VISULAHDEN  PULKKINEN   Pulkkisen suku ja sukutilat (Norola n:o 1, Norola n:o 2 ja Norola n:o 10) FM Jutta Julkunen Tripylon Oy jutta.julkunen@tripylon.fi 21.10.2012

2

SISÄLLYSLUETTELO  

Esipuhe                  3  

Matti  Niilonpojan  (1732-­1763)  ja  Niilo  Matinpojan  (1763-­1767)  isännyys      4  

Visulahti,  Savon  asutuksen  sydän          4  

  Pulkkisen  suku  saapuu  Norola  n:o  17:ään          4

  Kaskisavujen  aikaa              7

  Perintökalleuksia              8

Pulkkisesta  perintötila:  Matti  Niilonpoika  Pulkkisen  isännyys  1794-­1840  10  

Matti  Matinpoika  Pulkkisen  isännyys  1840-­1847       12  

  Isojako             13  

  Kirmala  hankitaan  Pulkkisen  sukuun       15  

  Kaskiaukeilta  peltoaukeille         16  

  Juhana  Matinpoika  ottaa  isännyyden       17  

Juhana  Pulkkisen  isännyys  1847-­1870       18  

  Millainen  Pulkkinen  oli  Juhana  isännöidessä?       19  

  Kallioinen  ja  Kirmala           22  

Taavetti  Pulkkisen  isännyys         23  

  Pulkkisten  kaupunkitalo,  ns.  Pulkkisen  kulma       28  

  Maiden  lunastukset  ja  lohkomiset         30  

Vilho  Pulkkisen  ja  Vesa  Pulkkisen  isännyys       32  

Liitteet  

  Norolan  Pulkkisten  suku         35  

  Pulkkisen  isojakokartta         38  

  Kallioisen  isojakokartta         39  

  Kirmalan  isojakokartta           40  

Lähteet  ja  kirjallisuus           41  

 

 

 

3

Esipuhe    

Selvitys  Visulahden  Pulkkisen   ja   sen  omistajasuvun  historiasta  on  osa  Mikkelin  

kaupungin   hallinnoimaa   ja   toteuttamaa   kaksivuotista   EU-­‐rahoitteista   Mikkelin  

seudun   kulttuuriperintöohjelma   -­‐hanketta.   Hankkeeseen   osallistuvat   myös  

Ristiinan   ja   Hirvensalmen   kunnat.   Hankkeen   taustalla   on   Mikkelin   kaupungin  

strategia,   jonka   mukaan   kulttuuriperintöä   hyödynnetään   vetovoimaisen  

kasvukeskuksen  osatekijänä.    

 

Lähellä  vanhaa  Suurta  Savontietä  sijaitsevalla  Pulkkisen  tilalla  on  asuttu  ainakin  

1600-­‐luvulta   lähtien.   Tilan   päärakennus   on   kulttuurihistoriallisesti   merkittävä  

talo,   ja   Pulkkisen   suku   on   asunut   tilalla   1700-­‐luvun   alkupuoliskolta   lähtien.  

Pulkkista   ei   ole   koskaan   jaettu,   mikä   on   Mikkelin   pitäjässä   hyvin   harvinaista.    

Lisäksi   Pulkkiset   omistavat   Mikkelin   kaupunkikuvaan   kiinteästi   liittyvän,  

kaupungin   vanhimpiin   säilyneisiin   rakennuskokonaisuuksiin   kuuluvan   ns.  

Pulkkisen   kulman.   Nämä   seikat   tekevät   Visulahden   Pulkkisesta   sopivan  

historiaselvityksen  kohteen.  

 

Historiaselvityksen   tekemistä   on   auttanut   suuresti   se,   että   Pulkkisessa   on  

säilynyt  erittäin  laaja  talon  ja  suvun  vaiheisiin  liittyvä,  osittain  järjestetty,  osittain  

järjestämätön   arkisto.   Tämä   arkisto,   yhdessä   Mikkelin   pitäjän   kirkonkirjojen  

kanssa,   on   ollut   selvityksen   pääasiallinen   lähdeaineisto.   Lisäksi   työssä   on  

käytetty   Hannele   Wirilanderin   kirjoittamaa   Mikkelin   pitäjän   historiaa   (1982),  

Sairilan   kyläkirjaa   ja  muuta  Mikkelin   pitäjän   ja   Etelä-­‐Savon   historiaan   liittyvää  

kirjallisuutta.  

 

Selvityksen   tekijä,   Jutta   Julkunen,   on  Mikkelissä   syntynyt   ja   kasvanut   filosofian  

maisteri.  Tekijä  kiittää  Vesa  Pulkkista  ja  Matleena  Pulkkista  heidän  tutkimuksen  

teon  aikana  antamastaan  tuesta  ja  avusta.  

 

  Mikkelissä  21.10.  2012    

 

  Jutta  Julkunen  

4

Matti  Niilonpojan  (1732-­1763)  ja  Niilo  Matinpojan  (1763-­1767)  isännyys    Visulahti,  Savon  asutuksen  sydän

 

Norolan   kylä   Mikkelin   Visulahdessa   sijaitsee   keskellä   Savon   vanhinta   kiinteää  

asutusta:   täällä   on   asuttu   noin   1200   vuoden   ajan.   Vakinainen   asutus   levisi  

Suomessa  ensin  Varsinais-­‐Suomen  sisämaahan,  laajeni  sieltä  Päijänteen  rannoille  ja  

eteni   700-­‐luvun   lopulla   Laatokan   länsi-­‐   ja   pohjoispuolelle.   Savoon   Mikkelin  

seudulle   syntyi   viimeistään   vuoden   800   tienoilla   asutussaarekkeita,   jotka  

vuosisatojen  kuluessa  laajenivat  ja  tihenivät  nuoremman  rautakauden  (n.  800-­‐1300    

jaa)  loppuun  mennessä  ajan  oloihin  nähden  huomattaviksi  asutuskeskuksiksi,  joista  

on   säilynyt   todisteina   Mikkelin   Tuukkalan   ja   Visulahden   kalmistot.   (Wirilander  

1982,  30)  

 

Visulahden   kalmisto,   joka   löydettiin   vuonna   1954,   on   huomattavin   nuoremman  

rautakauden   arkeologinen   löytö   Mikkelin   itä-­‐,   pohjois-­‐   ja   koillispuolella.   Vuonna  

1936   Norolan   Juoneennurmen   tilalta,   Pulkkisen   naapurista,   löydettiin  

gotlantilaistyylinen,  1100-­‐luvun  jälkipuoliskolta  oleva  hopeinen  ristiriipus,  joka  oli  

merkittävin  Mikkelin  pitäjästä  tavattu  yksittäinen  löytö.  (Wirilander  1982,  34-­‐35)  

 

Pulkkisen  suku  saapuu  Norola  n:o  17:ään

Suuri   Pohjan   sota   (1700-­‐1721),   isona   vihana   tunnettu   Suomen   venäläismiehitys  

(1713-­‐1721)   ja   Ruotsin   ja   Venäjän   rauhanteon   jälkeen   1720-­‐luvulla   toisiaan  

seuranneet   katovuodet   aiheuttivat   Mikkelin   pitäjässä,   samoin   kuin   koko   maassa  

kurjuutta,   kuolemaa   ja   veronmaksukyvyttömyyttä.   Jo   ennen   venäläismiehityksen  

alkua  30  %  ja  miehityksen  jälkeen  34  %  Mikkelin  pitäjän  taloista  oli  kokonaan  tai  

osittain   autioita   tai   vasta   äskettäin   asutettuja.   Miehitysajan   jälkeen   suuri   osa  

Mikkelin   pitäjän   taloista   joutui   uuden   omistajasuvun   haltuun.   (Wirilander   1982,  

484-­‐485)   Näin   kävi   myös   nykyisin   pitkäaikaisimman   omistajasukunsa   mukaan  

Visulahden  Pulkkisena  tunnetulle  tilalle  Norolan  kylässä  Mikkelin  pitäjässä  (vanha  

Norola   n:o   17,   vuodesta   1846   Norola   n:o   10),   joka   sai   vuonna   1732   uuden  

omistajasuvun.  

5

   

Pulkkinen,  joka  tuolloin  oli  kruununtila,  on  ollut  Pulkkisen  suvun  hallussa  vuodesta  

1732.  Päärakennuksen  paikka  on  ollut  ainakin  vuodesta  1664  samalla  paikalla  kuin  

nykyäänkin.   Tuolloin   talon   omisti   Johan   Churlenderin   leski.   Omistajana   oli   sen  

jälkeen   Matti   Liukkonen   vuoteen   1710   asti   ja   vuosina   1710-­‐1732   Mikkelin  

kirkonkylän   kirkonisäntä   Petter   Baas   (1669-­‐1741)   ja   hänen   vaimonsa   Christina  

Ögnlod  (1670-­‐1734).      

 

Pulkkista  ei  ole  koskaan  jaettu,  mikä  on  hyvin  harvinaista.  Vuonna  1980  ainoastaan  

kuusi   taloa  Mikkelin  pitäjässä  oli   säilynyt   jakamattomana.   (Wirilander  1982,  232)  

Talon   tilukset   sijaitsivat   (ja   sijaitsevat   edelleen)   Ylimmäinen   -­‐nimisen   järven   ja  

Sihvonen-­‐nimisen   lammen   välissä   Mikkelin   pitäjän   Norolan   kylässä   Suuren  

Savontien  varrella.    

 

Pulkkisten  isännyyden  alkaessa,  1700-­‐luvun  alkuvuosikymmeninä,  maatilat  jaettiin  

jo   1600-­‐luvulla   vakiintuneen   omistusoikeuskäsityksen   mukaisesti   perintötiloiksi,  

kruununtiloiksi   ja  rälssitiloiksi.  Rälssitilan  eli  maaveron  maksamisesta  vapautetun  

tilan  haltija  omisti   tilansa   itse.  Perintötilan  omistusoikeus  kuului  kruunulle,  mutta  

talollisella   oli   tilan   perinnöllinen   käyttöoikeus.   Kruununtilojen   omistus-­‐   ja  

käyttöoikeus   kuului   kruunulle   ja   talollinen   oli   kruunun   vuokramies.   Näin   ollen  

kruununtilallisen   asema   oli   epävarmempi   kuin   perintötilallisen.   Jos  

perintötilallinen   jätti   veronsa   maksamatta   kolmen   vuoden   ajaksi,   hän   menetti  

perintöoikeutensa  ja  talo  muuttui  kruununtilaksi.  (Wirilander  1982,  236)  

 

Ensimmäiset   Pulkkiset   tilalla   olivat   vuonna   1700   syntynyt   Matti   Niilonpoika  

Pulkkinen   ja   hänen   vuotta   myöhemmin   syntynyt   vaimonsa   Kristiina   Lampinen.  

(Itä-­‐Suomessa  naiset  pitivät  oman  sukunimensä  avioliitossakin.  Vasta  vuoden  1929  

sukunimilain   mukaan   naisen   tuli   avioituessaan   ottaa   miehensä   sukunimi   tai  

kaksoisnimi.)   Pulkkisen   suku   on   alun   perin   kotoisin   Asilasta:   Matti   Niilonpojan  

isoisä   Pentti   Pulkkinen   ja   hänen   vanhempansa   Niilo   Pentinpoika   ja   Kristiina  

Hyytiäinen  asuivat  Asilassa  kuolemaansa  asti.  Matti  Niilonpoika  Pulkkinen  muutti  

Asilasta   Norolan   kylään   perheineen   vuonna   1732,   32-­‐vuotiaana.   Asilan   lisäksi  

6

Pulkkisia   asui   myös   Alamaalla:   Matti   Niilonpojan   vanhin   poika   Matti   (s.   1721)  

muutti  vaimonsa  Regina  Korhosen  kanssa  Alamaalle.1  

 

Matti   Niilonpojalla   ja   Kristiina   Lampisella   oli   kuusi   lasta:   Anna,   Matti,   Kristiina,  

Niilo,  Johanna  ja  Pentti.  Kristiinan  kuoltua  tammikuussa  1759  ”polttotautiin”  Matti  

Niilonpoika   solmi   jo   saman   vuoden   marraskuussa   toisen   avioliiton   leski   Kaisa  

Taivalantin  kanssa.  Neljä  vuotta  myöhemmin,   joulukuussa  1764  Matti  Niilonpoika  

Pulkkinen  kuoli  ”pistokseen”.  

 

Vaikka  kruununtilat  omistikin  Ruotsin  kruunu,  kruununtilallisten  asumisoikeus  oli  

melko   vakaa.   Viranomaiset   vaihtoivat   vain   harvoin   talon   asukasta,   joten  

käytännössä   myös   kruununtilat   periytyivät   usein   isältä   pojalle   perintötilojen  

tapaan.   (Wirilander   1982,   237)   Myös   Norola   n:o   17:n   seuraavaksi   haltijaksi   tuli  

Matti  Niilonpojan  vuonna  1727  syntynyt  keskimmäinen  poika  Niilo  Pulkkinen.  Niilo  

Matinpoika  kuitenkin  kuoli  jo  muutama  vuosi  isänsä  jälkeen  vuonna  1767,  myöskin  

pistokseen  ainoastaan  40  vuoden  iässä.    

   

Niilo   Matinpojalla   oli   vaimonsa   Kaisa   Pekantytär   Parkkisen   kanssa   neljä   poikaa:  

Paavo  (s.  1751),  Pietari  (s.  1756),  Matti  (s.  1758)  ja  Nils  (s.  1760,  kuollut  lapsena)  

sekä   tyttäret  Anna  Kristiina   (s.   1752)   ja  Maria   (s.   1760).   Isännän  kuolema   ennen  

aikojaan   aiheutti   tiloilla   aina   hankaluuksia,   mutta   Niilon   vanhin   poika   Paavo   oli  

isänsä   kuollessa   jo   16-­‐vuotias,   ja   Kaisa   Parkkinen   perheineen   saattoi   jäädä  

asumaan   tilalle.   1700-­‐luvulla   työkykyisiksi   katsottiin   15-­‐63   –vuotiaat   henkilöt,  

jotka  joutuivat  maksamaan  ns.  henkirahaa.    

 

Torpparit   olivat   osatilan   vuokraajia,   jotka   maksoivat   torpan   vuokran  

maanomistajalle   työnä   ja  maataloustuotteina.   1700-­‐luvun   alkupuoliskolla   torppia  

oli   saanut   perustaa   vain   rälssitiloille.   Torppien   perustaminen   sallittiin  

perintötilallisille   vasta   vuonna   1743   ja   kruununtilallisille   1757.   Valtaosa  

torppareista   oli   kantatalon   asujan   lähisukulaisia.   Mikkelin   pitäjässä   tärkein   syy  

1  Erkki  Pulkkinen  sai  13.5.1801  haltijakiinnekirjan  yhteen  kolmasosaan  kruununtilasta  n:o  2,  Laaska,  Asilassa.  Hän  oli  naimisissa  Maria  Pylkkäsen  kanssa.  Antti  Antinpoika  Pulkkinen  osti  tilan  perinnöksi  1853.  Matti  ja  Mikko  Matinpoika  Pulkkinen  (ei  sama  Matti  Matinpoika  kuin  Norolassa)  taas  ostivat  Alamaa  n:o  2,  Alatalon,  perinnöksi  1857.    

