli-sessa keskustelussa nykyistä rahoitusmallia. On totta, että laskennallinen rahoitusmalli ei ota huomioon yksiköiden alasajoa, ja uusista panos-tuksista syntyy tuotoksia vasta viiveellä. Samoin malli ei tue yliopistojen yhteistyötä, jota aiem-min tuettiin esimerkiksi tohtorikoulujen erityis-rahoituksella. Silti en usko, että kauaskantoisia rakenneuudistuksia tehtäessä nykyinenkään malli on järkevän päätöksenteon este.

Korkeakoulujen ohjaus ymmärretään usein kapeasti hierarkkisena talous- ja säännösohjauk-sena, kun yliopistouudistuksen perusideana on pikemminkin vuorovaikutteisuus ja tiedolla ohjaaminen. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on myös harkinnanvarainen mahdollisuus tukea merkittäviä rakenteellisia uudistuksia. Lisäksi Suomen Akatemialla on käytössään uusi instru-mentti, jolla se tukee yliopistojen strategisia tut-kimusaloja ja niihin kytkeytyviä poisvalintoja. Työnjaon syventäminen, yksiköiden karsimiset ja yhdistymiset ovat vuorovaikutteisen prosessin yksi mahdollinen tulos mutta ei itsetarkoitus.

Lähteet

Arene (2016): Kohti maailman parasta korkeakoululaitosta. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ry. Saatavilla http://www.arene.fi/fi/ammattikorkeakoulut/vaikutta-vuus/rake-selvitys

Bennetot Pruvot, E., Claeys-Kulik, A.-L.  ja  Estermann T. (2015): Designing Strategies for Efficient Funding of Uni-versities in Europe. Brussels: European University Asso-ciation.

Camagni, R. & R.Capello (2015): Second-rank city dyna-mics: Theoretical interpretations behind their growth potentials. European Planning Studies 23:1041–1053.

Deem, R. (2009): Kilpaillako vai eikö kilpailla? 2000-luvun yliopistot valintojen edessä. Teoksessa T. Aarrevaara ja T. Saarinen (toim.): Kilvoittelusta kilpailuun? Jyväsky-lä: Koulutuksen tutkimuskeskus.

Green, C. ja Johnes, G. (2009): Economies of scale and mergers in higher education. Teoksessa M. Tight ym. (toim.): The Routledge International Handbook of Higher Education. New York: Routledge.

Harrison, J., Smith, D. P. ja Kinton, C. (2016): New institutio-nal geographies of higher education: The rise of trans-regional university alliances. Environment and Plan-ning A, tulossa.

Marginson, S. ja Rhoades, G. (2002): Beyond national states, markets, and systems of higher education: A glonacal agency heuristic. Higher Education 43: 281–309.

Melin, G. ym. (2015): Towards a future proof system for higher education and research in Finland. Publications of the Ministry of Education and Culture, Finland 2015:11.

Moisio, S. (2012): Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhtei-den sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino.

Pinheiro, R., Benneworth, P. ja Jones, G.  A. (2012, toim.): Universities and Regional Development. A critical assess-ment of tensions and contradictions. London: Routled-ge.

Pinheiro, R., Geschwind, L. ja Aarrevaara, T. (2016, toim.): Mergers in Higher Education. The Experience from Northern Europe. Springer.

Salo, M. (2015): Julkisten peruspalveluiden rakentamisesta teknologia-aaltoon. Suomen yliopistollisten koulutus-alojen määrällinen kehitys 1950-luvulta 2010-luvulle. Kasvatus & Aika 9: 211–243.

Stensaker, B., Person M. ja Pinheiro, R. (2016): When mer-gers fail: a case study on the critical role of external stakeholders in merger initiatives. European Journal of Higher Education 6: 56–70.

Suhonen, T. (2013): Studies on higher education choices and spatial labour markets. Jyväskylä Studies in Business and Economics 138.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta-maantieteen professori ja entinen rehtori.

Tiedontäyteisimmät lahjat kevään juhliin Tiedekirjasta!

Tutustu valikoimaan Tiedekirjan myymälässä tai verkkokaupassa!

Tiedekirjan myymälä: Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki

Avoinna: ma–to 10.30–17, pe 10–16 www.tiedekirja.fi Muistathan seurata Tiedekirjaa myös Facebookissa!

Tutkittua tietoa Gaudeamukselta

Ilona Reiners ym. (toim.)

Estetiikan klassikot IILaaja valikoima moderninestetiikan tärkeimpiäkirjoituksia, jotka esittelevät1900-luvun länsimaistaajattelua taiteestaja esteettisistä arvoista.

Hanna Mattila (toim.)

Vähemmän lihaaJos söisimme vähemmän lihaa ja enemmän kasvik-sia, olisimme terveempiä. Muutoksen avain piilee kasvatuksessa, kulttuurissa ja yhteiskunnallisissa keinoissa monipuolistaa tarjolla olevia vaihtoehtoja.

Maritta Törrönen ym. (toim.)

Vastavuoroinen sosiaalityö Onko hyvyys idealismia? Vastavuoroisuus ilmenee sosiaalityössä yhteisöllisenä ihmisten olemassaolon tunnustamisena ja asiakkaan mahdollisuudella tulla kuulluksi.

Husso & Heiskala (toim.)

SukupuolikysymysSukupuoleen liittyvätstereotypiat ja jaottelutsyntyvät kuin huomaamattaja vaikuttavatyhteiskunnassa ja arjessaedelleen.

Matti Vuento

ViruksetVirukset lymyilevät hengitysilman lisäksi oven-kahvoissa, rahoissa ja valo-katkaisimissa. Ne ovat paitsi taudinaiheuttajia, myös hyödyllisiä eliömaailman tasapainolle.

Heiskala & Virtanen (toim.)

Talous ja yhteiskuntateoria IIModernissa maailmassa1800-luvun lopulta eteen-päin talouden merkitysyhteiskunnassa kasvoi jakeskiöön nousi kuluttaja.

Sari Kivistö ym. (toim.)

Talous ja moraaliPohtii inhimillisen yritys-elämän mahdollisuutta, talousrikollisuutta ja köy-hien asemaa. Voiko yksilön menestys tuottaa yhteistä hyvää? Kirjoittajina mm. Sixten Korkman ja Björn Wahlroos.

Maria Joutsenvirta ym.

Talous kasvun jälkeenKyseenalaistaa nykyisetajattelutavat japohtii miten hyvinvointiavoidaan luoda irrottautu-malla jatkuvan kasvunvaatimuksista.

tervetuloa verkkokauppaamme

gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 35

KATSAUKSIA

Uskonnollisen fundamentalismin synty 1800-luvun Suomessa ei ole ilmiönä yleisesti tunnettu. Kysees-sä oli uskonnollisen eliitin, professoreiden, piispo-jen ja sittemmin teologisen tiedekunnan koulutuk-sen kautta suomalaiseen papistoon levinnyt becki-läisyydeksi kutsuttu raamattuteologia. Herännäi-syyden hajaannuksen yhteydessä, kun herätysliik-keen johtajuuskonflikti otti liikkeen johtajuuden takaisin maallikoille, herännäistaustaiset papit löy-sivät teologisen oppi-isän Saksasta.

Johan Tobias Beck oli nimitetty Tübingenin yli-opistoon dogmatiikan professoriksi ja konserva-tiiviseksi vastapainoksi kriittiselle raamatun-tutkimukselle. 1850-luvun alkuvuosina hänen oppilaanaan oli opettaja ja pappi Alfred Kihl-man, sittemmin merkittävä suomalainen talous-vaikuttaja. Opiskellessaan 1840-luvulla teolo-giaa Kihlman oman kertomansa mukaan etsi vastausta kysymykseen ”mistä löytyy sydämen tosi rauha”. Kurjiksi kutsumiensa Helsingin yli-opiston professorien opetuksesta sitä ei löytynyt, mutta Saksasta se löytyi. Kihlmanin rooli raa-mattufundamentalismin tuomisessa Suomeen oli merkittävä; Viljo Rasila ja Eino Murtorinne ovat kutsuneet häntä Beckin näkemysten esitais-telijaksi Suomessa.

Mitä oli beckiläisyys? Muistelmissaan, kuva-tessaan vuonna 1941 kuollutta Jääsken beckiläis-tä kirkkoherraa, dosentti Pauli Huuhtanen on huomauttanut beckiläisten uskoneen, että Raa-mattu muodostaa teologisen järjestelmän, jonka varaan voitiin rakentaa kristillinen uskonoppi ja etiikka ottamatta huomioon kristillisen opin kehitystä tai filosofis-tieteellistä maailmankat-somusta. Lyhyt kuvaus on erittäin osuva. Suo-

malaisessa beckiläisyys ei ollut tieteellinen kou-lukunta, vaan uskontiedon koulukunta. Tämän uskontiedon ajateltiin löytyvän suoraan Raa-matusta, jolloin historia tai filosofis-tieteelliset kysymykset olivat uskonto-ilmiön selittämisessä ja uskontulkinnassa toisarvoisia. Tämän uskon-tiedon metodin kuvasi väitöskirjassaan suun-taukseen nuoruudestaan saakka kuulunut Erk-ki Kaila, myöhempi piispa ja arkkipiispa. Sen mukaan uskonnollinen tieto on uskoa, joka syn-tyy uskosta.

Suomen 1800-luvun tilanteessa beckiläinen raamattufundamentalismi oli uskonnollisen eliitin reaktio modernisoituvaa ja sekularisoitu-vaa yhteiskuntaa vastaan. Se oli myös perintei-sen sääty-yhteiskunnan puolustamista; kritisoi-tiin uskonnon nimissä kaikenlaisia ”uutuuksia”, jotka olivat hajottamassa ja muuttamassa perin-teistä sääty-yhteiskuntaa. Beckiläisyydellä oli kuitenkin myös kansalliseen historiaan ja suo-malaiseen oppihistoriaan liittyvä vaikutuksensa. 1900-luvun vaiheen molemmin puolin määri-teltiin, mitä ja millaista suomalainen yliopisto-teologia oli ollut 1800-luvulla. Näin synnytettiin Oikean teologian myytti. Yllättävää kyllä, tämän myytin keskeinen muotoilija oli historian pro-fessori Ernst Gustaf Palmén. Hänen kuvauksen-sa mukaan tieteellisesti merkittäviä 1800-luvun teologeja olivat suomenkieliset ja herännäistaus-taiset tai näihin kumpaankin myönteisesti suh-tautuneet teologit. Rationaalista tutkimusotetta tavoitelleet ja tieteellistä uudistumista edusta-neet, erityisesti ruotsinkieliset teologit leimat-tiin tieteellisesti merkityksettömiksi. Teologian tieteellisen tason kohoaminenkin oli Palménille ”herännäisyyden” ansiota.

Pyhä kansallinen historia ja sen myyttien purkaminen

Tarja-Liisa Luukkanen

36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

1900-luvun alkuvuosina tehtyjä tulkintoja, jotka eivät perustuneet tutkimukseen, vaan oli-vat nationalistista myytinrakennusta, toistet-tiin sittemmin vuosikymmenestä toiseen. Näin kuva 1800-luvun yliopistoteologiasta muodos-tui 1900-luvun alussa luodun myytin mukai-seksi, kun myytin olemassaoloa ei tunnistet-tu, eikä tutkittu alkuperäislähteistä, olivatko myytin sivuuttamat ruotsinkieliset (ja myytin näkökulmasta väärää uskonsuuntaa edustaneet suomenkieliset) teologit tieteellisesti merkityk-settömiä. Lauantaiseuran intellektuellipiiristä tulikin kaksi teologian professoria, jotka eivät ole olleet merkityksettömiä, vaikka Oikean teo-logian myytti ignoroi heidät vuosikymmenestä toiseen. Bengt Olof Lille toi Saksan-matkansa tuliaisina historiallisen tutkimusotteen ja histo-rian opetuksen Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Teoreettisen filosofian dosentti Axel Adolf Laurell sai nimityksen dogmatiikan professoriksi vuonna 1836, sen jälkeen kun pie-nessä teologisessa tiedekunnassa kaksi henkilöä oli onnistunut hylkäämään hänen ensimmäisen, vastaväittäjän jo hyväksymän, väitöskirjansa.

Olen aate- ja oppihistorian väitöskirjassani tarkastellut rinnakkain Laurellia, hänen ajatuk-siaan ja toimiaan, sekä Oikean teologian myytin rakentamista, myytin, joka piti häntä väärän teo-logian edustajana. Jos halutaan ymmärtää Suo-men 1800-lukua, luterilaista kirkkoa ja papistoa, joka sai tiedollisen koulutuksensa teologises-sa tiedekunnassa, sekä uskonnollisten tahojen suhtautumista yhteiskunnallisiin muutoksiin, ei voida etukäteen valiten jättää tutkimatta tietty-jä menneen ajan toimijoita ja vaikuttajia. Juuri näin toimittiin osana kansallista, nationalistista myytinrakennusta 1900-luvun alkuvuosina.

Äskettäin edesmennyt, palkittu ja kansain-välisesti tunnettu Uuden testamentin eksege-tiikan professori Heikki Räisänen ja suomalai-set raamatuntutkijat tieteellistivät kristinuskon pyhän kirjan tutkimuksen Suomessa. Räisäsen viesti oli, että jos halutaan tehdä tieteellistä raa-matuntutkimusta, Raamattua on tutkittava tie-teellisesti, tieteen metodein ja kriteerein. Sama pätee 1800-luvun suomalaisen teologian aate- ja oppihistorian tutkimukseen. Kummassakin

tapauksessa, raamatuntutkimuksessa ja teologi-an aate- ja oppihistoriassa, aiempi suomalainen tarkastelutraditio oli peräisin samasta lähteestä, herännäis-beckiläisestä raamattufundamenta-lismista.

Kirjallisuutta

Tarja-Liisa Luukkanen (2016): Axel Adolf Laurell ja Oikean teologian myytti. Diss. Acta Universitatis Ouluensis B 135. Saatavilla: http://urn.fi/urn:isbn:9789526210773.

Kirjoittaja on teologian dosentti, joka väitteli Oulun yliopistossa aate- ja oppihistoriasta.

PALKITTUJA

Suomalainen Tiedeakatemia on palkinnut eme-ritusprofessori Markus Pessan vuoden 2016 kunniapalkinnollaan. Hän on optoelektronii-kan ja puolijohdetutkimuksen kehittäjä. Pessa toimi Tampereen teknillisen yliopiston fysiikan professorina vuosina 1976–2008.

Helsingin yliopiston dosenttiyhdistys on valinnut vuoden 2016 dosentiksi Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentin, yliopiston-lehtori Mirkka Lappalaisen. Hän on tehnyt merkittävää työtä Ruotsin vallan aikaisen Suo-men historian kartoittamiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi myös suurelle yleisölle.

Helsingin yliopisto on myöntänyt J.V. Snell-manin nimeä kantavan tiedonjulkistamispalkin-non ravitsemustieteen professori Mikael Fogel-holmille. Hän on selväsanainen ja laaja-alainen ravitsemusalan asiantuntija, joka tulkitsee tutki-mustuloksia ymmärrettäväksi. Hän jaksaa myös väsymättä puolustaa tieteellisen tiedon merki-tystä ajoittain kiivaaksikin muuttuvassa ruoka-keskustelussa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 37

Vallitseva käsitys fysiikasta on, että Albert Einstei-nin suhteellisuusteorioiden myötä Newtonin teo-rioi den sisältämä ajatus absoluuttisesta ajasta ja avaruudesta on osoitettu virheelliseksi. Albert A. Michelsonin ja Edward W. Morleyn klassisen kokeen katsotaan kumonneen olettamuksen eetteristä, joka tarvittaisiin fysikaalisten ilmiöiden taustak-si. Samassa yhteydessä katsotaan luovutun siitä ennakkoluulosta, että avaruuden geometrian on oltava euklidinen. Einsteinin teorioiden mukaan aine ja avaruus ovat yhteen kietoutuneet siten, että painovoima, gravitaatio, määrää avaruuden geo-metrian. Geometria avaruuden kuvaajana poistuu tällöin riippumattoman taustakoordinaatiston ase-masta ja empiirinen geometria voidaan selvittää empiirisin keinoin. Erilaisia geometrioita voi olla monia, tutkimuksen asia on selvittää, mikä niistä kuvaa oikein empiiristä todellisuutta.

Matematiikka on kokemuksesta ja mielipiteistä riippumaton objektiivinen tiede. Emme testaa empiirisin keinoin tai enemmistöpäätöksin ker-totaulun paikkansapitävyyttä. Jos matematiikka ei millään tavalla ole riippuvuussuhteessa empii-riseen maailmaan, se näyttää edustavan dualis-mia, muodostavan fysiikan taustalle eräänlaisen tietoteoreettisen eetterin, absoluuttisen vertai-luperustan, johon suhteessa empiiristä maail-maa ajatellaan voitavan tarkasti kuvata. Tästä asiantilasta seuraa ongelma, jota lukuisat eturi-vin fyysikot ja matemaatikot Einsteinista alka-en ovat hämmästelleet: kuinka on mahdollista, että riippumattomat matemaattiset menetelmät osoittautuvat soveltuvan loistavasti fysikaalisen maailman kuvaamiseen. Eugene Wigner tote-aa artikkelissaan ”Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä (Wigner 1992), että ”matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontie-

teissä on sangen arvoituksellista ja ettei sille ole mitään järjellistä selitystä”.

Asiantila saattaa kuitenkin olla selitettävissä. Ongelman voi aiheuttaa geometrian soveltami-seen liittyvä päättelyvirhe. Nykyisin vallitsevaa käsitystä geometrian ja empiirisen maailman suhteesta kuvaa Michael Atiyahin kanta hänen kirjoituksessaan ”Matematiikka ja fysikaalinen maailma” (mt.):

Tarkastelkaamme seuraavaksi hieman toisenlaista geo-metriaa: pallonpinnan, esimerkiksi maapallon geometri-aa. Ensimmäinen ongelmamme on selvittää, mitä ”suorat viivat” nyt tarkoittavat. Määrittelemme ne lyhimpinä teinä pisteestä toiseen. Jokainen lentokapteeni tietää, että lyhin tie Lontoosta New Yorkiin on pitkin isoympyrän kaarta. Tästä saamme määritelmän suorille viivoille pallon pinnal-la. Jos kehittelemme edelleen näin muodostuvaa geomet-riaa, havaitsemme, ettei kolmion kulmien summa enää ole kaksi suoraa kulmaa. Itse asiassa tuo summa on aina suurempi kuin kaksi suoraa kulmaa. Ottakaamme esimer-kiksi pallokolmion ABC yhdeksi kärjeksi A pohjoisnapa ja valitkaamme kaksi muuta kärkeä B ja C päiväntasaajalta siten, että kaaren BC pituus on yksi neljäsosa päiväntasaa-jan pituudesta. Silloin havaitsemme helposti, että kolmion ABC kaikki kulmat ovat suoria, joten sen kulmien summa on yhtä kuin kolme suoraa kulmaa.

Tämä päättely ei kuitenkaan ole pätevä. Jos ”ensimmäinen ongelmamme on selvittää, mitä ”suorat viivat nyt tarkoittavat”, seuraava ongel-mamme on selvittää, mitä käsitteet ”kulma” ja ”tangentti” nyt tarkoittavat. Euklidisessa taso-geometriassa kulman koko määritetään kulman sivujen väliin jäävän ympyrän kaaren ja vastaavan ympyrän säteen suhteen avulla. Tällöin säteen ja ympyrän kaaren absoluuttisella pituudella ei ole merkitystä, niiden suhde ilmaisee kulman koon yksikäsitteisesti. Ympyröiden leikkauspisteeseen muodostuvan kulman suuruus määrätään eukli-disessa geometriassa mittaamalla kulmapistee-seen piirrettyjen ympyränkaarta sivuavien tan-genttien välinen kulma. Mikä on tangentti? Se on

Matematiikan ymmärtyminen eetteriksi

Pentti Alanen

38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

määritelmän mukaan suora. Koska määrittelim-me Atiyahin esimerkissä empiirisen suoran iso-ympyrän kaaren osaksi, meidän on määriteltävä tässä esimerkissä käyttämämme, suoraksi oletettu empiirinen tangentti samalla tavalla. Tällöin tan-gentti yhtyy koko pituudeltaan pallon isoympyrän kaareen. Jos kuitenkin käytämme suoran käsitet-tä kahdella eri tavalla, ensiksi empiirisen pallon isoympyränä, mutta mittauslaitteen kyseessä ollen isoympyrästä eroavana tangenttina, pos-tuloimme empiiriseen mittaukseemme taustan, riippumattoman ”matemaattisen eetterin”, johon nähden empiirisen maailman geometria määri-tetään. Jos sen sijaan käytämme suoran käsitettä koko ajan samalla tavalla, huomaamme, että esi-merkkimme pallopinnan mittauksissa kulmaksi nimitetyn kuvion koko ei enää ole ympyrän kaa-ren ja sitä vastaavan säteen samana pysyvä suhde. Saatava lukema riippuu käytetyn mittauslaitteen absoluuttisesta koosta. Pieni mittauslaite antaa käytännössä lukemaksi 90 astetta, mutta Atiy-ahin kuvion kokoinen mittalaite 60 astetta. Jos käytämme varomattomasti myös tästä mitatusta kuviosta nimeä ”kulma”, saamme aikaan käsit-teellistä sekaannusta, joka johtuu siitä, että samat sanat siirretään käsitteinä sellaisinaan toiseen ympäristöön. Sana ”kulma” tai ”suora” ei merkit-se identtistä asiaa euklidisessa ja epäeuklidisessa geometriassa.

Maailmasta riippumaton matemaattinen kri-teeri otetaan tässä mitaksi empiirisen ilmiön tut-kimuksessa. Jo alkeisgeometrian oppikirjoissa todetaan kuitenkin, että ”mitan on oltava samaa laatua kuin mitattava kohde”. Empiirisen maail-man mittauksissa on käytettävä empiirisiä inst-rumentteja, ja käytettävissä olevien mittalaittei-den ominaisuudet riippuvat juuri siitä samasta maailmasta, joka on mittausten kohteena. Yritys määrittää maailman empiirinen geometria siitä itsestään riippuvin menetelmin sisältää kehä-päätelmän, joka vastaa Münchausenin yritystä nostaa itseään tukasta. Tämän kehän oletetaan tulevan vältetyksi, jos mittausmenetelmä on matemaattinen, jota eivät koske samat periaat-teet kuin mittauksen kohdetta.

Ludwig Wittgenstein toi Tractatus-teok-sessaan esiin teesin kielen ja maailman yhteen

kietoutumisesta. Tämän näkökannan mukaan olemme maailman vankeja, emmekä voi pääs-tä maailman ulkopuolelle sanoaksemme, mil-lainen maailma on. Yleiset lauseet maailmasta eivät Wittgensteinin mukaan ole mahdollisia. Tähän käsitykseen liittyvää laajaa keskustelua ovat suomeksi julkaistuissa artikkeleissa käy-neet mm. Jaakko Hintikka (1992), Martin Kusch (1992) ja Karl-Otto Apel (1970).

Hintikan mukaan kaksi kilpailevaa teoriaa kielestä ovat Jean Van Heijenoortin tekemän jaon mukaan käsitys kielestä universaalisena mediumina ja käsitys kielestä kalkyylina. Hin-tikka katsoo, että kalkyylikäsityksen mukaan emme ole maailman vankeja. Hänen mielestään (Hintikka 1992, s. 246–247) kalkyylikäsityksen ydinehto on, että kalkyyli on tulkittavissa yhä uudestaan, kun taas käsitys kielestä universaa-lisena mediumina ei salli uudelleentulkintaa. Vaikka hyväksymme Hintikan kannan, meille jää yhä se mahdollisuus, että käsitys kalkyylin uudesta tulkitsemismahdollisuudesta ulotetaan koskemaan myös niitä menetelmiä ja laitteita, joilla maailmaa tutkitaan. Edellä tällainen tul-kinta tehtiin koskemaan suoran lisäksi myös tangentin ja kulman käsitteitä. Tämän ehdotuk-sen mukaan matematiikka on jo tulkittu empiiri-sesti niissä olettamuksissa, joita on jo väistämät-tä tehty, kun kuhunkin tutkimukseen on valittu relevantit metodit ja laitteet. Jokin vuosi sitten raportoitiin, että CERNin hiukkaskiihdyttimel-lä on onnistuttu havaitsemaan kuuluisan, vuo-sikymmeniä sitten teorian ennustaman Higgsin hiukkasen olemassaolo. Vielä uudempi uutinen on, että gravitaatioaaltoja on voitu havaita. Jot-ta tällaiset havainnot olisivat mahdollisia, on kyettävä rakentamaan laitteisto, jonka raken-teessa on ymmärretty, millainen etsittävä kohde on luonteeltaan, jotta tällainen havainto voidaan tehdä; ”mitan on oltava samaa laatua mitattavan kohteen kanssa”.

Niin sanotun puhtaan matematiikan tai geo-metrian teorioiden ei sellaisenaan tarvitse kuva-ta empiiristä maailmaa, mutta jokaisessa empii-risessä tarkastelussa olemme jo etukäteisesti valinneet käyttöömme sopivat matemaattiset menetelmät valitessamme relevanteiksi usko-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 39

mamme tutkimusmenetelmät. Olemme tällöin tulkinneet matematiikan empiirisesti, jotta tut-kimus voi onnistua. Seuraavassa tutkimuksessa voimme valita toisen tulkinnan, mutta meidän on pysyttävä kullakin kerralla johdonmukaises-ti samassa tulkinnassa sekä mitan että mitatta-van suhteen. Emme voi mitata empiiristä maa-ilmaa siten, että käytämme mittauslaitteidemme teoriassa eri matematiikan tulkintaa kuin itse kohteen kuvauksessa. Tässä mielessä olemme maailman vankeja kussakin yksityisessä tapauk-sessa, kun olemme väistämättömän valintamme tehneet, mutta voimme myös vapautua siitä yhä uudestaan.

Tämä käsitys pitää sisällään sen mahdolli-suuden, että eri ilmiöitä kuvaavien matemaat-tisten teorioiden ei tarvitse olla yhteismitalli-sia ja siksi toisiinsa redusoituvia. Matematiikka kuvaa ”hämmästyttävän hyvin” empiiristä maa-ilmaa, koska tutkimuksen tulokset ovat loogi-sesti yhteensopivia sen matematiikan empiirisen tulkinnan kanssa, jonka olemme jo tehneet sii-nä vaiheessa, jossa valitsemme tutkimuksessam-me pätevät menetelmät. Matematiikka ei kuvaa maailmaa ulkoapäin, vaan maailmassa vallitse-via sisäisiä suhteita. Jos tapahtunutta tulkintaa ei ajatella tapahtuneeksi, saadut tulokset näyt-tävät osoittavan, että empiirinen maailma on

käsittämättömällä tavalla yhteensopiva taustaksi ajatellun, eetterin kaltaisen puhtaan matematii-kan kanssa. Olemmeko ymmärtäneet Tractatuk-sen loppulauseiden ajatuskulun oikein, jos yhä hyväksymme Wittgensteinin ja Apelin kannan, jonka mukaan yleiset lauseet maailmasta ovat epämielekkäitä? Maailma ei tämän käsityksen mukaan ole euklidinen eikä epäeuklidinen, kos-ka kumpikin olettamus postuloi sellaisen maail-masta riippumattoman kriteerin, johon nähden geometria voitaisiin määrittää joillakin maail-masta riippumattomilla menetelmillä.

Kirjallisuus

Apel, K.-O. (1970): Wittgenstein ja Heidegger. Teoksessa Filosofian tila ja tulevaisuus, toim. Jaakko Hintikka ja Lauri Routila, Weilin + Göös.

Atiyah, M. (1992): Matematiikka ja fysikaalinen maailma. Teoksessa Symbolien metsässä, toim. Osmo Pekonen, Art House.

Hintikka, J. (2001): Filosofian köyhyys ja rikkaus. Art Hou-se Oy.

Kusch, M.: Hintikka J. (1998): Kieli ja maailma, Pohjoinen 1988.

Wigner, E. (1992): Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä. Teoksessa Symbolien metsässä, toim. Osmo Pekonen, Art House.

Wittgenstein L. (1971): Tractatus logico-philosophicus, WSOY.

Kirjoittaja on professori (emeritus).

