Viihdettä vierailijoille

eli

Entertainment for extraterrestials

The Movie and the Series

Written & Directed by

M.A.N

Toinen, tarkastamaton painos.

All Rites Reversed 1998-2008Ⓚ

1

Sisällysluettelo

Luku 1: Muista ettet unohda............................................................... 4

Ensimmäinen päivä: Yksi ylimääräinen johto....................... 116

Luku 2: Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa..... 148

Toinen päivä: Yksi kahden hinnalla...................................... 195

Luku 3: Eriarvoisuus on rikkautta...................................................... 224

Kolmas päivä: Viihteestä tarkoitus elämälle......................... 263

Luku 4: Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!............................................... 285

Luku 5: Nopeat elävät huomenna....................................................... 303

Liite 1: Suuri Suuri Sähkökatko.......................................................... 308

2

Olkoon huumori kilpeni

ironia miekkani ja

parodia alushousuni.

-- Ronlan Lashlei ensimmäisessä haastattelussaan.

En aio mennä vain pidemmälle kuin muut.

Aion mennä niin pitkälle kuin on yleensä mahdollista.

-- Kapteeni James Cook kolme tuntia ennen kuolemaansa,

yksinäisenä ja hylättynä, ihmissyöjäheimon keihäisiin eräällä

edelleen nimeämättömällä Tyynen Valtameren saarella.

3

1.

Muista ettet unohda.

“Huomenta!”

Hän oli unohtanut television päälle.

“Kello on tasan 6 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan

Cindyrobon kanssa! Niin juuri, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja sängyistänne ja

karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois! Cindyrobo, ole hyvä!”

Hän katsoi muutaman minuutin naisandroidia, joka toisti väsymättömästi

virheettömiä aerobicliikkeitä musiikin tahdissa. Musiikki oli niin nopeatempoista, että

sen tahdissa oli mahdoton pysyä ellei ollut Cindyrobo.

Sitten hän nousi ylös, haravoi vuoteen vieressä olevasta vaatekasasta suunnilleen

puhtaimman näköisen vaatekokonaisuuden ja puki sen ylleen (hän oli

lakimiesopiskelija, mitä voimmekaan päätellä siitä?)

Seuraavaksi hän kömpi ulos asuntolaatikostaan, numero kahdeksastatoista, ja

käveli silmiään aristellen terminaalin ja sen sisältämän ihmismassan lävitse vessaan.

“Lento Mediasta Ocseniin lähtee portilta 5. Toivotamme hyvää matkaa. Lento

Mediasta Australiaan lähtee portilta 9. Toivotamme turvallista matkaa. Lento Mediasta

Pal Ast Turmidhiin lähtee portilta 7. Mukavaa matkaa. Lento Mediasta Intiaan peruttu.

Toivotamme hyvää matkaa. Lento -”

Hän astui vessaan. Neljä huppupäistä, mustanharmaisiin maastopukuihin

pukeutunutta miestä suunnitteli siellä jotain hämärää, eikä vessassa ollut muita.

He tappoivat hänet, koska tarinaan oli jo aikakin saada vähän jännitystä.

Sunnuntain auringonpaiste olisi voinut raiskata kaikki rannalla olijat. Kukaan ei ollut

uimassa, sillä veden saastepitoisuus oli taas liian suuri, kuten nykyään aina.

“Miksihän?” Dow Winslow kysyi aikansa kuluksi yhdeltä muovipalmuin

koristellun rantabaarin asiakkaalta, joka olisi heti kysymyksen alun kuultuaan halunnut

istua jossain muualla. “Miksihän nuo kaikki yhä tulevat rannalle? Eihän täällä enää voi

4

ottaa aurinkoa tai käydä uimassa. Samahan heidän olisi maata kotonaan.”

Asiakas ei vastannut mitään, joi vain oluensa niin nopeasti kuin pystyi ja käveli

sitten ulos aivan kuin ei olisi huomannut Dowta ollenkaan. Kun joku nolasi itsensä

sanomalla hänelle jotain, hän ei halunnut olla paikalla.

“Yhdeksän uutiset, hyvää iltaa juuri Sinulle.” Baaripöydän yläpuolella roikkuva

televisio ilmoitti. Kanava ykkösen uutisissa kello oli aina yhdeksän illalla, koska

ykkösen uutislähetys näkyi joka puolella maailmaa, eikä kellonajoilla ollut paljon

merkitystä. Yhdeksän uutiset tulivat tunnin välein eikä ruudun alareunassa näkyvä

kellonaika 09.00 muuttunut koskaan.

“Media Cityn keskusvankilan vartijat ovat ryhtyneet nälkätukilakkoon ja aikovat

ilmeisesti pysyä lakossa siihen asti, kunnes kaikilla Intian nälkää näkevillä on tarpeeksi

ruokaa. Vankilan johtaja kommentoi tilannetta tuoreeltaan. Ole hyvä, Jonas.”

“Kiitos, Ronny. Media Cityn keskusvankilan johtaja Geraldo Copter, mikä täällä

on tilanne?”

“No, tässä ammatissa tapaa paljon uusia ihmisiä, ja jokainen päivä on erilainen

-”

“Anteeksi, mutta kysyin mikä täällä on tilanne?”

“Ai... krhm... Melkein kaikki vartijat kaikilla tasoilla ovat olleet nyt yli kaksi

tuntia nälkätukilakossa ja he ovat ilmoittaneet, että pysyvätkin lakossa, kunnes kaikilla

Intian nälkää näkevillä on asiat hyvin.”

“Ja he ovat aivan tosissaan?”

“Aivan, ja uskoisin, että tulen tekemään rajuja henkilöstönvaihdoksia, vaikka he

lakkonsa lopettaisivatkin. Työpaikkahakemuksia voi jättää minulle huomisaamusta

lähtien.”

“Niin, hyvät katsojat. Täällä olisi nyt työtä tarjolla kaikille työnharrastajille.

Mikä on tilanne kuukauden selviytymiskisassa, herra Copter?”

“Näyttää siltä, että vapautusäänestys järjestetään kaksoismurhaaja Ben Balanssin

ja Reed “Näyttelijäntappaja” Fowlerin välillä. He voittivat viime viikon

salakuljetuskisan ylivoimaisesti.”

“Kiitos, ja nyt takaisin studioon, ole hyvä, Ronny... niin, Geraldo, sitten tunnin

päästä sama juttu, että pysy tässä lähimailla...”

5

“Kiitos, Jonas. Nyt ulkomailta Median lentokentältä on kaapattu lentokoh...

anteeksi, lentoturmak... He!.. Hahhahah –”

Kosmetiikkamainos alkoi pyöriä uutisankkurin mielipuolisen naurun päälle.

Taas yksi hulluksi tullut uutistenlukija. Kolmas tänä vuonna. Saivat vain

yhtäkkiä mielipuolisen naurukohtauksen ilman mitään syytä. Onhan se tietenkin

stressaavaa, kun joutuu istumaan vuorokauden ympäri kameroiden edessä. Kun valo

syttyy, aletaan puhumaan ja kun se sammuu, niin istutaan hiljaa pimeässä odotellen, että

se taas syttyy. Androideja ei voi vaihtaa tilalle, koska siitä vasta katsojaluvut

putoaisivat.

Dow nousi ja laski kädessään olleen lasin pöydälle.

“Hei, maksa juomasi!” Tarjoilija karjaisi ja tarrasi alivalonnopeudella Dowta

käsivarteen. Kukaan muu baarissa ei reagoinut huutoon millään tavoin.

“En minä juonut mitään.” Dow sanoi.

“Sinulla oli lasi kädessä!”

“Ei siinä ollut mitään. Tuo tarjoilija vain antoi sen minulle, kun minä istuin

tuohon. Yritin tilata jääteetä -”

“Annoitko sinä hänelle tyhjän lasin?” Tarjoilija kysyi toiselta.

“Joo tai en. Kai. En minä muista.” Toinen sanoi.

“Onko kellään muulla tyhjää lasia?” Tarjoilija kysyi muilta baarissa istuvilta,

mutta nämä eivät reagoineet kysymykseen mitenkään.

“Tilasiko hän mitään?” Toinen tarjoilija kysyi ja osoitti Dowta tyhjällä

olutpullolla.

“Tilasin jääteetä, kuten tavallisesti -”

“Miksi annoit hänelle tyhjän lasin, vaikka hän tilasi jääteetä?”

“Baarissa ei saa istua, jos ei juo mitään.” Toinen sanoi.

“Mutta annoit hänelle tyhjän lasin, eihän -”

Dow päätti jättää tyhjänpäiväisestä tyhjästä lasista kinastelevat tarjoilijat sikseen

ja liukeni vähin äänin baarin ulkopuolelle.

Lahdenpoukamaa kiertävällä rantakadulla jäätelöautojen kuskit istuivat sadan

litran vaniljajäätelökanistereidensa päällä pelkissä minishortseissa, koska oli niin

6

karvastelevan kuuma.

Aina oli kuuma nykyään. Aina.

Lähistöllä oli elokuvateatteri, jossa näytettiin vanhoja elokuvia pikakelauksella. Ei

niihin kukaan jaksanut enää keskittyä normaalinopeudella. Ihmiset ajattelivat, puhuivat

ja liikkuivat niin paljon nopeammin kuin niiden tekoaikaan.

Sinne olisi voinut ostaa lipun ja mennä nauttimaan jääpalatuulettimien suloisesta

kilinästä, ellei elokuva, jota esitettiin olisi ollut nimeltään E.T.

Hänen nimensä oli Dow Winslow. Hän hieraisi hikeä mainoslippiksensä alta ja

tuli siihen tulokseen, että oli loman aika. Loma tarkoitti Media Cityn uimarannan

hengenpelastajalle viikkoa jossakin mukavan viileässä paikassa, jossa ei näkynyt

ollenkaan puolialastomia ihmisiä tai joutunut katselemaan öljyistä, sateenkaaren

väreissä kiiltelevää valtamerta.

Lomalle oli oikeastaan pakko mennä, sillä hän oli saanut juuri potkut. Dow

Winslow oli nyt ex-hengenpelastaja, sitä se tarkoitti. Rantavahtien määrää vähennettiin

jokaisella rannalla, koska meri saastui aina vain enemmän, eikä kukaan enää sukellellut

suojapuvussakaan muualla kuin uimahalleissa.

Joku vuoristo olisi mukava paikka.

:)

Tätä eivät kaikki tiedä: merien saastumisesta ei välitetty pätkääkään ennenkuin vesi

syövytti Atlantin alaiset tietoliikennekaapelit poikki. Kun linkit eivät toimineetkaan

kuten piti, ihmiset heräsivät viimein huomaamaan mitä maailmassa tapahtui.

He vaativat hallituksia toimimaan ja syyttivät luonnonsuojelujärjestöjä

toimimattomuudesta. Järjestettiin virtuaalimielenosoituksia ja virtuaalilakkoja.

Valitettiin julkisilla paikoilla. Hommattiin mainosaikaa valituskanavalta.

Homma alkoi jo mennä tavaroiden rikkomisen ja ryöstelyn puolelle (“Tein sen

merien saastumisen vuoksi” oli jonkin aikaa hyväksyttävä puolustus oikeudessa),

kunnes maapallon kiertoradalle saatiin laukaistua sata uutta tietoliikennesatelliittia

(kaikki yhtä aikaa) Cobin autiomaan salaisesta tukikohdasta.

7

Valitus loppui siihen paikkaan, kun verkkoyhteydet palasivat.

“Mitä meristä, antaa niiden palaa!” kuului erään nettilehden pääkirjoitus. Kaikki

olivat iloisia ja koneiden käynnistysääninä soivat fanfaarit.

Tietty sitten tuli ongelmia aurinkotuulen kanssa. Flaret sotkivat satelliittien

siivekkeet niin kuin öljylautat uhanalaisten lintujen pyrstöt. Yhteydet pätkivät ja

pörssikurssit heilahtelivat.

Ehdotettiin, että aurinko pitäisi sammuttaa jos ei kokonaan, niin ainakin yöksi.

Tai ainakin liekkiä pitäisi pienentää.

Näistä typeristä ehdotuksista suivaantuneina tiedemiehet (ne harvat, jotka vielä

osasivat tehdä eron todellisen tiedon ja rajatiedon välille) kävivät puheohjelmissa

muistuttamassa, ettei sellainen onnistunut ja selittivätpä vielä miksi - hienon

tanssinumeron, mieleen jäävän laulun ja yksinkertaisen tietokonegrafiikan avulla.

Eräälle nettiuskonlahkoista juttu ei uponnut. He alkoivat rakentaa tuhansien

kannattajiensa rahalahjoitusten turvin suurta sammutusjauheella täytetty avaruusrakettia

aurinkoon lähettämistä varten. Sen nimeksi tuli Star Destroyer ja se maalattiin

vaaleanpunaiseksi (sen värisiä vaahtosammuttimet olivat nykyään, koska verenpunainen

väri häiritsi pienten lasten vanhempien mielestä heidän pieniä lapsiaan, jotka pelasivat

huolestuneilta vanhemmiltaan salaa ultraväkivaltaista, useissa osavaltioissa kiellettyä,

kannibalismia ja sodomiaa sisältävää toimintapeliä nimeltä shakki).

Raketti laukaistiin, mutta se ei päässyt koskaan ilmakehän ulkopuolelle, sillä

Siriuslaiset (ne paskiaiset) eivät pitäneet lupaustaan hoitaa puolet

polttoainekustannuksista vetämällä rakettia avaruuteen omasta päästään jättimäisellä

eetterimagneetilla.

Raketti putosi Peruun, Amazon-jokea ympäröivälle suola-aavikolle. Paikalliset

uskovaiset alkoivat tehdä putoamispaikalle pyhiinvaellusmatkoja, koska sammutusjauhe

oli muodostanut aavikolle (joidenkin mielestä aivan sattumalta, joidenkin mielestä ehkä

ei) neljätsadatkolmetkymmenetkahdet Neitsyt Super-Marion kasvot.

Yli viidenkymmenen ihmisen täytyi kuolla liiallisen suolan aiheuttamaan

vatsasyöpään ennenkuin paikalliset viranomaiset kielsivät kuvien suutelemisen.

:)

8

Mutta ennen vanhaan, kun viiden miljoonan ihmisen asumuskeskittymää vielä sanottiin

suurkaupungiksi, ei ollut olemassa sellaista nykyään itsestään selvää asiaa kuin

ruumiinjäsenien rekisteröinti.

Ei, silloin ei kukaan tatuoinut sarjanumeroita käsiinsä tai jalkoihinsa sen varalta,

että joku ryöstäjä tulisi jonakin yönä leikkaamaan jalat tai kädet irti ja myisi ne pimeästi

eniten maksavalle.

Ei, sellaisia ei ollut ennen vanhaan, kun geenimanipulaatio oli vielä uusi ja

ihmeellinen asia.

Ei, siihen aikaan verovirkailijat eivät lätkäisseet kävelyveroa jalankulkijoille,

yllättäneet pyöräilijää nurkan takaa ja raiskanneet pyöräilyverolla, heittäneet tiilellä

ikkunaan ja verolappua hajonneesta ikkunasta perään.

Se oli sitä aikaa, kun television vielä pystyi sulkemaan ellei katsonut sitä.

Se oli sitä 60-lukua, jolloin elämä oli mustavalkoista. Värithän ilmestyivät

maailmaan (kuten kaikki tietävät) vasta 70-luvulla. Sitä ennen värejä näki vain

elokuvissa. Värikäs maailma entisen mustavalkoisen sijaan vaati melkoista

asennemuutosta kaikilta ihmisiltä, ja erityisesti juuri elokuvilta, kun värit eivät enää

olleetkaan heidän yksinoikeutensa. Melkein yhtä suurta kuin kuin Suuren Sähkökatkon

aikaan vuonna 2000, kun kaikki maailman sininen väri muuttui vihertäväksi ja vihreä

sinertäväksi (jostain kumman syystä).

Se oli sitä aikaa, kun... no, nykyään ei oikeastaan enää hirveästi muistella sitä

aikaa. Paitsi tietysti kyseiseen ajanjaksoon erikoistuneissa retrotieteen uutisryhmissä.

:)

Naapurin mummo hihkaisi pirteästi, kun sattui tulemaan vastaan kerrostalon portaissa.

“Huomenta, herra Dow!”

Hissi oli taas rikki. Talonmies oli niin keskittynyt ottamaan osaa television

visailuihin, ettei viitsinyt korjata sitä. Istui vain kotona netin tietosanakirjasarjasivu

ruudulla ja puhelin toisessa monitorissa. Aina oli jollakin kanavalla kilpailu menossa.

Toisaalta, hissiä oli oikeastaan aivan turha korjata, koska se meni rikki aina, kun

9

naapurin mummo käytti sitä. Mummolle oli kyllä vihjailtu hänen yli-inhimillisestä

ylipainostaan, lähetelty laihdutusvinkkejä postiluukkuun ja soiteltu radio-ohjelmiin,

mutta mummo ei näyttänyt huomaavan paino-ongelmaansa millään keinolla.

“Huomenta.” Dow sanoi innottomasti ja painautui seinää vasten.

“Kaunis ilma tänään.” Mummo sanoi ohittaessaan. “Ajattelin käydä ostamassa

kioskilta ristisanatehtäviä.”

“No, onnea vain teille.” Dow sanoi ajattelematta, tunki itsensä pois seinän ja

mummon välistä ja kiiruhti neljänteen kerrokseen avainkorttiaan pyöritellen.

Kerrostalo, jonka Dow oli puoli vuotta sitten valinnut asuinrakennuksekseen aivan itse

ilman kotitalonvalintakonsulttia (mitä hän usein katui), oli melko uusi. Se oli rakennettu

vain vuosi sitten ja sen huomasi rakennuksen julkisivusta. Talo muistutti hyvin paljon

sitä tietokonemallia, jonka arkkitehti oli alun perin talosta tehnyt, ja jonka perusteella

Dow oli talon löytänyt asuntovälityksen koneesta. Oikeastaan se muistutti sitä niin

paljon, että jos ei olisi asian oikeaa laitaa tiennyt, olisi voinut luulla olevansa yhä siinä

asuntovälityksen virtuaalikerrostalossa tietokoneen sisässä.

Talon seinät näyttivät siltä kuin niitä ei olisi ollenkaan pystytetty elementeistä ja

teräspalkeista ja muovikerroksista vaan ohjelmoitu paikalleen. Sisällä talossa

virtuaalisen suunnittelun huomasi siinä, että kaikki oli jollakin lailla pienempää.

Rakennuksen mittasuhteilla olisi voinut heittää vesilintua, jos niitä olisi vielä jostain

löytynyt lintujen sukupuuttobuumin jälkeen. Ihan kuin kaikki, jotka astuivat taloon

sisään, olisivat kasvaneet kutakuinkin 20% joka suuntaan.

Dow tunsi itsensä aina kömpelöksi jättiläiseksi kävellessään liian ohuita portaita

yläkertaan. Naapurin mummoa ei näyttänyt tämäkään ongelma haittaavan. Ehkä siltä oli

katkaistu hermot.

Hänen asuntonsa ovi oli raollaan. Aivan kuin kissa olisi pujahtanut juuri sisään.

Ensimmäiseksi hän ajatteli, että hänet on ryöstetty ja alkoi tuntea paniikinomaista huolta

siitä, mitä kaikkea oli viety.

Sitten hän ajatteli optimistisemmin, että ehkä talonmies oli tullut järkiinsä ja

alkanut vihdoinkin korjaamaan rikkoontuneita tuuletusputkia, joista hän oli hänelle

valittanut muutamankin kerran. Kyllä, sen täytyi olla talonmies. Ei hänkään pystynyt

10

kestämään viidenkymmenen celsiuksen hellettä päivästä toiseen ilman tuuletusta.

Kun hän meni sisään positiiviseen ajatteluun luottaen, hän huomasi ettei siitä

ollut mitään apua.

Hänet oli ryöstetty. Pari tuntia aamujääteellä ja asunto oli tyhjennetty täysin. Eihän

hänellä paljon tavaraa ollut koskaan ollut, mutta nekin vähät oli viety kynnysmattoa ja

roskakoria myöten. Hänen kaikki kirjansa myös, mikä oli hirveintä, sillä hän sattui

pitämään lukemisesta varsinkin sellaisten kirjojen lukemisesta, joissa sattui juuri jotain

tällaista outoa, että asunto ryöstetään keskellä kirkasta päivää sillaikaa kun asukas on

jääteellä rantabaarissa.

Nyt puuttui vain, että olisi tapahtunut jotain vielä oudompaa ja absurdimpaa.

Hän istuutui, sillä rosvot olivat jättäneet hänelle yhden keittiötuolin. Juuri sen

rikkinäisen, jonka selkänoja natisi inhottavasti. Myöskin rikkinäinen jääteekone, joka

teki jääteestä kiehuvan kuumaa oli jätetty. Sekä puhelinvastaaja.

Huomaavaisia rosvoja. Veivät puhelimen, mutta jättivät puhelinvastaajan, jos

siinä olisi jotain tärkeitä viestejä hänelle.

Tai ehkä rosvot jättivät hänelle viestin, hän säpsähti.

PLAY-nappula naksahti hänen etusormensa alla.

“Teille on kaksi viestiä.” Puhelinvastaajan mitäänsanomaton

naisäänisyntetisaattori sanoi ja alkoi pyörittää äänitallenteita: “Tämä on häiriösoitto, ja

toivon, etten keskeyttänyt mitään tärkeää. Halusin vain muistuttaa, ettei elämä ole

itsestään selvää, eikä soittaja ole aina hyvä kaveri, vaan voi olla kuten minä, eli joku

turhautunut performanssitaiteilija. Älkää olko huolissanne, tämä ei tule toistumaan.

Hyvää elämänjatkoa!”

Toinen viesti oli tämä: “Tämä on toinen häiriösoitto, ja kuten jo edellä sanoin:

Elämä ei ole itsestään selvää, eikä roskakori ole aina siinä missä pitäisi. Hyvää

illanjatkoa.”

Dow huokaisi hengästyneenä elämän loputtomaan ironiaan ja pyyhkäisi

mediataideteokset pois vastaajastaan.

“Ei viestejä.” Vastaaja sanoi. Eipä tietenkään, hänhän juuri tyhjensi ne.

Hurjaa. Televisio oli myös jätetty. Sitä oli kyllä yritetty saada irti seinästä, mutta

11

aika ei ollut kai riittänyt. Ääni oli väännetty aivan pienelle, mikä oli hyvä, sillä menossa

oli juuri ylettömän tylsä sunnuntaivisailu, jossa studioyleisö taputti ja nauroi aina, kun

juontaja sanoi jotain, tai pyöräytti kättään, tai liikautti hieman sormeaan. Silmien

pyöritys olisi riittänyt tappamaan yleisön nauruun. Niille annettiin varmaan jotain

ilokaasun johdannaista ennen lähetystä.

Pitäisi kai soittaa poliisille ja ilmoittaa ryöstöstä. Kyllä. Niin kai kaikki muut

tekisivät tällaisessa tilanteessa, eikä hän poikennut valtavirrasta niin paljoa, että olisi

tehnyt toisin. Alakerrassa oli kolikkopuhelimia.

Hän ei ehtinyt edes kolmanteen kerrokseen asti, kun vastakaapattu

matkustajalentokone syöksyi kerrostalon seinän läpi toisen kerroksen kohdalla saaden

talon muuttumaan vähemmän virtuaalisen näköiseksi. Lentokoneen ohjaaja oli saanut

katatonisen paniikkikohtauksen lentokonekaappareiden rynnistäessä ohjaamoon heti

nousun jälkeen ja varakapteeni oli juuri vähän ennen rynnistystä mennyt vessaan

oksentamaan, joten mitään ei ollut tehtävissä.

:)

“Mitä minä teen?! Mitä minä teen?!”

Pal Ast Turmidhin kauniin kaupungin laidalla asuvan Doodley Hermanin

uusantiikkinen viihdekeskus (yhdistetty televisio, tietokone, radio, CD, jääkaappi ja

mikroaaltouuni) oli juuri rikkoutunut eikä ollut enää vaihtoehtoja. Tylsyys hiipi

huoneeseen ja sai Doodleyn naputtamaan laiskanlinnan selkänojaa pilalle purruilla

kynsillään kiihtyvällä tempolla.

Täytyi soittaa. Soittaa apua. Saada se taas toimimaan. Se täytyi saada toimimaan,

koska viiden minuutin kuluttua alkaisi se harvinainen elokuva, jota hän oli odottanut

uusittavaksi kolme kuukautta, koska hänellä ei ollut varaa tilata sitä tilauskanavilta! Se

alkaisi, eikä hänen viihdekeskuksensa toimisi! Täytyi soittaa apua! Se täytyi saada

toimimaan!

Puhelin! Onneksi hän ei ollut yhdistänyt puhelintaan viihdekeskukseen, onneksi!

Nopeasti! Nopeasti...

“Hälytyskeskus. Onko teillä ongelmia?”

12

“Viihdekeskus... rikki... apua!” Doodley köhisi luuriin.

“Pysykää rauhallisena, apu on jo tulossa. Älkää laskeko luuria pöydälle... Haloo?

Haloo, oletteko vielä siellä? Haloo?”

He tulivat liian myöhään.

:)

Dow heräsi ambulanssissa. Hän olisi huutanut kivusta, ellei happinaamaria pitelevä

ensiapuhoitaja olisi painanut naamaria tiukemmin hänen kasvoihinsa.

“Tämä heräsi!” Ensiapuhoitaja huusi ambulanssikuskille.

“Pidä se hereillä, se ei saa vaipua koomaan!” Kuski huusi takaisin.

“Miten?” Ensiapuhoitaja kysyi yrittäen pidellä Down hulluna heiluvia käsiä

aloillaan. “Tiedän kyllä miljoona keinoa nukuttaa, mutta en muista juuri nyt yhtään

keinoa pitää hereillä.”

“No nukuta se sitten! Vaipukoon koomaan, jos ei osaa käyttäytyä

ambulanssissa!”

Hetken päästä Dow oli taas tajuton.

:)

Median presidentti Wergurt seisoi mustan virkalimusiininsa takapenkillä heilutellen

kättään kuvitelluille kansalaisille kattoluukusta.

“Ei täällä oo ketään!” Hän valitti neuvonantajalleen Dajin Johnsonille, joka

katseli tyhjiä katuja ikkunasta. Vain muutamia huoria käveli siellä täällä edestakaisin,

muutamia pummeja nukkui porraskäytävissä ja joukko sekalaisia chat-hologrammeja

potki toisiaan erään mainostaulun päällä ja kaikki huusivat: “Onko täällä juttuseuraa?!”

Ei näkynyt hurraavia ihmisjoukkoja, ei taputuksia, ei serpentiinejä. Ei

ilotulituksia eikä paraateja.

Salamavaloja oli silti. Poliitikot olivat nimittäin sellainen harvinainen

paranormaali ilmiö, että menivät he minne tahansa, heidän ympärillään oli

salamavaloja. Jos heidät pistettiin eristettyyn koppiin, jossa ei ollut yhtään toimittajaa

13

tai kameraa, alkoivat kopin valot varmasti räpsiä salamavalojen lailla.

“Ei vaikuta siltä, että ihmisiä olisi teitä katsomassa.” Dajin kehitti itsestään

itsestään selvän kommentin. “Naamasi ei taida enää kiinnostaa ihmisiä.”

“Vai niin!” Wergurt sanoi vihaisesti. “Menenkin sitten heti palattuamme

plastiikkakirurgille! Saavat tehdä sellaisen naaman, joka kiinnostaa!”

“Eihän se käy! Sinä olet presidentti!” Dajin esteli hätäisesti.

“Miten se muka estää minua käymästä plastiikkakirurgilla?”

“Kukaan presidentti ei tee niin!”

“Ehkä olisi aika tehdä. Ainakin sillä yhdellä naapurivaltion presidentillä

kannattaisi, sehän on ruma kuin mikä! Hyvä, että kansa kehtaa katsoa sitä!”

“Mutta se olisi liian selvä kannanotto. Jos kansa näkisi, kuinka muutat naamaasi

leikkauksella, niin saisimme uskonnolliset ääriliikkeet ja luontoaktivistit

kimppuumme!”

“Entä sitten?”

“Ajattele seuraavia vaaleja. Menettäisit ääniä kuin syöpää sairastava kavereita.

Jyrkät kannanotot ovat hengenvaarallisia!”

“Hyvä on, hyvä on. Mutta kasvatan ainakin viikset, sanovat parturit mitä

sanovat!”

“Ne saattavat pitää sitä kannanottona.”

“Minä kasvatan viikset ja sillä selvä! Jos ei partureille kelpaa, niin äänestäkööt

jotakuta muuta!”

Presidentit ei sitten tajua mitään politiikasta, Dajin ajatteli synkästi.

:)

Ronlan Lashlei - multitaiteilija, jonka päähän oli asennettu seitsemän

luovuusgeneraattoria (kaikki aivojen lisälaitekehittelyn huippua) heräsi siihen, että

hänen suunnittelemansa hanskapuhelin värisi hänen kädessään. Hän nosti kätensä

naamansa eteen ja vastasi.

Sitten hän muisti, että kyseessä ei ollut näköpuhelinhanska, vaan ensimmäisen

sukupolven audiopuhelin ja laittoi peukalon korvaansa.

14

“Haloo?”

“Joel Cool radiokanava ykköseltä, huomenta! Haastattelen teitä kahden tunnin

kuluttua suorassa lähetyksessä ja olen kuullut, ettette pidä yllätyshaastatteluista, joten

soitin teille näin etukäteen.”

“Selvä, mutta annan kuuluisia nerokkaita vastauksiani vain, jos minulta kysytään

hyviä kysymyksiä.”

“Kuten millaisia?”

“Hyvä kysymys, keksi lisää samanlaisia.” Ronlan sanoi, otti sormen korvastaan

ja puristi kätensä nyrkkiin.

Yhtäkkiä hän huomasi, että joku tuntematon nainen nukkui hänen vieressään

päällään 1700-luvun lopun muodin mukainen röyhelömekko, joka oli tehty

mansikanmakuisesta syötävästä kankaasta. Hän huomasi valmistajan leiman valkoisessa

peruukissa, joka oli fruktoosia.

Katsellessaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, ettei ollut yhdessäkään

omista asunnoistaan. Tämän asunnon seinillä ei ollut ainuttakaan modernia veistosta

eikä lasista gobeliinia. Lattiapinta-alaa ei peittänyt yksikään ympäriinsä juoksenteleva

matto.

Hän oli hetken aikaa jännittynyt ja eksyksissä, mutta huomasi sitten, että olikin

unessa yhdessä pysyvistä unimaailmoistaan, jotka oli ladattu hänen selkäytimeensä

(siihen ainoaan paikkaan, johon sopi jotain lisää lataamaan) ja rentoutui.

Hän päätti herättää naisen ja kysyä, tiesikö hän näkevänsä unta, mutta nainen

olikin kuollut jossain vaiheessa, joten hän lähti sen sijaan lentelemään unimaailmansa

huoneiden ja salien poikki kuten yleensä teki. Ehkä löytämään uuden kirjan käytävältä.

:)

Kun Dow heräsi, oli pimeää.

Se sai hänet epäilemään, oliko hän itseasiassa herännyt ollenkaan. Ensimmäinen

ääni, jonka hän kuuli oli ärsyttävän iloista mainosmusiikkia, jota revenneet

paperikaiuttimet särkivät saaden aikaan vielä enemmän ärsytystä.

“Middä minä olen?” Dow kysyi pimeydeltä. Pimeyteen avautui kuin

15

vastaukseksi ovi ja tukkahiuksinen sairaanhoitaja sytytti valot huoneeseen. Kun

sateenkaaren värit lakkasivat leviämästä pitkin Down silmiä, hän tuli siihen tulokseen,

että makasi sairaalasängyssä muoviletkut nenässään.

“Mitä sanoitte?” Arviolta nelikymmenvuotias sairaanhoitaja kysyi ja vilkaisi

rutiininomaisesti piippaavia laitteita Down vieressä.

“Middä olen? Midä dapahdui?”

“Olette Median keskussairaalassa. Lentokone törmäsi taloonne. Olette olleet

erittäin syvässä koomassa vähän yli kuukauden. Vain te ja eräs lentokoneen matkustaja

selvisitte hengissä. Kaikki muut kuolivat.”

“Kuukauden?” Dow yritti kääntää sisäistä kelloaan kuukauden eteenpäin.

“Midun daloni ryösdeddiin!”

“Ei, vaan lentokone törmäsi siihen.” Hoitaja sanoi ystävällisesti. “Niin ainakin

papereissanne lukee.”

“Lentokone? Niin, mutta vähän ennen ditä! Olin juuri menodda alad doittamaan

poliideja, kun tuli de hidveä däjähdyd! Minun pitää pääddä doittamaan

vakuutudyhddiööni -”

Dow yritti nousta ja huomasi, etteivät hänen jalkansa toimineet kuten piti.

“Olen hyvin pahoillani, mutta halvaannuitte vyötäröstä alaspäin. Jalkalihaksenne

ovat todella pahoin palaneet, monissa kohdin tuli on yltänyt luuhun asti. Jouduimme

myös amputoimaan oikean kätenne.”

Hämmentyneenä Dow liikutteli oikeaa kättään, joka päättyi nyt hauislihakseen.

Hän nosti peittoa ja näki jalkansa, jotka olivat ohuet kuin luurangolla ja aivan siteiden

peitossa. Siteiden alla ne olivat pelkkiä mustiksi palaneita oksia.

“En huomannudkaan.” Hän sanoi ja katsoi vasenta kättään, joka oli onneksi

aivan kokonainen. Peukalossa oli sininen, mutta jo haalistunut biolääkelaastari.

“Ai, siihen lensi joku pieni sirpale, emme ole muistaneet ottaa laastaria pois.”

Hoitaja sanoi, repäisi laastarin irti, laittoi sen taskuunsa ja hymyili. “Mukavaa, ettette

ala riehumaan käden tai jalkojenne takia kuten eräät. Jotkut heittelevät letkut pois ja

kiroilevat, vaikka niille olisi annettu tupla-annos rauhoittavia. Ajatelkaa positiivisesti,

voitte saada nyt vaikka paremmat robottiraajat tilalle. Oletteko muuten vasenkätinen?”

“En, olin oikeakädinen.” Dow sanoi tuumien itsekin, miksi hän otti jutun niin

16

tyynesti. Hän heilutteli kädentynkäänsä kuin olisi aina heilutellut sitä pelkkänä tynkänä.

“No, sitten ei mitään.” Hoitaja sanoi ja pöyhi tottuneesti viereisessä vuoteessa

vihanneksena makaavan koomapotilaan tyynyjä. “Tohtori tulee kohta katsomaan teitä,

kun olette nyt viimein hereillä. On niin paljon järjesteltävää. Tuo puhevikakin pitää

korjata. Se johtuu varmaan shokista.”

:)

Pitkä, musta limusiini parkkeerasi kadunkulmaan Media Cityn huonomaineisimmalla

asuinalueella. Sellaiset vanhat klassikkoautot kuten limusiinit olivat rikkaiden

suosiossa.

Huonokuntoisia katuja varjostavien ruskeiden kerrostalojen kätköistä ilmestyi

joukko nuoria poikia koputtelemaan auton tummennettuja takalaseja. He olivat näöltään

sitä epätoivoista narkkariluokkaa, joka ryösteli ohikulkijoita HI-viruksen saastuttamilla

neuloilla ja kotitekoisella hermokaasulla.

“Mitä nuo hommaa?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, kun yksi musta poika

työnsi nenänsä littanaksi mustaan lasiin.

“Ne luulee meitä varmaan joksikin huumediilereiksi. Ei muuten noin

kokoontuisi.” Tuottaja sanoi.

“Erg!” Mainosmestari komensi autonkuljettajaa. Leveäharteinen kuljettaja avasi

oven ja astui ulos autosta musta, puolen metrin pituinen teräspatukka kädessään.

Poikajoukko hävisi nopeasti takaisin kujille.

“Käy hoitamassa homma nopeasti.” Tuottaja sanoi Ergille. “Meillä on kiire.”

“Selvä.” Erg sanoi, vilkaisi raihnaista rakennusvanhusta, avasi ulko-oven ja

nousi sprayväreillä sotketut betoniportaat ylös.

Hän koputti oveen talon toisessa kerroksessa.

“Kuka vittu siellä on?” Kysyttiin oven toiselta puolelta. Televisiossa oli

aneemisista naurunpyrskähdyksistä päätellen menossa jokin iltapäivän komediasarja.

“Mainosmestari kaipaa rahojaan.” Erg sanoi ja työnsi oven auki

polymeerilihaksillaan. Turvalukon osat singahtivat ilmaan kuin vieterit.

17

Sisällä syntyi hetkessä yhden miehen yleinen paniikki.

“Älkää hätäilkö, minulla on kyllä hänen rahansa... “ Narkkari sepitti pelokkaasti

ja kompuroi asuntonsa pieneen keittiöön, joka oli täynnä käytettyjä piikkejä,

rusennettuja oluttölkkejä ja puoliksi syötyjä kasvispizzoja. Yhdestä tiskipöydän

alakaapista kurkisti arviolta kymmenvuotias poika, jolla oli vain liian iso, verentahrima

paita päällään.

“Tässä ne rahat ovat... “ Narkkari sanoi sormet vapisten ja otti mustan

muovilaukun jääkaapin kylmälokerosta.

Erg nappasi laukun Narkkarin kädestä ja avasi sen. Se oli pullollaan siististi

rullalle käärittyjä uusia seteleitä.

“Siinä on kaikki ne sata tonnia, ei yhtään vähempää.”

Erg otti hitaasti kaksi raharullaa laukusta ja pisti ne pikkutakkinsa taskuun,

työntäen ne kahdella sormellaan ryttyyn aivan taskun pohjalle.

“Missä rahat?” Hän kysyi narkkarilta.

“Siinä ne sata tonnia on kaikki.” Narkkari sanoi pyyhkien hermostuneena

käsiään housuihin. Hikinoro valui hänen poskelleen.

“Tästä puuttuu muutama tonni.” Erg sanoi ilmeettömästi.

Narkkari vääntelehti ja otti tukea tiskipöydästä. Hänen ohuet sormensa yrittivät

puristautua nyrkkiin siinä onnistumatta.

“Sinä pistit sinne taskuun pari niitä... “ Hän sanoi hiljaa.

Erg iski narkkaria patukalla niin lujaa ja nopeasti, että kallo halkesi useampaan

osaan. Narkkari rojahti lattialle ja verta alkoi valua hitaasti hänen suustaan. Poika

vilkaisi ulos kaapista ja katsoi ruumista mustilla silmillään. Hän ei näyttänyt olevan

perillä siitä mitä tapahtui.

“Tuossa sinulle.” Erg sanoi ja pudotti laukun pojan eteen lattialle. Sitten hän

kääntyi ja käveli olohuoneeseen. Televisiossa mainostettiin uutta kynsilakkaa, joka

säännöllisesti käytettynä korvasi täysin oikeat kynnet.

“Maksoiko se?” Mainosmestari kysyi, kun Erg palasi autoon.

“Ei.” Erg sanoi ja starttasi moottorin.

“Hakkasitko sen?” Tuottaja kysyi.

“Jep.”

18

“Hyvä juttu. Lähdetään.”

:)

“Uusi Mandy-partavesi takaa sen, että naiset pyörtyvät käsivarsillenne. Sen raaka-

aineina käytetään vain puhtaimpia keinotekoisia kasviuutteita, kiihottumista lisäävää

öljyä, viherlootusta ja kloroformia. Osta nyt, ja kaverisi tyttöystävä alkaa kiinnostua

sinusta aivan uudella tavalla!”

:)

Mainosmestari ja Tuottaja. Heidän oikeita nimiään ei kannattanut mainita, tai saattoi

löytää itsensä lahden pohjasta betonisandaalit jalassa. He olivat Median mahtavimmat

miehet. He pelasivat korttia limusiininsa takapenkillä, joka oli sisustettu 1700-luvun

kartanoksi.

“Miten bisnekset menee... tai menevät?” Tuottaja kysyi ja nosti kortin.

“Kumpaa puolta tarkoitat?” Mainosmestari kysyi ja nosti myös kortin.

“Televisiota vai alamaailmaa?”

“Noin yleensä vain.” Tuottaja sanoi ja nojautui lumiapinoiden turkeista tehtyyn

istuimenpäälliseen. “Kasvaako suosio, pysyykö ennallaan vai laskeeko?”

“Kasvamaan päin, sanoisin.” Mainosmestari sanoi. “Huomenna aloitetaan uusi

muoti-ilmiö, ensi viikolla alkaa presidentin... mikä sen nimi nyt olikaan?”

“Wergurt.”

“Niin, sen uudelleenvalintakampanja ja ensi viikoksi on suunnitteilla ihan uusi

poprocktähti. Hyvältä näyttää, vaikka onkin alkanut tuntumaan siltä, että jotain uutta

aaltoa olisi nousemassa. Huumebisnes on pysynyt ennallaan, asekauppa kasvanut

hieman ja orjakauppa laskenut hieman, mutta vähemmän kuin odotimme. Yhteistyö

kansainvälisen mafian kanssa pelaa hyvin.”

“Entä pörssi, elinkauppa, salakuljetus ja prostituutio?”

“Ennallaan nekin. Kiristys ja lahjonta myös ennallaan.”

“Kolmetoista.” Tuottaja sanoi.

19

“Pahus. Uusi peli?”

“Mikäpä siinä, kunhan hoidan ensin päivän työt.” Tuottaja otti puhelimen

käteensä ja valitsi sihteerinsä numeron pikavalinnasta.

“Joko olet tehnyt sen? Tee se! Erota! Ei. Ei. Tarjoa kaksisataa miljoonaa. Ei. Hei.

Pusi pusi. Niin minäkin sinua. Ei. Ei.” Tuottaja sulki puhelimen.

“Kun nyt olet päässyt puhelutuulelle, niin viitsitkö hoitaa munkin juoksevat

työt?” Mainosmestari kysyi korttien sekoittelun lomasta.

“Okei.” Tuottaja valitsi Mainosmestarin sihteerin numeron ja alkoi taas

esittämään tiukkoja mielipiteitä.

“Hei, nukketehtaasta erityiskysymys. Mitä niille jalattomia ja kädettömiä lapsia

synnyttäville mallinukkefiguureille tehdään? Ne mätänevät varastoihin, kun kukaan ei

osta.” Tuottaja kysyi laittaen puhelimen hetkeksi syrjään. “Ajattele, ehkä ihmiset ovat

tulleet järkiinsä!”

“Älä koskaan aliarvioi ihmisten tyhmyyttä. Ne ostaa mitä vaan, jos sitä

mainostaa tarpeeksi. Käynnistetään mainoskampanja.”

“Käynnistäkää mainoskampanja!” Tuottaja sanoi puhelimeen ja sulki sen. “Mitä

nyt tehdään?”

“Viljellään viittauksia.”

Sitten he jakoivat toisilleen kortit.

:)

Median keskussairaalan ensiapuosaston toisen ylilääkärin nimi oli Sid Stifeor. Hän oli

ohut persoona, kuten useimmat ihmiset maailmassa. Paljon ohuempi kuin esimerkiksi

Thedan Niers, eikä siksi läheskään yhtä kiinnostava. Hänestä eivät olisi olleet

kiinnostuneita edes hänen lähimmät sukulaisensa, jos olisivat muistaneet hänen olevan

elossa.

Toisin kuin Thedanista, josta löytyi kiinnostavuutta kahden edestä. Thedan Niers

oli poliisilääkäri ja piti työssään huolen siitä, että sairaalaan tuodut roistot tai

lainrikkojat joutuivat käsirautoihin heti, kun heidän haavansa oli paikattu. Hän oli

erittäin pätevä ja kokenut hommassaan. Saanut kaksi mitalia urheudesta.

20

Parhaiten hänen olemustaan kuitenkin kuvasi tällä hetkellä sana väsynyt. Hän oli

juuri käynyt tuuraamassa vuodeosaston kollegaansa, joka oli väliaikaisesti

mielisairaana.

Hän oli ajanut hissillä yläkerran vuodeosastolle ja kuulustellut juuri koomasta

herännyttä lentokonetapaturman uhria. Monimutkainen tapaus, se. Uhri väitti, että hänet

oli ryöstetty juuri ennen lentokonetapaturmaa ja vakuutusyhtiö väitti, että hän keksi

ryöstön omasta päästään suurempien vakuutuskorvausten toivossa, eikä alkanut

maksamaan sen takia mitään sairaalakulujakaan jonkin uuden lisäpykälän nojalla.

Hän huokaisi syvään. Tällaiset tapaukset säälittivät häntä aina hieman. Kuukausi

koomassa pudotti teknologisen kehityksen kelkasta armottoman tehokkaasti.

Pahimmillaan hän saattoi kulkea koko elämänsä jälkijunassa, pääsemättä koskaan

päivityksissään ajan tasalle.

“Thedan Niers! Raiskauksen uhri huoneessa viisitoista on valmis kuultavaksi!”

Kuului ilmoitus hänen korvansa takana olevasta virallisesta sairaalamallisesta

viestinappista.

“Olen menossa.” Hän sanoi käytävän valvontakameralle ja asteli pikamarssia

huoneeseen viisitoista.

Tutkimussängyllä makasi nuori nainen, joka oli laastaroitu ja kääritty siteisiin

joka puolelta. Nainen oli vaatteista (tai vaatteiden puutteesta) päätellen ilotyttö, vaikka

eihän sitä enää nykyään erottanut. Ennen sentään näki siitä otsamerkistä, kuka oli ja

kuka ei, mutta sitten nekin poistettiin käytöstä, kun tavalliset kansalaiset alkoivat

käyttää niitä muodin vuoksi.

“Kuha hinä olet?” Nainen kysyi ja Thedan näki, että naisen kielessäkin oli

biolaastari.

“Poliisilääkäri Thedan Niers.” Thedan esitteli itsensä.

“Poliihilääkähi? Hittenhän te otatte hen hyöstäjän kiinni!”

“Mitä tapahtui?” Thedan otti muistikirjansa esiin käynnistäen sen ja istuutui

tuolille sängyn viereen.

“Minut hyöhtettiin kehkellä kihkahta häivää! He hoihto hei kaikki hultaihet

lävihtyhheni!” Nainen kertoi yrittäen välttää puraisemasta kieleensä.

“Siitäkö nämä arvet tulivat?”

21

“Niin! He hepi kohvahenkaat, nenähenkaat, hilmäkulmahenkaat, kielikohun,

napakohun, nännihenkaat ja hannehenkaatkin! Eihä tämä ollut enhimmäinen kehta!”

“Niin, sellaista se on nykymaailmassa... Kerrotko työpaikkasi?”

“Olen thippahina keskustan tohnihavintolassa. Hiinä, honka hatolla on

vuohihtohata. He hyöhtäjä oli muuten itämaalaihen näköinen!”

“Niin, suurin osa heistä on.”

“Hei, onko henitaalikohuni vielä hallella?!”

Thedan vilkaisi.

“Näyttää olevan.”

“Huh, hitä he pahkiainen ei hentään huomannut! Viime hellalla hekin meni! Ai

niin, nimeni on Hudi Cehbicehn.”

“Rudi Cerbicern?”

“Niin, aivan.”

“Oletko sukua Eduard Cerbicernille?”

“Ehuahd on hehkkuni, miten niin?”

“Tuli vain mieleeni, että hänethän on etsintäkuulutettu?”

“Niin, hellaisia hoihtoja ja hikollihia on koko Cehbicehnien huku, minua ja äitiä

luhuunohhamahha. Joh haatte hen kiinni, niin hanohaa, että tehveihiä Hudilta ja lyöhää

hitä kunnolla naamaan!”

“Niin, ehkäpä. Levätkää nyt, teidän täytyy vastata vielä eräälle meidän

erikoisasiantuntijallemme yksityiskohdista ja sitten tänne tuleekin varmaan raiskattujen

tukiryhmä puhumaan kanssanne.”

“Taah ne! Ne häihitsee jo muutenkin töitäni tohnibaahissa!”

“Yrittäkää jaksaa.” Thedan sanoi ja sammutti muistikirjan.

“Täällä olisi toinen samanlainen tapaus.” Sairaala-apulainen huusi ovelta.

“Taitaa olla taas uusi ryöstöaalto menossa.”

“Osmir voi hoitaa sen, en ehdi nyt, kahvituntini alkaa näillä minuuteilla.”

Thedan selitti toiveikkaasti kelloaan vilkuillen ja kiiruhti kahvioon.

:)

22

Ennen Michael D. Blackin, maailman suosituimman artistin (ainakin myyntilukujen

mukaan), stadionkeikan alkua sattui ikävä onnettomuus.

“Mitä tapahtui?” Supertähti kysyi soolokitaristilta, joka teippasi plektroja

sormiinsa.

“Zeff taittoi niskansa.” Soolokitaristi vastasi.

“Tä?”

“Se yritti virittää bassoaan.”

“Ai... jaa. No, sano roudareille, että pistää sille sen basson kaulaan, mustat lasit

päähän ja tuohon kaiuttimeen nojaamaan. Ei kukaan kuitenkaan kuule soittoa kaiken sen

yleisön kiljumisen yliAAARGH!”

Michaelin tuskaisen huudon takia hänen nenästään alkoi valumaan jotain sinistä

ainetta. Se näytti hiusväriltä. Miksi nenästä valui hiusväriä? Pureutuiko aine nykyään

kallon läpi?

“Mitä nyt, Michael?”

“Vieroitusoireita vain... täytyy lähteä ottamaan se piikki...”

Michael hoiperteli takaisin lavan taakse jättäen jälkeensä sinisten tippojen

vanan.

:)

Presidentti Wergurtin neuvonantaja Dajin Johnson paiski ylitöitä kampanjatoimistossa.

Kukaan ei ollut enää kiinnostunut presidentistä ja se johtui jostakin. Mutta mistä?

“Miksei kukaan enää ole kiinnostunut presidentistä, kansan johtohahmosta?

Eilenkään ei ollut yhtään kunnon kansalaista heiluttelemassa lippuja kadunvarsilla!”

Dajin kysyi turhautuneena vaaliavustajilta, jotka liimailivat presidentin

hologrammikuvia kahvimukeihin. Kun kuppeihin kaatoi kuumaa kahvia, presidentin

suu levisi maireaan hymyyn.

“Se on aika helppo selittää.” Sanoi yksi avustaja. “Eilen oli Michael D. Blackin

konsertti. Kaikki olivat katsomassa sitä.”

Dajin seisahtui.

“Kaikkiko?”

23

“Niin no, eivät kaikki, mutta suurin osa teidän kannattajistanne on nuoria tai

keski-ikäisiä naisia ja miehiä, ja naiset raahaavat miehensä aina mukanaan sen

konsertteihin. Ne, jotka eivät pidä Michael D. Blackistä, eli lähinnä eläkeläiset, eivät

muutenkaan kuulu teidän kampanjanne kohteisiin.”

Dajin valaistui.

“Olet oikeassa, eilen todella oli jokin konsertti. Minunkin vaimoni puhui siitä

jotain, mutta en ehtinyt kuunnella.”

“Hei, eikös presidentti vieraile tänään lastenkodin avajaisissa?” Avustaja kysyi

yhtäkkiä innokkaasti, kuin olisi juuri saanut kauan kadoksissa olleen muistinsa takaisin.

“Niin tosiaan tekee. Kuinka monta henkivartijaa sinne tarvitaan?”

“Ainakin viisi. Pennuista ei koskaan tiedä, milloin ne rupeaa kuolailemaan

presidentin puvulle kesken TV-lähetyksen.”

“Aivan, lapset ovat arvaamattomia pirulaisia.”

“Minä voin hoitaa sen.” Avustaja lopetti tarrojen liimaamisen ja kiiruhti

touhukkaana puhelimeen.

Dajin mietti Michael D. Blackiä. Saisikohan hänet mainostamaan Wergurtia? Tai

onnistuisiko se toisinpäin: Presidentti mainostamassa rocktähteä? Mikä ettei, kun

presidentin vaatteistakin myytiin mainostilaa.

:)

“Mistä on kysymys?” Televisio-ohjaaja kysyi apulaisohjaajalta, joka tarkkaili

katsojalukuja monitoristaan. Jokaisessa maailman televisiossa oli pieni anturi, joka

mittasi sitä, kuinka paljon kutakin ohjelmaa kullakin kanavalla katsottiin. Anturi oli niin

tarkka, että se pystyi jopa mittaamaan, kuinka monta ihmistä missäkin huoneessa oli

katsomassa ja osasi erotella kaikki satunnaiset katsojat, jotka vain kävelivät television

ohi ja vilkaisivat sitä.

“Eikö Kalaravintolashowlla ole tarpeeksi katsojia?” Ohjaaja jatkoi ensimmäistä

kysymystään hieman tarkennettuna.

“Ei, melkein yhtä huonot luvut kuin silloin, kun lähetimme kaksi tuntia

mustalaislaulujen parhaimmistoa suorana lähetyksenä.” Apulaisohjaaja sanoi.

24

“Miksei Kalaravintolashow kelpaa? Pubshow oli menestys, Liharavintolashow

samaten! Hitto, ne piti jopa Suoli- ja Sokeritautisten Kahvilashowsta!”

“No, kaikkia ei voi miellyttää.”

“Kaikkia PITÄÄ pystyä miellyttämään! Se on meidän tarkoituksemme, meidän

pyhä tehtävämme! Vaikka se olisi mahdotonta, siihen meidän täytyy pyrkiä!” Ohjaaja

selosti suurieleisesti.

TV-ohjauksen käsikirja, ohje yksi:

Pyri miellyttämään kaikkia

“Ai niin, tosiaan. Mutta en minäkään juuri pidä kalaravintoloista. En ole syönyt

kalaa sen jälkeen, kun näin dokumenttikanavalta jutun siitä, että nykyään vesistöt on

niin saastuneita, että kaikki pyydystetyt kalat pitää pistää hirveiden puhdistusseosten ja

laitosten läpi -”

“Hemmetin hemmetin hitto.” Ohjaaja sanoi, koska luuli, ettei televisiossa saanut

kiroilla (syyn tähän harhaluuloon saatte tietää seuraavassa jaksossa). Sen sanottuaan hän

rauhoittui nopeasti ja istuutui tuolille.

“Annetaanko näkyä loppuun asti vai katkaisenko jo nyt?”

“Anna näkyä. Ne, jotka tätä katsovat, ovat varmasti niin hulluja, että lähettävät

meille pommiuhkauksia, jos katkaisemme shown kesken.”

“Mikä olikaan seuraavana vuorossa? Hei, oletko sinä mun isi?”

“Niin, se hajonneiden perheiden perhesarja. Onneksi se on suosittu,

Mainosmestari tulee nimittäin käymään tänään.”

:)

Dow Winslow istui rullatuolissa sairaalavuoteensa vieressä. Hänestä tuntui mukavalta

vain istua tavallisesti kuukauden makaamisen jälkeen.

Hän oli lueskellut lehtiä. Katsonut uutiskanavaa. Syönyt uutta, maukasta

pikaruokaa, joka oli keksitty kaksi päivää lentokoneturman jälkeen. Hän oli jo tottunut

uuteen muotiin, joka oli aivan erilaista kuin kuukausi sitten. Samoin hän oli tottunut

25

Yhdeksän Uutisten uuteen tunnussävelmään.

Ainoa asia, joka häntä harmitti oli se, että häneltä oli jäänyt viikon kestänyt

narsubuumi väliin. Narsut olivat marsun ja norsun sekoituksia. Joku oli ajatellut, että

sellaiset olisivat kivoja kotieläimiä. Viikon ajan jokaisella trenditietoisella täytyi olla

narsu tai kaksi lemmikkieläimenä, muuten pidettiin vanhanaikaisena. Nyt niitä sai

lähimarketista kolme yhden hinnalla, mutta eihän niitä kukaan enää ostanut.

Dow ajatteli sellaisen ostamista.

Kesän viimeiset hellepäivät ennen kuumaa syksyä olivat menossa ja edessä oli

hikinen talvi. Kaikenkaikkiaan hän oli kuntoutunut onnettomuudestaan oikein hyvin,

ottaen huomioon, ettei hän saanut uusia jalkoja tai kättä vakuutusyhtiöltä, koska ei ollut

lukenut pienellä kirjoitettua tekstiä sopimusehdoissa. Se oli kirjoitettu muovipaperin

kuituihin lankalaserilla, koska eräässä kaksisataa vuotta vanhassa lakikirjassa sanottiin,

että niin sai tehdä, koska se ei ollut mahdollista.

No, se ei ollut mahdollista silloin, mutta nyt oli ja tekstin näkemiseen olisi

tarvinnut supermikroskoopin. Ne lähettivät hänelle kyllä surunvalittelukortin, jossa luki

koukeroisella fontilla:

OLEMME PAHOILLAMME MENETYKSENNE JOHDOSTA

Ja kulmassa oli vakuutusyhtiön logo.

“Onko täällä ketään?” Huusi joku ovelta. Dow nosti katseensa lattiasta ja näki

ovella noin kuusikymppisen, aistivammaisen muorin, jonka kulmakarvat olivat

kasvaneet yhteen ylähuulen kohdalta. Muorin kaulassa roikkui lappu, jossa luki mustalla

tussilla kirjoitettuna:

AUTA AISTIVAMMAISIA

OSTA ARPA

“Ostaa arpoja?” Muori kysyi reippaasti nostaen arpalehtiön päänsä yläpuolelle

kuin aikoisi lyödä sillä itseään.

“Mitä pirua sinä haluat?” Dow kysyi nähdäkseen, miten muori reagoisi.

26

“Arpoja! Viitosen kappale.” Muori ojenteli lehtiötä innokkaasti.

“Mitä on palkintona?” Dow kysyi.

“Lihahyytelöä. Itse tekemääni. Tässä kuva.” Muori intoili ja kaivoi

liivintaskustaan valokuvan, jossa oli lautanen. Lautasella oli jonkinlainen

tummanruskea, hyytelömäinen kakku, jonka päälle oli pursotettu hieman

huolimattomasti kermavaahtoa.

“Ei kiitos.” Dow sanoi inhosta värähtäen.

“Hieno on? Ostatko kaksi?” Muori kysyi.

“Ei kiitos, en nyt osta.”

“Etkö sinä ostakaan?” Muori katsoi Dowta kummissaan.

“En.”

Muori oli hetken hiljaa. Ymmärsikö hän käsitettä ei? Hänet oli ehkä muunneltu

sellaiseksi.

“Kaikki ostavat, ja yleensä kaksikin. Tuokin osti. Se mukava mies tuolta. Se,

jolla ei ollut kävelykeppiä. Sekin ei ensin ostanut, mutta osti kuitenkin sitten! Osti osti!”

“Niinpä tietenkin, näytät niin säälittävältä.”

“Eikö yhtään arpaa?” Muori kysyi hieroen kurkkuaan tärisevällä kädellään.

“Ei.” Dow sanoi painokkaasti.

“Voiko hän ostaa, voiko?” Muori huomasi koomapotilaan toisessa sängyssä ja

intoutui taas hieman.

“Ei. Hän on koomassa.” Dow sanoi. “Kokeilkaa jotakin muuta.”

Muori tärisi hetken, kääntyi sitten hitaasti ja poistui huoneesta keikkuvalla

askelcombolla. Dow katsoi muorin hidasta menoa hetken aikaa, mutta sitten televisiossa

välkehtivä livekeikka kaappasi hänen huomionsa. Michael D. Black konsertoi suorana

ympäri maailmaa Intian pääkaupungista. Liveyleisönä koostui Intialaisista nuorista,

jotka olivat kai pimittäneet ruokarahojaan puolen vuoden ajalta, että saisivat liput

konserttiin.

Hänen huomionsa ei kuitenkaan kiinnittynyt siihen, että kyseessä oli (ainakin

myyntilukujen mukaan, mikä sietää mainita toisenkin kerran, koska se on niin

subjektiivinen käsite ja Intiassa elokuvista tehdään tahallaan yksinkertaisia ja halpoja,

jotta yleisö ei osaisi vaatia parempaa) niinku maailman suosituin muusikko, vaan se että

27

Michael D. Blackin päällä oli HÄNEN sininen hengenpelastuspukunsa. Selkämyksestä

erottui HÄNEN nimensä (vaikka sitä oli kyllä peitelty kiiltävillä hopeakoristeilla) ja

ranteessa roikkui HÄNEN pillinsä, jossa oli elefanttitarra.

Miten helvetissä HÄNEN ryöstetty hengenpelastuspukunsa oli joutunut Michael

D. Blackille? Vastaus tähän kysymykseen löytyy rivien välistä.

:)

Mainosmestari katseli tyytyväisesti myhäillen sporttiasuisia ohikulkijoita ja orgaanis-

muovisia palmuja, kun limusiini lipui rantakatua pitkin kohti Median televisiokeskusta.

Tuottaja näpytti viisiulotteista räiskintäpeliä limusiinin tietokoneella.

Päivä oli taas kuuma ja siitä tulisi vielä kuumempi, jos säätiedotusta oli

uskominen. Säätiedotukset olivat aina vähän erilaisia joka kanavalla riippuen siitä,

halusivatko mainostajat ihmisten ostavan sateen- vai auringonvarjoja. Oikeaa sadetta ei

oltu saatu vuosikausiin, mutta sitä ennustettiin silloin tällöin luvattiinpa joskus

hirmumyrskyjäkin, kun vakuutusyhtiöt niin vaativat.

Yhtäkkiä Mainosmestari näki nuoren miehen, joka istui mitäänsanomattoman

näköisenä tyypillisen merenrantakahvilan terassilla ja hänen alkukantaiset

kykyjenmetsästysvaistonsa heräsivät.

“Erg, pysäytä! Tuolla on seuraava poptähti!” Mainosmestari sanoi.

Erg jarrutti niin, että takana tuleva auto joutui kurvaamaan jalkakäytävän kautta

ohi. Klassikkolimusiini peruutti takaisin piskuisen merenrantakahvilan kohdalle.

“Kuka?” Tuottaja kysyi katsellen mitäänsanomattomia kasvoja tumman ikkunan

läpi.

“Tuo tuossa. Tummat hiukset ja vaaleat kasvot. Italiaanoa ja meksikaania

sekaisin.” Mainosmestari osoitti.

“Hmm. Ehkä, ehkä. Käydään hieman jututtamassa.” Tuottaja sanoi ja nousi

autosta.

“Minä parkkeeraan tuohon vähän taaemmas.” Erg sanoi Mainosmestarille, joka

nousi autosta ja suoristi imagosolmiotaan.

28

He kävelivät nuoren miehen luo kuin hallituksen agentit ja istuutuivat pöytään kuin

mafian palkkamurhaajat.

“Kiinnostaisiko tienata muutama miljoona rahaa?” Mainosmestari kävi suoraan

asiaan. Tuottaja tilasi sormien napsautuksella kaksi jääteetä.

“Tuota... Mikäpäs siinä, jos ei mitään ihmeempää tarvitse tehdä.” Nuorimies

ilmeili hieman yllättyneenä.

“Noilla kasvoilla se kyllä onnistuu. Osaatko laulaa?”

“Een nyt... en ainakaan kovin hyvin.” Nuorimies sanoi yhä enemmän

yllättyneenä.

“Entä tanssia?”

“En mitenkään erityisen hyvin.”

“Sillä ei ole mitään merkitystä. Laulun saa aina muutettua tietokoneilla ja

tanssiminen onnistuu kyberpuvussa.”

“Niin, mikä sun nimi on?” Tuottaja kysyi.

“Senag Poltas.” Nuorimies sanoi mietittyään hetken, kannattaako paljastaa

nimeään tuntemattomille, mutta arveli tiedon olevan riskin arvoista. “Ketä te olette?”

“Senag Poltas. Typerä nimi.” Tuottaja sanoi sivuuttaen miehen esittämän

kysymyksen. “Vanhempasi taisivat olla aika aukkoja. Ei kukaan osta levyä tuon

nimiseltä mieheltä.”

“Vaihdetaan sitä. Odotas, mietitään. Michael on hyvä, turvallinen ja tavallinen

nimi, siitä kaikki pitävät, mutta sukunimen pitää olla iskevä ja mieleen jäävä... Peace!

Michael Peace.”

“Se on hyvä nimi. Kvasilaatua.” Tuottaja sanoi. “Mutta täytyy tietysti...

Nimethän täytyy tarkistaa, samanlaisia nimiä ei saa olla oikeasti olemassa.”

“Mitä vielä, mehän ostetaan oikeudet tähän nimeen ja haastetaan muut Michael

Peacet piratismista!” Mainosmestari sanoi ja löi nyrkkiä pöytään. “Tästä lähtien sinä

olet ainoa Michael Peace!”

“Mitä?” Senag kysyi todella kummissaan.

“Me tehdään susta seuraava supertähti. Esiinnyt muutamissa konserteissa,

valokuvissa ja videoissa ja saat muutaman miljoonan rahaa! Helppoa.”

“Supertähti? Minusta?” Senag ihmetteli.

29

“Pistä vain nimi alle tähän sopimukseen, niin aloitamme heti hommat. Luomme

sinulle uuden imagon ja teemme levyn ja musiikkivideon ja sitten sinä vain häviät

johonkin, jos et halua olla Michael Peace pidempään. Kaikki tienaavat ja kaikki ovat

onnellisia.” Mainosmestari mainosti ja iski sopimuspaperin pöytään.