7

torppien  perustamiseen  ei  ollutkaan  päivätöiden  tarve  vaan  liikaväestön  ja  talojen  

nuorempien  poikien  sijoittaminen.  (Wirilander  1982,  232-­‐233)    

 

Myös   Pulkkisen   1700-­‐luvun   loppupuolen   torppari,   rippikirjan   mukaan   vuonna  

1738   syntynyt   Pentti   Pulkkinen   on   todennäköisesti   ollut   Niilo   Matinpojan  

nuorempi  veli.  Talon  toinen  torppari  1700-­‐luvun  lopussa  oli  Lauri  Keituri.      

 

Vuonna   1723   annetun   asetuksen   mukaan   kruununtilankin   saattoi   lunastaa  

perintötilaksi.   Tätä   ei   kuitenkaan   tapahtunut   usein,   sillä   koko   1700-­‐luvun   ajan  

perintötilojen   osuus   kaikista   tiloista   sotien   ja   katojen   köyhdyttämässä   Mikkelin  

pitäjässä  oli  korkeintaan  hieman  yli  30  prosenttia.  Mikkelin  pitäjässä  ensimmäinen  

perinnöksi   lunastus   tehtiinkin  vasta  34  vuotta  myöhemmin  vuonna  1757,   eivätkä  

kruununtilojen   perinnöksiostot   sen   jälkeenkään   olleet   kovin   lukuisia:   vuosisadan  

loppuun  mennessä  vain  30   tilaa   tai   tilan  osaa  oli   ostettu  perinnöksi.     (Wirilander  

1982,  238-­‐239)  

 

Pulkkisen   veljekset   Paavo,   Pietari   ja   Matti   Niilonpoika   olivat   siis   ensimmäisten  

joukossa,  kun  he  17.12.1794  ostivat  Norola  17:n  perintötilaksi.  Koko  1790-­‐luvulla  

Mikkelin  pitäjässä  tehtiin  vain  kuusi  perinnöksiostoa.  

 

Vuonna   1789   perintötalonpojat   saivat   täyden   omistusoikeuden   taloonsa   ja  

kruununtalonpojat   perinnöllisen   käyttöoikeuden.   Tämän   jälkeen   ero   perintö-­‐   ja  

kruununtilan  välillä  oli   olematon,   lähinnä   se,   että  kruununtiloja  koskevat   riidat   ja  

halkomusanomukset   ratkaisi   maaherra,   kun   taas   perintömaita   koskevat   jutut  

ratkaistiin  kihlakunnan  käräjillä.  (Wirilander  1982,  237)  Täysi  perimysoikeus  koski  

vain  poikia;  tyttäret  perivät  vuoden  1734  lain  mukaan  vain  puolet  siitä  mitä  pojat  

perivät,  ja  yleensä  tytärten  perintöosuus  kuitattiin  rahalla.  (Klinge  1997,  100)  

 

 

Kaskisavujen  aikaa  

 

Maanviljelys   oli   Mikkelin   pitäjässä   valtaosaltaan   kaskiviljelystä   pitkälle   1800-­‐

luvulle   saakka.   Kaskiviljelyssä   metsä   kaadettiin,   kuivatettiin   ja   poltettiin   ja   sen  

8

jälkeen  ravinteikkaalle  polttoaukealle  kylvettiin  viljaa.  Luonnontilaisesta  metsästä,  

huhtakaskesta,   saattoi   saada   jopa   30-­‐   tai   40-­‐kertaisen   sadon,   ja   tavallisesta  

hyvälaatuisesta   kaskestakin   12-­‐15   –kertaisen.  Maanviljelyn   kaskivaltaisuus   johtui  

siitä,   että   peltojen   raivaaminen   Mikkelin   seudun   kiviseen   ja   hiekkapohjaiseen  

maahan  silloisin  keinoin  oli  vaikeaa,  ja  lisäksi  peltoviljelymenetelmien  alkeellisuus  

teki  maankäytöstä  suhteellisen  epäedullista.  (Wirilander  1982,  432-­‐433,  438)  

 

Isojakoa  edeltäneen  ajan  maaoloille  oli  tyypillistä  maapalasten  lukuisuus  ja  tilusten  

hajasijainti.   Savossa   tilukset   eivät   olleet   säännöllisinä   peltosarkoina   vaan  

säännöttöminä   lohkoina  pitkin  pitäjää.  Tämä  ei   tarkoittanut,   että   kaskiviljely   olisi  

muistuttanut  metsästyksen   tapaista   kaukonautintaa,   jossa   rintamailla   vakituisesti  

asuva   väki   olisi   harjoittanut   kaskenpolttoa   hyvinkin   kaukana   kotoa.   Sääntönä   oli,  

että  kaskimaat  olivat  niin  lähellä  asutuksia  kuin  mahdollista.  Talonpojat  kaskesivat  

yleensä  korkeintaan  noin  parin  peninkulman  päässä  kotoa.  Tämä  tarkoitti  sitä,  että  

asutus  oli  hajaantunut  laajoille  alueille,  eikä  länsisuomalaisten  tapaisia  ryhmäkyliä  

syntynyt.  (Wirilander  2000,  132)  

 

Samaan   kaskeen   voitiin   kylvää   vain   kolmena   perättäisenä   vuonna,   ja   sen   jälkeen  

alue   täytyi   jättää   uudelleen   metsittymään.   Koska   kaskimaata   pystyi   käyttämään  

viljelykseen   rajallisen  ajan   ja  koska  metsän  uudistuminen  kesti   kauan,   tila   saattoi  

vuosittain   käyttää   kaskiviljan   tuotantoon   vain   noin   pari   prosenttia   kaskitilusten  

määrästä.  (Wirilander  2000,  613)  

 

Kaskiviljelyn   aikaan   maisema   Mikkelin   tienoilla   on   ollut   erilainen   kuin   nykyään.  

Kaskeamisen   vuoksi   Mikkelin   seutu   oli   lähes   metsätöntä.   Maisemalle   olivat  

luonteenomaisia   kaskesta   raivatut   lyhytikäiset   pellot,   luonnonheinää   kasvavat  

kaskiniityt,   vanhoilla   kaskihalmeilla   nouseva   vesaikko   ja   nuori,   yleensä  

koivuvaltainen  metsä.  (Pirinen  1982,  47)    

 

Perintökalleuksia

 

Muistona   1700-­‐luvulta   Pulkkisessa   on   säilynyt   kaksi   isoa   neljän   taalarin  

kupariplootua,  toinen  vuodelta  1719,  toinen  vuodelta  1740.  Plootuja  lyötiin  Ruotsin  

9

valtakunnassa   vuosina   1644-­‐1776.   Plootut   olivat   isoja,   suorakaiteen   muotoisia  

kuparilevyjä,   joiden   nurkkiin   oli   lyöty   leima   ja   rahan   nimellisarvo.   Painavimmat  

kymmenen   taalarin   plootut   painoivat   lähes   20   kiloa,   ja   olivat   maailman  

painavimpia   rahoja.   Ison   ja   painavan,   tilaa   vievän   rahan   tarkoituksena   oli   estää  

rahvaalta   liian   kevytmielinen   rahankäyttö.   Plootujen   haittapuolena   oli   –   niiden  

koon   ja   painon   lisäksi   –   se,   että   pieni   vaihtoraha   katosi  markkinoilta.   (Saloheimo  

2000,  333.)  Kun  plootut  lakkasivat  olemasta  käypää  valuuttaa,  niillä  säilyi  edelleen  

metallin  arvo,  ja  kolmannesta  plootusta  onkin  jossakin  vaiheessa  taottu  pesuvati.  

 

Merkittävin  Pulkkisessa  säilynyt  perintökalleus  on  Ruotsin  kuninkaan  Kustaa  III:n  

lahjoittama   hopeapikari.   Ruotsin   ja   Venäjän   välisen   ns.   Kustaan   sodan   aikana  

(1788-­‐1790)  Etelä-­‐Savossa  käytiin  taisteluja  Ristiinan  Kyyrössä  11.6.1789  ja  sitten  

Mikkelin   pitäjään   kuuluneella   Porrassalmella   13.6.1789.   Porrassalmen   taistelu  

päättyi   suomalaisten   voittoon.   Seuraavan   kerran   Mikkelissä   taisteltiin   jo   viikon  

kuluttua,  ja  tämä  taistelu  päättyi  venäläisten  voittoon.  Suomalaiset  jättivät  Mikkelin  

kirkonkylän   venäläisille   ja   perääntyivät   Juvalle   ja   Joroisiin.   Mikkelin  

venäläismiehitystä  kesti  hieman  yli  kolme  viikkoa.    (Wirilander  1982,  488,  493)    

 

Venäläisten   lähdettyä   Mikkelistä   kuningas   Kustaa   III   saapui   kirkonkylään  

18.10.1789   seuraamaan   Savon   joukkojen   harjoituksia.   Kirkkoherra   toivotti  

kuninkaan   seurueen   tervetulleeksi   kirkon   vierellä   olevalla   harjoituskentällä,  

nykyisellä  torilla,   jonne  pitäjän  papisto,  muut  säätyläiset  sekä  suuri  joukko  kansaa  

oli   kokoontunut   vieraita   vastaanottamaan.   Iltapäivällä   kuningas   kävi   ratsain  

Porrassalmen   taistelupaikalla.   Seuraavana   päivänä   kuningas   tarkasti   joukot   sekä  

jakoi  heille  hopeisia  muistorahoja  heidän  Porrassalmen  taistelussa  osoittamastaan  

urhoollisuudesta.  Mikkelistä  Kustaa   III  matkusti   Rantasalmelle.   (Wirilander   1982,  

522-­‐523)    

 

Juvalle   ja   Rantasalmelle   johtava  maantie   kulki   Pulkkisen   vierestä.  Maantiet   olivat  

tuohon   aikaan   yleensä   kurjassa   kunnossa,   ja   syysrospuuton   aikana   kuninkaankin  

seurue  koki  vaunurikon  eikä  päässyt  etenemään.  Kuningas  sai  apua  Pulkkisesta   ja  

lahjoitti  taloon  kiitokseksi  komean  kokoisen  hopeapikarin.  

 

10

Pikari  on  Wentzel  Hagelstamin  mukaan   tehty  Tukholmassa  vuonna  1761   ja   tekijä  

oli   nimeltään  Berg.    Hagelstamin  vuonna  2000   tekemän  arvion  mukaan  pikari   oli  

30  000  –  40  000  markan  arvoinen,  mutta  sen  kulttuurihistoriallinen  arvo  oli  vielä  

suurempi.    

Pulkkisesta  perintötila:  Matti  Niilonpoika  Pulkkisen  isännyys  1794-­1840    

Veljekset   Paavo,   Pietari   ja   Matti   Niilonpoika   Pulkkinen   ostivat   Pulkkisen,   silloin  

Norola   n:o   17,   perintötilaksi   vuonna   1794.   Pulkkisessa   riitti   vilskettä,   sillä   kaikki  

olivat  perheellisiä.  Paavo  avioitui  Eeva  Häkkisen  kanssa  ja  sai  neljä  lasta:  Paavon  (s.  

1784),   Margareetan   (s.   1786),   Antin   (s.   1790)   ja   Mooseksen   (s.   1794).   Pietarin  

puoliso  oli  Margareeta  Manninen   ja   lapset  Anna  (s.  1780)   ja  Niilo   (s.  1782).  Matti  

avioitui  vuonna  1762  syntyneen  Liisa  Valjakan  kanssa  ja  sai  viisi  lasta:  Antin  (1782  

-­‐  1845),  Matin  (1785  -­‐  1858),  Anna  Stiinan  (1789  -­‐  1850)  ja  lapsina  kuolleet  Mikon  

(1792   -­‐   1811)   ja   Heikin   (1795   -­‐   1800).   Suuret   perheet   olivat   hyödyksi   paljon  

työvoimaa  vaativan  kaskiviljelyn  alueella.  

 

Matti  Niilonpojan   ja  Liisa  Valjakan  avioliitto  aloitti  sata  vuotta   ja  neljä  sukupolvea  

kestäneen   Pulkkisten   ja   Valjakoiden   verkoston:   myös   heidän   poikansa   Matin  

puoliso   Anna   Stiina   oli   Valjakka.   Matin   ja   Anna   Stiinan   tyttären  Maria   Kristiinan  

mies  oli  Gabriel  Valjakka,   ja  vielä  seuraavassakin  sukupolvessa  Juhana  Matinpojan  

tyttäret   Heta   ja   Maria   avioituivat   Valjakoiden   kanssa.   Aviopuolisoita   ei   etsitty  

kaukaa,  sillä  Valjakat  omistivat  Norola  n:o  16:n  (vuoden  1846  jälkeen  n:o  14.)    

 

Pulkkisen   veljesten   yhteisisännyys   ei   jatkunut   kovin   kauan,   sillä   Paavo   kuoli   jo  

1797  ja  Pietari  1799.  Paavon  kuoltua  hänen  leskensä  Eeva  Häkkinen  myi  osuutensa  

langoilleen,   jonka   jälkeen   Pietari   ja   Matti   Niilonpoika   omistivat   puolet   tilasta.  

Pietarin   kuoltua   hänen   leskensä  Reetta  Manninen   ja   poikansa  Niilo   Pietarinpoika  

perheineen  jäivät  asumaan  Pulkkiseen  omana  huonekuntanaan  lähes  20  vuodeksi,  

kunnes  myivät  12.2.1818  puolikkaansa  Pulkkisesta  Matti  Niilonpojan  pojille  Antti  ja  

Matti  Matinpojalle,  jotka  saivat  sille  lainhuudon  10.5.1820.  

 

11

Matti   Niilonpoika   omisti   siis   puolikkaan   Pulkkisesta   ja   hänen   kaksi   poikaansa  

toisen   puolen.   Matti   Niilonpojan   ja   hänen   vaimonsa   Liisa   Valjakan   6.6.1822  

päivätyn   testamentin  mukaan  pojat  Antti   ja  Matti   perivät  puoliksi   tilan,   ja   heidän  

tuli  maksaa  sisarelleen  Anna  Kristiinalle  hänen  osuudestaan  100  riikintaaleria.    

 

Matti  Niilonpoika  osti   6.2.1828  perintötilaksi  Kallioinen-­‐nimisen   tilan   (Norola  n:o  

1),   joka   tuolloin   sijaitsi   Tervamäenpellolla.   Todennäköisesti   Kallioisen   oston  

tarkoituksena   oli   välttää   Pulkkisen   lohkominen   kahden   aikuisikään   eläneen  

veljeksen  kesken.    