40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) tuoreessa ”Tutkimuksen monitieteisyys ja laatu” -selvityk-sessä tarkastellaan monitieteisen julkaisemisen kehitystä ja suhdetta tutkimuksen laatuun Web of Science -julkaisu- ja viittausaineiston, OKM-jul-kaisuaineiston sekä Julkaisufoorumi-luokituksen perusteella (Muhonen ym. 2016). Tässä katsaukses-sa keskitymme erityisesti Julkaisufoorumia koske-vien tulosten esittelyyn.

Julkaisufoorumi-luokituksen, samoin kuin kan-sainvälisten lehti-rankingien ja tutkimuksen arvi-ointien, on arveltu suosivan yksitieteistä tutkimus-ta monitieteisen tutkimuksen kustannuksella (ks. esim. Adams ym. 2007; Rafols ym. 2012). Julkaisu-kanava-luokitusten suhdetta tutkimuksen moni-tieteisyyteen ja laatuun ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu kaikki tieteenalat kattavilla julkaisu- ja luo-kitusaineistoilla. Tulosten perusteella Julkaisufoo-rumi-luokitus ei merkittävästi suosi tai syrji sen paremmin monitieteistä kuin yksitieteistäkään tut-kimusta.

Tieteidenvälisyyden sijaan käytämme käsitettä monitieteisyys, jonka perustamme empiirisen tarkastelumme lähtökohtiin (käsitteen määritte-lystä, ks. Muhonen ym. 2016, 15–16).

Tutkimuksen monitieteisyys on nostettu tär-keäksi tiedepoliittiseksi tavoitteeksi kansain-välistymisen ja avoimuuden rinnalle. Vallalla olevan käsityksen mukaan monitieteinen tutki-mus tuottaa uusia ja kriittisiä avauksia, sovelluk-sia ja innovaatioita sekä tieteellisiä läpimurtoja (Bruun ym. 2005, 40–41; Hollingsworth 2006). Erityisesti monitieteiseen tutkimukseen kohdis-tuu odotuksia yhteiskunnallisten ja globaalien ongelmien ratkaisijana (Lowe ja Phillipson 2006; Rafols ym. 2012). Vakiintuneiden tutkimusalo-jen valtavirrasta poikkeavan tai niiden rajapin-

noilla tapahtuvan monitieteisen tutkimuksen ei kuitenkaan ole nähty saavan ansaitsemaansa arvostusta lehtien vertaisarvioinneissa tai tutki-muksen tieteenaloittaisissa asiantuntija-arvioin-neissa. Viittauksiin perustuvien bibliometristen mittarien, samoin kuin eri tieteenaloilla arvos-tetuimpien ja viitatuimpien julkaisukanavien, nähdään usein suosivan yksialaista valtavirta-tutkimusta. Nämä huolet on nostettu esiin myös Julkaisufoorumi-luokituksen yhteydessä (Itto-nen 2011; Pihlström 2014; Meriläinen 2015).

Tutkimuksen monitieteisyyttä on mahdollis-ta tarkastella ja mitata useilla eri ulottuvuuksil-la. Ensiksi voidaan ajatella, että tutkimus on sitä monitieteisempää, mitä useampia eri tieteen-aloja se edustaa tai yhdistää (variety). Toiseksi monitieteistä tutkimusta on jäsennetty pieneen ja suureen monitieteisyyteen sen mukaan kuin-ka kaukana tutkimuksen yhdistämät tieteenalat ovat suhteessa toisiinsa (disparity). Kolmanneksi tutkimus on määritelty sitä monitieteisemmäksi mitä tasapainoisemmin eri alat ovat edustettuna (balance). (Rinia 2007; Rafols ym. 2012.)

Julkaisufoorumi-luokitusta koskevissa tar-kasteluissa monitieteisyyttä oli mahdollisuus määritellä sen perusteella, kuinka monia eri alo-ja julkaisut tai julkaisukanavat edustavat. Lisäksi eri alojen etäisyyttä toisiinsa määriteltiin käyt-tämällä tiheydeltään eriasteisia tieteenalaluoki-tuksia.

OKM-julkaisuaineistossa, joka koostuu yli-opistojen ministeriölle raportoimista julkai-suista, on jokaiselle artikkelille ja erillisteoksel-le ilmoitettu 1–6 OKM:n käyttämän luokituksen mukaista tieteenalaa, joista ensimmäinen on ensisijainen tieteenala. Tiedonkeruun käsikir-jan määritelmän mukaan ”tieteenala tarkoit-taa julkaisun sisällöllistä tieteenalaa, eli tutkijan

Monitieteisen tutkimuksen asema Julkaisufoorumi-luokituksessa

Janne Pölönen ja Reetta Muhonen

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 41

tai tutkijoiden näkökulmaa julkaisuun”. Vaikka tieteenalojen määrittelyn käytännöt voivat olla hyvinkin vaihtelevia, julkaisuille ilmoitettujen alojen lukumäärän voidaan olettaa heijastavan julkaisujen sisällöllistä monitieteisyyttä. OKM:n luokituksessa on kuusi päätieteenalaa ja 66 tie-teenalaa, joita ryhmiteltiin myös 34 bibliomet-riikka-alan kokonaisuuksiksi (Muhonen ym. 2016, 75–80 ; 122–127). OKM-julkaisuaineiston lisäksi voitiin hyödyntää Web of Science (WoS)- ja Scopus-viittaustietokantojen käyttämiä tie-teenalaluokituksia. Viittaustietokannoissa on perinteisesti määritetty tieteenaloja lehdille, joi-den perusteella päätellään yksittäisten artikke-lien tieteenalat. WoS:ssa lehdille on määritetty 1–6 tieteenalaa, joita on kaikkiaan 258. Scopuk-sessa lehdille on määrittely 1–8 tieteenalaa, joita on yhteensä 307. Lehdille määritettyjen tieteen-alojen lukumäärä voi kertoa sekä julkaistun tut-kimuksen sisällöllisestä monitieteisyydestä että julkaisukanavan laaja-alaisuudesta.

Vertaisarvioitujen artikkelien ja kirjojen monitieteisyyttä tarkasteltiin sekä OKM-jul-kaisuaineistoon tiedonkeruussa ilmoitettujen päätieteenalojen ja bibliometriikka-alojen että lehdille WoS- ja Scopus-tietokannoissa määri-tettyjen tieteenalojen lukumäärän perusteella. Pää- ja bibliometriikka-alojen perusteella tapah-tuvan tarkastelun kohteena oli lähes 50 000 vertaisarvioitua lehtiartikkelia, konferenssiar-tikkelia, kokoomateosartikkelia ja erillisteosta (tiedonkeruun julkaisutyypit A1-4 ja C1), joiden julkaisuvuosi on 2011–2014 (Aalto-yliopiston julkaisut jätettiin tämän tarkastelun ulkopuo-lelle erilaisesta julkaisujen tieteenalojen mää-rittelytavasta johtuen). WoS- ja Scopus-alojen perusteella tarkastelu kohdistui 50 000–55 000

vertaisarvioituun artikkeliin (mukaan lukien Aalto-yliopiston julkaisut). Julkaisut on sijoitet-tu tasoluokkiin 0–3 vuosina 2012–2014 voimas-sa olleen Julkaisufoorumi-luokituksen mukai-sesti.

Julkaisujen monitieteisyys, sikäli kuin sitä voidaan tunnistaa käytettävissä olleiden tieteen-alaluokitusten perusteella, ei näyttäisi merkittä-västi vaikuttavan niiden saamaan Julkaisufooru-mi-luokkaan. Monitieteisyyden ja tasoluokan yhteys on kuitenkin positiivinen, eli tason 3 jul-kaisut sisältävät keskimäärin hieman enemmän bibliometriikka-, WoS- ja Scopus-aloja kuin alempien tasojen julkaisut (taulukko 1). Tämä positiivinen yhteys ei kuitenkaan päde määri-teltäessä kanavan monitieteisyyttä julkaisuissa edustettujen päätieteenalojen määrän mukaan. Tulos havainnollistaa käytetyn tieteenalaluo-kituksen merkityksen tulosten näkökulmasta. Toisilleen kaukaisten tieteenalojen, kuten pää-tieteenalojen, välinen monitieteisyys on harvi-naisempaa kuin läheisten alojen yhteistyö (ks. esim. Muhonen ym. 2016, 38–41).

Vastaavasti julkaisukanavien monitietei-syyttä tarkasteltiin laskemalla, kuinka mon-ta päätieteenalaa ja bibliometriikka-alaa niissä ilmestyneille artikkeleille ja kirjoille oli OKM-julkaisutiedonkeruussa keskimäärin ilmoitet-tu. Lisäksi viittaustietokannoissa indeksoiduille lehdille ja sarjoille laskettiin WoS- ja Scopus-tie-teenalaluokkien lukumäärät. OKM-julkaisuai-neiston sisältämiin tieteenalaluokituksiin perus-tuvan tarkastelun kohteena oli lähes 15  000 kanavaa, WoS- ja Scopus aineistot puolestaan kattavat 11 000–15 000 Julkaisufoorumissa arvi-oitua lehteä ja sarjaa. Kumpikaan tarkastelu ei tue oletusta, että Julkaisufoorumi suosisi erityi-

Julkaisufoorumi-luokka

Päätieteenaloja Bibliometriikka-aloja

Web of Science -aloja

Scopus-aloja

Taso 3 1,1 1,4 1,7 2,3

Taso 2 1,1 1,4 1,7 2,2

Taso 1 1,1 1,3 1,6 2,2

Taso 0 1,1 1,3 1,3 1,6

Yhteensä 1,1 1,3 1,7 2,2

Taulukko 1. Julkaisujen monitieteisyys tasoluokittain.

42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

sesti yksialaisia tai yksialaista tutkimusta julkai-sevia kanavia (taulukko 2).

Sekä julkaisun että julkaisukanavan moni-tieteisyyden suhdetta julkaisufoorumiluokkaan tarkasteltiin myös viiden esimerkkialan (tieto-jenkäsittelytieteet, fysiikka, biolääketieteet, kas-vatustieteet sekä sosiologia) valossa. Yhteys tut-kimuksen monitieteisyyden ja laadun välillä ei vaihdellut merkittävästi esimerkkialojemme välillä, mutta saman alan tulokset vaihtelivat jos-sain määrin riippuen siitä, mitä tieteenalaluoki-tusta käytettiin. Tarkastelu tehtiin neljällä eri tieteenalaluokituksella (päätieteenalat, biblio-metriikka-alat, WoS- ja Scopus-alat). Varsinais-ten tulosten ohella julkaisufoorumiaineistolla tehty analyysi havainnollistaa tieteenalaluoki-tuksen valinnan merkitystä bibliometrisessä tut-kimuksessa. (Ks. luku 4, Muhonen ym. 2016.)

PohdintaaKun tarkastellaan yliopistojen koko julkaisu-tuotantoa ja kaikkia Julkaisufoorumissa arvioi-tuja kanavia, luokitus ei näytä asettavan moni-tieteistä tutkimusta yksitieteistä heikompaan asemaan. Tästä huolimatta monitieteisen tutki-muksen asemaan tulee Julkaisufoorumissa kiin-nittää erityistä huomiota. Julkaisukanavat on arviointia varten jaettu tieteenaloittaisten asian-tuntijapaneelien arvioitavaksi. Monitieteisyyden näkökulmasta voi olla ongelmallista, että taso-luokat vastaavat lähinnä sen paneelialan arvos-tuksia, jota kanavat pääasiassa edustavat. Toi-saalta monitieteisyyttä tukee se, että kanavan tasoluokka on sama kaikille artikkeleille ja kir-joille niiden edustamasta tieteenalasta tai -alois-ta riippumatta. Näin ollen Julkaisufoorumi voi myös kannustaa tutkijoita käyttämään muita-

kin kuin oman tutkimusalan kannalta vakiin-tuneimpia julkaisukanavia. Monitieteisen jul-kaisemisen ongelmat ovat pitkälti tapaus- ja tieteenalakohtaisia, ja ne voivat johtua esimer-kiksi metodisesta ja paradigmaattisesta hete-rogeenisyydestä, mikä on tyypillistä erityisesti ihmistieteille.

Esimerkiksi taloustieteiden piirissä on käy-ty keskustelua siitä, että alalla jo perinteeksi muodostuneet kansainväliset lehtiluokitukset, kuten Association of Business Schools’ Acade-mic Journal Guide (ABS), eivät arvosta riittäväs-ti vallitsevasta paradigmasta poikkeavaa tutki-musta edustavia julkaisukanavia (esim. Ittonen 2011). Ismael Rafols ja kumppanit ovat osoitta-neet juuri ABS-luokitukseen perustuvan arvi-oinnin voivan suosia taloustieteen valtavirtaa edustavaa tutkimusta (Rafols ym 2012). Susan Meriläinen on kiinnittänyt huomiota erityises-ti sukupuolentutkimuksen haasteelliseen ase-maan Julkaisufoorumin taloustieteen paneelissa 16 (Meriläinen 2015). Taloustieteen paneeli ei kuitenkaan yksin määritä sukupuolentutkimuk-sen asemaa Julkaisufoorumissa, sillä alan jul-kaisukanavia on arvioitu muissakin paneeleissa. Erityisesti sosiaalitieteiden paneelissa 17 useita sukupuolentutkimuksen kanavia on sijoitettu tasoluokkiin 2 ja 3.

Julkaisufoorumiaineiston lisäksi selvitykses-sämme tarkastellaan monitieteisyyden suhdetta tutkimuksen laatuun sekä Web of Science -jul-kaisujen että opetus- ja kulttuuriministeriön jul-kaisutiedonkeruuaineiston valossa. Laajemman tutkimuksemme tulokset tukevat väitettä siitä, että tieteenalojen orientaatiot monitieteiseen tutkimukseen vaihtelevat. Avaruustieteet, tähti-tiede ja taloustieteet kuuluvat yksitieteisimpien

Julkaisufoorumi-luokka

Päätieteenaloja Bibliometriikka-aloja

Web of Science -aloja

Scopus-aloja

Taso 3 1,3 1,6 1,7 2,2

Taso 2 1,2 1,5 1,7 2,3

Taso 1 1,2 1,5 1,5 2,1

Taso 0 1,3 1,6 1,2 1,8

Yhteensä 1,3 1,6 1,6 2,1

Taulukko 2. Julkaisukanavien monitieteisyys tasoluokittain.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 43

alojen joukkoon, vastaavasti monitieteisintä tut-kimusta edustavat ympäristötieteet ja -tekniikka (ks. lisää Muhonen ym. 2016, 48). Joitakin aloja kuvaa keskittyminen luonteeltaan soveltavam-piin, monitieteisiin tutkimuskysymyksiin, toisia tieteenaloja voi luonnehtia puhtaammin yksi-tieteiseen perustutkimukseen orientoituneik-si. Samoin kuin tieteenaloja ei voi tyhjentävästi lokeroida pelkästään joko perus- tai soveltavaan tutkimukseen keskittyviksi, alan orientaatio ei myöskään kuvaa sen suhdetta monitieteisyyteen aukottomasti (tieteenalakulttuureista ks. Becher 1989; Ylijoki 1998.) Alalle ominaisten tutkimus-kysymysten näkökulmasta monitieteisyys ei ole samaan tapaan tavoiteltava tekijä kaikilla aloilla.

Tutkimuksemme tärkein tulos oli se, että monitieteisyyden ja tutkimuksen laadun suh-teessa on kysymys tieteenalakohtaisesta ilmiöstä. Esimerkiksi joillain aloilla julkaisun monitietei-syys oli vahvasti yhteydessä sen saamiin viittaus-määrin (lääketieteen tekniikka, fysiikka, talous-tieteet). Vastaavasti toisilla aloilla yksitieteiset julkaisut saivat selvästi eniten viittauksia (ava-ruustieteet ja tähtitiede). Lisäksi joillain aloilla monitieteisyyden suhde julkaisun saamiin viit-tausmääriin näkyi selvimmin yhteen alaan viit-taavien julkaisujen alhaisempana suhteellisena viittausindeksinä, mutta muuten monitieteisyy-den kasvu ei suoraan lisännyt julkaisun saamia viittausmääriä (terveystieteet, biolääketiede).

Tutkimuksemme tulosten perusteella voi-daan kysyä, pohjaako monitieteisen tutki-muksen väitetty heikompi asema tutkimuksen arvioinneissa tiedeyhteisön perinteiseen oppi-tuolijakoon. Mahdollisuudet monitieteisen tut-kimuksen toteuttamiseen liittyvät tieteen sisäis-ten tekijöiden, kuten julkaisukäytäntöjen tai metodologisten periaatteiden, ohella organisa-torisiin ja manageriaalisiin ehtoihin yliopistojen ja tutkimuslaitosten sisällä. Monitieteisen tutki-muksen tukemisen kannalta yhtenä olennaise-na kysymyksenä onkin esitetty se, missä määrin tieteenalojen perinteistä autonomiaa halutaan kunnioittaa tai uhata. (Mäki 2015.)

Kirjallisuus

Adams, J., Jackson, L. ja Marshall, S. (2007): Bibliomet-ric analysis of interdisciplinary research. Report for the Higher Education Funding Council for England.

Becher, T. (1989): Academic tribes and territories: Intellec-tual inquiry and the cultures of disciplines Milton and Keynes. The Society for Research into Higher Educa-tion & Open University Press.

Bruun, H., Hukkinen, J., Huutoniemi, K. ja Klein, J. T. (2005): Promoting interdisciplinary research: the case of the academy of Finland. Suomen Akatemia.

Hollingsworth, J. R. (2006): A path-dependent perspec-tive on institutional and organizational factors shap-ing major scientific discoveries. Teoksessa J. Hage ja M. Meeus (toim.) Innovation science and institutional change. Oxford University Press, 423–442.

Ittonen, K. (2011) Developing a publication ranking system in Finland: a discussion, Liiketaloudellinen aikakauskir-ja 1, 102–114.

Lowe, P., ja Phillipson, J. (2006): Reflexive interdisciplinary research: The making of a research programme on the rural economy and land use. Journal of Agricultural Economics 57 (2), 165–184.

Meriläinen, S. (2015) Julkaisufoorumin tasoluokitus. Ovat-ko vaihtoehtoiset lähestymistavat ja poikkitieteellinen tutkimus uhattuina? Sukupuolentutkimus – Genusforsk-ning 28 (3), 45–50.

Muhonen, R., Eskola, O., Leino., Y. ja Pölönen, J. (2016): Tut-kimuksen monitieteisyys ja laatu. Opetus- ja kulttuuri-ministeriön julkaisuja 2016:2. Saatavilla: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/okm12.pdf?lang=fi.

Mäki, U. (2015): Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopis-toissa. Tieteessä tapahtuu 33 (4), 39–40.

Pihlström, S. (2014): Academic publishing and interdisci-plinarity: Finnish experiences, Human Affairs 24 (1), 40–47.

van Rijnsoever FJ ja Hessels, LK. (2011): Factors associated with disciplinary and interdisciplinary research collab-oration. Research Policy 40 (3), 463–472.

Rafols, I., Leydesdorff, L., O’Hare, A., Nightingale, P., ja Stirling, A. (2012: How journal rankings can suppress interdisciplinary research: A comparison between innovation studies and business & management. Research Policy, 41 (7), 1262–1282.

Rinia, E. J., (2007): Measurement and evaluation of interdis-ciplinary research and knowledge transfer. Ph.D. Thesis. Universiteit Leiden.

Ylijoki, O.-H. (1998) Akateemiset heimokulttuurit ja novii-sien sosialisaatio. Tampere, Vastapaino.

Janne Pölönen on Julkaisufoorumin suunnitteli-ja Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. Reetta Muhonen on tutkijatohtori TaSTIssa Tampereen yliopistossa.

44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Menestyminen urheilussa ei ole sattumaa, vaikka joskus sitäkin tarvitaan. Menestys on tulosta lah-jakkuudesta, tekemisen taidosta ja tahdosta. Koke-neiden urheilijoiden ja valmentajien mielestä tahto on näistä kaikkein tärkein. Sitä, samoin kuin lah-jakkuutta, on toisilla enemmän toisilla vähemmän. Tekemisen taitoa, sekä harjoittelussa että kilpailu-tilanteessa, voivat kaikki kehittää, jos tähän vain on tahtoa. Tämä tekee urheilun ja urheiluvalmennuk-sen mielekkääksi, vaikka fyysinen lähtötaso ei olisi-kaan paras mahdollinen.

Harjoitusvaikutus on tottumista tehtyyn työhönMenestyksellinen kilpaurheiluharjoittelu on parhaimmillaan yksinkertaista ja selväpiirteistä. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että harjoittelu vaikuttaa juuri siten, kun harjoitellaan. Elimistö adaptoituu tehtyyn työhön ja tulee juuri siihen vahvemmaksi ja soveliaammaksi. Kun nostel-laan painoja, tullaan paremmaksi painonnosta-jaksi. Kun juostaan keskimatkoja, tullaan parem-maksi keskimatkuriksi. Kannattaa siis harjoitella juuri sitä ja siten kuin toivoo kehittyvänsä. Kun harjoittelua lisätään, adaptaatio syvenee ja suo-rituskyky nousee, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Lisäpuurtaminen ei välttämättä auta. Sen sijaan lepo tai vähempi harjoittelu voi auttaa, ainakin tilapäisesti ja joskus jopa dramaattisesti.

Oikeanlainen ja oikea-aikainen lepo on sitä, mikä urheiluvalmennuksessa vaatii erityistä tekemisen taitoa. Urheiluvalmennuksessa puhu-taan paljon harjoittelun ohjelmoinnista. Sillä tarkoitetaan monipuolista työtä, joka on yksit-täisten harjoitusten ja harjoituspäivien sisäl-lön suunnittelua, yksittäisten harjoitusjaksojen (yleensä viikko) sisällön suunnittelua, peräk-käisten jaksojen suunnittelua ja koko harjoi-

tuskauden sekä useampien harjoituskausien pidemmän tähtäimen suunnittelua.

Ohjelmointi on järjestelmällisen urheiluval-mennuksen perusta. Parhaimmillaan se auttaa urheilijaa ja valmentajaa pysymään oikealla tiel-lä ja etenemään harjoittelussaan järkevästi. Toi-saalta, yliohjelmoinnilla harjoittelusta tulee hel-posti konemaista, monimutkaista ja se voi jopa harhauttaa tekemisen pois oleellisesta. Oleellis-ta ei ole orjallisesti seurata ennalta suunniteltua hyvääkään harjoitusohjelmaa. Oleellisinta kai-kille urheilijoille on kehittyä kilpailutavoitteen mukaisesti, eli tottua mahdollisimman hyvin juuri tavoitteen mukaiseen tekemiseen. Tie tähän on periaatteessa hyvin suora. Tehdään sitä, missä halutaan kehittyä, ja annetaan elimis-tölle aikaa tottua tähän tekemiseen.

Citius, altius, fortius – kun pelkkä tottuminen ei riitäJotta tottumisesta päästäisiin asteittain korkeam-malle tasolle, on elimistöä hyvä rakentaa totuttavan (lajinomaisen) harjoittelun ohella asteittain vahvemmaksi, nopeammaksi ja kestä vämmäksi. Urheiluvalmennuksessa tästä käytetään nimitys-tä ominaisuuskohtainen harjoittelu. Ominaisuus-kohtaisella harjoittelulla hankitaan lisää fyysistä kapasiteettia, käytännössä voimaa ja kestävyyttä. Suuremman fyysisen kapasiteetin turvin voidaan tehdä tehokkaampia lajisuorituksia (voimakapa-siteetti), ja jaksetaan tehdä näitä enemmän (kes-tävyyskapasiteetti). Tehostuneen lajiharjoittelun kautta voidaan kilpailusuorituksissa olla voimak-kaampia, nopeampia ja kestävämpiä, ja selvitä kil-pailutekemisestä astetta helpommin.

Kilpaurheilussa lajiharjoittelun ja ominai-suuskohtaisen harjoittelun annostelu on välillä aikamoista taitelua: pelkkä lajiharjoittelu on var-

Urheilussa kehittymiseen tarvitaan tekemistä ja tahtoa

Timo Vuorimaa

SATTUMIA TIETEEN PÄIVILTÄ 2015

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 45

ma tie oikeansuuntaiseen kehittymiseen. Astet-ta korkeammalle voidaan kuitenkin päästä omi-naisuuksien (voima ja kestävyys) kehittämisen kautta – mutta voidaan harhautua myös sivurai-teille. Kapasiteetti lisääntyy, mutta lajisuoritus ei parane, tai jopa heikkenee.

Hyvän urheilijan kilpaileminen näyttää helpoltaHyvän urheilijan tekeminen näyttää yleen-sä helpolta. Hyvä juoksija pystyy esimerkiksi juoksemaan kovaa, mutta meno vaikuttaa kii-reettömältä, kanssajuoksijoihin verrattuna jopa hitaalta. Helppous kilpailutilanteessa edellyttää sitä, ettei urheilija joudu yrittämään täysin ääri-rajoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että urhei-lijalla on kilpailutehoon nähden riittävästi voi-ma- ja nopeusreserviä.

Voima- ja nopeus liitetään yleensä voima-nopeuslajeihin. Kuitenkin, myös kestävyyslajeissa pätee sama periaate. Tekeminen voi olla helppoa ja taloudellista vain, mikäli voima- ja nopeusre-serviä on selvästi yli kilpailutilanteessa vaaditta-van tason. Taloudellisuuden kehittäminen ja yllä-pito pitkäkestoisissakin urheilulajeissa vaatii siis voima-nopeusharjoittelua. Tämän ajoittaminen ja sopiva annostelu on valmennuksen ohjelmoin-nin taitoa. Liika ja liian lähellä päätavoitetta tehty voimaharjoittelu pitää suorituskyvyn ja suorituk-sen helppouden piilossa. Toisaalta liian kaukana päätavoitteesta tehdyn voimaharjoittelun hyödyt ehtivät hävitä. Ilman voimaharjoittelua urheilija voi myös tuntea itsensä voimattomaksi ja vähem-män itsevarmaksi.

Kilpailukunnon viimeistely vaatii tarkkuuttaSanotaan, että huippu-urheilijalle vaikeinta ei ole päästä kuntoon vaan päästä kuntoon oikeana päivänä. Kunnon ajoituksesta on todettu myös, että se on hyvin epätieteellistä. Se onnistuu sitä varmemmin, mitä vähemmän on harjoiteltu. Kunnon ajoittuminen ei kuitenkaan ole pel-kästään sattumaa. Urheilijoille onneksi se nou-dattelee myös tiettyjä lainalaisuuksia. Keskeistä on oppia tunnistamaan näitä lainalaisuuksia ja tekemisen taitoa viimeistelystä, muun muassa

siitä, mihin sopii tapering-tyyppinen viimeistely ja mihin sharpening- tyyppinen viimeistely.

Tapering tarkoittaa harjoittelun keventämistä joko asteittain tai kokonaisvaltaisesti (= lepää-mistä). Tämän tyyppinen lepäämiseen pohjaa-va viimeistely näyttää sopivan erityisen hyvin nopeille urheilijatyypeille. Sharpening tarkoit-taa harjoittelun asteittaista terävöittämistä, mis-sä harjoittelun rytmiä ja harjoitteiden luonnet-ta ei juurikaan muuteta. Viimeistely sopii hyvin kestäville tyypeille, ja on esimerkiksi huippu-maratonjuoksijoiden käyttämä viimeistelymalli. Tässä mallissa urheilija harjoittelee kovaa ja pal-jon aina noin kahden viikon päähän kilpailusta. Viimeisen kahden viikon aikana harjoittelussa edetään niin sanotulla cut down -periaatteella. Tällöin harjoitteet ja harjoittelun rytmitys ovat hyvin samankaltaisia kuin edeltävällä kovalla harjoitusjaksolla. Ainoastaan harjoittelun mää-rää pudotetaan ja harjoitteita ikään kuin terä-vöitetään. Tämä viimeistely toimii kaikkein todennäköisimmin silloin, kun urheilija on vii-meistelyyn lähdettäessä jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ja kun viime vaiheen harjoittelussa tehdään totuttuja asioita, on odottamattomien suorituskykyvaihtelujen todennäköisyys pieni.

Juoksun taloudellisuuden kehittämisen kaksi tietäKun tarkkaillaan isomman juoksijaryhmän juoksemista, voidaan silmämääräisestikin erot-taa kaksi eri tyyppiä. Toiset tyypit juoksevat pystyssä ja ilmavasti, toiset matalalla ja usein virtaviivaisemmin. Edellisisistä voidaan käyt-tää nimitystä ”ilmajuoksijat” ja jälkimmäisistä nimitystä ”maajuoksijat”.