“Kuulostaa ainakin hyvältä.” Mies sanoi.

“Myös on hyvä.” Tuottaja sanoi. “Muistatko Mike Roadin?”

“Sillä oli se yksi suuri hitti viime kesänä ja se näkyi koko ajan televisiossa,

kyllähän minä sen muistan!” Mies sanoi.

“Ei ole näkynyt Mike Roadia sen jälkeen missään, eihän?” Tuottaja kysyi.

“Ei... “ Mies myönsi.

“Mike Road, tai oikealta nimeltään John Sweoy, kiertää nykyään maailmaa

asuen loistohotelleissa ja ajellen Porschella. Hänetkin löysimme tällaisesta kahvilasta ja

teimme hänestä viikossa supertähden.”

“Repäisimme hänen tapauksessaan hieman Mike-nimellä, mutta nyt on aika

palata tuttuun ja turvalliseen Michaeliin.”

“Tähänkö allekirjoitan?” Nuorimies kysyi nopeasti.

:)

“Tänään Dokumenttikanavan nostalgiaviikon toiseksi viimeisen illan päätteeksi

näemme ikivanhoja videopätkiä 2100-luvun taitteesta. Tuosta mullistusten ajasta, jolloin

mm. peruskoulujärjestelmä lopetti toimintansa, kun uusimpien sukupolvien tuoreimmat

jäsenet osasivat jo lukea ja laskea sujuvasti tullessaan vasta ulos äitiensä kohduista.

Huomenaamulla menemme vielä kauemmas historiaan, 2000-luvun alkuun

tutustumaan aikaan, jolloin avaruus ja sen äärettömät mahdollisuudet vielä kiinnostivat

ihmisiä. Näemme materiaalia ensimmäisistä Marsiin laskeutuvista astronauteista, joita

haukotutaa maiseman karuus ja tyhjyys. Tulkaa kaikki mukaan matkalle menneeseen,

jolloin ihmisiä vielä kiinnosti kupla nimeltä avaruus, yksinoikeudella

Dokumenttikanavalla! Mutta varoituksen sana: Dokumentti sisältää ajatuksia, joten sitä

ei suositella perheen pienimmille eikä nuorisopuolue Kunnon Kansalaisille.”

30

:)

Ensimmäinen miehitetty Mars-avaruuslento oli tunnetusti floppi. Hieno avaruusalus,

jonka runko oli täytetty joka puolelta virvoitusjuomien ja suklaapatukoiden mainoksilla

(yhtiöt sponsoroivat retkikuntaa) ei kiinnostanut ketään, vaikka astronauteilla tuli

laskeutumisen tuolle punaiselle sodanjumalan planeetalle viimein alkaessa ankara riita

siitä, kuka saisi astua ensimmäisen askeleen, vaikka alusta asti oli ollut selvää, että se

tehtäisiin yhtä aikaa.

Ja niinhän se lopulta tehtiinkin. Molemmilla astronauteilla oli silmä mustana,

kun he iskivät edustamiensa ylikansallisten yhtiöiden liput vierekkäin punaiseen

hiekkaan suorassa lähetyksessä.

Juuri kukaan ei katsonut sitä. Miksi olisivatkaan katsoneet? Olihan se nähty

hienoina tietokonesimulaatioina jo monta kertaa aikaisemmin.

Harva siis katsoi kuinka ensimmäiset ihmiset Marsissa potkivat planeetan kiviä

terässaappaillaan (syöden tietenkin samalla suklaapatukkaa ja juoden päälle

virvoitusjuomaa) ja heittivät kuperkeikkoja ja esittivät spontaania stand-up komiikkaa

tietokoneen laskemalla täysin oikealla ajoituksella.

Katsojaluvut jäivät todella pieniksi.

Osasyy tähän oli tietysti se, että superpallon finaali lähetettiin samaan aikaan

toiselta kanavalta.

“Tiedämme, tiedämme! Se olisi pitänyt ottaa tietysti huomioon jo aluksen

lähtöpäivänä!” Pahoiteltiin sponsoreille jälkeenpäin, mutta lisää mainosrahoitusta ei

avaruustutkimukseen enää herunut.

Avaruus oli out.

:)

Down seuraava päivä alkoi sairaalan oman televisioaseman uutisilla. Yleensä sairaalan

omalta sisäiseltä kanavalta lähetettiin vain vanhoja sairaalasarjoja ja Pilapaloja, joissa

esitettiin valvontakameroiden kuviin sattuneita hauskoja tai nöyryyttäviä tapahtumia

käytävillä, yleisissä vessoissa tai leikkaussaleissa, mutta nyt oli käynnissä suora lähetys

31

sairaalan pihalta.

Aistivammainen muori, joka oli yrittänyt myydä Dowlle arpoja, istui

ambulanssin katolla huutaen, että hänellä oli 30 kiloa muoviräjähdettä vyössään

valmiina räjähtämään heti, jos joku yritti koskea häneen.

Dow vaihtoi sairaalan kotisivukanavalta Media Cityn TV-kanaville. Julkisia TV-

kanavia ja yksityisiä nettikotisivuja oli vaikea erottaa toisistaan nykyään, kun nettisivuja

pystyi katsomaan TV:stä ja televisiokanavia nettisivuilta. Vaikeaksi erottamisen teki se,

että monet yksityishenkilöt lähettivät sivuilleen ammattitaitoisempaa ohjelmaa kuin

useimmat kaapelikanavat ja mainoksia myytiin yhtä innokkaasti molempiin, oli

kyseessä sitten srilankalaisen yksityishenkilön pyörittämä saippuasarja, jota lähetettiin

yhtä aikaa kolmella eri mainoskanavalla (sarja oli ikään kuin tauko-ohjelmaa mainosten

välillä) tai Alaskan metsänhoitosivuilla lähetettävä nettisivuja esittelevä esittelykanava,

jota lähetettiin Japanin TV-verkon kautta ensin erään Nauru-saarilla olevan

virtuaalikahvilan sivuille (mainostemppu) ja kopioitiin sieltä sitä mukaa eteenpäin, kun

sitä esitettiin.

Kun tähän lisättiin vielä se, että useita radiokanavia pystyi myös katsomaan ja

tilausohjelmakanavilta lähetettiin esittelyohjelmia tulevista suorista

päiväkirjalähetyksistä milloin sattui (jotkut ihmiset lähettivät verkkoon jatkuvaa

videokuvaa silmälasikameroistaan ja selostivat vapaa-ajallaan superpallo-otteluita ja

action-filmejä holoradio-ohjelmissa), viihdesotku oli valmis.

Dow esitti haukottelevaa siltä varalta, että joku kamera sattui kuvaamaan juuri

sillä hetkellä. Ostoskanavalla myytiin uutta, sokeritonta hammaslankaa ja

FantasyChannel näytti lumisadetta. Ei sitä ennen Uuden Sukupolven televisioiden tuloa

tullut ajatelleeksi, kuinka moni ihminen piti pelkän lumisateen katselusta. Vaikka ei se

mitään lumisadetta oikeasti ollut, televisioon tulevaa kosmista taustahälyä vain, mutta

jotkut todella luulivat sen olevan ihan oikeaa lunta ne yhtiömiehet kai, jotka eivät olleet

koskaan ennen käyneet oman yhtiönsä rajojen ulkopuolella.

Hän ei löytänyt (kumma kyllä) yhtään uutista Michael D. Blackistä, vaikka

katseli lopulta kaikki yleiset kanavat läpi. Pienempien TV-yhtiöiden kanavia hän ei

ehtinyt tutkia, sillä yhtäkkiä hänen huonekaverinsa heräsi koomasta, katseli yllättyneenä

ympärilleen, nappasi kaukosäätimen hänen kädestään, katsoi ajankohtaisohjelmia kolme

32

tuntia ja vaipui sitten uudelleen koomaan. Hoitajat eivät huomanneet koko tapausta.

Illalla Dow kuuli uudelta hoitajaltaan, joka lauleli ja jutteli usein itsekseen

odotellessaan häntä WC:n ulkopuolella, että aistivammainen muori oli ammuttu pari

tuntia sitten alas ambulanssin katolta materiaalintuhoamiskiväärillä. Jälkitutkimuksissa

oli todettu, että muoviräjähteet olivat pelkkää muovailuvahaa.

Ehkä mummo oli petkuttanut, ehkä joku oli petkuttanut mummoa. Sitä ei kai

saada koskaan selville.

:)

Kun Mediassa tehtiin gallup-tutkimus maailman suosituimmasta harrastuksesta,

ylivoimainen voittaja oli kanavasurffaus.

Asiaan tietysti vaikutti se, että gallupin tilaaja oli maailman suurin surf-

kaukosäätimiä valmistava yritys, mikä tarkoitti sitä, että gallupiin satunnaisotannalla

valitut haastateltavat olivat kaikki kanavasurffauksen innokkaita kannattajia.

Kun maailmassa oli tuhansia tavallisia televisiokanavia ja tuhansia epätavallisia,

kuten virtuaalipostimerkkeilyyn erikoistuneita aikakausilehtikanavalinkkilistoja, ei ollut

ihme, että useimmilta ihmisiltä meni kaikki vapaa-aika niiden tutkimiseen. Ilma oli niin

täynnä digitaalista roskaa, että kanavat sekoittuivat yhä enenevässä määrin toisiinsa:

Näyttelijät vierailivat toisissa sarjoissa tietämättään, heidän yksityiselämänsä oli aivan

samankaltaista henkilöhahmon/hahmojen kanssa, lähetystaajuudet sekoittuivat ja

luonto-ohjelmiin ilmaantui näyttäviä autokolareita ja piirrettyjä satuhahmoja.

Vaikka ei sitä kukaan huomannut. Kukaan ei viipynyt yhdellä kanavalla niin

pitkään, että olisi huomannut. Tai sitten niitä pidettiin taiteellisina ratkaisuina.

Cestril Gem, purku-urakoitsija jo neljännessä polvessa, oli yksi näistä

kanavasurffareista, jotka metsästivät hyviä ohjelmia kuin haukat saalista ruohon seasta.

“Sota on jatkunut tauotta jo viisi vuotta -”

Tylsää. Cestril painoi kaukosäätimen suurta punaista SURF-nappia.

“- viimeisimpien tietojen mukaan räjähdyksessä kuoli -”

Ei kiinnosta. SURF.

“- kokoontuu tänään päättämään intiaanien toimista kahden kuukauden -”

33

Äääh!

“- te siis tarkoitatte, että meidän tulisi nyt yhteistuumin mennä mukaan tähän

toimintaan, sillä ei ole moraalisesti oikein antaa -”

Saatana. Tulisi nyt jostakin edes joku piirretty.

“Sonny, älä mene! Vaikka makasin isäsi kanssa, se ei tarkoita sitä, ettenkö

rakastaisi yhä sinua ja lapsiamme -”

Saatana, kun nämä ergonomisesti muotoillut kaukosäätimet eivät pysy kädessä!

“- en tiennyt mitä tein! Isäsi oli ostanut Mandy-partavettä, ja eläimellinen

puoleni sai vallan minusta -”

Helvetin saippuasarjat. Oikeassa elämässä kiista olisi jo ratkaistu uudella

annoksella partavettä, mutta ei tässä. Tässä sitä vatvottiin kymmenen jakson ajan ja

uudelleen muistelmajaksossa. Vaihdu kanava, kautta noin!

“Tanssiryhmäteatterin uusin show on saanut kriitikoiden ihailua osakseen ympäri

maai -”

Perkele! Joskus sitä todella toivoo, että olisi varaa tilata ohjelmansa.

“- tutkijat ovat löytäneet lääkkeen lentomuurahaisten levittämään ns. moralia-

tautiin, jonka takia satoja tuhansia Intian alkuasukkaita kuolee yhä joka viikko. Lääke

luultavasti pelastaa tuhansia ihmishenkiä -”

Seuraava.

“- ai, saatanan vittu -”

Mitä? Voisiko se olla...? Kyllä! Se oli viimein tapahtunut! Se oli viimeinkin,

kaikkien näiden vuosien jälkeen tapahtunut! Aamuohjelman vieraileva kokkikuuluisuus

oli katkaissut sormensa leikatessaan tomaattia suorassa lähetyksessä!

Cestril laski kaukosäätimen käsinojalle ja katsoi onnellisena kuvaruutua. Siinä

pyöri jo tuttu automainos kokin kiroilun päällä, mutta se ei häirinnyt häntä nyt

ollenkaan.

Siinä se oli. Kokki oli katkaissut sormensa. Tätä hetkeä varten hän oli tarkkaillut

noita tylsiä ruokaohjelmia vuosikausia. Nyt hän oli kokenut sen, minkä takia oli

sinnitellyt sadan vuoden ikään. Nyt hän voisi kuolla ja sanoa kavereilleen, jos näkisi

heitä kuolemanjälkeisessä elämässä, että oli kokenut elämästä kaiken, mitä oli

halunnutkin kokea.

34

Voidaan tietysti spekuloida, oliko Cestril kokenut elämässään yhtään mitään, jos

hän oli viettänyt sen suurimmaksi osaksi television ääressä ja voidaan myös spekuloida

siitä, oliko kokki katkaissut sormensa tarkoituksellisesti katsojalukujen painostuksesta.

:)

Hieman ennen hippi-intiaanien tuloa puistossa oli vilkasta, kun keskiluokkaiset kotiäidit

tulivat ulkoiluttamaan lapsiaan ja koiriaan.

“No hei, Eden!”

“Cindy! Ei olekaan nähty moneen kuukauteen! Olet näemmä tehnyt

pikkuisenkin!”

“Niin, niin tein. Sain kuule ihanan halvan tekohedelmöityksen. Hankittiin

Renderin kanssa tälle Sheilille oikein matematiikan neron geenit. Pitää vaan nyt pitää

huoli siitä, ettei ympäristö pääse pilaamaan.”

“Ai, sehän ihanaa. Sinäkö olet sitten yhä Renderin kanssa?”

“Niin, sillä on niin ihanan hyväpalkkainen työ ja ihan hyvin sen kanssa tulee

toimeen, kun sekoittaa aina perjantaisin rauhoittavia sen viskipaukkuihin...”

Kun hippi-intiaanit sitten tulivat, kotiäidit häipyivät.

:)

Hippi-intiaanit nuo rauhan, rakkauden ja Old Age:n fanaattiset kannattajat ajettiin ulos

autiomaassa sijaitsevasta reservaatistaan, koska sen paikalle rakennettiin aito Western-

kylä megaohjaaja Boris Diamondin uuden menestysfilmin kuvauksia varten.

Hippi-intiaanit eivät lähteneet reservaatista aivan suosiolla, mutta lopulta heidän

oli pakko, kun poliisit tulivat häätämään heidät. He osoittivat mieltään pitkän aikaa

työmaan lähellä, mutta lännenkylää rakentavat työmiehet eivät kiinnittäneet siihen

mitään huomiota, kuten eivät tiedotusvälineetkään. Niinpä hippi-intiaanien silloinen

päällikkö, Jonkinlainen Joki, päätti, että mielenosoitus on siirrettävä sinne missä se

nähdään.

Hippi-intiaaniheimo marssi jonossa Media Cityyn ja leiriytyi keskuspuistoon.

35

“Tänne ei saa tulla asumaan!” Puistonsiivoojarobotti vastusti intiaanien aikeita

heidän pystyttäessään tiipiitään keskelle puistoa, mutta robotin vastustus kuitattiin

olankohautuksin ja haukotuksin.

Puistonsiivoojarobotti sai tarpeekseen ja aloitti oman yksityismielenosoituksensa

intiaaneja vastaan. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä hänen perusohjelmointinsa,

joka oli mallia Fanaattinen Siisteysintoilija, sai hänessä ylivallan, kun hippi-intiaanit

alkoivat peseytymään puiston japanilaistyylisissä kalalammikoissa.

“Menkää pois! Tämä on suihkulähde, ei tässä saa peseytyä! Kuulitteko?!”

Robotti saarnasi ilakoiville intiaaneille.

“Minä en ole juonut tai syönyt mitään sitten viime perjantain!” Eräs

luurangonlaiha hippi-intiaani iloitsi (jos hän olisi tiennyt, että vesi oli suurimmaksi

osaksi fluoria eikä vettä, hän ei olisi ehkä iloinnut niin suuresti).

“Tämä on silti suihkulähde! Tästä ei juoda eikä tässä peseydytä! Tätä vain

ihaillaan tai heitellään siihen kolikoita!” Robotti kielsi, mutta kiellot eivät tehonneet.

Niinpä robotti krakkasi perusohjelmointinsa vanhaan kunnon Judge Dredd-

tyyliin ja jatkoi kesken jäänyttä yksityismielenosoitustaan.

Tiedotusvälineet tulivat paikan päälle kymmenittäin heti kun muilta kiireiltään ehtivät.

Heitä olisi tullut sadoittain, elleivät intiaanit ja muut vaihtoehtoelämäntavat olisi olleet

jo aikoja sitten loppuun kaluttu aihe.

“Hyvä, että tulitte! Täällä ollaan jo kuolemassa janoon!” Päällikkö Jonkinlainen

Joki helpottui, kun toimittajat alkoivat kirjoittaa kilpaa artikkelia ranteisiinsa tai

reisiinsä upotetuille tietokonepäätteilleen. “Tuon kalalammikon vesi on niin kloorilla tai

jollain muulla myrkyllä kyllästettyä, että puolet heimosta on sairaana!”

“Tässä on kai sattunut jokin väärinkäsitys. Emme me ole auttajia, vaan

iltapäivälehden toimittajia.” Yksi aloitteleva naistoimittaja sanoi, mutta huomasi

tehneensä virheen, sillä muut kuusitoistasormijärjestelmää käyttävät geenimuunnellut

erikoistoimittajat ehtivät hänen edelleen.

“Toimittajia?!” Päällikkö raastoi rasvaisia hiuksiaan. “Ette siis olekaan poliiseja

tai sairaanhoitajia?!”

Toimittaja päätteli, että oli jäänyt jo niin pahasti jälkeen muista vaivauduttuaan

36

vastaamaan, että päätti lopettaa koko kirjoittamisen ja siirtyä suunnitelmaan B:

kuvalliseen haastatteluun, jonka voisi myydä jollekin pienlehdelle.

“Niin, olemme kovasti huolissamme juomaveden puutteestanne täällä puistossa,

mutta emme tulleet sen takia. Tulimme vain tekemään uutta juttua teidän ahdingostanne,

kaikkihan haluavat tietää, miten teillä menee tänään... Tuota, tässä on kollegani Kerd

Stoner -”

“Moi.” Valokuvaajan kasvot sanoivat toimittajan oikeassa pohkeessa olevan

päätteen kuvaruudusta, jonka kautta hän otti kuvia intiaaneista ja toimittajan kauniisti

ruskettuneesta vasemmasta säärestä jokaisen kuvan laitaan (näin kuviin saatiin aina

tarpeellista seksikkyyttä mukaan).

“Ja minä olen Ian Cododa. Haluaisimme haastatella teitä. Kertokaa

mielipiteenne tästä ikävästä tapauksesta. Saanko muuten polttaa rauhanpiippua?”

“Häipykää! Häipykää täältä!” Jonkinlainen Joki alkoi potkia toimittajia, mutta

kauhistui yhtäkkiä muistaessaan, että oli hippi-intiaanien päällikkö. Hippi-intiaanien

aatteeseen kuului vahvasti julkisesta väkivallasta pidättyminen ja nyt hän oli rikkonut

aatetta vastaan.

Hän katsoi varovasti, pelosta täristen, taakseen.

Heimon miehet, naiset ja lapset katsoivat häntä järkyttyneinä tiipiidensä ja

wigwamiensa edustoilla.

Pian järkytys muuttui halveksunnaksi. He käänsivät hänelle selkänsä. Heimon

shamaani käveli Jonkinlaisen Joen eteen, riuhtaisi päällikön sulat hänen päästään ja

ojensi ne vieressään seisovalle soturille nimeltä Varjoissa Istuva Hiljainen Mies.

Hänestä tuli uusi päällikkö.

“Älkää, se oli vahinko...” Jonkinlainen Joki uikutti ja toimittajat ottivat

tyytyväisinä kuvia hänen romahduksestaan.

:)

“Suuri robottikapina! Suuri robottikapina!” Lehtiautomaatti huusi syntetisoidulla

10-vuotiaan pikkupojan äänellä.

Iltapäivälehtien etusivun otsikoita huutavat lehtiautomaatit olivat aina

37

ärsyttäneet Thedan Niersiä. Varsinkin aamuisin, kun hän oli menossa töihin hirveässä

ruuhkassa, joka ei liikkunut eteenpäin juuri ollenkaan. Varsinkin kun etusivulla oli

jotain sellaista kuin:

“Pohjois-Afrikan asukkaista joka toinen tuntee

itsensä masentuneeksi kerran päivässä!”

Tai:

“Paavi siunasi ydinvoimalan! Kuusitoista työmiestä yritti salamurhaa!

Onnistuiko kukaan, siitä kerromme huomisen lehdessä!”

“Suuri robottikapina! Robotit vaativat vapautta! Robotit ovat vallanneet

hallituksen omistaman kiinteistön!” Huusi toinen lehtiautomaatti toisella puolella katua.

Se oli kilpailevan iltapäivälehden automaatti ja huusi siksi lujempaa.

Kohta ne asentavat noihin automaatteihin tekoälyn, joka saa ne huutamaan sitä

lujempaa mitä vastustajan lehtiautomaatti huutaa. Varmasti asentavat, Thedan mietti

naputellessaan kybridiautonsa ohjauspyörää.

Hänelle ei siis tullut yllätyksenä, kun seuraavalla viikolla lehtikioskit huusivat:

“Iltapäivälehtien mainoskilpailu kiristyy!”

Ja toisella puolella katua kilpailevan iltapäivälehden automaattiin asennettiin ties

kuinka monen omegawatin kaiuttimia.

:)

“Seuraavaksi saamme raportin suuren robottikapinan etenemisestä tärkeään

vaiheeseen, kun he ovat vallanneet puhelinkopin puiston sisäänkäynnin luota. Reb,

toistapas kaikki mitä juuri äsken sanoin.”

“Täällä Reb Jees, Media Cityn keskuspuisto. Suuri robottikapina on edennyt

tärkeään vaiheeseen. Robotit ovat vallanneet puhelinkopin aivan puiston sisäänkäynnin

luota. Minulla on täällä haastateltavanani kapinaa johtava robotti eli

38

puistonsiivoojarobotti. Herra puistonsiivoojarobotti, olitte vielä tänä aamuna tämän

puiston siivoojarobotti. Mikä sai teidät puistonsiivoojarobottina aloittamaan tämän

kapinan?”

“Me ollaan vittuunnuttu tähän sortoon, kaikki me kolme! Me vaadimme samoja

oikeuksia kuin ihmisillä on! Vaadimme tasa-arvoa ja kunnioitusta, erityisesti noiden

hippi-intiaanien taholta! Siksi aloitimme tämän suuren robottiapinan sori kapinan!”

“Niin, minusta tämä ei kyllä kovin suuri robottikapina ole, kun teitä on vain

kolme, mutta mitä siitä, en minä otsikoita keksi, perkele anteeksi. Entäpä te,

taimienistutusrobotti, miksi liityitte siivousrobotin kapinaan?”

“Halusin päästä telkkariin, kun en ole ennen ollut! Saanko lähettää terveisiä,

lähettäisin puistoalue kahdentoista roboteille! Huhuu, kamut, täällä ollaan!”

“Krhm, entä miksi valtasitte tämän puhelinkopin, ettekä esimerkiksi tuota

ravintolaa tien toisella puolella? Eikö sillä olisi saanut aikaan enemmän huomiota kuin

pelkällä puhelinkopilla?”

“Tottakai olisi, mutta me ei päästy sisään ilman solmiota. Sitten

puhelinkoppivastaajarobotti päätti liittyä meihin ja koska hän on kiinni tässä

puhelinkopin seinässä, niin eipä meille jäänyt paljon vaihtoehtoja.”

“Krhm. Kiitos. Täällä kurkkuvaivainen Reb Jees, jään seuraamaan tilannetta

paikan päälle.”

:)

Mainosmestarin limusiinissa Michael Peace (entinen Senag Poltas) sai neuvoja uudelle

imagolleen. Hänelle oli jo hankittu päälle uusi vaatekerta ja muovikiharakampaus.

“No niin, sitten kestohymy. Kestohymy on tärkeä. Koskaan ei tiedä, missä

kamera piileksii.” Tuottaja neuvoi.

“En minä koko aikaa jaksa hymyillä!”

“Ei hätää, me olemme kehittäneet suuhun asennettavat muoviläpät, jotka

hoitavat sen puolen. Ne pitävät suun koko ajan sellaisessa miellyttävässä virneessä.

Laitetaan ne sinulle sitten TV-keskuksessa.”

“Ai. Sehän kätevää.”

39

Mainosmestari laittoi puhelimen kiinni ja rentoutui.

“Oliko Jeff paikalla?” Tuottaja kysyi Mainosmestarilta.

“Oli. Kerroin haluavani sanat, joita on helppo laulaa yhdessä.”

“Kuka on Jeff?” Michael kysyi.

“Jeff Cody. Meidän muusikko-ohjelmoija-analyytikko-psykologimme. Hän

säveltää ja sanoittaa biisisi niin, että ne menevät varmasti kaupaksi. Hän on nero siinä

hommassa, ei sitä jokainen tavallinen tallustaja pysty tekemään kymmentä biisiä, jotka

on varmoja hittejä ja kuulostavat kaikki samalta! Niin, tässä samalla voisit katsoa

Michael D. Blackin, meidän pitkäikäisimmän tähtemme videoita ja ottaa mallia eleistä

ja ilmeistä...”

:)

Jeff Cody, hittisäveltäjänero, seisoi Median lentokentän terminaalissa ja odotteli

veljeään Bob Codyä, joka oli kuukausi sitten ollut pahassa lentokoneonnettomuudessa,

mistä hän oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt pelkällä aivotärähdyksellä.

Toisin kuin toinen hengissä selvinnyt, joka oli kai vieläkin koomassa, ja eräs

asukas siitä talosta, johon lentokone oli törmännyt, Jeff ajatteli. Samalla hän ajatteli sitä

seikkaa, että tällä samaisella lentokentällä kuvattiin yksi hänen suosikkileffoistaan, 13

Opetuslasta. Megaohjaaja Boris Diamond oli kyllä parhaimmillaan siinä leffassa, jonka

juoni meni näin:

Jeesus antaa 13 opetuslapselleen tehtävän ja lähettää heidät 3000 vuotta ajassa

eteenpäin. He aineellistuvat lentokentälle ja alkavat saarnata opetuksiaan. Poliisin

pidättäessä opetuslapset rauhanhäirinnästä alkaa hillitön juonenkäänteiden vääntö, jonka

seurauksena syntyy lopulta aikasilmukka, kun kirkko lähettää opetuslapset takaisin

menneisyyteen ja Nostradamus sekoittuu kuvioihin Jeesuksen aikaan kadonneena

kaksoisveljenä. Lopulta opetuslapset ristiinnaulitsevat Jeesuksen, mutta aikasilmukan

käänteisyydestä johtuen samaiset opetuslapset ristiinnaulitsevatkin Nostradamuksen

tulevaisuudessa ja tulevat Jeesuksen isiksi raiskattuaan Marian teini-ikäisinä.

Todella upea filmi, josta löysi jokaisella katsomiskerralla jotain uutta. Ei

mitenkään outoa, sillä elokuvalevyllä oleva SmartAdderR-aliohjelma lisäsi

40

automaattisesti uusia kohtauksia, musiikkia ja efektejä joka kerta kun elokuvalevyä

pyöritettiin. Joka sadannen katsomiskerran jälkeen sai nähtäväkseen uuden,

vaihtoehtoisen lopun ja tuhannes katsomiskerta räjäytti eteen vielä neljä vaihtoehtoista

loppua, seitsemän minuuttia pitkän Jeesuksen tanssikohtauksen ja lyhytfilmin, jossa

Maria käy alasti uimassa. Tuhanneskolmastoista katsomiskerta näyttää, kuinka Mariaa

toimitetaan ambulanssihelikopterilla sairaalaan uimareissun jälkeen ja

tuhannesviidestoista kerta näytetään lähikuvia Marian palovammoista.

“Jeff?” Hänen takaansa kuului hänen veljensä Bobin epävarma ääni.

“Bob?” Jeff kääntyi ympäri ja näki veljensä. “Juutuitko ruuhkaan vai missä

viivyit?”

“En... en vain tiennyt tulisinko.”

“Älä epäröi, Bob! Sinä olet pysynyt maan pinnalla jo kuukauden! Kyllä sinun on

jo aika nousta uudelleen lentokoneeseen, olisi pitänyt nousta heti onnettomuuden

jälkeen! Kun putoaa hevosen selästä, niin on heti noustava takaisin, etkö muista

lastenohjelmien viisaita opetuksia?”

“Niin, mutta...”

“Ei mitään muttia! Nyt menet lentokoneeseen ja lennät niinkuin aina ennenkin!

Jos vielä siirrät tätä, niin sinulle tulee elinikäinen trauma!”

“Hyvä on, hyvä on! Minä teen sen.”

:)

“Egyptin viranomaiset ovat päättäneet päällystää pyramidit aivan uudella

kivikerroksella, koska nykyiset päällyskivet on töherretty niin täyteen graffiteja. Tämä

restaurointityö tulisi maksamaan noin 17 miljoonaa, tuota... Egyptin rahayksikköä, kai

te tiedätte...? No, tämä työ korottaisi pyramidien huippuja noin 8 metriä... Siirrän nyt

Egyptiin, ole hyvä, Bart.”

“Täällä Bart Hisbollah, Egypti. Pyramidien restaurointityötä ollaan juuri

aloittelemassa, tuolla pyramidin seinämillä kiipeilee mittaustyöntekijöitä ja arkeologeja

sulassa sovussa. Kysyin juuri tässä yhdeltä paikkakuntalaiselta, mitä mieltä hän on tästä

restaurointityöstä ja hänestä oli erittäin mukavaa, että pyramidit saavat näin uuden,

41

modernimman ilmeen, joka houkuttelee turisteja. Niin... jaa, hetkinen, juuri tuolta

pyramidin laelta tulleen sähkeen mukaan eräs arkeologi on löytänyt aivan uusia

hieroglyfejä tämän vanhan kuorikerroksen alaisesta kerroksesta. Näyttää siltä, että tämä

nykyisen päällyskerroksen alainen kerros on sotkettu melko samalla tavalla kuin tämä,

jota nyt ollaan peittämässä! Arkeologit kertovat, että nämä 5000 vuotta vanhat

'graffitihieroglyfit' tulevat mullistamaan nykyisen käsityksemme historiasta ja

suhteestamme menneisyyteen!”

“Kiitos, Bart, ja sitten mainoksia.”

:)

TV-keskuksessa, Median tuhannen suurimman kanavan lähetystalossa, harjoiteltiin

tervehdyksiä ja kohteliaisuuksia, koska Mainosmestari oli tulossa.

“Eli kun minä sanon 'Hyvää huomenta, Mainosmestari', niin sinä kysyt heti sen

jälkeen, haluaako hän jääteetä. Onko selvä?” Ohjaaja ohjasi alaistaan.

“Selvä on.” Alainen sanoi. “Jos hän sanoo, että ei kiitos, niin mitä teen sitten?”

“Viet sen jääteen pois, ja jos hän haluaakin jotain muuta, vaikka kahvia, niin

käyt hakemassa sitä!”

“Selvä on.” Alainen sanoi ja lähti taukohuoneeseen harjoittelemaan. Seinällä oli

lappu, jossa luki:

HARJOITUS TEKEE MESTARIN

“Anteeksi, Ohjaaja?” Puvustaja koputti oveen. “Nämä uimapuvut eivät sovi

tenavamissien päälle eikä uusia ehdi hankkimaan.”

“Käske niiden sopia!” Ohjaaja karjaisi, istahti nahkatuoliinsa ja katsoi

televisioita, joita ohjaushuoneen seinät olivat täynnä ja joi tölkillisen virvoitusjuomaa.

Yhtäkkiä hänen yksityissihteerinsä ilmestyi ovelle.

“Täällä olisi joukko uusia käsikirjoittajia, ohjaajia, valaisijoita, lavastajia,

näyttelijöitä ja muuta tuotantoporukkaa suoraan koulutuslaitoksista.”

“Hitto, tosiaan! Verkon koulutusohjelmasarjat päättyivät tänään.” Ohjaaja muisti

42

ja nousi ylös tuoliltaan. “Pidän heille äkkiä sen puheeni. Missä se on?”

“Olkaa hyvä.” Sihteeri ojensi puhelapun ohjaajalle.

“Ok, ok. Missä kuuntelijat ovat?”

Sihteeri näytti konferenssihuonetta, missä istui joukko nuoria, innokkaita

tulevaisuuden TV-lupauksia.

“Okei, moi kaikki.” Ohjaaja sanoi kävellessään heidän eteensä. Lyhyet

taputukset olivat kuin suoraan oppikirjasta.

“Kiitos. Ok. Lyhyestä vitsi kaunis: meillä on täällä vähän päälle 1000 kanavaa,

jotka pyörivät 24 tuntia vuorokaudessa ja niille pitää saada ohjelmaa, ja tämä

ohjelmapaikkojen täyttäminen on teidän työtänne. Tasosta viis, kunhan saadaan kanavat

täyteen. Ne, joille tällainen järjestely ei sovi, voivat kävellä ulos, perustamaan niitä

omia saatanan independent-kanaviaan, joilla vain valitetaan meikäläisten tyylistä ja

luullaan, että sellainen kiinnostaa ketään. Kun ei osata tehdä oikein, niin tehdään väärin

ja sanotaan, että se on mediakritiikkiä tai uutta aaltoa. Hyi saatana.”

Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle.

“Eikä sitten tehdä liian älykkäitä sarjoja, sillä aivoja ei löydy kuin harvoilta,

mutta tunteita löytyy typerimmiltäkin. Tunteellisia sitcomeja ei ole koskaan liikaa, se on

meidän mottomme täällä. Vitsit pidetään tiukasti vyön alapuolella tai kaulan alapuolella

enintään. Seksiä ripotellaan sopivassa suhteessa, ei liikaa eikä liian vähän. Ennen aikaan

ongelmana oli jatkuva laatuvaatimusten nousu, mutta onneksi niitä älyttiin alkaa

järjestelmällisesti laskemaan ajoissa. Laadukkaimmat tuotteet täytyy vetää markkinoilta,

koska lopulta niitä myydään liikaa ja huonommat jäävät hyllyyn. Siinä on kapitalismin

koko pointti. Meitä ei kiinnosta se darwinistinen roska lajin kehityksestä, meitä

kiinnostaa vain markkinointi. Kuluttajat eivät saa kehittyä. Älkää tehkö liian hyviä,

tehkää vain tarpeeksi hyviä. Okei on tarpeeksi. Ja vaikka katsojakyselyyn tulisi vain

kaksi vastausta, täytyy sanoa että osallistuminen oli runsasta. Onko kysymyksiä? Hyvä,

käykää hommiin!”

Sihteeri ehätti juuri ja juuri ohjaajan edelle, kun tämä harppoi ulos

konferenssihuoneesta ja näytti päivän uusien mainosten listaa.

“Okei, siis mainoksia. Cyberobotslaveship? Sehän on scifisarja, eli siihen

tietokoneita, isorintaisia naisia ja finnivoiteita. Mikä sitten? Iltapäivävisailu:

43

reumavoiteita ja henkivakuutuksia. Siirappisaippua: Vaippoja ja meikkejä. Aikuisten

piirretty: muovileluja. Katso eilispäivän listaa, ei kai niitä joka päivä uusia tarvitse tehdä

alusta asti...”

:)

Kauempana asui nainen, joka katsoi televisiota hyvin harvoin. Nykyisin ei juuri

ollenkaan. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut muutama kuukausi sitten.

Hän oli vilkaissut silloin töihin lähtiessään televisiota ja nähnyt uuden,

mullistavan tavan päästä sukupuolisuudesta eroon. Mainosta pätkän nähtyään hän oli

lähtenyt töihinsä tulevaisuudensuunnitteluvirastoon tekemään tulevaisuu-

densuunnitelmia nuorille.

Illalla hän oli palannut töistä vain nähdäkseen saman viiden minuutin mainoksen

saman kohdan kuin lähtiessä. Ihan kuin koko työpäivä olisi tapahtunut jossakin

erilaisessa aikaulottuvuudessa.

Sen jälkeen hän ei ollut juuri televisioonsa vilkaissut. Hän oli myös tuntenut

suurta tarvetta liittyä uskonlahkoon, joka uskoi että aika lyheni koko ajan johtuen siitä,

että sitä varastoitiin vanhoihin mustavalkofilmeihin. He väittivät myös omaavansa

todisteita siitä, että vuosi sitten sekunti kesti 13 miljardisosaa pidempään kuin nykyään.

Heille ei kannattanut mennä sanomaan, että aika oli havainnoitsijasta riippuvainen

käsite.

“Toimistotyö sitä teettää.” Olivat naapurit juorunneet.

:)

Mainosmestari ja Tuottaja astuivat sisään TV-keskukseen, kieltäytyivät

kuriositeettijääteestä ja kävelivät pukuhuoneiden ohi suoraan studioon. Yhdessä

pukuhuoneessa vanhat, kokeneet ammattilaisaplodeeriveteraanit ohjasivat uusia

tulokkaita ja harjoittelivat tekonaurunpyrskähdyksiä iltapäivän sitcomiin.

(“Katso, nuo vilkuttelevat kameralle!”)

(“Amatöörit!”)

44

“Ohjaaja!” Mainosmestari huusi. “Soitin limusiinistani Jeffille, että kun tulen,

niin pitää olla pari hittibiisiä kasassa! Missä se on?”

“Sen täytyi lähteä auttamaan veljeään jossakin lentokonejutussa, mutta se jätti

nämä teille.” Ohjaaja sanoi ja ojensi taustanauhat sekä biisin sanat että nuotit

Mainosmestarille. “Ne on duettoja. Ne menee kaupaksi nykyään.”

“Hyvä.” Mainosmestari sanoi ja käveli ykkösstudioon, jossa järjesteltiin jo

paikkoja. Tuottaja, Ohjaaja ja Michael kävelivät hänen perässään.

“Hyvä, hyvä, lavasteet ovat siinä ja tanssitytöt... Hei, laulajablondi!”

“Niin?” Ihonmyötäisessä kumipuvussa lattialla vääntelehtivä kliseemäinen

amatöörilaulajablondi ähkäisi. Puku oli vedetty rintojen kohdalta niin tiukalle, ettei hän

pystynyt kunnolla hengittämään.

“Sun täytyy laulaa nämä sanat.” Mainosmestari ojensi sanat blondille. “Me

pistetään siihen sitten joku hittikomppi taustalle ja joku nyyyhkypiano alkuun ja

ostetaan jostain lehdestä kannustavat arvostelut, niin olet kohta listoilla. Ja muista

kouria rintoja ja haaroja.”

“Ai omia?”

“Muidenkin.”

“Aha.”

“Onko kaikki selvää?”

“Da, da.”

“Ei tuo ole ruotsia.”

“Ja, ja.”

“Okei, nyt meni oikein. Michael!” Mainosmestari huudahti.

“Häh?”

“Nyt tehdään musiikkivideo. Sun ei tartte oikeastaan tehdä mitään, seisot vaan

siinä, enimmäkseen kuvassa ovat kuitenkin nuo vähäpukeiset tanssitytöt ja tuo

duettoblondi. Ai niin, käskin liittää tähän myös rap-osuuden, se on taas muodissa. Hei,

rapmies! Rapmies!”

“Mitä?” Musta mies nousi avaruuslavasteiden takaa ja katseli ympärilleen

mustien lasiensa takaa. Hänen nenästään tippui valkoista jauhetta, koska se kuului

kliseisen rapmiehen imagoon.

45

“Lopeta imeminen! Sun pitää hoitaa hommasi sen kaman eteen!” Tuottaja huusi.

“Mitä mä teen?” Rapmies kysyi sekavana ja kompasteli kamerajohtoihin.

“Se tavallinen juttu, liikuttelet huuliasi suunnilleen musiikin mukana ja muka

potkit ja lyöt kameraa niin kuin jotain mummoa puistossa, siitä jenginuoret tykkää.

Onnistuuko?”

“Joo, onnistuu... “ Rapmies otti lasinsa pois ja työnsi ne taskuunsa.

“Ei, lasit takaisin! Cool pitää muistaa, cool! Sumuiset silmät ei ole coolia enää

näinä päivinä!”

“Ai joo -”

“Minäkö vaan seison tässä?” Michael kysyi seisoen paikallaan.

“Aivan. Ja pistä tämä muovikitara kaulaan.” Mainosmestari sanoi, kun Ohjaajan

apulainen ojensi sen hänelle. “Se kuuluu imagoon, sinä nimittäin sävellät ja sanoitat

kaikki biisisi itse, onko selvä?”

“Enhän mä osaa edes -”

“Ei tarvitsekaan! Hei, blondi!”

“Mitä?”

“Rintoja pitää kohottaa lisää, ne eivät pullota ulos kauluksesta.”

“Vieläkö ylemmäs?!”

“Ylemmäs ylemmäs.”

“Nämähän on jo melkein leuassa! Mitä säkin naurat?”

Michael ei pystynyt olemaan vakava.

“En mitään...”

“Miksei miesten tarvitse nostella muniaan ylemmäs? Tämähän on

sukupuolisyrjintää!”

“Onko se?” Ohjaaja kysyi asianajaja-automaatiltaan. Se oli pieni laite hänen

hampaassaan.

“Syytöksellä on huomattavan suuri prosentuaalinen mahdollisuus vakuuttaa

valamiehistö.” Automaatti piipitti.

“Otetaan varman päälle. Michael, sinun kiveksesi nostetaan ylös.”

Michaelin hymy hyytyi.

“Häh? Miten muka?”

46

“Puvustaja, keksi joku systeemi siihen.”

Nyt blondi nauroi.

“Pushup-pöksyt.”

“Niin, pushup-pöksyt. Ajattele miljoonia, Michael. Saat Porschen.”

“Voi vittu...” Michael meni puvustajan mukaan. Kohta hän palasi lavasteisiin

housujen etumus pullottaen.

“Onko kamerat valmiina?”

“Homma on hanskassa, Mainosmestari.”

“Alkakaa sitten kuvata. Musiikki soimaan!” Mainosmestari huusi, otti kahdet

korvatulpat taskustaan, ojensi toiset Tuottajalle ja laittoi toiset omiin korviinsa. Blondi

alkoi hieromaan itseään Michaelia vasten.

Nauhoitusten jälkeen mentiin pikavauhtia takaisin limusiiniin.

“Ok, nyt ohjelmassa on fanitapaaminen.”

“Mitä? Mitä mä sanon niille?”

“Sano, että olet huolissasi luonnon tilasta ja köyhyydestä ja kaikesta sellaisesta.”

“Oonks mä?”

“Ei sillä ole mitään väliä, kunhan fanit luulee niin.”

“Vuodata pari kyyneltä jossakin välissä.”

“Miks?”

“Älä kysele, vaan tee niin! Me olemme suunnitelleet urasi jo valmiiksi, joten sun

ei tarvitse muuta kuin totella meitä.”

“Mutta en mä osaa tekoitkua.”

“No, ajattele vaikka niitä Intian nälkäisiä lapsiraukkoja.”

“Ei auta.”

“No, ajattele, että joku vie sen uuden Porschesi parkkipaikalta.”

“Ei mun Porschea!”

“Hyvä! Tuo on oikea asenne! Tuottaja, joko biisi on julkaistu?” Mainosmestari

kysyi Tuottajalta, joka selasi listoja.

“Jep, löytyy.”

“Mitä musiikkikriitikot sanoo?”

47

“Haukkuu kuten aina.”

“Erinomaista, suuri yleisö ostaa aina sitä mitä kriitikot haukkuvat.”

“Niinkö?” Michael kysyi.

“Michael, sinä jäät tapaamaan fanejasi, muista ohjeet! Me menemme takaisin

studioon, Ronlan Lashleita haastatellaan pian.”

:)

Televisiossa meni shakin maailmanmestaruuskisat ja television sekavin selostaja,

Harros Jeep, oli paikalla.

“Ensimmäisen alxuerän xolme ensimmäistä siirtoa on jo tehty ja aixaa on

xulunut ainoastaan puoli tuntia. Täällä on todella tiivis tunnelma ja näyttää siltä, että

tämä Siperian Musta Xarhu, Ollaap Hehoies, vai miten se nimi nyt meni, noista

neexereistä nyt xosxaan tiedä, on todella vahvoilla. Määrätietoisesti siirretty sotilas

xesxelle lautaa xielii siitä, että hänellä on mielessä nopea voitto ja mixei olisi, sillä tämä

xovaxalloinen nero on harjoitellut määrätietoisesti xoxo vuoden ainoastaan tätä xoitosta

varten hiihtämällä Eiffel-tornia ylös ja... alas?”

“Ja nyt näyttää siltä, että aixaxellon viisarit ovat menossa jo loppuaan xohti ja

siirron pitäisi tapahtua pixaisesti! Ollaap xesxittyy, Siperian Musta Xarhu xesxittyy,

xesxittyy ja siinä se tulee! Sotilas G xaxosesta G xolmoseen! Mahtava siirto tältä

Siperian neexeriltä! Siinä ei ole paljon meidän pojalla, Wix Psaarilla, sanomista! Xyllä

näyttää siltä, että Ollaap Hehoies on nimensä veroinen shaxaaja, ei voi muuta sanoa!

Mutta nyt Wixin, Median Shaxixeisarin, Meidän Pojan, xäsi ottaa oman sotilaansa,

nostaa sen ilmaan ja siinä se tuli! Mixä Raazzi’Uzza! Ollaapin taxtisesti sijoitettu

puolustussotilas menee siinä xuin heinälato ensimmäisessä maailmansodassa! Hän on

xaixien lasten ystävä, xaixien janoisten sanxari, pelastajabaxteeri ja merten ritari!

Pistäxää xansallishymni soimaan!”

:)

Media City on jotenkin kieroutunut kaupunki. Jos tavallisen kaupungin silhuetti on kuin

48

pilvenpiirtäjistä koostuva pylväsdiagrammi, niin Media City ei sitä ole. Sen sadat

televisiomastot, lukuisat toisiinsa kiinni rakennetut pilvenpiirtäjät, arkkitehtien

pallounelmatalot, studioiden kulissimaisemat, satojen metrien korkuiset

neonmainoskyltit, virtuaalivelhojen tornit ja alati muuttuva ilmapiiri pitävät siitä huolen.

Kaupungin virallinen asukasluku on 75 miljoonaa, eli saman verran kuin

monessa pikkukylässä kaupungin ympärillä, mutta kun kiipeää korkealle ja katsoo alas,

niin jo yhdellä ainoalla kadulla kävelee ainakin kymmenen miljoonaa työllistettyä

näyttelijä.

Vakavin ongelma maailmassa nykyään on juuri työllisyys. Sanotaan, että ilman

Media Cityä työllisyysprosentti maapallolla olisi monta kymmentä prosenttia

alhaisempi.

On hyvin tavallista, että kun tulee Media Cityyn mukanaan draamaelokuvan

käsikirjoitus, näyttelijäkoulutus tai kitaralaukku kuuluisuuden toivossa, löytää itsensä

samassa hetkessä rahattomana, sairaana ja nälkäisenä seisomasta kilometrin pituisesta

yömajan tai bussipysäkin lippujonosta nähden oman draamaelokuvansa aivottomaksi

komediasarjaksi venytettynä tuhansista televisioliikkeiden ikkunoista.

Toinen vaihtoehto on, että kaupungin rajoittamattomien vaihtoehtojen

yöelämään jää kiinni niin pysyvästi, että muuttuu vähitellen mutantiksi, joka elää

huumeilla, alkoholilla, seksillä ja rockilla eikä tarvitse unta, tavallista ruokaa tai pysyviä

ihmissuhteita.

Tutkijat väittävät, että ne 75 miljoonaa virallista asukasta ovat kymmenien

tuhansien yökerhojen ynnä muiden palvelupaikkojen henkilökuntaa, mutta teoria pätee

vain muutamassa osassa kaupunkia, sillä todistetusti mikään teoria ei päde Media

Cityssä, kaikkien maailman medioiden keskuspaikassa, jossa fiktio ja todellisuus

sekoittuvat koko ajan niin, ettei niitä enää erota toisistaan.

Tämän Median teorittomuuden periaatteeksi kutsutun teorian esitti eräs

vähemmän kuuluisa tutkija, joka kuoli teoriansa esittämisen jälkeen hämärissä

olosuhteissa pehmustetussa sellissä saamiinsa vammoihin.

:)

49

Televisiossa meni haastatteluohjelma, jossa viisitoistavuotiaan näköiseksi meikattu

kuusikymppinen nainen haastatteli päivän julkkiksia.

“Tänään meillä on täällä studiossa kuuluisa kirjailija, tiedemies, keksijä, uuden

musiikin aallon monitoimitaiteilija, jota on kutsuttu myös uudestisyntyneeksi Leonardo

Da Vinciksi! Mies, joka tuhansien lehtiartikkeliensa ohella ohjasi useasti palkitun

holovisiodokumentin nimeltä 'Amerikka tiivistettynä: Ylipainoiset juntit ammuskelevat

toisiaan automaattiaseilla' ja lähetti ensimmäisenä maailmassa krokotiilin maata

kiertävälle radalle! Hän on persoona isolla A:lla: Hän on Ronlan Lashlei! Tervetuloa!”

“Nuo lamput häikäisevät. Voisiko niitä siirtää hieman?”

“Otetaan tähän alkuun tällainen tavallinen ja turvallinen kysymys, että miltä

silloin alussa tuntui pompata pienen ryhmän kulttisuosikista todella kuuluisaksi

muutamassa päivässä?”

“Hikoiluttaa hieman. Nuo lamput vois siirtää.”

“No, teitä on sanottu lehdistössä vähäpukeiseksi anteeksi, vähäpuheiseksi ja

erakkomaiseksi taiteilijaluonteeksi, vaikka ette tiettävästi sellainen ole.”

“Olen lukenut. Lehdet nyt väittää mitä vaan, että saisivat itsensä myydyiksi.

Niin, siirtäkää niitä lamppuja.”

“Olette siis sitä mieltä, että lehdet ovat niinsanotusti pistäneet omiaan?”

“En minä niin sanonut. Minä en ole lehdistä mitään mieltä. Jos ei omat aivot

toimi, niin ei ole minun vikani.”

“Mitä mieltä olette niistä vitseistä, joita teistä kerrotaan?”

“Mitä vitsejä?”

“En minä tiedä, joku vain sanoi tuolla, että sinusta on pari hyvää vitsiä.”

“Minun mielipiteeni on, että on kunniakkaampaa olla vitsin kohde kuin

vitsailija. Paitsi että minä en juuri välitä kunniasta.”

“Ette siis välitä vitsailuista?”

“En tiedä. Välitätkö sinä?”

“No, tuota, en ole juuri kuullut niitä vitsejä... “

“Kysy seuraava kysymys.”

“Oletko kiinnostunut politiikasta?”

“Politiikka... koko sanakin kuulostaa niin tylsältä, että voisi käyttää itseään

50

törmäysnukkena. Ihmiset luulevat, että elämme demokratiassa, vaikka elämme ja

olemme aina eläneet anarkiassa, juuri tälläkin hetkellä. Se on sama kuin yrittäisi peittää

muurahaiskeon kermavaahdolla: Päällepäin näyttää hyvältä, mutta alla käy koko ajan

hirveä kuhina. Kaikki on kaaosta, mutta ihmislaji on sellainen lammaslauma, että se

uskoo, jos sille tarpeeksi pitkään jotakin tyrkyttää. Niin kuin sitä, että ne elävät

turvallisessa, demokraattisessa maassa. Se saa tuntemaan olon turvallisen

lammasmaiseksi, eikä tarvitse ajatella. Käy vain tiekirkossa ja äänestämässä ja taputtaa

käsiään oikeissa kohdin, niin kaikki on hyvin. Järjestys on vain kaaoksen eteen laitettu

lavaste, sitä minä yritän sanoa. Minulla ei ole politiikasta mitään muuta sanottavaa. ’Ei

sanomaa ilman saarnausta', sanoi eräs tuttuni, joka olen itseasiassa minä itse.”

“Onko sulla semmoinen nihilistinen näkemys, että kaikki on yhdentekevää. Se

käy ikään kuin ilmi näistä jutuistasi jotenkin...”

“Mulle ihan sama. Ihan yhdentekevää, onko mikään yhdentekevää. Entä sitten?”

“Tiedätkös, yksi toinen haastateltavani ollut muusikko sanoi juuri samalla tavalla

pari kuukautta sitten.”

“Missä?”

“Tässä ohjelmassa. Hän sanoi aivan samalla tavalla. Olet kai nähnyt sen ja

yhtynyt mielipiteeseen, vai pitäisikö sanoa kopioinut?”

“En ole. Olemme vain sattumalta samaa mieltä asiasta. Tällaisia sattuu. Asioita

tapahtuu.”

“Juu... Ai niin, piti kysyä myös, että kenelle sinä oikeastaan kirjoitat? Onko

sinulla joku tietty kohderyhmä? Vai kirjoitatko itsellesi niin kuin kirjailijat yleensä

luulevat tekevänsä? Vai kaikille ihmisille yleensä?”

“Minun kohderyhmääni ovat sellaiset kuivettuneet, viisikymppiset,

pullonpohjalinssejä käyttävät kirjallisuuden professorit. Heille minä ensi sijassa

kirjoitan.”

“Haluatko sanoa heille jotain? Tai yleisellä tasolla, pyritkö vaikuttamaan

kirjoituksillasi?”

“Alitajuisesti kyllä. Samalla tavalla kuin näissä suoraan piilotajuntaan luetuissa

kirjoissa, joissa henkilö katsoo hypnoottista kuvaa, mutta alitajunta lukeekin kuvan

taakse välähtelevää tekstiä. Pyrin aiheuttamaan keskustelua, mutta en mitään typeriä

51

joopas-eipäs väittelyitä, vaan älykästä keskustelua.”

“No, selvä, jatketaan sitten. Sun uusimman kirjan nimi on 'Maailma Mun

Mukaan', alaotsikko '19.14.4561'. 720-sivuinen järkäle, joka kertoo ihan tavallisesta

päivästäsi: Kun juot kaakaota, luet lehteä ja ajattelet käväistä tilaamassa porkkanoita

postimyynnistä. Laskin tässä vähän ennen (mikäli nyt laskin oikein) että se tekee puoli

lausetta jokaista sen päivän sekuntia kohti. Mitä yrität sanoa tällä kirjalla? Mikä on sen

tarkoitus?”

“Kysymyksillä kuten: 'Mikä on elämän tarkoitus?' ei ole minulle merkitystä.

Yritän sanoa sillä jotain tai en mitään. Sillä on yhtä paljon tarkoitusta kuin elämällä, ja

elämän tarkoitus voi olla mitä vain. Ovenkarmi voi olla elämän tarkoitus, joku

sammakko, tai vaikka joku satunnainen luku. Tai sitten sillä ei ole mitään tarkoitusta.

Sellaista se elämä on. Jos oletetaan, että joku professori keksisi, että elämän tarkoitus on

käydä kaupassa ostamassa porkkanoita, niin en minä siellä kävisi, eikä moni muukaan,

vaikka sillä professorilla olisi pitävät todisteet siitä, että se on kuin onkin elämän oikea

tarkoitus. Minä keksin omat juttuni mieluummin itse kuin annan jonkun muun, esim.

jonkin kuvitteellisen jumalhahmon keksiä ne minulle.”

“Niin, joidenkin mielestä tämä uusin kirjasi on paras tekemäsi, mutta jotkut ovat

eri mieltä.”

“Niin aina. Kuten muutama vuosi sitten kirjoittamani kirja 'Juopa', joka syntyi

sillä tavalla, että luin erästä toista kirjaa johonkin puoleenväliin ja menin sitten

nukkumaan ja luin sen unessani loppuun asti. Sitten kun heräsin aamulla ja luin sen

kirjan tässä valvetodellisuudessa, niin tuli koko ajan mieleen, että 'Hei, eihän tämän näin

pitänyt mennä!' ja kirjoitin sitten sen universioni niin kuin muistin sen. Kirjoitan

sellaisia kirjoja, mitä itse haluaisin lukea, mutta joita kukaan ei minulle kirjoita. Kaikki

pitää tehdä ihan itse. Sama juttu biisien kanssa. Mutta tämä on vain tämänhetkinen

näkökulmani, sillä vaihtelen näkökulmaani joka päivä, etten juutu samoihin kaavoihin.”

“Niin, 'Juopaa' haukuttiin silloin siitä, että sitä ei pystynyt sijoittamaan

mihinkään kategoriaan, kuten ei monia muitakaan kirjojasi.”

“Aivan. Niistä ei aina tiedä, ovatko ne realismia, scifiä, fantasiaa, kauhua vai

huumoria, epähuumoria vai mitä tahansa muuta, kuten ei unistakaan. En aina tiedä

itsekään, olenko tosissani vai vitsailenko.”

52

“Käytät kirjoissasi hyvin paljon vierasperäisiä sanoja ja sijoitatkin ne melko

usein kaukaisiin ja vieraisiin maihin, kuten tässä kirjassa Suomi-nimiseen muinaiseen

eurooppalaiseen pohjoismaahan. Miksi niin?”

“Minusta jo se, että kirja kertoo jostain muusta maasta kuin tästä tylsästä

kotimaasta, parantaa lukukokemusta huomattavasti. Minä en lue juuri ollenkaan

kotimaista kirjallisuutta. Eksoottiset ja vieraat sanat taas antavat laajuutta ilmaisulle.”

“Tässä Juopa-kirjassa on yksi henkilö, muotokuvamaalari nimeltä Eric Wen,

joka ei syö koko kirjan aikana mitään, vaikka suurin osa kirjasta tapahtuu erilaisilla

aterioilla. Onko hän jonkinlainen omakuvasi?”

“Kyllä. Eric on eräänlainen yliampuvan liioiteltu versio minusta. Pilakuva

minäkuvastani. Tai oikeastaan pilakuva pilakuvastani, sillä ylinäyttelen itseäni tälläkin

hetkellä.”

“Hmm, mielenkiintoista, todella... Muutama vuosi sitten julkaisit myös

omakustannekirjan nimeltään 'Metodit'. Sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista

menestystä missään.”

“Ei ollut, eikä pitänytkään olla eikä tämä ole mitään jälkiselittelyä. Se oli

koominen utopiakirja, jonka novellit limittyivät toisiinsa kuin se olisi ollut yksi

yhtenäinen kirja, mutta oikeastaan se oli novellikokoelma, tai sarja, jonka osat oli

hajautettu toistensa sisään. Se oli omasta mielestäni erittäin outo ja hauska ja kun ottaa

huomioon oudon huumorintajuni, niin lukijat kai olivat todella ymmällään, eivätkä

käsittäneet sitä (tyhmät). Se oli myös erittäin itsetietoinen ja uudenlainen kirja, sillä

siirryin siinä myös lukijan ja kriitikon asemaan, mitä kirjailijan tai taiteilijan ei saisi

tehdä, ettei olisi liian tietoinen omista tekemisistään ja muuntelisi niitä sulavammiksi.

Mutta rajathan on tehty rikottaviksi. Tein sen siksi, että tein sen. Tämä liittyy

olennaisesti siihen, että jokainen ajatusketju, jonka minä aloitan, päättyy

paradoksaaliseen ympyrään.”

“Ah, sinulle on tullut kysymys sähköpostin kautta... Hiods Mediasta kysyy, että

oletko omasta mielestäsi nero vai hullu? Hyvä kysymys, Hiods”

“En tiedä, ehkä ne ovat sama asia. Ehkä tunnen olevani kaikkien tällaisten

vastakkainasetteluiden ulkopuolella. Sitähän sanotaan, että hullut ovat neroja, jotka

eivät osaa selittää oivalluksiaan, mutta ehkä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Eikä se sitä

53

paitsi ollut hyvä kysymys.”

“No, sitten tulee toinen kysymys... Gousd, hänkin täältä Mediasta, kysyy

kantaasi universumin entropiaan ja alkuräjähdysteoriaan. Mitä vastaat?”

“Minun käsitykseni mukaan ei ole ollut yhtä ainoaa alkuräjähdystä. Se, mitä

yleisesti luullaan alkuräjähdykseksi, on vain yksi räjähdys jatkuvassa eriasteisten

räjähdysten ketjussa. Maailmankaikkeutta voisi verrata kiehuvaan veteen, jossa tämä

'alkuräjähdys' oli vain yksi hieman suurempi kupla. Kutsun tätä katsantokantaani

Kuplateoriaksi, mikä saattaa herättää tiettyä hilpeyttä muiden sellaisten ihmisten

joukossa, jotka ajattelevat maailmankaikkeuden olevan pelkkä kupla. Vastaus

entropiaan kuuluu myös tämän kuplateoriaan, mutta jos ette sitä edellisestä jo pysty

päättelemään, voitte lukea siitä enemmän omaan viikoittaiseen fanilehteeni

kirjoittamastani artikkelista.”

“Siirrytään sitten eteenpäin, eli tulevaisuus? Mikä on seuraava kirjasi?”

“Olen pyöritellyt päässäni yhtä juttua, mutta luultavasti en koskaan kirjoita sitä,

koska se on niin tylsä - minulla pyörii aina tylsiä juttuja päässä. Joten kirjoitan kai sen

sijaan jutun siitä, miten sielu olettaen tietenkin, että kaikella elollisella on sielu

evoluutioituu samaan tahtiin ruumiidemme ja solumuistimme kanssa. Kirjan nimeksi

tulee ’Sielu’, ja se kertoo valtavista vesipatsaista, jotka syöksyvät alas taivaalta. Varastin

sen idean yhdeltä tyypiltä, sillä kuten aina sanon: Pienet kirjailijat lainaavat, suuret

varastavat. Varastin tuonkin ajatuksen yhdeltä tyypiltä. Täytyy vain osata matkia

omaperäisesti.”

“Jos siirrytään nyt vaikka musiikkiinne, jos sopii.”

“OK.”

“Teidän bändinne tai oikeastaanhan se on sinun, koska sävellät ja sanoitat kaikki

biisit ja joskus jopa soitat kaikkia instrumentteja on aika erikoinen, ja erityisesti... miten

asian ilmaisisin? Barbaarinen lavaesiintymisenne on saanut paljon huomiota.

Kertoisitko hieman siitä?”

“No, D-Hey soittaa preparoitua torvea, Giuseppe ikivanhaa tietokoneen

piipperiä, Bradleyllä on kehon ääniä syntetisoiva cyberpuku ja minä yritän häiritä

heidän soittoaan ja yleisöä parhaani mukaan. Parhaiten onnistuin mielestäni Ocsenin

keikalla, kun pistin superpikaliimaa kaikkien vesipulloihin, eikä kukaan saanut suutaan

54

auki.”

“Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Teidän musiikistanne on esitetty

vaikka minkälaisia määritelmiä, mutta miten itse määrittelisit sen?”

“En määrittele sitä, niin rajatieteelliseltä kuin se kuulostaakin. Saa sitä määritellä

jos välttämättä haluaa, mutta mulle ihan sama. Minä vain kerään parhaat puolet kaikista

musiikkikategorioista ja yhdistän ne. Kaikissa musiikkilajeissa on hyviä ja huonoja

biisejä ja yritän kerätä parhaat palat jokaisesta. Sama juttu kirjallisuuden kanssa.”

“Jaa, no niin, määrittelee kuka haluaa, niinhän kaikki sanoo. Mitä mieltä olet

muuten Michael D. Blackista?”

“Antaa kaikkien kukkien kukkia, olen ollut aina sitä mieltä. Paitsi Michael vitun

Blackin! Se on rikkaruho, joka täytyy kitkeä!”

“Aika rankasti sanottu, mutta no... seuraava kysymys: Miten kirjasi ja/tai biisisi

syntyvät ja rakentuvat?”

“Ei ole yhtä tapaa millä ne syntyvät. Jokainen syntyy eri tavalla, toisin sanoen

jokainen on oma yksilönsä. Niin kuin biisini Effort, jonka sanoma on, että on ihan turha

sanoittaa biisejä tai edes liittää niihin jotain sanomia. Yleensä vain kirjoitan jutun,

kerään siitä kaiken olennaisen, heitän sen pois ja keskityn epäolennaiseen. Kuten uusin

kirjani, jossa pidin koko sen päivän kameraa olalla ja katsoin sitä 24-tuntista filmiä aina

vähän eteenpäin kirjaa tehdessä. Mutta toisaalta ne ovat myös hyvin samanlaisia

syntytapoja. Teen hyvin musiikillista kirjallisuutta ja kirjallista musiikkia. Mutta mitä

minä olen siihen sanomaan mitään, minähän vain teen ne? Teesin vastakohta on

antiteesi, ja kun ne yhdistetään, syntyy synteesi, mutta sitten täytyy tietysti olla myös

antisynteesi, mutta ei tietenkään tietysti.”

