128

K a n s a n t a l o u d e l l i n e n a i k a k a u s k i r j a – 9 9 . v s k . – 2 / 2 0 0 3E S I T E L M I Ä

Suomen talouspolitiikan

haasteista*

Matti Vanhala

Pääjohtaja

Suomen Pankki

Jokaisessa toimivassa demokratiassa nähdäänvaalien alla inventaari talouspolitiikkaan koh-distuvista odotuksista. Haasteet muodostuvatmurskaavan ylivoimaisiksi.

Rauhallisempinakin aikoina talouspolitiik-kaa luotaaviin pohdiskeluihin hiipii olettamus,että lähes kaikki on politiikan ulottuvilla, kun-han tavoitteet osataan määritellä ja niistä vielälaajapohjaisesti sopia.

Todellisuus on tästä kaukana. Hyvin toimi-vassa markkinataloudessa, jolla tarkoitan muu-toksiin nopeasti reagoivaa taloutta, voimmeyleensä arvioida talouspolitiikan vaikutustenetumerkin ja parhaassa tapauksessa suuruus-luokat, tuskin muuta. Talouskehitys on poliit-tisen päätöksenteon ulottuvilla hyvin rajallises-ti, jotkut tavoitteet eivät lainkaan.

Tämä ei vähennä talouspolitiikan merkitys-tä, päinvastoin. Juuri talouspolitiikan mahdol-lisuuksien rajallisuuden tulisi pakottaa kun-nianhimoon siinä rajallisessa, mitä kaikestaepävarmuudesta huolimatta voidaan tavoitella,

ettei esim. kaikkein keskeisimpiä ongelmiapuolivahingossa sivuuteta.

Tämän päivän Suomessa talouspolitiikankaiken kattava haaste on väestön ikärakenteenmuutoksista selviäminen ilman että ns. hyvin-vointiyhteiskunta pahoin rappioituu. Se ei olevain rakennepoliittinen haaste. Väliä on myössillä, minkälaisista lähtökohdista, ts. millä mak-rotasapainolla ja millä kasvupotentiaalilla Suo-men talous kasvavat rasitteensa kohtaa. Vii-meksi mainittuihin vaikuttaa myös kansainvä-lisen talouden kehitys. Tänä päivänä ja meidänkannaltamme globalisaatio, joka on uusi sanamutta vanha ilmiö, tarkoittaa tuottavuushakui-sen rakennemuutospaineen jatkuvaa voimistu-mista yli rajojen. Tehostuvasta globalisoitumi-sesta selviäminen on se toinen perushaaste, jotaei voi valita pois ja josta siksi on pakko selvitä.

Ikääntyminen koskettaa lähivuosikymmeni-nä suomalaista yhteiskuntaa ja talouspolitiik-kaa läpikäyvällä tavalla. Työllisyysasteen radi-kaali kohentaminen, talouskasvu, julkisen ta-louden tasapainon säilyttäminen ja hyvinvoin-tiyhteiskunnan rahoituspohjan turvaaminenovat yksi ja sama tavoitevyyhti, jossa kaikkien

* Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 25.2.2003pidetty esitelmä.

129

M a t t i V a n h a l a

elementtien on sovittava yhteen ja toteudutta-va yhdessä. Rahoitusrajoitteiden kautta työ-ikäisten syrjäytyminen työmarkkinoilta ruokkiiikääntyneiden syrjäytymistä hyvinvointipalve-luista. Ikääntymisen laukaisemat menopaineetiskevät suoraan julkiseen talouteen. Ellei työl-lisyysaste merkittävästi nouse, julkistaloudenrahoituspohja murenee, jolloin hyvinvointipal-veluja karsitaan – kuten olemme nähneet. Ase-telmassa voidaan nähdä valoisana puolena se,ettei ikääntyminen tuo julkisen vallan talous-politiikkaan uutta tavoiteristiriitaa: ilmanikääntymisestä aiheutuvaa painettakin työttö-myys on keskeinen ongelmamme, ei vain talou-dellisesti vaan yhtälailla syrjäyttäjäroolinsa ta-kia, joten työttömyys täytyisi jo senkin takia tal-tuttaa. Pahaenteisenä on kuitenkin pidettäväsitä, ettemme tähän saakka ole kyenneet tyy-dyttävästi työttömyyttä purkamaan. Joko ta-louspolitiikan arsenaalista puuttuu jotain taitalouden instituutiokehikossa ja pelisäännöis-sä on jotain vialla.