Ilmajuoksijoille on tyypillistä suuri painopis-teen vertikaaliheilahtelu (pään ylös–alas-liike), käsien taittuminen ja liike kyynärnivelestä, lan-tion pysyminen ylhäällä ja takaa ylöspäin kään-tyneenä, kontaktin tapahtuminen painopisteen alla ja päkiällä. Maajuoksijoille on vastaavas-ti tyypillistä pieni painopisteen vertikaaliliike, käsien liike olkanivelestä, lantion kääntyminen alaspäin, kontakti edestä ja koko jalkaterällä.

Molemmilla juoksutavoilla voidaan juos-ta helposti ja taloudellisesti. Maajuoksijoiden

46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

ta. Löytämiseen tarvitaan joskus taitoa, joskus jopa tiedettä, toisinaan sattumaakin. Eniten tarvitaan kuitenkin kokemusta, tahtoa ja uskoa omiin kykyihin. Näiden avulla löytyy kehittymi-seen johtava tie, joskus tasainen ja nopea, joskus vähän mutkaisempi ja kuoppaisempi.

Lähteet

Aagaard P. ja Raastad T. (2012): Strength training for Endu-rance Performance. Teoksessa Muijika I (toim.) Endu-rance Training – Science and Practise. Inigo Mujika S.L.U., 51–59.

Gindre, C., Lussiana, T., Hebert-Losier, K. ja Mourot, L. (2016): Aerial and Terrestrial Patterns: A Novel Approach to Analyzing Human Running. Int J Sports Med 37, 25–29.

Kunimasa, Y., Sano, K., Oda, T., Nicol, C., Komi, P. V., Loca-telli, E., Ito, A. ja Ishikawa, M. (2014): Spesific muscle-tendon architecture in elite Kenyan distance runners. Scand J Med Sci Sports 24, e269–e274.

Lucia, A., Esteve-Lanao, J., Olivan, J., Gomez-Gallego, F., San Juan, A. F., Santiago, C., Perez, M., Chamorro-Vina, C. ja Foster, C. (2006): Physiological characteristics of the best Eritrean runners – exceptional running economy. NRC Research Press Web site http://apnm.nrc.ca.

Lucia, A., Olivan, J., Bravo, J., Gonzalez-Freire, M. ja Fos-ter, C. (2008): The key to top-level endurance running performance: a unique example. Br J Sports Med 42, 172–174.

Magness S. (2014): The Science of Running. Origin Press.

Kirjoittaja on liikuntatieteiden tohtori, joka toimii yliopettajana Haaga-Helia ammattikorkeakoulus-sa Vierumäellä.

talou dellisuus perustuu virtaviivaiseen eteen-päin askellukseen ja ilmajuoksijoiden hyvään elastisuuden ja potentiaalienergian hyödyntä-miseen. Nuoret ja nopeat juoksijatyypit ovat yleensä enemmän ilmajuoksijoita, kun taas maajuoksijoissa on paljon kestäviä ja iäkkääm-piä juoksijoita.

Maajuoksijat ja ilmajuoksijat hyötyvät kaiken kaikkiaan jonkin verran erityyppisestä harjoitte-lusta. Ilmajuoksijoille sopii hyvin intervallityyp-pinen ja nopearytminen harjoittelu. Juoksun taloudellisuutta he kehittävät paremmin elastis-ten harjoitteiden kautta tekemällä runsaammin muun muassa hyppelyitä ja loikkia. Maajuoksi-jat sopeutuvat paremmin kestoharjoitteluun ja saavat näistä paremmat harjoitusvasteet. Heillä juoksun taloudellisuuden kehittymiseen tarvit-tava lihasjäntevyys ja -voima parantuvat yleen-sä hyvin perusvoimaharjoittelun ja vastusjuok-sujen kautta, eli harjoitteilla, joissa liikenopeus on hitaampi kuin tyypillisissä nopean juoksijan loikka- ja hyppelyharjoitteissa.

Kaiken kaikkiaan hyvä harjoittelu, niin juok-sijoilla kuin minkä tahansa urheilulajin urhei-lijoilla, on parhaimmillaan yksinkertaista. Har-joittelu parantaa lajisuoritusta sitä varmemmin, mitä enemmän se muistuttaa lajin kilpailusuo-ritusta. Hyvä harjoittelu nojaa urheilijan vah-vuuksiin ja jalostuu heikkouksien korjaamisella ja ripauksella yksilöllisyyttä. Näiden etsiminen tekee urheiluvalmennuksesta mielenkiintois-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 47

Vuoden 2015 Tieteen päivillä pidin esityksen sattu-man osuudesta tähtitieteen historiassa ja luennon loppupuolella esittelin, millaista roolia sattumal-le on sovitettu maailmankaikkeuden synnyssä ja kehityksessä. Koska aihe alkoi ylittää suurimmatkin ajalliset ja avaruudelliset mitat, katsoin soveliaaksi kertoa lopuksi tarinan avaruuden valloituksen var-haisvaiheista. Siinähän, jos missä, sattuma lienee ollut keskeinen niin onnistumisen kuin epäonnen tuojanakin.

Opintomatkalla suurilla järvilläTarinani liittyy tiedekeskus Heurekan perusta-misvaiheeseen. Sen osana kiersimme dosentti Timo Rahusen kanssa vuoden 1983 alussa poh-joisamerikkalaisia tiedekeskuksia oppiaksemme, mitä ne oikeastaan olivat ja miten ne menestyi-vät. Tampereen kaupungin Särkänniemi-yhtiö oli palkannut Timon tiedekeskushankkeeseen, koska Tampereen kaupungilla oli kiinnostusta uudenlaista toimintaa kohtaan. Kolmiviikkoisen kiertomatkan tärkeä kohde oli Chicagon tekno-logiamuseo, jonka johtaja Victor J. Danilov oli amerikkalaisen tiedekeskusaatteen johtohahmo. Häneltä oli vuonna 1982 ilmestynyt kirja maa-ilman tiedekeskuksista. Danilov vierailikin pian Suomessa tiedekeskusseminaarin puhujana.

Chicagon teknologian museosta oli määrä-tietoisesti kehitetty omakohtaiseen kokeilemi-seen perustuva tiedekeskus. Siihen tutustumisen ohella oli opettavaista tutustua lähistöllä sijait-sevaan Adler-planetaarioon, joka oli perustet-tu vuonna 1930, ensimmäisenä Yhdysvalloissa. Sitä johti Joseph M. Chamberlain (1923–2011). Hänen mielipuuhiaan oli opettaa navigointia planetaarion vieressä avautuvan Michigan-jär-ven purjehtijoille. Chamberlain oli palvellut toi-sen maailmansodan aikana kauppalaivastossa

Atlantilla ja Tyynellämerellä.Välitön Chamberlain kutsui Timon ja minut

illalliselle suosikkipaikkaansa nimeltä Bake-ry. Ravintolan omisti sen perustaja, unkarilais-syntyinen Louis Szathmáry (1919–96), joka työskenteli jokaisena iltana ravintolansa keit-tiössä ja johti sitä yksinvaltiaana. Mainion ate-rian aikana keskustelimme Camberlainin kans-sa planetaariotoiminnan monista ongelmista ja ammensimme hänen laajasta kokemuksestaan. Illan mittaan hän kertoi myös ravintolan omis-tajasta, joka välillä pistäytyi tervehtimässä meitä. Louis pyysi meitä viipymään, niin että ehtisim-me keskustella, kun keittiö pian suljetaan. Ateri-an lopulla isäntämme Joseph kertoi, että Chica-gossa Louis Szathmáry tunnettiin mesenaattina, joka oli lahjoittanut monia käsikirjoituksia ja kirja-aarteita Chicagon yliopistolle. Myös Adler-planetaario sai menestyneeltä ravintoloitsijalta usein lahjoituksia. Kun Joseph toi vieraansa syö-mään Louisin ”Leipomoon”, posti toi useimmi-ten illan laskun kuitattuna.

Pian Maître de cuisine istahtikin pöytäämme. Seurasi unohtumaton tarinatuokio. Louis kertoi tulleensa vapaaehtoiseksi Suomeen talvisodan alettua vuonna 1939. Talvisodan päätyttyä hän oli lähtenyt Suomesta ja siirtynyt Yhdysvaltoi-hin. Siellä hänestä oli tullut menestynyt ravinto-layrittäjä, joka oli julkaissut reseptejään useana kokoelmana. Saimme Timon kanssa kumpikin häneltä lahjana The Bakery Restaurant Cookboo-kin omistuskirjoituksin.

Avaruuskokin kertomaaMutta ei siinä kaikki. Louis kertoi vastanneen-sa Yhdysvaltain miehitettyjen kuulentojen eli Apollo-ohjelman miehistöjen muonituksesta. Runsaan vuosikymmenen (1961–72) kestäneen

Sattumaa Kuussa

Tapio Markkanen

48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

ohjelman jokaiselle lennolle oli nimetty miehis-tö ja varamiehistö. Ruoanvalmistuksessa nouda-tettiin tietysti mahdollisimman tiukkoja hygie-niavaatimuksia, mutta kaiken varalta miehistöt söivät Apollo-ohjelman aikana eri ateriat. Jos ruoasta tulisi mahanpuruja, varamiehistö ehkä välttyisi niiltä. Louis kertoi uransa unohtumat-tomimmasta kokemuksesta. Kun Apollo-ohjel-ma päättyi, hän sai järjestää päättäjäisten juh-la-aterian. Päivälliselle osallistui myös Wernher von Braun (1912–77). Toisen maailmansodan aikana von Braun oli V2-aseen pääsuunnitte-lija. Sodan jälkeen hän oli Yhdysvaltain ava-ruusohjelman, varsinkin miehitettyjen lentojen keskeisimpiä vaikuttajia. Apollo-ohjelman pää-tösateria jäi hänen viimeiseksi julkiseksi esiin-tymisekseen. Keittiömestarille tilaisuus oli iki-muistoinen, koska silloin kuulentojen miehistöt söivät ensi kerran saman aterian koko ohjelman aikana.

Louisilla oli vielä yllätys takataskussaan. Apollo 11 -lennolla ihminen astui ensi ker-ran Kuun kamaralle 20.7.1969. Paluulennolle lähdettiin seuraavana päivänä. Retkikunta oli kerännyt parikymmentä kiloa näytteitä kotiin vietäväksi. Kuormaa kevennettiin heittämäl-lä ulos nyt tarpeettomia varusteita. Tuoksinas-sa astronautti Edwin E. Aldrin Jr. kolautti läh-tömoottorin pääkatkaisijan vipua, niin että se katkesi runkoaan myöten. Kynnet oli ilmeisesti leikattu ennen matkaa, niin ettei virtapiiriä saa-tu suljetuksi. Houstonissa lennonjohto ryhtyi kuumeisesti tutkimaan kuumoduulin täydellistä mallia löytääkseen keinon, jolla viasta selvittäi-siin. Miesten pääsy Kuusta kotiin oli sen varassa.

Ratkaisu löytyi. Lennonjohto kysyi, oliko astro-nauteilla kynä jäljellä. Kyse oli varsin tavallises-ta kuulakärkikynästä, jollaista astronautit käyt-tivät lennoilla. Kuten tavallista, kynän saattoi purkaa kiertämällä hylsyn auki. Kuivamustepat-ruunan kärki sopi murtuneen vivun onteloon, ja siitä saatiin vipu, jolla katkaisijaa saattoi kään-tää moottorin käynnistysvirtapiirin sulkemisek-si. Louis oli hankkinut liikelahjaksi noita kyniä kuulentojen päättyessä ja lahjoitti Timolle ja minulle sellaisen.

Mielestäni lennonvarmistuksessa odottamat-tomaan ja merkitykseltään ratkaisevaan käyt-töön päätynyt kynä oli syytä esitellä Tieteen päivillä 2015. Luultavasti tarina oli omiaan lop-pukevennykseksi esitykseen, jonka tuiki vakava otsikko oli Löytyikö maailmankaikkeus sattu-malta?

Kirjallisuus

Danilov, Victor J. (1982): Science and technology centers. MIT Press, Cambridge MA, USA.

Szathmáry, Louis (1981), The ”Bakery” Restaurant Cookbook. Boston.

Jones, Eric M. (1995, revised 2016): Trying to Rest, Apollo 11 Lunar Surface Journal. http://www.hq.nasa.gov/alsj/a11/a11.posteva.html, haettu 16.2.2016

Tieteen päivät 2015: istunto Sattuma ja maailman avartu-minen, taltiointi verkossa: https://www.youtube.com/watch?v=iyFmdTWw0ck

Markkanen, Tapio (2015): Sattuman lyhyt askel avaruuteen kirjassa Kaikkea sattuu (toim. Ilari Hetemäki, Pauliina Raento, Hannu Sariola ja Tuomas Seppä). Gaudeamus, s. 28–43 ja Onko maailmankaikkeus sattuma? samassa teoksessa s. 44–46.

Kirjoittaja on professori.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 49

Atte Oksanen ja Pekka Räsänen käsittelevät Tie-teessä tapahtuu -lehden artikkelissaan Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuk-sen toimikunnan rahoituspäätöksiä ja rahoitetun tutkimuksen tuloksellisuutta. Artikkelin aineistos-sa ja analyysissä on vakavia puutteita. Tämän vuok-si heidän johtopäätöksensä ovat ongelmallisia ja jopa virheellisiä. On tärkeää, että rahoituspäätös-ten perusteista sekä tutkimuksen tuottavuudes-ta ja vaikuttavuudesta keskustellaan. Samalla on kuitenkin varmistettava, että käytetyt aineistot ja menetelmät soveltuvat kulloinkin valitun tarkaste-lun tavoitteisiin.

Julkaisu- ja viittausmääriin perustuvilla tarkas-teluilla on oma roolinsa riittävän suurten ana-lyysiyksiköiden, esimerkiksi tieteenalojen, tut-kimusorganisaatioiden tai maiden arvioinnissa. Yksittäisten tutkimusrahoitushakemusten arvi-oinnin ja päätöksenteon tulee perustua ver-taisarviointiin. Rahoitetun hankkeen tuloksel-lisuutta ei myöskään voi tarkastella pelkästään julkaisu- tai viittausmäärien pohjalta. Tarkaste-lemme tässä puheenvuorossa tieteellisen tutki-muksen ja julkaisutoiminnan kvantitatiiviseen analyysiin kehitettyjen bibliometristen aineis-tojen ja menetelmien periaatteita ja rajoituksia.

Bibliometriikka on hyvä työkalu vain oikein käytettynäBibliometrisiä indikaattoreita käytetään kuvaile-maan yhdestä näkökulmasta tieteellisen julkai-sutoiminnan vaikuttavuutta tiedeyhteisössä. Tie-teenalojen julkaisu- ja viittauskäytännöt eroavat paljon toisistaan, siksi eri tieteenalojen julkaisu- ja viittausmäärien vertaaminen niitä normalisoi-matta on virheellistä. Oksasen ja Räsäsen analyy-sissä ei ole huomioitu tieteenalakohtaisia eroja,

minkä takia johtopäätökset ovat harhaanjohtavia. Julkaisumäärät tutkijaa kohti vaihtelevat

aloittain sekä Suomessa että muualla tieteen-alojen luonteen vuoksi. Julkaisukäytäntöjen tie-teenaloittaiset erot merkitsevät myös sitä, että usean tekijän yhteisjulkaisujen osuus vaihtelee tieteenaloittain. Aloilla, joilla on paljon yhteis-julkaisuja, tutkijat näyttäytyvät erittäin tuottavi-na verrattuina sellaisten alojen tutkijoihin, joil-la on vähemmän yhteisjulkaisuja. (Kyvik 1991; Puuska 2010.) Julkaisumäärien tarkastelussa yhteisjulkaisut usein ositetaan esimerkiksi teki-jämäärän mukaan, jotta aloja voidaan tarkastel-la rinnakkain. Oksanen ja Räsänen ilmoittavat kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimi-kunnan rahoittamien hankkeiden julkaisumää-rien olevan pieniä. He eivät kuitenkaan viittaa mihinkään tutkimustietoon siitä, kuinka paljon heidän tarkastelemillaan aloilla julkaistaan kes-kimäärin esimerkiksi vuosittain. He eivät nähtä-västi myöskään ota huomioon yhteisjulkaisemi-sen aloittaista vaihtelua vertaillessaan eri alojen tutkijoiden julkaisumääriä.

Myös viittauskäytännöt alojen välillä eroa-vat suuresti toisistaan. Esimerkiksi psykologi-assa julkaisut saavat keskimäärin paljon enem-män viittauksia kuin humanistisissa tieteissä. Bibliometrisissä tarkasteluissa tulee kunkin alan viittausmäärät suhteuttaa saman alan julkaisu-jen saamiin viittausmääriin kansainvälisesti eli noudattaa tieteenalanormalisoinnin periaatetta (Hicks ym. 2015). Viittausten laskennassa tulee käyttää riittävän pitkää viittausikkunaa kunkin julkaisun julkaisuhetkestä lähtien, koska viit-tausten kertyminen vaihtelee aloittain. Lisäk-si, jos halutaan tarkastella Oksasen ja Räsäsen tavoin tiettynä ajanjaksona eli tutkimushank-keen aikana ilmestyneiden julkaisujen vaikutta-

Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä

Otto Auranen ja Anu Nuutinen

KESKUSTELUA

50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

vuutta, viittausaineisto pitäisi kohdistaa niihin julkaisuihin, jotka syntyvät hankkeen tulokse-na. Oksanen ja Räsänen tarkastelevat kyllä viit-tausmääriä ennen hanketta ja hankkeen jälkeen, mutta eivät kerro sitä, mihin julkaisuihin hank-keen jälkeinen viittausmäärä heidän aineistos-saan kohdistuu.

Kansainväliset viitetietokannat eivät ole kattavia kaikilla aloillaEri tieteenalojen julkaisuareenoista ja -määris-tä on tehty paljon tutkimusta, joka osoittaa että humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen välillä on hyvinkin suuria eroja. Siksi Oksasen ja Räsäsen esittämä yksinkertainen vertailuasetel-ma ei toimi analyysissä kovinkaan hyvin.

Oksanen ja Räsänen käyttävät aineistolähtee-nään Scopus-tietokantaa. Se ei ole humanistisil-la ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla niin kattava kuin kirjoittajat antavat ymmärtää. Kansainvä-liset viitetietokannat Scopus ja Web of Science ovat edelleen ongelmallisia aineistolähteitä hu ma nististen ja useimpien yhteiskuntatietei-den tuloksellisuuden tarkastelussa. Ongelmalli-suus johtuu siitä, että ne eivät sisällä merkittävää osaa humanististen ja yhteiskuntatieteiden tie-teellisistä julkaisuista eikä julkaisujen saamista viittauksista. Web of Sciencen kattavuus on alle 10 prosenttia Suomen yliopistojen tieteellisistä julkaisuista humanistisissa ja yhteiskuntatieteis-sä (Puuska 2014, 38–41). Suomalaisten huma-nististen tieteiden tutkijoiden julkaisut Scopus kattaa jopa huonommin kuin Web of Science (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2013, 33). Täl-laiset kattavuusongelmat ovat erittäin hyvin tun-nettuja bibliometrisessä tutkimuksessa, minkä takia Scopukseen tai Web of Scienceen perus-tuvia julkaisu- ja viittausanalyysejä ei usein edes tehdä suurimmasta osasta humanistisia ja yhteiskuntatieteitä.

Analysoimatta sitä, millaisia julkaisuja jää Scopus-aineiston ulkopuolelle, ei voi tietää, kat-taako Scopus lähes kaikkien alojen merkittävim-mät tieteelliset julkaisut. Tieteenalojen julkaisu-käytännöissä on tutkimuskohteiden luonteeseen perustuvia eroja, jotka vaikuttavat tutkimuksen organisointiin sekä siihen, millaisia tieteellisiä ja

muita yleisöjä tutkijoiden kannattaa tavoitella. Näistä eroista seuraa, että etenkin humanisti sissa ja yhteiskuntatieteissä julkaistaan tutkimusta paljon kokoomateoksissa ja monografioina sekä lisäksi kielillä, jotka ovat heikosti edustettuina Scopuksessa ja vastaavissa tietokannoissa. Näil-lä aloilla julkaisutoiminnan keskittäminen vain kyseisissä tietokannoissa oleviin julkaisuihin ei ole mielekästä tutkimustyön ja sen yleisöjen kannalta. Tieteenalojen erilaisia julkaisukäytän-töjä koskevia tutkimuksia on tehty myös suoma-laisten tutkijoiden julkaisuaineistoihin perustu-en (Puuska ja Miettinen 2008).

Julkaisujen lukumäärä on moninkertainenSuomen Akatemian rahoittamien humanistis-ten ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden tieteellisten julkaisujen lukumäärä on selvästi suurempi kuin mitä Oksasen ja Räsäsen selvi-tyksessä väitetään. Kirjoittajat käyttävät aineis-tolähteenään Scopus-tietokantaa, joka kattaa huonosti humanististen ja yhteiskuntatieteellis-ten alojen julkaisut. Lisäksi Oksanen ja Räsänen analysoivat akatemiahankkeiden tuloksellisuut-ta hankkeiden johtajien julkaisujen ja viittausten perusteella. Akatemiahankerahoitus on kuiten-kin suunnattu tutkimusryhmille, joissa tutkivat ja julkaisevat hankkeen johtajan lisäksi muut-kin. Hankkeiden johtajat toki osallistuvat julkai-sutoimintaan, mutta etenkin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä akatemiahankkeen johtaja ei suinkaan ole tekijänä kaikissa hankkeen jul-kaisuissa. Rajaus pelkästään hankkeiden johtaji-en julkaisuihin antaa aivan liian kapean kuvan akatemiahankkeiden julkaisutoiminnasta.

JUULI-julkaisutietoportaalin mukaan vuo-sina 2010–12 Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnalta rahoi tuksen saaneet akatemiatutkijat ja tutki-jatohtorit ovat julkaisseet huomattavasti enem-män kuin mitä Oksasen ja Räsäsen Scopus-tie-tokannasta saamat luvut osoittavat (taulukko 1). Olemme hakeneet JUULIsta tutkijoiden ver-taisarvioidut julkaisut koko rahoituskaudelta ja vuosi sen jälkeen, jos aineisto on ollut saatavilla. Tällä hetkellä portaali kattaa julkaisut vuodes-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 51

ta 2011 vuoteen 2014. Akatemiatutkijoiden jul-kaisuja tarkasteltaessa JUULIn aineisto ei kata kaikkia rahoituskauden julkaisuja, koska akate-miatutkijoiden kausi on viisivuotinen ja portaa-li sisältää julkaisut vain neljältä vuodelta (sama koskee vuonna 2012 aloittaneita tutkijatohtorei-ta, joiden rahoitus kestää vuoteen 2015).

Akatemia ei suosi tiettyjä yliopistojaSuomen Akatemian tutkimusrahoituspäätök-set perustuvat tutkimussuunnitelman ja hakijan tieteellisten ansioiden arviointiin. Hakijat ovat hakemuksen jätettyään samalla viivalla ja kaik-kia hakemuksia kohdellaan samojen menette-lytapojen mukaan. Hakemukset arvioidaan tie-teellisissä asiantuntijapaneeleissa, joiden jäsenet ovat kansainvälisiä alansa arvostettuja tutkijoita. Akatemialla on tiukat ohjeistukset, joiden poh-jalta varmistetaan se, etteivät esteelliset henki-löt osallistu hakemusten käsittelyyn (ks. panee-lien arviointiohjeet, Academy of Finland 2015). Paneeli antaa hakemuksesta yhden lausunnon.

Arvioinnin pääpaino on eurooppalaisen käy-tännön mukaisesti tutkimussuunnitelman tie-teellisessä laadussa eikä hakijan aikaisemmissa ansioissa. Päätöksenteossa ei suunnata rahoitus-ta joillekin tietyille yliopistoille, vaan Akatemian rahoitus jaetaan kansainvälisen vertaisarvioin-nin pohjalta parhaille hakemuksille.

Helsingin yliopiston saama myöntöjen määrä

Rahoitus Rahoituskausi Julkaisut Mediaani Mediaani per vuosi

AT 2010 (n=16) 2010–2015 2011–2014 9 2,3

AT 2011 (n=17) 2011–2016 2011–2014 6 1,5

AT 2012 (n=17) 2012–2017 2012–2014 8 2,7

TT 2010 (n=44) 2011–2013 2011–2014 6 1,5

TT 2011 (n=42) 2011–2014 2011–2014 5 1,3

TT 2012 (n=38) 2012–2015 2012–2014 4 1,3

Taulukko 1. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan päätöksellä 2010–12 rahoitettujen aka-temiatutkijoiden ja tutkijatohtorien tieteelliset julkaisut vuosina 2011–14.Lyhenteet: AT=akatemiatutkija, TT=tutkijatohtori.Julkaisutyypit: vertaisarvioitu alkuperäisartikkeli tieteellisessä lehdessä, vertaisarvioitu katsausartikkeli tieteellisessä leh-dessä, vertaisarvioitu artikkeli kokoomateoksessa, vertaisarvioitu artikkeli konferenssijulkaisussa, tieteellinen erillisteos (monografia). Akatemiatutkijoiden viisivuotinen ja tutkijatohtorien kolmivuotinen rahoituskausi alkaa ja päättyy kalen-terivuoden puolivälissä (poikkeuksena tässä taulukossa vuonna 2010 myönnön saaneet tutkijatohtorit). Aineistolähteet: Suomen Akatemian rahoituspäätöshaku, JUULI-julkaisutietoportaali (www.juuli.fi).

Yliopisto Rahoitusmyöntöjen osuus hakemuksista

(%)

Aalto-yliopisto 27

Helsingin yliopisto 26

Itä-Suomen yliopisto 24

Jyväskylän yliopisto 24

Lapin yliopisto 22

Lappeenrannan teknillinen yliopisto 10

Oulun yliopisto 21

Svenska handelshögskolan 22

Taideyliopisto 18

Tampereen teknillinen yliopisto 11

Tampereen yliopisto 25

Turun yliopisto 24

Vaasan yliopisto 27

Åbo Akademi 21

Taulukko 2. Yliopistojen saamien akatemiahanke-, akate-miatutkija- ja tutkijatohtorimyöntöjen osuus hakemuksista Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan aloilla vuosina 2005–15.Taulukon luvut sisältävät myös hakemuksia koskevat muu-tospäätökset. Aineistolähde: Suomen Akatemian tutkimus-rahoitustilasto 2016.

52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Yliopisto Hakemukset, lkm.

Myönnöt, lkm.

% hakemuksis-ta yhteensä

% myönnöistä yhteensä

Hyväksymis-%

Aalto-yliopisto 81 10 5 5 12

Helsingin yliopisto 480 62 29 34 13

Itä-Suomen yliopisto 91 6 5 3 7

Jyväskylän yliopisto 261 26 16 14 10

Lapin yliopisto 34 1 2 1 3

Lappeenrannan teknillinen yliopisto

16 1 0 0

Oulun yliopisto 88 9 5 5 10

Svenska handelshögskolan

28 2 2 1 7

Taideyliopisto 21 3 1 2 14

Tampereen teknillinen yliopisto

9 1 1 1 11

Tampereen yliopisto 241 27 14 15 11

Turun yliopisto 218 21 13 12 10

Vaasan yliopisto 23 3 1 2 13

Åbo Akademi 78 11 5 6 14

Kaikki yhteensä 1 669 182 100 100 11

ei kerro sen suosimisesta Akatemian rahoitus-päätöksissä. On ymmärrettävää, että humanis-tisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tutkija-määrältään suurimmasta yliopistosta tulee myös näiltä aloilta eniten hakemuksia Suomen Akate-miaan. Menestymistä tulee tarkastella suhtees-sa hakemusten määrään. Helsingin yliopiston tutkijoiden hakemusten hyväksymisprosentti ei poikkea olennaisesti muiden yliopistojen vas-taavista luvuista (taulukko 2).

Viime vuosina Akatemian rahoituskilpai-lu on kiristynyt entisestään. Tämän seuraukse-na yhä useampia korkeatasoisia hakemuksia jää rahoittamatta. Kulttuurin ja yhteiskunnan tut-kimuksen toimikunnan aloilla hyväksymispro-sentti on ollut keskimäärin enää 11 prosenttia vuosina 2014–15 (taulukko 3).

Rahoitettu tutkimus on osoitettu tieteellisesti vaikuttavaksiSuomen Akatemian rahoittamien tutkijoiden julkaisut ovat Akatemian toimintaa arvioinei-

den kansainvälisten selvitysten mukaan selvästi tieteellisesti vaikuttavampia kuin muiden suo-malaisten tutkijoiden. Nämä bibliometriset sel-vitykset kuvaavat ennen kaikkea tutkimuksen tuloksellisuutta ja tieteellistä vaikuttavuutta niil-lä tieteenaloilla, joiden tieteellisistä julkaisuista valtaosa on indeksoitu kansainvälisiin viitetieto-kantoihin.