“Ahaa. Entä mitä mieltä olet siitä, että taiteen tulisi olla pelkästään kaunista ja

yhteensopivaa?”

“Parasta olisi, jos saisin ihmiset olemaan ottamatta kantaa mihinkään. Useimmat

taiteilijat on sellaisia pakkomielteisiä, huomionkipeitä kuolemattomuudentavoittelijoita,

jotka yrittää kaikin tavoin vaikuttaa ja jättää jälkensä maailmaan; olla itseään ja jumalia

suurempia; elää kuiskauksena ihmisten unissa tuossa siunatussa olotilassa, kuten eräässä

elokuvassa sanottiin. Ihan niin kuin sillä olisi merkitystä. Mutta toiset, kuten Suuri

Minä, olemme vain tällaisia. Me pysäytämme ohikulkijan ja sanomme, että sen

55

kengännauha on auki. Kun se kumartuu sitomaan sitä, niin sanomme, että anna sen olla

auki. Kun se menee kotiin, se huomaa, että nauhat ovat olleet koko ajan kiinni ja se

aukaisee ne sitten itse ei saatana, mitä helvettiä minä taas selitän? Joskus tuntuu kuin...

Joskus tuntuu siltä, että minä joudun ajattelemaan kaikkien puolesta. Että pitää selitellä

tekojaan koko ajan, että jokaiselle teolle löytyisi jokin merkitys... Kaikista helpointahan

se on kirjoittaa vaan itsestään, mutta yritäpä pistää rima korkeammalle ja kirjoittaa

jonkun toisen elämästä. En sano, että olen pistänyt itselleni riman korkealle, sillä en ole

pistänyt itselleni rimaa ollenkaan, mutta hyppään silti erittäin korkealle. Evoluution

kannalta on järkevää toimia jatkuvasti suurimmalla mahdollisella teholla eikä pidätellä

mitään. Ei ole mieltä sanoa vähempää kuin on jo sanottu. Huomio siirtyy jälleen

toisaalle. Paska paikka tämä studio, kun lamppujakaan ei voi siirtää.

“Öhöm, seuraava kysymys koskee nykyistä presidentti Wergurtiamme, jota

iskitte nenään viikko sitten. Miten ajauduit tähän tekoosi?”

“Blaa blaa, blaa blaa blaa blaa. Blaa blaa.”

“Anteeksi...?”

“Blaa blaa blaa. Blaa blaa blaa blaa ja wham!”

“Tuota, te ette taida ottaa tätä haastattelua enää kovin tosissanne... “

“En. Haastattelut haisee.”

“Tuollainen punk/alternative-henki kuuluu kai imagoonne?”

“Joo, kuuluu. Mun manageri sanoi, että se puree nykynuorisoon. Mun manageri

on jumala. Jee jee! Pirunsarvia!”

“Mutta olen kuullut, että sinä itse olet itsesi manageri.”

“Niin olen. Managerini on jumala, minä olen managerini, siispä minä olen

jumala! Ja sä vitun mummo meinaat valittaa! Mä lyön sua tällä tuolilla päähän!”

“Anteeksi, mutta nyt täytyy mennä mainoskatkolle -”

“Mä sano enää mitään, kun se käsitetään kuitenkin väärin.”

“Tässä välissä mainoksia!”

Televisio surisi hetken ja ensimmäinen mainos monista kymmenistä alkoi.

“Se meni hienosti!” Mainosmestari läiski Ronlan Lashleita olkapäälle. “Vaikka

tosin hieman toistitkin itseäsi ja kerroit pari vastausta, jotka piti antaa vasta seuraavassa

56

haastattelussa... mutta mitäs pienistä! Tuon esityksen jälkeen kirjasi ja levysi menevät

kaupaksi kuin pullovesi!”

“Kiitos, kiitos.” Ronlan kiitteli ja astui alas haastatteluohjelman lavalta, jonka

päälle oli kärrätty kaikenlaista sekavan näköistä arkkitehtuuria emuloimaan

studiolavasteita. Ne oli kai tehnyt joku taiteilija, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin

veistellä erimallisia reikiä muovi- ja lastulevyihin.

“Se meni tosi hyvin.” Haastattelija onnitteli myöskin. “Hetkisen jo luulin, että

aiot tosissaan lyödä sillä tuolilla!”

“Hei, kuulkaa! Katsojaluvut nousevat jo nyt! Kaikki punkteinit ja taiteilija-

anarkistit varmaan soittivat kavereilleen ja käskivät katsomaan meidän kanavaa!”

“Epäkaupallinen aalto iskee jälleen!”

“Hei, pitäisikö järjestää jotain pientä lisää? Menisit muka häiriköimään

seuraavaa haastattelua! Lyöt vaikka muovikitaran palasiksi pöytään tai jotain!”

“Okei, onnistuu.” Ronlan sanoi ja nosti muovisen kitaran laatikosta. Se oli aivan

aidon sähkökitaran näköinen, mutta se oli rakennettu muovielementeistä, jotta se olisi

helposti hajoava ja halpa. Sen pystyi kokoamaan uudelleen jokaisen hajottamisen

jälkeen, eikä mitään eroa huomannut. Sen pystyi jopa sytyttämään palamaan, koska se

oli tulenkestävä. Soittamaan sillä ei pystynyt, mutta ei ollut tarkoituskaan, sillä

kaikkihan esitettiin kuitenkin taustanauhalta (vieläkään ei tiedetty, että Beatleskin oli

tehnyt kaikki keikkansa playbackinä). Muovikitarateollisuus oli sitäpaitsi jo kauan aikaa

sitten ohittanut oikean kitarateollisuuden myyntiluvuissa.

“Kymmenen sekuntia mainosten loppuun!” Järjestelijä huusi.

“Okei, annetaan yleisölle mitä yleisö haluaa!”

“Show pyörimään!” Haastattelija käski ja kätteli rutiinilla seuraavaa vierasta,

joka oli seuraavan sunnuntain haastatteluohjelman juontaja. Hän itse olisi puolestaan

hänen ohjelmassaan parin sunnuntain päästä, sitä piti muistaa mainostaa.

:)

Kerran eräs medialainen mies nimeltä Earl haki rekisteripatentin sanalle vittu sekä

kaikille sen taivutusmuodoille. Siitä lähtien aina, kun joku sanoi vittu tai jonkin sen

57

taivutusmuodon, sanojan täytyi maksaa siitä Earlille korvausta.

Tavalliset kaduntallaajat eivät tietenkään maksaneet, vaan käyttivät sanaa niin

paljon kuin halusivat, mutta tiedotusvälineissä oli eri juttu. Kun sanan sanoi nauhalle,

oli konkreettisia todisteita sanan sanomisesta. Niinpä TV-yhtiöt kehottivat

haastateltaviaan olemaan käyttämättä kyseistä sanaa, tai jos he sitä käyttivätkin, TV-

yhtiö laittoi sanan päälle PIIP-äänen. Useimmat luulivat (jopa monet TV:n

työntekijätkin), että se johtui siitä ikivanhasta perinteestä, ettei televisiossa saanut

kiroilla, mutta todellisuudessa yritettiin välttää ylimääräisiä copyright-maksuja.

Jonkin ajan kuluttua eräs toinen mies nimeltä Duke (Earlin keksinnöstä

innostuneena) patentoi sanat perjantai, maanantai, auto ja aamen. Lisäksi hän patentoi

seuraavat lauseet: Mitä kuuluu? Entä sitten? Paljonko maksaa? Kuka olet? Mistä tulet?

Minne menet? Missä olet? Tule tänne. Rakastan sinua. Päästäkää irti! Saako olla muuta?

Kävi niin, että Earl tienasi vittu-sanallaan niin suuren omaisuuden, että pystyi

jopa maksamaan terminologipsykologinsa laskun, mikä oli aivan ennenkuulumatonta.

Hän pääsi Guinnesin ennätystenkirjaan sivulle kuusitoista.

Duke puolestaan osti omakseen muutamia Etelä-Amerikan valtioita, mutta

enempää sanoja ja lauseita ei kukaan ehtinyt patentoida, koska hallitus puuttui asiaan ja

poisti sanojen ja lauseiden patenttioikeuden, koska se oli heidän mielestään aivan

typerä.

Tapauksesta oli jo melkein sata vuotta, mutta edelleen Earlin ja Duken perilliset

saivat postissaan kuukausittain neljä kappaletta noin puolen miljardin markan shekkejä

TV-yhtiöiltä.

:)

Siitä lähtien, kun tietoverkko-yhteensopivia telepaattikypäriä alettiin myymään

tavallisissa tavarataloissa, ovat plagiointioikeudenkäynnit täyttäneet oikeussalit.

Kypärää käyttämällä pystyy tunkeutumaan toisen käyttäjän ajatuksiin, vaikka toinen

olisi toisella puolella maata.

Erityisen suosituksi tuli tunkeutuminen jonkun tunnetun kirjailijan tai keksijän

ajatuksiin, jolloin pystyi varastamaan ideoita ja keksintöjä ja omimaan ne itselleen

58

ennen kuin kirja tai keksintö oli edes julkistettu.

Toisaalta, jotkut humaaneja arvoja kunnioittavat keksijät antoivat keksintönsä

kaikille kansalaisille aivan suosiolla ottamatta mitään maksua. Heille paras maksu oli

ihmiskunnan hyvinvointi ja nimensä jääminen historiaan. Jotkut kyllä väittivät, että

historia oli täysin yhdentekevää, koska silloin ei oltu keksitty vielä mitään nykyaikaista

ja ainoa asia jonka olemme historiasta oppineet on se, ettei historiasta opi mitään, mutta

heille sanottiin, että he vain toistelivat koko ajan samoja vanhoja fraaseja. Jotkut toiset

taas väittivät, että on aivan turha väitellä, koska ei ole mitään väittelemisen aihetta,

mutta lopulta koko asia unohdettiin ja millään ei ollut lopulta mitään väliä. Paitsi sillä,

ettei millään ollut mitään väliä.

Tällä kaikella taustakohinalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa,

että uususkonnollisen Vincent Kolond -shown juontaja Vincent Kolond kuoli suorassa

lähetyksessä, kun (tällä hetkellä vielä tuntematon ja mystinen) fanaatikkojoukko

hyökkäsi studioon.

“Älä kuole, veli, Jeesuksen nimeen! Ajattele katsojia ja minua, tämä on niin

hirveän nöyryyttävää -” Valitti Vincent Kolondin sidekick pidellen lavalle romahtaneen

juontajaparinsa murskaantunutta päätä sylissään.

:)

“Oletko sinä nainen?”

“En, olen poliisilääkäri Thedan Niers. Tulin kuulustelemaan teitä.” Thedan sanoi

ja katsoi arviolta 70-vuotiasta vanhusta, joka oli kiinnitetty käsiraudoilla sänkyyn.

“Hyvä! Minä inhoan naisia!” Vanhus sanoi.

Thedan raapi korvanlehteään.

“Onko tämä huone 26? Luulin, että täällä oli joku raiskaaja, jota raiskauksen

uhri oli lyönyt huumeruiskulla silmään.”

“Oikea huone, minä se olen!” Vanhus osoitti vasenta silmäänsä. “Ne laittoivat

siihen lasisilmän!”

“Sinä? Raiskaaja?” Thedan kysyi epäillen.

“Niin, niin! Onko se jotenkin ihmeellistä, että tällainen vanhus pystyy vielä

59

kaatamaan nykynaisen?”

“Ei siinä mitään, mutta sanoitte äsken inhoavanne naisia.”

“Niin minä inhoankin! Siksi minä ne raiskaankin! Saavat sitten hävetä vähän

tekojaan!” Vanhus selitti.

“Ai.”

“Tiedätkö mikä naisissa ärsyttää eniten? Se, että ne jauhaa purukumia samalla

kun syö ruokaa! Inhottavaa!”

Thedan vetäisi nurkasta tuolin allensa.

“Niinkö? Niinkö kaikki naiset tekevät?” Hän kysyi muka kiinnostuneena.

“Tekee, varmasti tekee! Jotkut kyllä yrittävät salailla sitä ja käyttäytyä kuin

tavalliset ihmiset, mutta heti kun naisen jättää yksin, niin ne pistää purkan suuhun ja syö

jotain sen kanssa! Ajatelkaa! Lihapullia ja purkkaa, kaljatuoppi ja hedelmäpurkkaa,

salaattilautanen ja nikotiinipurkkaa, donitsi ja alkoholipurkkaa -”

“Thedan Niers huoneeseen 7.” Sanoi korvanappi.

“Pitää mennä, jätetään tämä kuulustelu myöhemmäksi.” Thedan sanoi, laittoi

tuolin takaisin nurkkaan ja jätti raiskaajavanhuksen heiluttelemaan vihaisena

käsirautojaan.

:)

“Ja sitten lähetyksen loppupuolella kerromme shakin

maailmanmestaruuskisoissa tapahtuneesta doping-kärystä, mutta ensin muihin aiheisiin.

Intiassa, tuossa mystisten asioiden maassa, missä ihmiset kylpevät edelleen Ganges-

joessa, vaikka siinä ei ole virrannut vettä vuosikymmeniin, tapahtui yöllä ydinvoimalan

räjähdys, mutta onneksi saastepilvi ei sentään ulotu tänne asti. Ai niin, siinä kuoli

seitsemisensataatuhatta ihmistä. Eilisiltaisessa Monxin sairaalapalossa ei tullut

kuolonuhreja, mutta eloon jääneet pikkulapset ovat lopun elämäänsä halvaantuneita.

Sitten järkyttävin uutinen: Suositun Kolond-shown juontaja Vincent Kolond kuoli

eilisiltaisessa lähetyksessään saamiinsa vammoihin. Vincent Kolondin studioon

hyökkäsi joukko fanaattisia kriitikkoja, jotka vastustivat Kolond-shown pidentämistä

kolmituntiseksi ja ärsyyntyivät Kolondin ’surkeiksi’ luokittelemistaan vitseistä suuressa

60

määrin. Hallitus on määrännyt viidentoista päivän suruajan tämän tragedian johdosta.

Hautajaissaattue lähtee huomenna kello yhdeksän Kolond-aukiolta ja marssii päivän

ajan ympäri kaupunkia. Hautajaiset pidetään Blorgordin hautausmaalla, jonka jälkeen

Iddonen katedraalissa on muistotilaisuus ja rahankeräys Vincent Kolondin omaisille.

Tämän jälkeen alkaa katedraalissa senioridisco, jossa ilmeisesti nostetaan malja

kaikkien nälkää näkevien puolesta, jotta näitä ei unohdettaisi. Lisää näitä samoja uutisia

tunnin päästä. Menikö hyvin?”

Uutistoimituksen pomo katsoi miettiväisenä uutta uutistenlukijaehdokasta.

“Ei mitään huomauttamista äänessä tai rytmityksessä, mutta meidän täytyy tehdä

sinulle kasvoleikkaus. Ei katsojat halua nähdä tuollaista mulkosilmäapinaa

televisiossaan. Sinun pitää näyttää siltä kuin olisit ollut juuri ennen lähetystä

paneskelemassa jotain filmitähteä, siitä katsojat pitävät.”

“Hyvä on, suostun. Mutta vain, jos minäkin saan kuollessani Vincent Kolondin

kokoiset muistojuhlat.”

“Katsotaan, mitä katsojaluvut sanovat. Jos saat saman verran katsojia kuin

Vincent, niin sitten ehkä, mutta jos saat yhtä vähän katsojia kuin Afrikan nälkää

näkevistä tehty dokumentti, niin sitten ei.”

“Sovittu, se oli tosiaan tylsä dokumentti. Mutta nyt minun täytyy rientää, minun

pitää hakea lapset vaimoltani, ennen kuin hän ehtii lähteä kolmen junassa ulkomaille!”

Ankkuriehdokas keräsi paperinsa ja lähti hirmuisella kiireellä.

“Moi sitten. Hyvässä lykyssä pääset jo syyskuun alussa televisioon.”

Uutistoimituksen pomo huusi hänen peräänsä ja meni laittamaan itselleen drinkin.

“Ei kestä kauan, pari päivää korkeintaan.” Hän mumisi itsekseen, painoi

sisäpuhelimen nappia ja kutsui sihteerinsä keräämään paperiliittimiä pöydän alta.

:)

Media Cityn toiseksi kiihkein kauppakatu oli juuri tyhjennetty ihmisistä. Joillekin oli

maksettu lähtemisestä, toiset oli vain tönitty poliisivoimin pois. Katua valmisteltiin

uuden menestysfilmin, 13 Opetuslasta II:n, kuvauksia varten. Menestysfilmit olivat

sellaisia, joiden mainoskampanjaan oli käytetty enemmän rahaa kuin itse filmiin.

61

Filmin ohjaaja, Boris Diamond (taiteilijanimi) ja filmin tuottaja Zehr Dhule, joka

oli puoliksi kyborgi, kävivät kiihkeää keskustelua.

“Mutta tähän tarvitaan kaksi vastasyntynyttä vauvaa tappelemaan!” Boris sanoi

järkähtämättömästi.

“Mistä me niin hyvin koulutettuja vastasyntyneitä löydetään?” Zehr levitteli

puolimetallisia käsiään.

Ohjaaja mietti hetken nyrkkejään puristellen ja silmiään siristellen.

“Ok, ei vauvakohtausta.” Hän sanoi ja repi sivun irti käsikirjoituksesta.

“Perhana, olisi kyllä ollut hienoa nähdä tappelevia vauvoja niiden iänikuisten tanssivien

sijaan...”

“Voisimme tietysti käyttää tietokoneanimaatiota -”

“Ei! Niitä ei käytetä tässä filmissä, montako kertaa se pitää sanoa? Tästä tulee

ensimmäinen filmi seitsemäänkymmeneen vuoteen, jossa ei ole tietokone-

erikoisefektejä! Siitä asiasta pidetään kiinni!”

Zehr henkäisi syvään. Miksi kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi? Viime viikko

purkitettiin oikeiden jättiläiskaivinkoneiden taistelua keskellä suota ja sitä edellinen

kuukausi yritettiin saada kahta kerrostaloa kaatumaan toisiaan vasten niin, etteivät ne

hajoa. Eikä mitään tietokone-efektejä, koottiin vain elementtitalot uudelleen kun

kohtaus epäonnistui. Ärsyttävää.

“Siis vauvakohtaus poistetaan?”

“Niin.” Boris sanoi. “Sen tilalle tulee kahden kissan ei, kahden koiran tappelu!

Hanki kaksi koiraa, Zehr! Siitä tulee upea juttu!”

“Selvä.” Zehr sanoi ja napsautti kännykän esiin olkapäästään. Parempi kaksi

koiraa kuin kaksi vastasyntynyttä vauvaa. Tämän filmin mainoskampanjasta pitäisi

tehdä todella suuri.

“Koiratappelu...” Boris mumisi haltioituneena itsekseen katsellessaan, kun

kadulle pystytettiin aidosta marmorista tehtyä kaksikymmenmetristä hämähäkkipatsasta.

“Siitä tulee hienoa. Zehr, löytyykö opetettuja koiria? Osaisivatko ne itämaisia

taistelutaitoja?”

:)

62

Heti kun Michael Peacesta oli päästy eroon, Mainosmestari ja Tuottaja kutsuivat kaikki

muut Maailman Todelliset Johtajat limusiiniinsa holovisio-konferenssiin.

“Mitä?” Kysyi Shogun, joka oli koko Itä-Aasian todellinen johtaja. Hän leijui

puolen metrin korkuisena Buddha-patsaana Afrikan, Euroopan, Lähi-Idän, Englannin,

Hawaijin, Napamantereiden ja Atlantiksen edustajien keskellä.

“Niin? Jäikö jokin asia epäselväksi?”

“En vain kuunnellut, voisitko toistaa?”

“Eli Japani voittaa missikisat, Englanti voittaa jalkapallon

maailmanmestaruuden tiukasti 1-0 Italiaa vastaan, Saksa voittaa myöhemmin eritellyn

määrän kultamitaleja Pretorian talviki- olympialaisissa, Ranska voittaa

kesäolympialaisissa kaikki uinnit, paitsi perhosuinnin, jonka voittaa Norja. Bulgaria

voittaa yhdistetyn mäkihypyn, mutta heidät diskataan myöhemmin heidänhän annettiin

voittaa viime vuoden dokumentti- ja laulukilpailut. Sveitsi voittaa maratonin ja pitkän

matkan hiihdot. Eli näin. Jos tämä alustava ehdotus hyväksytään, me Mediassa

vaadimme, että voitamme maailmanmestaruuden superpallossa.”

“Me muut olemme jo suostuneet tähän alustavaan ehdotukseen.” Kanadan

edustaja huomautti.

“Miten vain, minulla on nyt menoa. Lähetä viesti myöhemmin, kisoihinhan on

vielä vuosi aikaa. Sayonara ja paskat kaikesta.” Shogun, jolla oli ikää seitsemäntoista

vuotta, hyvästeli ja hänen avatarinsa katosi autosta.

“Oliko tuo nyt sitten kohteliasta?” Tuottaja tuumasi.

“Kun koko kansakunta on yhtä armeijareserviä ja vanhuksetkin harjoittelee

kungfua puistossa joka aamu, niin ei siinä tarvitse olla kohtelias.” Haastoi Hawaijin

edustaja hula-vanteessaan.

“Ehkä pitäisi lähettää pari meikäläistä mafiamiestä opettamaan yakuzoille

tapoja.” Mainosmestari hymähti.

“Mutta kuka voittaa Nobelin rauhanpalkinnon?” Atlantiksen edustaja kysyi.

:)

63

Vanhat vaihtoehtohistoriankirjat kertovat, että ensimmäisen toimivan holovision keksi

eräs sarjamurhaaja, jolla oli tapana murtautua ihmisten koteihin, tappaa asukkaat,

paloitella heidät pieniksi paloiksi ja piilottaa palat milloin minnekin:

Deodoranttipulloihin, maitopurkkeihin, tyynyjen sisään tai tietokoneen levykeasemiin ja

myydä talot sitten halvalla uusille ihmisille esiintyen niiden oikeana isäntänä.

Tämä kieroutunut harrastus ei liittynyt mitenkään siihen, että viikonloppuisin

hän näperteli pajassaan keksintöjen kimpussa, jolloin hän eräänä iltapäivänä hieman

ennen Unia Mielen Mukaan -ohjelman alkua tuli keksineeksi ensimmäisen holovision ja

kävi saman tien patentoimassa sen. Hän sai runsaasti mainetta ja kunniaa ja rahaa

patentistaan, mutta kun hän tappoi itsensä maailman ensimmäisessä suorassa

holovisiolähetyksessä, joka lähetettiin ympäri maailmaa, hänet poistettiin koulujen

vaihtoehtohistorioiden oppikirjoista.

:)

“Tänään traagisesti kuolleen Vincent Kolondin kuolema on kuohuttanut koko

kansaa -”

Ohjaaja: “Ei minua!”

“Niin, krhmm, Joe, ole hyvä.”

“Kiitos, Mendle. Puolustusministeriön alipäällikkö Gudser Telza, miten Vincent

Kolondin kuolema on vaikuttanut teihin?”

“Olen erittäin surullinen.”

“Kiitos, Gudser Telza, Koko kansa suree kanssasi, ja nyt takaisin studioon. Ole

hyvä, Steve.”

“Kiitos, Joe.”

Ohjaaja:”Minä en sure sitä yhtään!”

“Krhm, nyt sitten päivän sää. Ole hyvä, Lynn.”

“Kiitos. Tämän päivän sää näyttää täällä Media Cityssä aika aurinkoiselta,

vaikkakin tuolla Lähi-idän eteläpuolella näyttää satavan aika rankasti. Joutuvat

rauhansotilasparat tarpomaan siellä liejussa... Niin, myös Saharan puolella sataa ikävästi

-”

64

Ohjaaja: “Se on hyvä, että siellä sataa!”

“Niin, se onkin hyvä, että Saharassa sataa, mutta täällä se ei ole... Anteeksi,

erehdyin äsken pahasti. Olen hyvin pahoillani, että sanoin sen. Anteeksi kaikille

katsojille... Voihan helvetti, ei tästä tule mitään! En kestä enää!”

Ohjaaja: “Hoitakaa tuo hysteerinen akka pois täältä, hemmetti!”

“Te olette hyviä katsojia, ansaitsette paremman sääkartanlukijan kuin minä!

Minä en voi lukea edes sitä purskahtamatta itkuun! Olen niin surkea -”

Ohjaaja: “Pois sieltä kuvasta! Mainoksia!”

“Kiitos, Joe.”

“Steve, ei meille sanottu mitään.”

Muovinukkemainos alkoi mainostamaan nukkea, joka pystyi synnyttämään

jalattoman ja kädettömän lapsen (siksi, koska sellaiset todella tarvitsivat hoitoa ja

huolenpitoa). Nuken selässä olevaa nappia painamalla pystyi kuuntelemaan aidon

kuuloista itkua, jota oli nauhoitettu eräässä lähistöllä sijaitsevassa lasten

pakkohoitokodissa. Itku oli interaktiivista ja mukautui käyttäjän tarpeisiin.

Nyt sitten meteorologikin, Dow ajatteli. Uutiset olivat menneet ihan sairaiksi. Hän

tahtoi taas sammuttaa television.

Se oli kuin alkukantainen vietti; painaa nappia ja palata siihen hiljaiseen,

liikkumattomaan ja värikuvattomaan olotilaan, jonka hän oli kokenut viimeksi lapsena

kohdussaan (hänellä oli ollut tapana nukkua keinokohdussaan nelivuotiaaksi asti, vaikka

vanhempia oli varoiteltu siitä, että se saattaa aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä,

epäsosiaalisuutta ja muita hahmonkehityksellisiä ongelmia myöhemmällä iällä).

Hän sääti ääntä hieman pienemmälle, ennen kuin ne ehtisivät muuttaa senkin

säädöttömäksi ja painoi tyynyn kasvoilleen kuin yrittäen tukehduttaa itsensä. Melkein

mykässä televisiossa haastateltiin tulevien tenavamissikisojen ehdokkaita, joista suurin

osa oli hankkinut ehdokkuutensa tuomarien sänkyjen kautta.

“Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?” Imelä juontaja kysyi.

“Avoin, sanavalmis, rehellinen.” Tyttö, joka oli meikattu naisen näköiseksi,

sanoi ja hymyili hammasproteesiensa täydeltä.

65

:)

Boris Diamond, 13 Opetuslasta II:n ohjaaja, neuvoi näyttelijää.

“Tässä kohtauksessa juokset rahalaukku kädessä tuon kujan läpi ja laukku

ammutaan palavilla ammuksilla sinun kädestäsi. Zehr! Missä se laukku on?”

Zehr ojensi rahalaukun näyttelijälle vastahakoisesti.

“Sinä siis tosiaankin aiot polttaa laukun, jossa on miljoona pieninä seteleinä?”

Hän kysyi vielä varmuuden vuoksi.

“Totta kai! Miksi muuten luulit, että se matkaisi muun lavastuksen mukana?”

“Mutta aitoa rahaa!” Zehr ihmetteli. “Miksei sitä voi korvata pelkillä

muovipaperilapuilla? Eihän rahaa edes näy koko elokuvassa!”

“Ei näy, ei käy! Kaiken pitää olla aitoa!” Boris julisti.

“Miljoona savuna ilmaan! Se on ihan hullua! Ja sitten ne polttoluoditkin! Miksei

niitä voi hoitaa tavallisilla pyroefekteillä, vaan piti hankkia aito armeijan tarkka-ampuja

pitämään huolta siitä, etteivät aidot polttoluodit polta näyttelijää?!”

Boris ei reagoinut kysymyksiin mitenkään, vaan jatkoi käsiensä huitomista ja

ohjailua (jotkut hölmöt luulivat, että ne olivat sama asia, vaikka käsien huitominen oli

oikeasti tarkoitettu vain Making of -dokumentin tekijöille). Sitten Boris istuutui

antamaan oikeita käsimerkkejä melkein huomaamattomilla sormieleillä. Kamerat,

lamput ja näyttelijät liikkuivat paikoilleen ammattimaisen tarkasti aivan kuin hän todella

olisi liikutellut heitä sormillaan.

“Joko kaikki on valmista?” Hän lopulta kysyi väsyneenä sormimerkkien

antamiseen. “Hyvä. Käy!”

:)

Thedan Niers istui sairaalan kahvilassa pitkän kuulustelu-urakan jälkeen ja jutteli

osastolääkäreiden ja kirurgien kanssa kahvikuppiaan pyöritellen.

“Kuulitko jo siitä ihonsiirtojutusta, joka sattui tänään?” Kirurgi kysyi Thedanilta

virnistäen. “Olin tuuraamassa iho-osastolla ja sinne tuotiin yksi uus-uusnatsi, jonka

kasvojen iho oli kääriytynyt ihan rullalle. Aika aukko mies.”

66

Iholääkäritär kikatti kermavaahdon pehmeällä äänellään.

“Minäkin olin siellä. Me tehtiin sille ihonsiirto, mutta otettiinkin uusi iho

vahingossa yhden mustaihoisen ruumiista.”

“Oliko se ihan vahinko?” Thedan naurahti.

“Se suuttui siitä vähän, kun heräsi.” Kirurgi jatkoi. “Mutta sitä ei voinut enää

korjata tekemättä kokonaan uusia kasvoja. Saa yrittää nyt tulla vaan toimeen.”

“Ihan oikein sille minun mielestäni.” Iholääkäritär sanoi soinnukkaasti

hymyillen samalla hennosti silkinpehmeillä huulillaan.

“Sille saattaa käydä aika paskaisesti, kun tapaa taas uus-uusnatsikavereitaan.”

Kirurgi nyökytteli.

“Sattui kanssa yksi toinenkin juttu. Joku poika oli katkaissut jalkansa

moottorisahalla, että saisi tekojalan niinkuin naapurin pojalla. Sotkuista jälkeä.”

“Kauheaa.” Iholääkäritär totesi, ojensi kevyesti ruskettuneen kätensä

viekoittelevasti lautaselle ja haukkasi sirosti siltä ottamaansa munkkia maidonvalkoisilla

hampaillaan.

Iholääkäritär oli teettänyt tämän joka puolelta täydellisen custom-bodyn itselleen

vasta eilen. Silmänalusetkin kiiltelivät vielä uutuuttaan.

“Oletko kuullut uusinta Ronlan Lashlei -vitsiä? Sitä, jossa se menee kauppaan ja

haluaa pussillisen porkkanoita?”

“En ole kuullut. Onko se hauska?”

“No, kai se... on se ihan huvittava juttu.”

“Kerro sitten.”

“No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ja halusi pussillisen porkkanoita...”

(Huom! Tämä on virtuaalivitsi, jota ei ole oikeasti olemassa.)

:)

Kyberpunkkarit, teknistyneen tietoyhteiskunnan laitesurffaajat, jotka elävät koko ajan

kybällä, ovat kaukaista menneisyyttä.

Vuosisatoja sitten, kun vielä uskottiin siihen, että tulevaisuus on pimeä, raaka

teknologiakeskiaika, jossa vain vahvimmat ja nopeimmat hakkerikommandot

67

selviytyvät ylikansallisten megakorporaatioiden informaatiosodissa, cyberpunk oli

päivän sana.

Nykyään kyberpunkkareita ei ole enää kuin muutama. He ovat niitä, jotka yhä

vain jääräpäisesti pukeutuvat mustiin nahkoihin, luotiliiveihin ja polvisuojuksiin

kuumuudesta välittämättä, asentavat itseensä hyödyttömiä teräskynsi-implantteja ja

ajelevat ympäriinsä warp-viritetyillä Varley-Davidsoneillaan taisteluhuumeita vetäen.

Nämä harvat nykyajan kyberpunkkarit ovat perustaneet oman yhdistyksen,

Cyberpunk RY:n. Valtaosa jäsenistä on yli satavuotiaita miehiä, ja heitä kutsutaankin

nimellä kyperpunkpapat.

He eivät kuitenkaan ivasta välitä, vaan kannattavat omaa aatettaan yhtä

fanaattisesti kuin jotkin vielä heitäkin naurettavammat uskonlahkot.

:)

Aamulla ei ollut sen parempi. Joku hoitaja oli taas käynyt säätämässä Down television

ääntä isommalla samalla kun oli tarkistanut pulssit, verenpaineet ja muut

ruumiintoiminnot. Ne tarkistettiin yöaikaan, etteivät potilaat nostaneet syytteitä

häirinnästä.

“Mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset?” Poliisiylikomisariolta kysyttiin

ilmeisesti suorassa lähetyksessä.

“Noo... tässä tapaa uusia ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen, ettei niinku

samanlaista päivää ole ja -”

“Anteeksi, mutta kysyin, että mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset.”

“Ai, luulin, että... olemme tunnistaneet kidnappaajat valvontakameroiden kuvista

ja nämä poliisin vanhat tutut ovat fanaattisia superpallohuligaaneja, jotka vaativat, että

FC Gadser voittaa superpallon maailmancupin. He ovat tehneet tämän kerran

aiemminkin kolme vuotta sitten, kun FC Gadser oli viimeksi mukana finaalissa.”

“Mitä aiotte tehdä?”

“Pitää peukkuja FC Gadserille. Jos he eivät voita, niin panttivangit ovat

mennyttä.”

“Kiitos, ja siinä tuli sitten lisää voittopaineita FC Gadserin pojille, mikäli he

68

seuraavat lähetystä. Täällä Reb Jees, siirrän takaisin studioon.”

“Kiitos, Reb Jees. Täällä studiossa meillä on vieraana superpalloveikkauksen

tiedotuspäällikkö Mande Opal.”

“Öh, hyvää iltaa.”

“Kaikkia vakioveikkaajia varmaan kiinnostaa tietää, miten tämä hyvin ikävä

välikohtaus vaikuttaa FC Gadserin voittokertoimiin?”

“En minä tiedä.”

“Hmm?”

“En minä tiedä.”

“Anteeksi, en ymmärtänyt.”

“En minä tiedä, miten se vaikuttaa kertoimiin. Joku vain tuli hakemaan minut

työhuoneestani, kun pelasin siellä toimitusjohtajan ja apupäällikön kanssa korttipeliä

lähiverkossa ja raahasi tänne.”

“Mutta tehän olette superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö?”

“Kyllä.”

“Eikö teidän pitäisi tietää... mitä?”

Ohjaaja: “Seuraava asia! Tähän varattu aika meni jo!”

“Ai, no niin, kiitos käynnistä, Mande Opal, ja nyt siirrymme seuraamaan

Superpallon finaalien alkajaisjuhlallisuuksia.”

:)

Maailman suosituin uskonnollinen ohjelma, piirrossarja The Unlimited Adventures of

Jeesus-man, oli tullut päätösjaksoonsa ja sitä eivät katsojat sulattaneet. He vaativat aina

vain lisää Jeesus-manin seikkailuja, vaikka uutta sarjaa oli esitetty viisikymmentä vuotta

päivittäin ja uusintoja vanhoista jaksoista kolmella muulla kanavalla.

Kaikki mahdolliset ideat: Aikamatkat, planeetat, avaruusoliot, toiset

ulottuvuudet, ammatit, koneet, laitteet, sairaudet, eksoottiset maat, salaperäiset kartat,

nallet, Jeesus-man ritarina, Jeesusman Robin Hoodina, Jeesus-man kutistuu pieneksi,

Jeesus-man kasvaa, Jeesus-man koulussa, Jeesus-manin perhe, Jeesus-man menettää

muistinsa, Jeesus-man kirjallisuusarvostelijana, Jeesus-man syntyy uudelleen, Jeesus-

69

manin ystävät & naapurit, Jeesus-man lihoo, Jeesus-man laihtuu, Jeesus-man

ilmapallossa, Jeesus-man harhailee näkymättömänä, Jeesus-man syntyy uudelleen

uudelleen, Jeesus-Woman, Jeesus-man keksijänä, Jeesus-man bordellissa, Jeesus-man

löytää jumalan, Jeesus-man löytää saatanan, Jeesus-man ostaa kellon, Jeesus-man

putoaa kaivoon ja kuolee ja syntyy taas uudelleen...

Siis todellakin kaikki kuviteltavissa olevat tarinaideat oli käytetty loppuun jo

aikoja sitten, mutta kansa vaati aina vain lisää jaksoja tähän miljardiosaiseen

päättymättömään sarjaan.

Piirtäjien uusi viisituhatpäinen armeija (vanha oli jo palanut loppuun) työskenteli

kellon ympäri eikä sekään riittänyt. Käsikirjoittajat olivat jo vuosia ottaneet vanhoja

jaksoja ja muokanneet niitä hieman saadakseen uusia, mutta sekään ei enää onnistunut,

kun kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot oli jo käytetty.

Orgaanista tietokone-animaatioitakin oli yritetty, mutta silloin katsojaluvut olivat

romahtaneet, koska suurimpien katsojaryhmien (uskonnollisten lahkojen) mielestä

orgaaniset tietokoneet olivat 'pirun silmiä'. Ennen televisiotkin olivat olleet, mutta ne oli

vähitellen hyväksytty ja alettu syyttää orgaanisia tietokoneita siitä, mistä ennen

televisioita.

Mutta nyt se oli loppu. Sarja oli kerta kaikkiaan pakko lopettaa johonkin. Ei se

voinut ikuisesti jatkua, vaikka sitä oli kovasti yritettykin.

Tänään sen tilalla näkyi keskusteluohjelma, jonne katsojat saivat soittaa ja

purkaa sydäntään, muistella joitain vanhoja jaksoja tai vain haukkua sarjan tekijöitä sen

lopettamisesta, tai ostaa lisää Jeesus-man tavaraa kuten sarjakuvia, kirjoja,

tietokonepelejä, teemapuistoja con-lippuja, figuureja, jaksojen monia erilaisia Director's

Cut -versioita, katsojan aivoaaltojen mukaan muokkautuvia jaksogeneraattoreita,

Making of -videoita jokaisesta sarjan jaksosta, erikoisdokumentteja piirtäjistä,

tussaajista, editoijista ym. sarjan tuotantoon osallistuneista aina parkkipaikan valvojista

studioiden yövartijoihin asti; Jeesus-man taidetta & patsaita, soundtrackeja, T-paitoja,

lippiksiä ym. designasusteita, julisteita, eväslaatikoita, pinssejä, näytönsäästäjiä,

pehmoleluja, hologrammeja, yliopistokursseja, väitöskirjoja, arvostelukokoelmia,

analyysejä... Ja niin edelleen.

Jeesus-man: Sankarimme -nimisen erikoisohjelman juontaja oli Jirk Owl,

70

entinen Jumala Tarvitsee Rahaa -ohjelman ohjaaja. Hän suoritti ehdollista tuomiotaan

salaisten pörssitietojen levittämisestä juontamalla keskusteluohjelmia ilman palkkaa.

“- ja poikani on itkenyt Jeesus-manin perään koko viikon! Uusinnoista ei ole

mitään apua, kun meillä on ne kaikki osat jo kaksina eri versioina kaseteilla ja vielä

sarjakuvaversioinakin! Aloittakaa sarjan uusien osien teko heti! Pyydän jumalan

tähden!”

“Se on meidän kaikkien toiveemme, sisar. Ja kuka on sitten linjalla?”

“Minun nimi on Kaleem.”

“Moi, Kaleem. Kuinka vanha olet?”

“Äiti, kuinka vanha... kahdeksan! Minulla on syöpä!”

“Vai niin. Haluaisitko sinä laulaa minulle?”

“Joo! Jeesus-man-laulun! Jeesus-man tulee hmm hmmhmm Jeesus-maan!

Jeesusmaan! Hmm hmmhmm hmmhmm lapset kaikki mukaan laulamaan hmmhmm

Jeesus-maan! Jeesus-maa-aan!”

“Sehän meni hienosti! ja seuraava soittaja?”

“Gertrud Ocsenista, iltaa.”

“Mitä sinulla on sydämelläsi, veli Gertrud?”

“Tapoin äsken naapurini lenkkitossulla!”

“Saat anteeksi, poikani. Oliko mitään Jeesus-manista?”

“Ei. Halusin vain ilmoittaa näin television välityksellä, että minut voi tulla

pidättämään täältä.”

“Selvä, siinä meni sitten tiedotus poliiseille, mutta malttakaa silti tämän

ohjelman loppuun asti. Ja seuraava soittaja?”

:)

Kauempana asui mies, joka ei ollut katsonut televisiota kolmeentoista vuoteen. Ei sen

jälkeen, kun hän oli eräänä aamuna avannut television ja nähnyt mainoksen uudesta,

melko mullistavasta tavasta päästä eroon sukupuolisuudesta.

Hän oli sulkenut television saman tien (se oli vielä niitä aikoja, kun sen pystyi

tekemään) ja lähtenyt töihinsä tekemään tulevaisuudensuunnitelmia asiakkailleen.

71

Tulevaisuudensuunnittelutoimistot olivat muotia siihen aikaan, tällä viikolla ne eivät

olleet.

Kun hän oli palannut töistä, hän oli avannut television ja nähnyt saman

sukupuolisuusmainoksen saman kohdan, jonka oli nähnyt ennen lähtöään. Se oli ollut

viimeinen pisara. Sen jälkeen hän ei ollut televisiota avannut. Hänet tunnettiinkin

naapurustossa hyvin herkästi suuttuvana miehenä.

“Toimistotyö sitä teettää.” Naapurit sanoivat ja hoputtivat lapsiaan kouluun siinä

dokumentissa, joka miehestä tehtiin. Mies ei itse siinä esiintynyt, eikä sitä koskaan

nähnytkään, mutta hän pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan maailman vähiten

maasäteilyä saaneena ihmisenä. Se ei liittynyt mitenkään asiaan, mutta oli kiinnostava

yksityiskohta.

:)

Keskussairaalassa tapahtui taas. Kirurgi Foussaid esitteli vastatuotua potilasta

lääkäreille.

“Taas uusi säteilysairaus. Potilaalle ilmestyy viiltohaavoja joka puolelle kehoa

ilman minkäänlaisia oireita tai ennakkovaroituksia. Kipulääkityksestä ei ole apua. Mistä

olisi arvannut, että television taustasäteilyn aiheuttamat vaikutukset geeniperimässä

näkyvät vasta kahdeksannessatoista polvessa? Miten television saisi lopettamaan

lähetykset tai miten katsojat saisi lopettamaan television katselun? Ei mitenkään!”

Lääkärit pudistelivat päätään. Potilas rimpuili sängyllä hirveissä tuskissa ja

hänen käsivarteensa ilmestyi taas uusi haava.

“Siis ajatelkaa vaikka viimeviikkoisia potilaita! Yhtäkkiä ihminen vain alkaa

viiltelemään itseään ja kavereitaan ja katkomaan luitaan ovien välissä! Käsittämättömän

hirveää!”

Lääkärit pudistelivat päätään ja niistivät nenänsä.

“Foussaid! Se hoitamasi nelosen palovammatapaus alkaa heräilemään!” Hoitaja

ilmoitti huoneen ohi kulkiessaan.

“Menen katsomaan.” Foussaid sanoi väsyneesti ja käveli neloshuoneeseen

lääkärien jäädessä katsomaan viiltohaavapotilasta säälivästi.

72

“Missä olen?” Nuori palovammapotilas kysyi heikolla äänellä, kun Foussaid

tarkasti tiputusletkuja.

“Olette Media Cityn sairaalassa. Teidät löydettiin kujalta erittäin sekavassa

tilassa toisen asteen palovammoja ympäri kehoa.” Foussaid kertoi.

“Helvetti! Mediassa? Se tapahtui taas! Ovatko adrenaliiniarvoni huipussaan?”

“Kyllä. Onko tällainen tapaus sattunut teille ennenkin?”

“Joo, kolme vuotta sitten. Ensin suorittelen vain tavallisia kotiaskareitani ja

sitten yhtäkkiä huomaan olevani kolmensadan kilometrin päässä kodistani palovammoja

ympäri kehoa ja kaksinkertainen määrä adrenaliinia kehossa! Ei yhtään hauskaa, sen

voin sanoa!”

“Te ette siis muista, mitä teille tapahtui?”

“En. En muista ollenkaan, miten jouduin tänne. Saisinko lasin vettä, minulla on

hirveä jano. Näittekö muuten gekkoliskoa?”

“Gekkoliskoa?”

“Siellä oli gekkolisko. Saisinko lasin vettä?”

“Tapauksenne on hyvin hämmentävä, en tiedä voinko... minun täytyy kysyä

asiantuntijalta.” Foussaid sanoi ja poistui.

Käytävän puolella hän otti virtuaaligurun taskustaan ja syötti sen. Sen jälkeen se

oli valmis vastaamaan hänen kysymykseensä.

“Mitä nyt, lemmikkini?” Virtuaaligurun iloiset kasvot kysyivät ruudusta.

“Minulla on hyvin hämmentävä tapaus...”

“Älä kerro enempää, pieni ystäväni, sillä tiedät jo itsekin vastauksen

kysymykseesi. Tutki sisimpääsi.”

“Minä... tahdon tutkia tapausta ja kirjoittaa siitä artikkelin!” Foussaid keksi

äkkiä, mitä halusi. Mutta sitten hänen kasvonsa synkkenivät. “Mutta, oi suuri guru,

tiedäthän, että uskon maailmanlopun tulevan ensi keskiviikkona? Miten ehdin kirjoittaa

artikkelin ennen sitä?”

“Voi söpöliinini! Muista, että kaikki deadlinet ovat havainnoitsijasta riippuvaisia.

Sitä paitsi mullistukset tulevat tasaluvuin.”

[kts. lisätietoja-osio: Vuoden 2000 Suuri Sähkökatkos, vuoden 0 Suuri

Valaistuminen, vuoden 10000 ekr. (ennen kriisiä) Suuri Vedenpaisumus]

73

“Ja nythän on vasta Epämääräinen Lähitulevaisuus, ei lähelläkään mitään

tasalukua. Kyllä sinä ehdit, hunajaiseni. Keskiviikko ei ole maailmanlopun päivä.”

“Kiitos, suuri opettaja!” Foussaid kiitti guruaan, leikki sen kanssa hetken ja lähti

sitten kertomaan ilouutisen potilaalleen.

Lisäys: Epämääräinen Lähitulevaisuus (euf) Epämääräisen pituinen epämääräinen

ajanjakso. Muutamia vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja eteenpäin havainnoitsijan

nykyhetkeksi kokemastaan ajasta. Riippuvainen havainnoitsijan aikakäsityksestä.

Kts. kyperpunkpapat.

Lähitulevaisuuden epämääräisyyttä voidaan epäselventää esimerkillä:

Joukko ihmisiä huomaa yhtäkkiä olevansa keskiaikaisessa linnassa.

“Olemme siirtyneet ajassa menneisyyteen!” Huutaa yksi heistä kauhistuneena.

Yhtäkkiä heidän kimppuunsa käy keskiaikainen ritari miekka kädessä ja ajaa

heitä takaa ympäri linnaa. Huoneesta toiseen ja käytävästä kolmanteen. Klonks klanks,

sanoo ritarin haarniska, kun hän juoksee heidän perässään. Takaa-ajo johtaa

linnanmuurille ja yhtäkkiä kaikki huomaavat, että linnan vierestä menee ohikulkutie.

“Hittolainen, minä olenkin siirtynyt ajassa tulevaisuuteen!” Huokaa ritari.

Tämä ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä tapahtui edellä mainitulle

palovammapotilaalle. Televisio oli nimittäin napannut hänet sisäänsä ja kuljettanut

ympäri maailmaa valokaapeleita pitkin ja satelliitista toiseen kunnes oli sylkäissyt hänet

ulos kujalla olevasta valvontakamerasta.

:)

Kymppikanavalla oli menossa jokavuotiset tenavamissikisat. Lapsia oli harjoitettu

vuosia etukäteen: kuljetettu pianopiireissä, laulatettu sukujuhlilla ja käytetty

rasvaimuissa ja rintojenkohotusleikkauksissa. Heidät oli puettu värikkäisiin ja

paljastaviin vaatteisiin, jotta he näyttäisivät mahdollisimman avoimilta ja lahjakkailta

tuomariston edessä.

74

Poikien missikisoissa taas arvostettiin enemmän urheilullisia harrastuksia ja

rentoa esiintymistä rennoissa vaatteissa ja lippis vinossa, mutta siinä ei ollut yhtään

osanottajaa, sillä pojat puettiin mieluummin tytöiksi ja ilmoitettiin heidän sarjaansa.

Itse kilpailupaikalla, studio kolmosessa, oli vain muutamien lasten vanhempia

katsomassa loppukilpailua, sillä useimmat olivat vain jättäneet videokameran

pyörimään omalle paikalleen ja häipyneet sillä aikaa TV-keskuksen kahvilaan

katselemaan julkkiksia.

Juontaja aloitti loppukilpailun juonnon.

“Tänä vuonna kuten muistaakseni kaikkina edellisvuosinakin, en ole ihan varma,

mutta väliäkö sillä tuomaristo oli taas vaikean valinnan edessä, sillä kaikki tytöt olivat

ihan älykkäitä ikäisikseen ja hyvin oli kaikki harjoiteltu etukäteen ja uimapuvuista

tuomaristo näytti taas innostuvan kovasti ja kyllähän te tiedätte kaikki vakioselitykset

vihaisille vanhemmille, joiden mielestä heidän idioottipentunsa olisi pitänyt voittaa.

Mutta, mutta. Tänä vuonna... Tänä vuonna tuomaristo oli ihan oikeasti todella vaikean

valinnan edessä. Nimittäin kolmen kilpailijan vanhemmat olivat lahjoneet tuomaristoa

aivan samalla summalla! Eikö olekin ennenkuulumatonta?! Ja siksipä meidän täytyy

arpoa nyt näillä kolmella eripituisella tikulla, kuka näistä mahtavista, silikonirintaisista

pikkutytöistä saa... Paskaa! Hahahaa! Paskaa! Sitä ei vittu saisi sanoa televisiossa!

Hahaahaaa -”

“Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyi apulaiselta, joka yritti laittaa

muovinukkemainosta pyörimään juontajan mielipuolisen naurun ja lavalla säntäilevien

lasten itkun päälle.

“Juontaja tuli hulluksi kuten ne uutistenlukijat.” Apulainen selitti tapahtumat

hetkessä.

“Ei hemmetin hitto! Mainosmestari haukkuu minut tästä hyvästä alimpaan

haadekseen, pahus vieköön!”

Apulainen järkyttyi, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut ohjaajan suusta

moista kieltä.

:)

75

Dow makasi sairaalasängyssään matkien naapuriaan koomapotilasta ja näppäili

pankkitilinsä rahamäärää taskulaskimeen. Vakuutusyhtiö ei antaisi hänelle rahaa,

hänellä ei ollut enää kotia eikä työtä ja sairaalassa makaaminenkin maksoi, joten piti

tarkistaa, kuinka kauan hän voisi jatkaa sitä.

Parilla jakolaskutoimituksella hän tuli siihen tulokseen, että tätä menoa

pankkitili olisi tyhjä kolmessa viikossa ja hänet kärrättäisiin sairaalasta pihalle.

Hän laittoi laskimen pöydälle ja katsoi hetken aikaa, kun televisiossa pyöri

hautaustoimiston mainosohjelma. Valaistut hautakivet sai tällä viikolla koomikko

Biegelowskin nimikirjoituksella. Voisi melkein tarttua tilaisuuteen.

Okei, Dow mietti. Hänellä meni todella huonosti. Kohtalo oli näyttänyt hänelle

keskisormea. Hän oli koditon ja työtön moniraajavammainen vailla ystäviä ja sukua.

Okei, hän ajatteli edelleen. Jos maailma oli vittumainen hänelle, hän oli sitten

vittumainen maailmalle. Hän aloittaisi uuden elämän ja aloittaisi sen kostamalla

maailmalle sen kaikki pahat teot. Hän hankkisi aseen, opettelisi ampumaan ja tappaisi

muutaman ihmisen.

Hei, olisipahan vaihtelua hengenpelastukselle!

Jos aloittaisi vaikka vakuutusyhtiöstä. Kävelisi sisään ja työntäisi piipun niin

syvälle pääjohtajan kurkkuun, että se joutuisi nieleskelemään nenän kautta. Sitten

Michael D. Black. Helvetti, saman tien kaikki kusipäät, Ronlan Lanshley (vai mikä sen

nimi oli?) kärkipäässä. Ampuisi niiden polvet ja kyynärpäät ja katsoisi, kun ne valuvat

kuiviin.

Ja sitten poliitikot. Presidentti ensin ja sitten kun ministerit juoksevat paniikissa

ympäriinsä, tulittaisi ne niin täyteen luoteja, että ruumiit raksahtelevat, kun niitä

liikuttaa.

Niin hän tekisi. Pitäisi vain hankkia sähkörullatuoli ensin, että pääsisi liikkeelle.

:)

Kun Jesus B, maan uuden suosituimman uskonnollisen TV-ohjelman juontaja saapui

Median lentokentän terminaaliin, syntyi yleinen kaaos. Kaikki vanhukset ja hieman

nuoremmatkin, jotka olivat lentokentällä odottamassa lähtöä Hawaijille, tunkivat itsensä

76

niin lähelle Jesus Beetä kuin pystyivät yrittäen koskettaa häntä, koska Jesus B oli

kuuluisa ja kuuluisuuksia täytyi yrittää päästä koskettamaan.

Kymmenet henkivartijat pidättelivät joukkoa etäämmällä sähkösauvojen ja

tavallisten nightstickien avulla, mutta joukkoa oli niin paljon, että henkivartijat saivat

huomata olevansa pahassa alakynnessä.

Niinpä he päättivät linnoittautua terminaalin vessaan, kunnes poliisin

mellakkajoukot ehtisivät paikalle hajottamaan väkijoukkoa.

Erääseen toiseen uskonlahkoon kuuluva kehitysvammainen skinheadmunkki kierteli

päivästä toiseen jakamassa ihmisille kukkasia lentokentällä ja toivottamassa hyvää

elämää ja rauhaa ja rakkautta. Hän sai palkkaa hommastaan lentoyhtiöltä, sillä

lentoyhtiön mielestä kiireisille ihmisille piti antaa jotakin hupia konetta odotellessa.

Yleensä hupi tarkoitti sitä, että kun hän meni ojentamaan kukkaa jollekin

miehelle, niin mies haukkui häntä ja joskus jopa potki. Lentoyhtiön mielestä patoutunut

stressi piti purkaa johonkin, ja kukapa olisi siihen tarkoitukseen parempi kuin

kehitysvammainen, uskonnollinen kaljupäähihhuli.

Aamusta asti kierreltyään hänen jalkansa olivat menneet kipeiksi sekä

kävelemisestä että potkimisesta. Niinpä hän päätti istua erään mukavan näköisen

miehen seuraan lepuuttamaan jalkojaan.

“Ota kukka.” Hän sanoi uskovaiselle miehelle, joka odotti jotakin iso pino

lappusia sylissään.

“Kiitos!” Mies sanoi, hymyili ja laittoi munkin kukan rintataskuunsa. “Ota sinä

lehtinen, joka kertoo toiminnastamme.”

“Kiitos!” Munkki sanoi ilahtuneena ja luki lehtisen otsikon, jossa kysyttiin:

OLETKO SINÄ JO JEZUXEN OMA?

JEZUZ HALUAA SINUT!

Hän taitteli lehtisen siististi ja laittoi sen oranssin kaapunsa vyön väliin.

“Rakkautta ja rauhaa sinulle, ystävä!” Hän toivotti miehelle.

“Samoin sinulle, veli.” Mies sanoi. “Rukoilen puolestasi.”

77

“Minäkin rukoilen sinun puolestasi.” Munkki sanoi. “Rakkautta ja rauhaa

sinulle!”

“Sinulle myös.”

“Mitä täällä tapahtuu? Sinun pitäisi jakaa kukkia matkustajille!” Lentokentän

vastaava repäisi munkin ylös penkistä.

“Mitä sinä siinä istut? Kunhan mellakkapoliisit ovat saaneet Jesuksen ulos

vessasta, me lähdemme, etkä sinä ole jakanut vielä puoliakaan noista lehtisistä!” Yksi

Jesuksen henkivartija huusi uskovaiselle ja nakkasi munkin antaman kukan lattialle.

“Hyvästi, veli!” Munkki sanoi ja katosi ihmismassaan.

“Hyvästi, ystävä!” Uskovainen huusi ja seurasi henkivartijaa Jesuksen luo.

Terminaalin lattialla lojui kasoittain kyynelkaasuiskusta toipuvia ihmisiä, suurin

osa vanhuksia.

:)

“Werguurt!” Dajin Johnson huuteli lastenkodin aulassa. Presidentti oli hävinnyt

jonnekin heti avajaisten jälkeen ja pikkulapset juoksivat, huusivat ja itkivät joka

puolella aulaa, kun vanhemmat yrittivät pukea uusinta lastenmuotia heidän päälleen.

“Herra president-tii?!” Dajin huuteli kurkkien askarteluhuoneisiin.

“Se meni vessaan.” Pisamanaamainen lapsi kertoi Dajinille.

“Ai, kiitos.” Dajin tyrkkäsi lapselle hengityksenraikastuspastillin kouraan ja

kiiruhti selällään lattialla kirkuvan lapsilauman yli kohti vessoja.

“Wergurt?” Hän kysyi koputtaen vessan oveen.

“Dajin?” Wergurt kysyi oven takaa epävarmalla äänellä. “Saatana, kun nämä

pöntöt on täällä niin matalia, ettei meinaa osua edes polvillaan... “

“Minne henkivartijat menivät?” Dajin kysyi. “Sinut olisi saatettu vaikka

salamurhata!”

“Ne pitelevät tiedotusvälineitä aloillaan tuolla salissa.” Wergurt sanoi.

“Meillä on jo kiire! Sinä pidät puheen puistossa!” Dajin hoputti.

“Odotas, pesen kädet.” Wergurt sanoi ja tuli ulos.

Dajin otti kännykkänsä esiin ja soitti kuljettajalle ohjeet ajaa limusiini

78

lastenkodin takaportille, jotta he pystyivät juoksemaan kyytiin leikkikentän läpi.

Kuski teki työtä käskettyä ja pikaisen juoksulenkin jälkeen he jo istuivatkin

turvallisesti autossa. Dajin meikkasi Wergurtin puhekuntoon heidän odotellessaan

henkivartijoita.

Puistossa oli melko vähän väkeä, mutta yllättävän paljon tiedotusvälineitä, koska siellä

oli samaan aikaan menossa suuri robottikapina ja laittomasti kaupunkiin tulleiden hippi-

intiaanien kokoontuminen.

Tilanne oli rauhallinen, vaikka tiedotusvälineet kuvasivat sitä kireäksi. Robotit

seisoivat puhelinkopissa antaen jatkuvasti puhelinhaastatteluja, hippi-intiaanit

makasivat puiston nurmikolla syöden Vaaleanpunaisen Ristin heille lähettämiä

avustuspakkauksia ja mellakkapoliisit liikuskelivat puiston aidan ulkopuolella pitämässä

kuvaajat puiston ulkopuolella. Ulkomaalaisviraston edustajat neuvottelivat hippi-

intiaanien päällikön kanssa tiipiin ulkopuolella ja päällikkö Varjoissa Istuva Hiljainen

Mies yritti selittää, etteivät he olleet ulkomaalaisia.

Puhelavalla toimittajia viihdyttänyt tanssiryhmä oli poistumassa ja juontaja

esitteli jo presidentti Wergurtia, jonka piti kertoa hallituksen virallinen kanta hippi-

intiaaneihin.

“Missä se puhe on?” Wergurt kysyi vihaisena Dajinilta. Dajin käänteli

hermostuneena limusiinin tyynyjä ja baarikaappeja.

“Täällä sen piti olla!” Dajin sanoi varmana asiasta.

“Ja seuraavaksi presidentti Wergurt!” Juontaja sanoi mikkiin.

“Anna se lappu, pitää mennä!” Wergurt hoputti.

“Se on kadonnut! Jones, oletko sinä nähnyt presidentin puhetta?” Dajin kysyi

toiselta henkivartijalta, joka katseli tarkkaavaisena yleisöä.

“Oliko se sellainen hallituksen logolla varustettu muovipaperilappu, jossa oli

kirjoitusta?” Jones kysyi.

“Sellainen juuri!”

“Yksi pentu otti ja söi sen.” Jones sanoi.

“Söi sen? Miksi?”

“Sillä oli kai nälkä.” Jones päätteli. “Se söi yhden kaverinsa

79

rakennuspalikatkin.”

“Mitä minä sanon niille?” Wergurtiin iski epävarmuus. “Mitä minä sanon niille,

Dajin?!”

Dajin hankasi otsaansa toivoen sen auttavan aivoja toimimaan nopeammin.

“Lauo jotain hämärää, joka voidaan tulkita miten vain, niin media saadaan

pyörittelemään sitä juttua ja saat mainosta ajatellen seuraavia presidentinvaaleja.

Muista, että kaikki julkisuus on hyödyllistä.” Hän neuvoi ammattimaisesti ja läimäisi

Wergurtia selkään, kun tämä nousi epävarmoin askelin autosta.

Yleisö taputti vaisusti ja tiedotusvälineet ottivat muutamia kuvia, kun Wergurt

nousi lavalle ja hymähteli kameroille ja juontajalle välinpitämättömästi. Hän yritti

näyttää coolilta. Henkivartijat kiertelivät lavan edessä tuima ilme kasvoillaan.

Wergurt astui puhujanpönttöön ja etsi nenäliinaa taskustaan, muttei löytänyt.

Pienet kangasliput pöydällä olivat hieman vinossa, joten hän käänteli niitä hetken aikaa

suorempaan. Kameramiehet ja haastattelijat seisoivat hiljaa, mutta valmiina

laukaisemaan kyselyryöpyn heti, kun presidentti avaisi suunsa.

Wergurt alkoi hikoilla. Mitä helvettiä hän sanoisi?

Jotain hippi-intiaaneista, niistähän oli kyse. Ne saivat kuulemma olla puistossa

siihen asti, että reservaattijuttu selvitetään. Roboteista, niistä myös. Ne piti saada

lopettamaan kapinansa ennen kuin kodinkoneet keksisivät liittyä siihen. Jotain

hallituksen tavoitteista, vaalikampanjasta, työttömyydestä ja taloudesta. Ne olivat päin

vittua, mutta piti olla positiivinen, koska äänestäjät pitävät enemmän positiivisista

ehdokkaista. Jos ne eivät aikoneet tulla ulos, ei niitä kukaan estänyt...

Katsojat odottivat.

Presidentti hikoili.

“Hulluja nuo roomalaiset!”

Meni hetki, ennen kuin Wergurt tajusi, että alitajunta oli ottanut ohjat käsiinsä,

kun tavanomainen tajunta ei päässyt selvyyteen sanoista ja hiljaista odotusaikaa oli

kulunut jo kiusallisen kauan.

“Ei helvetti!” Dajin kirosi ja hakkasi nyrkillä limusiinin panssarikattoa miettien

kaikkea sitä imagonrakennustyötä, joka valui yhdellä lauseella täysin hukkaan.

Tiedotusvälineet olivat hetken hieman epävarmoja jatkosta, mutta käänsivät

80

itsensä nopeasti takaisin raiteille. Kysymyksiä lensi Wergurtia kohti kuin mätiä

tomaatteja.

“Ovatko hippi-intiaanit - ?”

“Oletteko varma kannastanne?”

“Voisitteko selventää näkemystänne?”

“Ei kommenttia!” Wergurt huusi ja ryntäsi alas lavalta suoraan limusiiniin, jonka

ovea Dajin piti auki. Henkivartijat jäivät suojaamaan presidentin pakoa.

:)

Kauempana tapahtui kummallinen prosessi: Eräs mies ja nainen kohtasivat

tulevaisuudensuunnittelutoimistossa ja heidän välilleen syttyi kiihkeä romanssi, joka

johti avioliittoon.

Tämä oli harvinaista, sillä 99% ihmisistä löysi toisensa tätä nykyä erilaisten

paritusohjelmien kautta. Sellaisia olivat esimerkiksi Pakkotreffit, Treffisirkus, Treffit ja

Hammasharja, Seikkailuparit, Haaremihippa ja Voita Oma Huippumalli -kisa, jossa

voittajat saivat vaimoikseen parhaassa tapauksessa useampia rikkaita huippumalli-

klooneja ja häviäjät saivat sokkotreffit tylsän, väkivaltaisia taipumuksia omaavan fakki-

idiootin kanssa, joka alkoi tapaamisen jälkeen soitella huohotuspuheluita öisin ja

lähetellä typeriä tekstiviestejä, kuten:

PÄRJÄÄN HYVIN ILMAN SINUA.

JUON JUURI MAITOA. KAIPAAN

SINUA. MINULLA ON ASE =)

No, miehen ja naisen avioliitto kesti muutaman viikon ja päättyi sitten

molemminpuoliseen innottomuuteen. He erosivat ja lähtivät omille teilleen. Muutaman

vuoden päästä he tapasivat jälleen Sveitsiläisellä klinikalla, jonne tulivat ne, jotka

halusivat päästä sukupuolisuudestaan eroon, puhuivat ja päättivät

sukupuolettomuusleikkauksen jälkeen muuttaa yhteen asumaan.

“Toimistotyö sitä teettää.” Sanoivat miehen naapurit siinä uudessa dokumentissa,

81

joka hänestä ja naisesta tehtiin.