Näistä lähtökohdista listaisin Suomen ta-louspolitiikan haasteet seuraavasti:

Työllisyysasteen nostaminen 75–80 prosen-tin tienoille.Toimivien työmarkkinoiden luominen myösheikon koulutuksen tai ammattitaidonomaaville, siis alhaisen tuottavuuden aloilleHuippuosaamiseen perustuvan, korkeantuottavuuden markkinasektorin merkittävälaajentaminen.Julkisen talouden rahoitusaseman vahvista-minen.

En listannut vakaata rahanarvoa enkä us-kontunnustuksenomaista hintakilpailukyvynsäilyttämistä. Tavoitteina niitä pidettäneen joitsestään selvinä, siitäkin huolimatta, ettemmeole hintakilpailukyvyn osalta onnistuneet aivan

sillä tavoin kuin rahaliittoon lähdettäessä van-nottiin.

Millä eväillä lähdemme haasteita

kohtaamaan?

Välittömästi ajankohtaiset talousnäkymät jaennusteet eivät tulevaisuuttamme ratkaise,mutta jokainen kuluva vuosi joko vahvistaa taiheikentää asemiamme suurten haasteiden koh-taamisessa.

Suomen Pankin joulukuinen ennuste olikesällä tehtyä ennustetta maltillisempi; tämänvuoden sisäiseksi kasvuksi de facto muodostuivain runsas prosentti (kasvuperintöineen 2+) jatämänkin ennusteen riskit katsottiin selvästialasuuntaisiksi. – Alasuuntaiset riskit ovat nytrealisoitumassa. Kansainvälisten kehityskulku-jen myötä Suomen kotimainenkin dynamiikkasaattaa jähmettyä, jolloin ajaudumme uuteentaantumaan ikään kuin perinteellisen mallinmukaisesti.

Lähiajan näkymät eivät siis ole valoisat. Nii-den toteutuminen vaikuttaa julkisen taloudenkehitykseen kielteisesti, mikä puolestaan edel-leen heikentää julkisen talouden eväitä keski-pitkän ja pitkän aikavälin rasitteiden kohtaa-miseen. Vaalien jälkeinen finanssipolitiikka onavainasemassa, se on oleva poliittisesti vaativa;mutta toistaiseksi vaalien jälkeinen finanssipo-litiikka on pelkkä kysymysmerkki ja siten ris-ki. Valtiontalouden osalta vähimmäistavoittee-na voidaan pitää pienehkön ylijäämän ylläpi-tämistä yli suhdannekierron.

Suurimmat haasteemme eivät kuitenkaankytkeydy lähiajan kotimaiseen suhdanne- taistabilisaatiopolitiikkaan, eivätkä raha- ja fi-nanssipolitiikan mahdollisiin suhdannesäätöi-hin. Kohtalonkysymykset nousevat pinnallepitkän aikavälin näkymistä ja yli pitkän ajan jo

130

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2003

kertyneistä rakenneongelmistamme. Ne sijait-sevat siinä yhteiskuntapoliittisten haasteidensektorissa jossa kansantaloudellinen ja sosiaa-linen kohtaavat ja jossa sosiaalipoliitikoilla jasosiaalitutkijoilla on vähintäänkin yhtä paljonannettavaa kuin kansantaloustieteilijöillä ja ta-louspoliitikoilla.

Kun työllisyysaste näyttää olevan hyvin-vointiyhteiskunnan turvaamisen varsinainenavain, tulen omassa alustuksessani antamaantyöllisyydelle ja työmarkkinoille etusijan. En-sin haluaisin kuitenkin kosketella julkisen sek-torin mahdollisuuksia tarttua omassa piiris-sään, hyvinvointipalvelujen tuottajana, rahoi-tuksensa riittävyyteen.

Suomen julkistalouden pitkän aikavälinkestävyydestä on tehty monia laskelmia, joidenlopputulokset ovat jokseenkin yhdensuuntai-sia: ikääntymisestä julkistaloudelle koituvatpaineet ovat hallittavissa, jos eläkeuudistus lu-nastaa sille asetetut odotukset, ja jos työllisyys-aste nousee tavoitellussa mitassa eli todellamerkittävästi nykytasoltaan. Tällöin kestävyysolisi turvattu ja Suomi selviäisi – ilman että ve-rotusta jouduttaisiin nykytasosta vielä nosta-maan.