Suomen Akatemiasta tehtyä kansainvälistä arviointia varten selvitettiin Akatemialta rahoi-tusta saaneiden tutkijoiden tieteellistä vaikut-tavuutta bibliometristen menetelmien avulla (Ministry of Education 2013, 79). Selvityksen mukaan Suomen Akatemian rahoittamien tut-kijoiden julkaisut olivat tieteellisesti vaikutta-vampia kuin muiden Suomessa työskentelevien tutkijoiden julkaisut kaikilla päätieteenaloilla. Akatemian rahoittamien tutkijoiden julkaisui-hin viitattiin suhteessa enemmän kuin saman alan julkaisuihin maailmassa keskimäärin.

Selvitys tehtiin Web of Science -tietokan-nasta, ja se kattoi eri tieteenaloilta Akatemian

Taulukko 3. Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan vuosina 2014 ja 2015 saamat akatemia-hanke-, akatemiatutkija- ja tutkijatohtorihakemukset ja tekemät rahoitusmyönnöt yliopistoittain.

Hyväksymisprosentti tarkoittaa rahoitusmyöntöjen osuutta hakemuksista. Aineistolähde: Suomen Akatemian tutkimusrahoi-tustilasto 2016.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 53

vuosina 2005–07 rahoittamalta 2  136 tutkijalta julkaisut, jotka olivat ilmestyneet vuosina 2008–09 ja jotka olivat keränneet viittauksia vuosina 2008–11. Humanistisilta ja yhteiskuntatieteelli-siltä aloilta tarkasteluun sisällytettiin psykologi-an ja taloustieteiden julkaisut.

Akatemia on myös teettänyt tuoreen biblio-metrisen analyysin päättyneiden huippuyksi-köiden julkaisuaktiivisuudesta ja tieteellisestä vaikuttavuudesta. Leidenin yliopiston CWTS-yksikön toteuttama analyysi (2015) kertoo, että huippuyksiköissä tehty tutkimus on selkeästi tieteellisesti vaikuttavampaa kuin vastaava alan muu suomalainen tutkimus. Analyysi perustuu vuosina 2006–13 toimineiden huippuyksiköi-den noin 7 000 julkaisuun ja niiden saamiin viit-tauksiin Web of Science -tietokannassa.

LähteetAcademy of Finland (2015): Instructions for reviewing

research applications – panels (29.10.2015). http://www.aka.fi/fi/arviointi-ja-paatokset/hakemusarviointi/ohjeet-ja-lomakkeet/

CWTS Leiden University (2015): Bibliometric impact analy-sis of the Academy of Finland’s Centre of Excellence Pro-grammes. CWTS Bibliometric report. http://www.aka.fi/globalassets/31huippuyksikot/cwts_bibliometric_impact_coe_programmes_2015.pdf

Hicks, D., Wouters, P., Waltman, L., De Rijcke, S. ja Rafols, I. (2015): The Leiden Manifesto for research metrics. Nature, 520, 429–431.

Kyvik, S. (1991): Productivity in Academia: Scientific Publish-ing at Norwegian Universities. Oslo: Norwegian Univer-sity Press.

Ministry of Education (2013): Evaluation of the Academy of Finland. Reports of the Ministry of Education and Cul-ture, Finland 2013:14. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/okm14.pdf?lang=fi

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2013): WoS vai Scopus? Suo-malaisen tutkimuksen tila 2010-luvun alussa kansain-välisten viiteaineistojen mukaan. Opetus- ja kulttuu-riministeriön julkaisuja 2013:17. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/okm17.pdf?lang=fi

Puuska, H-M. (2010): Effects of scholar’s gender and profes-sional position on publishing productivity in different publication types. Analysis of a Finnish university. Sci-entometrics 82: 2, 419–437.

Puuska, H-M. (2014): Scholarly Publishing Patterns in Finland, Tampere University Press. Tampere. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95381/978-951-44-9480-2.pdf?sequence=1).

Puuska, H.-M. ja Miettinen, M. (2008): Julkaisukäytännöt eri tieteenaloilla. Opetusministeriön julkaisuja 2008:33. Yliopistopaino, Helsinki.

Otto Auranen työskentelee tiedeasiantuntijana Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikössä ja Anu Nuutinen johtava-na tiedeasiantuntijana Suunnittelu ja johdon tuki -yksikössä.

54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Tänä vuonna päätetään eduskunnassa, säädetään-kö laki, joka kieltää metsästystrofeiden eli villi-eläinten osien maahantuonnin. Suosituimpia tro-feita ovat leijonan päät.

Artikkeli Yle Uutisten sivulla otsikoi ”Tutki-jat: Metsästysmatkailusta on enemmän hyötyä, kuin haittaa.” Professori Nigel Leader-Williams päättelee, että metsästystulojen parempi koh-dentaminen toisi kipeästi kaivattuja rahoja luon-nonsuojeluun. Samaisessa artikkelissa Suomen Jahtimatkat -yhtiön puheenjohtaja Tero Kantelo kommentoi, että eniten Afrikan eläimiä uhkaa laiton salametsästys ja että Afrikan eläinkannat ovat moninkertaistuneet kaupallisen metsästyk-sen ansiosta.1 ”Metsästysmatkailun kieltäminen voi heikentää luonnon monimuotoisuutta”, sano-taan alkuvuodesta 2016 julkaistun artikkelin otsi-kossa Helsingin yliopiston sivulla. Siinä professo-ri Corey Bradshawn arvelee, että eläinten määrä vähenisi metsästystulojen vähentyessä.

Metsästystulojen kohdentaminen luonnon-suojeluun olisi sama kuin kivun hoito lääkkeil-lä poistamatta aiheuttajaa. Väite, että eläimet vähenisivät metsästystulojen vähentyessä, pal-jastaa trofeemetsästyksen ajatusmaailman, jon-ka mukaan eläimet ovat olemassa vain, jotta ihminen saisi tappaa ne. ”Pohjimmiltaan kysy-mys on pelkästään tappamisesta ja siitä, mitä se tuo ihmiselle. Uskon, että trofeemetsästäjillä on sisimmässään tarve saada osakseen arvos-tusta”, summaa Ian Michler, eteläafrikkalainen valokuvajournalisti, joka on kampanjoinut tro-

1 Markku Sandel, Tutkijat: Metsästysmatkailusta Afrik-kaan on enemmän hyötyä kuin haittaa, Yle Uutiset, Tiede 8.1.2016. http://yle.fi/uutiset/tutkijat_met-sastysmatkailusta_afrikkaan_on_enemman_hyo-tya_kuin_haittaa/8579194

feemetsästystä vastaan elokuvalla Blood Lions.2

Luonnonsuojelija ja luontodokumenttien tekijä Derek Joubert toteaa:

”Leijonan tappaminen ei ole osoitus rohkeudesta, sillä kiikaritähtäimellä varustetulla kiväärillä tai jousipyssyllä ampuminen on tehty täysin turvalliseksi. Se on vain osumi-sen harjoittelua. Norsun ampuminen on vielä helpompaa, kuin ampuisi ladon ovea.”

WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkonen uskoo, että ”oikein toteutettu metsästysmatkai-lu voi tuoda tuloja paikallisille.” Hän kuitenkin myöntää, että uhanalaisten lajien metsästämi-nen ja osien kauppaaminen saattaa luoda mark-kinaraon myös salametsästykselle.3 Internatio-nal Fund for Animal Wellfare-järjestön johtaja Jeff Flocken toteaa, että suurin osa paikallisten saamista turismituloista, tulee turisteilta, jot-ka haluavat ihailla Afrikan vapaita villieläimiä. Tämä tulonlähde vaarantuu, koska metsästyk-sen myötä villieläimet ovat katoamassa. Flocken toteaa, että kaupallinen metsästäminen ei ole eläinsuojelua, se on vain väärin.4

Humane Society International ja Human Society of United States kertovat tutkimukses-saan ”Trophy Madness”, että trofeemetsästys ja metsästyskulttuurin romantisointi jouduttaa kaikkein ikonisimpien lajien, leijonan, norsun ja leopardin, sukupuuttoa.5 Vankeusmetsästyk-

2 Ian Michlerin sähköpostihaastattelu 8.12.2015.3 WWF: Afrikan metsästysmatkat voivat olla myös

hyödyksi 1.9.2014. STT/HS. http://www.hs.fi/matka/a1409572968579 (katsottu 26.3.2016)

4 Jeff Flocken, Why Are We Still Hunting Lions, How can we save lions when Americans are killing them for sport? National Geographic, elokuu 2013.

5 Humane Society International & Humane Society of United States: Trophy Madness, Elite Hunters, Ani-mal Trophies & Safari Club International’s Hunting Awards, Shield Political Research, syyskuu 2015.

Trofeemetsästyksen monimuotoisuus

Helena Anttila

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 55

sen vastaista kampanjaa johtanut Chris Mercer toteaa:

”Pitää määritellä, mitä suojeleminen on. Suojelemisessa ei ole kysymys ainoastaan eläinten määrästä. Todellinen suojeleminen on luonnollisten ekosysteemien ylläpitämis-tä. Leijonatiloilla kasvattajat hankkivat mailleen paljon leijonia, jotta metsästäjät saisivat ampua ne, ja sitten tilalli-set hankkivat uusia. Tällä ei ole mitään tekemistä suojelun kanssa. Leijonien kasvattaminen on sidoksissa villileijonien katoamiseen.” 6

Vankeusmetsästystä (Captive/Canned hun-ting) harrastavat haluavat taatun saaliin lisäk-si säästää aikaa ja rahaa.7 Vankeusmetsästys ei täytä kaikkien odotuksia oikeasta jahdista ja osa metsästäjistä suosii villieläinten metsästystä. Kumpikaan metsästystapa ei sulje toisiaan pois. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että trofee-metsästys lisää ainoastaan metsästyksen moni-muotoisuutta.

Kirjoittaja on Turun yliopiston historian opiskelija ja Trofeeton EU -ryhmän jäsen.

6 Chris Mercer, Is Captive Lion Hunting Really Helping to Save the Species? National Geographic, 5.5.2015.

7 Anne Susskind, Lions to the Slaughter, 11.11.2015. http://www.bloodlions.org/lions-to-the-slaugh-ter/

Tieteen tiedotus ry:nrahoitushaku 2016

Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Kirjahank-keet ja tieteellinen tutkimus eivät kuulu apurahoi-tuksen piiriin. Hakijana voi olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity yhteisö. Rahoitus osoite-taan rekisteröidylle taustayhteisölle.

Jaettavana on 200 000 euroa, josta yhdistys rahoit-taa 1–4 hanketta.

Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset tulee toimittaa sähköpostitse yhtenä pdf-tiedos-tona (tieteentiedotus@gmail.com) 15.8.2016 men-nessä. Aiehakemuksessa on kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus ja vastuullinen toteutta-ja yhteystietoineen.

Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät hank-keet valitaan syyskuussa, ja näitä pyydetään toimit-tamaan varsinainen hakemus myöhemmin. Rahoi-tuspäätökset tehdään marraskuun aikana. Tiedus-telut: tieteentiedotus@gmail.com

Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellises-tä tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen. Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä ja osallistuu Hyvä terveys -lehden julkaisemiseen.

Lisätietoja: www.tieteentiedotus.fi

Tieteen tiedotus

56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Tieteessä tapahtuu -lehden (2/2016) kirjoitukses-sa ”Miksi maailmankaikkeus on olemassa?” kosmo-logian professori Kari Enqvist asetti keskustelun maailmankaikkeuden ja luonnonlakien alkuperäs-tä sekä ajan ja tyhjiön olemuksesta nykyfysiikan vii-tekehykseen toki todeten oppirakennelman puut-teita. Hyvä niin. On kuitenkin tarpeen tähdentää nykyteorioiden vajavaisuuksien syitä.

Aika on kaiken olevan ominaisuus siinä mis-sä energiakin. Mitä suurempi on järjestelmän energian muutos, sitä nopeampi on sen kokema ajan kulku. Toisin sanoen ajan kulku kytkeytyy energiaerojen tasoittumiseen. Lainalaisuus tun-netaan termodynamiikan toisena pääsääntönä. Tällä tavoin voidaan käsittää ajan kulun suhteel-lisuus. Se on siis suhteessa energiaeroihin.

Esimerkiksi valokvantilla on energiaa E jak-sonajallaan t siten, että Et = h on vakio, Planckin vakio. Valokvantti eli fotoni on arkikokemuk-semme mukaisesti olemassa. Näemme valoa, tunnemme lämpöä. Jokaisessa muutoksessa tilasta toiseen joko vapautuu tai sitoutuu vähin-tään yksi kvantti, täsmällisemmin sanottuna vaikutuskvantti. Kun myös materian ja antima-terian annihilaatiossa vapautuu kvantteja, on loogista päätellä, että juuri vaikutuskvantti on olemassa olevan perusosanen antiikin atomis-tisen ajattelun mukaisesti1. Tosin ei ole helppo havaita sellaisia fotoneita, jotka etenevät pareit-tain vastakkaisissa vaiheissa. Niiden yhteenlas-kettu sähkömagneettinen kenttä on nolla, joten vain energiatiheyttä on havaittavissa. Tätä aalto-na etenevää energiatiheyttä havaittiinkin gravi-taatioaaltojen muodossa viime syksynä.

1 Luento: A. Annila: Universaali paradigma: http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/universaali.html

Kvanttiteoria on kieltämättä hieno malli maa-ilmasta, mutta kuitenkin syvällisesti vajavainen kuvatessaan vain energialtaan vakioisia järjestel-miä, siis sellaisia, joissa aika ei kulu. Sen takia teorian antama kuvaus on puutteellinen erityi-sesti silloin kun energia muuttuu, kuten havain-noinnissa, jolloin järjestelmä joko luovuttaa tai vastaanottaa vähintään yhden kvantin. Vakio-energiakuvauksessa ei ole nettoenergiavirto-ja järjestelmän ja sen ympäristön välillä, joten ympäristö, ennen muuta tyhjiön olemassaolo, tulee siinä huomaamatta sivuutettua, mikä ilme-nee muun muassa käsitteellisenä vaikeutena ymmärtää niin sanottua kaksoisrakokoetta.

On totta, että kvanttifysiikan laskujen tulok-set vastaavat tarkasti mittaustuloksia. On kui-tenkin jossain määrin harhaanjohtavaa puhua ennustuksista, sillä kun energia ei muutu, niin aikakaan ei kulu. Kun ei ole energiaeroja, siis syi-tä tapahtumille, ei ole myöskään liikettä tiloista toisiin, siis seurauksia. Puhutaan kvanttitilojen aikakehityksestä, jonka vakioinen energian lau-seke määrää. Kyse on pikemminkin kiertoliik-keestä yhdestä isoenergisestä konfiguraatiosta toiseen, ei siis historiasta eli kuljetusta reitistä riippuvasta luonnon tapahtumainkulusta.

Kvanttifysiikan kuvaus pohjimmiltaan toisis-taan erottamattomista olioista on kyllä osuva, sillä olion kuin olion ominaisuudet ilmentyvät ympäristön olioissa, viime kädessä tyhjiön muo-dostamissa fotoneissa. Esimerkiksi elektronin massa kertoo siitä, kuinka paljon tyhjiön muo-dostavat fotoniparit kaareutuvat eli tihentyvät elektronin läheisyydessä. Myös se, kuten Enqvist muistuttaa, että tyhjiön tiheys, kuten muunkin substanssin, riippuu olion liikkeestä, on jok-seenkin arkisen käsitettävää. Kun pistää päänsä ulos autosta kovassa vauhdissa, pyörteitä syntyy.

Nykyteoriain vajavaisuuksien syistä

Arto Annila

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 57

Aivan kuten hiukkasiakin syntyy tyhjiön muo-dostavista fotonipareista, kun kosminen hiuk-kanen kiitää kovaa vauhtia. Kun on todellisiakin fotoneita, on jokseenkin hämärää kuvailla vuo-rovaikutuksia virtuaalisten hiukkasten kautta, joiden teoria perustuu niin ikään vakioenergia-järjestelmän pieniin häiriöihin. Se ei päde sido-tuille tiloille, kuten atomeille tai ytimille.

Suhteellisuusteoria on hyvin vaikuttava maa-ilmankaikkeuden matemaattinen malli, mutta niin ikään vailla kuvausta ajan vääjäämättömäs-tä kulusta, toisin sanoen vailla termodynamiikan toista pääsääntöä. Puute ilmenee esimerkiksi tarpeena paikata mallia pimeän energian para-metrilla vastaamaan havaintoaineistoa. Kent-täyhtälöiden singulariteetit puolestaan kielivät, kuten Enqvist toteaa, kvantti-käsitteen tarpeel-lisuudesta ja, kuten minä käsitän, olemassaolon perustasta eli jakamattoman luonnon perusosa-sen käsitteen tarpeellisuudesta.

Kaiken kaikkiaan nykyfysiikan mallien epä-täydellisyydet poikivat loogisia päättelyitä esi-merkiksi madonrei’istä ja multiuniversumeista, mutta luonnon perusosasen olemuksesta kum-puaa todellisuutta vastaava kuvaus. Tämäkään kuvaus ei vastaa kysymykseen, miksi maailman-kaikkeus on olemassa, mutta se kertoo kaikkeu-dessa syistä ja niiden seurauksista, siis voimista ja niistä aiheutuvista liikkeistä.

Kirjallisuus

Anderson, P. W. (2000): Brainwashed by Feynman? Physics Today 53, 11–12.

Annila A. (2011): Least-time paths of light. Mon. Not. R. Ast-ron. Soc. 416, 2944–2948.

Annila, A. ja Kallio-Tamminen, T. (2012:) Tangled in entanglement. Physics Essays 25, 495–499.

Annila, A. (2014): Ennustamisen vaikeus. Tieteessä tapahtuu 32, 51–52.

Annila, A. (2016): Natural thermodynamics. Physica A 444, 843–852.

Tuisku, P., Pernu, T. K., Annila, A. (2009): In the light of time. Proc. R. Soc. A. 465, 1173–1198.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston biofysiikan pro-fessori.

vanhankirjallisuudenpaivat.com

• noin 50 antikvaarista kirjamyyjää• yli 50 näytteilleasettajaa

• seminaareja• keskusteluja

• yhteislaulutilaisuus• Lasten omat kirjapäivät

• telttaravintola• Runoklubi

Vanhan kirjallisuuden

päivätSastamalassa

1.–2.7.2016

facebook.com/ vanhankirjallisuudenpaivat

VAPAA PÄÄSY

58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Yliopistonlehtori Hannu Pietiäinen kirjoitti Tietees-sä tapahtuu -lehdessä (2/2016) kiinnostavasti tut-kimusartikkeleiden otsikoista. Viittaukset kirjalli-suuteen tai elokuviin eivät ole harvinaisia lääketie-teellisten artikkeleidenkaan otsikoissa. Englantilai-sen lääkärin Neville W. Goodmanin British Medical Journalissa 2005 julkaistun artikkelin mukaan viit-taukset William Shakespeareen olivat yleisimpiä.

Yleisin Shakespeare-sitaatti (559 mainintaa) oli ”What’s in a name”, joka pohjautuu Romeo ja Julia -näytelmän säkeisiin ”What’s in a name? That which we call a rose by any other name would smell as sweet”. Esimerkki sen käytös-tä viime vuosilta on ”What’s in a Name? ISSwi1 Corresponds to Transposons Related to Tn2 and Tn3”.

Elokuvista Goodman tuo esiin Sergio Leonen klassikon The Good, the Bad, and the Ugly, jonka nimeä on varioiden käytetty peräti 160 kertaa. Goodmanin oma suosikki on ”Enteral nutri-tion: how do we get more of the good and less of the bad and ugly?” Goodman ei mainitse Sofia Coppolan elokuvaa Lost in Translation, joka val-mistui 2003. Siitä on sittemmin tullut omien havaintojeni perusteella kestosuosikki lääketie-teellisten artikkeleiden otsikoissa. Medline-tie-

tokannasta nuo kolme sanaa löytyvät 340 artik-kelin otsikosta, ja 97 % maininnoista on vuoden 2004 jälkeen.

Intoa selittänevät translation-sanan moni-merkityksisyys. Sitä voi käyttää kirjoitettaessa potilas–lääkäri-suhteesta (”Lost in translation. Professional interpreters needed to help hospi-tals treat immigrant patients”) tai genetiikasta (”Non-coding RNAs: lost in translation?”). Ja onhan olemassa erikseen translational medicine -niminen tutkimussuunta, johon alluusio on omiaan (”’Omics’ in translational medicine: are they lost in translation”).

Otsikoiden metakontekstuaalinen lumo tun-tuu ylittävän myös tieteidenväliset raja-aidat. JSTOR-tietokannasta, joka kattaa useita tietei-tä, löytyi 67 viittausta otsikoihin, joissa on ”lost in translation”; näistäkin valtaosa 2004 jälkeen julkaistuissa artikkeleissa. Käyttöä on juridisis-ta (”Property Lost in Translation”) ja musiikki-tieteellisistä (”Lost in Translation: The Case of Mendelssohn’s Psalm 95”) aina (huolestunei-siin) maailmanpolitiikkaa käsitteleviin aiheisiin (”Very, Very Lost in Translation”).

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston työlääketieteen dosentti.

Lääketiede ja otsikoiden metakontekstuaalinen lumo

Timo Hannu

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 59

Heinäkuussa 1971 toimitusjohtaja Uolevi Raa-de huusi varmana paluustaan: ”Näkemiin!”, kun Neste Oy:n upea edustusvene irtautui Tvärmin-nen eläintieteellisen aseman laiturista, jolla vie-railun isäntänä toiminut professori Hans Luther (1915–82) heilutti kättään. Raade oli varma siitä, että läheiseen Syndaleniin perustetaan Nesteen uusi öljynjalostamo. Toisin kuitenkin kävi. Hel-singin yliopisto ja siihen kuuluva Tvärminnen eläintieteellinen asema ryhtyivät vastatoimiin, joissa luontoa ja ympäristöä puolustivat mui-den muassa Luther ja amanuenssi Kalevi Key-näs. Uusi jalostamo perustettiinkin Porvooseen siellä jo olevan jalostamon lisäksi. Lopputulos oli ehdottomasti oikea. Tutkijana näin asiassa toisenkin puolen. Nesteen varoilla olisi ainakin osa Tvärminnen tutkimuksesta turvattu, mutta aseman toiminta olisi mitä todennäköisimmin suuntautunut uusille teille.

Luther oli Tvärminnessä kiitetty ja kiistelty henkilö. Hän vietti kesät vaimonsa Ingen kanssa eräässä aseman toimihenkilöiden asuintalossa. Alue oli hänelle hyvin tuttu sillä hänen isänsä, Helsingin yliopiston henkilökohtainen eläin-tieteen professori Alexander Luther oli Tvär-minnen eläintieteellisen aseman ensimmäinen prefekti eli esimies. Hans-pojasta tuli saman yli-opiston ruotsinkielinen kasvitieteen professori. Hän kuului eläintieteellisen aseman toimikun-taan Societas pro Fauna et Flora Fennica -seuran mandaatilla, mutta varsinaiseen henkilökuntaan hän ei kuulunut, vaikka ymmärtääkseni mielel-lään toimi kuin olisi kuulunut. Tästä ei tieten-kään pidetty.

Luther, joka suomenkielisten tvärminneläis-ten keskuudessa tunnettiin nimellä ”Hanski”, oli pedantti ja epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän osasi ammattinsa, puhui useita kieliä, erityisen

mielellään ranskaa, jolla hän pystyi loistamaan, koska harvat biologit sitä osasivat. Hänellä oli hyvä muisti. Työpöydällä sijainneesta paksus-ta paperipinosta hän nopeasti löysi esimerkik-si tarvitsemansa kirjelmän. Hanski oli erittäin avulias niitä kohtaan, jotka eivät astuneet hänen tutkimusreviirilleen. Hän oli käytännössä koko kesän Tvärminnessä eikä häntä rasittanut ase-man johtamiseen liittyvä byrokratia. Yhteisiin illanviettoihin hän ei osallistunut eikä siksi tul-lut yhtä tututuksi ”Tvärminne-yhteisössä”, kuten eräät toiset virkamiehet.

Tapasin Lutherin ensimmäisen kerran maa-liskuussa 1967 toimiessani tutkijana Tvärmin-nessä Pohjoismaiden meribiologian kollegion apurahan turvin, jonka saamiseen Luther kol-legion Suomen edustajana oli vaikuttanut. Per-heeni oli tullut Oulusta minua tapaamaan ja olin ponnistellut ankarasti tuona vähälumisena talvena tehdäkseni lapsilleni pulkkamäen sti-pendiaattitalon kalliolta kohti Lutherin puutar-haa. Oulun tasamaalla tätä huvia ei ollut lapsil-le tarjolla. Hanski vaimoineen sattui juuri silloin poikkeamaan kesäasunnollaan. He olivat hyvin huolestuneita marjapensaittensa kohtalos-ta. Minä vakuutin tekeväni kaikkeni, että reitti suuntautuu sivuun. Ilmeisesti onnistuin, koska ei mennyt vuottakaan ennen kuin Luther pyysi minua tutkimusryhmänsä vanhimmaksi.

Tämä tutkimus, International Biological Pro-gram (IBP), jonka Suomen merijaoston johta-ja Luther oli, oli yksi hänen tieteellisen uransa kohokohtia. Hän onnistui hankkimaan jaostol-leen huomattavan suuren määrärahan. Luther oli ajassa mukana tajuten, että litoraalivyöhyk-keen tutkimisessa sukeltaminen on tehokas menetelmä. Koska Oulun yliopistossa oli koulu-tettu biosukeltajia jo vuonna 1966, sieltä palkat-

Professori Lutherin luvalla ”Näkemiin!”

Ilpo Haahtela

MUISTIKUVIA

60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

tiin ohjelmaan kolme sukellustaitoista biologia, Helsingistä yksi. Kvantitatiivinen näytteenotto vaati uusien laitteiden kehittämistä. Osa näis-tä on edelleen käytössä. Ehkä parhaiten tun-nettu on matalilla pohjilla käytettävä sylinteri, Tvärminne-noudin eli ”Pelti-Pelle”, jonka ide-oinnissa Lutherilla oli huomattava osuus. Tutki-musryhmämme suunnittelemista näytteenotto-laitteista laadittiin artikkeli International Revue der gesamten Hydrobiologie -lehteen. Luther halusi ehdottomasti, että julkaisun tekijäksi pai-netaan The Finnish IBP-PM Group eikä kirjoit-tajien nimiä. Lehden päätoimittaja vastusti aja-tusta jyrkästi, mutta Luther, joka kuului tämän julkaisun toimituskuntaan, sai lopulta tahtonsa läpi. Suomen IBP -merijaoston päätutkimusalue oli Tvärminne ja vertailualueena Perämeren Ulkokrunni. Ohjelma osoittautui liian mitta-vaksi erityisesti näytteiden lajittelun ja määrit-tämisen suhteen. Tuloksien merkitys kuitenkin kasvaa ympäristön muuttuessa. Luther luotti ammattitaitoomme, mutta oli hyvin tarkka siitä, että häntä informoitiin kaikista yksityiskohdista.

Luther oli tottunut kulkemaan moottorive-neellään Hankoniemen merialueella. Hän halusi nähdä vertailuasemat Ulkokrunnilla ja matkusti kerran mukanamme tähän hänelle tuntematto-maan paikkaan, jonka ankarat olosuhteet olivat professorille yllätys. Majoitustilatkin olivat niin puutteelliset, että Hanski joutui majoittumaan minun kanssani, onneksi sentään Krunnien bio-logisen aseman parhaaseen huoneeseen, jon-ne kuljettiin muiden tutkijoiden makuusijojen kautta. Tämä ei voinut olla Lutherille šokki, sil-lä hän hoiti jatkosodan aikana nuorena vänrik-kinä evakossa olleen Tvärminnen eläintieteelli-sen aseman paluumuuton. Minulle sensijaan oli šokki professorin perinteinen yöpaita, jollaista

Krunnien biologisella asemalla ei ennen eikä sen jälkeenkään ole nähty.