 

Kallioinen  eli  Norola  n:o  1  ja  Parkkinen  eli  Vanhala  n:o  10  (v.  1855  jälkeen  Norola  

n:o   6)   muodostivat   jakokunnan.   Jakokunnat   olivat   maanomistusyhteisöjä,   joiden  

rajojen   sisäpuolelle   jäävä  alue  oli,   lukuun  ottamatta   eri   talojen  yksityisiä   tontteja,  

peltotilkkuja  ja  niittyraivioita,  jakokunnan  kaikkien  talojen  yhteismaata,  jota  kaikki  

osakkaat   saivat   vapaasti   käyttää.   Parkkinen   jakaantui   kahdeksi   osataloksi,   joista  

toisen   lunasti   perinnöksi   Tuomas   Mikkonen   1818   ja   toisen   Juho   Heikinpoika  

Väätämöinen  1843.  

 

Maakunnassa  yleinen  rakennustapa  oli  sellainen,  että  rakennettiin  kaksi  savutupaa  

ja  niiden  väliin  läpimentävä  katoksen  suojaama  sola,  josta  myöhemmin,  asumaoloja  

parannettaessa,   etupuoli   erotettiin   porstuaksi   ja   takapuoli   kamariksi   tai  

ruokokonttoriksi.   1800-­‐luvun   alkupuolella   savupiiput   ja   uloslämpiävät   uunit  

alkoivat   lisääntyä   Savossa,   samoin   lasi-­‐ikkunat,   joita   tehtiin   savupirtteihinkin.  

(Wirilander  2000,  706)  

 

Myös  Pulkkisessa  oli  alun  perin  suuri  savutupa  ja  sen  vieressä  katettu  sola.  Vuonna  

1835  hirsinen  päärakennus  sai   lautavuorauksen.  Suuri   savupirtti  oli  pääasiallinen  

asuinhuone,   ja   siellä   nukkuivat   isäntäväen   lisäksi   myös   palkolliset.   1800-­‐luvun  

alussa  Mikkelin  pitäjän   talonpoikaistaloissa  oli   keskimäärin  neljä  piikaa   ja   renkiä.  

Palkolliset  pestattiin  Mikon  markkinoiden  aikaan  syksyllä,  yleensä  vuodeksi.  Isäntä  

tarjosi   palkolliselle   asunnon   ja   ruoan   ja   pienen   rahapalkan.   Piian   rahapalkka   oli  

yleensä  kolmanneksen  rengin  rahapalkkaa  pienempi.  (Puntanen  2009,  117)    

 

12

Monet   Pulkkisen   rengit   olivat   sukulaispoikia:   vuosien   1817-­‐1827   rippikirjaan   on  

merkitty  Norola  n:o  17:n  rengeiksi  muiden  muassa  1794  syntynyt  Matti  Pulkkinen,  

1791   syntynyt   Antti   Pulkkinen   (todennäköisesti   Matti   Niilonpojan   vanhemman  

veljen,   vuonna   1797   kuolleen   Paavon   poika,   vaikka   aikaisempi   lastenkirja   antaa  

hänen   syntymäajakseen   1790),   1802   syntynyt   Pekka   Pulkkinen   ja   1794   syntynyt  

Mooses   Pulkkinen   (joka   oli   Paavo   Pulkkisen   nuorin   poika   ja   siis   Antti   Pulkkisen  

pikkuveli).   Heistä   Matti   Pulkkinen   oli   Pietari   Pulkkisen   lesken   Margareeta  

Mannisen   ja   Niilo   Pietarinpoika   Pulkkisen   palveluksessa,   Pekka   ja   Mooses   Matti  

Niilonpojan  palveluksessa  ja  Antti  vuorotellen  kummallakin.  

 

Matti   Niilonpoika   eli   ajankohtaan   nähden   vanhaksi.   Hän   kuoli   vesipöhöön   82-­‐

vuotiaana   vuonna   1840.   Hänen   vaimonsa   Liisa   oli   kuollut   yhdeksän   vuotta  

aikaisemmin.   Seurakunnan   kuolleiden   ja   haudattujen   luettelon   mukaan   Liisan  

kuolinsyy   oli   ”svullnad”,   millä   saatettiin   tarkoittaa   turvotusta,   pöhöä,   ajosta   tai  

kasvainta.    

Matti  Matinpoika  Pulkkisen  isännyys  1840-­1847    

Matti   Matinpoika   Pulkkinen   peri   vanhempiensa   testamentin   mukaisesti   vuonna  

1840,  55-­‐vuotiaana,  puolet  sekä  Pulkkisesta  että  Kallioisesta  lunastamalla  sisarensa  

Anna  Kristiinan  ja  tämän  miehen  Matti  Paavonpoika  Pulkkisen  (jotka  asuivat  Asila  

n:o  2:ssa)  osuuden  rahalla.    Matti  Pulkkinen  sai   lainhuudon   ja  kiinnekirjan  näihin  

tilanosiin  vuonna  1842.  

 

Toisen  puolen  Pulkkisesta  ja  Kallioisesta  omisti  talollinen  Aatami  Tuovinen,  joka  oli  

Matti   Pulkkisen   veljentyttären,  Antti  Matinpojan   tyttären  Magdaleenan   aviomies.2  

Tuoviset   olivat   saaneet   puolikkaaseensa   lainhuudon   7.12.1837   lunastettuaan  

tilanpuolikkaat  Antti  Pulkkiselta.    Aatami  Tuovinen  ei   ilmeisesti   viljellyt  Pulkkista  

itse   ainakaan   enää   ostettuaan   Lampilan   rusthollin   (Norola   n:o   5)   vuonna   1845,  

2 Aatami Tuovinen osti Lampilan rusthollin (Norola n:o 5) vuonna 1845. Hänellä oli vaimonsa Magdaleena Pulkkisen kanssa lapset Anna (s. 1836), Leena (s. 1838), Kaisa (s. 1841), Maria (s. 1843), Loviisa (s. 1847), Heikki (s. 1850), Ida (1852), Gabriel (1856), David (1858) ja Daniel (1862). Tuovisten taloudessa asui lisäksi Magdaleenan äiti, Antti Pulkkisen leski Kaisa Karstunen (s. 1787).

13

vaan   hänen   puolikastaan   tilasta   viljeli   lampuoti   Israel   Ikonen.   Pulkkisilla   ja  

Tuovisilla   oli   erilliset   taloudet   ja   erilliset   palveluskunnat.   Pulkkisten  

talonpuolikkaassa   olivat   tuolloin   renkeinä   Matti   Kilkki,   Kustaa   Jääskeläinen   ja  

Heikki  Valkonen  sekä  piikoina  Maria  Väänänen,  Stiina  Manninen  ja  Sofia  Matilainen.  

Tuovisen  puolikkaassa  olivat  renkinä   Joonas  Ripatti   ja  piikoina  Anna  Myyryläinen  

ja  Maria  Kakriainen  sekä  loisina  Juhana  Parkkinen  ja  Anna  Tuukkanen.    

 

Isojako  

 

Isossajaossa   Savon   sekavat  maanomistusolot   pantiin   järjestykseen,   ja  monet   talot  

joutuivat  muuttamaan  asuinpaikkaansa.  Tällaisia  olivat  muun  muassa  Kallioinen  ja  

Kirmala  (Norola  n:o  1   ja  Norola  n:o  2),  mutta  ei  Pulkkinen,   jonka  päärakennus  oli  

sijainnut   samalla   paikalla   ainakin   1600-­‐luvulta   lähtien.   (Wirilander   1982,   241)  

Pulkkisella   ei   myöskään   ollut   maita   naapuripitäjien   alueella.   Pulkkisen  

isojakotoimitus  päättyi  1.3.1843.    

 

Vuonna  1843  Pulkkisessa  oli  yhdessä  sijaitsevia  maa-­‐alueita  (kaskimaata,  peltoa  ja  

niittyä)   Mäkiänmaalla,   Korhonmäellä   ja   Suurenkaenmaalla,   samoin  

Tervamäenpellolla   ja   Jänissalmenmaalla,   Ruokosenlahenmaalla,   Elevänmaalla   ja  

Piskonrannalla,   Hutunahonmaalla,   Jänissalmenmaalla,   Kyläkankaalla,  

Hutunpohjukassa,  Heltunkankaalla  ja  Kesäkankaalla.  Etelä-­‐Savon  maanviljelysoloja  

kuvaa   hyvin,   että   lähes   kaikkia   kaski-­‐   ja   peltomaita   luonnehdittiin   kivisiksi.   (Kts.  

liite:  Pulkkisen  isojakokartta)  

 

Vuonna   1845   Pulkkisessa   oli   14   tynnyrinalaa   14   kapanalaa   vanhaa   peltoa,   30  

tynnyrinalaa  17  kapanalaa  verotettavaa  niittymaata,  148  tynnyrinalaa  6  kapanalaa  

kaskimaata,   30   kapanalaa   kangasmaata,   35   tynnyrinalaa   30   kapanalaa   suota   eli  

yhteensä  230  tynnyrinalaa  yksi  kapanala  verotettavaa  maata  sekä  13  tynnyrinalaa  

2   kapanalaa   verotonta   uutta   peltoa,   24   kapanalaa   pihamaata,   7   tynnyrinalaa   13  

kapanalaa  verotonta  niittyä  ja  16  kapanalaa  teitä.  Yksi  tynnyrinala  oli  32  kapanalan  

suuruinen  ja  nykymitoissa  0,49  hehtaaria.  

 

14

Nykymittayksiköissä   ilmaistuna   Pulkkisessa   oli   yhteensä   138,33   hehtaaria  maata,  

josta  lähes  33  hehtaaria  viljeltyä,  noin  97  hehtaaria  viljelyskelpoista  tai  ”varsinaista  

metsämaata”   ja   noin   8,5   hehtaaria   joutomaata.   Pulkkinen   ei   ollut   Norolan   kylän  

eikä  Mikkelin  pitäjän  mittakaavassa  kovin  suuri  tila:  tilojen  keskipinta-­‐ala  Mikkelin  

pitäjässä  oli  isojaon  jälkeen  oli  291  hehtaaria,  joskin  pieneni  nopeasti  halkomisten  

takia.   (Wirilander  1982,   234)  Esimerkiksi  Valjakoiden   tila   (Norola  n:o  14,   vanha  

n:o  16)  oli  510,  79  hehtaaria,  ja  Aatami  Tuovisen  vuonna  1845  ostama  Lampila  oli  

398,4  hehtaarin  laajuinen.  Manttaaleita  Pulkkisessa  oli  yksi  neljäsosa.  Manttaali  oli  

maatilan  veronluku  eli  veronmaksukyky,  joka  määräytyi  talon  koon  ja  maan  tuoton  

mukaan.    

 

Kallioisen   isojako  päättyi  vuonna  1848.  Norola  n:o  1  Kallioinen   ja  Vanhala  n:o  10  

Parkkinen  (v.  1855   jälkeen  Norola  n:o  6)  muodostivat   jakokunnan.   Isojaon  aikaan  

Kallioinen,   joka  oli   aiemmin   sijainnut  Tervamäenpellolla,  muutettiin   sieltä  virstan  

päähän   Parkkisesta   Rionlamminpäällysmaan   eteläpuolella   olevalle   kaskimaalle,  

jossa   1840-­‐luvulla   ei   ollut   vielä   minkäänlaisia   rakennuksia   eikä   peltoja.     Isojaon  

jälkeen   Kallioisen   tilukset   rajoittuivat   Riolampeen   ja   Toplasenjärveen.   (Kts.   liite:  

Kallioisen  isojakokartta)  

 

23.10.1847   tehdyssä   jaossa   todettiin,   että   jakokunnan   taloilla   oli   yhteensä   9/16  

manttaalia   ja   kymmenen   tynnyrinalaa   peltomaata,   43   tynnyrinalaa   ja   seitsemän  

kapanalaa  niittyä  ja  suoviljelyksiä,  316  tynnyrinalaa  ja  26  kapanalaa  kaskimaata,  85  

tynnyrinalaa  20  kapanalaa  suoalhoa  eli  yhteensä  476  tynnyrinalaa  ja  24  kapanalaa  

verotettavaa   omistusta.   Maakirjaan   tilat   merkittiin   n:o   1:ksi   Kallioinen   (1/8  

manttaalia)   ja   n:o   2:ksi   Parkkinen   (1/4  manttaalia).       Kallioisen   osuudeksi   pinta-­‐

alasta  tuli  nykymitoissa  108,41  hehtaaria.  

 

Jako   ei   sujunut   aivan   kivuttomasti,   sillä   kolme   vuotta  myöhemmin,   vuonna  1850,  

Juhana   Pulkkinen   kävi   käräjiä   Parkkisen   omistajia   (puoleksi   Mikko   Haikkonen,  

neljännesosaltaan   Tuomas   Mikkonen   ja   neljäsosaltaan   Kustaa   Mikkonen   ja   Anna  

Arpiainen  yhdessä)  vastaan  raja-­‐aidasta  n:o  1:n  ja  n:o  2:n  maiden  välillä.  Pulkkinen  

voitti  jutun.  

 

15

Pulkkisten  strategiana  oli  välttää  perintötilansa  halkominen  ostamalla  muita  tiloja.  

Kallioinen   oli   ostettu   sukuun   1828,   ja   kymmenen   vuotta   myöhemmin   Matti  

Matinpoika  Pulkkinen  hankki  vielä  yhden  tilan.    

Kirmala  hankitaan  Pulkkisen  sukuun

 

Matti  Matinpoika   Pulkkinen   oli   saanut   2.5.1838   haltijakiinnekirjan   kruununtilaan  

n:o  12  Norolassa.  Hänen  vaimonsa  Anna  Stiina  Valjakan  sukulaiset  Niilo   ja  Kustaa  

Abrahaminpoika   Valjakka   puolestaan   olivat   saaneet   haltijakiinnekirjan  

kruununtilaan  n:o  26  Norolassa  14.10.1834.  Maaliskuun  26.  päivänä  vuonna  1840,  

isojaon   ollessa   käynnissä,   Pulkkiset   ja   Valjakat   sopivat   vaihtavansa   tiloja.   Näin  

Pulkkisen   suku   sai   haltuunsa   Kirmala-­‐nimisen   kruununtilan   n:o   26,   joka   vuosina  

1840-­‐1846  oli  Norola  n:o  6   ja  sen   jälkeen  Norola  n:o  2.  Matti  Pulkkinen  sai   tilaan  

haltijakiinnekirjan  25.5.1842.  

 

Kirmalan  talonpaikka  oli  alun  perin  Pajamäellä,   josta  se   isojaon  aikana  muutettiin  

Hintsalan   ratsutilaan   kuuluneille   Pekosen   ja   Huijarin   torpanpaikoille.   Kirmalan  

tilukset   sijaitsivat   Ylimmäinen-­‐järven   rannalla   Pulkkisen   maita   vastapäätä,  

venematkan   päässä   Pulkkisesta.   Isojaon   yhteydessä   Norola   n:o   25   Pomeli  

yhdistettiin   Kirmalaan.   Yhdistämisen   aikaan   Pomelin   isäntänä   oli   Heikki   Torn.  