Eläkeuudistuksen voi pitkällä tähtäimelläodottaa nostavan keskimääräistä eläkkeellejää-misikää. Nähtäväksi kuitenkin jää, saavutetaan-ko kovin vaativa tavoite – eläkkeelle ”vasta”63-vuotiaana – nyt sovituilla uudistuksilla.

Mikä on julkisen talouden puolella tuotta-vuuden rooli ikääntymisen kustannuksien ra-hoittamisessa? – Tuottavuuden keskimääräi-nen kasvuun julkisen sektorin ulkopuolella liit-tyy yleensä palkkojen yleinen nousu. Ikäänty-misen kustannukset – eläkkeet ja hoivakustan-nukset – ovat puolestaan merkittävältä osinjoko indeksoitu tai muuten yhteydessä yleiseenansiotasoon. Kustannukset kasvavat siten lähes

samassa suhteessa kuin kansantalouden mak-sukyky.

Tiettyä, rajallista roolia julkisen sektorinrahoituspohjan varmistamisessa voi näytellätuottavuuden parantaminen sen omassa pal-velutarjonnassa. Tältäkin osalta toiveet kannat-taa virittää realistisesti – hyvinvointipalvelu-jen tuotannossa tehokkuuden parantamisessaliu’utaan herkästi palvelujen eliminoimisenpuolelle, nimikkeellä ”tehostaminen”. – Onkovanhustenhuollossa, tai muussa hoidossa, työ-voiman korvaaminen ns. ”järjestelmillä” tehok-kuuden parantamista (kuten navetoissa), vaionko se yksinkertaisesti hyvinvointipalvelujenlakkauttamista?

Tietenkin tuotannon tehostamisen tuleeolla kaikessa julkisessa palvelutuotannossa osanormaalia toimintaa. Ei kuitenkaan pidä odot-taa, että tuottavuuden kasvattaminen toisi yk-sin tai pääosin ratkaisun julkisen talouden kus-tannuskysymyksiin ja tarjoaisi keinon välttyäpoliittisilta valinnoilta esim. julkisten menojenpriorisoinnissa tai työmarkkinauudistuksissa.

Työllisyysasteen nostaminen on siis ensi-sijainen haasteemme. – Taustaksi kuva, jokakertoo työttömyydestä numeroin (ks. seur.sivu).

Mielellään näkisi, että työttömyyden purka-minen ja työllisyysasteen nosto perustuisi kor-kean tuottavuuden, korkean tason osaamisenja vahvan palkanmaksukyvyn yrityksiin ja toi-mialoihin. Sen suuntainen ajattelu näyttääkin90-luvun laman jälkeen ohjanneen talouspoli-tiikkaa ja työmarkkinakäytäntöä. – Tietenkinhaluaisimme työvoiman imeytyvän laadukkai-siin työpaikkoihin, en masse. Periaatteellisenatavoitteena tämä on hyvä ja kiitettävä.

Mutta realismia se ei ole. – Kysymys ei olevain siitä, ettei Suomessa sellaisten työpaikko-jen luomiseen tarvittavaa henkistä pääomaa voi

131

M a t t i V a n h a l a

132

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2003

syntyä yhtäkkiä ja kiihtyvään tahtiin. Kuviossa9 ja 17 prosentin erotuksen muodostavasta ny-kyisestäkin kovasta ytimestä olisi merkittäväosa kyettävä työllistämään oletetuille korkeantuottavuuden aloille ennen eläköitymistään,vaikka vaadittava koulutuskin yleensä puuttuu.

Työllisyysasteen nostaminen tuonne edes75 prosentin tasolle tarkoittaa siten, että mer-kittävästi (mistä suuruusluokista mahdammepuhua?) olisi kyettävä työllistämään nimen-omaan alhaisen tuottavuuden aloille. – Toistai-seksi tässä ei ole onnistuttu; siksi meillä on tuolähes 10 prosentin patja Eurostatin työttömyys-määritelmän päällä. Löytyvätkö alat ja yrittäjätjotka kysyisivät mainittua työvoimaa? Ja löyty-vätkö ne välineet ja se tahto, joilla alhaisentuottavuuden työllistyminen mahdollistetaan?Vai pyrimmekö huolehtimaan vain ”osaavastatyövoimasta”, luottaen siihen, että kova ydineläköityy?

Mitä korkean tuottavuuden

markkinasektorin merkittävä

laajentaminen tarkoittaa

tuotantorakenteen puolella?