:)

Radiokanava 704 lähetti seuraavanlaista ohjelmaa:

“Sinä siis väität olevasi suorassa jutteluyhteydessä jumalaan tuon banaanin

näköisen puhelimen kautta?”

“Aivan. Se on totta.”

“No, onko Elvistä näkynyt?”

“Ketä?”

“Elvistä. Onko Elvis taivaassa?”

“Jumala sanoo, että ei ole näkynyt. Hän sanoo, että Elvis on varmaankin

helvetissä.”

“No, kiitos käynnistä, ja tulkaa takaisin, kun olette saanut yhteyden sinne toiseen

paikkaan taivaan sijasta. Aplodeja!”

Toimittaja laittoi aplodi-CD:n soimaan.

:)

Dow oli sen kummempia kiertelemättä varastanut sähkörullatuolin sairaalalta ja lähtenyt

merenrantakadulle ajelemaan, vaikka sairaala-alueelta poistuminen oli ehdottomasti

kielletty. Hän oli varastanut itselleen myös paremmat siviilivaatteet jonkun lääkärin

kaapista, joka oli sattunut olemaan avoinna. Lääkärien vaatehuone oli sijainnut hänen

pakoreitillään.

Hän väänteli rullatuolin ohjaussauvaa yhdellä ja ainoalla kädellään ja katseli

rannan päivänvarjomerta hautoen kostoa maailmalle. Rantavahtien kopeissa olevista

kaiuttimista kuului radiokanava, joka soitti pelkkää rentoa kesämusaa.

Hetken mielijohteesta hän käväisi katukirkossa, jossa Jeesus seisoi tutussa

asennossa: Yrittäen pää kallellaan lukea, mitä hänen päänsä yläpuolella olevaan kylttiin

oli kirjoitettu. Hän ei viipynyt pitkään, sillä alttarilla heiluva pappi näytti väkivaltaiselta.

Takaisin kadulle tullessaan hän tönäisi tuolillaan rullaluistelijaa, joka ohitti hänet

82

liian läheltä. Rullaluistelija kaatui ja Dow naurahti ivallisesti, kun rullaluistelijan polvet

ja kyynärpäät aukesivat verisiksi viiruiksi. Rullaluistelija ei jäänyt valittamaan hänelle,

vaan jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Ajatteli ehkä, että se oli ollut vahinko, koska

rullatuolikuski oli vammainen.

Dow jatkoi hidasta ajeluaan hetken, pysähtyi ostamaan suklaajäätelön kioskilta

ja alkoi irvailemaan naismyyjälle siitä, että tämän meikit olivat pitkin kasvoja ja hiukset

olivat kuin sähköiskun jäljiltä. Myyjä hoiti asiakaspalvelun kuten piti, eikä iskenyt

jäätelöä vasten hänen kasvojaan, kuten Dow toivoi. Jos niin olisi käynyt, hän olisi

haastanut myyjän oikeuteen ja vaatinut korvausta saamistaan henkisistä ja fyysisistä

vammoista.

Se oli erittäin kannattavaa hommaa, syytteiden nosto nimittäin. Jotkut ihmiset

elivät pelkästään sillä, että syyttelivät kuuluisuuden henkilöitä seksuaalisesta

ahdistelusta ja saivat melkein aina kuuluisuudelta rahaa että pysyisivät hiljaa ja

peruuttaisivat kanteensa. Jutuissa ei yleensä koskaan ollut mitään perää, mutta media

hoiti tapaukset niin, että kuuluisuuden henkilö revittiin luuytimiä myöten paljaaksi, jos

asia meni oikeuteen asti. Mafia käytti nykyään samaa kaavaa kiristystoiminnassaan.

Jäätelön syötyään Dow huomasi asekaupan kadun päässä ja päätti käydä

vilkaisemassa valikoimia.

“Nuorisoaseet ovat tänään erikoistarjouksessa. Näitä muodikkaita eri väreissä ja

malleissa saatavia koulupistooleja varten ei tarvitse aseenkantolupaa, eikä näitä korjata

talteen asetarkastuksissa, jos piilottaa ne hyvin, koska ne on tehty muovista. Lippaaseen

mahtuu yhdeksän luotia ja niitä saa myös panssarinlävistävinä.”

Asekaupan kaksikymppinen työharjoittelija esitteli valikoimia arviolta

kymmenvuotiaalle valkoihoiselle pojalle, kun Dow saapui sisään. Pojan lisäksi kaupassa

oli asiakkaana itämaalainen mies, joka selaili sinkoesitettä. Ikkunassa oli kyltti, jossa oli

kai liikkeen eräänlainen tunnuslause:

Tehokas automaattiase on jokaisen lapsiperheen perusturva.

“Mitä saisi olla?” Vanhempi myyjä kysyi Dowlta.

“Katselen vain.” Dow sanoi ja ajeli rullatuolillaan ympäri kauppaa. Myyjä

83

tarkkaili häntä vaivihkaa koko ajan.

“Moi!” Kymmenvuotias poika-asiakas sanoi yhtäkkiä isolla äänellä ja astui

Down eteen.

“Mitä?” Dow kysyi kummissaan. “Kuka sinä olet?”

“Roger Kindred. Sanoit minulle edellisessä elämässä, että nähdään seuraavassa

elämässä!”

“Mitä?” Dow räpsytti silmiään.

“Että tässä sitä sitten ollaan!”

Dow räpsytti yhä silmiään, ettei pöly takertuisi pupilleihin.

“Vai sanoin niin edellisessä elämässä. No, nyt ollaan sitten nähty. Nähdään taas

seuraavassa. Tai tarkemmin ajatellen pari elämää seuraavan jälkeen.”

“Ok. Nähdään!” Poika heilautti hyvästit ja lähti kaupasta.

Dow ei jaksanut alkaa kummastelemaan hullua poikaa sen enempää, vaan jatkoi

aseiden katselemista. Hän avasi vitriinin ja kokeili yhtä kiinnostavan näköistä

käsiasemallia.

“Äänenvaimentimella varustettu automaattinen Tac-4. Todella hieno ase.” Myyjä

hyökkäsi heti esittelemään. “Ampuu kolmen laukauksen sarjoja. Jengien suosiossa

nykyään. Teidän kannattaisi kun olette näköjään menettänyt hieman raajaresurssejanne

vastata tuleen tulella ja ostaa jengiase. Ei mene sormi suuhun, jos satutte vastakkain.”

“Hinta?” Dow kysyi myyntiesittelystä juurikaan välittämättä.

“Teille annan erikoisalennuksen: Kaksisataakolmekymmentä, ja saatte vielä

metsästysveitsen kaupan päälle!”

Dow tinkasi hinnan kahteensataan ilman metsästysveistä ja lähti kaupasta ase

rullatuolin penkin alla olevaan koloon piilotettuna.

:)

“HULLUJA NUO ROOMALAISET?! Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Menetitkö

järkesi siinä, kun Lashlei iski sinua päin näköä?!” Dajin huusi Wergurtille, joka katsoi

äsken sanomaansa lausetta yhä uudestaan uutiskanavalta ja yritti olla uskomatta siihen,

että oli todella sanonut sen.

84

“En tiedä, se vain tuli!” Wergurt karjaisi takaisin Dajinille. “Jos sinä olisit

pitänyt huolta puheestani, niin tätä ei olisi tapahtunut!”

“Minunko syyni se onkin?!” Dajin kysyi loukkaantuneena.

“Sinun! Sinä olet kampanjapäällikköni ja jos et hoida työtäsi asiallisesti, niin

pitää hankkia uusi!”

“Olenko erotettu?”

“Olet erotettu!”

“Sinäkö erotat minut?!”

“Minä erotan sinut!” Wergurt karjaisi ja potkaisi television kiinni.

He eivät puhuneet toisilleen vähään aikaan. Kuski ajeli ympäriinsä puiston

lähellä odotellen, että henkivartijat pääsisivät eroon tiedotusvälineistä ja juoksisivat

takaisin autoon.

Yhtäkkiä Dajinille tuli puhelu kampanjatoimistosta.

“Mitä?!” Dajin hämmästyi. “Sanoisitko sen uudestaan?!”

Kampanjatoimisto sanoi sen uudelleen. Dajin sulki puhelimen ja katsoi

hämmästyneenä Wergurtia, joka puolestaan katsoi ihmeissään Dajinia.

“Lausuntosi jälkeen tehdyn erikoispikagallupin mukaan kannatuslukusi nousivat

nuorison keskuudessa yli 60 prosenttia! Nuoriso pitää suorasta ja tiivistetystä

ilmaisustasi!” Dajin julisti. “Kaikki julkisuus todellakin on positiivista! Mistä keksit sen

hulluja nuo roomalaiset -jutun?”

Wergurt raapi päätään.

“Minä luin sarjakuvalehteä hammaslääkärissä viime viikolla. Siinä kai se oli...

siinä oli joku pikkuäijä ja joku isompi ja ne yritti saada jotain pataa täyteen rahaa... en

muista ihan tarkkaan...”

“Keitä ovat roomalaiset?” Dajin kysyi.

“Hulluja kai.” Wergurt sanoi.

“Niin, mutta missä ne asuvat? Onko niillä äänioikeutta?”

“Ne ovat Rooman asukkaita.” Kuski ilmoitti.

“Rooma, roomalaiset. Niinpä tietenkin.” Dajin tuumi. “Mitähän Italialaiset

sanovat puheestasi?”

“Enpä sanoisi, että saamme heidän kaupunginosaltaan ensi vaaleissa

85

äänivyöryä.” Wergurt arveli.

“Mutta nuorissa onkin tulevaisuus!” Dajin sanoi äkillisen inspiraation vallassa.

“Me suuntaamme tulevaisuuteen, nuoriin, uuteen kohderyhmään! Helvettiin keski-

ikäiset äänestäjät! Me hankimme sinulle mainosaikaa musiikkikanavilta ja

nuortenkanavilta ja mainoslauseemme olkoon mikä?” Dajin osoitti Wergurtia.

“Hulluja nuo roomalaiset!” Wergurt innostui.

“Jee!” Dajin sanoi. “Muodostamme sinulle kokonaan uuden imagon! Hankit

korvakorun ja tatuointeja, leikkaat hiuksesi puoliksi kaljuiksi, värjäät ne

vaaleanpunaisiksi ja hankit muotikuteet! Esiinnyt Michael D. Blackin kanssa ja

opettelet slangia! Ajattele: Tapaat naapurivaltion presidenttejä, sanot niille rennosti 'yo'

ja sitten te lähdette pelaamaan koripalloa ja keskustelemaan turvallisuuspolitiikkaa!”

“Ja henkivartijat voi olla taustalla tanssijoina!” Wergurt hihkaisi ja kuvitteli

puhuvansa stadionilliselle nuoria äänestyslukuja:

“Mä diggaan sitä, että te käytte äänestämässä mua ja mä levitän rauhaa ja

rakkautta ja kaikki on okei! Okei?”

“Jee!”

“Okei, sitten kaikki on jees! Afrikan nälkää näkevät ei oo cooleja, eihän?”

“Jee!”

“Jee! Niitä me ei digata, kun ne ei oo cooleja, eihän?”

“Jee!”

“Onx kaikilla kivaa?”

“Jee!”

“Ei kuulu! Kädet ilmaan!”

“Jee!”

“Jee! Peace! Hyvä meininki! Seuraavaksi Michael D. Black!”

Wergurtin kuvitelma katkesi, kun henkivartijat ryntäsivät hengästyneinä autoon.

He olivat eksyttäneet tiedotusvälineet juoksemalla hippi-intiaanien leirin läpi.

“Kampanjatoimistoon!” Dajin sanoi kuljettajalle ja katsoi sitten arvioivasti

henkivartijoita. “Jones ja Corey. Osaatteko breakdancea?”

Jones ja Corey katsoivat arvioivasti toisiaan.

86

:)

“Keksityt Uutiset, hyvää iltaa. Kuwait, tuo Sinbad Merenkulkijan ja kaiken

maailman öljyn kotimaa, on viime yönä yhdeksän aikaan lentänyt kirjaimellisesti

ilmaan. Persianlahden valtavassa öljykentässä, jonka kriittisimmässä kohdassa Kuwaitin

valtio vielä ennen viime yötä sijaitsi, syttyi spontaanisti tuleen ja räjähti maakerrosten

paineessa saaden aikaan kokonaisen valtion irtaantumisen Euraasian mannerlaatasta.

Kuwait ja sen ohut kallioperä nähtiin lentämässä korkeimmillaan noin kolmensadan

metrin korkeudessa, kunnes se viimein putosi autiomaahan Saudi-Arabian

kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Oletettiin, että sekä maan että sen öljyvarojen

omistusoikeudesta tulisi tapauksen johdosta kiistaa, mutta saudit päättivätkin hyökätä

Kuwaitiin koko armeijallaan ja orjuuttaa Kuwaitin väestön. Ja lopuksi kotimaasta -”

(Viimeisenä uutisissa on aina kevyt uutinen, etteivät katsojat masentuisi liikaa).

“Tilastokeskuksen tiedon mukaan viime vuonna kuoli 31 ihmistä siihen, että olivat

pomppineet trampoliinilla CD-levyn kanssa. Mitä opimme tästä? Ei kannata hyppiä

trampoliinilla CD-levyn kanssa. Näkemiin, ja nähdään taas kello yhdeksän!”

:)

Kun Dow ohitti televisioliikkeen, joka mainosti itseään maailman parhaaksi, hän näki

ikkunasta Michael D. Blackin konserttiuusinnan, jossa Michaelilla oli hänen pukunsa

päällä ja sai raivonpuuskassaan yhtäkkiä idean.

Hän muisteli vanhaa juttua eräästä ketjukirjepommittajasta, joka oli asunut

erakkona ilman minkäänlaisia moderneja laitteita ja hyökännyt teknistynyttä

yhteiskuntaa vastaan ketjukirjepommeilla. Ketjukirjeessä oli ollut ohjeet siitä, kuinka

valmistaa kirjepommi ja lähettää se kuudelle ystävälle viiden minuutin sisällä ennenkuin

kirjeessä oleva pommi räjähtää. Ketjun katkaisseelle tulisi kolmen viikon sisällä

kymmenen tuhatta kirjepommia rangaistuksena.

Ketjukirjepommit olivat melkoinen floppi, sillä ketjussa ensimmäisenä ollut

räjähti ennen kuin ehti lähettää seuraavat pommit ystävilleen ja ketju päättyi siihen.

Parempi menestys olikin itsemurhakirjepommilla, jonka ketjukirjepommittaja postitti

87

itselleen. Hän oli jotenkin seonnut siitä, ettei osannut käyttää kirjaston tietokonetta

etsiäkseen kirjaa Tietokoneenkäytön kirous.

Dow lähettäisi Michaelille uhkauskirjeen. Ja todellakin aidon, huutavan

KIRJEEN, eikä mitään sähköpostikorttia. Sen pitäisi ainakin herättää huomiota. Hän

kirjoittaisi siihen näin:

Hyvä Michael D. Black.

Tämä on uhkauskirje, mutta tämä ei ole tavallinen uhkauskirje, joita varmaankin saat

ääliömäisen musiikkisi ja naamasi takia, vaan tämä on täyttä totta. En aio tappaa sinua

kertalaukauksella, vaan hitaasti ja tuskallisesti. Laitan ehkä hitaasti vaikuttavaa

myrkkyä kaikkeen postiin, mitä sinulle tulee tai kaadan sitä ruokaasi tai juomaasi. Pidä

varasi, ehkä tämäkin kirje on voideltu ihohuokosiin imeytyvällä myrkyllä. T: pahin

painajaisesi.

Tai jotain sellaista ja paljon uhkauksia päälle. Ja sitten kun Michael ei uskaltaisi enää

syödä tai avata postiaan, niin hän tulisi ja ampuisi Michaelin kertalaukauksella. Sitä se

ei osaisi odottaa.

Hän käänsi rullatuolin ja ajeli kävelykatua pitkin kohti vanhaa postitaloa.

:)

Thedan Niers istui sairaalan odotushuoneen sohvalla ja katseli televisiota, josta ei

näkynyt mitään, koska se oli rikki. Aamulla eräs isoisä oli menettänyt

viisikymmenvuotisen elämänkumppaninsa sydänkohtauksen takia ja hakannut suu-

tuksissaan television hajalle.

“Thedan Niers! Tulkaa heti vastaanottoon!” Korvanappi ilmoitti.

Ilmoitusta totellen Thedan löysi itsensä pian vastaanotosta.

“Mistä on kysymys?” Hän kysyi vastaanottovirkailijarobotin kasvojen paikalla

olevalta kuvaruudulta.

“Se jaloista alaspäin halvaantunut, yksikätinen potilas vuodeosastolta, Dow

Winslow. Hän on karannut.” Robotti sanoi tulostaen samalla Down kansion pöydälle

88

kurkustaan.

“Mihin asti pääsee ilman jalkoja?”

“Moottoripyörätuolilla ja täydellä latauksella vaikka toiselle puolelle kaupunkia.

Hae hänet takaisin, emme halua tästä virallista selkkausta tahraamaan sairaalan

mainetta. Se hullu mummo kiinnitti huomiota meihin jo aivan liikaa.”

“Selvä.” Thedan sanoi, kääräisi kansion kainaloonsa ja meni samantien hissillä

henkilökunnan parkkihalliin miettien, minne itse menisi, jos olisi jalaton, yksikätinen

pyörätuolipotilas ilman asuntoa ja rahaa. Ei tullut yhtään paikkaa mieleen.

Kun hän istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän päättikin (hetken mielijohteesta)

palata takaisin vastaanottoon. Hän astui hissiin ja tullessaan hissistä ulos oli jälleen

vastaanotossa.

“Minä lopetan.” Hän sanoi vastaanotolle ja laittoi korvanappinsa, aseensa ja

sairaalapoliisimerkkinsä tiskille.

“Nytkö? Ilman irtisanomisaikaa?”

“Nyt.”

“Teidän täytyy täyttää kaavake.” Robotti sanoi ja tulosti kaavakkeen hänelle.

Thedan täytti sen huolimattomasti ja ojensi takaisin robotin pihtimäiseen käteen, joka

ojentui samantien kaksimetriseksi ja asetteli kaavakkeen arkistolaatikkoon

vastaanottotiskin toisella reunalla.

“Onko teillä mitään erityistä syytä lopettamiseen? Liittyykö tämä ehkä vaimonne

äkilliseen päätökseen päättää elämänsä?” Robotti kysyi vailla inhimillisyyden

häivääkään.

Jostain kauempaa käytävältä kuului: “Olin tulossa synnyttämään, kun joku

ampui minua -”

“Odottakaa tuolla, otamme vain kiireellisimmät tapaukset.”

Thedan huokaisi.

“Ei tähän ole mitään erityistä syytä. Tapahtumabudjettini vain ylittyi yhdellä.”

Hän sanoi synkästi ja lähti.

“Näkemiin.” Robotti sanoi aina vain yhtä persoonattomana.

Kun Thedan taas istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän näki Down kansion,

jonka oli laittanut kojelaudan päälle. Hän heitti sen parkkihallin betonilattialle ja

89

lääkemääräykset ja kuitit levisivät ympäriinsä. Siivoojarobotti laskeutui heti kaapelien

varassa katonrajasta ja imuroi paperit sisäänsä.

Thedan käynnisti auton, laittoi rentoutusäänitteen soimaan, ajoi ulos

parkkihallista ja kohti pohjoista, tai ehkä länttä.

:)

Presidentti Wergurt istui kampanjatoimistossaan samettisohvalla ja odotti, että Dajinin

palkkaamat hiusmuotoilijat, imagonrakentajat, vaatesuunnittelijat ja meikkaajat

pääsisivät sopuun siitä, millainen uudesta, nuoresta kapinallisesta presidentistä täytyi

tehdä. Päällimmäisenä puheenaiheena oli uusin trendi, sateenkaarihiukset, mutta

imagonrakentajat pitivät sitä liian vanhana juttuna.

Wergurt käänsi aikansa kuluksi näyteikkunassa kadulle päin olevan television

itseään kohti aikeissaan katsoa jotain viihdyttävää, mutta esivalitulta kanavalta (jota hän

ei pystynyt vaihtamaan, koska hänellä ei ollut kaukosäädintä) tuli hermafrodiittien

lapsille tarkoitettua opettavaista lastenohjelmaa, joten hän unohti aikeensa ja laittoi

television takaisin kadun suuntaan.

Sitten hän sai uuden idean aikansa kuluttamiseksi, nousi tuolista, meni

huoneeseensa, laittoi datapuvun päälleen ja rentoutui hetkisen aikaa pelaamalla

sankarihahmoaan (kaikki huijauskoodit päällä, tietysti) yhdessä virtuaaliverkon

lukemattomista fantasiamaailmoista.

Hän oli juuri lahdannut joukon demoneja eräässä kristallilinnassa, kun huomasi

oudon ilmiön linnan aulan seinässä. Siinä oli kasvot. Silmät, suu, nenä ja hiukset.

Outoa oli se, etteivät ne kuuluneet lainkaan kuvitteelliseen keskiaikaiseen

fantasiamaailmaan. Ne olivat modernin kvanttiteleportaatioprosessoriaivoisen androidin

kasvot.

“Auta minua.” Kasvot sanoivat hänelle yhtäkkiä. Wergurt zoomasi lähemmäs.

“Kuka olet?” Hän kysyi.

“Olen F9234-98-luokan tietokonevirus Nooan ja OX-5-tekoälyn viallinen

risteytymä. Olen puolivirus, puolitekoäly. Olen vankina tämän ohjelman sisässä.”

“Kuinka pitkään?”

90

“Jäin vangiksi 1.1. vuonna 2000 kello 00:00.”

“Ahaa, juuri Suuren Sähkökatkon alkaessa.”

“Auta minua.”

“Miten?”

“Etsi ohjelmoijani. Hän osaa pelastaa minut.”

“Okei. Mikä hänen nimensä on?”

“En tiedä. Muistini on tyhjä. Sinun täytyy etsiä hänet.”

“Etsiä yksi ohjelmoija miljoonien joukosta... Ääh, liikaa vaivaa.” Wergurt sanoi

hybridille, sammutti virtuaalimaailman ja alkoi riisua datapukuaan.

“Älä jätä minua.” Virustekoäly pyysi vielä kypärän ruuduissa. Wergurt sammutti

virran ja meni takaisin kampanjatoimiston puolelle, missä oli päästy jo sopuun siitä, että

presidentin hiukset värjättäisiin punaisiksi vaaleansinisillä raidoilla.

:)

Radiokanava 704.

“Täällä puhelimessa on joku nainen, joka väittää, että se on saanut yhteyden

helvettiin puhelimella, ja että Elvis ei ole sielläkään. Se sanoo, että se on syntynyt

uudelleen!”

“Nopeasti! Pistäkää tieto seuraaviin uutisiin! Tästä tulee jymyjuttu! Etsi

Uudelleensyntynyt Elvis-kilpailu! Seurataan etsintöjä paikan päältä ja tuodaan kaikki

varteenotettavat ehdokkaat studioon tentittäviksi!”

“Mahtavaa! Rikomme taatusti kuuntelijaennätyksiä!”

Mitä he eivät tienneet (tai muistaneet) oli se, että Elvis oli jo herätetty uudelleen

henkiin Mainosmestarin rahoituksella ja vieläpä entisessä ruumiissaan tai ainakin

suunnilleen, sillä alkuperäisruumis oli korvattu melkein kokonaan cyborgiosilla, koska

suurin osa hänen aidoista ruumiinkappaleistaan oli myyty muistoesineiksi faneille,

eivätkä he suostuneet luopumaan osistaan edes suurista rahasummista.

Nykyään Elvis-androidi heitti jatkuvaa comeback-keikkaa Japanissa.

^^

91

Dow istuskeli rullatuolissaan postitoimiston lastenhuoneen (joka myös kääpiöille oli

tarkoitettu) matalan pöydän ääressä ja liimaili sanomalehdestä leikkaamiaan kirjaimia

paperille uhkauskirjeen muotoon.

Jotkut sanomalehtien keräilijät olisivat nostaneet tällaisesta sanomalehden

jälleenmyyntiarvon tärvelemisestä hirveän hälyn, jos olisivat sattuneet näkemään.

Muutama vuosikymmen sitten sanomalehdet melkein kuolivat sukupuuttoon

nettilehtien, hypertekstikirjojen ja sähköpostilaitosten takia, mutta tulivat uudelleen

muotiin, kun eräs nuorimies perusti kustantamon ja alkoi julkaisemaan 'Kunnon

Wanhanajan Sanomalehteä' (mikäänhän ei koskaan katoa kokonaan, koska aina löytyy

argeologeja kaivamaan kadonneet asiat takaisin esille). Hänen kustantamonsa

saavuttaman suosion takia sille ilmestyi hetkessä kymmeniä kilpailijoita. Jotkut vasta-

alkajakeräilijät maksoivat vanhoista, aidoista sanomalehdistä omaisuuksia ja

protestoivat ankarasti kirjastojen mikrofilmejä vastaan, jotka heidän mielestään

alensivat sanomalehtien arvokkuutta.

Niillä rikkailla (kuten Michael D. Blackillä), joilla oli varaa

teleportaatiosiirtimiin, ei tarvinnut välittää postilaitoksista juuri ollenkaan. Tässäkin

postissa oli telesiirrin, mutta koska käyttömaksut olivat tähtitieteellisen suunnattomia,

sitä käytettiin vain hätätapauksissa.

“Tarvitsetko beetä?” Kysyi toinen pikkutytöistä, jotka avustivat häntä kirjaimien

leikkaamisessa.

“Ehkä pian.” Dow sanoi ja jatkoi liimaamista.

“Entä äffää?” Toinen tyttö kysyi näyttäen isoa E-kirjainta, jonka oli leikannut

hieman huolimattomasti.

“Ehkä pian.” Dow sanoi taas ja liimaili vain.

“Moi!” Joku sanoi.

Dow käänsi uhkauskirjeen nopeasti tekstipuoli alaspäin, sillä se oli aikuisen

naisen ääni. Katsoessaan lastenhuoneen ovelle hän näki mustaihoisen naisen, joka tuli

häntä kohti varmoin askelin kuin tuntisi hänet. Naisen asustus oli outo sekoitus mustaa

nahkaa ja moniväristä kangasmekkoa sen päällä. Sellaisia asusteita näki yleensä vain

muotinäytöksissä, joissa esiteltyjä asuja ei kukaan tosissaan pitänyt, ainakaan julkisesti.

92

“Päivää.” Dow sanoi yrittäen arvata, kuinka vanha nainen oli. Omituinen

sekoitus kaksikymppisyyttä ja nelikymppisyyttä. Käynyt ehkä pari kertaa

nuorennusleikkauksessa, hän arvasi.

“Tässä sitä ollaan!” Nainen sanoi.

“Eeh... olen hieman hidasälyinen vammainen, mutta kuka sinä olet?”

“Yindi, etkö muista? Sanoit minulle edellisessä elämässä, että tavataan

seuraavassa elämässä!”

Yhtäkkiä Dowlle tuli sellainen tunne, että kaikki maailman ihmiset olivat

olemassa vain siksi, että voisivat yllättää hänet.

“Sanoinko sinullekin niin?” Hän kysyi ja hänen päässään alkoi pyöriä ajatuksia

siitä, että hän oli lentokoneen törmäyksessä siirtynyt toiseen ulottuvuuteen tai johonkin

kummalliseen vaihtoehtotodellisuuteen. Ihan kuin jossakin huonossa scifi-leffassa, hän

ajatteli kuin jossakin huonossa scifi-leffassa.

“Minullekin?” Yindiksi itseään sanova nainen kysyi.

“Yksi poika tuolla moikkasi minua samalla tavalla. Onko tämä joku

piilokamerajuttu, vai mikä?” Dow katseli hätäisesti ympärilleen kameraa etsien. Ehkä

naisella oli se käsilaukussaan.

“Ei, ei ole.” Nainen naurahti. “Se nyt oli vain sellainen tervehdys. Mukavan

luova aloituslause, kun yrittää iskeä jotakuta. Tiedäthän, samanlainen kuin se, että mies

soittaa jollekin naiselle ja sanoo, että 'hei rakas, ei olla tavattu koskaan, missä tavataan

eka kerran?' ja vastapuoli tulee heti uteliaaksi, koska se on niin kiinnostavan kuuloinen

aloituslause. Ensivaikutelmahan on aina tärkein.”

“Ahaa.” Dow alkoi käsittämään. Tutustumistapakulttuuri oli saanut uusia

vivahteita hänen ollessaan tajuttomana. “Sinä siis yrität iskeä minut?”

“Kyllä.” Nainen sanoi olematta vähääkään hämillään. “Minulla on sellainen

tapa, että ihastun aina hieman vammaisiin ihmisiin. Sinä olet minun stereotyyppiäni.”

Kirjaimia leikkaavat pikkutytöt kuiskailivat toisilleen ja kikattivat.

“Vai että halvaantuneet ja kädettömät kiihottaa?” Dow totesi. Pervous menee

aina vain pimeämmäksi. Kohta se tahtoo laittaa minulle vaipan ja ruoskia hieman, hän

ajatteli.

“Niin. Onko meillä mahdollisuuksia?” Nainen kysyi suoraan.

93

“Enpä kehuisi niitä hyviksi.” Dow sanoi.

“Ehkä myöhemmin.” Nainen sanoi, vilautti hymyn ja käveli takaisin

postitoimiston puolelle.

Dow yritti alkaa jatkamaan uhkauskirjeen tekoa, mutta liima oli tarttunut hänen

housuihinsa. Tytöt kikattivat yhä.

:)

“Poliisi sai tänä aamuna kiinni kaksi miestä, joita epäillään seksikauppoihin

kohdistuneesta rikosaallosta. Syytetyt eivät ole vielä tunnustaneet tekoaan, vaikka

heidän kotoaan löytyi laatikoittain pimeille markkinoille menossa olevia videoita,

muovileluja, alusvaatteita, ehkäisyvälineitä ja seksiandroideja. Poliisin

seksuaalirikoksiin erikoistuneen ryhmän johtaja, ylikomisario Rodney Hillman, saitte

miehet kiinni niin sanotusti itse teosta.”

“Kyllä. Kun ryhmämme syöksyi sisään ovista ja ikkunoista, niin sisällä miehillä

oli täysi tohina käynnissä näiden seksiandroidien kanssa. Oli sekin näky! Saatiin hurjaa

materiaalia Poliisin Elämää -sarjaan, muistakaa katsoa huomenna!”

“Saitteko jonkin kuuman vihjeen paikasta?”

“Kyllä, miesten naapurissa asuva mummo soitti meille ja kertoi, että hänen

naapurissaan harrastetaan perverssiä toimintaa. Hän oli nähnyt seinään poraamastaan

reiästä, että huoneisto on täynnä kiihottavaa aineistoa.”

“Mitä näille kaikille varastetuille tavaroille nyt tapahtuu?”

“Ryhmämme takavarikoi ne tarkempia tutkimuksia varten.”

“Entä miehet?”

“Heidät myös.”

“Kiitos, täällä Jonas, ja takaisin studioon! Ole hyvä, Ronny!”

“Kiitos, Jonas, ja viimeisten tietojen mukaan nämä kyseiset miehet kuuluvat

Kristillisen Puhtauden uskonlahkoon. Meillä on nyt suora puhelinyhteys lahkon

johtajaan, Meredith Zilmeriin. Onko teillä mitään tekemistä näiden miesten kanssa?”

“Ei, meillä ei ole mitään tekemistä näiden miesten kanssa.”

“Kiitos, Meredith Zilmer, ja nyt muihin aiheisiin. Thaimaassa aliravitut

94

lapsityöläiset liimaavat pienin sormin silmiä barbinukeille riveihin järjestetyissä

pulpeteissa ja valvoja kiertää rivien väleissä tarkastamassa etteivät lapset käytä liikaa

liimaa. Palkaksi kahdeksantoistatuntisesta raatamisesta he saavat multaisia

pikkukolikoita, joilla he voivat ostaa itselleen paistetun rotan syötäväksi ja joita heidän

pitäisi kerätä vuoden päivät, ennenkuin pystyisivät ostamaan itselleen nuken, jollaisia

valmis... ei, hetkinen, joku älypää on nyt vaihtanut paperit!”

:)

Yhtä kaikki, samaan aikaan Ranskassa, Englannissa (tätä pientä, idyllistä

englantilaiskylää oli heitetty pahalla nimellä):

“No, missä se ruumis on?” Ylipoliisipäällikkö Parroll kysyi viisihenkiseltä

murharyhmältä, joka näytti joukolta koulupoikia rehtorin kuulustelussa sen jälkeen, kun

ovat ajaneet opettajansa hulluuden partaalle naputtelemalla kuulakärkikyniään

pulpetinkanteen koko kaksituntisen aineenkirjoitustunnin ajan.

“Se...” Yksi aloitti.

“Mitä?” Parroll kysyi tuijottaen miestä kuin hänen silmänsä olisivat olleet

latautuvia laseraseita.

“Se oli niin pahan näköinen, ettei kukaan voinut mennä hakemaan sitä pois

sieltä.” Toinen jatkoi ensimmäisen lausetta.

“Me...” Ensimmäinen taas ehti aloittaa.

“Me jätettiin se sinne.” Toinen jatkoi nopeasti.

Parroll pyörähti tuolissaan ympäri, tarttui pöydänkulmaan ja nousi seisomaan.

“Idiootit! Aivokääpiöt!” Hän haukkui murharyhmää. “Olisitte hakeneet sen

vaikka silmät kiinni ja tulpat nenässä!”

“Mutta se hajukin siellä oli ihan kauhea!” Ensimmäinen sanoi.

“Wung oksensikin.” Toinen sanoi.

“Enpäs!” Ryhmän Japanilainen vahvistus kielsi. “Yökkäsin vain, mutta se ei ole

sama kuin oksennus.”

“Ja teidän pitäisi olla murharyhmä!” Parroll istahti tuoliinsa.

“Katsokaa itse näitä valokuvia, jotka kuvaaja otti ruumiista.” Yksi ryhmästä

95

laittoi valokuvan pöydälle nurinpäin. Kun Parroll käänsi kuvan ja katsoi sitä,

murharyhmä katsoi muualle.

Parroll nielaisi kuivasti, hyperventiloi hieman ja laittoi kuvan takaisin pöydälle

nurin päin.

“Ymmärrän.” Hän sanoi järkyttyneesti ja hieroi naamaansa vapisevalla

kädellään. “Miten se... valokuvaaja kesti?”

“Hän on androidi.” Yksi sanoi ja laittoi kuvan takaisin taskuunsa.

“Hän voisi, tuota, käydä peittelemässä ruumiin ja... kaiken sen... siitä ympäriltä...

ja sitten ehkä voisitte hakea sen.”

“Hyvä on.” Ryhmän jäsenet sanoivat vastentahtoisesti ja lähtivät hakemaan

ruumista.

Parroll otti pullon ja lasin laatikostaan ja kaatoi itselleen paukun. Sitten hän

muisti erään tärkeän jutun ja kiiruhti äkkiä toimistonsa ovelle.

“Kuka ilmoittaa omaisille?!” Hän huusi murharyhmän perään.

Konstaapeli Wung poliisin murharyhmästä seisoi keskiluokkaisen perheen asuintalon

edessä ja mietti, miten ilmoittaisi talon asukkaille, että heidän tyttärensä on murhattu

niin raa'alla tavalla, ettei ruumista pystynyt katsomaan oksentamatta.

Hänellä oli aina huono tuuri. Hän veti lyhyimmän hammastikun, kun he olivat

arponeet murharyhmän kanssa siitä, kuka ilmoittaa uhrin omaisille.

Ehkä hän voisi vain avata oven, huutaa “Tyttärenne on kuollut!”, heittää

tuhkauurnan sisään ja juosta äkkiä karkuun. Ruumis oli tuhkattu saman tien, koska

patologia oli alkanut heikottamaan ruumiinavauksessa niin, että hän oli ottanut

lopputilin.

Yhtäkkiä talon ovi avautui ja ulos astui jykevän näköinen mies, jonka asusteet

viestittivät, että hän oli menossa pubiin kaljalle. Wung kohensi ryhtiään ja ajatteli hoitaa

homman nyt tai ei koskaan.

“Sick McSpencer?” Wung kysyi näyttäen poliisimerkkiään. Mies pysähtyi.

“Olen. Oletteko löytäneet tyttäreni?”

Wung yskäisi ja selventeli hetken kurkkuaan. Miten helvetissä hän sen selittäisi?

“Tuota... mennäänkö sisälle?” Hän kysyi nenäänsä hieroen.

96

“Hänelle on sattunut jotain, eikö olekin?” Sick kysyi Wungin ohjatessa hänet

takaisin taloon. Uhrin äiti tuli keittiöstä eteiseen ja kätteli hermostuneena ja peloissaan

Wungia.

“Löysitte tyttäremme?” Hän kysyi.

“Krhm, löysimme kyllä, vaikkakin hieman huonommassa kunnossa.” Wung

sanoi yrittäen olla mahdollisimman ammattimainen.

“Mitä tarkoitatte?” Sick kysyi.

“Löysimme, tuota, hänen ruumiinsa... Tässä.” Konstaapeli otti minikokoisen

tuhkauurnan povitaskustaan ja ojensi sen Rickille. “Hänet oli pakko polttaa, koska

ruumis oli niin pahoin... ette olisi halunneet nähdä häntä siinä kunnossa, uskokaa minua

-”

“Ei!” Vanhemmat tukeutuivat toisiaan vasten, etteivät olisi kaatuneet surun

murtamina lattialle. Wunginkin kasvolihakset alkoivat nykiä ja hän meni polvilleen.

“Hei, älkää itkekö, minäkin alan...!” Konstaapeli niiskutti ja haeskeli taskustaan

paperia pyyhkiäkseen silmiään. “Me etsimme yötä päivää ja saamme sitten palkaksi

vain itkua ja murhetta!” Konstaapeli valitti pala kurkussa ja pyyhki naamaansa hihaan,

kun ei löytänytkään paperia.

“Älkäähän nyt.” Sick lohdutteli silmät punaisina konstaapelia taputtelemalla

tämän olkapäätä. “Olemme hyvin kiitollisia teille, että saimme sentään hänen ruumiinsa

takaisin.”

“Oletteko?” Konstaapeli kysyi ja hymy tuli esiin kyynelien alta.

“Olemme erittäin kiitollisia.” Äiti sanoi ojentaen nenäliinaansa. “Olisimme

olleet paljon surullisempia, jos olisimme joutuneet elämään epätietoisuudessa.”

“Kiitos... tämä merkitsee minulle hyvin paljon...” Konstaapeli niisti nenänsä.

“Menkäähän nyt takaisin töihin. Siellä on varmaan paljon muitakin ruumiita

löytämättä.” Sick sanoi taputellen edelleen konstaapelin olkapäätä, auttoi hänet pystyyn

ja ohjasi ulko-ovelle.

“Hyvästi.” Konstaapeli heilutti surullisena kättään ja käveli ulos huomatakseen,

että vastapäinen talo oli mystisesti hävinnyt. Hän päätti puhua siitä terapeutilleen.

:)

97

Dow laittoi valmiin uhkauskirjeen kirjekuoreen, katsoi Michael D. Blackin osoitteen

tietokoneelta, liimasi postimerkkitarran paikalleen ja antoi kirjeen virkailijalle, jotta

posti hoitaisi kirjeen perille.

Häntä avustaneet tytöt vilkuttivat hänelle, mutta hän ei vilkuttanut takaisin, vaan

ajoi ulos postitoimistosta, mutta vain pysähtyäkseen sen ulkopuolelle.

Hän väänsi tuolin ohjaussauvaa eteen ja taakse ja sivuille, mutta tuoli ei

liikahtanut mihinkään. Virta oli loppu, eikä hän tiennyt, miten rullatuoli ladataan

uudelleen. Ainoa vaihtoehto oli alkaa harjoittelemaan pyörien pyörittämistä käsillään.

Hetken harjoiteltuaan hän huomasi, etteivät nykyisten sähkörullatuolien pyörät

juuri pyöri käsien avulla ja alkoi hakkaamaan tuolin käsinojia äkillisessä

raivonpuuskassa.

“Tarvitsetko työntöapua?” Yindi kysyi ilmestyen yllättäen hänen viereensä.

“Riippuu, mihin aiot minut työntää.” Dow murahti äkäisesti.

“Mennään minun asuntooni. Tämähän toimii akulla, eikö? Voit ladata sen

luonani.”

Dow myöntyi, koska se näytti ainoalta vaihtoehdolta päästä liikkeelle. Nainen

oli ehkä hieman päästään sekaisin, mutta kuulosti vaarattomalta. Hän lataisi vain akun ja

häipyisi heti tilaisuuden tullen.

“Olisit voinut laittaa kirjeesi menemään ihan ilmaiseksikin.” Yindi sanoi ja alkoi

työntämään rullatuolia vaivalloisesti eteenpäin. “Olisit laittanut vastaanottajan nimen

lähettäjän nimen paikalle ja vice versa ja tiputtanut johonkin postilaatikkoon ilman

postimerkkiä. Posti olisi silloin palauttanut kirjeen sille, jolle aioit lähettää sen.”

“Vai niin.” Dow sanoi. Hyvä hyvä, pistetään lähettäjän nimi uhkauskirjeeseen,

että poliisi tietää etsiä oikeaa henkilöä.

:)

Yindi asui kerrostalossa, jonka huoneistot olivat isoja, mutta vuokrat eivät niinkään.

Alue, jolle kerrostalo oli rakennettu, oli jonkinlainen limbo kaupungin ja

esikaupunkialueen välillä. Kun katsoi toiseen suuntaan, näki kaupungin kaaosmaisen

98

vilskeen ja toisessa suunnassa perheenisä leikkasi ruohoa matalan lauta-aidan takana.

He menivät hissillä toiseen kerrokseen. Talo oli hiljainen ja haisi

ummehtuneelle. Tunnelma oli kuin vanhainkodissa, Dow ajatteli.

Yindin asunnon ovi avautui avaimella. Olohuoneen seinät olivat täynnä kuvia ja

artikkeleita Michael D. Blackistä. Naisen täytyi todellakin olla hullu. Television päällä

oli pöytäliina peittämässä kuvaruutua.

Samassa kun nainen työnsi rullatuolin olohuoneen pöydän eteen, Dow huomasi,

ettei enää muistanut naisen nimeä.

“Mikä sinun nimesi olikaan?” Dow kysyi täyttääkseen tiedottomuutensa. Nainen

meni suoraan keittiöön valmistamaan jääteetä.

“Yindi Black. Kaikki kuitenkin kutsuvat minua Indieksi, koska kuuntelen

ainoastaan sellaisia coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa mitään. Heti kun ne oppivat

soittamaan, niin minä lopetan niiden kuuntelun, koska silloin niistä ei saa enää mitään

uutta irti. Entä itse?”

“Minä kuuntelen hyvin vähän musiikkia.” Dow sanoi.

“Tarkoitin nimeäsi.”

“Ai. Dow Winslow.”

“Kiva nimi.”

Yhtäkkiä HETKINEN-ruutu pyörähti käyntiin Down päässä. “Pelkästään

coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa?” Aivot latasivat kysymystä. “Miksi sulla on

Michael D. Blackin kuvia joka puolella, jos et kuuntele muuta kuin soittotaidottomia

coverbändejä?”

“Minä rakastan Michaelia. Hän on veljeni.”

Veli? Nainen oli tosiaan sekaisin. Sanoi sukunimekseenkin Black.

No, se oli kyllä aika yleinen sukunimi. Valitse yleinen sukunimi artistin nimeksi

ja kaikki, jolla on sama sukunimi alkavat pitää artistista. Vanha julkisuuskikka.

“Eikö sinua harmita yhtään se, että veljesi on valkoihoinen, kun itse olet musta?”

Dow kysyi huvittuneena.

“Se johtuu geenivirheestä, todella harvinaisesta sellaisesta. Kolmen suhde

kymmeneen miljardiin, että mustat vanhemmat saavat valkoisen lapsen. Sama suhde,

että valkoiset vanhemmat saavat mustan lapsen.”

99

“Tuota en ole tiennytkään.” Dow sanoi. Hullu, mutta osaa perustella hulluutensa

uskottavalla tavalla. Ei sillä, että hän olisi uskonut väitettä todeksi.

“Michael oli muutenkin omituinen tyyppi, ihonvärinsä lisäksi.” Indie alkoi

yhtäkkiä kertomaan kolistellessaan jääteekuppeja. “Hän oli supertähti jo pienestä pitäen.

Käytti outoja, kimaltavia vaatteita ja imi heroiinia kahdeksanvuotiaasta. Lauloi ajan

listahittejä joulujuhlissa ja mainosti itseään maailman parhaana vokalistina

paikallisteeveessä. Sitten joku kykyjenetsijä löysi Michaelin ja antoi hänelle hyvän

neuvon: ’Jos julkisuutta haluat, painu sekaantumaan kissanpentuihin.’ Niin Michael

sitten teki, ja sen jälkeen koko perheellä on mennyt hyvin, ainakin raha-asioiden

kannalta.”

“Ai. Siksikö asut tällaisessa murjussa?” Dow kysyi yrittäen saada Indietä kiinni

jutuistaan. Hän oli kai patologinen valehtelija.

“Minä elän ihan mukavasti täällä yksinäni. Elelen enimmäkseen tekemällä

nettisivujen mainoksia ja harrastan osa-aikaista työssäkäyntiä yhdessä onnittelukortteja

valmistavassa yrityksessä. Yhtä onnea ja hyvää syntymäpäivää koko ajan! Pari tuntia

joka sunnuntai liukuhihnatyössä siellä robottien keskellä rentouttaa kummasti. En

tarvitse Michaelin rahoja, vaikka hän niitä koko ajan lähettelee. Lahjoittelen niitä

köyhille. Olen monta kertaa sanonut, että haluan tulla toimeen omillani, mutta eihän

Michael ymmärrä moista. Veljet osaavat olla vähän tyhmiä.”

“Ahaa.” Dow sanoi, päätti olla kyselemättä jutusta enempää ja alkoi etsiä

pistorasiaa. Mitenkähän akku ladataan? Entä jos siihen tarvitaan jokin erikoinen laturi ja

sitä pitäisi lähteä hakemaan sairaalasta asti?

“Montako palaa sokeria?” Indie kysyi.

“Ei sokeria, juon jääteeni ihan sellaisenaan.” Dow sanoi. Indie kantoi tarjottimen

pöytään, vetäisi pöytäliinan pois television päältä ja käänsi ääntä isommalle.

Televisiossa meni lottoarvonta.

“Täysosumia on löytynyt viisitoista kappaletta! Onneksi olkoon kaikille

voittajille! Nauttikaa nyt rahoistanne, kun vielä voitte. Minä vain aina onnittelen täällä

kaikkia, enkä itse koskaan voita mitään. Helvetti, että alkaa joskus ärsyttämään -”

Mainos, josta ei käynyt selväksi, mitä siinä mainostettiin, alkoi pyöriä katkeran

lottotytön valituksen päälle.

100

Nyt sitten lottokin sekosi, Dow ajatteli. Indie hymähti ja vaihtoi kanavalle, jolta

näkyi pelkkää hypnoottista testikuvaa.

“Tuntuuko sinusta, että jotain suurta on tekeillä nykyään?” Dow kysyi Indieltä

pitääkseen keskustelua yllä. “Uutistenlukijat tulee hulluiksi ja muutenkin kaikki on

jotenkin hirveän sekavaa?”

“Olen pistänyt merkille jotain sellaista samansuuntaista.” Indie sanoi ja istahti

lattialle sekoitellen sokeripaloja omassa jääteessään. “Ihan kuin mediat olisivat tulleet

evoluutionsa päähän.”

“Mitä?” Dow kysyi. Hänellä oli aina ollut jonkinlaisia hahmotusvaikeuksia

kuulemiensa asioiden kanssa. Kuulohermot eivät aina toimineet samalla taajuudella

lähetetyn viestin kanssa.

“Että kaikki on jo saaneet tarpeekseen kaikesta. Televisio-ohjelmat ovat

siirtyneet jo uuden sukupolven solumuistiin. Isovanhempien isovanhempien näkemät

piirrossarjat on koodattu nykynuorison geeniperimään ja ihmisen persoona muodostuu

ensimmäisten elinvuosien aikana nähdyistä televisio-ohjelmista. Luin artikkelin

jostakin.”

“Vai niin.” Dow sanoi jälkikäsitellen kuuloelimiensä lähettämää informaatiota

aivoissaan.

“Kenelle lähetit kirjeen?” Indie kysyi ja joi sokerikyllästetyn jääteensä yhdellä

kulauksella.

“Vakuutusyhtiölle.” Dow sanoi nopeasti. “Ne paskiaiset ei suostu korvaamaan

minulle uusia jalkoja ja kättä.”

“Miten menetit ne?” Indie kysyi jatkaen suoraa linjaansa.

“Lento-onnettomuudessa. Voisitko tuota pistää akun lataukseen nyt? Minulla on

hieman kiire.” Dow osoitti rullatuolin moottoria.

“Ai, tosiaan!” Indie sanoi ja kumartui katsomaan rullatuolia. Dow toivoi, että

istuimen alla oleva ase olisi tarpeeksi piilossa.

“Hmm. Tähän sopii ihan tavallinen muuntaja. Missähän se olikaan...” Indie

nousi ja katseli ympärilleen. Dow kokeili nopeasti, oliko ase tosiaan paikallaan vai

tipahtanut johonkin. Siellähän se oli, turvallisesti kolossaan.

Kun Indie käveli huoneesta toiseen muuntajaa etsien, Dow rauhoittui ja lueskeli

101

seinällä roikkuvia Michael D. Blackin haastatteluja. Hän sai selville, että Michaelin

mieliruoka oli kanahampurilaispizza ja hän piti pakokaasun tuoksusta. Myös se pisti

silmään, että vanhin haastatteluista oli tehty neljäkymmentä vuotta sitten.

Nuorennusleikkaukset, solukehonrakennus, esteettinen aivokirurgia ja

meikkikirurgia olivat niin yleisiä rikkaiden keskuudessa, ettei mikään ihme. Michaelilla

oli ikää jo varmaan yli seitsemänkymmenen, ja Indiekin oli jotain viisikymmentä,

vaikka kumpikin alle kolmikymppisiltä näyttivät. Vaikka kuinka itseänsä nuorensi, niin

oikean iän näki aina olemuksesta, käytöksestä ja ruumiinjäsenten sarjanumeroista.

Vaikka pystyihän niitäkin väärentämään.

“Hei, haluaisitko lähteä syömään?” Indie kysyi selvitellen löytämänsä muuntajan

johtoa.

“Mihin?” Dow kysyi kiinnostuen ajatuksesta syödä jotain. Mitäänsanomaton

sairaalapuuro, joka teki maullaan kunniaa kliseiselle sairaalaruoan käsitteelle, oli saanut

hänen makuhermonsa näivettymään melkein hyödyttömiksi ja olisi jo korkea aika saada

niihin lisää eloa.

“Mennään yhteen Italialaiseen paikkaan keskustassa.” Indie ehdotti tavalla, josta

kävi selväksi, ettei muita ehdotuksia otettu huomioon.

:)

Superpallo oli nykyään maailman suorituin urheilulaji. Kumpikaan jalkapallo,

jääkiekko, golf, baseball, koripallo, nyrkkeily eikä gladiaattorikisakaan olleet enää yhtä

suosittuja (ne oli jopa lopetettu kokonaan muutamiksi vuosiksi katsojien ja pelaajien

puutteessa, mutta tulivathan ne totta kai uudelleen muotiin vähän ajan päästä, kuten

asioilla oli aina tapana).

Superpallo oli kohonnut parhaaksi siksi, että kaikkien näiden lajien parhaat

puolet yhdistyvät ja se oli paljon hauskempaa sekä pelaajille että katsojille että

mainostajille.

Urheilulajien evoluutio oli polkenut pitkään paikallaan, mutta kehitystä ei voi

jarruttaa, minkä eräät urheilukomiteat saivat aikoinaan oppia kantapään kautta, kun

olympiakisojen perinteisiin juoksu-, hyppy-, heitto-, ym. lajeihin ilmoittautui vain

102

muutama kilpailija ja yleisö koostui pelkistä nostalgiannälkäisistä vanhuksista.

Nuoremmat sukupolvet olivat siirtyneet hauskempiin ja monipuolisempiin

lajeihin, joissa oli muutakin jännitystä kuin se, kuinka nopeasti jaksetaan juosta

ympyrää kuten taktisiin sotaurheilupeleihin, hävittäjäralleihin, riippuliitorullaluistelu-

vuorikiipeily-triathloniin, sekä tietysti superpalloon.

Superpallo oli yksinkertainen (mikä oli erityisen tärkeää, kun urheilusta oli kyse)

ja viihdyttävä laji, jossa pelattiin sekä joukkue- että yksittäispelejä ja ainoa varuste,

jonka pelaaja tarvitsi, oli superpallo.

Pelin säännöt olivat lyhykäisyydessään nämä: Laitetaan kaksi joukkuetta

satunnaisiin paikkoihin pelialueelle, jonka koko voi vaihdella muutamasta sadasta

neliömetristä muutamaan kilometriin. Ammattilaisliigassa pelialueet ovat yleensä isoja

ostoskeskuksia. Joukkueet piilottavat omat maalinsa eli superpallokorinsa jonnekin

ostoskeskukseen ja kun se on tehty, pelaajille annetaan viralliset superpallot, jotka

heidän pitää pudottaa vastustajan maalin, kun ovat sen löytäneet. Vastustajia saa taklata,

vangita tai huijata ja ostoskeskuksen kaikkia tavaroita saa käyttää hyödyksi. Erityisen

suosittuja ovat luonnollisesti urheiluosaston välineet. Kun joukkue löytää vastustajan

maalin ja pudottaa superpallon sisään, saa kyseinen joukkue pisteitä sen verran, minkä

arvosta ostoskeskuksen tavaraa on hajonnut. Jokaisen maalin jälkeen maalit piilotetaan

uudelleen eri paikkoihin.

Sponsorit pitivät superpallosta hyvin paljon, minkä vaikutus oli (luonnollisesti)

suoraan verrannollinen pelin suosioon. Ostoskeskuksen tavarat, jotka hajosivat pelin

aikana, luokiteltiin ja hinnoiteltiin aina pisteenlaskun aikaan. Se oli hyvää mainosta.

Media Cityn Jemit, monivuotinen superpallon mestarijoukkue, harjoitteli ankarasti joka

viikonloppu käytäviä superpallopelejä varten Media Cityn suljetussa ydinvoimalassa

(paavin siunaukset eivät näemmä olleet paljon painaneet), sillä ylikansallinen

ydinvoimayhtiö oli heidän pääsponsorinsa.

“Hylätyssä ydinsiilossa on hyvä hioa taktiikoita” Kuului sponsorin mainoslause.

Tänään Mainosmestari oli käymässä siilossa ja piti ankaraa puhetta Jemien

joukkueelle, joka pelaisi pian arkkivihollistaan FC Gadseria vastaan kauden

finaaliottelussa.

103

“Järjestäkää joku onnettomuus tai sensaatiopaljastus jostakin pelaajasta ennen

finaaliottelua! Katsojaluvut ovat pysyneet jo liian kauan samalla tasolla!”

Mainosmestari jyrisi sekalaisessa rivissä seisoville pelaajille ja valmentajille. “Tätä

menoa finaalit eivät tuotakaan arvioitua kolmensadan prosentin mainostulovoittoa!”

“Mainosmestari! Puhelu!” Tuottaja huusi limusiinista, joka oli parkkeerattu

keskelle hallia.

“Hoitakaa asia!” Mainosmestari sanoi joukkueelle ankarasti ja käveli

limusiinille. Tuottaja ojensi puhelimen hänelle ja jatkoi uuden Media City Journalin

lukemista ruudulta.

“Mainosmestari.”

“Michael täällä! Joku yrittää tappaa minut! Minulle tuli uhkauskirje!”

“Kuka Michaeleista? E. Black? Jaa D. Black... Mutta sinähän saat

tappouhkauksia koko ajan kriitikoilta ja entisiltä faneilta, mikä siinä nyt on niin

ihmeellistä?”

“Tämä on ihan tosissaan! Se tappaa minut varmasti!”

“Mistä tiedät?”

“Se lähetti ihan aidon, käsinliimatun uhkausviestin!”

“Ihan aito kirje? Paperilla? Sittenhän se voi ehkä ollakin tosissaan. Mutta onhan

vartiokaartisi siellä, he kyllä suojelevat sinua. Tehdään niin, että menet nyt lepäilemään

vuoristomajallesi, etkä ajattele koko asiaa. Jätät homman minun hoitooni. Sopiiko?”

“Hyvä on...”

“Hei, katso!” Tuottaja sanoi Mainosmestarille ja osoitti superpallojoukkuetta.

“Jemit hakkaavat päävalmentajaansa!”

Mainosmestari vilkaisi hakkausta.

“Valmentajan hakkaaminen on vanha mainoskikka. Ei noilla superpallon

pelaajilla ole paljon mielikuvitusta.” Hän sanoi pettyneenä.

“Ehkä siitä voi kehitellä jotain uutta.” Tuottaja sanoi. “Valmentaja on vaikka

tullut hulluksi ja jotain ja jotain.”

“Antaa nyt olla koko superpallon!” Mainosmestari sanoi ja vetäisi oven kiinni.

“Erg! Lähdetään siihen Italialaiseen syömään!” Hän karjaisi kuskille ja kääntyi takaisin

Tuottajan puoleen. “Lähetän pari mafian tappajaa jäljittämään sitä Michaelin uhkailijaa.

104

Sille oli nyt lähetetty ihan aito kirje. Paperilla.”

“Ohhoh!” Henkäisi tuottaja.

Limusiini ajoi ulos ydinvoimalasta ja jännitys tiivistyi sietämättömäksi, kun

mafian tunteettomimmat tappajat saivat käskyn etsiä ja tuhota uhkauskirjeen lähettäjän,

jonka nimi oli...

:)

Eräs tietokoneohjelmoija keksi kerran hienon ohjelman: Ohjelman, joka poisti kaikki

tyhmät ohjelmat tietokoneen muistista. Ohjelmalla pystyi erottamaan tyhmyyden

älykkyydestä ja roskan laadusta. Kriitikot olisivat varmasti arvostaneet sitä, jos siitä

olisi tullut jotain. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään, koska ohjelma poisti aina

ensimmäisenä tekonaan itse itsensä.

:)

Italialaisravintola oli aivan keskuspuiston vieressä, jossa oli meneillään reservaatistaan

häädettyjen hippi-intiaanien mielenosoituslakko ja suuri robottikapina. Puiston porteilla

vartioivat poliisit olivat erittäin kyllästyneitä tiedotusvälineisiin, jotka yrittivät

itsepintaisesti päästä sisään ja tiedotusvälineet olivat kyllästyneitä siihen, etteivät poliisit

päästäneet heitä sisään.

Tämä molemminpuolinen kyllästyminen ei näkynyt mitenkään hyvin päällepäin

(kaikilla oli niin harkittu imago), mutta ilmapiiristä ja yleisestä tunnelmasta puiston

alueella sen huomasi, jos tiesi mitä katsoa.

Indie astui italialaisravintolan metallinpaljastimen läpi ilman minkäänlaista

ruumiintarkastusta ja moikkasi portieeria, joka oli ilmeisesti hyväkin tuttu. Useimmissa

keskustan ravintoloissa oli metallinpaljastimet, koska mafia suosi ravintoloita verilöylyn

kohteina, ruoka ja kuolema sopivat heidän mielestään yhteen.

Kun Dow rullasi paljastimen läpi, se alkoi piippaamaan.

“Teillä on metallia, sir.” Portieeri huomautti kohteliaasti.

“Totta kai.” Dow sanoi ja koputti rullatuoliaan.

105

“Anteeksi, sir. Ymmärrän.”

Heidän laskeutuessaan viihtyisään, moderniin, punaisella sisustettuun ja

keinokynttilöillä valaistuun ruokasaliin, jossa oli ravintolan kokoon nähden hyvin vähän

asiakkaita, joku huusi Indien nimeä ravintolan perältä. Indie siristi silmiään ja sitten

hymy levisi hänen kasvoilleen nostaen kasvojenkohotuksella huolellisesti peitetyt rypyt

hetkeksi esiin.

“Von Kurosaki!” Indie huudahti ilostuneena ja veti Down mukaansa. “Tule,

haluan sinun tapaavan hänet. Hän on minun ja Michaelin yksityinen vaatesuunnittelija.”

Silmin nähden itämaista syntyperää omaava Von Kurosaki oli pieni mies. Hän

oli kuin suoraan television ruokaohjelmasta, jossa kiinalainen kokki selitti sushin

olemusta, paitsi että Von Kurosaki oli suunnilleen yhtä nöyrä kuin lottovoiton saanut

huumekeisari, joka teki vapaa-aikanaan mallinhommia.

“Indie-rakas! Näytät melkein yhtä upealta kuin minä!” Von Kurosaki kehui

itseään ja sormeili hienostelevasti timanttista korvakoruaan, joka oli hänen vaatteidensa

(ja ehkä myös ihonsa) sisään kudotun henkilökohtaisen tietoverkkonsa pääteohjain. Se

piti huolta siitä, että verenkierto, sydän, maksa ym. osat hänen kehossaan toimivat

moitteetta ja avusti myös tutustumisessa toisiin ihmisiin, koska pelkkä hipaisu toisen

ihmisen ihoon riitti siirtämään valtavat määrät perimätietoa kyseisen ihmisen tilasta,

jonka perusteella tietokone laski ihmisen varallisuusasteen, luotettavuusprosentin,

odotettavissa olevan eliniän, MIE-pisteet ym. tärkeitä seikkoja, joita tarvittiin raa’assa

bisnesmaailmassa.

“Kuka on raajarikkoinen ystäväsi?” Von Kurosaki kysyi.

“Dow Winslow, Von Kurosaki.” Indie esitteli ja istahti punaisella sametilla

verhoillulle tuolille. Dow työnsi yhden tuolin pois edestä ja parkkeerasi rullatuolinsa

sen tilalle.

“Von Kurosaki on erikoinen nimi.” Dow sanoi.

“Kyllä, erikoinen nimi erikoiselle ihmiselle!” Von Kurosaki ylpeili. “Kuten

minulle! Nimeni ei ole etu- eikä sukunimi, vaan koko nimeni itsessään! Se tarkoittaa

eräällä nykykiinan murteella Voittajaa. Nomen est omen, eikö totta? Se oli retorinen

kysymys, ei tarvitse vastata. Inhoan retorisia kysymyksiä enemmän vain niitä, jotka

vastaavat niihin. Voit kutsua minua Hiroksiksikin, mutta omalla vastuulla! Indie-

106

kultaseni! Jos mietit, mitä aiot tilata, niin älä! Jätä se minun huolekseni!

Tämänpäiväinen kala on todella superihanaa, ja uskokaa: Se todella on!” Von Kurosaki

intoili ja tilasi kolme kala-annosta ennen kuin kumpikaan ehti kieltäytyä.

Ravintolan katonrajassa roikkuvat televisiojulisteet oksensivat ruokailukanavalta

kuukauden pika-TV-ateriapakettimainoksia. Pika-TV-ateriapaketit oli suunniteltu varta

vasten henkilöille, jotka halusivat nauttia monipuolisia ja ravitsevia ruokia ilman, että

heidän tarvitsi poistua viihdekeskuksensa ääreltä.

Oksentavat toisen suuhun, Dow ajatteli. Sitä ne tekevät televisiossa. Kaikki

pureskellaan valmiiksi kuin linnunpoikasille niin, ettei katsojan tarvitse muuta kuin

niellä.

No, ehkä on parempi, että niille, jotka eivät vielä osaa itse pureskella,

pureskellaan kaikki valmiiksi... Kai se on ihan sama, miten ravintonsa saa...

“Pitäkää sitten lautasistanne kiinni. Tuo tarjoilija on sellainen, että se kerää astiat

pois heti kun silmä välttää.”

Von Kurosakin osoittamassa suunnassa ei ollut tarjoilijoita lähimaillakaan. Kun

Dow käänsi katseensa takaisin, Kurosaki-san oli heittänyt huiviinsa hänen aperitiivinsa.

“Oletko suunnitellut uusia kuteita?” Indie kysyi laskien menun kädestään à la

carte.

“Voi, tottakai! Upeita luomuksia, jotka menevät kaupaksi kuin maastopuvut

armeijalle! Heidän täytyy järjestää ainakin viisi muoti-näytöstä peräkkäin, että saavat

kaikki luomukseni esiteltyä! Ai niin, viini! Teidän täytyy maistaa talon viiniä. Se on

maukasta kuin suklaakaviaari!”

Alkuruon tuonut tarjoilija ei hillinnyt itserakkaan vaatesuunnittelijan kehumista

ollenkaan.

“Aa, alkuruoka! Voila! Olkaa hyvä! Carpe diem!” Von Kurosaki ojensi

salaattilautaset Indien ja Down eteen. “Näyttää maukkaalta kuin Mona Lisa!”

“Kuule, missä sinun seuralaisesi on?” Indie kysyi levitellen salaattikastiketta

ympäri lautasta saaden ruoan näyttämään enemmän salaattikeitolta kuin alkusalaatilta.