Kirmalan  isojako  päättyi  vuonna  1843.  Seitsemäntoista  vuotta  myöhemmin  vuonna  

1860  Matti  Matinpojan  poika   Juhana  Pulkkinen  osti  4/5  Kirmalasta  perintötilaksi.    

Kirmala  oli  silloin  jakautunut  kahdeksi  osataloksi,  ja  yksi  viidesosa  kantatalosta  oli  

edelleen  Tornien  hallussa.    (Kts.  liite:  Kirmalan  isojakokartta)  

 

Tilalla  n:o  26  oli  vuonna  1845  tehdyn  verokatselmuksen  mukaan  8  tynnyrinalaa  20  

kapanalaa   vanhaa   peltoa,   29   tynnyrinalaa   8   kapanalaa   verotettavaa   niittyä,   215  

tynnyrinalaa  15  kapanalaa  kaskimaata,  19  tynnyrinalaa  28  kapanalaa  kangasmaata  

ja  31  tynnyrinalaa  9  kapanalaa  suomaata.  Hehtaareissa  tilan  pinta-­‐ala  oli  233,64  ha,  

joten  se  oli  isompi  kuin  Pulkkinen.    

 

Pulkkiset  eivät  viljelleet  Kirmalaa  itse,  vaan  sen  viljelyksiä  hoiti  1840-­‐luvun  lopulla  

torppari   Juhana   Matinpoika   Keituri.   Kallioisen   ja   Kirmalan   hankinnan   jälkeen  

16

torpanpaikat  halottiin  niistä,   ei  Pulkkisesta.  Tämä  edesauttoi  Pulkkisen  säilymistä  

lohkomattomana  nykypäivään  saakka.    

 Kaskiaukeilta  peltoaukeille

 

Kuten  yllä  olevista  verokatselmuksiin  merkityistä  tynnyrinaloista  näkyy,  tiloilla  oli  

kaskimaata  huomattavasti  enemmän  kuin  peltomaata,  koska  vain  osa  kaskimaasta  

oli   käytössä   kerrallaan.   1800-­‐luvun   puoliväliin   mennessä   peltoviljelys   alkoi  

kuitenkin   vallata   alaa  myös  Mikkelin  pitäjässä.  Kun  uusista   kaskimaista   alkoi   olla  

puutetta,  kaskeamisvälejä   lyhennettiin,  mikä  johti  satoisuuden  vähenemiseen  niin,  

että   1830-­‐luvulla   kaskesta   saatiin   keskimäärin   enää   10-­‐kertainen   ruissato   ja   4-­‐

kertainen  kaurasato.  (Wirilander  1982,  438)  

 

Siirtyminen   kaskimetsistä   kotipelloille   alkoi,   kun   isojako   1800-­‐luvulla   asetti   rajat  

kaskeamisvapaudelle   ja   loi   edellytykset   järkiperäisemmälle   maataloudelle  

kokoamalla  hajanaiset  tilukset  talojen  ympärille.  Samalla  puunjalostusteollisuuden  

kehittyminen   loi   metsille   ja   puutavaralle   rahallista   arvoa.   1830-­‐luvulla   34%  

Mikkelin   pitäjän   vuotuisesta   ruissadosta   saatiin   pelloista,   33%   suoviljelmiltä   ja  

33%  kaskista.  Ohraa  saatiin  pelkästään  pellosta  ja  kaurasta  40%.  (Wirilander  1982,  

438-­‐439)  

 

Uusia  peltoviljelymenetelmiä  ei  juurikaan  otettu  käyttöön.    Pellot  raivattiin  yleensä  

loiviin   rinteisiin,   joten   niitä   ei   ojitettu.   Lannoitus   oli   vähäistä:   1830-­‐luvulla   vain  

kolmannes  pelloista  oli  lannoitettu,  eivätkä  huonosti  ruokitut  kotieläimet  kyenneet  

paljon   lantaa   antamaankaan.   Viljelymenetelmänä   oli   kolmivuoroviljely,   jossa   osa  

peltoalasta   oli   kesannolla,   osa   rukiilla   ja   osa   kevätviljalla.   Perunanviljely   yleistyi  

1800-­‐luvun  alusta  lähtien.  Vuosisadan  puolivälin  jälkeen  myös  talonpoikaistaloissa  

ryhdyttiin  viljelemään  kylvöheinää.  (Wirilander  1982,  439,  441,  457)    

 

Kaskenpolton   haittavaikutuksena   oli   metsien   hupeneminen.   Savon   metsien  

vähenemisestä   alettiin   huolestua   1700-­‐luvulta   lähtien   ja   annettiin   kaskeamisen  

rajoittamiseksi   asetuksia,   jotka   eivät   kuitenkaan   tehonneet.   Monessa   talossa   ei  

saatu  omalta  maalta  edes  polttopuuta,  ja  rakennushirret  piti  tuoda  naapuripitäjistä.  

17

1800-­‐luvun  puoliväliin   tultaessa  Mikkelin   tienoo  oli   Savon  metsättömintä   aluetta.  

(Wirilander  1982,  437-­‐438)  

 

Juhana  Matinpoika  ottaa  isännyyden  

 

Matti   Matinpojan   itsenäinen   isännyys   Pulkkisessa   jäi   lyhyeksi.   Mikkelin   pitäjän  

vuoden   1843   kevätkäräjillä   (30.3.)   hänen   vaimonsa   haki   miestään   holhouksen  

alaiseksi.  Syyksi  Anna  Stiina  Valjakka  nimesi  miestään  vaivaavan  sairaalloisuuden,  

jonka  seurauksena  Matti  Pulkkinen  kärsi  väkivaltaisesta  mielenlaadusta  ja  terveen  

arvostelukyvyn   puutteesta   ja   jonka   vuoksi   hän   vahingoitti   sekä   omaa,   vaimonsa  

että  lastensa  terveyttä  ja  omaisuutta.    

 

Matti   Pulkkisen   käytös   oikeudessa   ei   edistänyt   hänen   asiaansa.   Oikeuden  

pöytäkirjassa   hänen   käytöstään   ja   puhetyyliään   kuvataan   äkkipikaiseksi   ja  

epäkunnioittavaksi,   kun   hän   huomautti   itse   hankkineensa   omaisuutensa   ja  

kiistävänsä  tuomioistuimen  tuomiovallan  asiassa.  Sen   jälkeen  hän  käänsi  selkänsä  

oikeudelle,   laittoi   myssyn   päähänsä   ja   poistui   oikeussalista.   Matti   Pulkkisen  

holhoojaksi  määrättiin  Anna  Stiinan  esittämä  lautamies  Jaakko  Lampinen.    

 

Perheen  omaisuus   turvattiin   siten,   että  Matti  Matinpojan  34-­‐vuotias  vanhin  poika  

Juhana  otti  isännyyden  vuonna  1847.  Juhana  oli  avioitunut  vuotta  aikaisemmin  18-­‐

vuotiaan   Anna   Maria   Pylkkäsen   kanssa.   Juhana   lunasti   vuonna   1847  

vanhemmiltaan,   veljeltään   Matilta   ja   sisareltaan   Maria   Kristiinalta   heidän  

osuutensa  Pulkkisesta  ja  Kallioisesta.  Keskimmäinen  poika  Matti,  joka  oli  avioitunut  

Maria  Fredrika  Saxmanin  kanssa,   lähti  omille   teilleen   ja   asui  myöhemmin  ainakin  

Vuolingon  n:o  9:ssä.  Matin   ja  Marian  vanhin  poika,  Pekka,  syntyi  vielä  Pulkkisessa  

vuonna  1847,  mutta  seuraavat   lapset   syntyivät  Vuolingolla   (Anna  Loviisa  s.  1851,  

Anna  Sofia,  s.  1854,  Maria  s.  1858).    

 

Juhana   sitoutui  maksamaan  Matille   rahallisen   korvauksen   lisäksi   tiloihin   liittyvän  

irtaimen   omaisuuden   eli   hevosen,   kaksi   lehmää   ja   yhden   hiehon,   yhden  

emälampaan   ja   kaksi   karitsaa,   rautaiset   työkärryt,   auran,   sirpin,   viikatteen,   vilja-­‐

aitan  ja  yhdeksän  tynnyriä  ruista,  yhden  tynnyrin  ohraa  ja  yhden  tynnyrin  kauraa.  

18

 

Ostaessaan   vanhempiensa   puolikkaan   Pulkkisesta   ja   Kallioisesta   Juhana   sitoutui  

antamaan   heille   elinikäisen   syytingin   eli   elatuksen   taloudessaan.   Vanhempien  

tarkoituksena   oli   lisäksi,   että   lunastushetkellä   vasta   14-­‐vuotias   nuorin   poika  

Taavetti  asuu  Juhanan  taloudessa  aikuisikään  saakka  ja  tekee  talon  töitä,  ja  saisi  sen  

jälkeen  hallintaoikeuden  Kirmalan  kruununtilaan  (Norola  n:o  2).    

 

Juhanan  otettua  isännyyden  Matti  Matinpoika  eli  poikansa  luona  syytingillä  vielä  11  

vuotta,  kunnes  kuoli  –  elettyään  loppuikänsä  holhouksen  alaisena  –  verensyöksyyn  

73-­‐vuotiaana   vuonna   1858.   Anna   Stiina   Valjakka   kuoli   pistokseen   70-­‐vuotiaana  

vuonna  1864.  

 

Syytinkiläinen   Matti   Matinpoika   Pulkkisen   maallinen   omaisuus   koostui  

lammasnahkaturkista,   kahdesta   päällystakista,   muutamasta   muusta  

vaatekappaleesta,   kahdesta   saapasparista,   tyynystä,   lakanasta,   kaapista,   sängystä,  

virsikirjasta,  raamatusta  ja  vanhoista  kieseistä.  

 

Anna   Stiina   Valjakalta   jäi   perinnöksi   lammasnahkaturkki,   röijy,   päällystakki,  

hameita  ja  sukkia,  villa-­‐  ja  silkkiliinat,  tyyny  ja  peitto,  huonekaluja  kaappi  ja  sänky,  

lisäksi  rukki.  Kirjoja  Anna  Stiina  omisti  kolme,  virsikirjan  ja  kaksi  hengellistä  teosta.  

Perunkirjasta  käy  ilmi,  että  Anna  Stiina  oli  käyttänyt  silmälaseja.    

Juhana  Pulkkisen  isännyys  1847-­1870    

Juhana  Matinpoika  oli  siis  ostanut  10.7.1847  vanhempiensa  osuuden  Kallioisesta  ja  

Pulkkisesta   äidiltään   Anna   Stiinalta   ja   isänsä   holhoojalta   Jaakko   Lampiselta   428  

hopearuplalla   ja  57   ja  1/7  kopeekalla,   josta  50  ruplaa  oli  Kallioisen  hinta   ja   loput  

Pulkkisen.   Samana   päivänä   hän   maksoi   veljelleen   Matille   korvaukseksi   tämän  

osuudesta   saman   summan.   Kaksi   vuotta  myöhemmin,   11.7.1849,   hän   osti   Aatami  

Tuoviselta,   tätinsä   Magdaleenan   mieheltä,   tämän   omistaman   puolikkaan  

Kallioisesta   200   hopearuplalla.     Aatami   Tuovinen   omisti   tuolloin   Lampilan  

rusthollin  (Norola  n:o  5).  

 

19

Jostain   syystä   Tuovinen   ei   kuitenkaan   myynyt   omistamaansa   puolikasta  

Pulkkisesta   vaimonsa   veljenpojalle.   Vain   kaksi   viikkoa   ennen   kuin  myi   Kallioisen  

puolikkaansa  Juhanalle,  29.6.1849,  Tuovinen  myi  osuutensa  Pulkkisesta  rusthollari  

Benjamin   Soikkaselle   1314   ruplalla   28   ja   4/7   kopeekalla.   Juhana   osti   Pulkkisen  

puolikkaan   Soikkaselta   vuotta   myöhemmin,   27.8.1850,   1514   ruplalla   28   ja   4/7  

kopeekalla,  siis  200  ruplalla  enemmän  kuin  mitä  Tuovinen  oli  siitä  saanut.  

   

Vuoden   1850   syksyllä   Juhana   Pulkkinen   omisti   kokonaan   Pulkkisen   ja   Kallioisen,  

jotka   olivat   perintötiloja,   ja   osan   Kirmalasta,   joka   oli   kruununtila.   Taavetti  

Pulkkinen  myi  Matti-­‐isän  kuoleman   jälkeen  veljelleen  oman  osuutensa  Kirmalasta  

tuhannella  ruplalla  11.1.1859.  Lopulta  Juhana  osti  4/5  (1/5  manttaalia)  Kirmalasta  

perinnöksi  29.12.1860.  

 

Millainen  Pulkkinen  oli  Juhanan  isännöidessä?    

Juhana   oli   avioitunut   vuonna   1846,   33-­‐vuotiaana,   18-­‐vuotiaan   Anna   Maria  

Pylkkäsen  kanssa.  Ensimmäinen  lapsi,  tytär  Anna  Kaisa,  syntyi  seuraavana  vuonna.  

Vuonna   1849   syntynyt   poika   Juhana   Gabriel   kuoli   lapsena,   samoin   kaksi   muuta  

lasta.   Anna   Kaisan   jälkeen   seuraava   aikuiseksi   elänyt   lapsi   oli   vuonna   1857  

syntynyt  Heta.  Vuonna  1859  syntyi  Taavetti,  1863  Maria,  1867  Leena  Sofia  ja  isänsä  

kuolinvuonna   1870   nuorin   tytär   Johanna.   Lisäksi   perheessä   asuivat   kuolemaansa  

asti  isovanhemmat  Matti  ja  Anna  Stina  ja  Juhanan  nuorempi  veli  Taavetti.    

Taavetti  kuoli  pilkkukuumeeseen  vain  26-­‐vuotiaana  4.10.1859.  Hän  oli  naimaton  ja  

lapseton,   joten   sisarukset   ja   äiti   perivät   hänet.   Taavetti   oli   asunut   Juhanan  

taloudessa.  Hän  oli  aikaisemmin  samana  vuonna,  isänsä  kuoleman  jälkeen,  myynyt  

veljelleen   Juhanalle   osuutensa   Kirmalasta,   joten   kuollessaan   hän   ei   omistanut  

kiinteää   omaisuutta.   Taavetin   omaisuus   koostui   saappaista,   turkista,   muista  

vaatekappaleista,  vuodevaatteista  (yksi  tyyny,  yksi  lakana  ja  yksi  peitto),  sängystä,  

virsikirjasta   ja  piipusta.   Pesän  arvokkain  yksittäinen  esine  oli   viiden  hopearuplan  

arvoinen   taskukello.  Pesän  rahavarat  koostuivat   siitä  1000  ruplasta,   jonka   Juhana  

oli  veljelleen  velkaa  tämän  osuudesta  Kirmalaan.  Velkaa  oli  12  henkilölle.    