Ennen kaikkea se tarkoittaa globaalista kärki-teknologiaa edustavien uusien tuotteiden jat-kuvaa synnyttämistä ja tuomista markkinoille,nykyisen elektroniikkasektorimme rinnalle jalisäksi. – Miltä pohjalta? Kysymys on osaamis-pääomasta, siis tutkimuksesta, ei vain sovelta-vasta vaan myös yleisestä tieteen ja tutkimuk-sen tasosta ja panostuksista Suomessa, kansain-välistä kaupallista huippuosaamista myöten.Ovatko panostukset riittävät ja tuottavatko ne?Globalisoituneessa osaamistaloudessa vainkansainvälinen kärki on relevantti ja tuottava;muun kuin kärjen tavoittelu on jo lähtökohtai-sesti resurssien tuhlausta.

Miten mahtaa olla, riittävätkö omat kotimaisethenkiset voimavarat tällaiseen työllistämisstra-tegiaan? Tuskin kovin laajalla rintamalla ja tus-kin ilman henkisen pääoman nettotuontia.

Miltä nykyeväillä näyttävät

tuottavuuden näköalat?

Vuosina 1993–1995 työn tuottavuudessa ta-pahtui hyppäyksenomainen nousu, kun lamas-ta irrottauduttaessa tuottamattomimmat toimi-paikat yksinkertaisesti karsittiin ja muissa toi-mipaikoissa toimintoja kaikin tavoin tehostet-tiin. 1990-luvun jälkipuoliskolla tuottavuudenkasvu puolestaan keskittyi yksipuolisesti tekno-logia- ja rahoitussektoreihin. ”Vanhan talou-den” toimialoilla, kuten metallituote- ja kone-teollisuudessa, rakentamisessa ja palveluissatuottavuuden nousu oli hidasta ellei peräti kur-jaa.

Tulevaisuudessa keskimääräinen tuottavuu-den kasvu tulee olemaan menneeseen verrat-tuna hidasta, kun tele- ja elektroniikkasekto-rin nopein kasvuvaihe on jäänyt taakse – el-lemme oleta että etabloituneen elektroniikanrinnalle tasaiseen tahtiin syntyy uutta kansain-välisesti menestyvää korkean osaamisen tuo-tantoa.

Huoleen on syytä jos tuottavuuden kasvu”vanhan talouden” aloilla pysyy yhtä hitaanakuin se 6–7 viime vuoden ajan on ollut. Se mer-kitsisi, että näillä aloilla, jotka ovat perinteisestiolleet merkittäviä työllistäjiä, kilpailukyky heik-kenisi, palkanmaksukyky murenisi, ja yrityksetmenettäisivät markkinansa tai joutuisivat siir-tämään tuotantonsa halvemman työvoimanmaihin. Tämä on vakavasti otettava näköala.Siinä toteutuisivat aikaisemmin jo mainitutkansainvälisen talouden tuottavuushakuisetrakennemuutospaineet yhdensuuntaisina.

133

M a t t i V a n h a l a

134

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2003

Mielestäni tämä vaihtoehtojen pallottelu viejohtopäätökseen, etteivät korkean tuottavuu-den alojen laajenemiseen perustuva työllistymi-nen ja matalan tuottavuuden alojen työmark-kinoiden luominen voi olla vaihtoehtoja, ottaenhuomioon nykyisen työttömyyden laajuus jaluonne. Kummallakin rintamalla merkittävätedistysaskeleet ovat tarpeen. Valitettavasti ”tar-peen” identifiointi ei vielä tee sen toteutumis-ta yhtään todennäköisemmäksi.

Julkisen talouden tai erityisesti sen palve-lutuotannon tehostaminen eivät vaikutuksil-taan ole yhteismitallisia työllisyysasteen nosta-misen kanssa eivätkä siis viimeksi mainittuakorvaa.

Työllisyyspolitiikan tiimoilla käydystä julki-sesta keskustelusta voimme päätellä, että työl-lisyyden ja työmarkkinoiden synnyttäminen al-haisen tuottavuuden aloille on oleva vaikeata.Se on vaikeata sekä teknisesti että poliittisesti.Eri mieltä oltaneen siitäkin, onko se ylipäätääntoivottavaa.

Kysymys on kuitenkin koko yhteiskunnalleniin isoista arvoista – ei pelkästään taloudelli-sista – että olisi päästävä rauhalliseen mutta siltikunnianhimoiseen ja tietysti nimenomaan avoi-meen eli julkiseen keskusteluun.