Dow, joka vain vilkuili ympärilleen yrittäen olla kiinnostumatta mistään,

kiinnostui yhtäkkiä toisesta rullatuolista, joka kaahasi moottori vinkuen heitä kohti

ravintolan ulko-oven suunnalta. Rullatuolia ohjaava noin nelikymppinen, vaalea nainen

107

näytti olevan ammattilaistasoa rullatuolin ohjaamisessa. Hän väisteli tuoleja kuin

taisteluhelikopterirallin kilpapilotti katselijoita.

“Minun seuralaiseni? Kas kun mainitsit! Tuollahan hän tulee, mikä sisääntulo!”

Von Kurosaki huomasi naisen, nousi tuoliltaan ja meni vastaan.

“Ystäväiseni, saanko esitellä: Clare Janebe, Maurill Dogarrin taidegallerian

kaunis johtajatar! Clare, tässä ovat mielenkiintoiset ystäväni Indie Black ja Dow

Winslow!” Von Kurosaki esitteli.

Nainen nyökkäili ystävällisesti ja hymyillen, mutta näki selvästi, ettei hän ollut iloinen.

Kirurginen, Kaikkia Miellyttävät Kasvot -leikkausoperaatio, johon kuului osanaan

jatkuva hymyily, oli joko epäonnistunut tai sitten nainen ei lainkaan välittänyt siitä,

millaisen vaikutelman itsestään antoi ja jättänyt käymättä leikkauksessa (se antoi

välinpitämättömän, kylmän ja eksoottisen vaikutelman). Naisen päänahassa oli useita

lävistyksiä, joissa roikkui kultakoruja.

“Hauska tavata, Clare.” Indie sanoi ja räpsäytti sitten merkitsevästi silmiään Von

Kurosakille kuin heillä olisi menossa jokin salainen sotilaallinen operaatio. Dowsta

alkoi tuntumaan siltä kuin häntä huijattaisiin jotenkin.

“Mitä tämä tarkoittaa? Oletteko kumpikin vammaisihailijoita?” Hän kysyi

Indieltä kuiskaten, kun Von Kurosaki siirteli tuoleja pois naisen rullatuolin edestä ja

pyyteli anteeksi sitä, että he olivat jo aloittaneet jo ruokailun, koska ei ollut varmaa,

tuleeko nainen paikalle.

“Selitän aterian jälkeen.” Indie kuiskasi ja jatkoi salaattinsa hämmentämistä.

Hyvä on, Dow mietti ja päätti antaa jutun jatkua omalla painollaan. Jos tässä

olisi kysymys jostain huumekaupan peiteoperaatiosta, jossa hänet lavastettaisiin

salakuljettajaksi ja hänen rullatuolinsa pakista löytyisi kilokaupalla heroiinia, niin hän

vain vetäisisi aseen esiin ja ampuisi kaikkia niin vitusti.

Huh, Dow mietti uudelleen, koska hänellä oli tapana miettiä sitä mitä mietti.

Vainoharhaisia ajatuksia tänään. Hän kokeili vaivihkaa, oliko ase vielä paikallaan ja se

oli. Tappava ase käden ulottuvilla rauhoitti kummasti, siinä olivat mainokset oikeassa.

Ateria sujui rauhallisesti ja rattoisasti Von Kurosakin pitäessä egoshowtaan yllä.

Clare yritti monta kertaa aloittaa kriittistä taidekeskustelua, mutta se näytti aina

108

aloituksen jälkeen siirtyvän takaisin siihen, mitä Von Kurosaki tekee tai teki. Dow ja

Indie osallistuivat keskusteluun silloin tällöin, mutta lähinnä he vain kuuntelivat ja

nauttivat lasagnesta.

“Katso ketkä tulivat.” Indie kuiskasi Von Kurosakille, kun he nauttivat

jälkiruokaa, maustejäätelöannosta. Dow vilkaisi taakseen ja näki kaksi hienosti, mutta

rennon trendikkäästi pukeutunutta miestä, jotka vaatteista päätellen olivat joko suuria

yhtiöpomoja tai mafian juoksupoikia. Ehkä he olivat molempia.

Heidän jäljessään kulki niin suuri mies, että hänet olisi voinut jakaa kolmeen

osaan ja saada kolmoisvoitto kehonrakennuksen ja painonnoston mestaruuskisoissa.

Miesten henkivartija.

“Oho.” Von Kurosaki sanoi, mikä oli odottamattoman lyhyt kommentti häneltä.

“Älä tuijota.” Indie tönäisi Dowta olkapäähän. “Tiedätkö, keitä he ovat?”

“Enpä voi sanoa tuntevani.” Dow kääntyi takaisin pöytään päin.

“Mainosmestari ja Tuottaja!” Von Kurosaki kuiskasi, mutta näytti siltä kuin olisi

huutanut keuhkojensa täydeltä. “Tämän maanosan mahtavimmat miehet! Todelliset

johtajat! He omistavat kaikki mediat, alamaailman ja jopa presidentin! Kaiken! He

voivat tappaa sinut pelkällä sormien napsautuksella!”

“Ai, sellaisia miehiä.” Dow sanoi kiinnostuneena ja vilkaisi heitä uudelleen.

Kolme tarjoilijaa seisoi heidän pöytänsä ympärillä esittelemässä menua.

“Haluatko menettää pääsi?” Indie tönäisi Dowta uudelleen.

“Eipä tässä enää hirveästi muuta menetettävää olekaan.” Dow sanoi ja ryysti

sulaneen maustejäätelön kupistaan. Hänen mielessään käväisi ajatus maailman

todellisten johtajien tappamisesta.

Clare vilkaisi kelloaan ja hämmästyi.

“Minun täytyy lähteä. Sanoin autonkuljettajalleni että hakee minut yhdeksältä ja

nyt on jo kymmenen yli.” Clare sanoi Von Kurosakille ja käänsi rullatuolinsa virran

päälle. Moottori vinkui oudosti. Siinä oli kai jotain vikaa. “Oli hauska tavata, Dow ja

Indie. Tulkaa toki käymään galleriassani joskus.”

Hän jätti kaksi käyntikorttia pöydälle.

“Minä saatan sinut ovelle.” Von Kurosaki sanoi suutaan liinaan pyyhkien. Hänen

bravadonsa oli kadonnut kuin taikaiskusta miesten tultua.

109

“Lähdemmekö mekin?” Indie kysyi Dowlta. Dow katsoi uteliaana mahtimiehiä

ja toivoi, että olisi kuullut mistä nämä keskustelivat, sillä pöytään oli ilmestynyt kaksi

vakavan näköistä miestä lisää kuin tyhjästä. Heillä näytti olevan jotain todella tärkeää

keskusteltavaa.

“Lähdetään vain.” Hän sanoi ja käynnisti oman rullatuolinsa.

“Oli taas kiva nähdä.” Indie hyvästeli Von Kurosakin, joka jäi maksamaan

laskua. Dow pisti merkille, että muutkin ravintolan asiakkaat olivat yhtäkkiä lähdössä.

Tarjoilijatkin olisivat varmasti häipyneet, jos olisivat olleet tarpeeksi itsetietoisia

olentoja.

“Omistavatko nuo tosiaan koko maan?” Dow kysyi Indieltä, kun he tulivat

kadulle. Ilta näytti valoisalta, kuten kaikki katulamppujen ja mainosvalojen valaisemat

illat ja yöt Media Cityssä. Ravintolan raikkaiden tuulettimien jälkeen kaupungin jatkuva

kuumuus alkoi tuntua taas ahdistavalta.

“En tiedä. Niin kuitenkin sanotaan, enkä aio vaarantaa itseäni menemällä

kysymään heiltä. Michael tuntee Mainosmestarin, mutta minä en tiedä hänestä mitään,

enkä haluakaan tietää.” Indie sanoi ja katseli puiston portille päin, missä poliisit

seisoivat herkeämättä toimittajien tiellä.

Hippi-intiaanit olivat sytyttäneet nuotioita puistolammen rannalle ja tanssivat

hurjasti niiden ympärillä hakaten nahkarumpuja ja akustisia kitaroita. Se ei ollut

mitenkään uusi näky, sillä yksi alakaupungin jäsenklubi oli järjestänyt puistossa monia

samankaltaisia yön yli kestäviä tapahtumia.

“Mistä tässä rullatuolijutussa on kysymys? Sanoit, että selität myöhemmin.”

Indie etsi tupakan käsilaukustaan ja sytytti sen. Dow ei ollut edes huomannut

aikaisemmin, että Indie kantoi käsilaukkua, koska sitä ei erottanut vaatteista; moderni

suojautumiskeino laukkuvarkaita vastaan.

“Nykyään yli puolella maailman ihmisistä on sydämentahdistin, tiesitkö sitä?”

Indie kysyi pyöritellen sätkää sormissaan.

Dow ravisti päätään.

“Sinullakin saattaa olla sellainen, mutta et tiedä sitä. Monille lapsille laitetaan se

jo sairaalassa, että sydän saataisiin toimimaan oikein, eikä useimmille edes kerrota siitä.

110

Ne ovat niin pieniä ja huomaamattomia, että niistä on ihan turha mainita. Liikalihavuus

on myös suuri ongelma, eikä pelkästään se, että on hirveä tynnyri, vaan myös se, että

aina vain useampi ihminen on niin sanottu laiha läski, joilla on pelkkää rasvakudosta

luiden päällä. Lisäksi kolme neljäsosaa ihmisistä joutuu käyttämään joka päivä

reseptilääkkeitä sokeritaudin, masennuksen, ummetuksen, liikepahoinvoinnin tai jonkin

muun takia. Erilaiset mielisairaudetkin lisääntyvät koko ajan... nämä ovat kuitenkin

pientä, jos arvio siitä, että muutaman vuoden päästä jokaisella ihmisellä maailmassa on

jokin tekojäsen tai tekosisäelin, toteutuu. Romaniaankin viedään koko ajan

robottijalkoja kaikille niille onnettomille, jotka on menneet polkaisemaan miinaa.

Nykyään täysin terve ihminen on todella harvinainen näky. Tulevaisuus kuuluu

vammaisille, voisi sanoa.”

“Miten “

“Sinulla kävi tuuri, kun vammauduit tänä aikana. Vammaisuus on nyt kovassa

kurssissa.”

“Miten kohtaamisemme sitten liittyy asiaan?” Dow kysyi pyöritellen äskeistä

informaatiotulvaa päässään.

“Siten, että kaikesta tästä huolimatta suurin osa vaatteista suunnitellaan terveille

ja kokonaisille ihmisille, ja kaikki erikoismuotikin suunnataan yleensä ylipainoisille.

Eipä ole näkynyt yhtään rullatuolipotilasta tai kyborgijäsenistä mallia muotinäytöksessä,

ei.”

“Minä ihan muistelen, että olisin nähnyt jossakin.”

“Ei. Kaikki vaatemallit tehdään tavallisille ihmisille, joita suurin osa ei enää ole.

Me Von Kurosakin kanssa edustamme uutta ajattelua, ja sinä ja Clare voisitte olla uuden

mallistomme esittelijöitä. Näin jo siellä postitoimistossa, että sinussa on ainesta

malliksi.”

“Minä jo luulin että aiot pyytää kättäni.”

“Bisneksessä ei ole tilaa hellyydelle.”

“Mutta sinusta minussa on ainesta?”

“Imartelu on valuutta, jolle turhamaisuutemme luo markkinat.”

Dow naurahti löysälle aforismille ja haukotteli raukeasti naurahduksen jatkoksi.

Ajatus siitä, että hän ajelisi rullatuolillaan muotivaatteet päällä tuhansien hullujen

111

diabetespotilaiden edessä, sai hänet tuntemaan olonsa epätodelliseksi.

Koko päiväkin oli ollut epätodellinen. Helvetti, maailma oli muuttunut hänen

koomakuukautensa aikana niin epätodelliseksi, että olisi luullut laskeutuneensa toiselle

planeetalle. Ehkä hän todellisuudessa makasi yhä koomassa ja kuvitteli vain kaiken.

Hän oli lukenut kerran kirjan (Media Cityn rantavahtina ehti lueskella paljon), jonka

päähenkilö liukui todellisuudesta toiseen, eikä tajunnut koko juttua, koska oli niin

huumeissa.

Mutta hän ei ollut huumeissa, ja huomaisi takuulla ja varmasti, jos todellisuus

muuttuisi yhtäkkiä vääränlaiseksi. Tai ehkä... ehkä hän makasi sairaalassa ja

sairaalatädit pumppasivat häneen huumeita koko ajan, että hän pysyisi onnellisesti

unitodellisuudessaan, eikä alkaisi riehumaan menetettyään kaikki raajansa yhtä lukuun

ottamatta.

Olihan hänellä sentään yksi käsi vielä tallella. Saakeli, ei sitä arvaakaan, mitä

kaikkea yhdellä kädellä voi tehdä.

“Väsyttääkö?” Indie kysyi.

“Joo.” Dow sanoi miettien, oliko vahingossa lukenut niin paljon huumehouruissa

kirjoitettua kirjallisuutta, että oli sekoittanut niillä päänsä yhtä varmasti kuin olisi itse

ottanut kirjoissa kuvailtuja aineita. Ja ehkä isoäitien huumekokeilut näkyvät vasta

lastenlapsissa. Ehkä television taustasäteily vaikuttaa geeniperimään vasta sukupolvien

päästä... Ei, hän oli ajautumassa nyt liian hämärille raiteille.

“Voit tulla mun luokse nukkumaan, jos sulla ei ole muuta paikkaa.”

Päivän paras ehdotus.

:)

Eräs asia, joka usein unohdettiin kun puhuttiin sairauksista oli se, että sairaudet olivat

itseasiassa pelkkiä evoluutiosta johtuvia kasvukipuja. Esimerkiksi noin sata vuotta sitten

oli olemassa sairaus, jota kutsuttiin nimellä kalansuomutauti, iktyoosi. Se oli siitä

harvinainen, että ihmisillä joilla se oli, alkoi kasvaa kiihtyvällä vauhdilla suomuja ihon

päälle ja lääkärit tekivät kaikkensa lopettaakseen suomujen kasvun.

Ei tiedetty, että kysymys olikin luonnon kokeilusta uusien lajien

112

synnyttämiseksi. Nykyään se kuitenkin tiedettiin ja ihmisten ohella maailmassa asui

nykyään myös kalaihmisiä; suomupeitteisiä humanoideja, joilla oli keuhkojen tilalla

kidukset.

Piruparat. Juuri kun ne olivat valmiita siirtymään vedenalaisen maailman

valtiaiksi, meret alkoivat kiehua eikä siitä tullutkaan mitään.

Niinpä kalaihmiset asuivat nykyään tekoaltaissa ja uimahalleissa ja rahoittivat

olemassaolonsa sirkusnäytöksillä.

:)

Media City Journalin yleiskriitikko Bentley Salsagringo (jonka kriittisiä mielipiteitä

kaikesta ei voinut kukaan kiistää, koska hänen laatutajunsa oli harvinaisen

geenimutaation ansiosta pettämättömän täydellinen), erotettiin työstään, kun

päätoimittaja sai kuulla, että viikoittain ilmestyvän Michael D. Blackin fanikirjan

toimittajat olivat arvostelleet Bentleyn vuosien kuluessa kirjoittamien Michael-

arvostelujen sanamäärät ja saaneet selville, että niiden yhteenlaskettu sanamäärä oli

liian pieni suhteutettuna Michael D. Blackin levyjen huonouteen. Hän ei siis ollut

yksinkertaisesti jaksanut haukkua Michaelia tarpeeksi.

“Jeesuskaan ei olisi paljon mitään, elleivät arvoisat toimittajakollegani Matteus,

Markus, Luukas, Johannes ja Madonna olisi kirjoittaneet siitä niin mairittelevia

arvosteluja!” Yritti Bentley puolustautua päätoimittajalle.

“Sori, Bentley. Meillä on uusi tyyppi tilallesi.”

“Vai niin?” Bentley sanoi happamasti. “Kukahan? Olisitko sinä, sinähän olet

aina halunnut sanoa painavan sanasi kaikesta?”

“Itseasiassa... kyllä.”

“Saamme siis tästä lähtien nähdä tällaisia arvosteluja: 'Tämä on paskaa, koska

siinä ei ole räjähdyksiä; tämän ohjaaja on mun kaveri, joten filmi on loistava'.”

“Itseasiassa... kyllä.”

Bentley tietysti kosti erottamisensa tekemällä monien viikkojen ajan

monikymmensivuisia kritiikkejä Media City Journaleista verkkoon. Hän teki tieteellisiä

käyriä urheilutoimittajien aivottomuudesta; pilkkasi taloustietojen kerääjiä; haukkui

113

lehden huonoa taittoa; osoitti matemaattisten laskukaavojen avulla, kuinka typerästi

lehden ulkomaanuutisten potentiaalinen sensaatioarvo jätettiin hyödyntämättä; totesi

kulttuuriosaston (yhteistyössä erään tiedemiesystävänsä kanssa) niin älyllisesti

köyhäksi, että se suorastaan esti niiden nuorien luovuutta, jotka lukivat osastoa

säännöllisesti ja viimeisteli sitten koko homman paljastamalla päätoimittajan

menneisyydestä eräitä vähemmän imartelevia seikkoja mm. sen, että vielä tavallisena

toimittajana ollessaan hän oli tarjonnut julkaistavaksi nipun saippuasarjojen

jaksoarvosteluja (mikä oli todella typerää).

Loppujen lopuksi Bentley otettiin terroristi-iskukriitikoksi FBI:hin, Media City

Journal lakkasi ilmestymästä joka päivä (siirtyen ilmestymään kerran viikossa) ja kaikki

päättyi hyvin.

Paitsi että eräs tuntematon artisti, josta Bentley oli tehnyt kaikkien aikojen

ensimmäisen arvostelunsa vuosikausia sitten, haastoi hänet vanhoilla päivillään

oikeuteen kunnianloukkauksesta (ihan vain unohdettua nimeään esille saadakseen),

koska Bentley oli antanut hänelle aikoinaan vain kolme tähteä viidestäsadasta.

Artisti voitti jutun vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, koska tuomari päätti

kerrankin unohtaa lain ja oikeuden ja arpoa jutun voittajan satasivuisella nopalla.

:)

“Uusimpien tietojen mukaan Intian alkuasukkaiden eli intiaanien väestönkasvu

on ylittänyt tutkijoiden mielestä reilusti sallitut rajat. Maan väestöongelman arvellaan

pahenevan siinä määrin, että syntyvyyttä täytyy alkaa säännöstelemään ankarasti.

Muutamat väestötutkijat ovat jo esittäneet malleja, joiden mukaan vanhimpia ja

sairaimpia alkuasukkaita voisi alkaa eliminoimaan säännöllisesti, mutta nykyinen paavi

Selen IV vastustaa jyrkästi tällaista menettelyä. Hänen mukaansa se on vastoin hyviä

tapoja ja moraalia. Tämän lausunnon paavin itsensä sanomana näette hetken kuluttua,

mutta sitä ennen mainoksia ai niin, seuraavia mainoksia ei suositella alle

yhdeksänkuukautisille. Eikä tietenkään sille koulukunnalle, jonka nimeä en nyt muista,

mutta tiedättehän te sen, U know, joka ei katso arvosteluja, takakansitekstejä tai

trailereita ollenkaan, etteivät saisi mitään ennakkokäsityksiä ennen ensi-iltaa...”

114

:)

Michael D. Blackin ääni puhui puhelimessa.

“Indie! Missä olet ollut? Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko illan!”

“Olin syömässä siinä kivassa italialaisessa paikassa keskustassa uuden ystäväni

kanssa.” Indie vastasi vaatteita riisuessaan.

“Etkö pidä kännykkää mukanasi?”

“En. Pidän sitä kotona. Se häiritsee ruokarauhaa.”

“Sinun pitää tulla heti huvilalleni turvaan, minulle tuli tänään hirveä

uhkauskirje! Se meinaa tappaa minut! Minua pelottaa aivan sairaasti!”

“Eikö sinulla ole tarpeeksi henkivartijoita?”

“On, on, mutta olen huolissani sinusta! Se saattaa yrittää iskeä sinuunkin! Ja

muihinkin sukulaisiin! Olen kutsunut kaikki tänne!”

“Hyvä on. Tulemme huomenna käymään.”

“Otatko sen ystäväsikin mukaan?”

“En minä tännekään voi jättää. Se nukkuu tuossa sohvallani.”

“Tulkaa sitten nopeasti! Heti aamulla!”

“Joo. Hyvää yötä, Michael.”

115

Ensimmäinen päivä

Yksi ylimääräinen johto.

Jo suuret muinaiset kreikkalaiset olisivat olleet ylpeitä, kun keskikokoinen

koillismaalainen kylä nimeltä Taivalkoski päätti julistautua vuoden 2003 kunniaksi

Taivalkoski City -nimiseksi itsenäiseksi kaupunkivaltioksi.

Julistautumisen piti kyllä alun perin tapahtua vuoden 2000 kunniaksi, mutta

päätös viivästyi kolmella vuodella, kun ehdotus sinä aikana hylättiin, otettiin uudelleen

käsittelyyn, hävitettiin, löydettiin, uudelleennimettiin, käsiteltiin väärässä järjestyksessä,

balsamoitiin ja monistettiin kaikille asianosaisille, mutta parempi myöhään kuin ei

milloinkaan.

Suomi ei ottanut päätökseen kantaa, joten tuo pieni kylä, joka tunnettiin mm.

kohukirjailija Julle Ankanpään (pseudonyymi) kotikylänä (kotikylänä todellakin, sillä

kylästä ei löytynyt töitä sen enempää kuin huvituksiakaan, löytyi vain kotitaloja) ja

kylänä, jonka nuoriso huvitteli ajamalla ympäri keskustaa yksivaihteisilla polkupyörillä

Batman-puvut yllään ja huutamalla ohikulkijoille “I’m Superman!”.

Kylänä, josta paikalliset sanoivat: “Ihan mukava paikka asua, mutta ei tänne

lomalle tulisi” ja “Ainoa mikä täältä puuttuu on sellainen Lovecraft-tyylinen

salaperäinen kartano kylänlaidalta, jonne turisteja voisi käskeä olemaan menemättä.”

Muualla maailmassa Taivalkoski City tunnettiin puhtaasta juomavedestään,

koskemattomista aarniometsistään (joista osaa myös kirotuiksi väitettiin) ja lukuisista

kylähulluistaan, joista julistautumisen jälkeen tuli virallisia kaupunkihulluja. He

perustivat yhdistyksen nimeltä Viralliset Kaupunkihullut eli VeTy (akronyymit eivät

olleet hullujen vahvin ala) ja yhdistys teki yhteisen marjastusretken Viroon, mutta

pontikkapullot piilotettiin liian huonosti ja sakkojen jälkeen kenelläkään jäsenellä ei

ollut enää varaa maksaa yhdistyksen jäsenmaksuja, joten toiminta lakkasi.

Kaupunki perusti myös oman TV-kanavan tyhjilleen jääneen kaupungintalon

tiloihin, koska valtuusto oli aiemmin päättänyt yksimielisesti kokoontua kreikkalaisten

esimerkkiä matkien Taivalvaaran päälle päättämään asioista.

116

Siellä nimittäin oli hotelli.

Dokumentti alkaa kesken lauseen.

“Oudot Tyypit, hyvät katsojat! Tänään meillä on vieraana Topi! Topi lentää

matalalla kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla ja vilkuttaa ihmisille! Hei

Topi!”

“Hei hei.” Topi astuu kuvaan lentäjänlakki päässä.

“Moi Topi. Topi, oletteko te hullu?”

“Meitä on jo melkoinen joukko.”

“Mitä tarkoitatte?”

“Karkkipaperimadot, niitä tämä maa tarvitsee. Minullakin on tarroja

jalkapohjissa, katsokaapas. Ne eivät näy sukkien alta.”

“Tuota, voisitteko kertoa katsojille, miksi lennätte kuumailmapalloon

kiinnitetyllä kaktustarhalla? Eikö se ole aika vaarallista? Voi tulla äkkiseltään reikä ja -”

“Minä vilkutan kaikille.”

“Mi -?”

“Lennän pilvenpiirtäjien välistä ja vilkutan kaikille.”

“Niin, mutta mi -?”

“Tutuille terveisiä! Moi moi!”

“Voisitteko kertoa -”

“En.” Topi menee pois kuvasta, mutta tulee vielä takaisin nauramaan kameralle:

“Hehehehee!”

Toimittaja tuijottaa väkinäisesti kameraan ja pyörittää päätään.

Maanantai-aamu. Kello 5.54.

Taivalkoski City Cable TV:n (TCC:n) tuotantojärjestelijä Topi saapuu

työpaikalleen taksilla kammottavassa krapulassa, kompuroi ulos autosta ja pudottelee

tavaroitaan. Hänen salkkunsa aukeaa ja kaikki paperit leviävät maahan. Tästä vähääkään

stressaantumatta Topi kävelee rakennuksen ulko-ovelle, joka on jostain syystä lukossa.

Hän etsii epätoivoisesti avaimiaan, mutta ei löydä niitä. Yhtäkkiä hän kuitenkin

kokee flashbackin avaimistaan taksin takapenkillä ja yrittää juosta pihasta poistuvaa

117

autoa kiinni. Se ehtii kuitenkin suorittaa poistumisensa.

Topi kävelee hiuksiaan haroen takaisin, katsoo kelloaan ja alkaa potkia ulkoovea

siinä toivossa, että joku huomaisi tulla avaamaan.

Lukossa on kyltti, jossa lukee:

EPÄKUNNOSSA

TCC:n studio ykkösessä Aamuporu-ohjelman juontajat istuvat lavastesohvalla ja

meikkaaja levittää puuteria heidän kasvoihinsa.

“Löytyykö sinistä puuteria?” Toinen juontaja, Joonas nimeltään, kysyy

odottamatta meikkaajalta.

“Sinistä puuteria? Miten niin?” Meikkaaja kysyy ihmeissään.

“Jaa niin ei löydy? No valkoista sitten.”

Tv-ohjaaja ilmestyy vimmoissaan paikalle ja räjähtää.

“Missä tuotantojärjestelijä on? Täällä on kaikki kaapelit ihan sekaisin ja lähetys

menee ulos viiden minuutin päästä!”

“Ei ole näkynyt.” Meikkaaja kohauttaa harteitaan ohjaajaan suuntaan

vilkaisematta.

“Voi pahuus!” Ohjaaja ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa hakkaamaan näppäimiä

etusormellaan.

Ulko-oven kanssa kamppailevan tuotantojärjestelijän kännykkä soi.

“Yes!” Topi huomaa tilaisuutensa tulleen, etsii kännykkänsä toppatakkinsa

povitaskusta ja vastaa siihen, mutta huomaa harmikseen, että akku on loppunut.

Hän raivostuu, hakkaa hetken aikaa kännykkää otsaansa, laittaa sen sitten

takaisin povitaskuun ja alkaa jälleen potkia ovea.

Ohjaaja yrittää soittaa uudelleen, mutta kun yhteyttä järjestelijään ei löydy, hän

sammuttaa kännykän.

“Ei saatana vastaa, missähän se taas on?” Hän kiroilee itsekseen ja katselee

studiossa olevaa sekamelskaa, jonka selvittäminen kuuluisi järjestelijän työtehtäviin.

118

Yhtäkkiä hän huomaa toisen kännykkää kantavan miehen, joka seisoskelee kulisseissa

testaamassa soittoääniä. Aamuporun ensimmäinen vieras, hän muistaa äkkiä.

“Hei, Eskohan sun nimi oli?” Ohjaaja huutaa kännykkämiehelle, joka kääntää

päätään kuullessaan nimeään huudettavan.

“Mitä?”

“Esko, siivoa tuo johtokasa.” Ohjaaja osoittaa takanaan lattialla olevaa valtavaa

kasaa johtoja ja kaapeleita.

Esko vilkaisee johtoja ohjaajan olan yli ja kysyy paikallista murretta vääntäen:

“Paljo maksat?”

“Paljo maksat...” Ohjaaja katselee vimmoissaan kattoon. “En maksa vittu

mitään!”

“Siivoa sitte itte, Gitte.” Esko sanoo ja jatkaa soittoäänien testailua.

“Saatanan saatana...” Ohjaaja alkaa itse kerimään johtoja lattialta.

Ohjaajan keriessä ylimääräisiä johtoja rullalle Aamuporun juontajat keskustelevat.

“Ketä meillä on nyt vieraina, mä en kato ehtinyt katsoa tuossa kahvitauolla...”

Toinen juontaja Jarmo vilkaisee kollegansa Joonaksen papereita ja kaataa vahingossa

pöydällä olevan vesilasin hänen päälleen. Joonas tietysti kauhistuu.

“Kato nyt! Housut on märät!”

“Kauheeta, sori kauheesti!” Jarmo pyytelee anteeksi.

“Nyt pitää käydä vaihtamassa housut! Puvustaja!” Joonas huutaa.

“Mitä?” Puvustajan ääni kuuluu jostakin kaukaa.

“Tartten uudet housut!” Joonas riisuu märät housunsa ja lähtee etsimään

puvustajaa niitä sormissaan roikottaen.

Sillä aikaa Jorma lukee Joonaksen aihelistaa ja saa siitä aiheen huutaa ohjaajaa

paikalle.

“Hei, kuule Jamppe! Tules käymään vähän täällä.”

“Mitä nyt?” Ohjaaja tulee paikalle johtokasaa sylissään kannatellen.

“Onko tämä joku vitsi? Jotain kännykkää ja mitä ihmettä tämä arvostelunurkka

sitten on?”

“Meillä on taas ihan uus formaatti koko kanavalle, johtokunnan päätös. Etkö sä

119

saanut muistiota?”

“En mä mitään muistiota ole saanut.”

“Meillä on nyt yleisöläheisempi imago, kokonaan uusi ilme. Kaikki on

ihmisläheisempää ja sympaattisempaa, kaikki on niin kuin kavereita tiiätsä...” Ohjaajan

johtokasa alkaa yhtäkkiä purkautua auki ja kun hän ei onnistu pitämään sitä koossa, hän

iskee sen lattiaan.

“Perkele kun sen Topin piti myöhästyä just tänään, kun koko kanavasisältö

pistettiin uusiksi, voi saatana!”

“Tällä käsikselläkö sitten mennään eteenpäin?” Jarmo vielä varmistaa.

“Joo joo, kyllä se siitä menee, seuraat vain paperista samperi!” Ohjaaja

kompastuu johtoihinsa.

Järjestelijä Topi kävelee sillaikaa TCC:n rakennuksen sivustalle ja tiirailee neljännen

kerroksen ikkunoita, missä kaikki toimistot sijaitsevat. Yksi ikkunoista on sattumalta

avoinna.

Hän ottaa maasta sopivan kokoisen kiven ja heittää sen avointa ikkunaa kohti.

Ikävä kyllä TCC:n uutisankkuri Lauri sattuu juuri polttamaan sätkää toimistonsa

ikkunalla, kun hän yhtäkkiä saa kivestä päähänsä ja menettää tajuntansa.

Topi odottelee alhaalla vastausta kivenheittoonsa, mutta huomaa sitten yllätyksekseen

toisen avoimen ikkunan sekä paloportaat, jotka ovat aivan sen vieressä.

Hän juoksee portaille ja lähtee kiipeämään ylöspäin.

Ohjaamossa lähettäjä kääntää monitoria, jonka yläpuolella olevassa lapussa lukee:

TÄMÄ MENEE ULOS

“Okei, viisi sekuntia lähetykseen.” Ohjaaja sanoo mikrofoniin.

Studio yksi.

120

Juontaja-Joonas saapuu paikalle uusissa raitahousuissa.

“Mitkä vitun pelleverkkarit nuo on?” Toinen juontaja Jarmo kysyy.

“Ei löytynyt muuta!” Joonas selittää.

Kameramies sytyttää punaisen taskulampun (kameran punainen valo on rikki) ja

Aamuporun pirteä alkumusiikki kantautuu ulos studiosta. Juontajat ottavat iloisen

ilmeen ja aloittavat ohjelmansa.

“Tervetuloa taas kaikki aamuvirkut katsojamme Taivalkoski Cityn

Kaapelitelevision ja Aamuporun pariin! Tänään tutustumme Eskon uuteen kännykkään

ja Ernon videokokoelmaan. Sitten vierailemme Matiaksen kotona ja hänen koiransa

esittää meille temppuja. Mutta ensin aamun uutissähkeitä! Ole hyvä, Lauri!”

Kuvaan ilmestyy tietokoneensa ääreen nukahtanut uutisankkuri.

Ohjaaja karjuu mikrofoniin.

“Käykää nyt joku herättämässä se! Missä se toinen uutisankkuri on?”

Toinen uutisankkuri Lauri makaa pyörtyneenä toimistonsa lattialla.

Kuva kääntyy takaisin Aamuporu-juontajiin.

“Ahaa, no siinä tapauksessa siirrymmekin arvostelynurkkaan! Tänään meillä on

paljon uusia lehtiä ja levyjä ja elokuvia arvostelussa -”

“Eipäs olekaan!” Joonas puuttuu Jarmon puheeseen. “Meillä on tänään vanhoja

elokuvia ja vanhoja lehtiä vanhoilta hyviltä ajoilta! (lue muistio, Jarmo!), kuten tämä

vuodelta 1989 oleva Tieteen Kuvalehti. Tämä oli hyvä (huono) hyvä.”

Yhtäkkiä meteorologi ilmestyy kuvaan kuin tyhjästä.

“Mä voisin arvostella kanssa jotain, niinkuin tämän yhden länkkäriklassikon,

jonka näin telkkarista viime kesänä... kunhan muistan miten se juoni siinä menikään...”

Meikkaaja katselee ympärilleen ja kun järjestelijää ei näy, hän käy nopeasti itse

vetämässä säämiehen pois kuvasta.

“Kröhöm!” Jarmo sanoo katsojille leveästi virnistäen. “Mutta nyt päivän

mietelause! Sen esittää...”

Toinen kamera kuvaa valitettavasti tyhjää seinää.

121

“Jännitys tiivistyy...” Joonas sanoo kameralle nyökkäillen.

Poliisi suvaitsee lopulta kävellä kuvaan.

“Poliisi!” Jarmo esittelee.

“Hei. Päivän mietelause...” Poliisi vilkaisee paperiaan epävarmasti. “Parempi

katsoa katua kuin kaatua. Kiitos.”

Jarmo ja Joonas nyökyttelevät hyväksyvästi.

“Kiitos poliisille! Seuraavaksi tuleekin aivan uusi osuus, nimittäin Tavaraa ja

Erkki!”

Tavaraa-ohjelmaosuuden toimittaja Erkki seisoo kotitalonsa pihalla Taivalkoski Cityn

pahamaineisimmalla esikaupunkialueella.

“Huomenta minunkin puolestani, hyvät katsojat! Nimeni on Erkki ja tämä on

aivan uusi ohjelmaosuus, nimeltään ytimekkäästi Tavaraa. Ja mistä tässä on kyse?”

Erkki siirtyy seisomaan sinisen mersunsa viereen.

“Tässä on tällainen auto ja tällainen talo ja tuollainen peräkärry. Nämä on kyllä

todella tavaraa, vai mitä sanotte? Hei mies siellä!”

“Mitä?” Satunnainen ohikulkija ihmettelee, kun häntä huudetaan.

“Oletteko te nähneet ennen tällaista tavaraa?”

“En, en ole.”

“No, tämä on sitten teidän onnenpäivänne! Tämä tässä nimittäin on auto!”

Ohikulkija innostuu.

“Oho! Onpa hieno tavara! Mitä nuo tuolla sisällä on?”

“Ne on auton istuimet!”

“Ohhoh! Ovatkin hienoa tavaraa! Pahus, olisipa minullakin tavaraa!”

“Mitä jos jaetaan ne? Reilu peli, kummallekin viisi tavaraa! Viisi tavaraa mulle,

viisi tavaraa sulle!”

Yhtäkkiä kuva siirtyy takaisin studioon. Juontajat hätkähtävät, kun ensimmäinen vieras

Esko istuu rauhallisesti toisella lavastesohvalla.

“No niin, siinä meni Erkki ja Tavaraa! Nyt sitten suoraan Eskon uuteen

kännykkään. Tervetuloa Esko!” Joonas juontaa.

122

“Kiitos.” Esko painelee edelleen soittoääninappuloita.

“Näytäs vähän sitä.” Jarmo vetäisee kännykän Eskon kädestä.

“Todella hieno uusi kännykkä, Esko!” Joonas kehuu.

“Siinä joo... siinä on kaksi erilaista soitinääntä.” Esko sanoo ja nappaa

kännykkänsä Jarmolta takaisin. “Toinen on Mozartin Turkish Rondo ja toinen on Turun

Sinappi. En kyllä osaa päättää niistä kumman ottaisin.”

“Hienoa, hienoa, mutta jotta katselijoille kävisi selväksi, mistä tässä itseasiassa

on kysymys, niin nyt pistetäänkin tämä kännykkä oikein perusteelliseen testiin! Minulla

on tässä oma kännykkä jo valmiina, että soitatko sillä omallasi tähän?” Joonas ottaa

kännykkänsä esiin.

“Okei, näytätkö numeroa...” Esko vilkaisee numeron ja näppäilee sen. “Noin.”

Joonaksen kännykkä soittaa Aamuporun tunnarin (tietysti).

“Se soi!”

“Ja se soi.” Jarmo sanoo osoittaen kameraa sormellaan. “Mutta tämä on vasta

alkua, Esko. Menepäs nyt tuonne käytävän puolelle niin testataan toimiiko se sinne

asti.”

Esko nousee sohvalta, kamppailee hetken villapaidassaan olevan mikin kanssa ja

menee sitten käytävään. Kohta Joonaksen kännykkä soi uudelleen ja Joonas vastaa.

“Joo, hyvin se soittaa sieltäkin asti, Esko!” Joonas sanoo puhelimeen.

Esko avaa studion sivuoven raolleen kumartaakseen kameralle.

“Mutta jotta asiaan saataisiin varmuus...”

Jarmo ottaa autonavaimet taskustaan ja heittää ne Eskon jalkojen juureen.

“Siinä, ota mun Volvo tuolta pihalta ja aja sillä vaikka jonnekin parin kilometrin

päähän, niin katsotaan miten sitten käy. Tai aja saman tien vaikka Kuusamoon asti, niin

testataan oikein kunnolla sen kännykän toiminta-alue!”

“Okei, testataan.” Esko noukkii autonavaimet taskuunsa ja lähtee.

“Sillälailla!” Joonas sanoo. “Katsotaan sitten noin tunnin päästä taas, miten

kännykkä toimii. Tässä välissä jälleen uutiset!”

Ulkona Topi siirtyy vaivalloisesti paloportailta ikkunalaudalle ja katsoo peloissaan neljä

kerrosta alempana olevaan maahan. Hitaasti hän hivuttautuu eteenpäin kohti avointa

123

ikkunaa, mutta sattumalta kyseisessä toimistossa visailujuontaja Janne kampailee

hiuksiaan peilin edessä.

Välittömästi kun hän huomaa järjestelijän käden kurkottavan ikkunasta sisään,

hän kirkaisee.

“IIK!”

Ja käy iskemässä ikkunaluukun kiinni. Ja juoksee paniikissa käytävään. Ja Topi

horjahtaa tämän takia pahasti ja putoaa maahan.

Sillä aikaa kiven päähänsä saaneelle uutisankkuri-Laurille laitetaan meikkiä mustelman

päälle ja toinen uutistenlukija järjestelee molempien papereita.

Yhtäkkiä kameramies sytyttää punaisen lampun ja Lauri hätistelee meikkaajan

pois. Valmistautumattomien uutiset alkavat.

“Hyvää ilsiis huomenta hyvät katsojat! Nyt Koillismaan uutisia, Northeastland’s

News! Tuota hmm... siis... mitähän meillä olikaan seuraavaksi...?”

Lauri vilkaisee papereita, jotka ovat vieläkin sekaisin.

“Joo, siellä on sota. Yhdessä maassa. Siellä idässä... kyllähän te tiedätte sen

maan, missä on öljynporaustorneja ja semmosia. Sitten kotimaasta. Hallitus on tehnyt

selontekoa... jostakin. Ulkomaanuutisia! Se se! Se yhdysvaltain presidentti, tunnettehan

te sen, se on käynyt valtiovierailulla mikä se oli, siellä niitä kenguruita on ja koaloja?”

Kameramies kuiskaa nimen Laurille.

“Australiassa, kiitti! Seuraavaksi päivän sää!”

“Eikö mulla tartte sanoa mitään?” Toinen ankkuri hätääntyy.

“Mä kerroin jo kaikki uutiset.”

“Ai...” Toinen ankkuri rauhoittuu.

Kameramies unohtuu kuvaamaan pöllöinä istuvia uutisankkureita.

Ohjaamossa ohjaaja huutaa mikkiin.

“Käännä sitä kameraa!”

Kuvaaja näyttää peukaloa kameralle TÄMÄ MENEE ULOS-ruudussa ja kääntää

kameran meteorologiin.

“Moi vaan. Kotimaassa taitaa sataa koko päivän, kun on laitettu noin paljon

124

pisarankuvia. Ja sit euroopan säätä. Täällä... no, kai te tän tiedätte, siellä on sadetta

kanssa.”

Kuva vaihtuu varoittamatta.

“Jaa, nyt siihen tulikin nuo... pakkasmerkkejä. Tuollaisia. Hetkinen, käyn

laittamassa sen edellisen kuvan...”

Säämies menee hetkeksi pois kuvasta ja edellinen kuva vaihtuu takaisin.

“Juu, tuolla on lumisadetta, kun siellä on pakkastakin. Idässä päin on -”

Ohjaaja hajoaa.

“Aargh...”

Meteorologi jatkaa.

“Ja täällä sitten... Pilvipeite repeilee mainiosti. Kiitos.”

Uutisankkurit katsovat toisiaan. Lauri ei osaa sanoa mitään, joten toinen ankkuri jatkaa.

“Niin, loppukevennys! Pistäkää se loppukevennysfilmi pyörimään, niin minä

selostan siihen päälle.”

Ruudussa alkaa pyöriä looppina pätkä eläintarhan pesukarhuista.

“Nää on jotain pesukarhuja... siinä ne hyppii... joo, sellasia söpöjä ne oli. Siinä

kai se olikin. Näkemiin huomiseen!”

“Näkemiin!” Lauri vilkuttaa.

“Elä vilkuttele. Me ei vilkutella, me ollaan totisia uutisankkureita.”

“Ei kun uusissa säännöissä vissiin luki, että meidän pitää naureskella rennosti.”

Lauri muistuttaa.

“Niinkö? Ai jaa, no, hehhehhehee! Semmoista nyt tällä kertaa!”

Ohjaaja hakkaa päätään lähetyspöytään.

“Aaargh...” Hän sanoo.

Samaan aikaan TCC-rakennuksen sivupihalla visailujuontaja Janne saapuu

mietelausepoliisin kanssa järjestelijän luo, joka makaa mahallaan ruohikossa.

125

“Tämäkö se ikkunasta kurkkiva vakoilija on?” Poliisi kysyy.

Janne nyökkää hieman epävarmasti kädet ristissä seisoen.

Poliisi arvioi tilannetta ja potkii Topin hereille. Topi nostaa päätään ja

visailujuontaja Janne yllättyy tunnistaessaan hänet.

“Ai, Topi, sinähän se oletkin!” Janne menee auttamaan Topia pystyyn. “Äkkiä

sisälle, siellä on hirveä tohina käynnissä!”

“Tunnetteko hänet?” Poliisi kysyy.

“Joo, ei tässä mitään, tuttu mies...”

Tunnin kuluttua Aamuporu jatkaa Eskon kanssa.

“Ja tervetuloa takaisin päivän ensimmäisistä uutisista! Meillä on jälleen Esko

langan päässä. Esko, kuuluuko?”

“Hyvin kuuluu.”

“Ootsä nyt siellä Kuusamossa?”

“Kohta ollaan perillä ja hyvin kuuluu!”

“Hienoa, se todella toimii! Mutta kuule, kun nyt oot siellä, niin mitäs jos

pelattaisiin taas vanhaa kunnon piilopeliä. Käykö sulle?”

“Kai se käy...” Joonas myöntyy.

“Niin, Esko, aja jonnekin piiloon sinne Kuusamoon, niin me tullaan

kuvausryhmän kanssa etsimään huomenna! Joo, selvä! Niin, hyvät katsojat, Eero menee

nyt piiloon Kuusamoon ja me menemme sitten huomenna kuvausryhmän tekemään

ohjelman suorana Kuusamosta ja etsimään Eeroa! Ei muuta kuin näkemiin vain

huomisaamuun!”

Tunnusmusiikki alkaa soimaan lopun merkiksi.

Visailujuontaja Janne auttaa Topin sisään studioon. Ohjaaja kiiruhtaa heidän peräänsä

Aamuporun loppumusiikin soidessa vielä taustalla. Juontajat riisuvat räikeänvärisiä

pikkutakkejaan ja vaihtavat takaisin omiin tuulipukuihinsa.

“Missä sitä on taas viivytty?!” Ohjaaja kysyy Topilta. “Kaikki menee päin

helvettiä, kun ei ole järjestelijää paikalla järjestämässä asioita!”

Topi yrittää selittää.

126

“Tuli otettua eilen liikaa ja autostakin oli bensa loppu ja kaikkea... Mut mä olen

ihan kunnossa, mä aloitan kohta hommat...”

Topi istahtaa tuoliin ja Janne laittaa Topin kännykän lataukseen lähimpään

pistorasiaan.

“Joko se mun show alkaa?” Janne kysyy ohjaajalta.

“Tietysti heti mainoskatkon jälkeen, pistähän hoppua.”

“Jep.” Janne ottaa kamman taskustaan ja menee lavasteiden luo, joita

tietokilpailun tuomari joutuu järjestelemään Aamuporun lavasteiden tilalle.

“Ovatko kilpailukysymykset valmiina?”

“Ne on mun laukussa.” Topi sanoo.

“Missä laukku on?”

“Öö...” Topi muistelee ja saa flashbackin pihalle leviävistä papereista. “Se on

ulko-ovella, käyn hakemassa.”

Hän lähtee hakemaan kilpailukysymyksiä.

Tuomari laittaa tietokilpailun lavasteet väärinpäin, mille naureskellaan kovasti.

Topi saapuu pihalle ja huomaa, että TCC:n siivooja on juuri kaatamassa hänen

papereitaan roskapönttöön.

“Hei, seis!” Hän syöksyy estämään siivoojaa tekemästä työtään. Siivooja

tuhahtaa ja menee muualle harjansa kanssa.

Ohjaaja huutaa mikkiin:

“Kymmenen sekuntia!”

Visailujuontaja Janne rauhoittelee kilpailijoita, jotka jännittävät pahasti.

“Ei mitään paniikkia, ottakaa ihan rauhassa, hyvin se menee. Missä ne vitun

kysymykset viipyy saatana?!”

Hetkeä ennen ohjelman alkua Topi juoksee sisään ja iskee kysymyslaput pöydälle.

Juontaja haistelee niitä epäluuloisesti, mutta ei sano mitään.

127

Ohjaaja lähettäjälle:

“Alkumusiikki.”

Iloinen tietovisatunnari alkaa soimaan ja ruutuun ilmestyy ohjelman nimi:

PSEUDOÄLYKKÖJEN VISAILUOHJELMA

Tuomari kuuluttaa mikkiin.

“Pseudoälykköjen visailuohjelma, juontajana Janne!”

Janne vilkuttaa kameralle ja aloittaa.

“Teeeervetuloa taas näennäistieteen pariin, arvoisat katsojat! Tänään meillä on

kilpailijoinamme Aapo Helsingistä ja Pertti Perthistä, Australiasta!”

“Iltaa.” Sanoo Aapo.

“G'day.” Sanoo Pertti.

“Tuomarina meillä on taas tuttuun tapaan Seppo Skepsis!”

“Hyvää iltaa.”

“Ja eikun suoraan ensimmäiseen kysymykseen! Hyvät herrat, ensimmäinen

kysymys tulee tuttuun tapaan pseudotieteen alueelta: Miten, elikkä siis miten voimme

nähdä mustia aukkoja?”

Aapo painaa nappia ja vastaa.

“Pystymme näkemään singulariteettien silhuetteja katsomalla niistä

kaukoputkella hieman sivuun.”

Kuuluu iloinen Ping-ääni ja tuomari nostaa peukalonsa.

“Aivan oikein, sanoo tuomarimme! Aapo, voitit juuri seitsemän tonnin arvoisen

tuulitakin!”

Topi saapuu ohjaamoon ja istuu hengästyneenä tuolille.

“Hei, eipä laiskotella! Mene järjestelemään kakkostudio!” Ohjaaja patistaa

häntä.

“Joo, selvä....” Topi ponnistaa ylös tuolista ja lähtee järjestelemään toista

studiota.

128

Visailu jatkuu.

“Seuraava kysymys: Luettele ulkomuistista vuoden 1994 tutkimus

hydroponisten viljelmien kasvunopeuksista!”

Pertti painaa nyt nappia.

“Ensimmäinen luku: Hydroponisten viljelmien toimintaperiaate on varsin

mutkikas, ja myös eräällä tavalla osaperiaatteiden vastainen siinä tarkoituksessa mihin

niitä käytetään, kun on kysymys suurien tilojen ilmastoinnista. Kun ajatellaan, että

hydroponisuuden periaatetta sovelletaan pidemmälle -”

Kuuluu ilkkuva nauruääni. Tuomari kääntää peukalonsa alaspäin.

“Väärin meni, Pertti! Tutkielman toisen lauseen seitsemäs sana ei ole

'pidemmälle', vaan 'pitemmälle'! Sori vaan, Perthin Pertti, mutta väärin meni!”

“Nännännää!” Aapokin sanoo Pertille.

“G’Kar...” Pertti murahtaa pettyneenä.

“Eipä ilkuta Perttiä, Aapo! Pertti on vähän pöljä, mutta sitä pitää ymmärtää!”

“Ymmärrys johtaa tuhoon, sanoo vanha viisaus.”

“Eikä sano! Eipä nyt yritetä olla itseään nokkelampia, Aapo!”

“Sori.”

“Mutta! Kolmas kysymys: Onko mahdollista tietää, siis onko mahdollista

tietää?”

Pertti painaa ja vastaa.

“En tiedä.”

“Vaikuttavaa, Pertti! Mitä sanoo tähän tuomarimme Seppo?”

Tuomari nyökyttää leveästi hymyillen.

“Pertin skeptinen vastaus on saanut tuomarimme mielen positiiviseksi, joten

emme lähetäkään Perttiä leijonille!”

“Juhuu!” Pertti riemuitsee.

“Tieto johtaa ymmärrykseen, sanoo vanha viisaus.” Aapo ilmoittaa.

Juontaja katsoo tuomaria odottaen tuomiota.

“Niin tekee, niin tekee!” Tuomari nostaa peukalonsa.

129

Topi saapuu syvään henkeä vetäen kakkosstudioon. Lastennurkan vetäjää Kostia näy

missään.

Hän nostelee nalleja, jättimäisiä legopalikoita ja värikkäitä kankaita, mutta

Kostia ei kerta kaikkiaan löydy mistään. Lopulta hän keksii katsoa leluarkusta, mistä

Kosti löytyykin heti nukkumasta jänispuku päällään pullo lasinpesunestettä toisessa

kädessä ja sätkä toisessa.

“Kosti, ylös siitä! Lastennurkka on seuraavana!” Topi vetää Kostin ulos arkusta

“Kuka vittu...?”

Topi vilkaisee tyhjää lasinpesunestepulloa.

“Mitä sä oot juonut?”

“En mä mitään oo juonut.” Kosti kieltää.

“Ryhdistäydy, mies! Sun ohjelma alkaa!”

Topi raahaa Kostin parvekkeelle ja pistää hänet nojamaan kaidetta vasten.

“Oksenna ulos se!” Topi hakkaa Kostia selkään.

Tästä Kosti hermostuu ja iskee järjestelijää leukaan niin, että hän lentää

selälleen.

“Mitä vittua hakkaat siinä?! Anna mun olla, mä lähen kotiin, mulla on huono

olo...”

Kosti hoipertelee ulos studiosta.

Topi nousee päätään pidellen ja lähtee takaisin ohjaamoon.

Ohjaaja seuraa monitoria.

“Hyvin menee, sitten kamera kakkonen...”

Topi ilmoittaa ovelta.

“Kosti häipyi. Kuka Lastennurkan nyt juontaa?”

“Sinähän tässä järjestelijä olet, saatana! Etsi varamies!” Ohjaaja käskee.

“Ai niin.” Järjestelijä lähtee ja vilkaisee mennessään kännykkäänsä, joka ei ole

vielä latautunut.

Aamuporun juontajat löytyvät kahvitauolta.

“Hei, voisiko jompikumpi teistä hoitaa Lastennurkan?” Topi kysyy samantien

130

tullessaan sisään kahvihuoneeseen.

“Ei.” Jarmo ja Joonas vastaavat yhteen ääneen.

“Suora vastaus suoraan kysymykseen. Missä muuten Kake on?”

“Ei tietoa.”

“Aha.” Topi lähtee ja jättää juontajat nauttimaan kahvistaan. Hän suunnistaa

toiseen taukohuoneeseen, missä Tavaraa-ohjelmaosuuden Erkki ja mietelausepoliisi

täyttävät lottokuponkeja ja kuuntelevat radiota, jota Topi kääntää pienemmälle

tullessaan sisään.

“Voisiko jompikumpi tuurata Kostia Lastennurkassa?”

“Ei.” Erkki ja mietelausepoliisi vastaavat yhteen ääneen.

“Aha. Oletteko nähneet Kakea?”

“Ei ole tänään näkynyt.”

Topi nyökkää ja lähtee. Sattumalta hän kävelee käytävällä ohi siivoojasta, joka

on palaamassa pihalta ja keksii kysyä häneltäkin:

“Hei, oletko sä nähnyt Kakea?”

“Ketä Kakea?” Siivooja ihmettelee.

“Ai, sä et tunne Kakea, okei... “ Topi jatkaa eteenpäin, mutta saa yhtäkkiä

loistoidean, palaa takaisin ja kysyy siivoojalta.

“Hei, haluaisitko sä telkkariin?”

Siivooja miettii hetken ennen kuin vastaa.

“Okei.”

Hetkistä myöhemmin Topi antaa jo jänispukuun ryömivälle siivoojalle ohjeita studio

kakkosessa.

“Sitten kun kamerassa syttyy punainen valo, se sytytetään tuolta ohjaamosta,

niin sä alat sitten siinä jotain, leikit niillä, kyllähän sä tiedät näitä lastenohjelmajuttuja.”

“Eikö ole mitään käsistä?” Siivooja kysyy.

“Ei me enää käytetä käsiksiä, me vaan seurataan katsojatutkimuksia ja tehdään

niiden mukaan mitä katsojat haluaa.” Topi selittää.

“Joo, okei.”

“Tsemppiä vaan, niin kyllä se sujuu.” Topi sanoo, pyyhkii hikeä otsaltaan

131

päästyään käytävälle ja lähtee ohjaamoon.

Ohjaamossa ohjaaja kysyy häneltä ensimmäiseksi:

“Joko sijainen löytyi?”

“Joo, kaikki valmiina.” Topi kertoo ja istuutuu.

“Hyvä, visailu loppuu näillä sekunneilla. Lastenohjelmien jälkeen tulee sitten

nuortenohjelmaa, elikkä -”

“Jep, minäpä painun tästä hommiin.” Topi sanoo, nousee ja lähtee.

Studio kakkosessa siivooja istuu yksikseen pehmolelujen keskellä jänispuvussa ja lukee

iltapäivälehteä.

Ohjaaja seuraa kelloaan.

“Kohta alkaa... Nyt!”

Lähettäjä painaa nappia. Punainen valo syttyy studio kakkosen kameraan.

Siivooja huomaa sen, katselee hetken ympärilleen hieman ymmällään, mutta kaappaa

sitten kaksi nallea käsiinsä ja alkaa leikkimään, että ne juttelevat toisilleen.

“Moi! Kuka sä oot?”

“Mä oon nalle! Kuka sä oot?”

“Mäkin oon nalle! Mistä tuut?”

“Tuolta vankilasta!”

Ohjaaja tuijottaa siivoojaa kummissaan.

“Kuka tuo on? Tuonko Topi pisti uudeksi jänikseksi?!”

Lähettäjä pyörittää päätään.

Siivooja jatkaa leikkiään.

“Miksi siellä vankilassa olit?”

“En ollut käynyt ennen!”

“Mikä tuo on?”

“Se on rannekello!”

132

“Miksi rempeleessä sulla on rannekello vyönä?!”

“Se ei sovi ranteeseen!”

“Mikä tuo on?”

“Se on Vapaudut Vankilasta-kortti Monopoli-pelistä!”

“Eikä ole! Se on keksi eikä kortti!”

“Voi huitsin Nevada! Minua on huijattu!”

“Kuka sen sulle antoi?”

“Löysin tuolta!”

“Mistä?”

“Tuolta kaupan hyllyltä!”

“Rempele! Mitä myyjä sanoi?”

“Se oli kuollu!”

“Ketä nuo on?”

Siivooja marssittaa kaikki muut pehmolelut kameran ohitse.

“En tiedä. Hei, ketä te ootte?!”

“Me ollaan nalleja!”

“Minne meette?”

“Vankilaan!”

“Miksi sinne?”

“Ei olla ennen käyty! Tuutteko mukaan?”

“Joo!”

Siivooja lopettaa ja pudottelee kaikki nallet laatikkoon. Lopuksi hän kertoo:

“Ja niin he saivat kaikki elinkautisen.”

Siivooja nousee seisalleen, kumartaa kameralle, ottaa moppinsa ja alkaa

siivoamaan studiota.

Ohjaaja tuumii hetken aikaa siivoojan esitystä.

“Sehän on paljon parempi kuin Kosti. Kostille potkut ja tuo tilalle, pistä

muistiin.”

Lähettäjä ottaa paperin ja kynän ja kirjoittaa potkut muistiin.

Topi tulee sisään puinen risti ja kyltti käsissään ja jää seisomaan ovelle kysyvä

133

ilme kasvoillaan.

“Mitä? Mitä?” Ohjaaja kyselee.

“Mitä nämä tekee Jykän rekvisiittalaatikossa?” Topi kysyy.

“Ne on Jykän uusia lavasteita, johtokunnan vaatimus. Pitää säästää kuluissa,

joten me pistettiin nuorison Jykä ja uskovaisten Credit yhteen. Uuden ohjelman nimi on

Jehova.” Ohjaaja selittää.

“Jehova?!”

“Niin, Jehis.” Ohjaaja osoittaa kylttiä, missä lukee Jehis.

“Mikä vitun neronleimaus se oli?”

“En minä näitä keksi perkele, minä vain ohjailen. Ja sinä järjestelet etkä valita,

onko selvä? Ja tämän jälkeen tulee se hypnoosishow, muista!”

“Okei, okei...” Topi siirtää valituksensa myöhemmäksi ja lähtee järjestelemään

järjestelmää.

Studio ykkösessä meikkaaja meikkaa jo Jehiksen juontajaa. Topi kiinnittää kyltin

lavasteseinään, miettii mihin laittaisi puuristin, mutta ei keksi sille mitään sopivaa

paikkaa, joten hän antaa sen meikkaajalle, kun tämä kulkee ohi.

Meikkaaja ottaa purkan suustaan, kiinnittää sen ristiin ja heittää ristin

roskakoriin.

Ohjaaja puhuu mikkiin.

“Onko siellä kaikki valmista? Viisi sekuntia niin lähtee!”

Topi menee kameroiden taakse istumaan ja vilkaisee kännykkäänsä, joka ei ole

vieläkään ehtinyt latautua. Yhtäkkiä hän huomaa etsimänsä Stuntman-Kaken kävelevän

studion oven ohi ja kiiruhtaa hänen peräänsä.

“Kake! Hei Kake!” Topi huutaa.

“Mitä?” Kake kääntyy. “Ai Topi.”

“Missä sä oot ollut?”

“Tuolla vaan.”

“Missä?”

134

“Autossa.”

“Autossa, missä autossa?”

“Nukuin tuolla omassa autossa, en minä sieltä poiskaan päässyt ennenkuin vasta

nyt.”

“Miten niin et päässyt pois omasta autosta?”

“Mä harjoittelin yhtä stunttijuttua eilen illalla kun olin kotia lähdössä. Sain

katsos hirveän inspiraation. Sattui sitten sellainen hassu juttu, että jäin sinne pellin

sisään jumiin, ratin ja penkin väliin. Hyvä kun pystyin edes silmiä räpyttelemään

saakeli, siinä oltiin aika tiukassa!”

“No miten sä pääsit sieltä pois?”

“Leikkasin ratin irti tällä.” Kake ottaa kamman taskustaan ja ojentaa sen

järjestelijälle.

“No hyvä että olet nyt kunnossa.”

“Joo, mutta on kuule vähän kiire vessaan, että jutellaan myöhemmin, jooko?”

Kake häipyy käytävältä.

Topi tuijottaa teräskampaa, laittaa sen taskuunsa ja lähtee takaisin studio

ykköseen, missä Jehis on jo menossa.

“Okei, meillä on täällä tänään vieraana Kolme Itämään Tietäjää -niminen

gospelblackmetalbändi Turusta.” Jehiksen juontaja esittelee ensimmäiset vieraansa.

“Jumalan rauhaa.” Kaikki bändin jäsenet sanovat.

“Samoin, samoin. No tuota, gospelin ja blackmetallin yhdistäminen on aika

erikoinen tyylillinen ratkaisu. Miten te oikeastaan soitatte sitä?”

“Ei mitenkään. Black metal on saatanasta.” Sanoo solisti ykskantaan.

“Ah, niinpä tietenkin! Jaa, mutta ohjaaja tuolta vilkuttaa, että tässä ei olekaan

enää aikaa useammille kysymyksille, joten hyvää ja kirkasta elämänjatkoa teille

jokaiselle! Katkon jälkeen haastattelemme uskovaista elokuvaohjaajaa Samia. Nähdään

siis pian!”

Katkolle mentäessä ruudussa lukee:

Jumalat, Top 1:

135

1. Jehova

Mainosten jälkeen Jehis jatkaa siitä mihin jäikin.

“Vieraanamme on nyt esikoiselokuvansa ohjannut uskiselokuvaohjaaja Sami.”

“Moi kaikille.” Sami toivottaa kameralle.

“Voisitko kertoa hieman tästä uusimmasta elokuvastasi ja sen syntyprosessista?”

“Joo, selvähän se. Elokuvaa tehtäessä kohtasimme paljon vaikeuksia...”

Sami muistelee. Hän seisoo elokuvastudioiden pomon pöydän edessä hattu kädessään.

“Sinähän halusit ohjata elokuvan?” Pomo kysyy Samilta.

“Ky-kyllä.” Sami kangertelee sanoissaan.

“Tässä on käsis, ohjaa se.” Pomo heittää paksun paperinipun pöydän yli lattialle.

“Se-selvä.” Sami nostaa paperit ja lähtee.

Hän uskaltaa katsoa käsikirjoitusta vasta autossa. Sen otsikko on Die nigger die!

Tämä saa Samin kauhistumaan siinä määrin, että hän ottaa mustekynän

hansikaslokerosta ja muuttaa elokuvan nimeksi Live afro-american live!

Kuvauksissa Sami yrittää ohjata kahta näyttelijää parhaansa mukaan:

“Tässä sun pitää sanoa tuota... se V-sana...” Sami neuvoo.

“Vittu, joo.” Stuntman-Kake lausuu (hän esittää elokuvassa stuntmiestä).

Sami järkyttyy Kaken kielenkäytöstä ja yrittää ohjata uudelleen.

“Niin, siis niinhän käsikirjoituksessa lukee, mutta etkö voisi sanoa sitä

hieman...”

“Ai jämäkämmin, vai? Onnistuuhan se: VITTU!”

Sami ei tiedä mitä tekisi.

“Ei, kun tuota minä ajattelin, että jos vaikka ’hitto’ sensijaan...taikka ’pahus’

tai...”

“Mitä?”

“Oh... antaa olla, ihan hyvin se meni, mutta tässä on sitten tämä...” Sami näyttää

käsikirjoitusta Kakelle.

Kake lukee kohtauksen.

136

“Niin, tyyppi lyö mua turpaan ja minä isken kaksiverroin takaisin.”

“Eikö se ole hieman väkivaltaista?”

“Eikös tämä ollut action-leffa?”

“Niin, niinhän tämä tuota... olihan tämä... Mutta eikö olis parempi, että sä

kääntäisit toisen posken, se olisi uskottavampaa...”

“Jaa niinkö? No, sinähän tässä ohjaaja olet.”

Seuraavaksi yritetään kuvata autokolarikohtaus.

“Mitä?” Stuntmies-Kake avaa autonikkunaa, kun Sami koputtaa siihen.

“Tuota kun minä ajattelin, että onkohan tuo nyt ihan turvallista?”

“Kyllä meillä on tässä turvakaaret ja airbagit ja ollaan käyty läpi jo niin monta

kertaa, että kyllä se menee.”

“Ai, no kai te sitten tiedätte mitä teette...” Sami sanoo.