Valitettavasti en koskaan keskustellut syväl-lisesti Lutherin kanssa muusta kuin tieteestä. Jotain yhteistä meillä ilmeisesti oli, koska hän lähetti minut joulukuussa 1970 edustamaan tut-kimusryhmäämme suureen FAO-seminaariin ja -kongressiin. Tutkimusten ja kokousten tun-gokseen hukkuivat omat saavutuksemme, vaik-ka ne myöhemmin painettiin. Mieltäni jäi pai-namaan, että Luther ei huomannut muistuttaa minua Suomen itsenäisyyspäivän vietosta Suo-men suurlähetystössä. Juhlatilaisuuteen täysin valmistautumattomana katsoin parhaaksi jäädä pois vastaanotolta, mikä oli etikettivirhe.

Pohjoismaiden meribiologian kollegio päät-ti 1970-luvulla lopettaa niin sanotun Amerikan apurahan. Tällä tuella yksi pohjoismainen meri-biologi vietti tutkijavuoden jossakin kollegion kanssa yhteistyötä tekevässä merentutkimus-keskuksessa. Kahdenkymmenen vuoden aikana vain yksi suomalainen stipendiaatti oli saanut apurahan. Suomen edustajana Luther vaati, että vielä jäljellä olevien kahden vuoden vierailu on annettava suomalaisille tutkijoille. Minulle Lut-her tarjosi neljän kuukauden vierailua mahdol-lisine jatkoineen. En voinut kieltäytyä ja vietin vuosina 1978–79 lopulta 10 kuukautta tutkija-na Yhdysvalloissa. Hyödyin paljon, mutta taju-sin, että parikymmentä vuotta aikaisemmin olisi hyöty ollut moninkertainen.

Kiitän filosofian lisensiaatti Pentti Kangasta käsi-kirjoitukseeni tehdyistä huomautuksista.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 61

Tutkijan tärkein työkalu on kirjallinen ilmaisu, johon tohtorikoulutus ja työnohjaus valmistavat edelleen puutteellisesti. Tohtoriopintojen tar-jonnassa painotetaan tutkimussuunnitelmien, kansainvälisten referee-artikkeleiden tai rahoi-tushakemusten laadintaa, mutta kirjoittamista opetetaan vain vähän. Väitelleille tutkijoille kir-joittajakoulutusta on tarjolla vielä harvemmin. Tämä on ikävä havainto akateemisessa maail-massa, joka painottaa julkaisutahtia ja vaatii tut-kimustulosten esittelyä laajemmalle kuin omalle vertaisryhmälle. Kirjoittamista oletetaan opitta-van lukemalla ja kirjoittamalla. Epäsuora vies-ti on usein, että kiinnostavat tutkimustulokset puhuvat puolestaan.

Sosiaalisessa mediassa on kiinnostavia akatee-misia blogikirjoituksia, joissa tutkijat jakavat kir-joittamisrutiinejaan ja puhuvat oman kirjoittami-sen kulmakivistä. Juuri nämä sosiaalisen median resurssit, perinteisen kirjoittamista opettavan kir-jallisuuden lisäksi, tarjoavat monipuolisia mah-dollisuuksia omaehtoiseen kirjoittaja-minän kehittämiseen tutkijakoulutuksen eri vaiheissa ja sen jälkeen. Blogien suosio kertoo niiden tarjoa-man tiedon tarpeellisuudesta ja siitä, ettei kirjoit-taminen ole monellekaan meistä itsestään selvä tai helposti opittava taito. Lisäksi, kirjoittaminen synnyttää ristiriitaisia ja usein voimakkaitakin tunteita, joita on tarpeen pohtia ja jakaa, sillä niis-tä on vaikea selviytyä muilla tavoin.

Kirjoitukset ovat usein henkilökohtaisia ja seikkaperäisiä, ne saattavat olla intiimejä kuvauk-sia omasta kirjoittamisprosessista ja kirjoitet-tu ”näin minä kirjoitan” -tyylillä. Ne eivät anna yleisiä neuvoja kirjoittamisesta vaan paljasta-vat rehellisesti kirjoittamisen tuskaa ja ajoittais-ta nautintoa, ja siksi ne toimivat terapeuttisena-kin luettavana. Mutta ennen kaikkea ne antavat tutkijalle ainutlaatuisen mahdollisuuden tirkistää toisen tutkijan työhuoneeseen ja rakentaa omaa

kirjoittamiskäytäntöä vertaistensa esimerkkejä reflektoiden. Jostain syystä emme mielelämme jaa näitä esimerkkejä omissa lähityöyhteisöissämme. Yhtäältä julkaisumääriin pohjautuva tutkijoiden välinen kilpailu on mahdollinen syy vastahakoi-suuteen. Toiseksi voi kysyä, pidetäänkö kirjoitta-misen vaikeuden myöntämistä häpeällisenä.

Yksi pääneuvo on, että kirjoittaminen on tutkijan prioriteetti ja oma akateeminen päivä-rytmi on järjestettävä kirjoittamista vaalivalla tavalla. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen on oltava työpäiviemme päätehtävä, vaikka uut-ta tekstiä syntyisikin välillä vain vähän. Kuinka hyvin osaamme vaalia ja uskallamme tarpeen mukaan puolustaa päävelvollisuuttamme ja aka-teemista oikeuttamme?

Kokeneet kirjoittajat muistuttavat, että uuden tekstin tilalla voi kirjoittaa ideapaperia, tiivis-telmää luetusta tai editoida keskeneräistä työ-tä. Pääasia on, että kirjoittaminen on sen eri muodoissa jatkuvaa. Vaikka tämä neuvo saat-taa kuulostaa yksinkertaiselta ja tutkijan yleis-tä työkuvaa selostavalta, se kuitenkin muistut-taa kirjoittamisen eri muodoista, tekee niistä näkyviä sekä nostaa niiden arvoa ja merkitystä lopullisten tulosten saavuttamiseksi. Se on vaa-tiva ja samalla armollinen – kirjoita joka päivä, mutta kunnioita akateemisen kirjoittamisen eri olemuksia. Tämä neuvo problematisoi tutki-misen ja kirjoittamisen pitämistä tutkimustyön erillisinä vaiheina, mihin usein törmää. Varsin-kin yhteiskuntatieteissä kieli, kirjoittaminen ja tutkimustulokset ovat monin tavoin sidoksessa toisiinsa. Kenttämuistiinpanot tai luetun kirjal-lisuuden tiivistelmät luovat pohjan tuleville jul-kaisuille ja keskeiset tulkinnat syntyvät julkaisua viimeistellessä.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori Tampereen yliopis-tossa.

Kirjoittaminen taitona, velvollisuutena ja oikeutena Nelli Piattoeva

TIETEEN KOHTAAMISIA

62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

LYHYESTI

TIEDEKIRJAN VAIKUTTAVUUS

Vuoden tiedekirja -voittaja Inkeri Koskinen nos-ti palkintopuheessaan maaliskuussa esiin tiede-kirjan vaikuttavuuden, joka hänen mukaansa on sellaista vaikuttavuutta, jota ei nykyisessä poliit-tisessa ilmastossamme juuri arvosteta. Tiedekir-jalla on tieteellistä painoarvoa, ja se on samal-la aidosti ymmärrettävä suurelle yleisölle. Toisin sanoen tiedekirjassa tiede pääsee vaikuttamaan sillä henkilökohtaisella tasolla, jolla kirjallisuus vaikuttaa.

On olemassa tieteenaloja, joilla on luontevaa hakea Tekes-rahoitusta tai strategiseen tutkimukseen ohjattua rahoitus-ta. Samaan tapaan on aloja, joilla on luontevaa kirjoittaa sellainen tiedekirja, joka yhtä aikaa sekä edistää kirjoittajan tutkimusalaa että on maallikkolukijan luettavissa. Monet humanistiset tieteet ovat tällaisia aloja. Käytettävät käsitteet ovat ymmärrettäviä, tutkimuskysymykset samoin. Usein ei ole mitään syytä, miksei tutkija voisi kirjan kokoisella tekstillä puhutella yhtä aikaa sekä kollegoitaan että uteliasta lukiolaista.

Hyvä tiedekirja voi olla myös suomalaisten identiteettiä vahvistavaa tai aikalaisanalyysiä. Suomen Akatemian rahoittamaan huippuyksik-köön ”History of Society: Rethinking Finland 1400–2000” kuuluva tutkimusryhmä on julkais-sut kirjan Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suo-malaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle (toim. Irma Sulkunen, Marjaana Niemi ja Sari Katajala-Peltomaa, SKS 2016). Se luotaa maail-mankuvia ja identiteettejä sekä niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan muodostumiseen.

Tommi Uschanovin esseemäinen kir-ja Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 (Teos 2015) on hyvää lää-kettä tämänhetkiseen pessimismiin suomalai-sessa yhteiskunnassa, vaikka kirja tarkasteleekin enimmäkseen Yhdysvaltoja. Siinä tulee hyvin esiin jo 1970-luvulla alkanut overload-keskus-telu. Yhteiskunnista tulee niin monimutkaisia ja ylikuormittuneita, että ongelmat ovat hallitse-mattomia. Tällä hetkellä monet kysymykset ovat Suomessa juuri tällaisia, mikä tulee ilmi tervey-denhuoltopalveluiden järjestämisessä. Perustu-

lo on myös suuri haaste, joka pyritään toteutta-maan aluksi paikallisena kokeiluna.

LUVUT PUHUTTAVAT

Koska tieteeseen ja tutkimukseen on kohdistu-nut säästötoimenpiteitä, myös niin sanottu stra-teginen tutkimusrahoitus on puhuttanut laajasti. Antero Järvinen toteaa keskustelupuheenvuo-rossaan (Tieteessä tapahtuu 2/2016): ”Viimei-simpiä virstanpylväitä tieteen autonomian tuho-amisen tiellä on tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin, vapaasti kilpailtavan tut-kimusrahoituksen osittainen siirtäminen val-tioneuvoston peukalon alle niin sanotuksi stra-tegiseksi tutkimusrahaksi (noin 200 miljoonaa euroa 2016 lähtien).” Valtioneuvoston kanslian mukaan todellinen summa on paljon pienem-pi kuin Järvinen kirjoituksessaan väittää. Tässä on kanslian politiikka-analyysiyksiköstä, Sari Löytö korvelta, tullutta tietoa:

Osana tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonais-uudistusta Suomen Akatemian yhteydessä toimivaan stra-tegisen tutkimuksen rahoitusvälineeseen päätettiin koota vuosina 2015–17 asteittain yhteensä 70 milj. € (Suomen Akatemian tieteellisen tutkimuksen rahoituksesta 7,5 milj. €, TEKESin innovaatiotoiminnan rahoituksesta 10 milj. € ja valtion tutkimuslaitosten talousarviorahoituksesta tutki-mukseen 52,5 milj. €). Tehtyjen säästötoimenpiteiden takia (hallitusohjelman säästöihin -3 milj. € ja kehyssäästöiksi -10 milj. €) on strategisen tutkimuksen rahoitus kaventunut 57 miljoonaan €. Lisäksi valtioneuvoston kanslian koordinoimaan valtio-neuvoston selvitys- ja tutkimustoimintaan päätettiin koota vuosina 2014–16 asteittain 12,5 milj. € valtion tutkimus-laitosten tutkimukseen kohdistuvasta talousarviorahoi-tuksesta. Tehtyjen säästötoimenpiteiden (hallitusohjelman säästöihin -1 milj. € ja talouspolitiikan arviointiin -0,1 milj. €) myötä on valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoitus kaventunut 11,4 milj. euroon. Rahoitusta ei ole myöskään koottu vapaasti kilpaillus-ta tutkimusrahoituksesta vaan sen on katsottu aiemmin-kin kohdistuneen strategisesti valitun tutkimustoiminnan rahoittamiseen Suomen Akatemiassa, TEKESissä sekä val-tion tutkimuslaitoksissa.

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 63

IPCC JA PARIISIN ILMASTOKOKOUS

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC päätti Nairobissa huhtikuussa pidetyssä yleiskokoukses-saan seuraavista erikoisraporteista sekä kuuden-nen arviointikauden suunnitelmasta. IPCC vas-taa Pariisin ilmastokokouksen pyyntöön ja laatii erikoisraportin 1,5 asteen lämpenemisen vaiku-tuksista ja maailmanlaajuisista päästöjen vähen-nyspoluista. Valmistelu käynnistyy suunnittelu-kokouksella. IPCC käynnistää valmistelut myös kahdesta muusta niin kutsutusta erikoisraportis-ta, joiden aiheet ovat ilmastonmuutos, valtameret ja jäätiköt sekä ilmastonmuutos, aavikoituminen, kestävä maankäyttö ja ruokaturva. IPCC:n kuu-des arviointiraportti valmistuu tämän hetkisen arvion mukaan vuosina 2021–22.

Pariisissa viime joulukuussa solmittu ilmasto-sopimus allekirjoitettiin virallisesti New Yorkis-sa 22.4.2016. YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin isännöimässä seremoniassa 175 maata allekir-joitti sopimuksen – joukossa oli myös Suomi. Sopimus astuu voimaan eli siitä tulee sitova, kun riittävän monta maata on sen ratifioinut. Suo-men ratifioiminen riippuu EU:n ilmastopaketin vaiheista.

Teknologian tutkimuskeskus VTT on arvi-oinut Suomen päästökehitystä ja päästövähen-nystavoitteiden saavuttamista vuoteen 2030. Jo päätetyt päästövähennyskeinot riittävät niukas-ti vuoden 2020 tavoitteen saavuttamiseen, mutta 2030 tavoitteen saavuttamiseen vaaditaan mer-kittävästi uusia päästövähennyksiä. EU:n tavoi-te on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 40  % vuoteen 2030 mennessä vuoden 1990 päästöihin verrattuna.

YLIOPISTOLAIN ARVIOINTI

Vuonna 2010 voimaan tulleen lakiuudistuksen tavoitteena oli mm. sellaisten toimintaedelly-tysten takaaminen suomalaisille yliopistoille kuin mitä kansainvälisesti menestyneimmillä yliopistoilla on. Uudistuksen seurauksena yli-opistot irrotettiin valtio-organisaatiosta ja ne saivat itsenäisen oikeushenkilöaseman. Yliopis-toja pääomitettiin ja niille annettiin taloudellis-

hallinnollinen autonomia. Lisäksi yliopistoille annettiin itsenäinen työnantaja-asema samalla, kun niiden kaikki palvelussuhteet muutettiin virkasuhteista työsuhteiksi.

Viisi vuotta uudistuksen jälkeen arvioidaan, minkälaisia vaikutuksia uudella yliopistolail-la on ollut sen eri tavoitealueilla. Yliopistojen sisäinen itsehallinto on puhuttanut niiden hen-kilökuntaa, joka haluaa parantaa vaikutusmah-dollisuuksiaan (ks. Irmeli Mustalahden pää-kirjoitus). Arvioinnin toteutuksessa otetaan huomioon sen mahdollisimman laaja hyödyn-nettävyys – paitsi arvioinnin tilaajalle  ope-tus- ja kulttuuriministeriölle myös yliopistoille itselleen. Arviointi käynnistyi laajamittaisella yliopistokentän kuulemisella syksyllä 2015 ja valmistuu kesäkuussa 2016. Arvioinnin toteut-taa Owal Group Oy yhteistyössä VTT:n sekä kansallisten ja kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa.

EUROOPPALAISET TUTKIMUSINFRASTRUKTUURIT

Eurooppalainen tutkimusinfrastruktuurien strategiafoorumi (ESFRI) on julkaissut päivite-tyn tutkimusinfrastruktuurien tiekartan. Sarjas-saan neljännelle tiekartalle valittiin tiukan haku-prosessin jälkeen 21 hanketta, joista kokonaan uusia on kuusi. Yksi uusista tiekartalle valituista hankkeista on Suomen johtama tutkimusinfra-struktuuri ACTRIS (Aerosols, Clouds and Tra-ce gases Research Infrastructure). Tiekartta on eurooppalaisten tutkimusinfrastruktuurien pit-kän tähtäimen kehityssuunnitelma. Suomella on myös oma tutkimusinfrastruktuurien tiekartta, joka valmistui vuonna 2014.

Uudessa tutkimusinfrastruktuurissa ovat Suomesta mukana Ilmatieteen laitos, Helsingin yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto sekä taustatahoina opetus- ja kulttuuriministeriö sekä liikenne- ja viestintä-ministeriö. ACTRIS tarjoaa tutkijoille ainutlaa-tuisen tutkimusympäristön sekä laadukasta mit-tausaineistoa ilmakehästä.

Ilari Hetemäki

64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

KIRJALLISUUS

Kekkosen ja Koiviston välissä

Maria Lähteenmäki

Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa. Muistelmia 1972−1982. Siltala 2015.

Se, miksi ihminen kirjoittaa ikään-tyneenä elämänsä vaiheista muis-telmat, johtuu mielestäni ensisijai-sesti siitä, että hänellä on tarve näh-dä elämänsä kaari ehyenä, loogisesti ja mielekkäästi etenevänä tapahtu-masarjana. Tämän elämänhallin-taa alleviivaavan selityksen lisäksi jotkut kirjoittavat muistelmia sik-si, että ajattelevat niiden viihdyt-tävän ja hyödyttävän jälkipolvia, omaa perhettään tai laajempaa yh-teisöä. Kolmannet puolestaan ha-luavat jättää tietoisesti itsestään jäljen paikalliseen ja kansalliseen historiaan. Neljänsien tavoitteena taas on lihavoittaa omaa persoo-naansa ja rooliaan ajan tapahtumis-sa. Alkusyksystä 80 vuotta täyttä-vän professori Matti Klingen muis-telmissa näyttää olevan kyse näistä kaikista motiiveista: ”Aion jatkaa, niin kauan kuin elän” ja ”Jokainen joutuu markkeeraamaan asemansa”.

Käsillä oleva muistelmien kol-mas osa keskittyy yliopiston poliit-tisesti ylikuumentuneeseen ajan-jaksoon, ”ylioppilasstalinistien” ja oikeistolaisprofessorien välisen valtataistelun kauteen. Tässä tiu-kassa vastakkainasettelussa Klinge löytää itsensä viileämmältä raja-maalta, Kekkosen ja Koiviston po-liittisesta välitilasta. Hänhän avus-

ti Kekkosta muun muassa valtio-vierailujen tulkkina ja oli Koivis-ton valitsijamies vuosien 1981−82 taistossa. Kokoomuksesta hän kavahti kauas ja äänesti mieluiten RKP:n liberaaleja. Jälkikäteen saat-taa kuulostaa hauskalta Klingen to-teamus, ”etten ollut kommunisti” vaan ”radikaali”. Tämän tyylisessä muistelmassa, jossa tekijä haluaa esitellä itsensä yleisölleen sekä tiede- ja tietokirjailijana että yhteis-kunnallisena vaikuttajana, on po-liit tinen itsereflektio paikallaan.

1970-luvulla professuuri ei ol-lut Klingelle, kuten ei kenellekään muullekaan ennen häntä eikä hä-nen jälkeensäkään, itsestäänsel-vyys, vaan paikan saanti akateemi-selta aitiopaikalta oli monitasoinen prosessi. Puoluepoliittisella ase-moitumisella oli 1970-luvulla vielä oma painoarvonsa, vaikkei se pai-nanutkaan enää niin ratkaisevasti kuin esimerkiksi 1870-luvulla tai 1910−30-luvuilla. Professuurin-täyttö on kunnianhimoa, ammatil-lista osaamista, sitkeyttä ja sosiaali-sia taitoja vaativa laji, mutta myös jäätäviä tunteita ja kuumia intohi-moja herättävä prosessi, jossa peli-kentän avainpelaajat ja heidän tu-kijansa yrittävät kaikin mahdolli-sin keinoin tehdä siirtonsa oikein turvatakseen itsensä tai holhokkin-sa kannalta onnistuneen lopputu-loksen. Tämä raadollinen taistelu on käytävä sivistynein sanakään-tein – se on pelin ensimmäinen ja tärkein sääntö. Ei ihme, että Klinge-kin uhraa valintojen kuvailuun pal-jon sivuja.

Kaikkien hermot eivät profes-suuripeliä kestä, mutta Klinge sie-ti paineet liikoja katkeroitumatta. Hänen sijoittumistaan ulkoasiain-ministeriön virkauran sijaan yli-opistolle edisti nimittäin aikamoi-nen onnenkantamoinen. Kun hän oli kypsynyt hakemaan professo-rinvirkoja, niitä tulikin kerralla avoimeksi peräti kahdeksan, jois-ta hän haki neljää. Suomenkieli-set virat menivät vanhemmille tut-kijoille, mutta ruotsinkielisiin his-torian professuureihin (Helsingin yliopisto ja Åbo Akademi) todet-tiin päteviksi ainoastaan Klinge ja Sune Jungar, joille paikat loppujen lopuksi jaettiin sopuisasti tasan 40 vuotta sitten.

Historiankirjoituksen ensim-mäi nen ja yleisin esitysmuoto on kertomus, joka on ollut myös Klin-gen valinta kaikissa hänen kirjoi-tuksissaan ja puheissaan historian-tutkijan uran alkuajoista lähtien. Tyylilleen uskollisena Klinge mark-keeraa itseään poliittiselle 1970-lu-vullekin jutustelemalla. Hän ker-too kiinnostavasti itäblokin mai-den haltuunotostaan, Ruotsi-kon-taktiensa tärkeydestä, toimistaan ulkoministeriön piirissä, poliitti-sista ja kulttuurisista verkostois-taan, moninaisin teemoin varus-tetuista esitelmistään ja tutkimuk-sistaan sekä historian laitoksen mentaalisesta maailmasta. Jälkim-mäinen tarina on kannaltani kiin-nostavaa siksi, että aloitin opiske-luni samaisella historian laitoksel-la vain pari vuotta sen jälkeen kun Klinge ja Päiviö Tommila aloittivat

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 65

siellä professoreina. Klingen suurin trauma viranhakuprosessin jäljiltä näyttää olleen Eino Jutikkalan ta-kinkääntö häntä vastaan. Hän se-littää tapahtuneen Jutikkalan epä-varmuudella ja tätä ympäröivän oi-keistoklikin painostuksella.

Nuori professori Klinge ei ollut järin suosittu kollegoidensa kes-kuudessa eikä häntä valittu koskaan Suomalaiseen Tiedeakatemiaan tai Suomen Kulttuurirahastoon, ei liioin historiantutkijoiden piirei-hin, kuten niin sanottuun Tanne-rin seminaariin, Ompeluseuraan tai Professoreiden Raamattupiiriin. Suomen Akatemiakaan ei suonut hänelle hankerahoitusta. Suomessa erilaisuuden sietokyky oli 1970-lu-vulla ehkä vieläkin heikompaa kuin nykyisin. Sen sijaan Klinge pääsi tutustumaan ruotsinkielisen ”por-varistosivistyneistön” sukulaisuus-piireihin ja ”ruotsalaisfennojen” maailmaan, etenkin Ruotsin tiede-seurojen toimijoihin.

Kaikkiaan Klinge kuvaa 1970-luvun lopun historian laitok-sen opettajakaartia tutkimukselli-sesti asenteelliseksi, ”itäsaksalais-tyyliseksi”, umpinationalistiseksi ja hyvin oikeistolaiseksi. Kiihkeim-min sotahistorian lippua liehutti lu-ennoitsijana toiminut Pirkko Rom-mi. Samaa mieltä laitoksen ilmapii-ristä olivat myös tuon ajan ”edistys-mieliset” opiskelijat, jotka ottivat selvää professoreidensa taustoista. Klingeä suomenkieliset opiskelijat pitivät omalaatuisena dandynä, jo-ka vaati konservatiivisesti teititte-lyä, rakasti eliittejä, kunniamerk-kejä ja rituaaleja, harrasti vanhoil-liseksi koettua osakuntatoimintaa ja oli ilmeisen virkaintoinen, mut-ta muuten miellyttävä henkilö. Hän oli myönteisessä mielessä erilainen myös siinä suhteessa, että hän edisti

laitoksen tasa-arvoistumista suosi-malla myös naisylioppilaiden pyr-kimyksiä, vaikkei mikään feminis-min suosija ollutkaan.

Klingen tutkimusta tunnettiin myös opiskelijoiden piirissä, eten-kin luettiin Bernadotten ja Leni-nin välissä -teosta. Häntä arvos-tettiin ennen muuta sivistyneistön kulttuurin ja suomalaisen 1800-lu-vun nationalismin tuntijana. Pro-fessori erosi tutkimukselliselta lä-hestymistavaltaan kahdessa kes-keisessä suhteessa tuon ajan muis-ta historian professoreista. Vanhan kaartin arkistohistorijoitsijat eivät ensinnäkään erityisesti arvostaneet sitä, että Klinge ei istunut juurikaan arkistoissa vaan kolusi kotimaisia ja ulkomaisia kirjastoja sekä käyt-ti uhkarohkeasti lähteinään pää-osin painettua materiaalia, tutkien representaatioita ja julkaisten läh-deviitteettömiä tietokirjoja. Klinge hakeutui myös mieluusti julkisuu-teen ja nousi näin nousevan tv-su-kupolven tietoisuuteen ”pop-histo-rioitsijana”, mitä osa kollegoista piti populistisena toimintana.

Toisekseen, hän julkaisi oman-laistaan kulttuurihistoriaan ka-paloitua poliittista Suomen his-toriaa, mikä erosi jyrkästi valtio-tieteellisen puolen dominoimasta poliittisen historian valtavirras-ta, jossa puoluejohdot, valtiopäi-vämiehet ja hallitusherrat olivat historian tekijöitä. Klingen histo-riankäsitystä kuvaa suurmiesten, noiden ”esikuvakansalaisten”, nos-taminen historian tekijöiksi ja yksi-lökeskeinen tulokulma menneisyy-den tapahtumien tulkintoihin ”ta-kapajuisen kansan” tai kansanliik-keiden sijaan. Toisaalta Klinge on saanut vaikutteita myös annalisteil-ta, Michel Foucault’ta ja Jürgen Ha-bermasilta, etenkin menneisyyden

merivalta -kirjoituksiinsa, keskus-ta–periferia-tutkimusasetelmaan-sa ja kuviteltu kansakunta -kon-septiinsa.

Klingen mukaan Suomi on yli-päätään syntynyt puolivahingossa suurvaltakamppailujen sivutuot-teena eikä lähtökohtaisesti natio-nalistitutkijoiden korostamien fen-nomaanien työn seurauksena, niin tietoista kuin itse kansakunnan ra-kentaminen sitten olikin. Umpio-nationalismin sijaan Klinge kuvaa edustavansa yhteiskunnallisesti velvollisuudentuntoista, klassillista yleisisänmaallisuutta. Klinge ei ole historiatulkinnoissaan rakenteiden ja talouden ensisijaisuutta korosta-va mies, vaan laajoista aatteiden lii-kehdinnöistä, individuaalien vai-kuttajien rooleista ja menneen vi-suaalisistakin jäljistä selityksiä ha-keva historioitsija. Samaa yksilöä korostavaa teemaa hän toteuttaa järjestelmällisesti myös oman elä-mänsä kommentoijana.

Helsingin yliopistossa 1970– 1980-luvun vaihteessa opiskelleel-le ja myöhemmin siellä toimineelle historioitsijalle Klingen – erilaisen ja rajoja ylittävän professorin – tä-mänkertainen muistelma on aika-laiskuvauksena helppolukuista, kiintoisaa ja välillä juoruineen hu-paisaakin lukemistoa. Perhe, Mar-ketta-rouva ja pojat, kulkevat haus-kasti yliopistomaailman ilmiöi den ja poliittisten huomautusten lo-massa inhimillistäen ja selittäen monia Klingen elämän valintoja. Tämäkin aspekti on poikkeuksel-lista yhteiskunnallisten vaikutta-jien ja yliopistomiesten muistelu-kerronnassa.

Kirjoittaja on historian professori Itä-

Suomen yliopistossa.

66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Pieni sisukas Suomi

Aki Alanko

Pekka Visuri: Paasikiven Suomi. Suurvaltojen puristuksessa 1944–1947. Docendo 2015.

Kahden viimeisen vuoden aika-na on vietetty toisen maailman-sodan päättymisen ja Suomen so-dasta irtautumisen merkkivuosia. Tässä hengessä kotimaisessa his-toriallisessa tietokirjallisuudes-sa on ilmennyt tiettyä suuntautu-mista sodan päättäneeseen ja sitä seuranneisiin vuosiin. Tarkastelun kohteeksi on otettu kotimaamme sisä- ja ulkopoliittinen toiminta ”pelikenttineen”, mutta myös taval-lisessa arjessa ja yhteiskunnallises-sa elämässä ilmenneet kansalaista-son kokemukset. Yksistään jo vii-me vuoden aikana ilmestyi ainakin neljä ajankohtaa käsittelevää kirjaa.