20

 

Pulkkisen   rajanaapurit   vuonna   1843   päättyneen   isojaon   jälkeen   olivat   Rahula  

(Norola  n:o  4,)  Juoneennurmi  (Norola  n:o  11)  ja  Hintsala,  myöhempi  Tertti  (Rahula  

n:o   1).   Rahulan   omisti   Kempin   suku,   Juoneennurmen   Siiskoset   ja   Hintsalan  

omistivat  1850-­‐luvulla  puoliksi  Nils  Kianstén  ja  H.  Hultin.    

 

Pulkkisessa   oli   vuoden   1880   palovakuutuskirjan   mukaan   seitsemänhuoneinen  

päärakennus  eli  pytinki,  pituudeltaan  36  kyynärää  (n.  25,6  metriä)  ja  leveydeltään  

14  ¾   kyynärää   (n.   10,5  metriä;   1   kyynärä   =   71,12   cm)   eli   pinta-­‐alaltaan   hieman  

vajaa   270   neliömetriä.   Sen   vakuutusarvoksi   oli   määritelty   2000   markkaa.  

Pytingissä   oli   suuri   asuintupa,   joka   on   vanha   savupirtti,   sen   takana   keittiö   ja  

taloustilat,   jotka   oli   tehty   vanhan   läpikäytävän   paikalle,   niiden   takana   sali   ja  

päädyssä  kaksi  kamaria.  Julkisivulla  on  uusrenessanssityylinen  lasikuisti.    

 

Toisen   kamarin   tapetteja   uusittaessa   vuonna   1975   alta   paljastui   kuviolliseksi  

maalattua   hirsipintaa.   Hirren   raot   oli   tasoitettu   ruistaikinalla   ja   kuviot   tehty  

sapluunan   avulla.   Tällaiset   seiniin   maalattavat   kuviot   jäljittelivät   linnojen   ja  

kartanoiden  seinämaalauksia.  Suomeen  seinämaalausmuoti  saapui  1700-­‐luvulla.    

 

Hopeaa  Juhana  Pulkkinen  omisti  perunkirjan  mukaan  48  luotia  eli  636  grammaa  (1  

luoti  =  13,28  g),  joka  oli  hinnoiteltu  1,5  markan  arvoiseksi  luotia  kohden.  Suurin  ja  

arvokkain   hopeaesine   oli   1700-­‐luvun   lopulta   periytyvä   Kustaa   III:n   lahjoittama  

pikari.  Kuparia  jäi  2,5  naulan  (1  naula  =  32  luotia  =  425,02  g)  eli  reilun  kilon  verran  

Ruotsin   ajalta   peräisin   olevia   plootuja,   jotka   arvioitiin   40   pennin   arvoiseksi  

naulalta.   Lisäksi   kupariesineitä   oli   vielä   yksi   vanha   kattila,   yksi   pesuvati,   joka   oli  

taottu   vanhasta   plootusta,   kaksi   vesikauhaa   eli   koussikkaa,   kaksi   kahvipannua   ja  

pari  kynttilänjalkoja.  

 

Astioita   Juhanan   taloudessa   oli   tusinan   lautasen   ja   puolen   tusinan   kahvikupin  

verran,   lisäksi   karahvi,   puoli   tusinaa   juomalaseja   ja   puoli   tusinaa   pöytäveitsiä.  

Ruoanvalmistusta  varten  keittiöstä  löytyi  neljä  rautapataa  ja  lisäksi  muuripata,  viisi  

puista   sammiota,   kolme   tynnyriä,   kuusi   saavia,   yksi   taikinasaavi,   kirnu,   viisi  

21

voitiinua,   20   maitopyttyä   ja   viisi   tuoppia.   Ruokavarastoista   löytyi   20   tynnyriä  

ruista,  joka  oli  16  markan  hintaista  tynnyriltä.  

 

Huonekaluja   oli   seinäkello   ja   kolme   kaappia,   kolme   ulosvedettävää   sänkyä,   neljä  

pöytää,   tusina   tuoleja,   keinutuoli   ja   kaksi   kirstua.   Vuodevaatteita   löytyi   kuuden  

tyynyn,   kolmen   täkin   ja   puolen   tusinan   lakanan   verran.   Vaatteita   Juhanalla   oli  

kolme  turkkia,  kolme  sarkanuttua  ja  kaksi  kesänuttua,  kahdet  sarkahousut,  kahdet  

”puolilankaset”,  kahdet   liivit,  puoli  tusinaa  paitoja   ja  alushousuja,  kahdet  saappaat  

ja  kaksi  hattua.  Kirjoja  oli  virsikirja,  raamattu  ja  saarnakokoelma.    

 

Ulkorakennuksia   Pulkkisessa   oli   kaksi   vaateaittaa,   ruoka-­‐aitta,   vilja-­‐aitta,   liiteri,  

hevostalli,   kaluliiteri,   maitokamari,   vuonna   1858   rakennettu   kivinavetta,  

karjakeittiö,   olkitalli,   rehutalli,   riihi   ja   sauna.   Riiheen  mahtui   yhdellä   kertaa   2000  

lyhdettä.  Muut  rakennukset  olivat  hirrestä  tai  laudasta,  mutta  navetta  oli  kivestä  ja  

vakuutusarvoltaan   1600   markkaa.   Tilan   rakennusten   yhteinen   vakuutusarvo   oli  

4880   markkaa.   Päärakennus,   riihi   ja   aitat   olivat   hyvässä   kunnossa,   loput  

rakennukset  kelvollisessa  kunnossa.    

 

Eläimiä   oli   neljä   hevosta   ja   varsa,   15   lypsävää   lehmää   ja   10   hiehoa   sekä   härkä.  

Emälampaita   oli   10   ja   vuonia   19,   sikoja   neljä.     Hevosista   yksi   ruuna   hinnoiteltiin  

ainoastaan  40  markan  arvoiseksi,  muut  olivat  100-­‐150  markan  arvoisia,   varsa  25  

markan   arvoinen.   Lehmät   ja   härkä   hinnoiteltiin   30   markan   hintaisiksi   kukin,  

lampaat  olivat  neljä  markkaa  ja  siat  kuusi  markkaa  kappaleelta.    

 

Tarvekaluja   löytyi   lautasaha,   pölkkysaha,   neljä   kirvestä,   10   viikatetta,   10   sirppiä,  

kolme   vesuria   ja   kolme   seiväskankea.   Ajoneuvoja   oli   kahdet   kiesit   ja   kahdet  

ajokärryt,   kolmet   työkärryt,   kolme   ajorekeä,   neljä   työrekeä,   neljät   talviajokalut,  

kaksi  satulaa  ja  ”wiskausmasiina.”  Sillä  tarkoitettiin  käsikäyttöistä  viljanlajittelijaa,  

jolla  riihessä  puitu  vilja  puhdistettiin  ennen  varastointia.    

 

Auraa   Juhana   ei   peruluettelon   mukaan   omistanut.   Perinteisessä   savolaisessa  

maataloudessa   siemenvilja   kylvettiin   käsin,   maa   muokattiin   joko   puisella  

kaksikärkisellä  hankoauralla   eli   aatralla,   risukarhilla   tai   kuokalla   ja   vilja   leikattiin  

22

sirpillä.   Viikate   oli   uutuus   1800-­‐luvun   puolivälistä,   mutta   rauta-­‐aura   oli  

harvinainen   vielä   1870-­‐luvulla.   Ensimmäistä   kertaa   kääntöaura   esiteltiin   Savossa  

Otavan   maanviljelyskokouksessa   1863.   Mikkelin   läänin   maanviljelysseura,   jonka  

jäsen  Juhanakin  oli,  hankki  1869  ja  1870  ensimmäiset  kymmenen  auraa,  jotka  lähes  

kaikki   päätyivät   säätyläistiloille.   Aurojen   käyttö   yleistyi   vasta   1890-­‐luvulla.  

(Wirilander  2008,  209-­‐210)  

 

Kalastusvälineitä   Pulkkisesta   löytyi   nuotta,   12   kalaverkkoa,   rysiä   ja   mertoja   ja  

Ylimmäisen  rannassa  kaksi  venettä.  

 

Juhana  Pulkkisen  kuolinpesä   oli   kaikkiaan  11  854  markan   ja   95  pennin   arvoinen.  

Velkojen  ja  maksujen  jälkeen  kuolinpesään  jäi  hieman  yli  7000  markkaa.      

Kallioinen  ja  Kirmala

 

Kallioisessa   oli   1850-­‐luvulla   lampuotina   eli   tilanvuokraajana   Heikki   Paasonen.  

Lampuotin   tuli   tehdä   kahtena   päivänä   viikossa   isännälle   työtä   hevosen   kanssa   ja  

lisäksi  viikko  vuodessa   ”jalkatyötä”.  Lampuotin  kuului  pitää   talon  maantieosuus  –  

noin   sadan   metrin   tieosuus   Toplasenmäen   alla   –   kunnossa   ja   tehdä   hollia   eli  

kyytivelvoitetta.  Isäntä  maksoi  neljänä  ensimmäisenä  sopimusvuonna  ”talon  veron  

ja  wakansin  ja  Papit  nin  kuin  myös  kaiki  muut  kappamaksut”,   lampuoti  hoiti  kaikki  

muut  ”tilan  pienet  ulos  tevot”.  Lampuoti  maksoi  lisäksi  kalavesien  käyttöoikeudesta  

kaksi  leiviskää  (n.  17  kiloa)  suolattuja  kaloja.    

 

Vuoden   1882   palovakuutusasiakirjojen   mukaan   Kallioisessa   oli   tuolloin  

yksihuoneinen,   10   kyynärää   pitkä   ja   9   kyynärää   leveä   hirsinen,   lautakattoinen  

asuinrakennus,   arvoltaan   250   markkaa.   Talousrakennuksia   olivat   aitta,   talli,  

navetta,   riihi,   olkitalli   ja   sauna.   Kaikki   rakennukset   oli   tehty   hirrestä   ja   olivat  

asuinrakennusta   lukuun  ottamatta   ”rappiotilassa.”  Asuinrakennus  oli  kelvollisessa  

kunnossa.  Yhteensä  Kallioisen  rakennukset  olivat  vakuutusarvoltaan  660  markkaa.    

 

Kallioisen   tilan   torppari   Riionlammenpään   torpassa   oli   Juhana   Paasonen.   Vuonna  

1855   neljäksi   vuodeksi   tehdyn   torpparisopimuksen   mukaan   Paasosen   tuli   tehdä  

23

taloon   (ei   Kallioiseen   vaan   Pulkkiseen)   töitä   yksi   hevospäivä   viikossa   omissa  

ruoissa  ja  lisäksi  sekä  rukiinkorjuun  että  heinänkorjuun  aikaan  viikko  talon  ruoissa.  

Paasonen  sai  kaksi  tynnyrinalaa  eli  noin  hehtaarin  verran  peltoa,  suota  sen  verran  

kuin   jaksoi   raivata   ja   viljellä   (isäntä   sai   kasvusta   kolmasosan),   mutta   metsää  

ainoastaan  omaan  talouskäyttöön.    

 

Kirmalan  tilanvuokraajina  eli  arentimiehinä  olivat  Juhana  Pulkkisen  kuollessa  Matti  

Himanen   ja   hänen   poikansa  Wilhelm.   Sopimuksen  mukaan   vuokraajan   tuli   antaa  

peltojen  tuotosta  isännälle  2/5  ja  metsäviljelyksistä  puolet.  Perunoita  vuokraaja  sai  

pitää  kaksi  tynnyriä  ja  herneitä  ja  papuja  kumpiakin  yhden  kapan.  Vuokraajan  tuli  

maksaa   kaikki   tilalle   kuuluvat   maksut   ja   pitää   rakennukset   kunnossa.   Kirmalan  

talon  päärakennus  eli  pytinki  oli   tuolloin  huomattavasti  suurempi  kuin  Kallioisen:  

se  oli  36  kyynärää  pitkä  ja  11  kyynärää  leveä  eli  melkein  yhtä  suuri  kuin  Pulkkisen  

päärakennus.  

 

Kirmalan   torppari   Raatilan   torpassa   oli   Kustaa   Parkkinen.   Vuonna   1855  

kymmeneksi   vuodeksi   tehdyn   torpparisopimuksen   mukaan   Parkkisen   tuli   tehdä  

taloon  töitä  ensimmäisenä  vuonna  yksi  ja  sen  jälkeen  kaksi  päivää  hevosen  kanssa,  

omissa  ruoissa.  Lisäksi  tuli  tehdä  kaksi  viikkoa  apupäiviä  (hjelpdagar)  talon  ruoissa  

ja   yksi   viikko   kyytiajoa   omissa   ruoissa.   Lisäksi   talviaikaan   tuli   puida   kymmenen  

riihellistä.      

 

Kirmalan  torppari  Siilinsalmen  torpassa  1800-­‐luvun  puolivälissä  oli  Juhana  Keituri.  

Keitureita   oli   ollut   Pulkkisessa   torppareina   jo   1700-­‐luvun   lopulla.   Keiturin   tuli  

maksaa  torpastaan  vuosittain  kymmenen  hopearuplaa  vuokraa  sekä  puoli  leiviskää  

(n.  4,25  kiloa)  voita  ja  tehdä  neljä  viikkoa  töitä  taloon  ”parhaana  työaikana”  heinä-­‐  

ja  elokuussa.      

Taavetti  Pulkkisen  isännyys    

Juhana  Pulkkinen  kuoli  vatsatulehdukseen  57-­‐vuotiaana  15.4.1870.  Juhana  ja  Anna  

Maria   Pulkkisella   oli   kuusi   aikuisikään   elänyttä   lasta:   Anna   Kaisa,   joka   oli   isänsä  

kuollessa  jo  täysi-­‐ikäinen  ja  naimisissa  talollinen  Taavetti  Väisäsen  kanssa.  Heta  oli  

24

isänsä   kuollessa   14,   Taavetti   10,   Maria   7,   Leena   2   ja   Johanna   (Hanna)   vasta  

kuukauden  vanha.  Kolme  lasta  oli  kuollut  alaikäisinä.    

 

Anna   Maria   joutui   siis   42-­‐vuotiaana   viiden   alaikäisen   lapsen   yksinhuoltajaksi   ja  

emännöimään   yksin   Pulkkista,   Kallioista   ja   Kirmalaa,   kunnes   ainoa   eloon   jäänyt  

poika   Taavetti,   joka   oli   saanut   nimensä   hieman   ennen   syntymäänsä   kuolleelta  

sedältään,  saavuttaisi  täysi-­‐ikäisyyden  21-­‐vuotiaana.  Taavetti  tosin  lunasti  –  äitinsä  

avustuksella   –   sisarensa  Anna  Kaisa  Väisäsen  osuuden  Pulkkisesta,  Kallioisesta   ja  

Kirmalasta   jo   vuonna   1876   ollessaan   vasta   16-­‐vuotias   ja   hankki   tähän   osaan  

lainhuudon.   Alaikäisen   Taavetin   edustajana   oikeudessa   oli   hänen   tätinsä   Maria  

Kristiinan  aviomies,  kuudennusmies3  Gabriel  Valjakka.  