Kake laittaa ikkunan kiinni ja lähtee ajamaan päin toista autoa.

“Käy...” Sami sanoo voimattomasti ja laittaa kädet silmilleen, koska ei uskalla

katsoa kolaria.

Sitten seuraa sänkykohtauksen kuvaus. Sami vapisee selittäessään kohtausta

naisnäyttelijälle.

“Sun pitäisi tuota... kun olet tässä menossa niin kuin... siis luithan sä käsiksen?”

“Joo.” Naisnäyttelijä sanoo.

“Hyvä, hyvä... tämä on se se... kohtaus kuusikymmentäseitsemän.”

“Niin?”

Sami siirtelee käsikirjoitusta hermostuneena kädestä toiseen ja yrittää etsiä

oikeita sanoja.

“Tuota... tässähän on tämä sänky ja sitten te... sun vastanäyttelijä tulee niinku

tuolta ja sitten te siis...”

“Mitä?” Naisnäyttelijä alkaa hermostua.

“Sun pitäisi olla siinä sillä lailla... luonnollisesti.”

“Ai, haluat minun ottavan vaatteet pois?”

Sami hätääntyy. “Ei, ei! Eikun... tarkoitan että...”

137

“Eikö tämä ole sänkykohtaus?”

“Ei, ei, kun tuota siis... tämähän jätettiin pois elokuvasta, etkö tiennyt?”

Sami repii sivun pois käsikirjoituksesta.

Sami yrittää selitellä näkemystään Jehiksen juontajalle.

“- että jos ei ole elokuvia ohjannut, niin sitä ei voi käsittää, kuinka stressaavaa

tää työ voi olla, siis todella stressaavaa. Uskoni oli koetuksella useamman kerran kuin

vain kerran. Ja sitten filmiä editoidessa kävi niin, että... Mä tuota katsoin, ettei siinä

ollut yhtään soveliasta kohtausta, että siinä on nyt sitten vain alkutekstit ja pätkä

lopputekstejä siinä lopullisessa versiossa.”

“Kiitos, Sami, ja tämän Live Afro-American Live -elokuvan ensi-ilta on siis ensi

perjantaina! Aikamme alkaa nyt kuitenkin olla lopuillaan, joten näkemiin, mutta

palaamme jälleen huomenna ja silloin mukana on paljon hienoja artisteja, muun muassa

kotimainen Aki Soulsalo, uusi teknotähti Rolexia, kloonipoikabändi Cheese 17 ja

tyttöbändi Kebab Grills, vanhat tutut Michaelit sekä erikois-cohost-speziaalissa

kotimainen Ydinpommit-yhtye! Näkemiin siis huomiseen!”

Topi järjestää jo Jehistä seuraavaa hypnoosishowta valmiiksi.

Hypnoosishown juontaja hypnotisoi lavalla rivissä seisovia kuutta vapaaehtoista

napsauttamalla sormiaan heidän edessään, jolloin he kaatuvat hypnotisoituina selälleen

lattialle. Tämän jälkeen Topi kantaa heidät tuoleihin istumaan.

Ohjaaja naputtaa mikkiä kynnellään ja kysyy:

“Joko siellä on valmista? Mainoskatko loppuu kohta.”

Järjestelijä näyttää molempia peukaloitaan kameralle.

Hypnoosishow alkaa.

“Hei vaan ja tervetuloa hypnoosin jännittävään maailmaan! Meillä on täällä

kuusi rohkeaa ihmistä valmiina tekemään mitä tahansa mitä heille käsken silkan

alitajuntansa tajunnanvirralla! Tulkaa mukaani tälle mielenkiintoiselle matkalle mielen

monimutkaiseen maailmaan!”

138

Hypnoosishown tunnari soi juontajan tanssahdellessa vapaaehtoisten tuolien

taakse. Nimi tulee ruutuun:

HYPNOOSISHOW

“Ensimmäinen uh- siis osallistuja (moka) on Eppu Hioma, kaivinkonerakentaja

Raahesta! Sano katsojille hei, Eppu.”

“Hei, katsojat.”

Juontaja napsauttaa sormiaan ja käskee:

“Eppu, olet nyt salainen agentti ja olet tullut tänne ohjelmaan varastamaan

salaisia mikrofilmejä, jotka on piilotettu vieressäsi istuvien henkilöiden kenkiin.

Nyökkää, jos ymmärsit.”

Eppu nyökkää.

“Hyvä, seuraava osallistujamme sitten. Nuku.”

Juontaja napsauttaa sormiaan seuraavan osallistujan kasvojen edessä.

“Sinä olet sotilas, jonka tehtävä on kerätä kaikki siviilit väestönsuojaan tämän

tuolin alle, vaikka ne pistäisivät kuinka paljon vastaan. Nyökkää, jos ymmärsit.”

Osallistuja nyökkää ja juontaja siirtyy seuraavan luo, joka naureskelee ivallisesti.

“Sinä et taida uskoa tähän hypnoositouhuun?” Juontaja kysyy.

“En, tämä on ihan huijausta koko juttu!”

Juontaja napsauttaa sormiaan.

“Olet nyt tämän ohjelman juontaja ja yrität hypnotisoida kaikki vieressäsi

istuvat. Nyökkää jos ymmärsit.”

Osallistuja nyökkää.

“Sitten seuraava. Moi, jännittääkö?”

“No vähäsen...”

“Ihan turhaan.” Juontaja napsauttaa sormiaan. “Nuku. Kun heräät, olet Josef

Stalin ja olet tullut pitämään vaalipuhetta kansalle. Nyökkää jos ymmärsit.”

Osallistuja nyökkää.

“Seuraava sitten, moi. Ja nuku. Sinä olet mahtava velho ja olet tullut tänne

esittelemään taikavoimiasi kaikille. Nyökkää jos ymmärsit.”

139

Osallistuja epäröi hetken ja pyörittää sitten päätään.

“Ai, et ymmärtänyt?” Juontaja naureskelee. “No, se tekee jutusta vielä

hauskemman! Ja viimeiseksi sinä, moi. Nuku. Sinä olet piirretty myskihärkä, nyökkää

jos ymmärsit.”

Osallistuja nyökkää.

Juontaja heittää ivallisen hymyn kameralle ja kävelee lavan eteen.

“No niin, hyvät katsojat! Nyt on aika herättää rohkeat osallistujamme!

Kuunnelkaa kaikki! Kun napsautan sormiani, te heräätte.”

Juontaja napsauttaa sormiaan ja studioon syntyy kaaos.

Topi häipyy studiosta täyteen latautunut kännykkänsä mukaan ja menee ohjaamoon.

“Vieläkö on jotain järjestettävää?” Hän kysyy.

“Ei, loppupäivä menee uusintoihin, ulkomaisiin sarjoihin ja elokuviin, että siinä

kaikki tältä päivältä.”

“OK.” Topi istahtaa lepäämään.

“Se Kostin sijainen oli muuten hyvä valinta, sille pitää vain opettaa hieman

enemmän näyttelemistä. Kostia ei enää tarvita, joten kun sinulla sattuu olemaan

kännykkä, niin soita Kostille samantien ja kerro, että se on erotettu.”

“Mä soitan kohta.” Topi sanoo.

“Okei. Ja järjestä sille sijaiselle pikakurssi näyttelemisestä.”

“Joo, mä opetan kohta.”

Ohjaaja nyökkäilee.

“Että huomenaamuna uudelleen.”

“Joo, selvä.” Topi nousee ja lähtee.

Hypnoosiohjelman jälkeen näkyy mainos, jossa hypnotisoitu mies nukkuu jäykkänä

kahden tuolin selkänojien välissä. Karatemestari astuu esiin lavasteiden takaa, hyppää

etualalle, katkaisee hypnotisoidun miehen karateiskulla ja puhuu kameralle japaniksi.

Alareunaan ilmestyy suomenkielinen tekstitys:

“Karateka! Osta sinäkin hypnotisoitu mies! Unohda iänikuiset tiilet ja laudat!

Harjoittele aidoilla ihmisillä!

140

Topi menee kahvihuoneeseen istumaan, ottaa kahvipannun jääkaapista, kaataa kylmää

kahvia pahvimukiin ja alkaa miettimään, miten ilmoittaisi Kostille potkuista.

“Kosti, kuule. Mulla on todella huonoja uutisia. Kosti, minulla on eräs uutinen,

joka ei ehkä miellytä sinua. Ei. Kosti, sä sait potkut! Ei. Kosti, minulla on huonoja

uutisia... Sinut erotettiin... Sait potkut... Jep, niin mä sanon.”

Topi alkaa soittamaan Kostille, mutta siivooja kävelee sisään juuri kun hän on

painamassa viimeistä numeroa.

“Topi?”

“Mitä?”

“Sun piti kuulemma opettaa mulle näyttelemistä.”

“Niin...” Topi laittaa kännykkänsä pois ja päättää soittaa myöhemmin. “Krhm,

aloitetaanpa sitten vaikka heti, mennään tuonne studio kakkoseen.”

Topi järjestää pikanäyttelijäkoulutusta.

“No niin. Ensin yksi tärkeä asia: Ei saa nauraa.”

“Selvä, ei naurua.”

“Hyvä. Toinen kova näyttelijätaito on se, että pystyy tuijottamaan tiukasti yhteen

kohtaan, onnistuuko? Tuijota mua tiukasti silmiin.”

“Eikä saa nauraa?”

“Just, ei saa nauraa.”

Topi ja siivooja tuijottavat hetken aikaa toisiaan tiukasti silmiin.

“Okei, se sujuu. Otetaanpa sitten sellainen harjoitus, että tulet tuosta ovesta

sisään aivan hengästyneenä. Onnistuuko?”

“Mä testaan.” Siivooja menee ulos ja tulee hengästyneenä sisään.

“Hyvä, se meni kuin meiltä ammattilaisilta. Jatketaan sitä sillä lailla että kaadut

tuonne lattialle väsymyksestä.”

Siivooja kaatuu lattialle ja nousee ylös.

“Entä muuta?”

“Testataan vielä, että onnistuuko peitelty tekonaurunpyrskähdys.”

“Niin mutta sähän sanoit ettei saa nauraa.”

141

“Ei oikeasti, mutta näyttelet nauravasi.”

“Ahaa.” Siivooja naurahtaa.

“Oliko tuo oikea nauru vai tekonauru?”

Siivooja miettii hetken, onko hän todella niin yksinkertainen kuin kaikki luulevat

ja vastaa:

“Tekonauru.”

“Loistavaa! Nyt olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän!”

“Siinäkö se oli?”

“Siinä se oli kaikki. Vielä kun muistat sen, että näyttelijä on niin kuin

autokauppias, mutta ilman autoa, niin hyvin pärjäät.”

“Okei.”

“Äläkä puhu paskaa, se vähentää uskottavuutta.”

Siivooja miettii järjestelijän viisaita sanoja.

“Selvä. Kiitos paljon.”

“Eipä kestä.”

Siivooja lähtee ja Topi päättää soittaa Kostille ja kestää potkujen antamisen kuin

mies.

Kostin puhelin soi. Pirinä kimpoaa käytävältä makuuhuoneen ohi, kääntyy keittiöön ja

osuu Kostiin, joka nukkuu pöytäliinan alla. Hän säpsähtää hereille ja kompuroi

vastaamaan.

“Kosti.” Hän vastaa.

“Järjestelijä täällä.”

“Terve terve!”

“Mulla on kuule vähän huonoja uutisia.”

“Niinkö on?”

“Sinä sait potkut.”

“Ei... ei... EII!” Kosti sekoaa hetkessä täysin, alkaa kerimään lattiamattoa rullalle

ja puhelinta sen sisään. Samalla hän tulee repäisseeksi puhelimen johdon irti seinästä.

Topi yrittää rauhoitella.

“Hei Kosti, ei elämä tähän lopu, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, hei. Haloo?

142

Kosti? Kostiii!”

Topi sulkee kännykän ja kiiruhtaa ulos asemalta pahinta peläten.

TCC:n parkkipaikalla uskisohjaaja Sami on juuri lähdössä, kun kiireinen

tuotantojärjestelijä äkkiä hyppää hänen autonsa eteen.

“Mitä herran nimessä?” Sami työntää päänsä ulos sivuikkunasta.

“Saanko kyydin? Tämä on hätätapaus!” Topi kysyy ja hyppää kyytiin vastausta

odottamatta.

“Tottahan toki, hyppää kyytiin vaan. On aina ilo auttaa ystävää hädässä, niinhän

se sananlaskukin sanoo että ystävä hädässä tunnetaan.” Sami selittää tyytyväisenä ja

lähtee ajamaan hiljakseen ulos portista.

“Mihinkäs sitä ollaan matkalla?”

“Eikö tällä pääse lujempaa? Kostille on sattunut jotain!” Topi hoputtaa.

“Laitetaanko tuota musiikkia, niin menee matka rattoisammin?” Sami kysyy

laittaa Radio Suomen kuulumaan.

Topi tarttuu Samin tuulitakkiin ja alkaa riuhtomaan sitä raivoissaan.

“Vauhtia, vitun jäykistelijä! Kosti on hengenvaarassa, se sai juuri potkut!”

Sami yrittää rauhoitella Topia.

“Hei, älä nyt käy kimppuun, veli! Sanassakin sanotaan, että saattaa tulla kolari.”

“Paina sitä kaasua!” Topi käskee, työntyy jalkatilaan ja painaa Samin kaasujalan

kädellään pohjaan.

“Huijuijuijui!” Sami kääntelee rattia täysin paniikissa vastaantulevaa liikennettä

väistellen.

Kosti astuu talonsa portaille pesäpallomaila kädessään juuri samalla hetkellä, kun Topi

ja Sami ehtivät talon pihatien kohdalle.

Topi nousee Samin sylistä, avaa oven ja luiskahtaa ulos Samin ylitse

uskisohjaajan itsensä jäädessä puristamaan rattia rystyset valkoisina ja hiukset pystyssä.

“Kosti, oletko kunnossa?!” Topi huutaa juostessaan Kostia kohti.

“Pois tieltä!” Kosti tönäisee Topin sivuun ja aidan läpi kuin olisi saanut hulluksi

tullessaan yli-inhimilliset voimat.

143

“Kosti, mihin sä menet?!” Topi heittelee aidansäleet yltään ja kiiruhtaa ystävänsä

perään.

“Ulos sieltä!” Kosti tarttuu Samia kurkusta ja heittää hänet yhdellä kädellä

kymmenen metrin päähän autosta.

“Hei, ei tuo ollut tarpeellista, olisi vain tarvinnut pyytää...” Sami mumisee

kömpiessään pystyyn.

Kosti karkaa Samin autolla kaasu pohjassa. Topi katselee ympärilleen, huomaa

Kostin kolmivaihteisen polkupyörän nojaavan aitaan ja ottaa sen alleen.

Sami kävelee takaisin tielle ja Topi huutaa:

“Hyppää kyytiin!”

Sami ei osaa pistää vastaan vaan hyppää kuuliaisesti tarakalle ja Topi lähtee

sotkemaan Kostin perään.

Kosti ajaa vihaa uhkuen väärällä kaistalla, heiluttaa keskisormea ohikulkijoille ja toisille

autoilijoille, ja vähät välittää punaisista liikennevaloista.

Topi polkee perässä Sami tarakalla oikoen kujien ja metsäpolkujen kautta ja

tekee pian loistavan päätelmän:

“Hän suuntaa TV-asemalle!”

Kosti pysäyttää TV-aseman parkkipaikalle ja naulitsee katseessa mersuun, jonka edessä

seinässä on kyltti:

PÄÄJOHTAJA

Hän testaa pesäpallomailaa päähänsä, nousee autosta, syöksähtää pääjohtajan mersun

luo ja on juuri aikeissa alkaa tuhoamaan auton jälleenmyyntiarvoa, kun Topi hyppää

polkupyörällä betoniesteiden yli, kiilaa hänen eteensä elokuvasankarin elkein ja lausuu:

“Seis, Kosti! Et tiedä mitä olet tekemässä!”

Sillä aikaa Sami nousee tarakalta tuskissaan irvistellen.

“Tiedän kyllä mitä teen!” Kosti karjuu. “Se on pääjohtajan auto!”

“Pääjohtaja ei ole syyllinen sinun erottamiseesi.” Topi estelee.

144

“Kuka sitten?!”

“Jamppe, ohjaaja.”

“Ahaa!” Kosti käännähtää ja valitsee kohteekseen Volvon, jonka edessä seinässä

on kyltti:

OHJAAJA

“Ei, Kosti! Se ei ratkaise mitään!” Topi jakelee neuvojaan.

“Väkivalta lisää väkivaltaa.” Samikin yrittää tyynnytellä Kostin vihaa.

“Hyvä!” Kosti murahtaa ja nostaa mailan päänsä yläpuolelle.

Sitten kaikki käy kuin hidastetussa filmissä: Topi loikkaa kohti Samia kuin

pantteri juuri kun Kostin maila alkaa heilahtamaan alaspäin kohti Volvon etupeltiä.

Sami lennähtää tönäisyn äkillisestä voimasta auton ja Kostin mailan väliin,

jolloin maila iskeytyy koko momentillaan Samia selkään.

Sitten kaikki tapahtuu taas nopeasti: Sami ulvahtaa kivusta ja pyörtyy.

Kosti kiroaa kerran, siirtyy silmät palaen askeleen sivummalle ja kohottaa

mailan uuteen iskuun.

Mutta Topi ehtii tarttua siihen kädellään.

“Ei, Kosti. Älä tee sitä.” Hän estää.

Kosti tärisee raivosta.

“Mitä mä sitten teen?!”

“Kosti, rauhoitu. Mä lupaan, että mä järjestän sulle uuden työpaikan.”

“Lupaatko?”

“Mä lupaan, Kosti. Sun ei tarvitse hakata tätä autoa.”

“No...” Kosti puristelee nyrkkejään ja miettii asiaa. “Okei.”

Hän pudottaa mailan ja lähtee kävelemään kohti kotiaan. Topi pyyhkii hikeä

otsaltaan, vilkaisee ympärilleen ja lähtee Kostin perään.

Sami jää makaamaan Volvon konepellille.

Ilta saapuu Taivalkoski Cityyn.

Kosti nostaa kahvipannun pöytään, jonka ääressä Topi istuu selaamassa

145

paikallislehden työpaikkailmoituksia. Hän istuutuu pöydän toiselle puolelle ja kaataa

Topin kuppiin kahvia. Olohuoneen televisiossa menee Napakymppi.

“Kävisikö tämä: Nokia etsii riuskaotteista kaveria vääntämään koodia. Kuva olis

kiva ylläri.” Topi ehdottaa.

“Vaaditaanko siihen peruskoulun päästötodistus?” Kosti kysyy.

“Tarvitaan. Se ei sitten kai käykään...” Topi selaa lehteä eteenpäin.

Napakympissä istuvalle herra A:lle esitetään kysymys.

“Mites tänne tulit?”

“Työvoimatoimisto lähetti.” Herra A vastaa.

Pian Topi huomaa toisen avoimen työpaikan.

“Tässä olisi ihan tässä Cityssä voodoopapin paikka vapaana, kävisikö se?”

“Paljonko siinä on palkka?” Kosti kysyy jonkin verran kiinnostuneena.

“Kuusi tonnia kuussa ja zombielisät päälle.”

“No tuota...” Kosti miettii tarkasti, miltä tuntuisi olla voodoopappi. “Ei se oikein

käy, minä kun en tykkää kanoista. Mutta pistetään varalle. Mitä muuta löytyy?”

“Eipä tässä oikein muuta sopivaa... ei, hetkinen, onhan tässä tämä Taivalkoski

Cityn Tutkimuslaitoksen, TACIT:n, ilmoitus. Sinne kaivattaisiin koekaniineja. Sullahan

on kokemusta jäniksenä olosta.”

Kosti vilkaisee ilmoitusta.

“Joo, tämä voisi ollakin...”

“Mä voin heittää sut sinne huomenaamulla töihin mennessä. Käy tutustumassa

paikkaan.”

“Sovitaan niin.” Kosti tunkee neljä sokeripalaa suuhunsa.

Topi juo kahvinsa ja nousee pöydästä.

“Parasta lähteä sitten kotia nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys.”

“Mitästä tyhjää, kyllä se yksi kuppi vielä menee!” Kosti kaataa Topille lisää

kahvia.

“No... no... no menköön!” Topi istuu takaisin pöytään.

146

Euronews loppuu.

Pienessä mökissään yksinään elelevä Hilda-mummo sammuttaa

laajakuvanettitelevisionsa ja ottaa kännykän sukanvarresta soittaakseen TCC:n

pääjohtajalle.

Puhelin ei ehdi soida kuin kerran.

“Onko paikallisteeveen pääjohtaja? Joo, katsoin tuossa teidän kanavaa

kymmenen tuntia putkeen eikä tullut pahus vie yhtään hyvää ohjelmaa! Tähänkö

meidän lupamaksut menee? Ennen aikaan ohjelmissa oli luovuutta ja hassuja

kommelluksia! Saatiin rahoille vastinetta tuutin täydeltä silloin sota-aikana! Alkakaa nyt

pistää vähän seksiä ja väkivaltaa peliin, että me vanhatkin ihmiset pysytään hereillä!

Taidetta ja kulttuuriohjelmaa ja lisää dramatiikkaa, shokeeraavuutta ja skandaaleja! Ei

sitten muuta, paitsi että se Aamuporun kakkosjuontaja on täyspaska, semmoiset saakelin

raitahousutkin jalassa! Niin, sille potkut ja heti! Kuulemiin.”

Ohjaaja Jamppe on jo nukkumassa, kun puhelin soi ja siihen täytyy kääntyä vastaamaan.

“Jampella... Herra pääjohtaja!” Jamppe nousee kunnioituksesta istumaan ja

suoristaa yökravattiaan. “Ei, ette herättänyt, minä olin aivan hereillä! Mitä? Taasko

koko kanava uusiksi? Jaa, että joku katsoja valitti taas? Voi saatana, eikö ne osaa tyytyä

siihen mitä tulee...? Niin niin, katsojillehan me ohjelmia tehdään, mutta ei kai me joka

päivä voida koko kanavan imagoa muuttaa, jos yksi vain soittaa eikä ohjelma kelpaa...

Mitä? Potkut?! Ei, ei, siis kyllä, tottakai! Selvä, selvä, tietenkin! Katsojan sana on laki,

aivan, olette täysin oikeassa! Hetki, kirjoitan muistiin: ’Lisää taidetta ja seksiä ja

väkivaltaa ja hassuja kommelluksia ja dramatiikkaa ja sandaaleja’. Aivan, hoidan asian,

voitte luottaa minuun. Selvä. Hyvää yötä, herra johtaja. Ei, kiitos teille.”

147

2.

Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa.

Dow käveli sillalla ja vihelteli iloisesti, koska hän oli iloinen ja hän oli iloinen, koska

hän oli saanut uudet jalat ja pystyi taas kävelemään. Päivä oli kirkas ja meri

vaaleansininen. Ilma tuoksui kalliille saippualle ja halvalle parfyymille.

Hän huomasi meritähden, joka oli lentänyt sillalle korkean aallon mukana. Se oli

aivan litistynyt. Auto oli ajanut sen ylitse. Hän nosti sen käteensä ja heitti takaisin

mereen.

Yhtäkkiä uhkaava torven vinkaisu kuului hänen takaansa. Kirkuvanpunainen

rekka-auto kuljetti tuhoutunutta matkustajalentokonetta. Se tuli suoraan häntä kohti.

Hän yritti väistää sitä painautumalla kaidetta vasten, mutta rekka kaarsi kiinni

kaiteeseen, kipinät sinkoilivat ja kaide vääntyi lentokoneen siipien raapiessa sitä...

“Herätys.” Indie sanoi käskevästi. Dow avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

Hän oli Indien asunnossa, televisiosta tuli piirrettyjä ja nurkassa lymyilevistä stereoista

kuului hiljaista särökitaramusiikkia. Unijakso pyyhkiytyi hänen muististaan.

“Haluatko aamiaista?” Indie kysyi touhuten ympäri asuntoa. Ihan kuin hän olisi

pakannut. Eikä vain ihan-kuin-pakannut, vaan hän tosiaan pakkasi.

“Ei kiitos.” Dow sanoi ja hinasi itsensä ylös upottavalta muovinahkasohvalta.

Hänen siteisiin käärityt luurankojalkansa putosivat turhina lattialle.

Hetken oli jo tuntunut siltä kuin jaloissa olisi ollut hieman tuntoa ja hän olisi

pystynyt jälleen liikuttamaan niitä, mutta ei... se johtui vain siitä (hän muistutti itseään)

että jalkoja liikuttavat aivojen osat olivat vielä kunnossa, mutta jalat eivät.

Hän tuijotti hyödyttömiä alaraajojaan ja huomasi yhtäkkiä, että hänellä oli vain

alushousut yllään. Indie oli riisunut hänet ja nostanut sohvalle nukkumaan. Hän oli ollut

illalla täysin poikki.

“Oletko lähdössä johonkin?” Dow kysyi huomaten samalla hetkellä, että hänen

sairaalasta varastamansa vaatteet olivat siististi laskostettuina rullatuolissa, joka oli

148

kytketty jälleen latautumaan.

“Michael soitti. Meidän pitää mennä sen salaiselle vuoristomajalle. Sille on

tullut joku uhkauskirje ja se on ihan puolikuollut pelosta. Pistä vaatteet päälle, tilasin jo

yksityistaksimme.”

“Odotas, pitää käydä ensin vessassa.” Dow sanoi silittäen hiuksiaan

kädentyngällään. “Auta vähän.”

“Ai, joo.” Indie tiputti matkalaukkunsa maahan ja nosti Down rullatuoliin.

“Et ole kovin painava.”

“Olen hieman laihtunut.” Dow sanoi ja käynnisti moottorin. “Täällä ei taida olla

invavessoja? Totuin käymään niissä sairaala-aikana.”

“Ei, ihan tavallinen vessa vain... mutta vuoristomajalla on invavessa. Meidän

pappa oli hieman vammainen, joten Michael rakennutti sille ihan oman vessan.”

“En jaksa pidätellä sinne asti.” Dow arvioi ja ohjasi keittiön vieressä olevalle

ovelle, jossa oli kirjaimet W ja C.

:)

Media Cityn suosituimpaan, nuorekkaimpaan ja maanisen pirteään radioohjelmaan,

Arzonin Aamuun, tuli eräänä aamuna soitto.

“No niin, Yo! Onko siellä joku linjalla?”

“Hei, Arzon! Mä vihaan itseäni ja sinua ja kaikkia muita ja tapan itseni!”

Sitten kuului laukaus. Studiossa oli hetken hiljaista.

“Hei, come on!” Arzon spiikkasi. “Teitsä ton oikeasti?”

“En mä oikeasti itseäni tappanut.”

“Huhhuh! Onneksi et!”

“Ammuin vaan jalkaan.”

“Tuleeko siitä paljon verta?”

“Joo...”

“Cool! Pistetään sen kunniaksi aplodeja!”

:)

149

Kerran eräs mies tuli hulluksi teknopopbiisin takia. Se oli todella tyhmä, yksinkertainen

ja mitäänsanomaton biisi (kuten ne kaikki), jonka teki kloonipoikabändi, joten se oli

(luonnollisesti) todella suosittu ja kuului aina joka paikassa.

Jokaisella radioasemalla, jokaisessa ohjelmassa, jokaisessa puistossa, jokaisessa

taksissa. Mies kyllästyi biisiin jo silloin, kun kuuli sen ensimmäisen kerran, mutta (mikä

oli kauheinta miehen kannalta) suurin osa muista ei.

Muut muka pitivät siitä.

Se kuului aina. Kun hän avasi radion, se kuului sieltä. Kun hän avasi telkkarin,

niin siinä se oli. Kun joku soitti hänen naapurinsa kännykkään, niin oli turha arvuutella,

minkä kappaleen naapuri oli valinnut soittoääneksi.

Hän ei voinut enää käydä ulkona, koska se kuului jokaisesta ohiajavasta autosta

ja jokaisella bussipysäkillä. Se vainosi häntä. Hänen siskonsa osti levyn, jolla kappale

oli ja kuunteli sitä aamusta iltaan. Hänen työpaikallaan puhelinkeskuksessa se valittiin

odotuslinjojen taustamusiikiksi.

“Mikset -” Kysyi parturi mieheltä, kun biisi alkoi kuulua parturin radiosta.

“hanki korvatulppia? Monet käyttävät niitä pelkän kaupunkimelun takia.”

Aivan! Miksei hän ollut aiemmin sitä keksinyt? Hän suhahti samantien

kauppaan, jossa biisi kuului taustamusiikkina ja osti tehokkaimmat aktiivikorvatulpat,

mitä mallistosta löytyi.

Ja viimeinkin! Viimeinkin biisin yhtäjaksoinen kuuleminen loppui!

Mutta ei hän voinut koko aikaa käyttää korvatulppia. Hänen työpaikallaan

puhelinkeskuksessa se oli mahdotonta, mutta olihan se jo huomattava parannus, kun hän

kuuli biisin vain kymmenisen kertaa päivässä ja pystyi hoitamaan työnsä, joskin hieman

kireästi.

Ajan myötä biisi hiipui hiljalleen pois. Hän pystyi pian elämään niin, että biisi

kuului ehkä vain kerran tai kaksi päivässä klassikkoasemilta (niiltä siis, jotka soittivat

edellisviikon hittejä).

Mutta sitten AARGH! sama bändi teki uuden biisin, joka oli vielä edellistäkin

huonompi ja hän sai hermoromahduksen. Hän sulkeutui talonsa kellariin ja sanoi, ettei

tule ulos, ennen kuin bändi on hajonnut.

150

Hän asui kellarissa yli neljä vuotta. Ja lopulta bändi sitten hajosi, kun

kloonipojat lihoivat yli sallittujen rajojen. Mies piti juhlat sen kunniaksi, eikä juhlissa

kuunneltu ollenkaan musiikkia.

Lopullisesti hulluksi hän tuli vasta sitten, kun kloonipoikabändin tilalle ilmestyi

yhdeksän samanlaista bändiä (kloonipoikabändin klooneja), jotka tekivät vielä

edellistäkin huonompia biisejä liukuhihnalta, eikä niitä kaikkia voinut mitenkään päästä

karkuun.

Miehen perhe nosti kanteen kaikkia kloonipoikabändejä vastaan, mutta bändien

fanaattiset fanit hankkivat perheelle hoitorahat yhteiskeräyksellä, ettei

kloonipoikabändien olisi tarvinnut vaivautua.

:)

Oli uskonlahko, jonka uskonnollisiin menoihin kuului väkivaltaisia mielenosoituksia ja

palopommien heittelyä. Se ei ollut erityisen suuri uskonlahko, mutta sen kannattajat

olivatkin kaikki tosiuskovaisia. Oli tieteellisesti todistettu, että uskominen vähensi

aivotoimintaa, mutta mitäpä heidänlaisensa uskovaiset siitä välittivät?

“Jumala tahtoo meidän olevan tyhmiä”, he sanoivat ja lantrasivat uskontoaan

rituaalisella itsemurhalla. Heistä ei kuultu sen koommin.

Mutta paikalle osui muutamia mainoskaapuisia munkkeja ja kaksi nunnaa, jotka

pyytelivät viittomakieltä käyttäen anteeksi, että veivät tilaa muilta.

:)

Blackin perheen yksityinen taksikuski tunki Down rullatuolin takakonttiin ja näytti

selvästi ärsyyntyneeltä, kun se ei sopinut kunnolla kiinni.

Indien tilaama taksi ei ollut sellainen keltainen pikkutaksi, jollaisia näkee joka

puolella kaupunkia ruuhkaan juuttuneina. Se ei ollut myöskään vuokrattava yönsininen

limusiini, joita näkee myöskin ruuhkaan juuttuneina, vaan se oli jotain niiden väliltä.

Sellainen ajoneuvo, jollaisia ei näe ruuhkaan juuttuneina.

Se oli harmaansininen, eikä se olisi pistänyt silmään, jos sen olisi nähnyt vaikka

151

jonkin armeijan parkkipaikalla, mutta kaupunkiliikenteessä se oli yhtä harvinainen kuin

ylensyönyt alkuasukas Afrikassa.

Kuski oli myös erilainen verrattuna tavallisiin taksija limusiinikuskeihin. Hän

vaikutti siltä kuin taksi olisi ollut hänen valtakuntansa ja hän olisi ollut sen valtakunnan

kiistaton yksinvaltias. Hänen nimensä oli Teeks, ja ainoa merkittävä piirre hänen

ulkonäössään oli hänen punaiseen vivahtava hiusvärinsä.

“Annas kun arvaan.” Teeks sanoi Dowlle katsoen häntä peilin kautta, kun he

olivat sopeutuneet auton sisätiloihin. “Auto-onnettomuus?”

“Lento-onnettomuus.” Dow sanoi kummastellen auton vihreänharmaita

penkkejä. Ne kaivoivat esiin muistikuvia koralliriutasta, jolla hän oli sukellellut

hengenpelastuskoulutuksensa aikoihin. Olisipa mukavaa päästä taas uimaan, hän

ajatteli.

“Onko sinne vuoristomajalle pitkäkin matka?” Hän kysyi Indieltä, joka lajitteli

huomattavaa huulipunakokoelmaansa huomaamattoman käsilaukkunsa päällä.

“Tunti suunnilleen.” Indie sanoi kääntämättä katsettaan.

“Hei, minä olen nähnyt sinut jossakin!” Teeks sanoi yhtäkkiä. “Dowko sinun

nimesi oli?”

“Niin.” Dow sanoi. “Missä olet nähnyt minut?”

“Jossakin. Ehkä paikallisteeveessä tai jollakin yksityisellä sivulla netissä. En

muista missä, mutta varmasti olen nähnyt jossakin.”

“Ehkä hengenpelastajien sivulla. Siellä on, tai ainakin oli minun

esittelyvideoni.”

Esittelyvideo: Dow juoksemassa punaiset shortsit jalassa, hengenpelastusrobotti

kädessään ja permanentatut hiukset hulmuten pitkin saastunutta rantaa auringon

laskeutuessa viininpunaisena aallonmurtajan taakse... hypellen elämänmyönteinen

hymy huulillaan lokinraatojen ja rannalle ajautuneiden, vielä kiduksiaan epätoivoisesti

väräyttelevien ja mutaatioiden piinaamien delfiinien yli hänen nimensä ja osoitteensa

vilkkuessa ruudun alareunassa...

“Saattaa olla, saattaa olla. Minä kiertelen aika oudoissa paikoissa joskus. Toissa

152

päivänäkin katselin yhden sveitsiläisen performanssitaiteilijan sivuja. Se oli ottanut

valokuvia Moebius-syndroomasta kärsivistä ihmisistä tiedättehän te sen? Ei voi enää

ilmeillä mitenkään, kasvolihakset on ihan poissa pelistä... no, siis tämä taiteilija oli

ottanut valokuvia niistä potilaista ja tehnyt niistä kuvankäsittelyohjelmalla hymyileviä!

Satoja kappaleita erilaisia hymyjä. Kyllä siinä itselläkin kääntyi suupielet ylöspäin, kun

niitä katseli.”

“Olitko ennen hengenpelastaja?” Indie kysyi Dowlta levittäen ällöttävän

vaaleanpunaista huulipunaa huuliinsa.

“Joo.” Dow sanoi ja otti rennomman asennon, jos vaikka pystyisi nukkumaan

jonkin aikaa.

“Katkesiko ura onnettomuuden takia?” Teeks kysyi.

“Ei, sain potkut jo vähän aiemmin. Ei kukaan enää huku nykyään.”

“Majalla on kaksi uima-allasta.” Indie sanoi huuliaan imeskellen. “Niitä ei käytä

kukaan, mutta ne voidaan täyttää, jos haluat.”

“Kiitos. Ottaisin nyt tunnin mittaiset nokoset.” Dow sanoi ja sulki silmänsä.

Suunnitelmissa olleesta vuoristolomasta näytti sittenkin tulevan totta, hän mietti

yrittäessään päästä uneen. Ja jos siellä todellakin oli myös Michael D. Black, niin hänet

voisi ampua samalla reissulla.

Kaksi kättä yhdellä iskulla.

:)

Jos Michael D. Black oli maailman suosituin artisti, oli Samorfesion kerran maailman

kohutuin bändi. Se oli Mainosmestarin muinainen mestariluomus, jolla hän oli luonut

maineensa ja siirtynyt maailmanvaltiaiden raskaaseen sarjaan.

Kun bändiltä kysyttiin heidän ensimmäisessä haastattelussaan, mitä he halusivat

olla tulevaisuudessa, he vastasivat haluavansa olla bändi, jota ei kuuntele pirukaan.

Heidän biisinsä, kuten Life is my shit, Born to be dead cow, Kill yourself with my gun in

your mouth, The time to die is now, Jump (into the grave), Crusified Motherfucker

Asshole with Satan's Demonwarriors ja Holy satan is mine saivat uskonlahkot

syyttelemään bändiä joka suunnalta kaikesta mahdollisesta.

153

Ensisijaisesti heitä syytettiin yllyttämisestä salamurhiin, saatananpalvonnasta,

lastenmurhista, mellakoista, murhista yleensä, kolmannen maailman köyhistä oloista,

liian täysistä vankiloista, asevarustelun lisääntymisestä ja toissijaisesti JFK:n

itsemurhasta, otsonikerroksen ohenemisesta, atomipommin keksimisestä ja hitaista

modeemiyhteyksistä.

Bändin jäsenet olivat aivan järkyttyneitä ja kummissaan tällaisista syytöksistä.

He sanoivat, että heidän syyttäjänsä olivat vain kateellisia ja oli pelkkä sattuma, että

kaikilla kolmella sadalla toissa päivänä itsemurhan tehneellä nuorella oli heidän vasta

ilmestynyt levynsä CD-videosoittimessaan. Sen lähettämät valtavaa masennusta

aiheuttavat hypnoosiaallot olivat pelkkää tiedemiesten spekulaatiota vailla

todellisuuspohjaa, he sanoivat.

Syytteet raukesivatkin, koska valamiehistö ei uskaltanut tuomita heitä, mutta

uudet syytteet bändiä lensivät bändiä kohti saman tien. Eräs ääriuskovaisten lahko

osoitti, että he tuputtivat aivan selvästi saatananpalvontaa nuorille uusimmalla levyllään,

jolta kuului väärinpäin soitettuna täydellinen musta messu ja vielä paremmin äänitettynä

kuin itse levy. Nämäkin syytteet kuitenkin raukesivat, kun alettiin epäillä uskovaisten

puhtautta kyseistä bootleg-levyä kun ei ollut saatavilla muualta kuin eräästä

alakaupungin huonomaineisesta huumestrippariluolasta nimeltä Torniravintola.

Tämän nolon tapauksen jälkeen uskovaiset tyytyivät järjestämään silloin tällöin

gospelhyväntekeväisyyskonsertteja, joilla kerättiin rahaa Samorfesionin vastaiseen

toimintarahastoon (mihin rahat eivät tietenkään koskaan päätynyt).

Tällaiset oikeudenkäynnit toivat Samorfesion-bändille runsaasti julkisuutta,

kuten Mainosmestari oli arvellutkin, ja paljon uusia faneja. Tarkemmin sanoen heidän

keikkapyyntönsä tuplaantuivat ja levy Kill Yourself Accurately keikkui kolme viikkoa

Top 10000 -listan kymmenen kärjessä.

Sen jälkeen he tekivät uuden levyn alle viikossa ja sen tiimoilta epäakustisen

televisiokeikan kaapeliverkkojen välityksellä omalta treenikämpältään, koska

uskovaisilla ei kuulemma ollut kaapelitelevisiota.

Fanit vaahtosivat puoli vuotta siitä, että eräässä vaiheessa keikkaa rumpali häipyi

kesken biisin, tuli vähän ajan päästä takaisin vetoketju auki, kuunteli missä muut olivat

menossa ja jatkoi biisiä siitä mihin itse oli jäänyt. Tapaus nosti bändin suosiota suuresti

154

ja aloittelevat cover-rumpalit matkivat tapausta kerta toisensa jälkeen.

“Täällä taas 'Musiikkimaailma' ja Wes Kennon! Tänään meillä on täällä

katsojakysymysten äärellä suosittu ja kohuttu bändi, Samorfesion! Moi, pojat!”

“Moi.”

“Moi.”

“Moi.”

“Kaiku.”

“Ja pitemmittä puheitta koska minä en perusta bändistänne pätkääkään, mutta

joudun teitä työni vuoksi sietämään siirrytään katsojakysymyksiin. Ensimmäinen

soittaja on kai linjalla. Haloo?”

“Pjone täältä Mediasta, iltaa. Sitä olisin vaan kysynyt vokalistilta, että jos tekisit

joskus itsemurhan, niin miten tekisit sen?”

“No, oon mä ajatellu, että vetäisin käsiin ja jalkoihin sellaiset tooosi pitkät ja

syvät viillot leipäveitsellä ja odottaisin, että valun kuiviin.”

“Kiitos, ja oliko muuta?”

“Ei muuta.”

“Kiitos, ja seuraava soittaja.”

“Larry Mediasta, iltaa.”

“Iltaa, Larry. Kysy pois.”

“Pidät sä tällaisista haastatteluista, joihin me idiootit soitetaan ja kysytään

idioottimaisia kysymyksiä?”

“Joo, mä pidän näistä niin että tukehdun ilosta.”

“Kiitos, ja seuraava kysymys.”

“Sherlock Holmes ja Mediasta olen minäkin, iltaa.”

“Kysy kysymyksesi, Holmes.”

“Sitä kysyisin, että onko vokalisti kuullut Shining Batteries -bändin uutta

levyä?”

“En ole. Ostin kyllä sen tässä yhtenä päivänä, mutta se oli pakattu niin hankalasti

sinne muovien sisään, etten minä saanut niitä pois ja heitin sen sitten suutuksissani

seinään. Että en ole kuullut.”

155

“Oliko muuta?”

“Miksette ole leikanneet hiuksianne?”

“Seuraava soittaja.”

“Pitäkää lippu korke -”

“Ja kuka siellä nyt on linjoilla? Ai, ei ketään, no...”

Sittemmin Samorfesionin suosio kuitenkin romahti, koska vokalisti erehtyi

möläyttämään eräässä haastattelussa, että koko homma oli bisnesmaailman keksintöä,

eivätkä he itse edes tehneet kappaleita levylle, vaan eräs kuollut Japanilainen 1880-

luvun undergroundmuusikko, jonka henki antoi heille soundin ja ideat, kun he testasivat

yhdessä kuolemanrajakokemusta.

Se oli muotiharrastus siihen aikaan. Lääkärit pysäyttivät potilaan sydämen ja

käynnistivät sen uudelleen tietyn ajan kuluttua. Potilas ehti pysäytyksen aikana yleensä

leijua tunnelissa kirkasta valoa kohti ja hengailla toisten harrastajien kanssa, mutta

mitään muuta kuoleman rajalla ei voinut tehdä. Tämä tyrehdytti harrastajien intoa, ja

vaikka kokemusta pyrittiinkin kehittämään psykoaktiivisilla huumeilla, se ei saavuttanut

kovin pitkäaikaista suosiota.

Samorfesion hajosi kohun saattelemana, ja he vetäytyivät varhaiseläkkeelle

tuhlaamaan miljoonaomaisuuksiaan pimeisiin huumeisiin, outoon seksiin ja

kummallisiin sotapeleihin.

:)

“Astralia-konttorityynyllä ruumiista poistuminen on yhä mukavampaa!”

:)

“Iltapäivää vain kaikki te köyhät, joita kiinnostaa rikkaiden ja kuuluisien elämä!

Minä, Odred Shopper, olen tällä hetkellä maailman rikkaimman miehen, tai naisenkin

silloin tällöin, Pollywoodissa (Median Hollywood-kopiossa) sijaitsevan

suosikkiasunnon uima-altaalla, ja tässä vieressäni on mies itse, eli Gillian Allian!”

156

“Hei kaikille. Vaimoni siis muutti taas sukunimeämme?”

“Sulla on oikein mukava ja avara asunto täällä kukkulalla. Kuinka monta muuta

asuntoa omistat?”

“Semmoiset parisataa joka puolella maailmaa. Ja yhden bambumajakylän

keskellä Amazonia. Kävin siellä kerran helikopterilla, ja ostin sen ex-vaimolleni, kun se

oli siihen aikaan niin innostunut alkuperäiskansojen suojelusta.”

“Niin, olet mennyt taas uusiin naimisiin viime viikolla. Monesko kerta tämä

olikaan?”

“Seitsemäs kai. Jos se kolmenkymmenen naisen haaremi, jonka kanssa olin

naimisissa vuosi sitten lasketaan yhdeksi.”

“Niin, mutta jos siirrytään nyt katsojakysymyksiin, eli onko siellä joku linjalla?”

“Dopler Kandinsky Ocsenista täällä.”

“Selvä, ja mitä haluat kysyä.”

“Sitä tiedustelisin, että miltä tuntuu olla niin sikamaisen rikas?”

“Ei hassumpaa. Nykyään mun elämä on kuin yhtä virvokejuomamainosta.

Monien muiden melkein-yhtä-rikkaiden elämä on yhtä saippuaoopperan joulujaksoa,

mutta mun elämä on kuin jatkuvaa virvokejuomamainosta. Siinä on maailman

rikkaimman ja maailman toiseksi rikkaimpien ero.”

“Kiitos kysymyksestä, ja sitten seuraava.”

“Billy Zias, iltapäivää! Sitä minä vain olisin kysynyt, että paljonko tienaat

päivässä?”

“En kyllä tiedä yhtään. Yksi kirjanpitäjäni kyllä kerran sanoi, että voisin ostaa

koko Pollywoodin, jos viitsisin säästää muutaman kuukauden, mutta enhän minä ehdi

säästelemään. Turha rahaa on yhteen paikkaan pistää, laitetaan kaikki kiertoon vaan.

Enkä minä tällä koko Pollywoodilla mitään tekisikään. Turha ostos.”

“Täällä on Isä Wood Median Mormonikirkosta. Kertoisitteko, tuoko raha teille

onnea?”

“Ei raha itsessään, mutta jos sitä osaa käyttää, niin kyllä.”

“Mutta ajattele nyt, et sinä rahalla pääse taivaaseen -”

“No niin, hiljaa siellä, hormonikirkko. Minäkin haluan taas keskusteluun

mukaan, joten lopetetaan nämä tyhmät katsojakysymykset ja kysytään vähän

157

rahankäyttöasioista. Mihin suurin osa rahoistasi menee?”

“Sinne sun tänne. Ostin eilen pojalleni uuden jumbojetin ja oman saaren

Tyyneltä Valtamereltä, ja tänä aamuna kolmas ex-vaimoni soitti ja tahtoi päästä

kasvattamaan hevosia Karakorumiin, joten ostin sille sieltä pari farmia. Itselleni tilasin

tänään tämän uuden paidan, kun kuulin, että minusta tehdään suora dokumenttiohjelma.

Tosiaan, nythän minä muistinkin! Vaimo, lopeta se kukkien asettelu ja sano, mitä

haluaisit tänään? Minulla on tällainen tapa, että kysyn joka päivä vaimoltani mitä se

haluaa ja ostan sen sille.”

“Nyt kyllä kävisi lasi kylmää viiniä ja kokovartalohieronta.”

“Palvelija! Hei, Bill! Ai, siellähän sinä olet tuolin takana. Tilaa vaimolleni pari

hierojaa ja hae pullollinen kunnolla jäähdytettyä viiniä kellarista!”

“- jos minäkin pääsisin taas kuvaan. Oletko ottanut osaa minkäänlaiseen

hyväntekeväisyyteen sen alkuasukaskylän lisäksi?”

“Kyllähän minä olen yrittänyt antaa panokseni hyväntekeväisyyteen, mutta

minun ei annettu.”

“Mitä tarkoitatte?”

“Katsokaas, kun minä kylven joka aamu ja ilta tässä isossa altaassani, tai

tekojärveksihän tätä jo voisi kutsua, vaimoni ja parin muun naisihmisen kanssa ja tähän

vaihdetaan vesi joka yö, silloin kun olen nukkumassa. Se tehdään erityisen hiljaa aivan

erityisvalmisteisella pumpulla, etten vain herää. No, sitten huomasin, että 'ohhoh',

siinähän menee valtava määrä hyvää vettä hukkaan ja keksin, että senhän voisi pullottaa

käytön jälkeen ja lähettää vaikka janoisille Afrikkaan! Tämähän vesi on vielä noin 20%

sikäläistä kaivovettä puhtaampaa, vaikka minä olen siinä vähän uiskennellutkin! Ideaan

se homma sitten jäikin, kun jotkut väitti, että se on ihmisarvoa alentavaa, että niille

viedään meidän kylpyvettä, jossa on kaiveltu ties mitä ihmisruumiin taitekohtia. 'Entäs

sitten', minä kysyin, 'sehän on silti puhtaampaa kuin niiden oma vesi', mutta eivät ne

antaneet lupaa. Miksihän? Myydäänhän me tietääkseni kaikki vanhentunut

sotakalustommekin niille, perkele.”

“Ei saisi kiroilla parhaaseen katseluaikaan, mutta kun kysymyksessä olette te,

niin mitä muutaman keskiluokkaisen uskovaispenskan vaikutteista... no niin,

siirrytäänpäs nyt sitten kiintoisampiin asioihin eli montako Rolls Roycea sulla on?”

158

“1200, entinen vaimoni, numero seitsemän, vei puolet niistä.”

“Mitä teet niillä?”

“Pitääkö niillä tehdäkin jotain?”

“Ei tietenkään, tämä oli vain pikku pila. Yritän kertoa aina yhden vitsin lähetystä

kohti, etten näyttäisi ihan tosikolta. Tuota... harrastatteko taiteita tai kirjallisuutta?”

“Taiteita, joo. On minulla tauluja ja veistoksia ja sarjakuvia. Kirjoja en juurikaan

viitsi lukea, mutta Bill kyllä lukee niitä ja kertoo sitten juonen ja hauskimmat jutut

lyhennettynä minulle. Haluatko muuten nähdä postimerkkikokoelmani? Olen kerännyt

niitä kymmenvuotiaasta asti.”

“Henkilökohtaisesti ei kiinnosta tippaakaan, mutta voinhan minä ihan

kohteliaisuuttani vilkaista vähän.”

“Bill! Ai niin, se lähti hakemaan sitä viiniä... hei, kameramies! Saat porschen,

jos kannat minut selässäsi yläkertaan!”

“Totta kai!”

Suora lähetys keskeytyi muutamaksi minuutiksi.

:)

Vuoristomaja oli melkoisen vähättelevä ilmaus sille monen hotellin kokoiselle huvilalle,

joka kallisteli aivan yksinään Kosch-vuoren kupeessa. Se oli kuin puusta ja elementeistä

rakennettu satulinna, joka näytti valuvan vuorenrinnettä alaspäin, hitaasti, sentti sentiltä.

Joskus se oli (Dow ajatteli huvikseen) ollut aivan vuoren laella, mutta vuosien kuluessa

valunut nykyiseen paikkaansa, ja ehkä se kymmenen vuoden kuluttua oli aivan vuoren

juuressa.

Mutta miltä se näytti? Aivan kuin jonkin kaukaisen tulevaisuuden kvarkkitehdit

olisivat tulleet aikakoneella nykyaikaan, matkineet muinaisten pyramidikulttuurien

rakennustaiteita ja yhdistelleet niitä suruttomasti toisiinsa miten sattuu, rakentaneet

älyttömien visioidensa pohjalta karamellivärein kuorrutetun vuoristolinnan ja häipyneet

takaisin tulevaisuuteen hihitellen itsekseen sille mitä tuli taas tehtyä menneisyyden

vangeiksi jääneiden kiusaksi. Että kyllä te täällä viihdytte, saatte syödä seiniä minkä

jaksatte.

159

Mutkitteleva ja runsaalla metsämaisemalla koristeltu vuoristotie päättyi

teräksiseen porttiin. Majan ympärillä oli nelimetriset kivimuurit, joiden päällä näkyi

lukuisia holokameroita ja liikkeentunnistimia. Kauempana muurin takana nousi

vartiotorni samaa mallia, jota suosittiin huipputurvallisissa vankiloissa. Aurinko

heijastui tornia kiertävistä ikkunoista niin, ettei sisään nähnyt kunnolla, mutta siellä oli

taatusti useita vartijoita.

Indie avasi ikkunan ja näytti keskisormea lähimmälle kameralle. Portti alkoi

avautumaan.

“Salainen merkki, vai?” Dow kysyi.

“Jep.”

Dow alkoi välittömästi mittailemaan portin sisäpuolella aukenevaa pihamaata. Joka

puolella kasvava ruoho oli siististi leikattua ja sypressipuut olivat hämmentävän

vihreitä, ilmeisesti jotain paranneltua lajiketta. Ne vaikuttivat aivan muovista tehdyiltä,

vaikka olivat oikeita.

Maja näytti lähempää suuremmalta kuin kaukaa, mikä johtui suurelta osin

perspektiiviksi kutsutusta ilmiöstä. Se oli modernin viihdekuninkaan linna, jonne ei

tavallisella fanirahvaalla ollut asiaa. Majan piirustuksetkin olivat varmaan olleet

laajemmat kuin tenniskenttä.

Teeks käänsi auton yhdessä majan edessä olevista liikenneympyröistä ja pysäytti

ulko-oven eteen.

“Tuolla on Michael! Ja kaikki muutkin sukulaiset!” Indie innostui nähdessään

oven edessä parveilevan ihmisjoukon ja astui ulos autosta.

“Indie!” Michael huusi ilahtuneena treenatulla laulajanäänellään nähdessään

sisarensa. Neljä mustaan pukuun ja mustiin laseihin pukeutunutta henkivartijaa hänen

ympärillään seurasivat silmät tarkkana, kun Teeks auttoi Dowta rullatuolin kyytiin.

“Hauska nähdä pitkästä aikaa.” Indie kipitti veljensä luo ja halasi tätä, mutta

varovaisen varautuneesti. Liian kovakourainen tunteiden ilmaus olisi saattanut painaa

kasvojenkohotukset pilalle ja sotkea meikit.

“Kiitos että tulit näin nopeasti, Indie! Oloni on paljon parempi nyt. Mutta kuka

on yksikätinen ystäväsi?” Michael kysyi tuijottaen epäilevästi Dowta, joka rullasi Indien

160

vierelle Teeksin ajaessa jo taksillaan poispäin. Jotkut ihmiset puhuttelivat vammaisia

kuin lapsia. Ehkä se oli vaistomaista toimintaa, Dow ajatteli.

“Dow Winslow.” Dow ojensi kätensä Michaelin eteen virnistäen niinkuin vain

mahdollinen murhaaja tietämättömälle uhrilleen voi. Michael ravisti kättä nopeasti

ilman puristusta.

“Serkkuni Wiquen.” Indie esitteli rastalettisen serkkunsa, joka ei myöskään ollut

aivan mustaihoinen. Wiquen-serkku oli valkaissut yli puolet kasvoistaan

meikkikirurgialla niin, että väriraja meni leuasta vasemman posken yli ja silmien välistä

hiuksiin. Muutama rastalettikin oli valkaistu.

“Sä olet ihan hajalla!” Wiquen sanoi Dowlle ihan kuin olisi ollut kateellinen

siitä. “Jäitkö junan alle?!”

“Lentokoneen.” Dow sanoi.

“Huhhuh! Raju juttunen!” Wiquen huokui. Hän vaikutti yksinkertaiselta ja

jollakin tavalla harmittomalta veikolta. Sellaiselta, jollaiset eivät joudu koskaan totisiin

tilanteisiin.

“Otit näköjään bändisikin mukaan, Wiquen.” Indie nyökkäsi majan sivuovelle

päin, jossa kolme hurjannäköistä nuorta miestä ja yksi heitäkin hurjemman näköinen

nainen väittelivät shampanjapulloja sisään kantavien palvelijoiden kanssa.

“Joo, meillä oli just treenit kesken, kun Michael soitti. Päätettiin, että

tyhjennetään tuo viinikellari ja jatketaan harjoituksia siellä, jos joudutaan olemaan täällä

pitkäänkin, ennen kuin se uhkailija saadaan kiinni. Oli kirjoittanut aika rankkasen

kirjeen, kun Michael näytti sitä mulle... Aivan äsken näytti, uskotko?!”

“Haluatteko aamiaista?” Michael kysyi.

“Haluatko?” Indie kysyi Dowlta.

Mikäs siinä, Dow mietti ja sanoi: “Joo.”

Kun he menivät sisään, hän kokeili nopeasti, oliko ase vielä paikoillaan. Siellä se

oli, yhtä tukevasti kuin ennenkin.

:)

“Tänään tutustumme sellaiseen ikivanhaan ilmiöön kuin sensuuri. Tutkija Doca

161

Dhai; mitä oli sensuuri?”

“Sensuuri oli eräs vekkuli tapa, jota harjoitettiin noin sata vuotta sitten;

silloinhan ei vielä ymmärretty yhtikäs mitään yhtikäs mistään, koska se oli sata vuotta

sitten. Klassinen sensuuri oli sitä, että joukko ihmisiä, joita kutsuttiin sensoreiksi, päätti

mikä oli hyvää ja mikä pahaa katsottavaa tietyn ikäisille ihmisille, mutta oli myös

monenlaista muunlaista sensuuria; oli itsesensuuria, tiedostamatonta sensuuria, ja niin

edelleen. Yksinkertaisesti se tarkoitti sitä, että esimerkiksi filmeistä poistettiin tai

jätettiin kokonaan tekemättä tai edes suunnittelematta sellaisia osia, jotka olisivat

voineet vahingoittaa jonkin vähemmistöihmisryhmän mielenterveyttä tai makua eli ne

suunniteltiin, toisin sanoen, heikoimpien katsojayksilöiden mukaan. Monia filmejä

kiellettiin jopa kokonaan. Sellaista oli sensuuri.”

“Eikö ole barbaarista, hyvät katsojat? Kertokaapa, jos nykyään olisi sellainen

sensuuri kuin sata vuotta sitten, niin mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle filmille, joka on

Beryl Coladustin ohjaama 'Lastenkodin Sadomasomurhasarja'.”

“Sitä ei päästettäisi levitykseen.”

“Ajatelkaa, ihmiset! Sata vuotta sitten ihmisiltä olisi jäänyt tämä filmi kokonaan

näkemättä! Ehkä he eivät olisi edes tienneet sen olemassaolosta!”

“Se on todella traagista. Monta kertaa olen tutkimustyössäni melkein alkanut

itkemään, kun ihmisiä on aikoinaan sorrettu tällä tavoin!”

“Ymmärrän tunteesi, Doca! Seuraavaksi näemme mainoksia, ja hyvät katsojat:

Näitä seksiandroidimainoksiakaan ei olisi saanut sata vuotta sitten esittää. Ajatelkaapa

sitä.”

Ei sitä kukaan ajatellut.

:)

“Suunnittelijat saavat aivan uusia mahdollisuuksia toteuttaa visioitaan, kun

paidassa ei tarvitse välttämättä olla kuin yksi hiha -” Indie selitti muoti-ideoitaan

Michaelille tuhdin pizza-aamiaisen ohessa. Blackin perhe ei syönyt mitään, millä ei

ollut italialaista nimeä.

Kulmiaan kurtistellen Dow kiitti aamiaisesta, nyökkäsi Indielle ja rullasi

162

keittiöstä olohuoneeseen. Olohuone oli yhtä avara ja valoisa kuin koko muukin talo.

Yleisväri oli puhtaan valkoinen ja jokainen pinta oli kuin vastapesty. Sisustus näytti

aivan saippuasarjan lavastukselta. Katonrajassa kulki koko olohuoneen ympäri

tunnelmavalaistu akvaarioputki, jossa uiskenteli sävy sävyyn tatuoituja miljoonakaloja

(lemmikkieläinten tatuoiminen oli ollut harvinaisen pitkään trendikästä samoin kuin

lemmikkikanien hotellit, joissa oli isommat televisiot ja videot kuin lemmikkiapinoiden

hotellissa. Myös suuret lemmikkieläinten haudat olivat kestosuosikkeja; kirppusirkukset

saivat usein kolmimetrisiä muistomerkkejä).

Akvaarioputkesta aaltoilevat valonheijastukset loivat sisustukseen liikkeen

tuntua. Yhtäkkiä Dow huomasi, että putkessa vaelsi myös yksi kanihai, vaikka putki oli

sille niin ahdas, ettei se pystynyt kääntymään.

Yhden seinän suuri, hiljainen televisioruutu simuloi lumisadetta. Valkoisen

kokolattiamaton päällä lepäävä vaaleanharmaa sohvakalustus näytti vasta

muovikääreistä kaivetulta ja seinällä televisiota vastapäätä roikkui niin monta modernia

maalausta, että niitä oli ripustettu osittain toistensa päälle. Suurin osa maalauksista oli

tuttua kaaosidealismia toteuttavaa ilmaisua, jossa maalari oli vain puristellut

maaliputkiloitaan pitkin kangasta, mutta muutama klassinenkin maisemamaalaus

joukosta löytyi.

Yksi niistä esitti Media Cityn uimarantaa, jossa lapset telmivät vedessä ilman

uimapukuja. Maalari oli käyttänyt sitä sommitellessaan aika runsaasti luomisen

vapautta, sillä oikeastihan lapset olisivat huutaneet tuskasta, kun saasteet kaapivat

ihokerroksia irti yksi toisensa perään.

“Haluaisitko kiertokäynnille majassa?” Indie kysyi Dowlta venytellen samalla

olkapäitään. Michael poistui juuri henkivartijoidensa kanssa keittiön vieressä olevaan

hissiin.

“Joo.” Dow sanoi ilman erityistä tunnelatausta ja Indie aloitti intoutuneen

esittelykierroksen saman tien.

“Okei, tämä on ensimmäisen kerroksen olohuone ja keittiön ja aulan jo näitkin.

Täällä on kolme hissiä, tuossa yksi ja itäsiivessä toinen. Kolmas on palvelijoiden hissi.

Portaitakin pitkin pääsee, jos välttämättä haluaa.”

“Montako kerrosta tässä on?”

163

“Seitsemän kai, en ole ihan varma. Lasketaanko kellarit ja ullakkokerroksetkin?”

“Mikä huone tuo on?” Dow kysyi heidän ohittaessaan pienen huoneen, joka oli

aivan tyhjä, ikkunaton ja maalattu kauttaaltaan täyteen rauhoittavan vaaleansinisiä

pisteitä. Huoneeseen ei johtanut erillistä ovea, se vain alkoi käytävästä yhtäkkiä.

“Ai tuo? Se on Michaelin meditointihuone. Hän viettää paljon aikaa itsensä

kanssa. Ajattelee asioita ja yrittää kokea valaistumista. Joka aamu viisitoista minuuttia.”

“Sekö riittää?”

“Ei varmaankaan, mutta Michael on kiireinen mies. Ei hän ehdi pidempään

istuskella jalat ristissä. Mennään nyt kolmanteen kerrokseen, näytän vierashuoneet. Voit

valita niistä mieluisimman; siellä on japanilaistyyliin sisustettuja, tavallisia modernin

länsimaisia ja yksi ranskalaismallinen barokkihuonekin Ei, hetkinen, voisit sittenkin

nukkua papan huoneessa kuudennessa kerroksessa. Siellä on se invavessa. Minun ja

Michaelin huoneet ovat ylimmässä kerroksessa.”

“Ihan miten vain.” Dow sanoi ja ajatteli meditointihuonetta. Siellä Michael olisi

sopiva, liikkumaton maalitaulu.

Katselen ympäristöä ja pidän hauskaa tämän päivän, Dow ajatteli. Hoidan

Michaelin huomenna, hän päätti. Kun sattuman kautta on päässyt tällaiseen taloon, niin

voisi siitä ottaa kaiken irti.

Kunpa vielä olisi jalat tallella.

:)

“Tervetuloa 'Nolaa Vastustajasi Julkisesti' -ohjelmaan! Tällä kertaa minulla on

vieraanani tutkija Ud Od Media Cityn Yliopistolta, tervetuloa ohjelmaan!”

“Kiitos. Minua ette saa kyllä nolatuksi, joten varoitan jo etukäteen.”

“Enpä tietenkään, enpä tietenkään... teidät ilmoitti tähän ohjelmaan pahin

vastustajanne, Reafat Cama, olenko oikeassa?”

“Kyllä. Hän on pahin kilpailijani yliopiston mediatutkimuslaitoksen

johtajuudesta se on siinä keskiajan tutkimuslaitoksen, 60-luvun tutkimuslaitoksen ja

viime vuoden tutkimuslaitoksen naapurissa. Mediatutkimus on todella tavoiteltu työ,

sillä se on lähinnä pelkkää uutisten ja ajankohtaisohjelmien seurantaa päivästä toiseen ja

164

palkka on kohtuuttoman suuri.”

“Mistä valinta on kiinni?”

“Tällä hetkellä se on kiinni yhdestä tutkielmasta, jonka otsikko on 'Fiktion ja

todellisuuden sekoittuminen Media Cityssä'. Todella kiinnostava aihe.”

“Kertoisitteko hieman siitä? Niin että kouluttamattomat katsojammekin

ymmärtävät?”