Pekka Visurin tuoreessa teok-sessa hahmotellaan otsikon mu-kaisesti Suomen sisä- ja ulkopoli-tiikkaa jatkosodan päättymisestä Pariisin rauhaan. Ajanjakson pää-tepisteen valintaa perustellaan sil-lä, että Pariisin rauhan solmimisen jälkeen Suomi sai jälleen valtiol-lisen suvereniteetin liittoutunei-den valvontakomission poistut-tua maasta. Esipuheessaan Visuri pyrkii selvittämään ajan tapahtu-mia sekä C. G. E. Mannerheimin ja J. K. Paasikiven pyrkimyksiä ir-roittaa Suomi sodasta. Samalla hän pureutuu näiden asioiden taustate-kijöihin. Teos on jatkoa Visurin ai-kaisemmalle kirjalle Mannerhei-min ja Rytin vaikeat valinnat. Suo-men johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa (Docendo 2013).

Visuri on valinnut kronologi-sen lähestymistavan, jossa asioita

tarkastellaan välillä laajemmasta kansainvälispoliittisesta näkökul-masta, välillä taas suppeammas-ta Suomi-keskeisestä näkökul-masta. Koska kirjassa liikutaan yleiskuvauk sen tasolla, tämä on si-nänsä toimiva ratkaisu. Olisin kai-vannut kuitenkin enemmän perus-teluja sille, miksi tähän on päädytty.

Kolmen suuren kourissa

Laajemmasta näkökulmasta Suo-mi näyttäytyy pienenä, mutta huo-mioon otettavana Saksan myö-täsotijamaana, jonka kohtelus-ta liittoutuneet päättivät varsin omavaltaisesti neuvotteluissaan. Suomalaisten itsensä mielipidettä ei juuri noteerattu, ei edes lopul-lisessa rauhankonferenssissa, jon-ka tuloksena saatiin aikaan Parii-sin rauha vuonna 1947. Englan-tilaisista annetaan tässä suhtees-sa mielenkiintoisen kaksijakoinen kuva. Toisaalta he kantoivat huolta Suomesta ”hoputtamalla” neuvos-toliittolaisia väliaikaisen rauhan-sopimuksen laadintaan. Toisaalta he antoivat hiljaisen siunauksensa Neuvostoliiton etupiiri-intresseil-le, joita pyrittiin toteuttamaan Suo-menkin suunnalla. Brittiläisen im-periuminsa hallitsemisesta käsin englantilaiset ymmärsivät hyvin neuvostoliittolaisten tarpeet. Huo-mionarvoista on sekin, että britit, eivätkä suinkaan neuvostoliittolai-set, vaativat lopulliseen rauhanso-pimukseen Suomen puolustusvoi-mia koskeneet rajoitukset. Ilmei-sesti he halusivat rajoittaa sotilaal-lista arsenaalia Itämeren piirissä.

Visuri tuo esiin jo aiemminkin todetun asian, että Saksan vastaisen liittokunnan johtajina toimineet ”kolme suurta”, eli Franklin Roo-sevelt, Winston Churchill ja Josef Stalin olivat pohjimmiltaan varsin

eripuraisia miehiä. On veikeää lu-kea esimerkiksi Rooseveltin tunte-masta antipatiasta Churchillia koh-taan. Yhdysvaltain presidentti piti englantilaista pääministeriä rasis-tina ja imperialistina. Roosevelt ei ollut tietämätön Stalinin kansaan-sa kohdistamista vainoista, mut-ta pyrki silti olemaan myötämie-linen Neuvostoliiton valtionpää-miehelle. Tältä pohjalta hänkään ei olisi siis vastustanut merkittä-västi Stalinin valtapyrkimyksiä Itä-Euroopassa. Churchill korvautui myöhemmissä neuvotteluissa seu-raajallaan Clement Attleella. Vielä merkittävämpi muutos johtajakol-mikossa tapahtui, kun edesmen-neen Rooseveltin tilalle nousi Har-ry Truman. Visurin mukaan tuore Yhdysvaltojen presidentti suhtau-tui neuvostoliittolaisiin viileästi. Tältä pohjalta onkin pohdittu, oli-sivatko henkilösuhteet kiristäneet Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välejä huomattavasti geopoliittisia tekijöitä enemmän. Kysymys tästä jää lopulta avoimeksi.

Vaaran vuosien vaikeudet

Suppeammasta näkökulmasta ku-vauksen kohteeksi nousevat Suomi, sen presidentit, valvontakomissio ja Neuvostoliitto keskinäisine suhtei-neen. Suomen oli selvittävä Lapin sodasta, sotakorvauksista, asekät-kentäjutusta ja monesta muustakin kansakuntaa hiertävästä asiasta.

Visuri kertoo, miten maan alta ja vankiloista esiin nousseet kom-munistit olivat vuosina 1945–47 tunnetusti voimansa tunnossa ja sisäpoliittisesti aktiivisia. Suomes-ta ei tullut kuitenkaan kansande-mokratiaa, koska valtaosa suoma-laisista ei halunnut muuttaa yh-teiskunnan toimivia perusraken-teita. Maamme miehittämättömyys

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 67

ja sodan jälkeen nopeasti vakiintu-nut tilanne eivät luoneet riittävää tilausta kumouksen toteuttamisel-le. Aiempia näkemyksiä uudistava, omalla tavallaan ironinenkin, lisä-peruste löytyy Visurin katsannossa siitä, että neuvostoliittolaiset olisi-vat osaltaan hillinneet radikaa lien suomalaiskommunistien pyrki-myksiä muuttaa valtiojärjestystä. Syy oli raadollisen taloudellinen, koska Neuvostoliiton taholla pelät-tiin yhteiskunnallisen kumouksen häiriinnyttävän kipeästi tarvittu-jen sotakorvausten toimitusta. Pre-sidentiksi vuonna 1946 nousseelle Paasikivelle itselleen tuli myös tar-ve pistää kommunistit aisoihin.

Valtiolaivan peräsimessä olleet Mannerheim ja Paasikivi koki-vat syksyllä 1944 tulleensa uuden ja tuntemattoman ajan kynnyk-selle. Tämä on huomionarvoista ja osoitus kahden vanhan miehen näkemyksellisyydestä. Ylivertaisi-na sankareina heitä, enempää kuin muitakaan suomalaispäättäjiä, ei silti kuvata. Visurin esityksessä miehet puhuvat ja toimivat, punta-roivat eri vaihtoehtoja miettien ai-kamme näkövinkkelistä katsottuna vääriltä ja epäjohdonmukaisiltakin tuntuvia ratkaisuja. Paasikiveä ku-vataan selvästi vahvempana toimi-jana. Presidenttikautenaan (1944–46) Mannerheim ei esiintynyt juu-ri julkisesti, vetäytyi yhä enemmän taustalle ja luopui pian itse viras-takin sekä sairautensa että yleisen mielipiteen vaikutuksesta. Paasi-kiven tehtäväksi jäi olla mies, joka sai rohkaista Mannerheimia ja ot-taa kontolleen toimia, joista mar-salkka ei jaksanut enää huolehtia.

Välirauhansopimuksen toi-meenpanoa tarkkailleen valvon-takomission toiminnasta anne-taan jokseenkin diplomaattinen

ja maltillinen kuva, vaikka joissa-kin asiois sa, kuten sotasyyllisyys-kysymyksessä, se oli hanakas pai-nostamaan suomalaista valtiojoh-toa. Neuvostoliiton valtiollisista edesottamuksista tuodaan esiin jo-pa ystävällismielisiltä vaikuttanei-ta eleitä. Visuri mainitsee esimer-kiksi sodanjälkeiset viljatoimituk-set ja kulttuurin tuonnin. Konsen-sushenkiseltä ja jopa ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäises-tä avunannosta tehdyn sopimuk-sen (YYA) esiasteelta vaikuttaa myös suunniteltu puolustusyhteis-työ Suomen ja Neuvostoliiton vä-lillä, jossa suomalaiset olisivat ol-leet aloitteellisia. Aiheellista lienee silti muistaa, että näissä edesotta-muksissa kumpikin osapuoli pyr-ki toimimaan viime kädessä omaa etuaan palvellen. Visurin mukaan neuvostoliittolaiset halusivat säi-lyttää tilanteen vakaana Suomessa ja suomalaiset koettivat tehdä neu-vostoliittolaisia suopeiksi mahdol-lisille rajojen tarkastuksille lopul-lisessa rauhankonferenssissa Pa-riisissa.

Kansallinen selviytymistarina

Kansallisen historiankirjoituksem-me perinteessä Suomen historia on hahmotettu vahvasti omana, erityi-senä kertomuksenaan. Tämä linja on elänyt voimakkaasti esimerkik-si vakaana uskona erillissotatee-siin, jota Henrik Meinander käsit-telee hivenen ironisestikin ”Aina omia sotia” -artikkelissaan Maa-ilman paras maa -teoksessa (SKS 2012). Tietty erityisyyden henki kuvastuu myös Visurin esitykses-tä. Teoksessa annetaan ymmärtää, että Suomen tie olisi ollut joten-kin erilainen, ellei suorastaan pa-rempikin verrattuna muihin toi-sessa maail mansodassa hävinnei-

siin. Näkemykselle löytyy toki his-toriallisiakin perusteita: Suomea ei varsinaisesti miehitetty, yhteis-kunta ja infrastruktuuri selvisivät eurooppalaisittain varsin vähäisin vaurioin (kenties Lappia lukuun ottamatta) ja sodan riehuessa vielä muualla maailmassa Suomi oli pys-tynyt elämään jo muutaman kuu-kauden ajan rauhan ja jälleenra-kennuksen aikaa.

Kaikkiaan Visuri kuvaa vuo sien 1944–47 vaiheet eräänlaisena kan-sallisena selviytymistarinana, jos-sa osattiin luovia hyvin. Suomelle ei viime kädessä esitettykään kaik-kein ankarimpia vaatimuksia, ei edes Neuvostoliiton taholta. Eri-koisen Suomesta olisi tehnyt myös kuuluminen turvallisuuspoliitti-sesti Neuvostoliiton vaikutuspii-riin, mutta suuntautuminen talou-dellisesti ja kulttuurisesti länteen.

Mainittuina vuosina elettiin jo käytännössä Paasikiven Suomessa, vaikka Mannerheim olikin viralli-sesti presidentti vuoteen 1946 asti. Visuri ei ota juurikaan kantaa Suo-men puolueettomuuteen. Jos hae-taan tuoretta vertailukohtaa, Han-nu Rautkallio esittää kirjassaan Idässä kiinni, Länteen (Docendo 2015) varsin ’kekkoskriittisesti”, että Paasikiven aikaan Suomi oli-si ollut paljon puolueettomampi ja vähemmän suomettuneempi kuin Kekkosen presidenttikaudella. So-danjälkeisten alkuvuosien suhteen puolueettomuuden tutkiminen ei ole edes relevanttia, koska ulkopo-liittiset linjat hahmottuivat vasta paremmin ajalla, joka ulottui vuo-desta 1947 vuoteen 1956.

Pariisin rauhan voimaantuloa ja valvontakomission poistumista on sinänsä luontevaa pitää ajankohta-na, jolloin Suomesta olisi tullut jäl-leen valtiollisesti suvereeni. Pohjim-

68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

miltaan valtiollisen suvereniteetin käsite on silti hiukan tulkinnanva-rainen. Tässä on aiheellista muistaa, että Porkkalassa oli vuoteen 1956 as-ti Neuvostoliiton laivastotukikohta, jonka tykit olisivat pahimmillaan saattaneet saada aikaan tuhoa jo-pa pääkaupungissa. Suomi eli Neu-vostoliiton tarkkailupiirissä ja joutui huomioimaan itänaapurin intressit monessa asiassa.

Lopuksi on aiheellista antaa Visu rille kiitosta harvemmin muis-tettujen, oikaisevien ja uusienkin historiallisten faktojen pienestä vil-jelemisestä. Vähemmälle huomiol-le on jäänyt esimerkiksi se, että vuo-den 1944 vaiheilla Saksa suunnitteli ainakin Etelä-Suomen haltuun ot-tamista, jos Suomi irtaantuisi omin päin sodasta. Kenraali Erich Hein-richs kaavaili puolestaan pääkau-pungin siirtämistä Tampereelle tai Jyväskylään Porkkalan luovutuk-sen johdosta. Zhdanovin arkiston vihdoin avauduttua saamme tietää, ettei Kekkonen olisi 1940-luvul-la kelvannut neuvostoliittolaisille vielä pääministeriksi, koska häntä ei pidetty tarpeeksi yhdistävänä ja periaatteellisena poliitikkona.

Visurin hyvän ja kokoavan, uu-distaviakin näkökulmia esittävän yleisesityksen ainoa puute on sii-nä, että se välittää ainoastaan niin sanotun ylätason tarinan. Tässä nostetaan esille ”suuret miehet” ajatuksineen, päätöksineen ja toi-mintoineen, ja näkökulma on siltä pohjalta perinteisen poliittisen his-toriallinen. Jos haluaa tutustua ta-vallisten suomalaisten kokemuk-siin ja tunnelmiin sodanjälkeisistä vuosista, kannattaa tarttua esimer-kiksi Rauhaton rauha – suomalai-set ja sodan päättyminen 1944–50 -teokseen, joka on ilmestynyt vast-ikään Vastapainon julkaisemana.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja his-

toriaan erikoistunut vapaa tiedetoi-

mittaja ja -kriitikko.

Maalaisserkun maineenpalautus

Petter Portin

Juha Valste: Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015.

Neandertalinihminen on Juha Valsten neljäs ihmissuvun (Homo-suvun) muinaishistoriaa ja biolo-gista evoluutiota koskeva teos. Ai-kaisemmat teokset ovat käsitelleet etupäässä nykyihmisen (Homo sa-piens) kehityshistoriaa, mutta nyt painopiste on sukupuuton kuolleen sisarlajimme, neandertalinihmisen (H. neanderthalensis) tarinassa.

Neandertalinihmisestä on vii-me vuosien kuluessa saatu erittäin paljon uutta tietoa, joista tärkein on lajin koko genomin sekvensoin-ti vuonna 2009. Tästä tutkimuk-sesta on äskettäin ilmestynyt suo-meksikin projektin johtajan Svan-te Pääbon kirjoittama kirja Nean-dertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House 2015). Niinpä Valste viisaasti keskittyykin mole-kyylibiologian asemesta paleonto-logisen tutkimuksen tuottamaan uusimpaan tietoon, jota myös on runsaasti.

Valsten aikaisempiin teoksiin verrattuna nyt tarkasteltava ole-va kirja on paljon yleistajuisempi ja sellaisena leppoisaan kertovaan sävyyn kirjoitettu, tieteellisen ot-teen tai tiedon tästä silti kärsimättä.

Sekä nykyihminen että nean-dertalinihminen kehittyivät hei-

delberginihmisestä (H. heidel-bergensis), ensin mainittu noin 195 000 vuotta sitten Itä-Afrikassa ja jälkimmäinen noin 250 000 vuot-ta sitten Euraasiassa, missä laji oli levinnyt Länsi-Euroopasta Keski- ja Pohjois-Aasiaan sekä Lähi-itään. Viimeinen neandertalilaisten po-pulaatio eli Iberian niemimaalla. Populaatio ja sen mukana koko la-ji kuoli sukupuuttoon noin 28 000 vuotta sitten. Nykyihminen puo-lestaan alkoi 70 000–65 000 vuotta sitten runsastua ja levittäytyä ilmei-sesti useana aaltona uusille alueille Afrikassa ja sitten myös Arabiaan, Lähi-itään, Etelä-Aasiaan, Austra-liaan ja Eurooppaan. Nykyihmi-nen ja neandertalinihminen elivät siis ehkä yli 30 000 vuoden ajan sa-manaikaisesti Euraasiassa. Fossiili-löytöjen perusteella nämä kaksi ih-mislajia elivät lisäksi ainakin joissa-kin paikoissa rinnakkain jopa joita-kin tuhansia vuosia.

Monilla ihmisillä lienee nean-dertalilaisista halventava käsitys, jonka mukaan nämä olivat puhe-kyvyttömiä, karvaisia, pol vet koukus sa ja selkä köyryssä käve-leviä, ryhmysauvaa käyttäviä, luo-lissa eläviä tyhmiä raakalaisia, jotka näyttivät ihmisapinoilta. Silti useat luulevat heidän olleen meidän esi-isiämme.

Valste osoittaa systemaattises-ti kaikki nämä ennakkoluulot vir-heellisiksi. Nykytiedon mukaan neandertalinihmiset olivat vaalea-ihoisia, keskimäärin meitä lyhyem-piä, mutta lihaksikkaampia, vant-terampia ja voimakkaampia. Sekä heitä koskeva geenitieto että pale-ontologinen aineisto tukevat käsi-tystä, että he kommunikoivat kes-kenään puhumalla sekä ilmeisesti suunnittelivat tulevaisuutta ja ker-toivat menneisyydestä. Neanderta-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 69

linihmiset elivät usein itse raken-tamissaan asumuksissa, pienissä 10–15 ihmistä käsittävissä ryhmis-sä, jotka saattoivat tehdä keskenään yhteistyötä esimerkiksi ajometsäs-tyksessä.

Neandertalilaiset olivatkin tai-tavia metsästäjiä, jotka työntökei-häillään pystyivät surmaamaan suuriakin saaliseläimiä. Sen sijaan heittokeihästä he eivät tunteneet. He söivät lihaa, jota saatiin pie-nistä ja suurista riistaeläimistä ka-niineista mammutteihin, sekä sen ohella marjoja, muita hedelmiä ja ravitsevia juuria sekä lintujen mu-nia ja poikasia, pieniä selkärangat-tomia eläimiä, leviä, jäkälää ja sie-niä. He käyttivät eläinten muoka-tuista nahoista valmistettuja pu-kimia, mutta eivät vielä osanneet ommella.

Löydetyistä luurangoista nä-kyy, että monet neandertalilaiset vammautuivat jossakin elämänsä vaiheessa, ehkä metsästysonnet-tomuuksissa tai kaaduttuaan han-kalassa maastossa. Ryhmät piti-vät huolta vammautuneista jäse-nistään, mutta toisaalta myös lajin sisäistä väkivaltaisuutta esiintyi. Kannibalismikaan ei ollut harvi-naista ja se saattoi olla rituaalin-omaista tai sitten äärimmäinen selviytymiskeino. Yleensä kuiten-kin neandertalilaiset hautasivat vainajansa ja jättivät hautalahjoja, mikä osoittaa, että heidän on täyty-nyt osata ajatella ja ymmärtää abst-rakteja asioita sekä keskustella niis-tä. Neandertalinihminen oli siis in-himillisessä ainutlaatuisuudessaan samankaltainen kuin mekin. Pale-ontologisessa aineistossa on jopa viitteitä heidän taiteestaan, musii-kista ja korujen käytöstä.

Neandertalinihmisen lisäksi nykyihmisen kanssa samanaikai-

sesti maapallolla eli ainakin yksi, mahdollisesti kaksi muutakin Ho-mo-sukuun kuuluvaa lajia. Nämä olivat Siperian Altaivuoristosta De-nisovan luolasta vuonna 2000 löy-detty ja 2010 julkaistu denisovanih-minen, jolla ei vielä ole tieteellistä nimeä, sekä toistaiseksi kiistanalai-nen, Indonesian Floresin saarel-ta vuonna 2003 löydetty kääpiö-kokoinen floresinihminen (H. flo-resiensis). Näistä denisovanihmi-sen geno mi on sekvensoitu – sekin Svante Pääbon ryhmän toimesta. Nykyihmisen ja neandertalinihmi-sen tapaan denisovanihminen pol-veutuu heidelberginihmisestä ja la-ji oli levinnyt Siperiaan sekä Kaak-kois-Aasiaan. Floresinihminen sen sijaan polveutui mahdollisesti pys-tyihmisestä (H. erectus), eikä lajia ole tavattu muualta kuin Floresin saarelta.

Jännittävin tulos, joka sekven-sointiprojekteista on saatu, on, et-tä nykyihminen, neandertalinih-minen ja denisovanihminen ovat risteytyneet keskenään sen jäl-keen, kun nykyihminen oli vähitel-len vaeltanut Afrikan ulkopuolelle. Seurauksena tästä on muun muas-sa se, että neandertalinihmisen pe-rimästä yhteensä noin 20 prosent-tia on säilynyt osana nykyihmisen perimää siten, että jokaisen nyt elä-vän muun kuin afrikkalaisen ihmi-sen perimästä noin yhdestä neljään prosenttia on peräisin neanderta-linihmiseltä.

Risteytyminen on ilmeisesti ta-pahtunut niin päin, että nykyih-misten naiset ovat yhtyneet nean-dertalilaismiesten kanssa, jol-loin risteytymälapset ovat jääneet äitinsä populaatioon nykyihmis-ten keskuuteen ja lisääntyneet täs-sä populaatiossa. Risteytymistapa voidaan päätellä ensinnäkin siitä,

että vain naisen kautta periytyvä mitokondrion DNA on kummas-sakin lajissa täysin erilainen. To-sin mitokon drion DNA käyttäy-tyy populaatiogenetiikassa samal-la tavalla kuin yksi kromosomaali-nen geenilokus, joten ilmiö saattaa olla sattuman aiheuttama. Toi-saalta neandertalinihmisen kro-mosomaalisessa perimässä ei ole merkkejä nykyihmisestä, mikä pu-huu sen puolesta, että risteytymä-lapset ovat jääneet nykyihmisten pariin ja saaneet jälkeläisiä vain näiden kanssa. Voidaan siis päätel-lä, että hybridien äitinä on ilmei-sesti aina ollut nykyihminen. Gee-nivirta on siis nähtävästi tapahtu-nut yksisuuntaisesti neandertalin-ihmisestä nykyihmiseen.

Perinteisen niin sanotun bio-logisen lajikäsityksen mukaan la-jit ovat populaatioita, joiden jä-senet eivät voi tuottaa lisääntymis-kykyisiä jälkeläisiä muihin vastaa-viin ryhmiin kuuluvien yksilöiden kanssa. Voidaanko siis nykyihmis-tä, neandertalinihmistä ja deniso-vanihmistä pitää eri lajeina vai on-ko oikeampaa pitää niitä kaikkia sa-man Homo sapiens lajin alalajeina?

Valste ratkaisee tämän kysy-myksen soveltamalla uutta lajin määritelmää, joka on luotu sen jäl-keen kun on muutenkin havaittu monien perinteisten lajien ristey-tyvän ja saavan täysin hedelmälli-siä jälkeläisiä. Tämän uuden määri-telmän mukaan lajit ovat populaa-tioita, jotka pystyvät säilyttämään geneettisen identiteettinsä joutues-saan tekemisiin toisten samankal-taisten lajipopulaatioiden kanssa – sillä, miten ne tämän tekevät, ei ole merkitystä. Evoluutioteorian viite-kehyksessä onkin minusta luonte-vaa ajatella, että lajien rajat eivät ole kovin jyrkkiä. Onkin lähinnä vain

70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

akateeminen kysymys, ovatko täs-sä puheena olevat kolme ihmispo-pulaatiota eri lajeja vai saman lajin eri alalajeja.

Geenitiedon valossa on jok-seenkin selvää, että risteytymisestä muiden lajien kanssa on ollut bio-logista hyötyä omalle lajillemme – ainoalle, joka jäi jäljelle. Näyttää ni-mittäin siltä, että olemme saaneet tänne sopeutuneilta neandertalin-ihmiseltä ja denisovanihmiseltä geenimuotoja, jotka ovat edistäneet meidän Afrikasta tulleiden menes-tymistä Euraasian olosuhteissa.

Mikä sitten oli syynä siihen, että neandertalinihminen laji-na kuoli sukupuuttoon? Tästä on vuosien kuluessa esitetty monia eri hypoteeseja, joille on yhteistä nykyihmisen merkittävä asema. Valsten mukaan onkin niin, et-tä yleensä nykyihmisen saapumi-nen merkitsi neandertalilaisten häviämistä, mutta tämän ei silti tarvitse johtua kahden erilaisen ihmisryhmän välisestä aggres-siosta vaikka perinteisesti ajatte-levat näin uskovat. Tavallinen seli-tys sukupuutolle on rajallisista re-sursseista käyty kahden lajin väli-nen kilpailu, jonka nykyihminen olisi voittanut paremman teknolo-giansa ansiosta. Suosituin hypotee-si nykyisin on Valsten mukaan se, että lajien välinen resurssikilpailu yhdessä Veiksel-jääkauden hyvin kylmän jakson kanssa koitui nean-dertalilaisten tuhoksi. Kirjassa esi-tetty kolmas, uusin ja varsin jän-nittävä selitys neandertalilaisten sukupuutolle on, että muutamas-sa tuhannessa vuodessa runsaslu-kuisemmat nykyihmiset olisivat risteytymisen kautta sulauttaneet vähälukuisat neandertalilaiset it-seensä. ”Vain geenit jäivät…”, kir-joittaa tekijä.

Ihmissuvun esihistoria on viime vuosina alkanut kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän ja enemmän, koska tiedotusvälineistä tulvii jatkuvasti asiaa koskevaa informaatiota. Pel-kästään neandertalinihmisestä on viidentoista viime vuoden aikana kirjoitettu enemmän kuin viiden-kymmenen sitä edeltäneen vuo-den aikana yhteensä. Kaikki kir-joissa ja lehtikirjoituksissa esitet-ty tieto ei silti ole objektiivista tai perustu tosiasioihin, sillä jokaisel-la on omat subjektiiviset ennakko-käsityksensä neandertalinihmises-tä. Sen vuoksi Juha Valsten sujuvas-ti kirjoitettu ja asiantunteva kirja, joka oikoo näitä ennakkokäsityk-siä, on tervetullut ja sille suo laajan lukijakunnan.

Kannen suunnittelija Timo Numminen ansaitsee erityisen kii-toksen kirjan ydinsanoman visuaa-lisesta tiivistämisestä. Oli loista-va idea pukea miespuolinen nean-dertalinihminen nykyihmisen pu-kuun – kuitenkin kivinen veitsi kädessään ja ilman rannekelloa.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perin-

nöllisyystieteen emeritusprofessori.

Lihastutkimusta kansan kielellä

Markus Mykkänen

Juha Hulmi: Lihastohtori – Näyttöön perustuva tietopankki sporttiseen kuntoon. Fitra 2015.

Loppuvuodesta 2015 ilmestynyt liikuntatieteiden tohtorin ja akate-miatutkijan Juha Hulmin esikois-teos voimaharjoittelun parhaasta tutkimusnäytöstä kokoaa yhteen kaiken olennaisen, mitä lihaksista ja fyysisestä harjoittelusta tarvit-see tietää.

Suurelle yleisölle Jyväskylän yli-opiston liikuntabiologian laitoksel-la työskentelevä Hulmi on tullut tutuksi tiedettä popularisoivasta Lihastohtori-blogistaan. Bloginsa kautta hän on välittänyt alan tut-kimustietoa jo useamman vuoden. Hän on antanut myös muille liikun-tafysiologian, -biologian sekä ravit-semuksen tutkijoille mahdollisuu-den kertoa sekä alan uutta että jo vakiintunutta tutkimustietoa.

Lihastohtori-kirja keskittyy voi-maharjoitteluun. Kirjailijan mu-kaan sen on sekä lukuisten tutki-musten perusteella että käytännös-sä osoitettu olevan toimiva ratkai-su lihaksikkaan ja suorituskykyisen vartalon saavuttamiseen. Hulmi puhuu teoksessaan ”sporttisesta kunnosta”. Kirjailijalle tämä edus-taa näyttävää ja suorituskykyis-tä kehoa, joka heijastaa terveyt-tä ja hyvinvointia. Kirjassa anne-taan myös paljon tilaa ravinnol-le, mikä on teoksen toinen tärkeä painopistealue. Hulmin mukaan se olennainen tekijä sporttisen kehon taustalla.

Teoksen kohdeyleisönä ovat kaikki voimaharjoittelusta kiin-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 71

nostuneet. Tieteellisellä pohjal-laan, mutta silti helpolla luettavuu-dellaan se saavuttaa myös lukijat, joita kiinnostaa myös liikuntafy-siologian tutkimus, johon he eivät ole sen vaikeaselkoisuuden vuok-si paneutuneet. Kattava tutkimus-tietoon pohjautuva perusteos on myös hyvä johdatus alalla työsken-televille sekä sille aikoville.