 

Vesa   Pulkkisen   kertoman   mukaan   leskeksi   jäänyt   Anna   Maria   oli   hyvin   tiukoilla  

velkojen  vuoksi,  ja  velkojat  kärkkyivät  naisen  haltuun  jäänyttä  Pulkkista.  Kun  Anna  

Maria   oli   saanut   kerätyksi   velkarahat   pikkukolikoina,   velkoja   sanoi   että   niiden  

pitäisi   olla   isompaa   rahaa.   Anna  Maria   tokaisi,   että   sama   raha   kelpaa   pienenä   ja  

isona.    

 

Lähes  30-­‐vuotias  Taavetti  Pulkkinen   lunasti   sisartensa  Heta  Ruokolaisen   ja  Maria  

Valjakan  osuudet  Pulkkisesta,  Kallioisesta  ja  Kirmalasta  vuonna  1889.  Taavetin  äiti  

Anna   Maria   lahjoitti   oman   osuutensa   pojalleen   sillä   ehdolla,   että   poika   elättää  

äitinsä   taloudessaan   (”hoitaa   ja   yllä   pitää   minun   äidin   kunnioituksella  

pesuudessaan”),   tai   jos   äiti   ei   tätä   enää   jostain   syystä  halua,  maksaa  äidilleen  700  

markkaa  vuotuista  eläkettä.  Anna  Maria  Pylkkänen  eli  poikansa  taloudessa  vielä  18  

vuotta  ja  kuoli  79-­‐vuotiaana  20.7.1907.    

 

Tämän   jälkeen,   koska   sisarten   Leenan   ja   Johannan   osuudet   jäivät   vielä  

lunastamatta,   Taavetti   omisti   89/105-­‐osan   Kirmalan   perintötilasta   n:o   2,   59/73-­‐

osan  Kallioisen  perintötilasta  n:o  1   ja  59/73-­‐osan  Pulkkisen  perintötilasta  n:o  10,  

joista   kaikista   yhteensä   Taavetti   oli   maksanut   15  225   markkaa   sisarilleen   ja  

Torneille,   joilta   oli   vuonna   1889   ostanut   jäljellä   olevat   1/5   Kirmalasta.   Kolmas  

3 Kuudennusmies  oli  kirkollinen  luottamustoimi.  Kuudennusmiesten  piti  valvoa,  että  seurakuntalaiset  kävivät  säännöllisesti  kirkossa  ja  ehtoollisella,  periä  kirkollisia  maksuja  ja  valvoa  kirkollisten  rakennustöiden  suorituksia.  

25

lainhuudatus  tuli  voimaan  12.12.1890.  Taavetti  lunasti  lopulta  Leena  Kiansténin  ja  

Johanna   Pöyryn   osuudet   näiden   miehiltä   Evert   Kiansténilta   ja   Aksel   Pöyryltä  

vuosina   1896   ja   1897   yhteensä   9900   markalla   ja   omisti   sen   jälkeen   kaikki   tilat  

yksin  kokonaan.  

 

Vuonna   1922   Kiansténin   ja   Pöyryn   lapset   nostivat   Taavetti   Pulkkista   vastaan  

yllämainittuihin  kauppoihin  perustuvan  sukuunlunastusriidan.  Viipurin  hovioikeus  

velvoitti   25.10.1923   Taavetti   Pulkkisen   luovuttamaan   sukulunastusoikeuden  

nojalla   kansakoulunopettaja   Kaarlo   Akseli   Pöyrylle,   Niilo   Ilmari,   Anna   Kristiina,  

Kaisa   Helena   ja   Yrjö   Kianstenille   sekä   Erkki   ja   Hanna   Väänäselle   kullekin   2/21   -­‐

osaa   Kallioisesta   ja   Pulkkisesta   sekä   8/105   -­‐osaa   Kirmalasta.   Taavetti   Pulkkinen  

ilmoitti   hovioikeudelle   hakevansa   muutosta   Korkeimmassa   oikeudessa.  

Välttääkseen  oikeusjutun  aiheuttamat  kulut  Pulkkinen  sopi  sisartensa  lasten  kanssa  

9.12.1923,   että   heillä   oli   oikeus   hakkauttaa   ja  myydä   Kallioisen   tilalle   kuuluvalta  

Halonniemen  maalta  koivupuut.  Vastineeksi  Kianstenit,  Väänäset  ja  Pöyry  luopuivat  

enemmistä  vaatimuksistaan  tiloihin.    

 

Pulkkisen  ratkaisu  sukuunlunastusriidassa  kuvastaa  kehittyvän  metsäteollisuuden  

tilallisille   tarjoamia  mahdollisuuksia.  Kaskiviljelyn  aikakautena  metsää  oli  Savossa  

hävitetty   polttamalla,   mutta   1800-­‐luvun   loppupuoliskolta   lähtien   kehittynyt  

metsäteollisuus   tarjosi   metsänomistajille   maanviljelyä   parempia   tulolähteitä.  

Metsien   arvon   kohoaminen   huononsi   torpparien   asemaa,   kun   maanomistajat  

lakkasivat   luovuttamasta   maata   uusia   torppia   varten.   Torpparit   menettivät  

metsänkäyttöoikeutensa  ja  isännät  alkoivat  vaatia  korvausta  heidän  käyttämästään  

poltto-­‐   ja   rakennuspuusta.   (Rask   1997,   98)   Myös   Taavetti   Pulkkinen   nosti   1897  

oikeusjutun   Kirmaalan   tilanvuokraajia   Paavo   ja   Otto   Oravaa   vastaan   metsän  

haaskauksesta,   koska   Oravat   olivat   Kirmaalassa   asuessaan   valmistaneet   puisia  

kärryjä,  rekiä  ja  huonekaluja.  Juttu  tuomittiin  Oravien  hyväksi,  koska  oikeus  katsoi  

toteen  näytetyksi,  etteivät  Oravien  käyttämät  puut  olleet  Kirmaalan  metsistä.      

 

Metsäteollisuus   toi   maanomistajille   rahatuloja   1800-­‐luvun   loppupuolelta   lähtien.  

Rahatulot   taas   auttoivat   maatalouden   koneellistumisessa   ja   tuotantosuunnan  

muutoksessa   viljanviljelystä   karjatalouteen.   1870-­‐luvulla   rukiin   hinta   laski,   kun  

26

markkinoille   tulvi   edullista   amerikkalaista   viljaa,   ja   Suomeen   tuotiin  halpaa  viljaa  

Venäjältä   vastavalmistuneen   Pietarin   radan   kautta.   Viljan   hinnan   halvetessa  

maatalousmaata  voitiin  käyttää  heinänviljelyyn,  jotta  saatiin  naudoille  rehua,  koska  

voin   hinta   taas   nousi   jatkuvasti.   Suurkaupunki   Pietari   imi   jatkuvasti   suomalaisia  

maataloustuotteita,   erityisesti   voita   ja   lämmityshalkoja,   ja   1890-­‐luvulta   lähtien,  

talvimerenkulun   mahdollistuessa   ja   uuden   jäähdytystekniikan   ansiosta,   myös  

Englannista  tuli  suomalaisen  voin  ostaja.  (Klinge  1997,  243)  

 

Taavetti  Pulkkisen   lehmien  kermasta   tehty  voi  meni  myyntiin  Englantiin.  Taavetti  

teki   maaliskuussa   1902   kermanlähetyssopimuksen   Hangon   meijerin   kanssa.  

Hangosta  voi  laivattiin  Englantiin.  

   

Voi-­‐   ja   puutavarakaupan   tuomilla   pääomilla   voitiin   koneellistaa   maataloutta.  

Taavetti   Pulkkinen   hankki   vuonna   1908   amerikkalaisen   Toveri-­‐niittokoneen.  

Vuonna  1914  Pulkkisessa   siirryttiin  hevoskiertopuimurin  käyttöön,   joten   viljaa   ei  

tarvinnut   enää   puida   varstoilla   käsin.   Samana   vuonna   Pulkkisessa   oli   myös  

haravointikone.  Kun  Pulkkiseen   vuonna  1922   saatiin   sähkö,   voitiin   puimakonetta  

ryhtyä  pyörittämään  sähkömoottorilla.  1930  hankittiin  kahden  hevosen  vedettävä  

niittokone  merkkiä   Uusi  Herkules.  Maanviljely   pysyi   alkavasta   koneellistumisesta  

huolimatta  kuitenkin  pitkään  työvoimavaltaisena.  Suurimmillaan  tilan  työvoima  oli  

heinäntekoaikaan   vuonna   1934:   yhteensä   35   henkeä,   joista   16   niitti   heinää  

viikatteilla   ja   loput  kokosivat  heinät  seipäille.  Lisäksi  Viljo  Pulkkinen  niitti  kahden  

hevosen  niittokoneella.    

 

Pääomien  kasvu  näkyi  paitsi  koneellistumisena,  myös  siten,  että  Taavetti  Pulkkinen  

harjoitti   rahanlainaustoimintaa.   Hän   lainasi   varoja   yksityishenkilöille   yleensä  

kuuden   prosentin   vuosikorkoa   vastaan.   Lisäksi   hän   laajensi   toimintaansa  

maanviljelyksen   ulkopuolelle   harjoittamalla   kiinteistösijoitusta   ja   omistamalla  

jonkun  aikaa  myös  laivaosuuksia.    

 

Nykypäivään   asti   on   säilynyt   Taavetin   vuonna   1913   hankkima   tontti   n:o   51  

Mikkelin  kaupungissa  rakennuksineen,  joista  vanhin  on  1840-­‐luvulta  eli  ajalta  juuri  

kaupungin  perustamisen  jälkeen.    Taavetti  Pulkkinen  omisti  1910-­‐ja  1920-­‐luvuilla  

27

myös   talon   n:o   258   Mikkelin   kaupungin   4.   kaupunginosassa   Kirkkokadun   (nyk.  

Savilahdenkatu)   ja   Yrjönkadun   kulmassa,   mutta   myi   sen   riitannuttuaan  

vuokralaisten   kanssa.   Rakennus   on   myöhemmin   purettu.   Vuonna   1909   talon   ja  

tontin   258   omistivat   työmies   Emerik   Laurikainen   ja   tämän   poika   Niilo,   ja   ne  

kiinnitettiin   marraskuussa   1909   Taavetti   Pulkkiselle   vakuudeksi   2500   markan  

lainasta.   Samana   vuonna,   maaliskuussa   1909,   Juha   Vauhkonen   luovutti   Taavetti  

Pulkkiselle   hallintaoikeuden   Mikkelin   pitäjän   kirkonkylästä   Emolan   rusthollin  

mailta   Likolammen   rannalta   Henrik   Wirilanderilta   vuokraamaansa   tonttimaahan  

n:o  34  ja  myi  siihen  rakentamansa  rakennukset  600  markasta.  Emolaan  oli  syntynyt  

Mikkelin   kaupungin   esikaupunki.   9.11.1910   Pulkkinen   myi   hallintaoikeuden   ja  

rakennukset   eteenpäin   mäkitupalainen   Tobias   Höltälle.   Mikkelin   pitäjän  

kihlakunnanoikeus  kuitenkin  purki  myöhemmin  kaupan  alkuperäisen  vuokralaisen  

epäselvän  asumisoikeuden  vuoksi.    

 

Taavetti  Pulkkinen  osti  myös  1921  puolikkaan  Urho-­  höyrylotjasta,  jonka  sittemmin  

myi   vuonna   1923.   Vuonna   1921   hän   omisti   myös   moottorialus  Norman   yhdessä  

Aatami  Janhusen  kanssa.    

 

Taavetti  Pulkkisesta  oli  tullut  Pulkkisen,  Kirmalan  ja  Kallioisen  isäntä  30-­‐vuotiaana  

poikamiehenä.   Emännän   virkaa   Pulkkisessa   toimitti   hänen   äitinsä   Anna   Maria.  

Naimattomana  Taavetti  Pulkkinen  isännöi  vielä  seuraavat   lähes  14  vuotta,  kunnes  

avioitui   43-­‐vuotiaana   19-­‐vuotiaan   Anttolan   Kähkölästä   kotoisin   olevan   Anna  

Siiskosen  kanssa  2.1.1903.  Taavetti  kosi  morsiantaan  puhemiehen  välityksellä.  Vesa  

Pulkkinen   kertoo,   että   hänen   Anna-­‐mummonsa   meni   kosinnan   jälkeen   parhaan  

ystävänsä   kanssa   heinäkasan   taakse   itkemään   kohtaloaan.   Naimisiin   kuitenkin  

mentiin,  ja  pariskunta  sai  kaikkiaan  kahdeksan  lasta,  joista  esikoinen,  tammikuussa  

1904   syntynyt   Siiri   Maria,   kuoli   kahden   kuukauden   ikäisenä.   Muut   lapset   olivat  

Ilmari   (s.   1905),   Vilho   (1907),   Lauri   (1909),   Martta   (1911),   Eino   (1913),   Helmi  

(1914)   ja   Anna-­‐Liisa   (1920).   Anna-­‐Liisan   syntyessä   Taavetti   Pulkkinen   oli  

sokeutunut   ilmeisesti   kaihin   takia,   joten   hän   ei   koskaan   nähnyt   iltatähtenä  

syntynyttä  lemmikkilastaan,  jonka  hoitamisesta  vastasi  pääasiassa  yhdeksän  vuotta  

vanhempi  Martta-­‐sisko.  

 

28

Omien  lasten  lisäksi  Pulkkisessa  oli  elätteellä  Valter  Lind  –niminen  huutolaispoika.  

Vaivaishuutokaupat   olivat   huollon   ja   sosiaaliturvan   tapa,   jossa   orvot   ja   muut  

itsestään   huolehtimaan   kyvyttömät   ihmiset   sijoitettiin   elätettäväksi   pienintä  

korvausta  vaativaan  taloon.  Aikuiset  sijoitettiin  yleensä  vuodeksi  kerrallaan,  lasten  

kohdalla   pyrittiin   pitempiaikaisiin   hoitojaksoihin.   Elätteelleottajan   tuli   huolehtia  

siitä,   että   lapsi   sai   tarpeellisen   hoidon,   ravinnon   ja   vaatetuksen,   että   hän   sai  

kristillistä   opetusta   ja   opastusta   työntekoon   ja   hyviin   tapoihin.  

Vaivaishuutokauppoja   arvosteltiin,   ja   vuonna   1891   Senaatti   päätti   niiden  

lopettamisesta,  mutta  monin  paikoin  huutokaupat  jatkuivat  siitä  huolimatta.    1910-­‐  

ja   1920   –luvuillakin   puhuttiin   vielä   huutolaisista,   mutta   silloin   saatettiin   jo  

tarkoittaa   yleensä   elätteelle   sijoitettua   köyhää.   Lopullisesti   huutokauppojen  

järjestäminen   kiellettiin   vuoden   1922   köyhäinhoitolaissa.   (Wirilander   2008,   359-­‐

361)   Valter   Lind   työskenteli   myöhemmin   Heinolassa   parturina   ja   vieraili   usein  

Pulkkisessa.  Hän  muisteli  monesti,  kuinka  Anna  piti  hänestä  yhtä  hyvää  huolta  kuin  

omista  pojistaan.    