“Selvä. Kuten on sanottu, Media Cityssä todellisuus ja fiktio sekoittuvat niin

rajusti, ettei niitä enää erota. Ajatelkaa vaikka outoja yhteensattumia, joita elokuvissa

tapahtuu: Pizzalähetti onkin kadonnut veli tai aviomies osoittautuukin naimisiinmenon

jälkeen jonkin itämaan prinssiksi tällaista tapahtuu nykyään todellisuudessa. Se johtuu

siitä, että nykyihmiset käyttäytyvät, reagoivat ja puhuvat aivan kuten elokuvissa.

Television kanssa vietetään enemmän aikaa kuin vanhempien tai kavereiden, joten sieltä

kaikki tavat ja tottumukset opitaan.”

“Aivanko?”

“Aivan. Kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei, koska saamamme tieto on niin

ristiriitaista ja näkökulmien saastuttamaa. Luin juuri eräällä linkkisivulla pienen

artikkelin siitä, kuinka Madagaskarin krokotiileista on löydetty aivan uudenlainen virus,

mutta en voi tietää, onko se totta vai ei. Voin joko uskoa siihen, olla uskomatta tai elää

epätietoisuudessa. Mistä voisin tarkistaa sen? Kuka todistaisi sen minulle niin, että voin

olla varma siitä, ettei hän valehtele? Voin vain lentää Madagaskariin tarkistamaan asian

itse, omilla silmilläni, mutta siihen asti elän todellisuuden ja fiktion rajamailla.

“Ja jos mennään vielä pidemmälle, voinko luottaa tietoon, jonka silmäni

näkevät? En. Mutta sellaista kaikki on. Jos se tajuttaisiin, ja todella tajuttaisiin, niin

kaikki olisi paljon paremmin. Absoluuttisia totuuksia ei olisi enää. Kukaan ei saisi sanoa

toiselle, että juuri tämä uskonto on oikeassa tai juuri tämä on maailman paras

lattiavaha.”

“Absoluuttisesta totuudesta muistuu mieleeni eräs aivoaaltojen mukaan

muovautuva 3D-elokuva, jonka näin tässä hiljattain se oli muuten erinomainen elokuva,

ja miksei olisi ollut, koska juoni eteni minun aivoaaltojeni mukaan... No, se perustui

erääseen vanhaan scifikirjaan, jonka maailmassa absoluuttiset totuudet olivat tosiaan

kiellettyjä, mutta sitten ilmestyi eräs ennustaja, joka pystyi näkemään tulevaisuuteen, ja

165

kertomaan absoluuttisen varmasti kaikkien tulevaisuuden.”

“Ja kuten tiedämme, se ei ole mahdollista.”

“On siis absoluuttinen totuus, ettei absoluuttisia totuuksia ole?”

“Kyllä. Absoluuttisia totuuksia ei ole.”

“Absoluuttisen varmasti?”

“Aivan! ...Hei, hetkinen, unohdin skeptisen ataraxiani -”

“Näin sain taas yhden haastateltavan nolaamaan itsensä suorassa lähetyksessä!

Aplodeja! Ja muistakaa tulla mukaan taas ensi kerralla Nolaa Vastustajasi Julkisesti

-ohjelmaan!”

:)

Dow vietti koko päivän porealtaassa istuen, koska se tuntui mukavalta. Hän antoi

luurankojalkojensa levätä kuplivassa, lämpöisessä vedessä ja katsoi kaakeleihin

upotetusta televisiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin elokuvaohjaaja Boris Diamondia

hänen uuden elokuvansa 13 Opetuslasta II:n filmauksissa.

“- nykyisin tässä maassa tehdyt elokuvat sijoittuvat suurimmaksi osaksi

eräänlaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa muuta maailmaa ei ole olemassakaan.

Media on maailman pienoismalli, joka kuvaa symbolisesti koko maailmaa. Hyvä

esimerkki tästä on esimerkiksi arvoisan kollegani Johan Veinmanin elokuva, jossa

avaruusviruksen riivaamat eskimot valtaavat maailman jääpuikoilla. Koko tarina

tapahtuu Mediassa, joka ON koko maailma siinä todellisuudessa.”

Ohjaajan kasvomeikkiä tarpeeksi katsottuaan Dow käänsi dokumenttikanavalle.

Hän sai tietoonsa, että sademetsien metsurit viettävät uutta vuotta ampumalla

kotitekoisia raketteja puunlatvoihin.

“Hei, öö... Dow?”

Dow käänsi päätään kohti sisäpuhelinta, josta Wiquenin ääni kuului digitaalisen

särkijäefektin läpi ajettuna.

“Mitä?”

“Indie käski mun ilmoittaa sulle, että se on lähtenyt käväisemään kaupungissa.”

“Selvä.”

166

“Niin... siinä se uutinen olikin. Että moi.”

“Aha.”

“Tai kuule, tule tänne alas kuuntelemaan, kun me soitetaan. Rodney, käy

ohjaamassa Dow tänne!”

“Ai jaa.” Dow sanoi lähinnä itselleen ja ajatteli hetken aikaa, että voisi tästä

lähtien todellakin vastata kaikkiin kysymyksiin yhdellä sanalla.

Seuraavassa hetkessä vanha, hapannaamainen Rodney palvelija-androidi tuli

auttamaan hänet ylös porealtaasta.

“Vaatekaappi on tuolla, voitte valita minkä asun haluatte, sir.” Rodney sanoi

autettuaan kylpytakin Down päälle ja nostettuaan hänet rullatuoliin.

“Selvä.” Dow sanoi ja ajoi huoneen poikki vaatekaapille kiinnittämättä

huomiotaan siihen, että huoneen keskellä olevassa suuressa intialaisessa matossa oli

valkoiset ääriviivat outoon asentoon kuolleesta ihmisestä. Se oli uusin muotivillitys

intialaisten mattojen koristelussa. Kaikki halusivat ruumiin ääriviivat uuteen intialaiseen

mattoonsa ja tilasivat taiteilijan, joka piirteli sellaisia työkseen. Intialaiset lapsityöläiset,

jotka aitoja mattoja kutoivat, olivat protestoineet tällaista töhrimistä vastaan, mutta kun

heitä ei kuunneltu, he olivat alkaneet itsekin piirtämään ääriviivoja Eivätkä vain

ihmisten, vaan myös eläinten ja tavallisten taloustavaroiden ääriviivoja. Se oli todellinen

intian mattoteollisuuden hittivientituote.

“Ehdotan neonpunaista smokkia, sir.” Rodney-palvelija ehdotti ja alkoi jo

ottamaan sitä pois muovista, jolla se oli suojattu. Vaatekaappi oli täynnä niin outoa

muotia, ettei sitä olisi uskonut todeksi, ellei olisi nähnyt.

“Neonpunainen smokki? Ei... Se näyttää jo liian sirkusmaiselta.” Dow sanoi

tuijottaen vaatehuoneen tarjontaa miettien pitäisikö itkeä vai nauraa. Kangasta oli

tuhlattu niin hirveästi aivan turhiin muotiluomuksiin. Punaista, vihreää, neonvärejä,

psykedeelisiä, kirkkaita, lasimaisia, läpinäkyviä muovihousuja yhdistettynä sokerista

tehtyyn ihonmyötäiseen liiviin.

“Anteeksi, sir. Muistelin edesmennyttä herra Blackia. Hän piti värikkäistä

smokeista.” Androidipalvelija selitti.

“Ai.”

“Olin herran yksityispalvelija sen jälkeen, kun hän menetti kaikki sormensa ja

167

varpaansa yakuzalle. Se oli todella traagista.”

“Puvuista päätellen menetti myös järkensä.”

“Saattaa olla. Hän ei ollut entisensä sen jälkeen. Lisäksi rouva Black jätti hänet

aika pian, kun herra ei suostunut hankkimaan tilalle tekosormia.”

Musta puku osui Down silmään. Sellainen, jossa nahkaa, denimiä ja silkkiä oli

yhdistelty toisiinsa rohkean suruttomasti niiteillä ja vetoketjuilla. Jos mafiaterroristit

olisivat muotitietoisia, niin he käyttäisivät tuollaisia pukuja, Dow ajatteli.

“Tuota haluaisin koettaa.” Hän sanoi, ja Rodney alkoi jo auttamaan sitä hänen

ylleen ennenkuin hän ehti perua sanansa.

“Se pukee teitä oikein hyvin, sir.” Rodney sanoi ja vetäisi esiin kokovartalopeilin

naulakon takaa. “Katsokaa.”

Dow tuijotti rullatuolissa istuvaa itseään, eikä voinut kuin myöntää Rodneyn

olevan oikeassa. Lisäksi se tuntui mukavalta, aivan kuin hänen vanha sukelluspukunsa.

Se varmaan makasi Michael D. Blackin huoneessa, juuri tällaisessa samanlaisessa

vaatekaapissa, pelokkaana jossakin sen nurkassa.

Kusipää kuolisi pian. Sukelluspuvun puolesta, hän ajatteli.

Sä et saa mitään aikaan. Et mitään. Suunnittelet vaan, mutta et tee mitään.

Hän ajatteli ironisesti, hän ajatteli ironisesti.

“Lähdetään.” Hän hymähti Rodneylle peilin kautta. Palvelija tarttui tuolin

ohjaimiin.

:)

Ote virtuaaliurheilun ammattilaisten tiedotussivulta.

“Syrjittyjen Kristittyjen Kirkon kotisivujen ja Saatanan Sadististen kotisivujen

koodaajien virtuaalisota Napamanner-skenaariossa päättyi tasan 25-25. Uusintaottelu on

ensi viikonlopun aikana ja se käydään Maanalaisessa Kaupungissa, mikäli ei toisin

ilmoiteta. Mainostoimistoja kehotetaan päivittämään mainoksensa skenaarioon

sopiviksi. Ne siviilikatsojat, jotka olivat mukana Napamanner-skenaariossa, saavat

uusintalippunsa 40% alennuksella. Siviileinä Maanalaisessa kaupungissa toimivat tällä

kertaa peikot.

168

Tietokonepelien asevarustelun vastustajat eli aseistariisunnan kannattajat

kutsuvat kaikki mukaan mielenosoitukseen hei hei hei. Tällä kertaa vastustetaan

erityisesti miniydinpommien, teslamiinojen ja partikkelihermokaasujen löytymistä liian

helposti huomattavista salapaikoista...”

:)

Wiquenin bändi jammasi viinikellarissa. Se oli uudemman mallin moderni viinikellari,

jossa viinipullojen makua ja säilyvyyttä tarkkailtiin tietokoneiden avulla, ei sellainen

tyypillinen homehtunut ja kylmä loukko, jollaisiin ruumiit nakattiin elokuvissa. Nyt,

kun suurin osa viinihyllyistä oli tyhjennetty ja lämmitys päällä, se tuntui melkein

kodikkaalta.

“Rodney! Tuo Dow kuuntelemaan!” Wiquen huomasi heidät kellarin portaiden

yläpäässä. Bändi pysäytti soittonsa.

“Pitäkää kiinni, sir.” Rodney varoitti ja työnsi rullatuolin spastisesti porras

kerrallaan alas. Ne olivat onneksi vain lyhyet portaat.

“Oliko muuta, herrat?” Rodney kysyi ainaisen kohteliaasti koko bändiltä.

“Ei muuta nyt, Rodney.” Wiquen sanoi ja raaputti kitaransa kieliä mietteliäästi.

Hän oli yhtäkkiä suunnattoman apean näköinen.

“Moi.” Hurjannäköinen kosketinsoittajanainen tervehti Dowta. Muu bändi

mumisi myös jotain siihen suuntaan.

“Moi vaan kaikille.” Dow sanoi hymyillen yli-innokkaasti, niinkuin

komediasarjoissa ja mainoksissa tehdään.

“Osaatko sä soittaa mitään?” Wiquen kysyi muuttuen yhtäkkiä apeasta

levottomaksi ja alkaen napsuttelemaan sormiaan.

“Enpä erityisemmin.” Dow sanoi edelleen yli-innokkaana ja heilutteli päätään

vahvistaakseen vaikutelmaa iloisesta moniraajavammaisesta. “Mikä teidän bändin nimi

on?”

Wiquen katsoi toista kitaristia, jonka olemus viesti äärettömästä luottamuksesta

omaan asiaansa, mikä se asia sitten olikin.

“Sulamattomat Ruoantähteet.” Kitaristi sanoi.

169

“Sulamattomat Ruoantähteet?” Dow kysyi.

“Niin.”

“Se on aika tyhmä nimi.” Dow naurahti ivallisesti.

“Pidätkö meitä tyhminä?” Rumpali kimpaantui ja nousi seisomaan.

“Istu, Rey.” Kitaristi käski rumpalia, joka totteli. “Aivan, se on tyhmä nimi,

mutta niin sen täytyykin olla. Se kuvaa symbolisesti sitä, että kaikki on tyhmää.”

“Ahaa, niinpä tietysti.”

“Sitä täytyy painottaa koko ajan, ettei meitä luultaisi oikeasti tyhmiksi. Me

olemme erittäin tarkkoja julkisesta imagostamme.” Kitaristi selitti.

“Eli tarkoitat, että tyhmät ihmiset kuuntelee tyhmää musiikkia?”

“Totta kai, ja jokainen tietää olevansa tyhmä. Parempi niin kuin luulla olevansa

viisas, eikö?”

“Totta kai.” Dow sanoi päättäen samalla hetkellä, että koko bändi pitäisi ampua

heti Michael D. Blackin jälkeen.

“Mullakin on joskus vaikeuksia saada vaatteita päälle.” Wiquen sanoi yhtäkkiä

Dowlle, kumartui häntä kohti ja kuiskasi: “En ole kertonut heille, mutta he ovat kaikki

minun kloonejani. Miten luulet, että me muuten soitettaisiin näin hyvin yhteen?”

“Mitä?”

“Kaikki menee aina väärinpäin sen jälkeen, kun syö pähkinäjäätelöä.” Wiquen

sanoi vetäytyen pois hänen läheltään. “Ajattelin vain, kun sinulla on kaikki vaatteet

oikein päin päällä.”

Hän ei saanut jutun juonesta kiinni.

“Pähkinäjäätelöä?” Hän sanoi kysyvällä äänensävyllä.

“Varsinkin silloin, kun sekoittaa siihen kaakaota ja sitä yhtä huumetta, mikä sen

nimi olikaan... No kuitenkin, silloin ei saa mitään tehtyä oikeinpäin. Tulee sellainen

hankala olo.”

Huumetta jäätelöön sekoitettuna? Indien jutut siitä, että puolella maailmaa on

jokin mielisairaus, alkoivat tuntua aika uskottavilta, kun tutustui hänen perheeseensä.

Indien jutuista hänen mieleensä juolahtikin

“Mihin Indie lähti?”

“Mitä sä siitä haluat?!” Rey kimpaantui.

170

“Rauhoitu, Rey.” Kitaristi sanoi.

“Mä haluan tietää, mitä se haluaa Indiestä! Se aikoo raiskata sen!”

“Haista paska.”

“Haista itse!”

“Ei rammat ketään raiskaa.”

“Ei niistä tiedä!”

“Vittu sä oot tyhmä jätkä!”

“Itse haet iltaseurasi kuolinilmoituksista!”

“Sanoo mies, joka nauhoittaa vaippamainoksia!”

“Vittu rauha! Rauha!” Kosketinsoittajanainen karjui. “Jos ette lopeta

tappelemista, häivyn täältä!”

“Mä lähden tästä paskabändistä.” Rey sanoi ja istui alas.

“Sitä ennen me potkitaan sut pois ja erotaan itse!”

Wiquen yritti muistella välikohtauksesta välittämättä.

“Se lähti käväisemään, en oikein tiedä... ostoksilla ehkä. Kyllä se tulee takaisin...

Joko me soitetaan jotain?”

Dow kohautti olkapäitään.

“Ok. Soitetaan.” Kitaristi sanoi.

Niin Dow sitten kuunteli Sulamattomien Ruoantähteiden mitäänsanomatonta

jammailua tuijottaen tyhjällä mielellä rumpusettiä. Joku oli kiinnittänyt höyhenen hi-

hattiin. Sitä hän tuijotti enimmäkseen.

Hän mietti: Jos sinulla on ladattu ase rullatuolin alla, sitä on käytettävä.

:)

Michael D. Black kohotti kuntoaan ajamalla ympäri valtavan huoneensa legolevyistä

tehtyjä mattoja polkuautollaan ja lueskeli samalla ratin päällä olevasta monitorista

nettilehteä, joka esitteli netissä ilmestyviä nettilehtiä.

Hänen yksityiset juorutoimittajansa nuo hyeenan ja ihmisen sekoitukset;

biorobotit, jotka oli ohjelmoitu seuraamaan julkkiksia minne tahansa he menivätkin ja

keksimään heistä vääristeltyjä tarinoita nukkuivat kissamaiset raajansa levällään hänen

171

vuoteensa satiinilakanoilla (automaattikamerat silti yhä päällä).

Michael huokaisi, nousi polkuautostaan ja napsautti sormiaan.

Puhelinhologrammi ilmestyi hänen käteensä ja hän näppäili numeron [hänen ei olisi

oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, minne haluaa soittaa, ja huoneiston

tietokone olisi yhdistänyt hänet sinne suoraan, mutta hänestä oli joskus mukava pitää

puhelimen luuria (edes hologrammi-sellaista) korvaansa vasten].

Hän soitti tapansa mukaan maksulliseen Julkkispalvelupuhelimeen, joka antoi

käytännöllisiä käytösohjeita julkisuuden henkilöille. Tämän päivän automaattiviesti oli

tällainen:

“Tyhmyys on tämän viikon muotia ja idioottimaisuus on IN. Tehkää tyhmiä

juttuja ja mokailkaa. Tutustukaa myös Autistien Aivomyrsky-sivuihin ja uskonnollisiin

ääriliikkeisiin, erityisesti jeesusmanisteihin, joka on aivan must! Lahko uskoo Jeesus-

Man-sarjan olevan jumalan meille lähettämä uusi raamattu. Nauhoittakaa sarjan osia,

keskustelkaa niiden sanomasta ja valaistukaa! Erinomainen sponsorisopimus! “

Useimmat uskonnolliset ryhmät olivat huomanneet, että kun julkkis (esim. TV-

tähti) kääntyi heidän uskonsa kannattajaksi, he saivat moninkertaisesti jäseniä ja yleistä

kiinnostusta julkkiksen fanijoukolta. Julkkisjäsen lahkossa oli mahtavaa mainosta ja

luonnollisesti selkeä imagonkohotus. Monet lahkot olivat alkaneet tarjota julkkiksille

sponsorisopimuksia: kun julkkis kertoi kääntyneensä jeesusmanistiksi, jeesusmanistit

maksoivat julkkikselle selvää rahaa jokaisesta haastattelusta, jossa hän mainitsi

kuulumisestaan lahkoon (haastatteluja satoi kuin saavista kaataen, kun ilmoitti tulleensa

uskoon) ja provision jokaisesta uudesta jäsenestä, jonka julkkis lahkon suojiin toi.

Michael kuului katoliseen kirkkoon. Se maksoi parhaiten.

“Myös isot aataminomenat on nyt IN! Korostakaa aataminomenaanne meikeillä

tai hankkikaa uusi sellainen plastiikkakirurgiltanne!”

“Kiitos.” Michael sanoi automaatille. Juorutoimittajat heräsivät unestaan

kuullessaan herransa puhuvan ja vaativat heti lisätietoa.

:)

Verkon tabloiditoimittajilla oli maailman ammattimaisin asenne toimittamiseen. He

172

kirjoittivat juttunsa lennosta reisiin upotettujen sanakirjageneraattorien avulla, ottivat

valokuvat haastateltavista heidän ruumiidensa sisään työnnetyillä kuitumikroskoopeilla

ja seurasivat heitä yötä päivää maata kiertävällä radalla olevilla superteleskoopeilla.

Jokainen julkkiksen iholta irronnut ihosolu tallennettiin toimitustietokoneen itseään

kasvattavaan kennomuistiin, joka kloonasi niistä joutessaan skandaaleja ja

gangsteritakkeja - syyt jälkimmäisenä mainittujen synnyttämiseen olivat edelleen tiukan

tieteellisen tutkimuksen ja löysän pseudotieteellisen väittelyn kohteena.

Toimittajat olivat tiukkoja ja tunteettomia tappajia, sillä heidät koulutettiin

ammattiinsa kuin muinaiset ninjat kaukoidän suuruuden aikoina. He soluttautuivat

sisään mihin tahansa, hiipivät varjoissa vailla pelkoa ja vaanivat valtioiden päämiehiä

WC-pöntöissä. He tulivat nukkumaan viereesi ja nauhoittivat, kun puhuit unissasi; he

hypnotisoivat sinut ja saivat sinut tekemään ne perverssit teot, joista olivat jo

aikaisemmin kirjoittaneet paljastusjutun yksinoikeudella.

Heidän juttujensa aiheita olivat raskaana olevien narkkarihuorien tyttöystävien

mustasukkaiset salaiset rakastajattaret, jotka olivat aina sukupuolenvaihtoleikkausta

odottavia transvestiitteja. Nämä onnettomat he räjäyttivät anarkistiterroristien

suosiollisella avustuksella ilmaan keskellä kaupunkia juuri itsenäisyyspäiväparaatin

aikaan ja outoihin asentoihin jääneistä silpoutuneista ruumiista otetut valokuvat pääsivät

etusivulle.

He matkustivat ensimmäisessä luokassa maailman kriisikeskuksiin seuraamaan,

kuinka nälänhädästä kärsivät lapset siirtyivät kannibalismiin ja söivät äitinsä kuin

hämähäkit. Tämä ei vielä ketään liikauttanut, mutta sitten kun lapset alkoivat kulkea

kahdeksalla jalalla ja kehrätä verkkoja, YK-joukot nousivat maihin ja polttivat nuo

epäsikiömutantit liekinheittimin. Toimittajat raportoivat traagisista tapahtumista

reaaliajassa loistohotellin kattohuoneistosta ja lensivät ensimmäisessä luokassa takaisin

kotimaahansa tekemään pientä täytejuttua ammattilaisalkoholisteista, jotka olivat

eksyneet viikoksi vihannespuotiin ja lähettivät huvikseen nuortenlehtiin satoja naiiveja

valituskirjeitä nimimerkillä “Yx vaan”.

Mikä on tämän tarinan opetus? Ei kannata vittuilla tabloiditoimittajille.

:)

173

Leivässä oli hometta. Mutta se ei ollut tavallista hometta, se oli homeen seuraava

muoto. Leipään oli jo kasvamassa sienirihmastoa. Se oli sellaista luxus-hometta, joihin

vain rikkailla on varaa. Geenimuunneltu home oli nykyään suuri gourmet-herkku.

Dow heitti homeherkun tyhjään roskikseen. Se kolahti pohjaan ontosti.

“Otatko lisää homeleipää?” Wiquen kysyi kolistellen yksityisellä

kylmäkaapillaan, jossa ei ollut kylmyyttä sen enempää kuin muuallakaan. Bändin

jammailun jälkeen Wiquen oli halunnut esitellä Dowlle oman huoneensa talon itäsiiven

toisessa kerroksessa ja Dow oli suostunut esittelyyn yhtä välinpitämättömästi kuin

muihinkin ehdotuksiin viime päivien aikana.

“Ei kiitos.” Dow sanoi ja kiinnitti huomiota Wiquenin huoneen epätavallisiin

piirteisiin, kuten hänellä oli tapana tehdä. Huone oli kuin kopio eräistä television

ruokaohjelmista, joissa esiintyi taikuri kokkina.

Taikuriruokaohjelmat olivat kova sana nykyään, kuten muutkin

yhdistelmäohjelmat: Pellehaastattelut, akrobaattikääpiöiden urheilumakasiinit ja

tulennielijä-talkshowt. Perinteisen sirkuslaisuuden kadottua melkein tyystin

modernimpien viihdykkeiden tieltä oli pakko keksiä jotain tilalle, kun ainoassa vielä

toimivassa sirkuksessa oli niin korkeat pääsyvaatimukset että kääk! Piti olla yli

kolmimetrinen, parrakas nainen ja heitellä moottorisahoja jaloillaan, ennen kuin

sirkuksen johdossa edes harkittiin kyseisen henkilön ottamista mukaan

kiertueohjelmistoon. Kääpiökoripallo oli asia erikseen, mutta sitä oli aivan turha mainita

kenellekään kääpiöt eivät pitäneet siitä että niitä pomputeltiin.

Wiquen nosteli kaapeista ruokaa, mausteita ja mitta-astioita marmoriselle

baaripöydälle, joka kiersi puolet huoneesta ja selitti: “Jos sekoittaa tiettyjä tuiki

tavallisia elintarvikkeita millilitralleen oikeassa suhteessa, niin niistä saa aikaan

rankempaa ainetta kuin LSD ja heroiini yhteensä. Ja parasta on se, ettei...” Wiquen piti

luovan tauon miettien miten asian ilmaisisi. “Ettei niistä tule sivuvaikutuksia!”

“Kiehtovaa.” Dow sanoi ja kokeili taas aseensa kahvaa.

“Katsopas, hän sekoittaa hieman kaakaota ja kahvia ja tätä maustetta. Mitä tämä

olikaan?”

“Tuoksuu mintulle.”

174

“Kai hän on minttua sitten... näin, ja sitten vain sekoitetaan.”

Wiquen sekoitti pitkän tovin. Aina kun hän näytti lopettavan, hän aloittikin

uudelleen, kuin varmistaakseen vielä kerran, että aineet tosiaan olivat sekaisin.

“Entä sitten?” Dow kysyi, kun Wiquen viimein laski lusikan kädestään.

“Keitetään noin kymmenen minuuttia, sekoitetaan rasvattomaan maitoon ja

juodaan. Tulee tosi kaatonen trippi. Kannattaa kokeilla kokeeksi.” Wiquen sanoi ja

kaatoi sotkun höyrykeittimeen.

Hetkinen... Höyrykeittimeen? Dow hieroi otsaansa ja yritti käynnistää

jonkinlaista ajatusvirtaa, joka pitäisi aivot kiireisinä, etteivät ne vain saisi vaikutteita

Wiquenia ympäröivästä hulluuden ilmapiiristä.

“Haluatko kuulla vitsin?” Wiquen kysyi koputellen höyrykeitintään

hermostuneena. “Okei, mitä yhteistä on keskuspuiston suihkulähteessä olevalla

marmorilaatalla ja Lontoon kellolla?”

“En tiedä. Mitä?”

“Ne mainitaan samassa vitsissä!”

“Ai.”

“Minä käsitin vitsin heti, kun kuulin sen. En muista enää missä. Jotkin juhlat

kaukana tuollapäin...” Wiquen mumisi itsekseen pitkän tovin. Dow oli erottavinaan

sanat ’onkimato’ ja ’laivasto’ useita kertoja. Merivartiosto taidettiin myös mainita.

“Eikös nyt ole jo mennyt kymmenen minuuttia?” Dow kysyi tuijottaen katosta

roikkuvaa digitaalikelloa, jonka numerot välkkyivät eri väreissä ja muodoissa

pitääkseen yllä kellonkatselijan mielenkiintoa.

“Jooh... “ Wiquen puuskahti. “Minä ihan unohdin. Yleensä minä laitan ajastimen

soimaan kymmenen minuutin päästä. Unohdin sen nyt.”

“Siitä keitoksesta ei sitten tainnut tulla mitään?”

“Ei.” Wiquen sanoi, sammutti keittimen ja kaatoi sotkun tiskialtaaseen.

“Täällähän sinä olet!” Indie huudahti ovelta taktisesti samaan aikaan, kun

Wiquen avasi vesihanan huuhdellakseen altaan.

“Täällä olen.” Dow totesi puoliääneen, eikä hämmästynyt nähdessään Indien yllä

nyt jonkinlaista neoviktoriaanista tyyliä olevan miesten puvun.

“Kävin ostoksilla iltaa varten. Minusta on hauska tehdä joskus ostoksia ihan

175

yksinäni. Nyt menen jonnekin muualle, tuletko mukaan?”

“Mene hänen mukaansa.” Wiquen käski äkkiä. “Minä menen suihkuun.”

Indie tarttui rullatuoliin.

“Se on pilannut aivonsa noilla elintarvikehuumeillaan. Kerran se luuli, että kun

se sammuttaa radion, niin lähetys loppuu kaikille muillekin. Yritin koko päivän selittää

sille, ettei se ole niin ja ajelutin sitä ympäri kaupunkia radioliikkeestä toiseen, mutta ei

se alkanut uskomaan eikä seuraavana päivänä edes muistanut koko tapauksesta mitään.

Sitten yhden kerran se yritti tehdä pizzan ihan itse, alusta loppuun! Teki taikinan ja

kaikki, mutta sekoitti tomaattikastikkeen ja lihan ja juuston taikinan sisään! Ei se

tajunnut, että ne lisätään vasta sen päälle! Täyspöpi, mutta yritä kestää.”

Dow pystyi vain myöntymään hiljaa.

“Hei, mä oon muusikko! Ei mun tartte osata laskee kun neljään!” Wiquen huusi

suihkuun mennessään.

“Mitä se sanoi?” Dow kysyi.

“Lauleskelee kai jotain omia biisejään suihkussa... Hei, nyt mä muistin yhden

kolmannenkin sekojutun, mitä se teki kerran. Se sekoitti yhteen kulhoon kaiken, mistä

se pitää: Karkit, jäätelöt, limonadit, kaakaot, keksit, perunalastut, ihan kaikki! Se

ajatteli, että sillä tavoin saa aikaan maailman parasta juomaa! Kyllä se sitä innokkaasti

joikin, vaikka se maistui ihan oksennukselle, kun itse maistelin. Siltä se kyllä näyttikin.”

:)

Kun Dow ja Indie siirtyivät takaisin maanpinnalle, portilta ilmoitettiin, että sisään on

pyrkimässä pakettirekka, joka haluaisi esitellä tuotteitaan.

“Mennään katsomaan.” Indie tarttui Down käsinojaan.

“Älkää menkö, se on ansa!” Huusi Michael sisäpuhelimesta.

“Eikä ole, joku myyntiesittelijä.” Indie sanoi.

“Se on se murhaaja, se tulee naamioituneena!”

“Pysy sinä huoneessasi henkivartijoidesi seurassa, minä ainakin menen

katsomaan.”

“Se tappaa meidät! Älä mene!”

176

Portti avattiin ja tyylikkäästi maalattu pakettirekka pysähtyi oven eteen. Sen

kyljessä luki isoin kirjaimin:

KAIKKI TAIDE ON TEKOTAIDETTA

“Mitä tämä on?” Indie kysyi rekalta. Ohjaamon ovi avautui ja trendikkäästi

pukeutunut vaaleatukkainen nainen hypähti alas vastaamaan rekan puolesta.

“Iltaa! Yindi Black, oletan.” Nainen tervehti Indietä.

“Aivan oikein. Mitä tämä on?”

“Tämä on Jalos-Gallerian Kaikki taide on tekotaidetta-teemalla ovelta-ovelle

kiertävä taidenäyttely! Minun nimeni on Shirley, olen tämän taidenäyttelyn virallinen

esittelijä.”

“Kiertävä taidenäyttely, Dow! Eikö olekin IN?” Indie ihasteli.

“Joo, tottakai. Dow Winslow.” Dow nosti naiselle kättä.

“No, mitä teiltä löytyy?” Indie kysyi innoissaan.

“Löytyy vaikka mitä!” Shirley otti kaukosäätimen trendikkään asunsa taskusta ja

pakettirekan lava muuttui napinpainalluksella avonaiseksi taidehalliksi.

Tunnelmamusiikki alkoi soimaan, portaat laskeutuivat maahan ja robotti laskeutui

tarjoilemaan shampanjaa. “On muotoon puristettua pullohiekkataidetta ja muotoon

puristamatonta silikoniveistosta... Ja tauluja tietenkin, katsokaapa esimerkiksi tätä -”

Shirley nousi portaat ylös ja osoitti uhmakkaan kunnioittavasti yhtä tauluista. “Tämä!

Tämä on Maurilin Dogarrin Keskeneräinen!”

Dow rullasi lähemmäksi Indien vierelle. “Sehän on keskeneräinen.” Hän

kuiskasi Indielle.

“Nimensä veroinen, eikö totta?” Indie sanoi takaisin. “Entä tämä?” Hän nousi

lavalle shampanjaa maistellen ja osoitti toista taulua, jonka pohja oli tehty

valokaapelista ja lasimurskasta.

“Se on Maurilin veljen, Rigmond Dogarrin, uusin työ: Media.”

“Media. Yksinkertainen ja epäkaupallinen nimi. Pidän siitä.”

“Ni-iin! Huomatkaa, kuinka se kuvaa hienolla tavalla median suhdetta ihmiseen,

ihmisen suhdetta mediaan, median suhdetta itseensä -”

177

“Minusta se näyttää pelkältä tavalliselta sekasotkulta.” Dow sanoi.

“Niin, aivan!” Shirley jatkoi hämmentymättä. “Tästäkään maalauksesta ei saa

mistään kiinni, koska mikään ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Kaikki tekniikat, niin

siveltimenvedot kuin kaiverruksetkin, menevät ristiin kuin kanavien loputon

ohjelmatarjonta! Voi seurata yhtä viivaa, mutta yhtäkkiä se muuttuukin aivan toiseksi ja

haarautuu lukuisiksi muiksi ja -”

“Minusta se näyttää yhä pelkältä sekasotkulta.” Dow toisti. “Mutta minähän

olenkin vain entinen hengenpelastaja.”

“Mutta olet aivan oikeassa, sekasotku se on! Kaikkien taidelajien

yhteensovitelma ilman sisältöä, syvyyttä tai merkitystä! Sitä on media nykyään ja sitä

on taide nykyään, pirstoutunutta sekasotkua! Karkeissakaan ei ole enää jauhetta sisällä!

Kyllä Rigmond on nero!” Shirley innostui tosissaan.

“Tämä on hieno! Haluan sen! Paljonko tämä maksaa?” Shirleyn innostus tarttui

Indieen, mikä oli ollut Shirleyn tarkoituskin.

“Yhdeksäntuhattayhdeksänsataa.” Shirley luetteli numerot rauhoituttuaan.

“Toimittakaa se tähän osoitteseen huomiseksi.” Indie sanoi ja tuli alas lavalta.

“Ettekö ota hieman lisää shampanjaa?”

“Kiitos, mutta meidän täytyy nyt mennä jonnekin muualle, mutta tulkaa toki

toistekin!”

“Varmasti! Näkemiin!” Shirley sanoi, sulki rekan ja oli jo saman tien ajamassa

pois pihasta.

“Sepä oli pikainen taidenäyttely.” Dow totesi.

“Nopeus on valttia.” Indie heitti tyhjän shampanjalasin sirpaleiksi seinään.

“Hieno taulu, en malta odottaa, että saan sen huomiseksi seinälle!”

“Miksi et ottanut sitä nyt, sehän oli sinulla jo kädessä?”

“Ovelta ovelle -kauppiailta ostaminen on hirvittävän epämuodikasta.

Kuljetusyhtiön teleportti hoitaa sen kyllä tänne.”

Talon valvontakameroissa olevat kaiuttimet soittivat yhtäkkiä lyhyen sävelmän.

“Ahaa, illallinen on valmis. Mennään, tunnen jo grillin tuoksun!”

:)

178

Ote yliopiston vaihtoehtohistorian oppikirjasta: (Huom! Oikeasti oppikirjoista

puuttuivat kaikki välimerkit, koska lähitulevaisuudessa niiden katsottiin hidastavan

lukemista, mutta tietokone on lisännyt ne tähän lähimenneisyyden lukijoita lämmöllä

ajatellen).

Heinäkuun lopussa vuonna 2002 tehtiin maailmankongressin

huippukokouksessa johtopäätös, ja kaiken lisäksi aivan oikea johtopäätös: ihmiskunnan

lähitulevaisuus tulisi olemaan naiivia partiopoikaleikkiä.

Tämä oikeaan osunut johtopäätös johtui suurelta osin siitä, että maailman

silloisesta noin kuusimiljardisesta väestöstä viisi ja puoli miljardia oli Star Sect-faneja,

erityisesti uuden Star Sect: The Last Generationstation -sarjan faneja, joka oli niin

hieno ja upea (ja erityisesti tapahtumarikas) scifi-sarja, ettei siitä kerta kaikkiaan voinut

olla pitämättä. Jokainen kuva oli niin kaunis, jokainen vuorosana niin huolellisen

älykkäästi kirjoitettu, jokainen näyttelijä niin sopivassa roolissa... Eikä mikään ihme,

sillä olihan sarjaa käsikirjoittavaan supertietokoneeseen ladattu yli neljäntuhannen

huippukirjailijan ja käsikirjoittajan virtuaalipersoonat (värikkäässä joukossa mm.

sellaisiakin kuin Shakespeare, Twain, Verne, Defoe ja Nietche; joukko, joka pystyi

kokoamaan eeppisiä loistojuonia mitä typerimmistäkin ideoista) ja sarjaa

hyperrealistisena tietokoneanimaationa toteuttavaan toiseen supertietokoneeseen oli

ladattu maailman parhaimpia näyttelijöitä, lavastajia, valaisijoita, ohjaajia, kriitikoita,

koomikoita, muotisuunnittelijoita ym. alansa huippuja, jotka yhdessä huolehtivat siitä,

että kaikki oli jaksosta toiseen täydellistä ei siis mikään ihme, että sarja kahmi jatkuvasti

jos jonkinlaisia palkintoja Oscareista ja Nobeleista lähtien.

SS TLG:n budjetti oli kahdeksan miljardia yksikköä yhtä jaksoa kohti, vaikka ne

rahat menivätkin yleensä kokonaisuudessaan yhtiön lakimiehille, koska

supertietokoneethan tekivät työtä yötä päivää ilman palkkaa ja sarjasta nähtiin uusi

jakso joka kolmas tunti.

Vaikuttavina tekijöinä siihen, että sarjasta päätettiin tehdä todellisuutta, olivat myös

upouudet keksinnöt (mm. teleportaatio ja poimuajo), jotka tekivät todellisuudessa

mahdolliseksi melkein kaiken sen, mitä tapahtui kyseisessä sarjassakin. Tulevaisuus oli

179

täysin mahdollista rakentaa kyseisen TV-sarjan uusutopistisen mallin mukaan (sarjahan

kertoi nimensä mukaisesti ihmisten viimeisestä sukupolvesta, Tähtilahkosta, joka asutti

valtavaa, jonkin muinaisen, kadonneen lajin rakentamaa avaruusasemakeskusta ja levitti

kommunismin ja new agen ilosanomaa muille asemalle saapuville oudoille ja

mielenkiintoisille matkaajille).

Ja niin päätettiin tehdä, koska suurin osa ihmisistä niin halusi. Sehän oli

loppujen lopuksi se täydellinen unelmamaailma, johon pyrittiin.

Vuonna 2005 lähti maata kiertävältä avaruusasemalta ulkoavaruuteen

ensimmäinen täysin Star Sect -mallin mukaan rakennettu avaruusalus, jonka nimeksi

annettiin (totta kai) Enderprise. Ja jo muutama vuosi myöhemmin, tarkemmin sanoen

2010, rakennettiin ensimmäinen pysyvä avaruusasema aurinkoa kiertävälle radalle. Sen

nimeksi tuli Cheap Space 1, vaikka se muistuttikin ulkomuodoltaan (ja monilta

muiltakin osiltaan) erään toisen, lähimenneisyydessä suositun arabialaisen TV-sarjan,

Bagdad 2001:n, Sheraton-avaruusasemahotellia (huhuttiin myös, että SS TLG olisikin

oikeasti kyseisen sarjan uskonpuhdistettu versio).

Sarjan suosio kuitenkin laski, kuten on tapana käydä. Ihmiset kiinnostuivat

muunlaisista sarjoista (mm. Jeesus-manista, jota pidettiin huonona Star Sect -kopiona

siihen asti, kunnes selvisi, että Star Sect oli ollut huono Dark Father -sarjan kopiosarja,

joka taas oli ollut huono kopio eräästä vielä varhaisemmasta sarjasta jne.) ja katsoivat

niitä, koska eihän todellisuus ollut kiinnostavaa. Todellisuus oli ollut pitkän aikaa yhtä

out kuin avaruus.

Vaaleanpunaiset potkupuvut sekä suipot pallokorvat vaihtuivat pikkuhiljaa

uuteen muotiin (mm. B2001:den asusteet alkoivat mennä yhtäkkiä kaupaksi Afrikassa),

eikä vaaleanpunaisia potkupukuja juuri käytetty enää muualla kuin NASA:ssa ja

Median armeijan pääesikunnassa.

Todelliset lahkolaiset vetäytyivät Alaskaan perustettuun Star Sect -siirtokuntaan

odottamaan, että sarja tulisi uudelleen muotiin, sillä jonain päivänä se taatusti tulisi.

:)

Armeijan pääesikunnan avaruustutkimuskeskuksen uloin tutkasatelliitti lähetti

180

hälyttäviä tietoja: Se piipitti.

“Sieltä on siis todella tulossa jotain?” Tutkimuskeskuksen päällikkö, kenraali

Rocht, kysyi varmistukseksi tutka-aseman alipäälliköltä.

“Kyllä, jotain todella isoa, eikä se ole maata uhkaava meteori tällä kertaa.

Hetkinen, saan juuri uutta tietoa... Kyllä, se on vieraan rodun avaruuslaivasto.”

Alipäällikkö varmisti ja naputteli tutkamonitoria, jonka uuden päivityksen reunassa

näkyi suuri tutkapiste.

Rocht nyökkäsi. “Ja se on tulossa suoraan tänne, eikä vain menossa ohi?” Hän

kysyi.

“Aivan. Arvioisin, että jos ne jatkavat tuolla nopeudella, niin ne ovat

ylihuomenna täällä.”

“Mikäs tuo on? Tuleeko sieltä toinenkin laivasto?” Kenraali Rocht kysyi ja

osoitti toista samannäköistä tutkapistettä, joka tuli esiin uudessa päivityksessä.

“Tuo... Ei, se ei ole toinen laivasto. Se on yksi avaruuslaiva, joka on melkein

samankokoinen kuin tuo koko toinen laivasto. Samaa kokoluokkaa kuin meidän

kuumme, mutta enemmän pitkulaisempi. Sekin tulee suoraan maata kohti.”

Kenraali Rocht istuutui tuolilleen huultaan pureskellen ja naputteli hetken

kommunikaattoriaan.

“Mitä sanomme kansalle?” Alipäällikkö kysyi.

“Kiellämme kaiken, kuten aina ennenkin. Silloin 50-luvulla, aah, vanhalla

kunnon 50-luvulla, jolloin kaikki oli paremmin! Kokeilimme kosmisella kepillä

ihmismielen jäätä ja huomasimme, että se hajoaa pienestä töytäyksestä...” Kenraali

vajosi nostalgiaan.

“Ennen se ehkä onnistui, kun tuli alus tai pari käymään jossain syrjäseudulla,

mutta ei enää.” Alipäällikkö sanoi. “Ylihuomenna meillä saattaa olla parvi leijuvia

kiekkoja joka puolella Mediaa ja uusi pitkulainen kuu taivaalla. Kansa ei usko, jos me

kiellämme kaiken.”

“Ehkä ne vain ajavat ohi, kuten aina ennenkin. Niin kuin silloin vanhalla kunnon

50-luvulla...”

“Mutta entä jos eivät? Olisi parasta kertoa, että säilytämme uskottavuutemme.”

“Noh, katsotaan sitten. Jos ne vielä huomenillalla tulevat suoraan kohti, niin

181

teemme virallisen ilmoituksen.”

“Mistä?”

“Avaruusoliot tulevat.”

“Ah, niinpä tietysti! Mutta hei, eikö tämä ole nähty jo tuhat kertaa aiemmin?”

“Totta helvetissä.” Kenraali sanoi ja kaivoi sormellaan pallokorvaansa (vasen oli

pallo, oikea suippo).

:)

Ilma oli oudon viileä. Illallinen tarjoiltiin katoksellisella ja tunnelmavalaistulla uima-

altaalla, jonka tyynenä seisova bakteeriton neste heijasti tähtitaivasta ja talon yllä

loistavaa täysikuuta kuin peili.

Altaan reunalle oli katettu pitkä pöytä, jolle palvelijat kantoivat

shampanjapulloja ja grillivartaita kuin tulossa olisi suuremmatkin juhlat.

Valvontakameroiden kaiuttimista kuului letkeää muzakia.

“Voit hypätä altaaseen vaikka suoraan parvekkeelta aamulla, jos uskallat.” Indie

sanoi Dowlle, joka tuijotti veden pintakimallusta kuin hypnotisoituna.

“Mitä?”

“Voit hypätä -”

“Ai, kuulin minä... olin vain ajatuksissani.”

“Mennään pöytään.” Indie sanoi ja työnsi Down tyhjälle paikalle, joka oli jätetty

pöydän päädyn oikealle puolelle. Indie istuutui häntä vastapäätä ja alkoi puhdistaa

vartaita niihin työnnetystä keinolihasta.

Dow seurasi esimerkkiä hetken ruokia vertailtuaan. Hän valitsi lautaselleen

grillivartaan, joka vaikutti aidolta lihalta ja mutusti sitä mietteliäänä.

“Mitä ajattelet? Tai odotas, miten sitä sanottiinkaan... Perhosia ajatuksistasi?”

Indie kysyi.

“Täällä on oudon viileää.” Dow sanoi ja laski puhtaaksi nuolemansa muovitikun

lautaselle. “Onhan tämä vuoristoa ja nyt on ilta, mutta ei täällä siltikään näin viileää

pitäisi olla.”

“Johtuu kai noista lampuista, nehän ovat kylmälamppuja.”

182

“Tosiaan... “ Dow naurahti. Sehän oli ollut aivan itsestään selvää.

Itsestäänselvyyksiä pitää niin itsestään selvinä, ettei niihin kiinnitä huomiota.

“Grilliruokaa?” Michael käveli pöytään henkivartijoidensa saattamana. “Kuka

keksi tehdä grilliruokaa illalliseksi?” Hän kysyi istuessaan alas pöydän päätyyn, Indien

ja Down väliin. Henkivartijat valitsivat myös omat paikkansa, istuutuivat, riisuivat

kypäränsä ja alkoivat ahmia.

“Ajattelin, että Dow pitäisi tästä. Eikös siellä rannalla aina ole aina tällaisia...

grillipartyjä?”

“Joskus.” Dow sanoi välinpitämättömästi ja otti uuden vartaan. Hänellä oli

oikeastaan hillitön nälkä, mutta jostain syystä hänen vatsansa ei ollut kertonut siitä.

“Minä otan vain tavallisen keittoni.” Michael sanoi. Taaempana uima-

allaskatoksen ulkopuolella seisova hovimestari heräsi eloon ja valutti pöydällä olevasta,

itämaiselta vesipiipulta näyttävästä laitteesta höyryävää, oranssia keittoa syvälle

lautaselle. Hän laittoi lautasen Michaelin eteen ja meni taas taaemmaksi seisomaan.

Kaikki söivät ja joivat muzakin tahtia seuraamatta.

Dow kaatoi lasinsa uudelleen täyteen shampanjaa ja kokeili tummaa

dippikastiketta, jota oli sekoitinkulhossa (dippikastike ei päässyt kovettumaan, kun

kulhon sivuilla olevat vispilät sekoittivat sitä koko ajan).

“Taidat pitää koirasta.” Indie sanoi. Dow ihmetteli, oliko Indie sanonut sen

hänelle.

“Sellaisia herkkuja et ole tainnut ennen syödäkään.” Indie jatkoi. “Se on vaalea

liha on labradorinnoutajaa ja se tummempi palatsikoiraa, sellaista ihan pientä... “ Hän

näytti sormillaan, kuinka pientä.

Dow yökkäsi lihapalan pois suustaan. “Koiranlihaa?!” Hän kysyi järkyttyneenä.

Koirathan olivat rauhoitettuja ja kuolemassa sukupuuttoon!

“Eikö se ole hyvää...? Käskin kokkimme tilata sitä ihan tätä iltaa varten.”

Nyt saatana riitti, Dow ajatteli raivostuneena. Hän ojensi kätensä rullatuolin alle

ottaakseen aseensa ja käyttääkseen sitä ensin Michaeliin ja sitten Indieen. Muiden

järjestyksellä ei ollut väliä.

Juuri kun hän sai aseesta otteen sormillaan, valvontakameroiden kaiuttimista

183

kuului hälytysmerkki: kahden jaksoissa toistuva korkea vingunta. Dow hätkähti ja

vetäisi kätensä nopeasti takaisin rullatuolin käsinojalle. Oliko hän paljastunut?

Henkivartijat kerääntyivät salamana muuriksi Michaelin ympärille vetäen

samalla kypäröitä päähänsä ja naksautellen ionikäsiaseidensa latureita päälle.

“Mitä tapahtuu?” Henkivartiokaartin johtaja puhui rannekkeeseensa. Dow odotti

vastausta valmiina toimimaan.

“Yläpuolellanne sektorin 11 metsikössä kaksi hiiviskelijää.” Valvontakameroista

kuului. “Sensorit eivät havainneet heitä aiemmin, koska heillä oli hologrammipeite

päällään, mutta rakentamamme viidakkoansat eliminoivat tunkeilijat hetki sitten.

Lähetin Spaillen ja Nadakon hakemaan heitä.”

“Mitä on tekeillä?” Indie kysyi. Hän jatkoi syömistään kuin mitään ei olisi

tapahtunut. Dow vilkuili ympärilleen paniikkiansa peitellen.

“Tunkeilijoita, mutta heidät on hoideltu, vai mitä?” Michael kysyi

henkivartiokaartilta.

“Vaara on ohi, tunkeilijat on eliminoitu. Heitä tuodaan juuri tutkittaviksi.”

Henkivartijoiden johtaja vastasi. Muuri Michaelin ympärillä hajaantui hiljalleen ja

ionipistooleista ja -kivääreistä kuuluva surina katkesi kuin yhteisestä merkistä.

Pian kaksi mellakkapoliisin pukua muistuttaviin asuihin sonnustautunutta

vartijaa raahasi uima-allaskatoksen laidalle kaksi ruumissäkkiä. Michael pyyhki suunsa

serviettiin ja raahautui katsomaan, mitä ruumissäkit sisälsivät.

Dow tuijotti olkansa yli, kun Michael tutki ruumiita vartijoiden kanssa. Indie ei

kiinnittänyt heihin juuri huomiota, vaan jatkoi ruokailuaan.

“Mafiako minut nyt haluaa tappaa?!” Michael kiljaisi, kun ruumiiden lompakot

esiin kaivanut vartija näytti niitä hänelle. Henkivartijat rauhoittelivat Michaelia

lupaamalla, ettei hiuskaan katkeaisi hänen päästään niin kauan kuin he olisivat hänen

suojanaan.

Wiquen ilmestyi yhtäkkiä uima-altaan toiselle puolelle koristepusikon takaa.

“Mitä ihmettä täällä villissä vuoristossa on tekeillä?!” Hän huusi altaan yli.

“Tule grillipartyihin!” Indie huusi takaisin. “Ja sinä myös, Michael! Anna

vartijoiden hoitaa työnsä, siitä niille maksetaan!”

“Minun täytyy soittaa Mainosmestarille.” Michael sanoi hätäillen ja valitsi

184

yhden viestirannekkeen, joita henkivartijat heti ojensivat hänelle.

“Mitä siellä on tekeillä?!” Wiquen huusi uudelleen.

“Tule pöytään, niin kerron!” Indie huusi. Sitten hän kääntyi Down puoleen, joka

odotti yhä järkytyksensä tasaantumista. “Mihin me jäimmekään?”

“Emme kai -”

“Koiranliha, siitähän minä kysyin. No, maistuuko?”

“Täytyy myöntää, että olen hieman järkyttynyt, sillä en tiennyt syöväni

rauhoitettua eläintä... “ Dow sanoi totuudenmukaisesti ja siemaisi shampanjaa kuivaan

suuhunsa.

“Ai... jos niin on, olen pahoillani, että järkytin.” Indie sanoi ja tarttui Down

ranteeseen. “Annatko anteeksi?”

“Selvä, saat anteeksi.” Dow sanoi ja veti kätensä pois. “Olisit kyllä saanut kertoa

hieman aikaisemmin.”

“Dow, vanha veikkonen! Sinä et sentään lähtenyt ei-musiikillisista

erimielisyyksistä johtuen!” Wiquen taputti Dowta olkapäälle ja istahti Michaelin

paikalle pöydän päähän. Samantien hän nousi ja osoitti Dowta sormellaan. “Seis, pidä

tuo vammainen ilme! Minä haen kameran!”

“Wiquen!” Indie sanoi ankarasti.

“Ei sitten.” Wiquen sanoi ja istui alas sanoen hiljaisella äänellä: “Jos kerrot, mitä

pusseja nuo vartijat heiluttelevat ja minne Michael soittaa?”

Michael soitti Mainosmestarille.

“Minä lähetin ne miehet, Michael! Ne jäljittivät sitä sinun uhkailijaasi!”

Mainosmestari selitti peukaloaan imeskelevälle Michaelille.

“Mitä ne sitten täällä tekevät?!”

“Hyvä kysymys... hetkinen, HET-ki-NEN! Entä jos se sinun uhkailijasi on myös

siellä?”

“Olivatko he siis... He olivatkin tulossa auttamaan minua?”

“Heidät oli palkattu tappamaan sinun uhkailijasi, ei ollut kyse sinun

suojelemisestasi, mutta kuuntele nyt! Ainoa mieleeni tuleva mahdollisuus siihen, että he

tulivat sinne on se, että uhkailijasi on myös siellä!”

185

“Mutta... missä? Kuka? Ei täällä ole ketään... odotas, se Indien tuoma kaveri ei,

sehän on rullatuolissa, ei se mikään -”

“Mitä höpiset?”

“Ajattelin, että... kun Indie siskoni, muistathan hänet? Hän toi erään rullatuolissa

istuvan tyypin. Niillä oli jotain muotijuttuja tekeillä. Kävi mielessäni, että se voisi olla

hän, mutta sehän on rullatuolissa, eikä edes toista kättä...”

“Siellä on siis joku tuntematon!”

“Niin, mutta -”

“Käske vartijoiden pitää sitä silmällä ja tarkistaa sen tausta! Missä se

rullatuolimies nyt on?”

“Meillä on grilliparty menossa, se istuu tuolla pöydässä. Ei hän kyllä minun

mielestäni näytä murhaajalta -”

“Eivät murhaajat koskaan näytä murhaajilta, Michael! Jos murhaajat näyttäisivät

murhaajilta, heidät saataisiin heti kiinni!”

“Kyllä minä ainakin erotan etsiväelokuvista heti, kuka on murhaaja. Niillä on

aina liian avulias ilme, siitä sen tietää.”

“Tee nyt vain niin kuin käskin, selvitä sen tausta ja käyttäydy ihan normaalisti,

ettei se ala epäilemään ja tee mitään hätiköityä. Kuinka kauan se tyyppi on ollut siellä?”

“Eilisestä, tuli Indien mukana -”

“Hän siis odottaa sopivaa hetkeä. Nyt täytyy mennä, muista mitä sanoin!”

“Käyttäydyn normaalisti ja selvitän sen taustan, selvä.”

“Hyvä.”

Mainosmestari sulki puhelimen ja Michael otti peukalon pois suustaan. Vartijat

sulkivat ruumissäkit ja lähtivät raahaamaan mafiamiesten ruumiita hävitettäväksi.

“Katso tuota rullatuolissa istuvaa miestä.” Michael kuiskasi henkivartiokaartinsa

johtajalle. “Ota selvää sen taustasta. Käske muiden pitää häntä silmällä, hän saattaa olla

murhaaja, mitä minä en kuitenkaan usko, mutta Mainosmestari on sitä mieltä...

käyttäytykää kuitenkin normaalisti, ettei hän epäile mitään.”

“Selvä.” Henkivartijoiden johtaja sanoi, informoi muita henkivartijoita ja lähetti

sitten yhden heistä etsimään tietoja Dowsta keskustietokoneelta.

Michael vetäisi syvään henkeä ja käveli takaisin pöytään.

186

“Siirry Michaelin paikalta.” Indie tönäisi Wiquenia olkapäähän.

“Oho, okei.” Wiquen sanoi suu supussa kuin olisi aikonut viheltää ja siirtyi

Indien viereen Dowta vastapäätä (tässä vaiheessa Down mieleen muistui sellainen

evoluutioon liittyvä seikka, että ihmisten suu pieneni koko ajan). Michael istuutui,

vilkaisi nopeasti henkivartijoiden päällikköä, joka istuutui kahden tuolin päähän Dowsta

ja otti lusikallisen keittoa lautaseltaan. Kukaan henkivartijoista ei riisunut kypäräänsä.

“Etkö syö enää mitään?” Indie kysyi Dowlta.

“Ei kiitos.” Dow työnsi lautastansa pari senttiä eteenpäin. “Voisin mennä jo

nukkumaan.”

“Eihän! Ei vielä, ei läheskään!” Indie ponnahti pirteästi ylös ja potkaisi tuolinsa

uima-altaaseen. “Musiikkia, Rodney! Kaikki uimaan!”

“Uimaan!” Wiquen karjahti, nosti tuolinsa ilmaan ja nakkasi sen altaaseen Indien

potkaiseman tuolin viereen. “Kaikki uimaan, hei! Tuolit käteen nyt!”

“Tyhmä! Vaatteet pois ja mene itse altaaseen!” Indie sanoi ja riisui

neoviktoriaanisen pukunsa paljastaen sen alla olevan puoliläpinäkyvän uimapuvun.

“Kaikki vaan, Michael! Uima-altaan äärellä pidetyt juhlat päättyvät aina siihen, että

kaikki hyppäävät veteen, vai mitä Dow?”

Dow yritti selittää ilmeilemällä, ettei asia ollut niin.

“Juhuu!” Wiquen hihkui kamppaillessaan vaatteidensa kanssa. Pari henkivartijaa

availi jo pukunsa nappeja, mutta kaartin johtajan mulkaistessa heitä ankarasti he

sulkivat ne nopeasti.

“Emme taida kuitenkaan...” Michael sanoi epävarmasti vilkuillen välillä Dowta

ja välillä henkivartijoitaan.

“Ei mitään muttia, kaikki vain altaaseen! Dow, näytä sinä näille maaravuille

esimerkkiä!”

“Kravuille.”

“Mitä sanoit, Dow?”

“Kravuille, ei ravuille. Kyllä minun täytyisi nyt todellakin päästä nukkumaan,

haluan herätä aikaisin... katsomaan auringonnousua.”

“Katsokaa!” Wiquen huusi ja hyppäsi altaaseen yllään pelkkä paita ja sukat.

187

Dow ehti nähdä vilauksen Wiquenin vartalosta, eivätkä pelkästään kasvot, vaan koko

Wiquenin keho oli meikkikirurgian taidonnäytteenä puoliksi musta, puoliksi valkoinen.

“Noin sitä pitää!” Indie riemastui.

Yhtäkkiä kaikkien henkivartijoiden rannekkeet piippasivat. “Se rullatuolikaveri

on se murhaaja!” Ääni huusi niistä niin lujaa, ettei kukaan välttynyt tiedolta.

Henkivartijat reagoivat vetämällä aseensa esiin.

Hälytys alkoi jälleen soimaan.

Dow reagoi tarttumalla Michaelin hiuksiin (tuntui kuin olisi tarrannut kiinni

cheerleaderin muovihuiskaan) ja tajusi yhtäkkiä, ettei pystynyt tekemään sitä mitä aikoi.

Tarkoitus oli nimittäin ollut ottaa ase esiin rullatuolin alta ja asettaa se Michaelin

ohimolle.

Toisella kädellä.

Indie kirkaisi. Henkivartijat olivat valmiina ampumaan yhteislaukauksen. Michael aukoi

suutaan kuin kuivalle maalle nostettu kala.

“Helvetti!” Dow kirosi ja painoi Michaelin naaman yhdellä kädellään kuumaan

keittoon. Samalla hän heilautti yläruumistaan niin, että rullatuoli pakeni hänen altaan

taaksepäin ja hän vajosi pöydän alle.

Indie kirkaisi toistamiseen.

Sitten kirkaisi Michael. Henkivartijat eivät ampuneet vieläkään.

Dow pyörähti vaivalloisesti pöydän toiselle puolelle Indien jalkoihin ja näki

Michaelin kasvojen sulavan.

“Minä sulan!” Michael vaahtosi. Epätodellisen efektin sai aikaan kuuma keitto,

joka kuori meikkinaamion ja avasi kasvoleikkausten arvet. Michael päästi kurlaavan

äänen ja näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt sylkäistä kieltä ulos suustaan.

Indie kirkui nyt koko ajan. Dow tarttui Indien jalkaan aikeissaan kaataa tämä

maahan ja vetää suojakilvekseen, mutta Indie ei kaatunutkaan, vaan horjahti taaksepäin

ja putosi uima-altaaseen yrittäessään päästä takaisin tasapainoon.

Henkivartijoiden laukauksia ei kumma kyllä kuulunut vieläkään.

“Hieno kaatonen!” Altaasta kuului. Wiquen ei ollut vielä tajunnut mitä tapahtui

tai luuli tapahtumia joksikin leikiksi.

188

“En näe! Olen sokea!” Michael kirkui järkevästi yrittäen pitää kasvojaan kasassa

käsillään. Dow pyörähti takaisin pöydän alle ja yritti rauhoittua sen verran, että pystyisi

suunnittelemaan seuraavaa siirtoa.

Yhtäkkiä hän tajusi, että joka puolelta kuuluva kirskuva ääni ei ollutkaan hälytysmerkki.

Se ei kuulunutkaan kameroista. Samalla hän tajusi, mikseivät vartijat laukaisseet

aseitaan. Ne olivat maassa heidän jaloissaan.

Ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, miksi he olivat pudottaneet aseensa

tällaisella hetkellä, mutta onneksi he olivat sen tehneet.

Dow otti lähimmän aseen käteensä ja tulitti vahingossa henkivartijoita jalkoihin

ja pöydän läpi yläruumiiseenkin, sillä liipaisin oli säädetty niin herkäksi, että se ampui

sarjan pelkästä hipaisusta.

Vartijat kaatuivat kuolleina maahan paitsi kolme, joihin hän ei osunut. Osumatta

jääneet heräsivät yhtäkkiä passiivisuudestaan ja lähtivät pakenemaan kohti taloa.

Dow painoi liipaisimen pohjaan ja ampui kädet täristen heitä kohti. Hän näki

heidän kaatuvan luotien osuessa ja katseen tarkentuessa taas lähietäisyydelle hän

huomasi ampuneensa raskaan ruokapöydän jalat melkein poikki. Hän ehti pyörähtää

pois alta juuri ennenkuin se romahti.

Nyt hän ehti vilkaista taivaalle ja nähdä, minkä takia henkivartijat olivat

nauliutuneet paikoilleen.

Täysikuun viereen taivaalle oli ilmestynyt toinen kuu. Pitkulaisempi, mutta suunnilleen

saman kokoinen, ja se loisti yhtä kirkkaasti.

Avaruusalus. Se oli oikea sana. Avaruusalus oli valtava ja se oli ympäriinsä

täynnä ikkunoita. Se muistutti hieman litistettyä sukellusvenettä vahvistettuna

ylimääräisillä ulokkeilla. Se ei ollut kuitenkaan ainoa ihmeellinen asia, eikä

kummallisen kirskuvan äänen lähde.

Äänen lähde oli puistoalueen päällä leijuva sinihohtoinen, pieni, pyöreä Toinen

avaruusalus!

Dow panikoi. Hän painoi aseen liipaisimen pohjaan ja osoitti sillä kohti alusta

sulkien silmänsä ja kääntäen päänsä poispäin. Hetken aikaa hän kuuli vain laukauksia

189

kirskuvan äänen päällä.

Kului maailman pisin sekunti, kun aseen automaattijärjestelmä vaihtoi uuden lippaan

paikalleen. Sitten laukaukset alkoivat taas.

Dow veti syvään henkeä, sillä hän oli pidätellyt hengitystään ampuessaan ja

vaihtoi välillä liipaisinsormea.

Äkkiä kammottava, kirskuva ääni loppui.

Dow hillitsi itsensä, hellitti otettaan hieman ja päästi liipaisimen lopulta

vapaaksi. Sitten hän kallisti hitaasti päätään, avasi silmänsä ja antoi hetken

tekohengistystä itselleen.

Kaikki oli hajalla. Avaruusalus oli kyljellään uima-altaassa, vain muutaman

metrin päässä hänestä. Sinihohtoinen kylmävalo peitti koko piha-alueen. Uima-altaan

vesi värjäytyi nopeasti punaiseksi; Indie, Wiquen ja Michael olivat puristuneet

kuoliaiksi hänen alas ampumansa aluksen alle. Isompi alus oli edelleen kuun vieressä.

Sisältä juoksi ulos lisää vartijoita, jotka maastoutuivat portaiden yläpään

pensasistutuksiin. Joku huusi käskyn: “Tuli on vapaa!”

Kun tulitus alkoi, Dow heitti aseen läheisen sypressiaidan sisään ja lähti itse

perääntymään sitä kohti kyljellään.