Ekonomistikunta on ymmärtääkseni pitkäl-le yksimielinen siitä, että työllisyysasteen nou-sun täytyy toteutua merkittävässä osin palve-lusektorin laajentumisen kautta. Tähän kiinnit-ti huomiota hiljattain mm. valtiosihteeri Sailak-sen johtama työryhmä väliraportissaan.

Suomen pientä yksityistä palvelusektoriaselittää osin se, että laaja julkinen palvelusek-tori tuottaa osan niistä palveluista, jotka mo-nissa muissa maissa ovat yksityisen palvelusek-torin vastuulla. Merkittävältä osin pieni palve-lusektori selittyy kuitenkin siitä, että Suomeenon juurtunut itsepalveluyhteiskunta.

Selityksiä löytyy monta. Yksi on ilmeinen: kan-salaisten kyky ostaa palveluksia on kansainvä-lisessä vertailussa poikkeuksellisen heikko. Sel-laisia palkansaajia, joille on edullista teettäätoisella sellaista työtä, jota edes auttavasti ky-kenee itse tekemään, on Suomessa yksinkertai-sesti harvassa.

Palvelujen teettämisen tekee Suomessa kan-nattamattomaksi kaksi institutionaalista teki-jää. Ensimmäinen tekijä on verokiila, joka Suo-messa on eurooppalaisittainkin leveä. Toinentekijä on palkkajakauma. Yhdessä nämä kaksitekijää selittävät sen, että keskivertokansalaisenkyky ostaa vähemmän ammattitaitoa vaativaapalvelutyötä on vähäinen.

Tämä havainto ei tietenkään tee palkkaha-jonnasta tavoitetta. Se vain pakottaa sen tosi-asian eteen, että Suomen työmarkkinoilla hei-kosti koulutettujen työllistymismahdollisuudetovat poikkeuksellisen huonot. Tässä asetelmas-sa he hyvin herkästi syrjäytyvät kokonaan. Tie-dämme, että työttömyys on suurin yksittäinenkumulatiivisen syrjäytymiskierteen aiheuttajameillä ja muualla.

Miten alhaisen tuottavuuden

työmarkkinoiden laajentumista

sitten voitaisiin edistää?

Voidaan kaventaa verokiilaa, tavalla tai toi-sella – mutta realistisessa laajuudessa, jotenyksin tämä ei riitä. Voidaan sallia työllistymi-nen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisentuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin al-haisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eritavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin. Merkit-tävä työllisyyden parantaminen alhaisen tuot-tavuuden aloilla edellyttäisi luultavasti toimiamolemmilla rintamilla, ja muitakin keinoja,eikä sekään lähestulkoon kaikkien työttömien

135

M a t t i V a n h a l a

136

E S I T E L M I Ä KAK 2 / 2003

kohdalla riittäne. – Pitäisi kuitenkin etsiä useis-ta elementeistä ratkaisuja jotka sekä mahdol-listaisivat että kannustaisivat osallistumaan työ-elämään.

Tulopolitiikalla on ollut myönteinen panosSuomen talouskehitykseen. Makrotaloudellis-ten häiriöiden kohdatessa maatamme keskite-tyt ratkaisut ovat mahdollistaneet palkkakus-tannusten hallinnan tavalla, joka Suomen olois-sa muuten olisi saattanut olla vaikea saavuttaa.Nyt kun ns. makrotalous on saatu vakaisiinuomiin ja keskeiset haasteet tulevatkin kotimai-sista ja kansainvälisistä rakennemuutospaineis-ta, ovat myös työmarkkinoihin kohdistuvatvaatimukset muuttuneet. Talouteen kohdistu-vat muutospaineet poikkeavat toisistaan alueel-lisesti, ammatillisesti ja alakohtaisesti ja vaikut-tavat työmarkkinoiden eri osissa eri tavoin.Tällaisessa tilanteessa korkean työllisyyden saa-vuttaminen ja ylläpitäminen edellyttää, ettäpalkkakehityksen sallitaan eriytyä näiden muu-tostrendien mukaisesti. Muuten työmarkkinateivät toimi heikoimpien ryhmien kannalta.

Pelkistäen: Joko palkat joustavat tai työlli-syys joustaa. Ensiksi mainitussa tapauksessatyöelämästä syrjäytyvien määrä on pienempi, jaeräiden alhaisilla palkoilla työllistyvien työtu-loja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin jatekniikoin, siis tulonsiirroin. Jos taas palkat ei-vät jousta, joustaa työllisyys, ja 90-luvun mal-liin työvoimaa syrjäytyy pysyvästi, ja työttö-myysmenot ovat merkittävästi suuremmat kuinvaihtoehdossa.