Tutkimustietoa ymmärrettävästi

Hulmi on pyrkinyt tietoisesti kir-joittamaan helposti lähestyttävän kirjan, joka seisoo tukevasti sekä suomalaisella että kansainvälisellä tieteellisellä tutkimusnäytöllä. Kir-ja ei viljele tutkimusviitteitä kuin paikoin ja se keskittyy viestimään asiat ymmärrettävästi. Tästä kertoo jo ensimmäisillä sivuilla oleva kat-tava peruskäsitteiden avaaminen. Teos popularisoi liikuntafysiolo-gian tutkimusta ja se näkyy Hul-min käyttämässä kielessä sekä kir-jan rakenteessa. Kirja on kuin kan-sanomainen tieteellinen artikkeli, joka alkupuolella määrittelee kä-sitteet, sen jälkeen esittelee teoriaa ja lopussa kokoaa asiat yhteen par-haiksi käytännön neuvoiksi.

Suomalainen harjoittelu- ja ra-vintokirjallisuus on paljolti erilaisia käytännön oppaita, joissa annetaan eri näkökulmista ohjeita harjoitte-luun ja ruokavalion koostamiseen. Teoreettisemmalla puolella on lu-kuisia fysiologiaan keskittyviä pe-rusteoksia. Hulmin mukaan hänen kirjastaan tekee poikkeuksen fysio-logiaan ja biomekaniikkaan liitty-vät perustelut yhdistettyinä käytän-nönläheisyyteen ja havainnollista-viin esimerkkeihin. Hulmi haluaa teoksellaan ampua alas väärää tie-toa, ”musta tuntuu” -oletuksia sekä ”ainahan näin on tehty” -ajattelua ja -uskomuksia. Kirjassaan Hulmi ot-

taa selvästi poikkeavan linjan ääri-päitä korostavista harjoittelu- ja ra-vintosuuntauksista.

Hulmin Lihastohtori-blogi on tunnettu hänen ja muiden kirjoit-tajien rennosta kielestä ja paikoin hyvinkin revittelevistä kuvauk-sista, joissa viljellään myös ajalle tyypillistä verkkohuumoria. Päin-vastoin kuin blogi, kirja keskittyy enemmän asiaan. Sen kielellinen ja kuvallinen ilmaisu on hillitym-pää. Toki paikoin kirjasta huomaa Hulmille ominaisen tavan kertoa asioista poikkeavalla ja värikkäällä tavalla, joka on tuttua blogin seu-raajille.

Lihakset ja voima toimintakyvyn

taustalla

Hulmin kirja ei ole suunnattu vain kehonrakentajille ja voimaharjoit-telua pitkään harrastaneille. Heti alussa kirja muistuttaa, kuinka li-haskunto on merkittävä tekijä päi-vittäisen toimintakyvyn kannalta. Lihaskunto on yhtä tärkeää nuo-ruuden kasvuvaiheissa, aikuisuu-den kiireisessä elämänrytmissä ja vanhuuden haasteissa. Hulmi ha-luaa muistuttaa lihasten koon ja toimintakyvyn merkityksestä päi-vittäisiin askareihin sekä kuinka ne suojelevat yllättävien sairauk-sien ja katastrofitilanteiden, kuten onnettomuuksien, sattuessa.

Kirja esittelee monipuolisesti, millaisia biomekaanisia reaktioita lihaksissa tapahtuu ja miten paljon niihin tarvitaan energiaa. Hulmin kirjoittama kuvaus proteiinisyn-teesistä sekä lihaksissa tapahtuvis-sa muutoksista voimaharjoittelussa kuvaa yksityiskohtaisesti ja selkeäs-ti, mitä kehossamme tapahtuu har-joittelun aikana ja sen tuloksena.

”Fyysisen harjoittelun perus-teet” listaa ydinkohdat siitä, kuin-

ka harjoittelu tulisi koostaa ja mil-lainen harjoittelu kullekin sopii. ”Liikkeiden ja lihasryhmien tree-naus” -osa kuvaa hyvin yksityis-kohtaisesti eri lihasten ja lihas-ryhmien anatomiaa, toimintaa se-kä niiden tehokasta harjoittamista. ”Ydinliikkeet”-osa jää varsin köy-käiseksi liikevalikoiman osalta ja esittelee muutamia voimaharjoit-telun perustavia moninivelliikkei-tä, näiden hyötyjä eri lihasryhmille sekä biomekaanisia yksityiskohtia. Ymmärrettävää toki on, että kirjaan ei voida mahduttaa kaikkea.

Ravinnon kultainen keskitie

Ravintoasiat ovat erityisesti voima-harjoittelun yhteydessä puhuttava asia ja siihen teos pyrkii myös vas-taamaan. Hulmin lähtökohta ra-vintoasioissa on sporttisuus. Tästä näkökulmasta kirja käsittelee viral-lisia ruokasuosituksia sekä trendi-ruokavalioita. Sporttisille yksilöil-le esitellään oma ravintopyramidi, jonka pohjana on energiansaan-ti ja proteiinit sekä huippuna lisä-ravinteet. Ymmärrettävästi pyradi-min pohjalla on suurempi merki-tys kuin huipulla. Tämä tiivistääkin hyvin Hulmin ajatukset ravinnos-ta. Ravinnon tulisi perustua moni-puoliseen luonnolliseen ruokaan, mutta samalla muistaa eri ikäryh-mien ja kuntoilutaustojen tarpeet. Urheiluravinteille annetaan kirjas-sa paljon tilaa ja esitellään kattavas-ti, millainen tutkimusnäyttö nii-den taustalla on. Kuvaus eri ravin-teiden osalta on tyhjentävä, mutta tässä osassa mennään hieman lii-allisuuksiin, koska siinä esitellään myös harvinaisia urheiluravintei-ta. Ne ovat tutkijalle tuttuja, mutta lukija voi kuulla niistä ensimmäis-tä kertaa.

72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Tiedosta toiminnaksi

Lihastohtori on yhtä aikaa tutki-mustietoon perustuva tietopank-ki ja samalla hyvä apuväline käy-tännön harjoituksiin. Kirjan alku-puolen painotus on tieteellisessä tiedossa, loppupuolella siirrytään käytännön suosituksiin. Lukijois-ta, joita tieteellinen tausta ei juuri-kaan kiinnosta, kirjan alku voi tun-tua tylsältä ennen kuin päästään asiaan. Kirjassa olisi voitu käsitellä enemmän eri kohderyhmille suun-nattua harjoittelua ja sen merkitys-tä. Hulmi käy muutamassa sivussa läpi voimaharjoittelun merkityk-sen naisten, nuorten ja senioreiden osalta, kun tutkimustiedon pohjal-ta olisi ollut aihetta enempäänkin. Erityisesti vanhusten osalta voi-maharjoittelusta lukisi mielellään lisää, sillä tähän rakennetaan hyvä pohja kirjan ensimmäisissä luvuis-sa. Myös nuorten osuus voisi ol-la pidempi, sillä ikiaikaiset myytit nuorten voimaharjoittelusta elävät edelleen vahvasti monen mielessä. Erilaiset voimaharjoitteluun liitty-vät uskomukset olisivatkin ansain-neet oman lukunsa, sillä nyt monet näistä hautautuvat muiden lukujen sekaan.

Kirja on lopulta nopealukuinen ja jopa yllättävän lyhyt. Hieman al-le 200-sivuisena sen lukee muuta-massa illassa. Kirjassa on silti paljon asiaa ja selvästi jäsennellyn sisäl-lön myötä siihen on helppo palata vaikka luku kerrallaan. Tutkimus-tietoon pohjautuvista aiheista oli-si myös varmasti saanut laajem-pia kuvauksia. Teos löytää varmas-ti yleisönsä niin akateemisen kuin käytännönläheisen lukijakunnan joukossa. Parhaimmillaan kirja to-teuttaa suomalaisen tiedeyhteisön kolmatta tehtävää yhteiskunnalli-sesti vaikuttavana teoksena ja an-

taa liikuntabiolo gian tutkimuksel-le uuden, monipuolisen ja populaa-rin tiedon lähteen.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston

yhteisöviestinnän nuorempi tutkija ja

valmentaja.

Uskontoa vai kulttuuria?

Juhani Koponen

Uskonto ja kehitys. Näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön ja -tutkimukseen. Toim. Elina Vuola. SKS 2015.

Harva enää ottaa vakavasti ennus-teita uskonnon lähestyvästä kuo-lemasta. Toista todistavat eten-kin globaalissa etelässä eli kehitys-maissa alati voimistuvat uskonnon synnyttämät poliittiset ja yhteis-kunnalliset järistykset. Siitä huo-limatta, väittävät Uskonto ja kehi-tys -teoksen kirjoittajat, uskonnon ja kehityksen suhteen monimuo-toisuus ymmärretään yhä puut-teellisesti. Syyttävä sormi kohdis-tuu etenkin suomalaiseen kehitys-politiikkaan ja -tutkimukseen, jos-sa uskontoon liittyvät kysymykset on jatkuvasti tulkittu kapeasti tai tyystin sivuutettu. Niin kehityk-sen käytäntöjä kuin sen tutkimus-takin vaivaa ”uskontosokeus”, siksi tekijät peräänkuuluttavat ”uskon-non lukutaitoa” eli kykyä ymmär-tää uskontojen yhteiskunnallisia vaikutuksia sekä sitä, miten niiden toiminta nousee niiden vaalimis-ta opetuksista ja ihmiskäsityksistä. Se taas edellyttää uskontotaustais-ten ja maallisten toimijoiden välil-lä avointa ja kriittistä dialogia, jota kirjoittajat sanovat haluavansa te-oksellaan edistää.

Enimmäkseen sujuvasti kirjoi-tettu teos tarjoaakin dialogiin pal-jon monipuolista ainesta, jota ei ole liiemmin ollut kootusti suomek-si saatavilla. Tekijäkatras koostuu edustavasta joukosta suomalaisia kehityksen ja uskonnon tutkijoi-ta, jotka ovat omakohtaisesti pe-rehtyneet aiheeseensa niin teori-assa kuin käytännössäkin. Useim-mat ovat koulutukseltaan teologeja, mutta joukossa on myös yhteis-kuntatieteilijöitä. He eivät erityi-sesti alleviivaa omaa henkilökoh-taista uskonnollista vakaumustaan vaikka useimmilla sellainen lienee. He kuuluvat joka tapauksessa nii-hin joiden mielestä sen paremmin uskonnollinen vakaumus kuin sen puutekaan eivät oikeuta suhtautu-maan uskontoon epäanalyyttisesti. Uskontoa ei pidä yli- eikä aliarvioi-da, ei sokeasti puolustaa eikä silmit-tömästi demonisoida.

Kirja ei yritäkään käsitellä us-konnon ja kehityksen tutkimuk-sen suuria klassisia kysymyksiä sys-temaattisesti vaikka ne ovat kaut-ta linjan läsnä. ”Uskonto” tarkoit-taa voittopuolisesti kristinuskoa ja ”kehitys” typistyy lähinnä kehitys-yhteistyöksi ja muuksi kehitykseen tähtääväksi toiminnaksi. Max We-berin kuuluisaa teesiä maailmanus-kontojen vaikutuksesta modernin kapitalismin kehitykseen lännes-sä ei edes mainita sen paremmin hyväksyvässä kuin kriittisessäkään hengessä. Kirja pikemminkin tar-joaa, alaotsikkonsa mukaan, nä-kökulmia suomalaiseen kehitysyh-teistyöhön ja -tutkimukseen.

Näkökulmia onkin kirjaan mahdutettu niin paljon, että lyhyt esittely ei voi yrittääkään tehdä oi-keutta yksittäisille kontribuutioil-le. Kirjoittajien yhteinen perusläh-tökohta on se tunnustettu tosiseik-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 73

ka, että mikään uskonto, saati us-konto yleensä, ei ole monoliittinen kokonaisuus, vaan niiden sisällä elää ja kilpailee monenlaisia, osin keskenään täysin ristiriitaisia kin suuntauksia, joten hyvinkin eri-lainen toiminta voidaan oikeuttaa uskonnolla. Elina Vuolan mukaan kirjoittajat haluavat torjua ”uskon-toessentialismia”, vaikkapa mono-teististen uskontojen esittämistä muuttumattomina monoliitteina – ikään kuin ne eivät olisi aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä, jotka ovat jo monin tavoin muuttuneet ja joutuneet tarkistamaan aiempia käsityksiään.

Lähtökohdasta seuraa, että us-konto ei kirjoittajille ole kehityk-sen kannalta yksiselitteisesti hy-vä tai paha. Sen vaikutukset voivat olla ristiriitaiset sekä riippuvat us-kon tulkinnasta ja kontekstista. Esi-merkkejä ei tarvitse hakea äärijär-jestöistä asti. Kristinuskon sisäl-lä esimerkiksi köyhyyteen voidaan suhtautua monin tavoin. Joillekin vapaaehtoinen köyhyys voi olla ta-voiteltu valinta. Toiset haluavat vä-hentää sitä tai poistaa sen, mutta eri tavoin. Latinalaisen Amerikan va-pautuksen teologia nostaa tapetille epäoikeudenmukaisiksi koetut yh-teiskunnalliset rakenteet, kun taas Yhdysvalloista Afrikkaan ja La-tinalaiseen Amerikkaan levinnyt helluntailais-karismaattinen me-nestyksen teologia lupaa yksilöl-le sitä enemmän maallista onnea, mitä enemmän hän kantaa lahjoi-tuksia kirkolleen. Erityisesti risti-riidat kärjistyvät sukupuolen, su-kupuolisuuden ja seksuaalietiikan teemoissa.

Tämä kaikki kertoo uskonnon elinvoimasta. Yhteiskuntatutki-muksessa aikoinaan suosittu yh-teiskunnan jatkuvan maallistumi-

sen ja uskonnon yksityistymisen oletus on osoittautunut maailman mittakaavassa poikkeukseksi, kir-joittajat muistuttavat. Se ei päde edes koko ”kehittyneessä” maail-massa vaan lähinnä vain Euroopas-sa. Muualla maailmassa, etenkin kehitysmaissa, uskonnollisten yh-teisöjen koko kasvaa ja uskonnon yhteiskunnallinen merkitys lisään-tyy. Niin on myös kirjan keskiös-sä olevan kristinuskon laita, sillä 15 vuoden kuluttua maailman kristit-tyjen suurin osa lienee afrikkalai-sia. Samalla joukon sisäinen koos-tumus muuttuu. Kasvua tapahtuu etenkin karismaattisuuteen perus-tuvissa evankelisissa kirkoissa, jois-ta voimakkaimmin leviää hellun-tailaisuus, etenkin sen uuskaris-maattinen muoto.

Vielä tärkeämpää, kuten Auli ja Mika Vähäkangas sekä Päivi Ha-su selvittävät, on, että kristinuskon ”eteläistyessä” se itse muuttuu. Sen tiivis kanssakäyminen ja vuoro-vaikutus afrikkalaisten perinneus-kontojen kanssa tuottaa aivan uu-denlaista kristillisyyttä – yhteisöl-lisempää tai eri tavalla yhteisöllis-tä. Pyhä Henki joutuu kohtamaan afrikkalaisen kosmologian henget. Afrikkalaiset kuuluvat perinteisiin lähetyskirkkoihin usein sukulin-joittain, hellluntailais-karismaatti-siin taas yksilöinä tai ydinperhei-nä, jolloin kääntymys voi rikkoa si-teet laajempaan sukuun, kun kirk-ko tarjoaa uuden yhteisön.

Itsenäistyneistä afrikkalaisista kirkoista on tullut kiinteä osa ym-päröivää yhteiskuntaansa, hyvässä ja pahassa. Niillä on moraalista ja poliittista ääntä ja vaikutusvaltaa, samalla kun ne maata ja muita re-sursseja omistavina yhteisöinä ovat merkittäviä maallisia vallankäyttä-jiä, kuten Henni Alava Pohjois-

Ugandan kenttätyössään havaitsi. Sekä anglikaaninen että katolinen kirkko toimivat aktiivisti rauhan-välittäjinä pitkässä sodassa vuosina 1986–2008 Ugandan armeijan hää-täessä siviilejä säästämättä (kristil-listaustaisia) sissejä alueelta. Ny-kyisessä monipuoluejärjestelmäs-sä kirkot edustavat enimmäkseen opposition ääntä. Toisaalta kirkot eivät ole säästyneet afrikkalaisten yhteiskuntien yleisiltä vitsauksil-ta, kuten korruptiolta, Vähäkan-kaat toteavat.

Hyvin toisenlainen uskonnon yhteiskunnallistumisen trendi voi-daan nähdä uskonnollistaustaisten järjestöjen kehitystyössä pohjoisis-sa maissa. Perinteiseen lähetystyö-hön, erityisesti sanan julistukselle annettuun painoon sekä lähetys-saarnaajien paternalistisiin asen-teisiin ja yhteistyöhön siirtomaa-vallan kanssa, on jo pitkään otettu etäisyyttä suomalaisten kirkkojen sisälläkin. Sen sijaan esiin noste-taan kirkkojen kehitystyötä. Mari-Anna Pöntisen mukaan ”kehitys on aina kuulunut lähetystyöhön. Kirk-ko, koulu ja klinikka ovat olleet ne instrumentit, joilla kirkot ovat lä-hetystyötään toteuttaneet.”

Tämä on kuitenkin vain yk-si kiistelty käsitys evankelioimisen ja kehitystyön suhteesta eikä kir-jassa selvitetä laajemmin siitä lä-hetysteologiassa käytyä keskuste-lua. Syytä olisi ollut, sillä uskon-nollistaustaiset kehitystyötä te-kevät järjestöt saavat reilun osan rahoituksestaan valtiollisista kehi-tysyhteistyömäärärahoista, joiden käyttö uskonnon edistämiseen on nimenomaisesti kielletty. Se on aja-nut etenkin lähetysjärjestöt, kuten voi päätellä Maria Palmusaaren ja Päivi Hasun luvuista, skitsofree-niseen tilanteeseen. Ulkopuolisil-

74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

le rahoittajilleen niiden täytyy to-distella, että varat eivät ole men-neet uskonnon edistämiseen, mut-ta omille kannattajilleen niiden on ”holistiseen” ihmisnäkemykseensä vedoten vakuutettava että näiden-kin toiveet on täytetty. Silti kirkol-linen kannattajakunta kuulemma valittaa tämän tästä, että kirkolli-suus ei juuri näy järjestöjen työssä.

Kaikki tämä kiertyy takaisin isoon klassiseen kysymykseen us-konnon ja kulttuurin suhteesta. Siitä ei Uskonto ja kehitys -teok-sessa oikein saada otetta. Kirjoit-tajat useimmiten viittaavat uskon-toon kulttuurin osana, niin kuin kuka hyvänsä ”maallinen” kulttuu-rintukija tekee, mutta mikä lopul-ta on kulttuurin ja uskonnon suh-de? Useilla kirjoittajilla näyttää ole-van sanaton oletus, että uskonto ei ole mitä hyvänsä kulttuuria. Se on ainakin jollain tavalla ”erilaista” tai ”syvempää” kuin ”muu” kulttuuri. He arvelevat myös, että maalliset kehitystoimijat olettavat uskonnol-lisen pohjan antavan uskonnollis-taustaisille toimijoille jotain etua. Mutta mitä on ”uskonto”, jota ei voi-da palauttaa ”kulttuuriin”? Toimit-taja sanoo, että kirjassa käsitetään uskonto laajasti instituutioina, op-pijärjestelminä ja eettisinä ohjeina sekä elettyinä uskontoina. Pari kir-joittajaa muistuttaa, että uskontoon kuuluu myös transsendentaalinen, tuonpuoleinen ulottuvuus.

”Uskontosokeuden” parantami-nen on kirjan päätavoitteita, mutta onko diagnoosi oikea? Onhan us-kontoa yhteiskuntatutkimukses-sa käsitelty aina, niiden suhde vain on perinteisesti ollut jännitteinen. Suuri osa aiemmasta tutkimukses-ta on ollut vähintäänkin uskonto-kriittistä ellei -kielteistä. ”Maalli-selle” tutkijalle uskonto on, Wal-

ter van Beeksia ja Thomas Blakelya seuraten, ”ihmisen vuorovaikutus-ta kulttuurisesti postuloidun, falsi-fioimattomassa olevan todellisuu-den kanssa”1. Vain uskonnolliset uskomukset ja vakaumukset sekä niiden moninaiset ilmenemismuo-dot ja seuraukset ovat siten olemas-sa, että niitä voidaan tutkimuksen keinoin käsitellä. Niiden on selitet-ty nousevan yhteiskunnasta ja pal-velevan jotain yhteiskunnallista tarkoitusta (kuten Durkheim so-siaalista koheesiota tai Marx kapi-talismia) tai kuuluvan tiettyyn yh-teiskunnan tai yksilön kehitysvai-heeseen (kuten Freud lapsuuteen). Mutta uskontoa, sen ilmenemis-muotoja ja yhteiskunnallisia vai-kutuksia on viime aikoina pyrit-ty ymmärtämään myös metodo-logisen agnostisismin nimissä ot-tamatta kantaa sen lähtöoletusten totuusarvoon. Minulle kyseessä on silloin enemmänkin sulkeistami-nen – metodologinen silmien um-mistaminen – kuin ”sokeus” uskon-nolle sinänsä ja sen merkitykselle.

Yksi uskonnon ja kulttuurin elä-vä ja tunnustettu yhteys löytyy mo-raalista ja siten arvonmuodostuk-sesta. Uskonnon voidaan nähdä tu-kevan ja suorastaan erittävän tiet-tyjä moraaliarvoja sekä yhtä lailla torjuvan ja vastustavan toisia. Mut-ta kaikki arvot eivät ole moraaliar-voja eikä kaikkea moraaliakaan voida johtaa uskonnosta. Yhtei-sissä teeseissään kirjoittajat sano-vat, että kaikki kehitysajattelu no-jaa johonkin arvopohjaan ja kaikis-ta arvoista tulee keskustella kriitti-sesti. Siitä on vaikea olla eri mieltä. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa

1 Thomas D. Blakely, Walter E.A. van Beek ja Dennis L. Thomson (toim.), Religion in Africa. James Currey, Lontoo, 1994, s. 1–2.

Elina Vuolan väitteen, että uskon-nollistaustaiset järjestöt olisivat ol-leet esimerkillisiä arvojensa esiin-tuomisessa ja nyt vain muiden pi-täisi yltää samaan. Pikemminkin väittäisin, että etenkin valtiolliset kehitystoimijat ovat viime vuosina toimineet hyvinkin arvosuuntau-tuneesti ja ovat auliisti – jos kohta hyvin pintapuolisesti – esitelleet ar-vojaan ohjelmissaan. Uskonto puo-lestaan on monimuotoinen ilmiö, jonka yksittäiset uskonnollistaus-taiset toimijat ovat sisäisesti hyvin moniäänisiä. Lisäksi uskontojen arvopohjissa on paljon vaihtelua, mikä kaikki ei välttämättä näy ulos.

Toki voisi ajatella, että kaikilla pääuskonnoilla olisi jotain yhteisiä ja luovuttamattomia perusarvoja. Silloin palataan uskonnon ja kult-tuurin suhteeseen sekä joudutaan kysymykseen kulttuurin univer-saaleista ja erityisistä piirteistä. Alt-ruismia käsitellessään Tapio Leski-nen viittaa kaikkiin uskontoihin – hieman eri muodossa – sisälty-vään kultaiseen sääntöön. Mutta emmekö ole jo antropologeilta op-pineet, että sen taustalla on vasta-vuoroisuuden luultavasti univer-saali imperatiivi? Myös Leskinen tunnistaa altruismin biologisen ja sosiaalisen perustan ja päätyy poh-timaan, sekö on se pysyvä arvo, ih-misyyteen kuuluva ominaisuus ja kriittisissä tilanteissa aktivoituva selviämisen keino. Kristilliseen ar-vopohjaan kirjassa viitataan usein Jumalan ja lähimmäisen rakkau-tena, mutta ei kysytä, kuinka sii-tä seuraavat armon ja anteeksian-non vaatimukset sopivat yhteen ke-hitysyhteistyössä yleistyneen ja ko-ventuneen yksilöllistävän ihmis- ja muun oikeuspuheen kanssa. Ne vi-lahtavat vain Pohjois-Ugandan ta-pauksessa, jossa kirkkojen rauhan-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 75

välitysyritykset kilpistyivät siihen, ettei sissijohtajille annettu syyte-suojaa.

Kirjoittajien ihailtavan kriit-tisestä ja itsekriittisestä otteesta huolimatta päällimmäiseksi vaiku-telmaksi kuitenkin jää, että heis-tä uskonnon vaikutus kehitykseen – siten kuin ne kirjassa ymmärre-tään – on joka tapaukses sa ollut siu-nauk sellinen. Mitä ongelmia kirk-kojen ja järjestöjen toiminnassa onkaan ollut, ne ovat olleet merkit-täviä terveys- ja koulutuspalvelui-den tuottajia sekä asettuneet köy-hien ja sorrettujen puolelle, Petri Merenlahti kirjoittaa. ”Missä so-siaalisen omantunnon ja vastuulli-suuden perustana on uskonvakau-mus, suhde toiseen ei perustu senti-mentaalisuuteen tai vallankäyttöön vaan velvoittavaan samuuteen, yh-teiseksi tunnustettuun ihmisar-voon.” Nämä eivät kuitenkaan enää ole uskonasioita vaan tutkittavissa olevia väitelauseita. Olemassa ole-vasta tutkimuksesta tuskin löy-tyy perusteita näin voimakkaisiin yleistyksiin. Uskonto ja kehitys itse antaa aineistoa argumentoida, että toiset väitteet pitävät paikkansa pa-remmin ja kattavammin kuin toi-set. Ennen kaikkea vaatimus ”us-konnon lukutaidosta” ja sen edel-lyttämästä dialogista edellyttää myös kulttuurin lukutaitoa – mo-lemmilla puolilla.

Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen

emeritusprofessori Helsingin yliopis-

tossa.

Sairauden kuvia

Merja Leppälahti

Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Toim. Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela ja Jasmine Westerlund. Utukirjat 2015.

Sairaus ja terveys ovat viime vuo-sina nousseet kiinnostaviksi tutki-musaiheiksi myös lääketieteen ul-kopuolella. Sairaus voidaan yhdis-tää henkistymiseen ja jalostumi-seen, mutta toisaalta se voi myös merkitä täydellistä itsemääräämis-oikeuden menetystä.

Kipupisteissä-teos kokoaa yh-teen Koneen Säätiön vuosina 2009−12 rahoittaman ”Sairauden kulttuuriset merkitykset ja moder-nisoituva Suomi” -hankkeen tuo-tokset. Teoksen artikkeleissa tar-kastellaan mielen ja ruumiin tus-kaa kulttuurisena ja historiallisena ilmiönä modernisoituvassa Suo-messa vuosina 1870–1940. Artik-kelien aineistot ovat monipuolisia, mukana on kuvataidetta ja kauno-kirjallisuutta, kirjeitä ja omaelämä-kertoja sekä myös oikeudenkäynti-pöytäkirjoja ja muita viranomais-dokumentteja. Erilaiset kaunokir-jallisuusaineistot ovat kuitenkin enemmistönä.

Artikkelit tarkastelevat tervey-den ja sairauden tiloja erityises-ti luokan ja sukupuolen näkökul-mista. Toimittajien johdantoluku ”Tunnetta ja tietoa, tuskaa ja hur-mosta” esittelee sairauden kult-tuurisiin merkityksiin liittyvää ai-kaisempaa tutkimusta sekä tutki-musalueen perusnäkökulmia. Kir-jan lopussa toimittajat tekevät vielä yhteenvedon kirjan annista.

Yhteiskuntaluokka ja sairaus

Monet kirjoittajat nostavat esille 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun käsitykset ihanteellisen nai-sen heikkoudesta ja hauraudesta, jota korostettiin ulkonäössä esi-merkiksi korseteilla. Suomeen täl-lainen femme fragile -ajatus ei ole täydellisesti istunut, sillä useim-pien naisten elämään kuului uutte-ra työnteko, mihin ei hauras avut-tomuus sopinut. Suomessakin to-sin yläluokkaisten naisten sopi sai-rastaa hienostuneesti parantolassa esimerkiksi keuhkotautia, kun taas rahvaan parissa keuhkotauti oli hä-vettävä todiste likaisuudesta ja sii-vottomuudesta. Työväenluokan naisen sairastuessa työt jäivät teke-mättä, ylempiluokkainen nainen saattoi sairastua tekemisen puut-teeseen.