 

Pulkkisten  kaupunkitalo,  ns.  Pulkkisen  kulma  

 

Vuonna   1913   Taavetti   Pulkkinen   hankki   omistukseensa   talon   ja   tontin   n:o   51  

Mikkelin   kaupungin   ensimmäisessä   kaupunginosassa   Kirkko-­‐   ja   Mikonkatujen  

kulmassa.   Nämä   nykyisin   Pulkkisen   kulmana   tunnetut   rakennukset   ovat   ainoat  

säilyneet   vanhat   puutalot  Mikkelin   kaupungin   ensimmäisen   asemakaavan   (1838)  

alueella.   Pulkkisen   kulman   rakennukset   suojeltiin   23.6.2008   vahvistetussa  

asemakaavassa,   jolla   tontille   annettiin   uudisrakennusoikeutta   6440   neliömetriä  

sillä  edellytyksellä,  että  vanhat  rakennukset  säilytetään.  

 

Tontti   oli   vuonna   1841   luovutettu   Mikkelin   kaupungin   ensimmäiselle   räätälille  

Fredrik  Engströmille.  Tuolloin  talon  numero  oli  vielä  42  toisessa  kaupunginosassa,  

numero   ja   kaupunginosa   muuttuivat   vuonna   1883   vahvistetussa   asemakaavassa.  

Vuonna   1857   tontin   omistajaksi   tuli   Esaias   Hämäläinen.   Kymmenen   vuotta  

myöhemmin,  vuonna  1867  tontin  ja  rakennukset  osti  räätälimestari  Erik  Skogberg,  

joka   oli   yksi   kaupungin   ensimmäisiä   valtuusmiehiä   kaupunginvaltuuston  

perustamisen  jälkeen  v.  1875.  Skogberg  kuoli  1897,  ja  talon  ja  tontin  perivät  hänen  

29

vaimonsa   Anna   Lovisa   Skogberg,   poikansa   kelloseppä   H.   E   Skogberg   ja   kauppias  

Robert   Gabriel   Skogberg   vaimonsa   Selma   Marian   kanssa   sekä   tyttärensä   Sigrid  

Maria  ja  tämän  puoliso,  kansakoulunopettaja  Kaarle  Lehtonen.  Vuonna  1903  Kaarle  

ja  Sigrid  Maria  Lehtonen  hankkivat   talon  omaan  omistukseensa.  18.10.1906   talon  

ostivat   Lehtosilta   satulaseppä   Erik   Johan   Walldén   ja   hänen   vaimonsa   Johanna  

Wilhelmina,  jotka  saivat  sille  kiinnekirjan  28.10.1907.  

 

Rakennukset   ja   tontti   oli   kiinnitetty   lainojen   vakuudeksi.   Yksi   Walldénien  

lainanantaja  oli  Taavetti  Pulkkinen,  joka  oli  lainannut  pariskunnalle  6000  markkaa.  

Syyskuussa  1913  velkojat   järjestivät  Walldénien  maksamattomien  velkojen  vuoksi  

pakkohuutokaupan,   jossa   Taavetti   Pulkkinen   osti   talon   ja   tontin   49  700   markan  

hintaan.   Tontti   ja   rakennukset   ovat   siitä   lähtien   olleet   Pulkkisen   suvun  

omistuksessa   ja   saaneet   tältä   pitkäaikaisimmalta   omistajasuvultaan   nykyisen  

nimensä.    

 

Mikonkadun   ja   Kirkkokadun   (nyk.   Savilahdenkatu)   kulmassa   oleva   rakennus   on  

valmistunut   vuonna   1843.   Taloa   jatkettiin   vuonna   1859   kulmittain   Kirkkokadun  

suuntaan  ja  vuonna  1902  valmistui  laajennus  Mikonkadun  puolelle.  

 

Laajennusosan  valmistumisen  jälkeen  tontilla  pidettiin  uudistettua  palovakuutusta  

varten   heinäkuussa   1902   katselmus.     Mikon-­‐   ja   Kirkkokatujen   kulmatalo   oli  

katselmuksen   mukaan   hyvässä   kunnossa.   Vanhempi   osa   rakennuksesta   oli  

laudoitettu   ja   vernissattu,   mutta   vuonna   1902   valmistunut   osa   oli   vielä  

laudoittamaton.  Katto  oli  rautalevyistä.  Rakennuksessa  oli  12  asuinhuonetta,  joissa  

11:ssä  oli   tulisija,  kolme  keittiötä   joista  yhdessä  oli   leivinuuni   ja  hella   ja  kahdessa  

ainoastaan   hellat,   kolme   eteistä   joissa   kahdessa   oli   tulisijat,   neljä   ulkorappusta  

pihanpuolella   ja   neljä   sisäänkäyntiä   kadulle.   Vakuutusarvoksi   arvioitiin   25  000  

markkaa.    

 

Kirkkokadun   puoleinen   talo   on   rakennettu   1875,   ja   sen   on   todennäköisesti  

suunnitellut   Mikkelin   läänin   silloinen   lääninarkkitehti   Constantin   Kiseleff.  

Rakennus  on  ainoa  säilynyt  Kiseleffin  suunnittelema  rakennus  Mikkelissä.  Mikkelin  

raastuvanoikeus   ja  maistraatti   on   pitänyt   siinä   istuntoja   1800-­‐luvulla.   Heinäkuun  

30

1902  palotarkastuksen  mukaan  rakennus  oli  hyvässä  kunnossa.  Se  oli  laudoitettu  ja  

maalattu  öljymaalilla,  katto  oli  rautalevytetty.  Talossa  oli  seitsemän  asuinhuonetta,  

joissa  kaikissa  oli  tulisijat,  kaksi  keittiötä,  joista  toisessa  sekä  leivinuuni  että  hella  ja  

toisessa  ainoastaan  hella,  kaksi  kahveria,  kaksi  eteistä  joissa  toisessa  tulisija,  kaksi  

ulkorappua  pihan  puolella  ja  kaksi  uloskäyntiä  kadulle  sekä  rakennuksen  alla  kaksi  

holvattua  kellaria.  Myös  tämän  talon  vakuutusarvoksi  arvioitiin  25  000  markkaa.      

 

Pihanpuolen   leivintuparakennus,   jonka   pääty   on   Mikonkadulle,   on   rakennettu  

vuonna  1859  ja  oli  1902  välttävässä  kunnossa.  Katto  oli  asfaltoitu.  Rakennuksessa  

oli   tupa,   jossa   oli   leivinuuni,   kolme   kamaria   ja   eteinen.   Arvo   arvioitiin  

vakuutustarkastuksessa  12  000  markaksi.    

 

Asuin-­‐   ja   liikerakennusten   lisäksi   tontilla   oli   pihanpuolen   asuinrakennuksen  

jatkeena  vuonna  1902  välttävässä  kunnossa  oleva,  vuonna  1859  rakennettu  talli-­‐  ja  

navettarakennus,   jossa   oli   lisäksi   vaunuliiteri,   sontasäiliö   ja   makasiini,  

vakuutusarvoltaan  1000  markkaa,  sekä  ulkohuone.    

 

Taloissa   on   ollut   vuokralaisina   ainakin   Rantakylän   Kukkakauppa,   suutari   Albin  

Kokkonen   ja   vaatturi   Pulkkinen.   Taavetti   Pulkkisen   lapsista   siellä   ovat   asuneet  

ainakin  tyttäret  Martta  ja  Anna-­‐Liisa.    

 

Maiden  lunastukset  ja  lohkomiset  

 

Alkuvuodesta  1918  käydyn  sisällissodan  jälkeen  eduskunta  hyväksyi  saman  vuoden  

syksyllä   ns.   torpparilain,   jossa   torppareille   ja  mäkitupalaisille  myönnettiin   oikeus  

lunastaa  vuokramaansa  itsenäiseksi  pientilaksi  valtion  myöntämän  edullisen  lainan  

avulla.   Laki   täydennettiin   vuonna   1922   voimaan   tulleeksi   asutuslaiksi,   joka   sai  

huomattavimman   puolestapuhujansa   mukaan   nimen   Lex   Kallio.   Asutuslain  

tarkoituksena   oli   antaa   lisämaata   pienimmille   entisille   torpille   ja   mäkituville   ja  

luoda   kokonaan   uusia   pientiloja   tilattomalle   väestölle,   joka   ei   ollut   saanut  maata  

torpparilain  perusteella.  (Rask  1997,  99)  

 

31

Myös   Taavetti   Pulkkisen   torpparit   lunastivat   vuokraamansa   maan   omakseen.  

Kallioisen  torpan  vuokraaja  Petter  Lehkonen  ilmoitti  haluavansa  lunastaa  voimassa  

olevan   lainsäädännön   mukaan   omakseen   hallitsemansa   vuokra-­‐alueen.  

Vuokralautakunta   määräsi   29.5.1922   Petter   Lehkosen   hallitseman   torpan  

lunastettavaksi.   Viipurin   maanjako-­‐oikeus   muutti   lunastusarviota   kahteen  

otteeseen,   ja   lohkomiseen   päästiin   vasta   1929.   Kallioinen   lohkottiin   Riolammen  

tilaan,   omistaja   Petter   Lehkonen,   n:o   1/1,   ja   Kallioiseen,   omistaja   Taavetti  

Pulkkinen,   n:o   1/   2.   Riolampi   palautui   monen   kaupan   kautta   takaisin   Pulkkisen  

sukuun  1930-­‐luvulla.  

 

Taavetti   ja   Anna   Pulkkinen   myivät   Kirmalan   talosta   16.6.1924   arentimiehille   eli  

tilanvuokraajille   Antti   ja   Otto   Tiusaselle   n.   50   hehtaarin   suuruisen   maa-­‐alueen.  

Tämän  seurauksena  Kirmala  lohkottiin  Kirmalan  tilaan  (Norola  n:o  2  /1,  49,06  ha,  

omistajat   Antti   ja   Otto   Tiusanen   ja   Raatilan   tilaan   (Norola   n:o   2   /3,   131,76   ha,  

omistaja   Taavetti   Pulkkinen).   Lohkominen   vahvistettiin   30.12.1929.   Myöhemmin  

Tiusaset   myivät   Kirmalan   takaisin   Pulkkisille.   Raatilan   ja   Kirmalan   omistajaksi  

päätyi  Taavetin  ja  Annan  poika  Ilmari  Pulkkinen.  

 

Koska  Pulkkisten  torpat  oli  perustettu  Kallioisen  ja  Kirmalan  maille,  itse  Pulkkinen  

säilyi  lohkomisilta.    

 

Pulkkisten   suvun   perinteisten   omistusten   lisäksi   Anna   Pulkkinen   omisti   veljensä  

perintönä   Ristiinan   Liisansaarenkylässä   21,4   ha:n   suuruisen   metsäpalstan   sekä  

Mikkelin  pitäjässä  Väänälän  kylässä  6  ha:n  suuruisen  metsäpalstan.    Nämä  palstat  

jätettiin  perinnöksi  tyttärille.    

 

Koska  Ilmari  Pulkkinen  oli  saanut  Raatilan  ja  Kirmalan,  Vilholle  haluttiin  ostaa  yhtä  

paljon   maata.   Vilho   osti   Hirvensalmelta   Länsi-­‐Kirjala   –nimisen   maatilan   ja  

Ristiinasta   Lintuniemen   tilan.   Nämä   tilat   osoittautuivat   hyödyllisiksi   jatkosodan  

jälkeen,  kun  menetetyiltä  alueilta  evakuoidut  karjalaiset  asutettiin  antamalla  heille  

maata.  Länsi-­‐Kirjala  ja  Lintuniemi,  yhteensä  139  hehtaaria,  luovutettiin  siirtoväelle.  

Luovutettu   maa-­‐ala   oli   yhtä   suuri   kuin   itse   Pulkkisessa.   Näin   päätilaa   ei  

edelleenkään  tarvinnut  lohkoa.      

32

 

Taavetti   ja  Vilho  halusivat   lisäksi  hankkia   Juvalta  myllyn,  mutta   lähempänäkin  oli  

mylly   myytävänä,   ja   niin   Visulahden   mylly   tuli   Pulkkisten   omistukseen   Mikkelin  

Säästöpankilta.   Vilhon   mukaan   Pulkkisessa   ei   sen   jälkeen   enää   tarvinnut   viljellä  

viljaa   itse,   kun   tullimylly   takasi   omistajilleen   viljan   ja   Pulkkisen   pelloissa   voitiin  

viljellä  muuta.          

 

Tilojen   omistus   järjestettiin   Taavetin   ja   Annan   jälkeläisten   kesken   niin,   että   83-­‐

vuotias  Taavetti   ja  59-­‐vuotias  Anna  Pulkkinen  myivät  13.12.1942,  noin  seitsemän  

kuukautta   ennen   Taavetin   kuolemaa,   puolet   Pulkkisen   tilasta   ja   Pulkkisten  

kaupunkitalosta,   ns.   Pulkkisen   kulmasta   Laurille   ja   toisen   puolen   molemmista  

taloista   Vilholle.   Kauppahinta   tuli   suorittaa   tyttärille   Martalle   ja   Anna-­‐Liisalle   ja  

lisäksi   vanhemmille   tuli   taata   elinikäinen   elatus   ja   300   markan   kuukausittainen  

eläke.   Kirmalasta   lohkotun   Raatilan   tilan   Taavetti   ja   Anna   myivät   Ilmarille  

tyttärelleen  Helmi  Katrille  suoritettavaa  hintaa  vastaan.    Kallioisen  Anna  ja  Taavetti  

olivat   myyneet   jo   maaliskuussa   1939   Laurille   ja   Einolle.   Einon   kaaduttua  

talvisodassa   tammikuussa   1940   hänen   vanhempansa   perivät   hänen   puolikkaansa  

Kallioisesta,   jonka   sitten  myivät   Ilmarille   ja  Vilholle.  Nämä   taas  myivät   osuutensa  

Laurille.   Laurin   kuoltua  1962  hänen   leskensä  Ester,   os.   Siiskonen,  myi   perimänsä  

osuuden  Pulkkisenkulmasta  Vilhon  pojalle  Vesalle  vuonna  1969.  

 

Lopulta   tilat   jaettiin  miespuolisten  perillisten  kesken  niin,  että   Ilmari  sai  Raatilan,  

Lauri  Kallioisen  ja  Vilho  Pulkkisen.  Kaikilla  kolmella  tilalla  asuu  edelleen  Pulkkisen  

sukua.      

 

Vilho  ja  Vesa  Pulkkisen  isännyys  

 

Taavetti   Pulkkinen   sokeutui   vanhemmiten   ilmeisesti   kaihin   takia,   ja   poika   Vilho  

hoiti   tilan   asioita.   Perinteenä   oli,   että   se   pojista,   joka   avioitui   viimeisenä,   jäi  

isännäksi   Pulkkiseen.   Aikaisemmin   naimisiin   menneet   lähtivät   muualle.   Taavetti  

Pulkkinen   kuoli   vuonna  1943.   Tuolloin  Vilho   toimi   jatkosodan   aikana  Helsingissä  

ilmatorjuntatehtävissä   ja   loukkaantui   jäätyään   saksalaisten   joukkojen   käyttämän  

auton  alle.    