Työmarkkinajoustojen tavoitteena eivät oli-si suuret palkkaerot ja epätasa-arvoinen yhteis-kunta, eikä sellaiseen lopputulokseen varmas-ti päädyttäisikään. Mutta palkkapolitiikka eiole oikea eikä tehokas väline tulo- ja hyvinvoin-tierojen ohjaamiseen. Tämä rooli kuuluu vero-ja sosiaaliturvajärjestelmälle.

On sanottu, että tosiasioiden tunnustaminenon viisauden alku.

Todettakoon siis se ilmeinen tosiasia, ettäemme voi etukäteen tarkalleen tietää miten te-hokkaasti keskusteluissa olleet eri keinot jastrategiat vaikuttaisivat työllisyyteen. Tämäepävarmuus on väistämätön. Yhtä itsestään sel-vää on ettei mikään yksittäinen keino yksin so-vellettuna riitä, kun tiedämme, että työn kysyn-tään ja tarjontaan vaikuttavat niin moninaisettekijät, ja vielä eri ryhmissä eri tavoin. Tämänitsestään selvyyden perusteella yksittäisiä kei-noja ei voida tuomita käyttökelvottomiksi. Tie-tysti edistyminen työttömyyden alentamisessaja työllisyysasteen nostamisessa edellyttää lu-kuisten toimenpiteiden rinnakkaista käyttöä.

Rehellisesti on sanottava, että mainittavaayksimielisyyttä ei ole talouspoliittisessa keskus-telussa nähty yhdestä ainoastakaan lääkkeestä.Kaikki ehdotukset, tulivat ne miltä suunnaltatahansa, on melko laajalla rintamalla tuomittunykyisiin institutionaalisiin käytäntöihin ja roo-leihin sopimattomina. Kuitenkin ne kaksi haas-tetta, jotka alussa määrittelin lähtökohdaksi,nimittäin ikääntyminen ja ympäristöstämmetuleva, alati voimistuva rakennemuutospakko,ovat molemmat menestyksellisesti kohdattavis-sa vain joustavamman talouden oloissa.

90-luvun talouspolitiikassa oli valittava pa-lautuminen ja konsolidointi keskeiseksi tinki-mättömäksi tavoitteeksi. Olemassa olevia ra-kenteita oli varjeltava ja vahvistettava. Tässäonnistuttiin hyvin ja tupolla oli tässä keskeinen,arvokas rooli. Miksi tupolla ei voisi olla yhtäarvokas rooli työmarkkinoiden joustavoittami-sessa?

Kaksi vuotta sitten näytti siltä, että Suomioli ikääntymässä merkittävästi vauraampanakansakuntana kuin nyt vaikuttaa todennäköi-seltä. Muutos ”uuden talouden” optimismista

137

M a t t i V a n h a l a

nykyiseen, moninaisten riskien varjostamaantalouskuvaan on ollut jyrkkä.

Onko nykytunnelmissa mukana ripaus pes-simismiäkin? Se on mahdollista, mutta mieles-täni ei kovin todennäköistä. Jos jotain voidaantapahtuneesta oppia niin se, että suunnitel-taessa talouden kulurakennetta vuosien ja vuo-sikymmenien perspektiivillä optimistinen pe-rusasenne on syytä unohtaa. Pelivaraa pitää jää-dä riittävästi.

Toinen läksy on, että talouden rakenteetpitää saada merkittävästi joustavammiksi. Maa-ilma tulee joka tapauksessa muuttumaan seu-raavien vuosikymmenten aikana tavalla, jotaemme tänään osaa ennakoida. Mitä vähemmäl-

lä kitkalla Suomi mukautuu ja taloudellisestihyödyntää ympäristön muutokset, sitä parem-mat mahdollisuudet on onnistua myös yhteis-kuntapoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa.Tämä edellyttää onnistumista monella rinta-malla yhtä aikaa. Taloudellisesti se on mahdol-lista, jos se osoittautuu poliittisesti mahdolli-seksi.

Kysymykseen, millä tulo-, vero- ja sosiaali-politiikan yhdistelmällä suomalaisen hyvin-vointivaltion kestävyys parhaiten turvattaisiinja sen tavoitteet täytettäisiin, ei kellään voi ollavalmista vastausta. Ratkaisuvaihtoehtoja onvarmasti monia. Keskustelua on kuitenkin syy-tä jatkaa avoimin mielin ja tuloshakuisesti.