Maria Vainio-Kurtakko käsit-te lee artikkelissaan ”Tervey den ja onnen ehdot” kahden aatelis-naisen, Ellan de la Chapellen ja Hulda von Bornin, elämää. Vai-nio-Kurtakon keskeisaineistona on näiden naisten välinen kirjeen-vaihto, jossa naiset pohtivat erityi-sesti avioliittoon liittyviä asioita. Naiset olivat toistensa uskottuja, he olivat samanikäisinä serkuksi-na tunteneet toisensa koko ikänsä. Hulda von Born meni nuorena nai-misiin, synnytti nopeassa tahdissa yhdeksän lasta ja kuoli 33-vuotiaa-na. Ellan de la Chapelle oli avioitu-essaan lähes kolmenkymmenen ei-kä hänen avioliittonsa ollut onnelli-nen. Myös hänen terveytensä kärsi raskaudesta ja synnytyksestä, vaik-ka lapsia oli vain yksi. Ehkä nais-ten läheinen ystävyys oli syynä sii-hen, että leskeksi jäätyään Ellan de la Chapelle avioitui von Bornin les-ken kanssa ja tuli siten tämän las-ten äitipuoleksi.

76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

Artikkelissa ”Oma tila vai kuo-leman odotushuone?” Jasmine Westerlund tarkastelee sairauden tiloja naisten 1900-luvun alussa kirjoittamissa taiteilijaromaaneis-sa. Westerlund nostaa esille erityi-sesti keuhkotaudin ja hermotaudit, jotka saatettiin nähdä taiteilijoille ominaisina. Konkreettisia sairau-teen liittyviä paikkoja olivat paran-tolat, joita oli tarjolla sekä tuberku-loosiin sairastuneille että hermo-sairauksista kärsiville. Westerlund toteaa, että sekä neurastenian että tuberkuloosin kohdalla sairauteen liitettiin herkkyyden ja hienostu-misen metaforia, ja toisaalta liian kiihkeät tunteet nähtiin sairauden pahentajina.

Päivi Lappalaisen artikkelis-sa ”Tytöt ja sairaus suomalaisis-sa tyttökirjoissa” sairaus pysäyt-tää tytön kehityksen naiseksi. Sai-rastuminen voi olla seurausta kiel-letystä toiminnasta, eräänlainen rangaistus. Joissakin tarinoissa ko-rostuu kärsimyksen jalostava vai-kutus, sairaus voi merkitä itsensä kieltämisen oppituntia. Tytön sai-raus ja mahdollinen kuoleman lä-heisyys voivat myös yhdistää per-hettä ja sukulaisia.

Myös Tutta Palin nostaa ar-tikkelissaan ”Sairauden moder-ni ikonografia” esille kuvat nuo-rista tytöistä ja naisista sairauden henkistäminä. Hän tarkastelee se-kä kotimaisen että pohjoismaisen maalaustaiteen sairauskuvia ja nos-taa esille myös moninaisena näyt-täytyvän toipilas-teeman.

Juoppoutta ja sairasta mieltä

Lääketieteen kehittyessä ja asen-teiden muuttuessa myös suhtautu-minen mielen sairauksiin muuttui. Yläluokka saattoi lepuuttaa hermo-jaan parantolassa, mutta erityises-

ti alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla mielen sairaudet näyttä-vät olleen syy viranomaisten var-sin tiukkoihinkin toimenpiteisiin.

Kati Launis tutkii artikkelis-sa ”Kirja(ime)llisesti humalassa – juoppous kaunokirjallisuudes-sa” kirjallisuuden alkoholikuvauk-sia. Raittiusliike alkoi järjestäytyä 1870-luvulla, ja silloin ongelmana nähtiin erityisesti työväenluokkai-nen mies, jonka juoppoudesta kär-sivät vaimo ja lapset. Poikkeuksena juopottelevien miesten kuvauksiin Launis tarkastelee Minna Canthin ”Kauppa-Lopoa”, jossa perheen-sä jättänyt, viinanhimoista kierto-laiselämää viettävä Lopo murentaa vallalla ollutta äidin ja ydinperheen ideologiaa. Boheemien kaupunki-laismiesten alkoholin ja huumei-den käytön kuvauksissa taas on de-kadentti sävy, mutta ne eivät edusta niinkään rappiota vaan taiteilijuut-ta. Alkoholismi määriteltiin sairau-deksi 1930-luvulla, minkä Launis osoittaa näkyvän esimerkiksi Mi-ka Waltarin teoksessa Vieras mies tuli taloon.

Jutta Ahlbeck kuvaa artikkelis-saan ”Ratkaisuna sterilisaatio” yh-den vuonna 1914 syntyneen naisen potilastarinaa 1930- ja 1940-luvun Suomessa. Ahlbeckin Annaksi ni-mittämä nainen oli konepajatyöläi-sen tytär, joka 19-vuotiaana todet-tiin mielenvikaiseksi ja sijoitettiin mielisairaalaan. Tyttö oli lähtenyt kodistaan 15-vuotiaana ja viettä-nyt epäsäännöllistä ja siveetön-tä elämää. Hän oli muun muas-sa sairastanut useita kertoja suku-puolitauteja. Anna siirtyi laitokses-ta toiseen kunnes hänet siirrettiin vuonna 1942 kotiin vanhempien useiden anomusten jälkeen. Sek-suaalisesti holtittomaksi määritelty Anna ilmeisesti lopulta steriloitiin

vanhempien pakon edessä anta-malla suostumuksella ennen kuin hänet päästettiin pois laitoksesta.

Kirsi Tuohelan artikkelin ot-sikkona on ”Sielun ja mielen sai-raus”. Tuohela tarkastelee kolmea psyykkistä sairastamista käsittele-vää omaelämäkerrallista kuvausta, jotka on kirjoitettu 1870-luvulla, 1910-luvun lopulla ja 1930-luvul-la. Kirjoittajat ovat rahvasta, eivät sivistyneistöä. Tuohela toteaa, että tekstien valossa uskonnon sanas-tolla on tärkeä merkitys psyykki-sessä kriisissä, vaikka lääketieteelli-nenkin ymmärrys mielen sairauk-sista lisääntyy.

Anu Salmelan artikkelin aineis-tona on 91 oikeudessa käsiteltyä naisen itsemurhatapausta. Näis-tä useimmat koskevat alaluokkaan kuuluneiden naisten itsemurhia. Itsemurha oli rikos vuoteen 1894 saakka. Oikeuden käsittelyssä itse-murhan tarkastelussa oli keskeis-tä todeta, oliko teko tehty (mie-len) sairauden vallassa, sillä vain silloin sai pitää kunnialliset hau-tajaiset. Naisen mielentila päätel-tiin muun muassa ruumiinavauk-sen tuloksista, usein keskeinen tar-kasteltava elin oli kohtu. Lopullisen päätöksen antoi kuitenkin tuomio-istuin, jonka päätös ei Salmelan tar-kastelemissa tapauksissa aina nou-dattanut lääkärin kantaa.

Poikkeamia kulttuurisista

odotuksista

Kipupisteissä-teos käsittelee mo-dernisoitumisen aikaa, jolloin ta-pahtui monenlaisia murroksia. Sairauden ja terveyden alueella 1800-luvulla uskonnollissävyttei-nen myötätunto alkoi 1900-luvul-le tultaessa väistyä kylmän tieteen tieltä johtaen 1930-luvun säälimät-tömyyden politiikkaan, mikä kul-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 77

minoitui rotuhygieenisiin toimen-piteisiin. Erityisesti suhtautuminen mielen sairauksiin muuttui vaivais-hoidosta diagnosoimisen ja paran-tamisen pyrkimyksiin. Juuri mie-len sairauksissa sukupuoli ja luok-ka näkyvät selvästi. Kirjoittajat to-teavat, että tunnemaailmakin oli melko tavalla luokkasidonnaista. Erityisesti naisen elämään vaikutti-vat vahvasti myös kulttuuriset odo-tukset, joista poikkeaminen viitta-si usein joko sairauteen tai rikolli-suuteen.

Artikkeleissa näkökulmat ja tutkimusotteet ovat keskenään jos-sain määrin erilaisia ja esimerkik-si tutkimuksen kohdehenkilöiden anonymisonti vaihtelee. Anu Sal-mela kirjoittaa itsemurhan tehneis-tä naisista heidän omilla nimillään, koska ei halua anonymisoinnil-la vahvistaa käsitystä itsemurhan häpeällisyydestä. Jutta Ahlbeck puolestaan käsittelee omaa tutki-mushenkilöään tekaistulla nimel-lä Anna Seppänen. Kirjallisuusai-neistoissa anonymisointia ei luon-nollisestikaan tehdä.

Kaikkiaan kirja on monipuoli-nen kokonaisuus, jossa terveyden ja sairauden näkökulmasta pääs-tään tutustumaan monenlaisiin henkilöihin aatelista irtolaisiin. Kysymyksessä ei ole pelkästään naishistoriaa käsittelevä teos, mut-ta artikkelit painottuvat vahvas-ti naisiin ja naissukupuolen vaiku-tukseen. Vaikka keskeisaiheena on sairaus, teksteistä välittyy eloisia – vaikka ei aina kovin kauniita – ku-via tarkasteluajan elämänmenosta muutenkin.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti

ja tietokirjailija.

Yhteiskuntaluokat 2010-luvulla

Keijo Rahkonen

Mike Savage ja työryhmä: Social Class in the 21st Century. Pelican Books 2015.

Helsingin Sanomien Kuukausilii-te julkaisi verkkosivuillaan vuo-denvaihteessa 2014 ”Luokkako-neen”, jonka avulla saattoi tutkia, mihin luokkaan kuuluu. Se perus-tui verkkosivujen aiemmin tou-kokuussa 2013 tehtyyn kyselyyn, millaisia yhteiskuntaluokkia nyky-Suomessa on. 40 000 vastaajaa ker-toi ammateistaan, tuloistaan, per-hesuhteistaan ja harrastuksistaan. Kyselyn tuloksena Kuukausiliite jakoi suomalaiset kuuteen uuteen yhteiskuntaluokkaan: eliitti, asian-tuntijat, kipuajat, duunarit, leipä-työläiset ja vähäosaiset.

Kyselyn esikuvana oli Britan-nian yleisradio BBC:n Great Bri-tish Class Survey -verkkokyse-ly (GBCS) vuodelta 2011. Sen asi-antuntijoina olivat sosiologian professorit Mike Savage (London School of Economics and Political Science) ja Fiona Devine (Allian-ce Manchester Business School ja University of Manchester) sekä hei-dän tutkimusryhmänsä. Tuloksena syntyi ”Luokkalaskuri”.

BBC:n kyselyyn osallistui muu-taman viikon aikana 161 000 vas-taajaa. Luokkalaskuri saavutti sel-laisen julkisuuden asteen, että vii-kon kuluttua sen julkaisemises-ta BBC:n verkkosivuilla oli käynyt seitsemän miljoonaa ihmistä – joka viides Britannian aikuisväestöstä – klikkaamassa, mihin uuteen luok-kaan he nyt kuuluivat. Mielenkiin-toinen ilmiö oli se, että kyselyyn

osallistuneissa oli ylimpien ryh-mien, erityisesti eliitin yliedustus. Yleensä kyselyissä eliitin tavoit-taminen on vaikeaa, ja se jää mo-nesti aliedustetuksi. Tämä aineis-to mahdollisti eliitin tarkemman analyysin.

GBCS:ssä eliitin edustajat, jot-ka olivat suurituloisia, korkeas-ti koulutettuja ja asuivat vaurailla asuinalueil la, olivat yllättäen suo-rastaan yliaktiivisia (22 % vastaajis-ta); alueellisesti yliedustusta oli Lon-toosta sekä Cambridgestä ja Oxfor-dista. Olisiko kyseessä eliitin tur-hamaisuus? Ehkä se kertoo myös brittiyhteiskunnan pakkomieltei-sestä kiinnostuksesta luokka-ase-maan?

Sen sijaan alin ryhmä – preka-riaatti – vastasi kyselyyn laiskasti, ja se jäi aliedustetuiksi (1 % vastaajis-ta). Se oli kaikkein välinpitämättö-min luokkakyselyssä. Se tiesi jo ase-mansa? Lisäksi etniset vähemmis-töt jäivät aliedustetuiksi.

Kyseisen BBC:n kyselyaineis-ton – täydennettynä korjaaval-la kansallisesti edustavalla kyse-lyllä – pohjalta Savagen työryhmä analysoi Britannian yhteiskuntara-kennetta. Lopputuloksena on pak-su, yli 400-sivuinen pientä pränttiä oleva pokkari. Se on julkaistu Pe-lican Introduction -sarjassa, mut-ta mikään ihan helppolukuinen ja yleistajuinen teos se ei ole.

Sosiologian valtavirrassa luok-ka määritellään yleensä ammatti-aseman, koulutuksen ja tulojen pe-rusteella. Savage määrittelee luo-kan tunnetun ranskalaisen sosio-login Pierre Bourdieun teoriaan nojaten moniulotteisesti taloudel-lisen (tulot, omaisuus, säästöt jne.), sosiaalisen (sosiaaliset verkostot) ja kulttuurisen (kulttuurin harras-tus) pääoman mukaan. Tulokse-

78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

na on uusi ajantasainen versio Bri-tannian luokkarakenteesta. Sen ää-ripäitä ovat eliitti ja prekariaatti, johon kuuluvat ammattitaidotto-mat pätkätyöläiset, pitkäaikaistyöt-tömät ym. Näiden kahden välinen kuilu on kasvanut entisestään. Jako yläluokkaan, keskiluokkaan ja työ-väenluokkaan on Savagen mukaan Britanniassa vanhentunut. Voisi sa-noa, että Britannian luokkarakenne on pirstoutunut. Samalla luokka-erot ovat kasvaneet, minkä monet talous tieteilijätkin ovat todenneet.

Savage jakaa Britannian seitse-mään yhteiskuntaluokkaan (pro-senttiluvut ovat kansallisesti edusta-van kyselyn – eivät GBCS-kyselyn – mukaan). Ylimpänä on eliitti (noin 6  % väestöstä; varsinainen eliitti 1 %). Se on rikas rahaeliitti ja meri-tokraattinen. Perinteisestä, verraten kiinteästä yläluokasta se eroaa siinä, että se on seka-aineksinen ja eriyty-nyt eri aloille. Tyypillinen edustaja on esimerkiksi suuryrityksen toimi-tusjohtaja ja pankkiiri. Vanhaa aris-tokratiaa uusi eliitti vieroksuu, mut-ta on omaksunut korkeakulttuurisia tapoja ja hankkinut aristokraattisia statussymboleja (kartanot, huvilat Etelä-Ranskassa jne.).

Toiseksi korkeimmalla hierar-kiassa on vakiintunut, vakavarai-nen keskiluokka (25 %), joka on hyvätuloinen, seurallinen, sosiaa-lisesti aktiivinen ja kiinnostunut kulttuurista.

Sen jälkeen tulee verraten uu-si luokka, tekninen keskiluok-ka (6 %), joka on lähes yhtä vara-kas kuin vakiintunut keskiluokka, mutta sosiaalisesti epäaktiivinen ja kulttuurisesti välinpitämätön sekä enemmän kiinnostunut sosiaali-sesta mediasta.

Uusien hyvinvoivien työnteki-jöiden ryhmä (15 %) on työväen-

luokkainen, mutta tekniseen keski-luokkaa verrattuna sosiaalisesti ja kulttuurisesti aktiivinen. Taloudel-lisesti se ei kuitenkaan ole yhtä hy-vin toimeentuleva kuin edellä mai-nitut ryhmät.

Perinteinen työväenluokka (13 %) on pienentynyt. Sillä on vä-hän taloudellista, kulttuurista ja so-siaalista pääomaa, mutta se ei ole täysin osaton. Sillä on asunto-omai-suutta, mikä johtuu ennen muuta siitä, että se on iäkkäin ryhmä.

Nouseva palvelualojen työnte-kijöiden ryhmä (19 %) on nuor-ten ja urbaanien, sosiaalisesti ak-tiivisten ryhmä, jonka asema ei ole talou dellisesti turvattu. Heillä on verraten korkea sosiaalinen ja kult-tuurinen pääoma.

Alimpana oleva prekariaatti (15  %) on taloudellisesti turvatto-massa asemassa elävä proletariaat-ti. Se on köyhien ryhmä, jolla on vä-hän myös sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Siihen kuuluvat siivoojat, kauppojen kassat, pätkätyöläiset se-kä pitkäaikaistyöttömät. Nämä asu-vat tyypillisesti vuokra-asunnoissa.

Yksi kirjan kiehtovimmista lu-vuista ”Kahden kampuksen tari-na?” käsittelee yliopistoja ja meri-tokratiaa sekä erityisesti perieng-lantilaista aihetta, eliittiyliopistojen merkitystä. Savage esittää tulos-tensa perusteella kovan väitteen, että ”korkeakoulutuksen ekspan-sio on vahvistanut, eikä pienentä-nyt, luokkien välistä eriarvoisuut-ta”. Hyvinvointivaltion kehittyes-sä vaatimattomista oloista tulevien opiskelijoiden määrä kyllä kas-voi, mutta ylimmistä luokista tu-levien opiskelijoiden suhteellinen osuus on kasvanut sitäkin enem-män. Eliitin jäsenistä enemmistö on yksityiskoulujen kasvatteja, jot-ka ovat valmistuneet eliittiyliopis-

toista, Cambridgestä, Oxfordista ja Lontoon yliopistosta. Olennaista ei ole vain se, että on opiskellut yli-opistossa, vaan se missä yliopistos-sa on opiskellut.

Savage tarkastelee luokkien ja-kautumista myös maantieteellises-ti. Eliitti ja muut varakkaat ryhmät ovat yhä enemmän keskittyneet Suur-Lontoon alueelle. Lontoon ulkopuoliset urbaanit eliitit ovat kadonneet lähes tyystin. Pohjois-Englanti on prekariaatin kotiseu-tu. Myös Lontoon kaupunginosat ovat eriytyneet vahvasti. Britan-nian luokkarakenteen alueellinen eriytyminen tuo etäisesti mieleen taannoisen eduskuntavaalien jäl-keisen keskustelun ”kahtiajakau-tuneesta Suomesta”.

Kulttuuripääoman muodostuk-sessa vanha hierarkia korkeakult-tuurin (ooppera, teatteri, kuvatai-teet jne.) ja nuorten sukupolvien populaarikulttuurin (massamedia ja -kulttuuri) kesken on murentu-nut. Sen on korvannut ”uusi snobis-mi”, joka tekee luokka-arvostelmis-ta entistäkin henkilökohtaisempaa, karkeampaa ja halventavaa. Symbo-lisen vallan ylenkatse kohdistuu yh-tä hyvin henkilön tapoihin kuin ha-bitukseen ja ulkonäköön.

Savagen tutkimuksen viesti on, että luokka on yhä relevantti käsi-te ja yhteiskunnallisesti ajankohtai-nen asia. Luokkarakenne on muut-tunut, mutta luokkaerot ovat pi-kemminkin kasvaneet.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston

so siaalitieteiden laitoksen johtaja

ja professori, jonka johtaman tutki-

musprojektin loppuraportti ilmestyi

kirjana Suomalainen maku: Kulttuu-

ripääoma, kulutus ja elämäntyylien

sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus

2014).

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 79

Vieraslajit elämän kiertokulussa

Pauliina Raento

Seppo Turunen: Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Kuvitus Maia Raitanen. Into 2015.

Maailman parhaaksi arvioidussa luontovalokuvassa vuonna 2015 kettu on juuri tappanut naalin. Ka-nadalaisen Don Gutoskin kuvassa on julmaa estetiikkaa ja ympäris-tön muutokseen liittyvä sanoma. Ilmaston lämmetessä ja ihmisen muokatessa pohjoisten alueiden luontoa kettu on levinnyt naalin hallitsemille maille ja ajanut sen ah-taalle. Monenlaisiin olosuhteisiin sopeutuva kettu on mukana maa-ilman sadan haitallisimman vie-raslajin listalla, josta vastaa Kan-sainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n vieraslajityöryhmä.

Ihminen edistää lajien leviä-mistä toiminnallaan monin tavoin. Teiden raivaaminen syrjäisille ta-kamaille, metsien hakkaaminen, pellonraivaus ja kaupungistumi-nen luovat uusia mahdollisuuk-sia muuttamalla olosuhteita. Im-periumien laajeneminen 1800-lu-vulla ja uudenlainen globalisaatio 1900-luvulla kiihdyttivät kasvien, eläinten ja pöpöjen liikettä man-tereelta toiselle. Sotajoukot toivat taudinaiheuttajia ja kotieläimiä valtaamilleen maille, joissa tehtiin kasvien istutuskokeiluja taloudel-lisen voiton maksimoimiseksi ja kasvavan väestön ruokkimiseksi. Uuteen puutarhaan sommiteltuina tutut koristekasvit lievittivät siir-tolaisten koti-ikävää. Eksoottiset hankinnat kaukomailta viestivät maailmankansalaisuudesta, vau-

raudesta ja muodikkuudesta. Suo-messa historiallinen geopoliittinen ja kaupallinen yhteys Venäjään nä-kyy yhä varuskuntakaupunkien, rautateiden risteysasemien, Suo-menlinnan sekä vanhojen karjapi-hojen ja myllyjen lajistossa.

Lähtö- ja tuloalueiden luonnon-tieteellinen samankaltaisuus vah-vistaa geo- ja kauppapolitiikan sekä muuttoliikkeen vaikutuksia. Leviä-misen reitit ja ajankohta kertovat oman tarinansa historiasta. Aiko-jen muutosta kuvaa se, että länsitu-lokkaiden määrä Suomessa on kas-vanut. Sen sijaan etelästä kulkeu-tuville trooppisille lajeille käy kyl-mässä ja pimeässä usein huonosti. Vesien suolattomuus selittää, mik-si vain harvat laivojen painolastive-sissä seilanneet vieraat ovat juurtu-neet Suomen vesille. Joskus asettu-minen uuteen ympäristöön kat-keaa myöhemmin, vaikka alku on ollut lupaava. Jälkeläisten vastus-tuskyky voi jäädä heikoksi, koska perimä on yksipuolinen vain muu-tamasta tulokkaasta polveutuvassa populaatiossa. On mahdollista, et-tä sukusiitos olisi harventanut al-kujaan pohjoisamerikkalaisen pii-samin ennen hyvin yleistä kantaa Suomessa.

Joskus vieras saapuu paratiisiin. Ihmisen harkitsemattomat toimet ovat johtaneet katastrofeihin erityi-sesti saarten ekosysteemeissä. Ha-vainnollinen esimerkki hävitykses-tä on kärppä, joka Euroopassa on yksi jyrsijäkantojen monista huo-maamattomista sääntelijöistä. Te-hokkaasti saalistava pienpeto vie-tiin 1880-luvulla Uuteen-Seelan-tiin torjumaan valtoimenaan li-sääntyviä kaniineja, jotka nekin olivat saapuneet Tyynenmeren pii-riin ihmisen matkassa. Suunnitel-mista poiketen tulokkaalle kelpasi-

vat myös saarten kotoperäiset lin-nut, jotka pesivät maassa ja koloissa ja jotka olivat täysin puolustusky-vyttömiä tappajan edessä. Maail-man haitallisimpien lajien listalla kärppä muistuttaa ihmisen oma-valtaisen, asiantuntijoiden neu-voista piittaamattoman toimin-nan arvaamattomista seurauksista luonnossa.

Vieraslajeista koituu vahinkoa myös ihmisille. Etelä-Amerikasta Alabamaan 1930-luvulla kulkeu-tunut tulimuurahainen aiheuttaa Yhdysvalloissa vuosittain miljar-diluokan kustannukset sähkön ja-kelulle ja maataloudelle. Suomes-sa kaspianpolyyppiyhdyskunnat häiritsevät veneilyä ja voimalai-tosten toimintaa. Mäntyankeroi-sen leviäminen täkäläisiin metsiin on uhka, jonka toteutuminen joh-taisi kalliiseen torjuntaoperaatioon ja tappioi hin puutavarakaupassa. Puutarhurit vihaavat ”tappajaeta-naksi” nimettyä ahnasta espanjan-siruetanaa, joka parissakymme-nessä vuodessa on ehtinyt Oulun korkeudelle saakka. Puutarhoja ja tienvarsia koristamaan istutettujen jättiputkien ja lupiinien villiinty-misestä on seurannut kustannuksia ja työtä, kun kasvien haitat luonnon monimuotoisuudelle, virkistyskäy-tölle ja tonttien hinnoille on hah-motettu ja niitä on haluttu torjua. Jotkut tulokkaista ovat terveysriski allergikoille. Esimerkiksi jättiput-kien kasvineste voi aiheuttaa iho-oireita ja hengenahdistusta.

Uudesta ympäristöstä itselleen tilan ottaneet lajit mielletään luon-non tasapainoa järkyttäviksi ym-päristön vihollisiksi, joita vastaan ihmisen on taisteltava. Mediaot-sikoissa ”sotaa” käydään taudin-aiheuttajien lisäksi varsinkin rot-taa vastaan. Osa vieraslajeista on

80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6

kuitenkin harmittomia ja monista vaikutuksista puuttuu tutkittu tie-to. Odottamattomista seurauksis-ta löytyy myös myönteisiä, luon-non monimuotoisuutta vahvista-via esimerkkejä. Lisäksi lajien le-viämisen ja keskinäisten suhteiden vaihtelun voi ajatella luonnolliseksi osaksi elämän kiertokulkua ja ym-päristön jatkuvaa muutosta, jossa ihminen on yksi monista toimijois-ta. Hyödyllisyys ja haitallisuus riip-puvat näkökulmasta sekä vaihtele-vat paikasta toiseen, mikä vaikeut-taa määritelmien ja luokitusten ra-janvetoa sekä politisoi niitä.

Suomessa maailman sadan hai-tallisimman vieraslajin merkitys on vähäinen, koska pohjoisen maan lajikirjo on vaatimaton verrattuna biodiversiteetin lämpimiin ydin-alueisiin. Jotkut maailmalla haital-lisista lajeista ovat täällä harmitto-mia tai tarpeellisia. Suomen alku-peräisluontona pidetään niitä laje-ja, jotka ovat päätyneet tänne ilman ihmisen apua, mutta leviämisen jäljittäminen voi olla hankalaa var-sinkin pieneliöstön kohdalla. Mo-net muinaistulokkaat – eli Suo-meen ennen 1600-lukua asettu-neet lajit – ovat kasvaneet pidetyk-si osaksi kulttuurimaisemaa, jonka katoamisesta tai muuttumisesta nyt huolehditaan. Rotan lisäksi muun muassa kaniini ja kissa on luoki-teltu haitallisiksi vieraslajeiksi Suo-

messa, mutta ihmiset suhtautuvat niihin ja niiden oikeuksiin tai hä-vittämiseen hyvin eri tavalla. Tun-teiden, henkilökohtaisten luonto-käsitysten ja ympäristösuhteiden, mittavien taloudellisten etujen ja monimutkaisten eettisten kysy-mysten sekoitus on omiaan aihe-uttamaan syviä ristiriitoja.

Kirja käsittelee tärkeää, ala-ti ajankohtaista ja yhteiskunnal-lisessa ristiriitaisuudessaan kiin-nostavaa aihetta. Sen parissa ris-teillään vieraslajien luetteloin-nista ja niiden asemaa koskevista kannanotoista kirjoittajan omien puutarhanhoidollisten ratkaisujen seikkaperäiseen selostamiseen se-kä akateemisten opinnäytteiden ideoin tiin. Epäselväksi jää, kenelle kirja on kirjoitettu. Avaukset etii-kasta ja median roolista lajistoa koskevien mielikuvien ja toimen-piteiden ohjaajana jäävät vaatimat-tomiksi, mutta onnistuvat muistut-tamaan laaja-alaisen tieteidenväli-sen vuoropuhelun tarpeellisuudes-ta. Selväksi tulee, että aihe on rikas, kokonaisuuden hallinta vaikeaa ja määritelmät kirjavia. Värikkään piirroskuvituksen käyttö kotimai-sessa tietokirjassa herättää myön-teistä huomiota.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen

professori Helsingin yliopistossa.

10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 €

Daron Acemoglu jaJames A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelunopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.Ovh. 25 €

James Owen Weatherall:Wall Streetin fysiikka.Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajaltawww.terracognita.fi

MIKONKATU 2, HELSINKIMA-PE 11.00 - 18.00

LA 11.00 - 17.00

FREDA 33, HELSINKIMA-PE 10.30 - 18.00LA 11.00 - 16.00

PUH. 09 611 611 WWW.AINO.NET

MUKAVAANMENOON