33

 

Talvisodan   aikana   Pulkkisessa   oli   evakossa   ylhäinen   vieras,   ruhtinatar   Natalia  

Demidoff,   omaa   sukua   Naryshkin,   jonka   mies   oli   kuulunut   yhteen   Venäjän  

keisarikunnan  rikkaimmista  suvuista.  Venäjän  vallankumouksen  jälkeen  pariskunta  

oli   siirtynyt   Suomeen   ja   omistanut   jonkun   aikaa   Anttolan  Hovin  Mikkelin   lähellä,  

kunnes   talousvaikeudet   pakottivat   pariskunnan   luopumaan   kartanosta.  

Ruhtinaspariskunta   joutui   taloudelliseen   syöksykierteeseen.   Lopulta  

sekatyömiehenä   perheensä   elättäneen   ruhtinaan   kuoltua   1938   ruhtinatar   Natalia  

joutui   entistä   syvempiin   vaikeuksiin.   Talvisodan   aikana   hän   joutui   evakkoon  

asuinpaikastaan   Talista   Viipurin   läheltä   ja   asui   jonkin   aikaa   Pulkkisen  

maitohuoneessa   ja   Visulahden   myllytuvassa   Hilkka-­‐hevosensa   ja   Ressu-­‐koiransa  

kanssa.  Vuodesta  1941  eteenpäin  hän  kiersi  Visulahden  tienoilla  asuen  eri   talojen  

torpissa  tai  ulkorakennuksissa.  (Salovaara  1999,  41-­‐48)    

 

Vilho  Pulkkinen  avioitui  Pälkjärvellä  vuonna  1916  syntyneen  kotitalousneuvoja  Alli  

Hirvosen   kanssa   19.10.1946.   Pariskunnan   ainoa   lapsi,   poika   Vesa,   syntyi   vuonna  

1948.    

 

Leskeksi   jäätyään   Anna   Pulkkinen   eli   poikansa   Vilhon   taloudessa   vanhana  

emäntänä.  Annalle   oli   varattu   toinen  Pulkkisen  päärakennuksen  päätykamareista,  

mutta   hän   halusi   olla   tapahtumien   keskipisteessä   ja   nukkui   sen   vuoksi   suuressa  

tuvassa  ja   loppuvaiheissaan  tuvan  uunin  takana,   josta  näki  tulijat   ja  menijät.  Anna  

vieraili   poikiensa   perheissä   Toplasenmäellä,   Riolammilla   ja   Kirmaalassa,   ajoi  

mustalla   hevosella   ja   vanhoilla   kirkkokieseillä   ja   viipyi   aina   viikon   kerrallaan  

kussakin  talossa.    

 

Tilalle   hankittiin   ensimmäinen   traktori   vuonna   1955   ja   leikkuupuimuri   1962.  

Sitä   ennen   käytettiin   vuokratraktoria.   Navetta   uusittiin   vuonna   1954.   Vuonna  

1965  tilalla  oli  kolme  hevosta,  kuusi  lypsävää  lehmää  ja  neljä  hiehoa  ja  40  kanaa.  

Eläinten  pito  lopetettiin  vuonna  1974.    

 

Vuonna   1972   Vesa   otti   hoitaakseen   viljelykset   käytyään   Otavan  

maatalouskoulun.  Vihannesten  viljely  alkoi  1975  ensin  porkkanalla,  myöhemmin  

34

kiinankaalilla,   jonka   käyttö   salaateissa   lisääntyi   huomattavasti   1970-­‐luvulla.  

Nykyisin   jäävuorisalaatti   on   syrjäyttänyt   kiinankaalin,   ja   kiinankaalin   viljely  

lopetettiin  2009.  Tilalla  on  edelleen  viljelyksessä  50  hehtaaria.    

 

Nykyisin   Vesa   Pulkkinen   toimii   päätoimisena   matkailuyrittäjänä.   Ensimmäiset  

lomamökit  rakennettiin  vuosina  1988  ja  1991  Härkäniemeen.  Viisi  uutta  mökkiä  

aloitettiin  2004-­‐2005  ja  myöhemmin  valmistui  vielä  yksi.    

 

Pulkkisen   päärakennus   remontoitiin   vuonna   1961.   Rakennusta   laajennettiin  

vuonna  1995  ja  samalla  ullakkona  ollut  yläkerta  otettiin  asuinkäyttöön.    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

35

 

Liite  1:      

Norolan  Pulkkisten  suku   Pentti Pulkkinen, haudattu Asilan Sulasalmessa 20.8.1724 Niilo Pentinpoika Pulkkinen, s. vuosien 1653 ja 1659 välillä, k. 25.3.1738 Asilassa puoliso Kristiina Hyytiäinen, s. 1653 ja 1659 välillä, k. 18.8.1740 Asilan Sulasalmessa Matti Niilonpoika Pulkkinen, s. 1700, k. 29.12.1763 Norolassa pistokseen

1. puoliso Kristiina Lampinen, s. 1701, k. 12.1.1759 Norolassa polttotautiin Anna4 Matti, s. 1721

Puoliso Regina Korhonen, lapset Antti, Niilo, Tapani, Matti, Maria, Margareeta, s. 9.10.1755

Niilo, s. 1727, k. 29.4.1767 Johanna Kristiina Pentti

2. puoliso 30.11.1759 leski Kaisa Taivalantti, s. 1713, k. 12.3.1774 kuumeeseen Alamaassa Niilo Matinpoika Pulkkinen, s. 1727, k. 29.4.1767 Norolassa pistokseen

puoliso 17.12.1749 Kaisa Pekantytär Parkkinen, s. 1726 tai 1735, k. 5.4.1793 Norolassa pistokseen

Paavo, s. 9.1.1751, k. 15.11.1797 pistokseen puoliso Eeva Häkkinen, lapset Matti, s.1779, k. 1790, Paavo, s. 1784, Margareeta, s. 1786, Antti, s. 1790, Mooses, s. 1794, k. 1850

Anna, s. 22.9.1752 Pietari, s. 13.5.1756, k. 7.2.1799 pistokseen

puoliso Margareeta Manninen, lapset Anna, s. 1780, Niilo, s. 1782, Maria, s. 1785, Margareeta s.1796; Niilon puoliso Anna Kaisa Hartonen ja lapset Anna Sofia, s. 1808, k. 1809, Juhana, s. 1811, k. 1815, Maria, s. 1813, k. 1814, Niilo, s. 1817 ja Salomon, s. 1818

Matti, s. 6.2.1758, k. 14.12.1840 Maria, s. 27.3.1760 Niilo, s. 21.4.1762

Kaisa, s. 5.9.1765 Matti Niilonpoika Pulkkinen, s. 6.2.1758, k. 14.12.1840 vesipöhöön puoliso Liisa Valjakka s. 1762, k. 29.6.1831 pöhöttymään

Antti, s. 8.12.1782, k. 6.3.1845 pistokseen puoliso Kaisa Karstunen, tyttäret Anna Stina, s. 1807, puoliso tilallinen Henrik Tuovinen Juvalta; Anna Katariina, s. 1809, puoliso tilallinen Juho Paasonen Alamaalta; Maria, s. 14.6.1815, ja Magdalena, s. 1819,

4 Matti Niilonpoika Pulkkisen lasten syntymäaikoja ei ole merkitty rippikirjaan, ja Mikkelin pitäjän syntyneiden ja kastettujen luettelo alkaa vasta vuodesta 1733. Matti Matinpojan ja Niilo Matinpojan syntymäajat on saatu selville rippikirjasta 1756-1763.

36

puoliso rusthollari Aatami Tuovinen Norola n:o 5:stä eli Lampilan rusthollista

Matti, s. 11.12.1785, k. 20.11.1858 Anna Stiina, s. 14.4.1789, k. 14.5.1850 kuumeeseen

puoliso tilallinen Matti Paavonpoika Pulkkinen Asilan n:o 2:sta, k. 1845, ei lapsia

Mikko, s. 22.11.1792, k. 14.5.1811 keuhkotautiin Heikki, s. 24.8.1795, k. 2.3.1800 isorokkoon

Matti Matinpoika Pulkkinen, s. 11.12.1785, k. 20.11.1858 verensyöksyyn puoliso Anna Stiina Valjakka, s. 1794, k. 9.3.1864 pistokseen Juhana, s. 5.10.1813, k. 15.4.1870

Matti, s. 18.9.1817 puoliso Maria Fredrika Saxman

Maria Kristiina, s. 20.12.1822 puoliso Gabriel Juhananpoika Valjakka Norola n:o 16:sta

Niilo, s. 29.4.1826, k. 18.7.1842 keuhkotautiin Mikko, s. 14.2.1829, k. 25.6.1839 kouristukseen Anna Kaisa, s. 12.11.1831, k. 1832 nimeämättömään tautiin

Taavetti, s. 7.5.1833, k. 4.10.1859 pilkkukuumeeseen Anna Kaisa, s. 7.11.1837, k. 1.6.1841 punatautiin Juhana Matinpoika Pulkkinen, s. 5.10.1813, k. 15.4.1870 vatsatulehdukseen puoliso 24.7.1846 Anna Maria Pylkkänen, s. 1828, k. 20.7.1907

Anna Katariina, s. 12.11.1847 puoliso 1868 Taavetti Väisänen Asilasta

Johan Gabriel, s. 20.12.1849, k. 4.3.1850 pistokseen Petter Johan. s. 3.5.1853, k. 3.8.1865 pistokseen Leena Sofia, s. 26.4.1855, k. 3.4.1864 kaulatautiin Heta, s. 14.5.1857

1. puoliso 1876 Juhana Valjakka, k. 1878, 2. puoliso 1883 Aukusti Ruokolainen Juvalta

Taavetti, s. 24.12.1859, k. 4.7.1943 Maria, s. 5.4.1863

puoliso 1889 mikkeliläinen kauppias Johan Fredrik Valjakka Leena Sofia, s. 30.12.1867

puoliso 1889 Evert Kiansten Johanna, s. 1870

puoliso 1894 mikkeliläinen kauppias Aksel Pöyry Taavetti Pulkkinen, s. 24.12.1859, k. 4.7.1943 puoliso 2.1.1903 Anna os. Siiskonen, s. 24.7.1883, k. 5.1.1966 Siiri Maria, s. 27.1.1904, k. 5.3.1904 Ilmari Juhana, s. 21.8.1905

puoliso Toini Siiskonen Juoneennurmelta Vilho Emil, 30.8.1907, k. 7.5.1986 Lauri Mikael, s. 4.8.1909, k. 14.2.1962 puoliso 1932 Ester Siiskonen Martta Helena, s. 6.4.1911, k. 1.7.1982 Eino Veikko, s. 5.1.1913, kaatui 15.1.1940

37

Helmi Katri, s. 7.10.1914 puoliso 1938 Onni Siiskonen

Anna-Liisa, s. 22.1.1920, k. 2012 puoliso Veikko Närvänen

Vilho Emil Pulkkinen, s. 30.8.1907, k. 7.5.1986 puoliso 19.10.1946 Alli Orvokki os. Hirvonen, s. Pälkjärvellä 10.9.1916, k. 24.7.1999                                                    

38

Liite  2:  Pulkkisen  isojakokartta    

         

39

Liite  3:  Kallioisen  isojakokartta                

             Liite  4:  Kirmalan  isojakokartta  

40

 

41

Lähteet  ja  kirjallisuus    Arkistolähteet    Etelä-­‐Savon  maanmittaustoimisto:  Pulkkisen,  Kallioisen  ja  Kirmalan  isojakokartat    Mikkelin  läänin  henkikirjat.  Kansallisarkiston  digitaalinen  arkisto,  http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?atun=316461.KA    Mikkelin  maaseurakunnan  arkisto:  rippikirjat,  syntyneiden  ja  kastettujen  luettelot,  kuolleiden  ja  haudattujen  luettelot.    Ennen  vuotta  1870  luotu  aineisto  Kansallisarkiston  digitaalisessa  arkistossa,  http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?atun=223176.KA,  vuosien  1870-­‐1910  aineisto  Mikkelin  maakunta-­‐arkistossa.    Mikkelin  tuomiokunnan  arkisto:  Ilmoitusasiat  1840-­‐1843.  Cba:1.    Mikkelin  maakunta-­‐arkisto.      Pulkkisen  suvun  arkisto.  Vesa  Pulkkisen  hallussa.    AV-­aineisto    Antiikkia,  antiikkia  –ohjelman  jakso  6.8.2000.  Tuotanto:  Tarinatalo  Oy,  Yleisradio.      Haastattelut    Vesa  Pulkkisen  haastattelu  15.8.2012.  Haastattelija  Jutta  Julkunen    Julkaisematon  kirjallisuus    Arkkitehti  Petri  Enqvistin  selvitys  Pulkkisen  kulman  historiasta  7.6.2002.      Markku  Raution  selvitys  Pulkkisen  kulman  historiasta.  Tekijän  hallussa.      Kirjallisuus    Matti  Klinge,  Keisarin  Suomi.  Schildts,  Helsinki  1997.    Pia  Puntanen,  ”Kaksoiskotka  kaskimailla.  Elämää  Mikkelin  seudulla  200  vuoden  takaa.”  Tulkittua  Tuuvaa.  Näkökulmia  merkkivuoteen  1809  Mikkelin  seudulta.  Jyväskylä  2009.    Henry  Rask,  ”Torpparilaitos  ja  torpparikysymys.”  Erikoisartikkeli  teoksessa  Matti  Klinge,  Keisarin  Suomi.  Schildts,  Helsinki  1997.    Sairilan  seudun  historiaa,  perinnettä  ja  nykyaikaa.  Sairilan  kylätoimikunta  1991.      Veijo  Saloheimo,  Savo  suurvallan  valjaissa  1617-­‐1721.  Savon  historia  II:2.  2.  painos.  Savon  Säätiö.  Gummerus  Kirjapaino  Oy,  Jyväskylä  2000.        Kalevi  Salovaara,  Ruhtinattaren  tarina.  Ruhtinatar  Natalia  Lopouchin-­‐Demidoffin  elämän  vaiheita  1886-­‐1957.  Mikkeli  1999.  

42

 Suuri  maatilakirja  IV.  Kuopio  1965.    Hannele  Wirilander,  Mikkelin  pitäjän  historia  vuoteen  1865.  Mikkeli  1982.      Hannele  Wirilander,  Uudistuksiin  heräävä  Savo  1870-­‐1918.  Savon  historia  IV.  Savon  Säätiö.  Gummerus  Kirjapaino  Oy,  Jyväskylä  2008.        Kaarlo  Wirilander,  Savo  kaskisavujen  kautena  1721-­‐1870.  Savon  historia  III.  3.painos  Savon  Säätiö,  Jyväskylä  2000.