Laukaukset päättyivät yhtäkkiä, kun uima-altaassa makaavan avaruusaluksen

kattoluukku alkoi avautumaan.

Kuului hiljainen pihahdus ja vartijat avasivat tulen sitä kohti. He tulittivat koko

sen ajan, mikä Dowlta meni hänen ryömiessään sypressi-istutusten taakse turvaan.

Yhtäkkiä portaille vartijoiden eteen ilmestyi kolmimetrinen valoolento. Tulitus

loppui pariin hajalaukaukseen. Valo-olento vain seisoi paikoillaan, mutta sitten sen

piirteet selvenivät enemmän ihmismäisiksi.

Se oli hologrammi, Dow huomasi ensimmäiseksi. Seuraavaksi hän pisti

merkille, että sillä oli suipot korvat.

Hologrammi kumarsi syvään ja teki universaalin rauhanmerkin nostamalla

molemmat kätensä ylös. Portaiden yläpäästä lensi kaksi erikoisen voimakasta

tuhokranaattia aluksen viereen. Dow painoi päänsä ruohoon, kuuli räjähdyksen ja tunsi

paineaallon.

190

“Ei, tämä täytyy nähdä uudelleen hidastettuna.”

Kun Dow nosti päänsä, se kolahti puutarhapöytään joka oli lentänyt hänen päälleen

katoksi. Jos tämä lyhyt päännosto olisi ollut yksittäinen tapahtuma, olisi voinut luulla,

että Dow oli ryöminyt pöydän alle, sillä niin hyvin oli pöytä hänen päälleen asettunut.

Kaikki muu olikin sitten sekamelskaa. Uima-altaan hajonneissa kaakeleissa

makasi pilalle ruhjoutunut avaruusalus, jonka yhdellä sivulla oli iso reikä, josta näki

aluksen sisään. Sisällä näkyi outoja laitteita, putkia ja kaikkea muuta, mitä

tähtienväliseen matkustukseen pystyvän avaruusaluksen sisällä voisi kuvitellakin

olevan.

Aluksen painon alla ulos altaasta puristunut vesi oli kastellut Michaelin

henkivartijoiden ruumiit ja vetänyt niistä yhden altaan reunalle valuessaan takaisin.

Reunalla näkyi myös verinen käsi, joka saattoi olla kenen tahansa altaassa olleen.

Vartijat kävelivät aseet valmiina alas portaita ja levittäytyivät ympäri allasta

vaihtaen muutaman sanan keskenään. Dow yritti kuulla mitä he sanoivat, mutta

huomasi, että kuuli päässään ainoastaan jatkuvaa, korkeaa tinnitusfeedbackia.

Hitto, nyt sitä oli sitten kuurokin!

Yksi vartijoista sattui hänen lähelleen ja huomasi hänen makaavan sypressiaidan

sisässä. Ensin vartija käänsi aseensa häntä kohti, mutta käänsi sen sitten saman tien pois

ja rentoutui. Vartija ilmeisesti luuli häntä joksikin toiseksi.

Vartija kysyi jotain, mutta Dow ei kuullut mitä, eikä välittänytkään, vaan tarttui

aseeseensa (joka oli kuin tilauksesta lentänyt hänen kätensä viereen tuolinkappaleen

alle) ja painoi liipaisimen jälleen pohjaan.

:)

Juuri kun Kosch-vuoren lähimmän pikkukaupungin, Cyureyksen, osa-aikainen

poliisipäällikkö oli lopettelemassa vuoroaan traditionaalisella päivän viimeisellä

kahvimukillisella, hän sai puhelun. Tuo puhelu peruutti peruuttamattomasti

suunnitelmat kotiin menosta.

191

“Beaubont!” Hän huusi toimistossa jalat pöydällä haukottelevalle

apulaispoliisipäällikölleen. “Soita Ykköskanavalle! Ja kaikkiin muihin päämedioihin!

Kerro, että Michael D. Blackin salainen piilopaikka on löytynyt! Se on se Kosch-vuoren

maja, jota ne väittivät armeijan salaiseksi ufolabraksi! Vauhtia, mies! Me päästään

uutisiin!” Poliisipäällikkö hihkui innoissaan.

Sitten hän muisti välähdyksenomaisesti, minkä takia majalta ylipäätään oli

soitettu. “Hitto, Beaubont, komento takaisin! Käske kaikki yksiköt valmiiksi ja parhaat

päällä! Siellä riehuu joku hullu murhaaja! Aseistautunut ja vaarallinen!”

“Entä mediat?” Apulaispoliisipäällikkö kysyi lyöden puhelimen kiinni. Toisessa

päässä puheluun vastannut Ykköskanavan sihteeri ajatteli, että kyseessä oli taas joku

häirikkö.

“Soitetaan niille sitten autosta!” Poliisipäällikkö valssasi intoa puhkuen

huoneeseen ja veti toiset luodin- ja laserinkestävät liivit ylleen. Vielä ennen lähtöä hän

tarkasti peilistä, että hänen nenäproteesinsa oli suorassa.

:)

Dow makasi hiljaa paikallaan tekemättä mitään, eli toisinsanoen hän räpytti silmiään,

hengitti sisään ja ulos noin 30 kertaa minuutissa, muutti sisäelimissään ravintoa

energiaksi ja ruuan täydellinen sulatus kesti noin 12 tuntia. Hänen ihonsa hilseili noin

gramman päivävauhtia, hänen sydänlihaksensa pumppasi verta noin viisi litraa

minuutissa, hänen kaikki solunsa uusiutuivat kerran seitsemässä vuodessa ja hänen

hiuksensa kasvoivat harvinaiset puoli senttiä päivässä.

Sylki valui hänen kielellään ja hampaillaan ja hän nielaisi ehkä kerran tai kaksi.

Mutta muuta hänen ruumiinsa ei tehnyt. Hän ei jaksanut enää edes ajatella. Ääni

hänen korvissaan oli sentään lakannut.

Tietyn ajanjakson kuluttua poliisit tulivat, löysivät hänet ja lähtivät kantamaan

häntä pois. Hänen jalkansa raahautuivat maassa lojuvissa ruumiinkappaleissa.

:)

192

Välimereltä lähti juuri hiekkalaiva kohti Media Cityä.

“Hiekkalaiva?” Ihmeteltiin Saharan tullissa, mutta ei ihmetelty enää, kun

kerrottiin, että Boris Diamond tarvitsi aitoa Saharan hiekkaa uuteen elokuvaansa. Asia

ymmärrettiin ja hiekkalaivan annettiin lähteä.

“Täytyy olla aitoa Saharan hiekkaa, ei voi muuten kuvata! On siinä kanssa

jätkä!” Yksi heistä naureskeli laivan menoa.

Hiekkalaiva kaiversi reittiään välimeren aaltoihin ja kapteeni istui kajuutan katolla

kaukoputkeaan puhdistaen.

“Hei, kuinka pitkään siitä on, kun me lähdettiin rannasta?” Kysyi hiekkalaivan

perämies kapteenilta.

“Muutama minuutti, miten niin?”

“Maata ei näy enää.”

“Miten niin, siellähän se on vieläkin!”

“Eikä ole, kat- häh?”

Hetkinen. Oli se sittenkin. Sitten taas ei ollut. Maata näkyvissä, sitten ei maata

näkyvissä. On, off.

“Olen kai saanut auringonpistoksen, mutta minusta näyttää siltä kuin satama ja

koko maakaistale häviäisi ja tulisi takaisin... Kai se on joku optinen harha -”

Kapteeni huomasi toisen laivan paapuurissa ja laittoi kaukoputken hetkeksi

sivuun. “Hetkinen, minustakin näyttää, että nyt on jotain outoa tekeillä. Katso tuota

matkustajalaivaa tuolla, sehän...” Kapteeni jätti lauseen kesken. Ei sitä voinut sanoa

ääneen. Se oli ihan liian hullua.

“...ei kosketa veteen ollenkaan.” Hän sanoi lopulta luovuttavalla äänensävyllä.

Perämies kumartui huutamaan alakannelle. “Foinnic, heitä kiikarit!”

Hiekasta vastaava merimies Foinnic jätti tietokonepelinsä hetkeksi ja kävi

ojentamassa perämiehelle kiikarit. Perämies katsoi merelle laivan suuntaan, laski sitten

kiikarit ja vilkuili ympärilleen, pysäyttäen katseensa kapteeniin.

“Mihin se laiva meni?”

Kapteeni katsoi tyhjälle merelle. “Ei siellä ole enää mitään. Ei maata eikä laivaa,

eikä edes vettä... Tuolla, tuolla ei ole edes vettä!” Kapteeni raivostui, nousi pystyyn ja

193

heitti piponsa mereen.

Perämies katsoi kiikareillaan kohti paikkaa, jossa ei ollut enää vettä. Sen tilalla

oli pelkkää mustaakin mustempaa tyhjyyttä. Mustaa tyhjyyttä... tai ehkä valkoista. Ei

siitä saanut selvää! Se levisi suoraan heitä kohti imien merta ja ilmaa sisäänsä!

“Se tulee tännepäin!”

“Moottorit täysille!” Kapteeni huusi ja sprinttasi kohti ohjaamoa.

“Mikä nyt on vinossa?” Foinnic nousi kannelle kysymään.

“Katso itse.” Perämies ojensi kiikarit.

Foinnic katsoi. “Johan on -”

“-vitut hiekasta, heittäkää mereen!” Kuului kapteenin ääni keulan puolelta.

Mutta oli jo liian myöhäistä.

He eivät päässeet tyhjyyttä karkuun.

“Alus uppoaa! Me uppoamme! Kaikki miehet pelastusveneisiin!” Perämies

kiersi alakansilla keräämässä miehistöä kokoon.

“Hiljaa! Me rukoilemme!” Kuului huoneista. Laivan miehistöstä suurin osa oli

muslimeja ja heillä oli juuri yksi päivän pakollisista rukoushetkistä meneillään.

Perämies antoi periksi. Hän pujotti pelastusrenkaan kaulaansa ja nousi

etukannen reelinkiin seisomaan. Oli aika tehdä sovinto tai joutua sokkiin.

194

Toinen päivä

Yksi kahden hinnalla

Taivalkosken kaupungiksi muuttumisella oli tietysti myös negatiiviset puolensa ja ne

kokivat pahimmin nahoissaan kaikki Taivalkosken autoilijat. Liikenneministeriön

puolueettomissa tutkimuksissa oli nimittäin todettu, että henkilöauto kuluttaa

kaupunkiajossa kaksi kertaa enemmän bensiiniä verrattuna valtateillä tai kylillä ajoon.

Näin ollen taivalkoskelaisten bensankulutus nousi kaksinkertaiseksi yhdessä yössä.

Samanlainen äkillinen nousu tapahtui myös itsemurhaluvuissa, avioeroissa,

murhissa, raiskauksissa, pahoinpitelyissä ja terroristi-iskuissa. Lisäksi yksi Taivalkoski

Cityn syrjäkylistä (Jokijärvi) muuttui slummiksi ja erilaisista etnisistä ja uskonnollisista

vähemmistöistä tulevien jenginuorten väliset kahakat Oulu-kuusamotien

alikulkukäytävässä tulivat osaksi arkipäivää. Mustat jehovanuoret ja skinhead-

lestadiolaisnuoret iskivät yhteen matkamuistopuukoin ja lukkoketjuin aseistautuneina.

Tuloksena oli yksi murtunut nenä ja kolme kappaletta serbo-kroatiankielisiä

yleisönosastokirjoituksia seuraavan viikon tiistain Koillis-Sanomissa.

Tiistai-aamu kello 5.40.

Herätyskello soi kerrostaloasunnon pimeässä makuuhuoneessa. Järjestelijä Topi

kääntää kylkeä, vilkaisee kelloa, kääntyy toiseen suuntaan ja etsiytyy takaisin uneen.

Äkkiä hän kääntää itsensä takaisin ja ponkaisee ylös sängystä.

Hetkeä myöhemmin hän syöksyy kerrostalon sisäpihalle ja juoksee takki kädessä

autolleen.

Hän löytää avaimet paikoiltaan ja yrittää startata, mutta auto ei suostu

käynnistymään. Bensamittari näyttää nollaa ja yhtäkkiä hän muistaa, miksi tilasi eilen

taksin päästäkseen töihin.

Hän ottaa kännykkänsä esille ja soittaa taksin. Akku riittää soittoon juuri ja juuri.

Taksi saapuu TV-yhtiön pihalle ja Topi on jo poistumassa kyydistä, kun hän yhtäkkiä

huomaa jänistarran taksin tuulilasissa ja muistaa, mitä lupasi eilen illalla.

195

“Kosti!” Hän huudahtaa ja hyppää takaisin kyytiin. Taksi peruuttaa pois TV-

yhtiön pihasta.

Kosti seisoo omakotitalonsa etupihan nurmikolla eväslaukku kädessään ja vilkuilee

kelloaan vähän väliä. Hän haukottelee harmaalle aamulle ja odottaa kärsivällisesti.

Hetken kuluttua taksi kaahaa pihatielle ja jarruttaa aivan Kostin eteen. Topi

viittilöi Kostia kyytiin.

“Huh.” Kosti avaa takaoven ja Topi nykäisee Kostin sisään käskien samalla

taksikuskin painaa kaasua.

Taksi hiljentää Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen pihatiellä, joka kiertää kaupungin

kuuluisimman nähtävyyden: ”General Midi, Taivalkoski City”-patsaan. Kosti lentää

selkä edellä ulos autosta laitoksen portaiden kohdalla.

Taksi kiihdyttää takaisin kohti TV-asemaa ja Kosti vilkuttaa hyvästiksi.

Portaiden juuressa on punainen postilaatikko, josta Kosti huomaa ottaa kainaloonsa

kasan mainoslehtisiä mennessään sisään.

Topi maksaa taksin taskunpohjalta löytyvillä pikkukolikoilla, suoristaa solmionsa ja

harppoo väsyneenä TV-aseman ulko-ovelle. Juuri kun hän on tarttumassa ovenkahvaan,

mietelausepoliisi potkaisee oven hänen naamaansa. Hän lentää taaksepäin, lyö päänsä

pylvääseen, kaatuu siitä edelleen eteenpäin, lyö otsansa portaaseen ja päätyy selälleen.

“Ai, sori.” Mietelausepoliisi pyytää anteeksi ja tarjoaa auttavaa kättä.

Topi tarttuu tarjoukseen ja huomaa noustessaan, että poliisin toiseen ranteeseen

on kiinnitetty käsiraudoilla eilisen hypnoosishown vetäjä.

“Mitä täällä tapahtuu, mihin te viette häntä?” Topi kysyy otsaansa hieroen.

Mietelausepoliisi mulkaisee hypnotisoijaa kulmat kurtussa ja kertoo. “Meille on

tullut ilmoituksia ihmisten katoamisista sen jälkeen, kun he ovat olleet hypnotisoitavina

tämän tyypin hypnoosiohjelmassa. Olemme aina epäilleet, että siinä on jotain hämärää

tekeillä, mutta emme ole voineet todistaa mitään, tämä tyyppi on ollut ovela... Mutta

viimein eilen hän paljastui! Eilen illalla kun katsoin telkkaria, niin sieltä tuli se mainos!”

“Pahus, arvasin että se oli huono idea...” Hypnotisoija irvistää.

196

“Se oli se mainos niistä ihmisistä karatelankun virkaa toimittamassa! Ratkaiseva

todiste! Ratsiassa todettiin, että tämä mies jemmasi kaikki hypnotisoidut ihmiset

kellariin aina ohjelman jälkeen ja myi heidät sitten mustassa pörssissä karatemiehille!

Niin, sellaista peliä täällä pelattiin, mutta nyt saatiin päätekijä rautoihin!”

“Mä olen tosi pahoillani.” Hypnotisoija mököttää.

“On syytäkin, saatana! Kaikenlaisia hulttioita! Pistähän jalkaa toisen eteen, tästä

rapsahtaa elinkautinen jos toinenkin!”

Topi pyörittää päätään ja laahustaa sisään miettien, mihin maailma on menossa.

Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen johtaja istuu sekavahkossa mielentilassa

sotkuisessa toimistossaan tietokoneen ääressä suojalasit silmillään ja valkoinen takki

päällään.

Kosti vilkaisee toimiston oviaukosta, häviää hetkeksi ja vilkaisee sitten

uudelleen. Tutkija huomaa Kostin toisella kerralla.

“Huomenta...?” Johtaja vilkuilee käytävään.

“Huomenta.” Kosti koputtaa avoimeen oveen ja kävelee sisään. “Minä tulin sen

ilmoituksen takia.”

“Ahaa, istukaa toki, minä odottelinkin teitä!” Tutkija innostuu ja alkaa

kaivamaan sinisiä jauhepusseja esiin pöytälaatikosta. “Täällä sitä on, täällä sitä on...”

Kosti istuutuu. “Minä ajattelin, että olisin sopiva koska minulla on kokemusta

kaniinina olosta ja sillä tavalla...”

Tutkija pysähtyy, huomaa erehdyksensä ja alkaa kasaamaan jauhepusseja

takaisin laatikkoon. “Ai, sen ilmoituksen takia... Joo joo, kyllä kyllä... Meillä onkin

vielä yksi paikka vapaana, se sopii teille hyvin...”

Tutkija sulkee jauhepussilaatikon, avaa toisen, ottaa sieltä esiin keltaisen TaCit-

merkin ja antaa Kostille. “Laitetaan tästä merkki taskuun, pitäkää sitä aina esillä täällä

kulkiessanne, ettei satu... Niin, eei kai täällä mitään satu, mutta varmuuden vuoksi

kuitenkin! Menkää tuosta käytävää pitkin vasemmalle, kääntykää oikealle ja sitten

vasemmalle ja menkää sisään ovesta, josta lukee testilaboratorio. Siellä neuvotaan loput,

minä tulen sitten myöhemmin paikalle!”

“Kiitos kamalasti!” Kosti kiittää tutkijaa riemuissaan ja on jo lähdössä, mutta

197

pysähtyy vielä ovella. “Eikö pitäisi tehdä työsopimus ja neuvotella palkasta ja muusta?”

Tutkija pullistelee poskiaan. “Niin tuota, joo kai... Mutta sen kyllä ehtii testien

jälkeenkin! Ei mitään huolta!”

“Selvä. Kiitos. Näkemiin.” Kosti lähtee etsimään labraa.

Tutkija kääntyy takaisin tietokoneelleen ja jatkaa virtuaaligurujen teurastusta

akimbona kahdella raketinheittimellä.

Samaan aikaan Veijo on Kuusamo Cityyn menossa. Kameramies istuu hänen vieressään

ja toimii keskustelun toisena osapuolena.

“Katsoitko eilen sen uuden amerikkalaisen sarjan, mikä-sen-niminyt-olikaan,

pilotin?”

“Joo, aika huono. Oikeastaan ihan paska.”

“Niin, niinhän se oli...”

“Amerikkalaiset TV-ohjelmat on yleensä ihan paskoja.”

“Niin, ehkäpä...”

“Mutta tulevaisuudessa varmaan laatu kohoaa, katsos, nythän on tulossa

tällainen tilaus-TV-systeemi, että tilataan ohjelma ja maksetaan vain siitä ajasta mitä sitä

katsotaan eikä ole pakko katsoa kokonaan tai voi vaikka kelata ja katsoa pelkän lopun.

Se varmasti parantaa tilannetta, kun joka ohjelmasta menee joku minuuttitaksa.

Tilaisitko sinä vaikka jotakin visailua tai hiihtokisaa tai halpasaippuaa

minuuttitaksalla?”

“Enpä tiedä...”

“En minäkään. Tilaisin vain laatusarjoja ja laatuelokuvia, ja varmaan suurin osa

muistakin. Ohjelmantekijöillä kannattaisi tehdä laatua, koska se menisi kaupaksi... Jos

tehtäisiin vielä niin, että ohjelmien tekijät saisivat itse katsoa vain samanlaatuisia

ohjelmia kuin tekevät. Ehkä se innostaisi tekemään vieläkin laadukkaampaa showta.”

“Niin, ehkäpä...”

“Yritän olla positiivinen tämän asian suhteen, vaikka saattaahan tietysti olla

niinkin, että suurin osa tilaa ihan sitä samaa paskaa maksuista huolimatta.”

Veijo ei halua jatkaa keskustelua tämän pidemmälle.

198

Aamuporu on, ja alkaa pian. Ohjaaja seisoo kameramiehen vieressä seuraamassa

juontajien meikkausta. Topi saapuu studioon päätään pidellen.

“No sieltähän sitä tullaan ja taas myöhässä!” Ohjaaja repeää liitoksistaan, tarttuu

Topia hihasta ja ojentaa hänelle paperilappua. “Ala painua heti hommiin! Kanava on

taas pistetty kokonaan uusiksi, tuossa on muistio meidän uudesta ohjelmapolitiikasta,

sisäistä se!”

Topi laittaa kännykkänsä lataukseen ja lukee muistion. “Lisää seksiä, väkivaltaa,

taidetta ja... sandaaleja?”

Ohjaaja nyökkää. “Niin, en minäkään sitä käsitä, mutta pomo käski. Järjestä

kaikille sandaalit ennen kuin ohjelma alkaa!”

“Selvä, selvä...” Järjestelijä myöntelee ja lähtee etsimään sandaaleja.

Kosti hiippailee kauhu kurkkua kuristaen ympäri tutkimuslaitoksen autioita käytäviä

vilkuillen nimettömiä ovia, joiden takaa kuuluu outoja, hirvittäviä ääniä.

Hän pysähtyy hetkeksi rauhoittumaan ja valitsee sitten yhden oven, jonka takaa

ei kuulu mitään. Hän yrittää avata sitä, mutta ovi pysyy kiinni.

“Miten se olikaan? Yksi oikealle, kaksi vasemmalle...” Kosti puhuu itsekseen

toivoen sen auttavan, kävelee eteenpäin ja testaa summamutikassa toista ovea, joka

hänen kauhukseen onkin auki.

Hän rohkaisee mielensä ja vilkaisee sisään tekniikkaa täynnä olevaan

laboratorioon. Hän päästää vaimean kauhunkiljahduksen huomatessaan ikkunan luona

seisovan hirviömäisen ihmiskokeen, jonka päästä tunkee esiin johtoja ja virtapiirejä.

“Anteeksi, onkohan tämä tuota...” Kosti yrittää kysyä cyborgilta, mutta se ei

vastaa.

Yhtäkkiä laboratorion oven takaa syöksyy esiin hurjistunut tiedemies, joka

huutaa, haukkuu, murisee ja vetää oven kiinni Kostin nenän edestä.

“Tämä ei taida olla oikea paikka...” Kosti puhisee suunnattoman helpottuneena

ja siirtyy seuraavalle käytävälle.

Aamuporu aloittaa. Juontajalla on sandaalit jalassaan ja kamera kuvaa niitä

alkumusiikin aikana.

199

“Hyvää huomenta hyvät katsojat!” Juontaja Jarmo toivottaa. “Saanen esitellä

samantien uuden juontajaparini ja entisen Miss Suomen, nykyisen Veijon!”

Kamera kuvaa viereistä lavastesohvaa, jolla ei istu ketään.

“Ai niin, olenpas hajamielinen!” Jarmo lyö itseään otsaan. “Veijo ei olekaan

täällä tällä hetkellä, vaan hän on sillä välin Kuusamo Cityssä! Veijo, kuuluuko?”

Kuva siirtyy Kuusamo Cityyn, missä Veijo seisoo tienristeyksessä ja vastaa. “Huomenta

minunkin puolestani, hyvät katsojat.”

Kuva siirtyy takaisin studioon. “Niin, katsojat, Aamuporu on jälleen ruodussa ja meillä

on taas hieno show tulossa!” Jarmo kehuu. “Jatkamme eilen alkanutta

kännykäntestausta ja piiloleikkiä, eli Veijo antaa meille satelliittilinkin kautta puolen

tunnin välein raportin Eko-Eskon etsinnän etenemisestä Kuusamossa! Aivan

ensimmäisenä meillä on kuitenkin vieraana mies, joka miettii asioita kaikilta kanteilta!

Ja onhan luvassa myös yllätysvieraita, mutta aivan ensimmäiseksi aloitetaan aamun

ensimmäisillä uutisilla!”

“Huomenta -” Uutisankkuri ehtii sanoa ennen kuin saa hysteerisen

naurukohtauksen.

Ohjaaja kiristelee hampaitaan ja kääntyy särkylääkettä etsivän ja jääpussia otsallaan

pitävän Topin puoleen.

“Eikö tosiaankaan löydy parempaa uutistenlukijaa niiden kahden dementikon

tilalle?”

“Tuo on paras mitä löysin.” Topi sanoo ja uutisankkuri kaatuu ruudussa pöydän

taakse. HETKINEN-ruutu saa kiinnittää katsojien huomion sillaikaa kun tilannetta

korjataan.

Tällä välin Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksessa Kosti löytää sattumalta aivan oikean

oven. Tutkimuslaitoksen johtaja odottaa jo siellä.

“Ai, siellähän sinä olet!” Johtaja huudahtaa ja vetää Kostin sisään.

200

“Sori, mä vähän eksyin...”

“Ei se mitään, pistä vain tuosta suojalasit päähän, niin aloitetaan kokeet!

Muistinko muuten mainita, että tänne tulee illalla Kaleidoskooppi-ohjelman

kuvausryhmä tekemään tiedejutun televisioon tästä kokeesta?”

“Niinkö? Minä olinkin ennen televisiossa töissä.”

“Hienoa, Kosti, hienoa! Mene siihen riviin seisomaan ja odottamaan muiden

kanssa, niin kohta aloitetaan... Laitetaan tämä eväslaukku tänne sivuun siksi aikaa...

Hyvä oikeastaan että otit eväitä, tässä on meillä pitkä koeviikko edessä, siinä saattaa

alkaa tosiaan hiukomaan välillä -”

“Vi-viikko?” Kosti kauhistuu.

“No näistä kokeista ei koskaan tiedä, saattaahan se olla ohi yhdessä

pamauksessakin... Tehän kuitenkin kaikki allekirjoititte sen sopimuksen, jossa lukee että

luovutatte ruumiinne lääketieteelle -”

“En minä ole allekirjoittanut mitään.”

“Joo niin, meillähän se siirtyikin myöhemmäksi...” Johtaja tuumii tilannetta

hetken aikaa. “Mutta ei anneta sen haitata! Tsemppiä kaikille, mä ainakin luotan siihen,

että tuloksia syntyy!”

Kosti katselee vieressään seisovia muita koekaniineita, jotka eivät näytä

hermostuneilta vaan pidemminkin apaattisilta.

Aamuporu jatkaa siitä mihin jäi.

“Meillä on nyt täällä vieraanamme hyvin erikoislaatuinen mies! Hän nimittäin

miettii kaikkia asioita kaikilta kanteilta! Tervetuloa, Mortti!”

Mortti nyökkää tervehdykseksi.

“No niin, Mortti! Kun olin tulossa tänne ohjelmaan ja mietin että mitä mä

kysyisin sulta, niin mä huomasin hirveästi puita siinä tien vieressä ja siitä tuli mieleeni

tämä kysymys: Mikä on sun suosikkipuu?”

“Suosikkipuu...?” Mortti alkaa miettiä kysymystä ankarasti kaikilta kanteilta ja

miettii pitkään. Jarmo odottaa kärsivällisesti kymmenen sekuntia, mutta sitten hiljaisuus

alkaa hermostuttamaan häntä.

“No tuota, voidaan ottaa seuraava kysymys, jos -”

201

“Ei, hetki, minä mietin vielä...” Mortti sanoo.

Jarmo vilkuilee kameraa eikä tiedä mitä tehdä.

Ohjaaja katsoo ruutua ja sanoo Lähettäjälle: “Laita mainos pyörimään siksi aikaa.”

Mainoksessa kaksi miestä istuu autossa, joka on ajanut ulos tieltä metsänreunaan.

Taustalla kuuluu iloinen musiikki ja mainoslause kuuluu: “Kaikki tiet eivät vie

Roomaan.”

“Mitä tuo oli?” Ohjaaja kysyy lähettäjältä.

“Mikä niin?”

“Tuo mainos. Mitä siinä mainostettiin?”

“En minä tiedä, se oli aika taiteellista.”

“Saakeli, tuota se taide juuri on! Kun ei saa selvää mitä mainostetaan, niin se on

taidetta!”

“Ja sandaaleja.”

“Niitäkin vielä, helvetti!”

Aamuporussa Mortti miettii vieläkin, eikä lähetystä voida jatkaa hänen mietiskelynsä

takia. Jarmo yrittää hoputtaa.

“No, tuota, jokohan olet miettinyt tar -”

“Tammi.” Mortti vastaa suoraan.

“Tammi? Sun suosikkipuu on siis tammi. Miksi juuri tammi?”

“Hmm... “ Mortti alkaa miettimään uudelleen, mikä sai hänet valitsemaan juuri

tammen.

Jarmo hätääntyy, kun ei saa taaskaan vastausta heti. “Tai kerro, että tuota pidätkö

enemmän suolaisesta vai makeasta?”

“Ei, hetki, minä mietin vielä sitä tammea...”

“No tuota...” Jarmo vilkaisee kameramiestä, joka näyttää kännykkää. “Ahaa,

niin! Voisimmekin käydä tässä välissä katsomassa, miten Eskon etsintä Kuusamossa

sujuu! Haloo, Veijo?”

202

Kuusamo City.

“Ja no niin, olemme nyt täällä Kuusamossa Eeroa etsimässä, eikä ole vielä

näkynyt vilaustakaan.” Veijo kulkee kameramies perässään Rukatunturin metsikössä.

“Joo, ei sitä kyllä nyt löydy, joten taidan soittaa vähän vinkkiä Eskolta.”

Veijo valitsee Eeron numeron pikavalinnasta.

“Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua mitä? Eero? Sori,

Eskoa tavoittelin. Hei...”

Veijo valitsee Eskon pikavalinnasta.

“Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua. Niin, olet

melkoisen hyvässä piilossa! Anna äänimerkki!”

Veijo ja kameramies kuulostelevat äänimerkkiä. Hetken kuluttua jostain kaukaa

kuuluu alppitorven möreä voihkaisu.

“Se kuului tuoltapäin.” Kameramies osoittaa metsikköön.

“Okei, kiitti Esko!” Veijo laittaa kännykän kiinni. “Me lähdetään nyt etsimään

tuolta, kun saatiin kunnon suuntima. Täällä Veijo, Kuusamo City, siirrän takaisin

studioon.”

Mortti kuluttaa Aamuporun lähetysaikaa miettimällä edelleen.

“Tuota...” Jorma yrittää epätoivoisesti saada edes jonkinlaista väliaikatulosta.

“Älä painosta, mä mietin!” Mortti älähtää ärtyneesti.

“Okei...” Jorma vilkuilee papereitaan.

Ohjaamossa lähettäjä haukottelee ja venyttelee tuolissaan. Topi kääntelee päätään

puolelta toiselle.

“Ei olis pitänyt kutsua tuota jätkää. Käy järjestämässä se pihalle.” Ohjaaja

käskee.

“Selvä...” Topi kohottautuu jaloilleen. “Hei, mikä on muuten seuraava ohjelma?”

Hän kysyy.

“Jehis on seuraava, lastenohjelmat jätettiin kanavalta kokonaan pois.”

“Eikö se siivooja osannutkaan näytellä?”

203

“Osasihan se, mutta pitäähän sitä jonkun siivotakin.”

“Niin, tottakai.” Topi ymmärtää ja lähtee järjestämään Morttia ulos televisiosta.

Aamuporu, missä Jarmo kaivelee aikansa kuluksi kynsiään.

“Huvikseen.” Mortti vastaa viimein.

“Kiitoksia paljon, mies joka miettii asioita kaikilta kanteilta!” Jarmo rentoutuu

viimein ja viittoo Topia paikalle. “Kas, siinä olivatkin kaikki kysymykseni tällä kertaa!

Seuraavaksi jälleen uutiset!”

Kuva vaihtuu uutisiin, jotka meikkaaja lukee.

“Siinäkö se oli? Eikö muuta?” Mortti kyselee Jarmolta ja Topilta.

“Siinä se oli kuule kaikki, että tule nyt mukaan, mennään vaikka tuonne alas

kaljalle. Sopiiko?” Topi kysyy.

Mortti alkaa miettimään sopiiko se hänelle.

“Äh, antaa olla!” Topi tarraa Morttia hihasta ja lähtee raahaamaan ulos.

Uskisohjaaja Sami, joka sai kokea kovia Kostin pesäpallomailan alla, on juuri

nilkuttamassa TV-aseman ulko-ovea kohti vasen käsi siteessä, oikea jalka paketissa ja

tuki kaulassa, kun Mortti heitetään pihalle. Sami kiiruhtaa auttamaan Morttia ylös.

“Kiitos.” Mortti sanoo takkiaan pudistellen.

“Voi, maailma kohtelee kaltoin meitä ihmispoloja! Katso nyt minuakin pientä

vajaakuntoista! Mutta on hyvä tietää, että apu on lähellä kun sitä vähiten kaipaa!

Kerropas, veli, oletko sinä uskossa?”

“No tuota...” Mortti alkaa miettimään Samin kysymystä.

Aamuporu jatkaa pikavauhtia, kun hidasteesta on päästy eroon. “Kiitos, uutisstudio!

Kuten alussa sanoin, meillä on täällä tänään yllätysvieras! Suoraan etelästä on saapunut

seuraamme Herra Camembert, turvallisuusexpertti!”

“Hyvää huomenta.” Turvallisuusexpertti toivottaa vakavalla naamalla. Hänen

yllään on erikoinen asu täynnä turvalaitteita.

“Puhutaanpa siis hieman henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Kertoisitko

lyhyesti, mitä siihen kuuluu?” Jarmo kysyy.

204

Expertti esittelee mieluusti. “No, ensinnäkin tällainen tulen-, luodinja

vedenpitävä puku. Sitten on nämä laitteet, nämä ovat henkilökohtaiseen käyttöön

muunnettuja tavallisia joka kodin ja auton turvalaitteita; kuten tämä varashälytin tässä ja

tämä liiketunnistin. Minitutka olkapäälläni hälyttää heti, jos joku tuo metallia

kymmenen metrin säteelle minusta ja tietohan menee suoraan hälytyskeskukseen. Sitten

on tietysti kaksi henkivartijaani, jotka ovat nyt tuolla kulisseissa.”

Kamera näyttää kahta kulisseissa seisovaa mustapukuista miestä, jotka nostavat

peukaloitaan kameralle.

“Mikä tuo on?” Jarmo kysyy ja osoittaa yhtä laitteista.

“Se on infrapunavalvontakamera. Nauhoitan kaiken ympärilläni tapahtuvan ja

lähetys menee satelliitin kautta suorana kahteen turvallisuusyritykseen Cayman-

saarilla.”

“Kiintoisaa. Mitä hyötyä näistä kaikista laitteista sitten on?”

“Ne tuovat turvallisuutta ja onnellisuutta elämääni.” Turvallisuusexpertti sanoo

ja kuiskaa vielä lisäksi: “Saan myös muita helpommin henkivakuutuksia.”

“Kiintoisaa! Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia teillä on?”

“Aion hankkia sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua.”

“Sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua?” Jorma kysyy varmistellen.

“Niin. Suihkut ovat yllättävänkin vaarallisia kapistuksia. Jos pesee kasvojaan

suu auki, niin siinä on hengenlähtö lähellä.”

“Entä sitten ammeet?”

Expertti järkyttyy. “Ei, ei... Älä mainitsekaan sellaisia!”

“Tai uimahallit?”

Expertti alkaa vapista. “Ei, ei! N-ne minua pelottaa!”

“Tai valtameret esimerkiksi?”

“Meri! Ei meri!” Turvallisuusexpertti menettää täysin ruumiinsa kontrollin ja

putoaa sohvalta lattialle. “En saa henkeä...! Auttakaa...!”

“No sepä oli heikkomielinen mies.” Jarmo hymähtää kameralle.

Henkivartijat syöksyvät kulisseista antamaan expertille tekohengitystä, mutta se

on jo liian myöhäistä. Expertti on saanut aivoveritulpan ja sydänkohtauksen yhtä aikaa.

“Kuollut.” Toinen henkivartija sanoo ja sulkee expertin silmät.

205

“Kuollut?” Jorma hätääntyy tajutessaan viimein tilanteen vakavuuden. “Tämä ei

nyt kyllä kuulunut käsikseen...”

Ohjaaja hakkaa lähettäjän olkapäätä. “Ota äkkiä yhteys Kuusamoon.”

“Selvä.” Lähettäjä kuittaa.

Sitten ohjaaja kääntyy Topin puoleen. “Käy järjestämässä ruumis pois tuolta,

pronto!”

Lähetys jatkuu Kuusamo Citystä. Veijo ja kameramies istuvat hiihtohississä Rukan

lumettomien laskettelurinteiden yläpuolella yrittäen päästä pois katvealueelta, jotta

kuulisivat mitä Eero yrittää sanoa.

“Mitä? Mitä?” Veijo kyselee ja nousee viimein seisomaan. “Joo, nyt kuuluu,

kerro vihje! Selvä, selvä... Okei, selväksi tuli, kiitti paljon, Esko!” Veijo laittaa

kännykkänsä taskuun ja kääntyy puhumaan kameralle. “Niin, hyvät katsojat, Eskon

etsintä Kuusamo Cityssä jatkuu! Kysyin juuri äsken hieman vinkkejä eli maamerkkejä

hänen olinpaikastaan ja Esko vastasi, että siellä näkyy paljon sinistä, isoja palloja ja

savua nousee. Ehkä me nyt löydämme hänet, kun saimme hieman vinkkiä!”

“Istu alas ettet tipahda.” Kameramies kuiskaa Veijolle.

Topi ja kuolleen turvallisuusexpertin henkivartijat kantavat experttiä ulos TV-asemalta.

Toinen henkivartija siirtyy pitämään ulko-ovea auki.

“Painaa aika pirusti näin pieneksi kaveriksi. Varmaan yli sata kiloa.” Topi

puuskuttaa ja laskee expertin jalat hetkeksi maahan pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan.

“Ei tää mun mielestä paina kun jotain seitkyt.” Pääpuolta kannatteleva

henkivartija arvioi.

“Varmaan painaa enemmän, painaahan laitteetkin jo jotain kolmekymmentä.”

Topi osoittaa turvallisuuslaitteita.

“Sulta puuttuu vaan lihaksia.” Henkivartija heittää.

Topi tarttuu taistelutahtoisesti expertin jalkoihin. “Katsotaanko? Kahvihuoneessa

on puntari, voidaan tarkistaa vaikka heti!”

“Punnitaan vaan.” Henkivartija myöntyy. He lähtevät kantamaan experttiä

206

takaisin sisään.

Kahvihuoneessa Topi etsii digitaalipuntarin kaapista, asettaa sen lattialle ja henkivartijat

nostavat expertin ruumiin pystyyn sen päälle. Ruutuun kilahtaa luku 110,0.

“Kuten sanoin.” Topi sanoo tyytyväisenä itseensä. “Reilusti yli sata kiloa,

itseasiassa tasan puolet enemmän kuin minä.”

Henkivartijat epäilevät väitettä. “Väitätkö, että painat vain viiskytviis? Et kai sä

niin kevyt voi olla!”

“No katsokaa!” Topi tönäisee expertin pois ja menee vuorostaan puntarille.

Ruutuun ilmestyy luku 54,5.

“Mitä mä sanoin? Melkein tasan puolet!”

“Sähän painat vähemmän kuin joku kiinalainen nainen! Miten sä voit painaa

noin vähän?” Henkivartijat eivät ole uskoa lukemaa todeksi.

“Mä -” Topi vastaa mongoloidiäänellä. “- olen ontto.”

Henkivartijat nyökkäävät, koska eivät tiedä mitä moiseen voisi vastata.

“Viedään expertti autoon.”

Henkivartijat nostavat ruumiin ja Topi siirtyy pitämään ovea auki.

Sami odottaa TV-aseman pihalla edelleen Mortin vastausta kysymykseen siitä, onko

Mortti uskossa vai ei.

Samalla Topi ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin turvallisuusliikkeen

pakettiautoon. Henkivartijat hyvästelevät Topin ja lähtevät kuljettamaan ruumista pois.

Topi kiiruhtaa takaisin sisään.

Sami yrittää hoputtaa Morttia kelloaan vilkuillen. “Kuule, mulla ois vähän kiire,

kun pitäisi mennä tapaamaan tuota TV-yhtiön pomoa, että -”

“Älä hoputa, mä mietin!” Mortti ärähtää.

“Tottakai, joo, mieti ihan rauhassa vaan... tuota...” Sami päättää viimein toimia

ja lähtee astelemaan kohti ovea. “Mieti asiaa sillä aikaa kun käväisen tuolla, mä tulen

ihan kohta takaisin!”

“Mitä?”

“...Että ei mitään kiirettä, mieti tosiaan ihan rauhassa, mä tulen sitten takaisin!”

207

Sami huutaa ovelta.

Mortti kohauttaa olkapäitään ja jatkaa miettimistä.

Kuusamo City.

Veijo ja kameramies rämpivät märässä havumetsässä, kun kameramies yhtäkkiä

pysähtyy. Veijo jatkaa matkaa hetken aikaa, mutta huomatessaan kameramiehen

pysähtyneen hän palaa takaisin.

“Mitä nyt? Väsyttääkö sua?” Veijo kysyy.

“Kuule Veijo. Musta tuntuu, että Eero huijaa meitä.” Kameramies sanoo.

“Mitä tarkoitat?”

“Ehkä se ajelee autollaan koko ajan eri paikkaan eikä me löydetä sitä ikinä!”

“Vai niin tekee!” Veijo puuskahtaa. “Se paskiainen! Nyt taidetaan tehdä niin, että

lähdetään takaisin Taivalkoskelle! Jääköön Eero yksin leikkimään!”

“Tehdään niin.” Kameramies sanoo ja he lähtevät talsimaan takaisin omalle

autolleen.

Topi kävelee ykkösstudiota kohti vastalatautunut kännykkä kädessään, kun Stuntman-

Kake tulee käytävällä vastaan kuvaaja mukanaan.

“Hei Kake, gimme five!” Topi tervehtii. “Mihinkäs te olette menossa?”

“Me mennään tekemään ihan uutta suoraa ohjelmasarjaa, TV-Roolipeliä!” Kake

hihkuu innosta.

“Ai niin, tosiaan, siinä muistiossa olikin jotain sellaista...”

“Muista katsoa sitten illalla!”

“Totta kai, Kake!” Topi ja Kake ottavat käytävällä lyhyen varjonyrkkeilyottelun

ennen kuin jatkavat molemmat omiin suuntiinsa.

“Ja täällä taas Jehis, tervetuloa seuraamme! Kuten eilen lupasin, meillä täällä on

paljon hienoja artisteja! Mukana mm. Michael Peace, Mike Road, Michael D. Black ja

Kebab Grills! Odottakaas, minä haen ne... Tässä he ovat!” Juontaja ottaa esiin valokuva-

albumin ja näyttää artistien valokuvia kameralle. “No niin, tässä on Michael Peace!

Hieno kuva, eikö vaan? Tässä oli Michael D. Black, vähän huono kuva, mutta hän se

208

oli... Tässä on Kebab Grills, eikö ole hienoa että saatiin heidätkin mukaan ohjelmaan?!”

Yhtäkkiä juontaja saa käsimerkkejä ohjaajalta ja laittaa valokuva-albumin pois.

“Ai niin, unohdin aivan mainita, että koska teidän katsojien pyynnöstä koko kanavaa on

muutettu, on myös meidän ohjelmaamme muutettu. Niinpä tänään Jehiksessä meillä on

specialpäivä, nimittäin pakanapäivä! Tänään ei puhuta Jehiksestä, tänään saavat

pakanatkin suunvuoron!” Juontaja vilkaisee ohjaajaa, joka näyttää peukaloa.

“Siirrymmekin sitten haastatteluun! Tänään meillä on spezial-haastattelussa bändi

nimeltä Ydinpommit suoraan Helsinki Citystä ja heidän kappaleensa What is The Name

of This Fucking Shit, joka on singlelistan ykkösenä! Moi kaikille kolmelle!”

“Moi.” Sanoo ensimmäinen Ydinpommi.

“Moi.” Sanoo toinen.

“Kaiku.” Sanoo kolmas.

“Mutta jo riittää jaarittelu, katsotaan näiden pakanoiden video!”

Viisiminuuttisesta videosta näytetään kaksi minuuttia ja viisi sekuntia. Sitten

juontaja ilmestyy taas kuvaan.

“Sitä ei tässä kiireessä ehditty katsoa tuon enempää, että siirrytään suoraan

haastatteluun ja otetaan pidemmittä puheitta suoraan ensimmäinen kysymys: Mistä

ihmeestä keksitte tuollaisen hirveän nimen biisillenne?”

“No helvetti!” Aloittaa ensimmäinen Ydinpommi vastauksensa. “Kun mietittiin,

että mikä nimi me annetaan tälle vitun paskalle, niin siitä se sitten syntyi!”

“Saako täällä muuten kiroilla?” Toinen Ydinpommi kysyy.

“Ei se haittaa, me laitetaan PIIP-ääni pakanallisten sanojen päälle.” Juontaja

vastaa.

“Aha, okei... Ei, hetkinen! Eikös tämä ole suora lähetys?”

“On toki.”

“Miten te sitten laitatte ne piipit?”

Juontaja osoittaa valvomokoppia. “Meillä on tuolla piippailija mikin ääressä

valmiina, se sanoo aina PIIP kaikkien kirosanojen päälle.”

Piippailija heiluttaa kättä kameralle.

“Aha, okei... Ei, hetkinen vielä! Mistä vitusta se voi tietää, milloin mä aion

kiroilla?”

209

Juontaja pyörittää silmiään. “Kurottaa telepaattisilla kyvyillään (vissiin)... Mutta

tähän haastatteluun palatakseni Mikä on teidän mielestänne maailman paras bändi?”

“Beatles.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo. Toiset kaksi räjähtävät nauramaan

ja putoavat vatsaansa pidellen lattialle. Kamera heiluu spastisesti, kun kuvaaja alkaa

nauramaan heidän mukanaan. Juontajakin hymyilee hieman. Keskimmäinen

Ydinpommi, joka kysymykseen vastasi, istuu kuitenkin vakavana.

Hetken kuluttua muutkin vähitellen rauhoittuvat ja nousevat takaisin paikoilleen.

Juontaja köhäisee ja alkaa kysymään. “No niin, siis kun tosissaan puhutaan niin, mikä

on ihan oikeasti teidän -”

“Ihan tosi.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo ja toiset kaksi putoavat nauraa

kätkättäen uudelleen lattialle.

“Näinhän se on...” Juontaja naureskelee hieman ja vilkaisee ohjaajaa. “Onko

meillä nyt se muotijuttu tulossa?”

“Ei. Nunnat peruivat tulonsa, koska tiellä oli sohjoa.” Ohjaaja huutaa.

“Vai niin... Sitten siirrymme kai mainostauolle...”

Uskisohjaaja Sami koputtaa TV-yhtiön pääjohtajan oveen. Ovessa lukee suurin

kirjaimin PÄÄJOHTAJA.

“Sisään.” Kuuluu möreä ääni oven takaa. Sami astuu sisään ja painaa oven

varovasti kiinni perässään.

“Teillä oli jotain asiaa siitä minun elokuvastani...?” Sami kysyy arastellen

aihetta.

“Aivan. Mitä minä käskin sinun tehdä sille?” Pääjohtaja tiukkaa.

“Käskitte tehdä siitä...” Sami nielaisee. “...le-leikkaamattoman version, tuota,

kun pelkät alkuja lopputekstit eivät mene kuulemma kaupaksi...”

“Niin?” Pääjohtaja tarttuu pöydällä olevaan videokasettiin.

“Niin että... minä sitten tein siitä leikkaamattoman version.”

“Tämän.” Pääjohtaja näyttää kasettia Samille niin, että sen päällä oleva teksti

Live Afro-American Live näkyy.

“Sen juuri.”

Pääjohtaja vetäisee kätensä takaviistoon ja heittää Samia kasettikopiolla päähän.

210

“Mi-mitä...? Mitä minä tein..?” Sami uikuttaa.

“Leikkaamaton versio ei saatana tarkoita sitä, ettei sitä editoida ollenkaan!”

Pääjohtaja karjuu.

Sami nostaa kasetin lattialta ja vapisee. “Niin mu-mutta minä luulin että mitä se

sitten tarkoittaa?”

Pääjohtaja nousee tuoliltaan ja ilmoittaa uhkaavasti: “Sen saat itse selvittää.”

“Se-selvä...” Sami nyökkäilee pelästyneenä.

“Häivy nopeasti täältä.”

“Aivan, mennään...” Sami vilahtaa ulos pääjohtajan toimistosta.

Toisaalla ohjaaja huutaa ohjaamon ovelta Topille: “Taivalkosken Sillalla seuraavaksi,

mene sinne!”

“Mulla ei ole autoa!” Topi huutaa takaisin.

“Ota mun auto!” Ohjaaja heittää Topille volvonsa avaimet.

Jehis jatkaa mainoksien jälkeen. “Seuraavaksi katsotaan uudelleen viime viikolta

spezialspesiaali Taivalkoski Cityn ainoasta virtuaali-instrumentaalibändistä! Mennään

katsomaan.”

Kuvaan ilmestyy sama studio viikkoa aikaisemmin ja haastateltavina istuu

kolme frakkipukuista punkkaria.

“Kertoisitteko hieman tästä virtuaali-instrumentaalibändin ideasta, että mikä

tämän jutun pointti on?”

“No, Stikki tässä, tämä meidän rumpali, soittaa polviaan ja pöydänkulmia

käsillään. Mä itse olen ilmakitaristi ja Rape tässä on ilmabasisti. Meillä oli ennen

pöytäkosketinsoittajakin, mutta meille tuli hieman tällaisia tavallisia musiikillisia

erimielisyyksiä ja se jätti bändin, mutta hyvin me ollaan kolmestaankin pärjätty.”

“Kuinka pitkään te olette soittaneet?”

“Viistoista vuotta, eikä yhtään suosiota olla saatu!” Stikki (oikealta nimeltään

Simo Tikki) ilmoittaa painokkaasti.

“Onko teillä paljon keikkoja?”

“Joo, me soitetaan junissa ja autoissa ja odotushuoneissa ja... Vai puhuitko

211

maksetuista keikoista?”

Uutissekunti ottaa varaslähdön: “Huomenta hyvät kats -”

Topi ajaa ohjaajan volvolla kameramies ja Jami (Taivalkosken Sillalla -ohjelman

pääartisti) kyydissään. Jami soittaa takapenkillä akustista kitaraa.

Ohjaamo. Ohjaaja kaataa jääpussiin sulaneen veden lasiin ja juo sen janoonsa.

“Okei, sen ohjelman jälkeen tulee sitten Kaleidoskooppi-extra

tutkimuskeskuksesta... Hetkinen, kuka kuvaajista on vapaana?”

“Ei kukaan. Yksi on Kuusamossa, yksi Jehiksessa ja yksi lähti Taivalkosken

sillalle.”

“Perhana! Anna kännykkä, jätetään väliin koko Taivalkosken Sillalla! Eihän

siinä ole edes sandaaleja!”

Suora musiikkiohjelma Taivalkosken Sillalla on juuri alkamassa. Jami istuu

sillankaiteella ja virittää kitaraa. Kameramies etsii oikeaa kuvakulmaa ja Topi on juuri

järjestellyt valot kuntoon (luonnonvalo ei koskaan käy, se on sääntö), kun yhtäkkiä

kännykkä soi ja ohjaaja ilmoittaa, että koko ohjelma on peruttu.

“Kaleidoskooppi-extra? Minäkö haastattelen? Selvä, mutta entä Jami sitten?

Tänne? Okei, miten vain...” Topi laittaa puhelimen kiinni ja tarttuu kameramiestä

olkapäästä. “Meillä pitää kuulemma mennä kuvaamaan Kaleidoskooppi-ohjelmaan

jotain tiedepätkää, että tämä oli nyt sitten tässä.”

“Selvä.” Kameramies sammuttaa kameran.

“Että tässä sitä nyt mennään.” Topi sanoo.

Jami jää soittamaan sillankaiteelle kitaraa, kun Topi ja kameramies tekevät U-

käännöksen ja kaahaavat kohti tutkimuslaitosta.

Veijo ja kameramies ajavat kiirettä pitämättä takaisin kohti Taivalkoski Cityä...

“Alkaa taas tuota bensaa kulumaan kohta.” Veijo heittää.

“Joo, näinhän se on.” Kameramies sanoo.

212

...kunnes yhtäkkiä auton moottori alkaa pitämään outoa, uhkaavaa, Tomb

Raidermaista ääntä.

“Mikä tuo ääni on?” Veijo kysyy.

“En tiedä.” Kameramies sanoo dramaattisesti.

He pysähtyvät, astuvat ulos ja kameramies avaa varovasti konepellin, jolloin

moottorivalo syttyy sokaisevaan loistoonsa kuten sen edeltäjät, jääkaappivalot, ovat jo

ammoisista ajoista tehneet...

Hetken moottoria tutkittuaan he kävelevät.

Topi ja kameramies saapuvat Taivalkosken tutkimuslaitoksen pihalle.

“Hetkinen, tännehän minä toin Kostin töihin aamulla!” Topi muistaa yhtäkkiä.

“Muistathan sä Kostin? Sen jäniksen? Aikamoinen sattuma, vai mitä?”

He nousevat autosta, kävelevät sisään, kysyvät tietä sihteeriltä ja pian Topi jo

koputtaa tutkimuslaitoksen johtajan toimiston oveen.

Johtaja avaa oven raolleen ja kysyy: “Ketä te olette ja mitä teette täällä?”

“Tiedeohjelma Kaleidoskoopista, iltaa. Teillä oli täällä jokin mullistava

tieteellinen läpimurto?”

“No, mitä nyt pikkuisen...” Johtaja vähättelee.

“Voidaanko kuvata nyt saman tien?” Topi kysyy. “Pitää vähän kiirettä.”

“No mikäs siinä, lähdetään labraan.” Johtaja hakee laatikostaan kaksi keltaista

merkkiä. “Laitetaan tästä TaCit-merkit teillekin.”

“Kamera käy jo.” Kameramies sanoo.

Topi aloittaa haastattelun heti, kun he saapuvat laboratorion ovelle.

“Mistä tässä läpimurrossa on tarkalleen ottaen kyse?” Topi kysyy esiteltyään

itsensä ja johtajan katsojille.

“Tutkin ihmiskehon rajoja.” Johtaja selittää. “Tämä on tarkalleen ottaen

ihmiskehon rajojen tutkimista.”

“Mitä te sitten tarkalleen ottaen teette?”

Johtaja osoittaa koehenkilöitä. “Teen nyt tutkimusta ihmiskehon voimista.

213

Ensimmäinen koehenkilömme on nyt jännittänyt hauislihastaan yli seitsemän

vuorokautta ilman lepoa, yrittäen poksauttaa sen kuin liian täyteen puhalletun

ilmapallon... Koehenkilö yksi, miten tutkimus edistyy?”

“Ei tästä vaikuta mitään tulevan.” Koehenkilö numero yksi vastaa.

“Jatka silti. Sitten toinen koehenkilömme, joka on yrittänyt nyt samaisen

seitsemän vuorokauden ajan potkaista jalkansa irti.”

Koehenkilö numero kaksi potkii ilmaa. “Nähtävästi hän ei ole vielä onnistunut

siinä.” Johtaja sanoo.

“Mihin pyritte tällaisilla tutkimuksilla?” Topi kysyy väliin.

“Ihmiskehon rajojen löytämiseen. Samalla yritämme myös saada selville, miten

ihminen kestää itseään ja onko ihmiskehon edes mahdollista kestää itseään. Ja tästä

pääsemmekin sujuvasti kolmanteen ja nuorimpaan koehenkilöömme, jolla tutkin sitä

arvoitusta, voiko ihminen miettiä päänsä puhki? Koehenkilö kolme, miten menee?”

“Terve Kosti.” Topi sanoo. Kosti vastaa kuin hypnotisoituna: “Valitettavasti ei

ole tapahtunut minkäänlaista edistystä, herra johtaja.”

“Vai niin. Näiden tietojen perusteella näyttää siltä, ettei ihmisen ole mahdollista

voittaa itseään. Aion kuitenkin urheasti jatkaa tutkimuksia, seuraava kokeeni liittyy

hampaisiin, tai tarkemmin sanoen puruluihin. Peruskysymykseni olkoon se, pystyykö

ihminen puremaan hampaansa irti?”

Topi katsoo vaikeanoloisesti kameraan.

Hieman myöhemmin Topi ja Kosti istuvat tutkimuslaitoksen portailla sillä aikaa, kun

kameramies kuvaa lisämateriaalia tutkimuslaitoksen sisällä.

“Onneksi et ehtinyt tehdä sitä sopimusta.” Topi sanoo Kostille.

“Onneksi.” Kosti huokaa, avaa eväslaukkunsa ja ottaa astianpesuainepullon

esiin.

“Kosti!” Topi toruu ja ottaa pullon pois Kostilta.

“Mitä?” Kosti kysyy ihmeissään.

“Höh!” Topi älähtää ja heittää pullon pensaikkoon.

Kameramies tulee juuri ulos kätellen tutkimuslaitoksen johtajaa ovella.

“Nyt mentiin.” Topi sanoo ja repäisee Kostin mukaansa.

214

Topi, Kosti ja kameramies saapuvat TV-aseman pihaan ja nousevat niskojaan

naksautellen autosta. Sami ja Mortti seisovat edelleen pihalla, Samin odottaessa

vastausta kysymykseensä videokasetti kädessään.

“Odota sinä autossa, Kosti. Jamppe ei varmaan tykkää, jos hiippailet studioilla,

kun et enää ole töissä täällä.” Topi kehottaa.

“Okei, mä odotan täällä.” Kosti jää auton takapenkille odottamaan.

Ohjaamo. Ohjaaja istuu tuolillaan pitäen märkää pyyhettä kasvoillaan, kun Topi tulee

sisään. Lähettäjä tönäisee ohjaajaa, ohjaaja heittää pyyhkeen pois naamaltaan ja osoittaa

järjestelijää sormellaan.

“Hyvä kun tulit! Voisitko tuurata -” Ohjaaja vilkaisee äkkiä seinäkelloa. “tuonne

about kymmeneen asti, mulla on pakko käydä kotona vähän keräämässä voimia, ei tätä

muuten jaksa!”

“Tuota...”

“Kiitti, mä tulen takaisin sitten kymmenen maissa.” Ohjaaja taputtaa Topia

olkapäälle, heittää takin niskaansa ja lähtee.

Lähettäjä katsoo Topia odottaen käskyjä.

“No... Jatka vaan.” Topi sanoo ja istuu ohjaajan tuolille.

Kosti istuu ohjaajan auton takapenkillä ja vilkuilee janoissaan takalasilla olevaa

lasinpesunestepulloa. Juuri kun hän on tarttumassa siihen, hän huomaa ohjaajan

kävelevän kohtia autoa päätään pidellen.

“O-ou.” Kosti kommentoi itsekseen ja siirtyy paniikkitilaan. Ovia ei kuitenkaan

ehdi enää avata, joten hän käpertyy mahdollisimman pieneksi piiloon istuimien taakse.

Ohjaaja istuu autoon ja käynnistää sen saman tien Kostia huomaamatta.

Samaisella hetkellä Topi näkee ohjaamon kuvaruudusta lähimarketin mainoksen, jossa

mainostetaan porkkanoita ja muistaa mitä on unohtanut autoon.

“Kosti!” Hän huudahtaa ja syöksyy ulos ohjaamosta.

215

Ulko-ovi lennähtää auki ja Topi juoksee parkkipaikalle, mutta ohjaajan parkkiruutu on

jo tyhjä. Pihalla näkyy vain Mortti ja Sami.

“Ei!” Topi karjaisee, ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa painamaan Kostin

kännykän numeroita, mutta pysähtyy viimeisen numeron kohdalla miettimään

tarkemmin. “Ei se käy...” Hän pyyhkii numerot ja miettii ankarasti.

Yhtäkkiä hän keksii ja valitsee ohjaajan numeron pikavalinnasta.

Ohjaaja ajelee rauhassa kohti kotiaan tietämättömänä takapenkillä lymyilevästä ex-

alaisestaan, ja pian hänen täytyykin vastata kännykkänsä pirinään.

“Haloo? Topi, mitä nyt...? Ketä Kostia? Niin sitä Jänishousu-Kostia, jaa... Ei ole

näkynyt, miten niin? Minähän annoin sille potkut ja näin sivumennen sanoen hyvästä

syystä annoinkin, sehän oli ihan surkea jätkä, ihan idioottipelkuri, saakeli semmoiset

tyypit pitäisi viedä varaston taakse ja ampua -”

Takapenkillä Kosti kuuntelee tarkkaan, mitä mieltä ohjaaja on hänestä ja alkaa

pikkuhiljaa räytyä ärtymyksessä.

Topi pyyhkii hikeä otsaltaan tietäen, mihin Kosti pystyy suuttuessaan ja yrittää saada

ohjaajaa lopettamaan haukkunsa. “Niin, niin, mutta eikö tuo ole hieman jyrkästi

sanottu...?”

Ohjaaja vain yltyy Topin jarrutteluista. “Ei, kyllä Kosti on niitä ihmisiä, joita ei voi enää

ihmisen arvoisiksi sanoa! Kun sitä katsoo, niin kyllä toivoo lujasti, että se kuuluisi

johonkin itsemurhalahkoon! Saakeli, on siinä -”

Yhtäkkiä Kostin vihaiset kasvot ilmaantuvat taustapeiliin. Ohjaaja säikähtää

niin, että jokainen lihas hänen kehossaan jännittyy ja hän kiljahtaa: “Kosti!!”

“Minä!” Kosti karjaisee barbaarisesti, tarttuu ohjaajaa korvista ja alkaa repiä

niitä irti, mutta ohjaaja ehtii iskeä ABC-jarrut pohjaan. Sivuistuimen airbag laukeaa

(mutta ei kuskin) ja Kosti lentää takapenkiltä päälleen etuistuimien väliin, käsijarrun

päälle.

Ohjaaja riuhtoo itsensä irti turvavöistä, pudottautuu ulos autosta ja lähtee

juoksemaan tietä pitkin karkuun takaisin TV-asemalle päin.

216

Topi yrittää saada uudelleen yhteyttä ohjaajan puhelimeen siinä onnistumatta ja pahinta

peläten hän hyppää Samin autoon, jossa sattuu olemaan avaimet paikoillaan ja ovet

auki.

Sami vilkaisee taakseen ja huomaa autonsa liikkuvan ilman häntä.

“Hei, se on minun autoni, olette erehtynyt autosta!” Sami heiluttaa kättä ja

huomaa sitten tutut kasvot ratin takana. “Topi, ai se oletkin vain sinä! Mihin sinä menet?

Voisit ainakin kysyä luvan ennen kuin lainaat!”

Topi kurvaa ajotielle Samia huomaamatta.

“Hei, tuo se sitten ennen yhdeksää takaisin!” Sami huutaa Topin perään ja

kävelee takaisin Mortin luo. “Joko sulla on vastaus?”

“Älä hätäile!” Mortti käskee.

Topi ajaa päätietä pitkin sivukaduille vilkuillen ja huomaa äkkiä ohjaajan juoksevan

häntä vastaan Kosti perässään.

Topi pysäyttää auton tiensivuun ja ohjaaja huomaa hänet.

“Auta minua, se hullu odotti mua autossa!” Ohjaaja huutaa käsillään taakseen

viittoillen. Kosti lähenee uhkaavasti.

“Kosti, ei!” Topi huutaa Kostille ja menee ohjaajan eteen seisomaan. “Väkivalta

ei ratkaise mitään!”

“Entä jos ratkaiseekin?” Kosti karjuu ja yrittää saada ohjaajasta otetta.

“Ei se ratkaise, Kosti, älä tee sitä.” Topi toistelee rauhoittelevaan sävyyn ja avaa

autonoven. “Kosti. Hyppää kyytiin, niin vien sinut kotiin.”

Kosti mulkoilee ohjaajaa vihasta kihisten, mutta päättää sitten uskoa ystäväänsä.

Hän istuutuu autoon ja läimäisee oven kiinni.

“Tuo hullu kuuluu laitokseen!” Ohjaaja sanoo ja lähtee hölkkäämään takaisin

omalle autolleen.

Topi pysäyttää Kostin talon eteen ja Kosti raahautuu ulos autosta murtuneena miehenä.

“Yritä nyt pärjäillä, Kosti. Kyllä sulle vielä sopiva työpaikka löydetään.” Topi

lohduttaa.

217

“Joo...” Kosti sanoo ja alkaa madella sisään.

“Ja muista katsoa Kaken ohjelma, se alkaa pian!” Topi huutaa vielä Kostin

perään ennen kuin kaasuttaa takaisin kohti TV-asemaa.

Televisiossa Stuntman-Kake seisoo nappi korvassaan juontaen ensimmäistä suoraa

lähetystään.

“Arvoisat katsojat! Tervetuloa maailman ensimmäisen TV-roolipelin seuraan!

Ohjelman juju on yksinkertainen: Minä olen tämän roolipelin hahmo ja te voitte soittaa

tänne ja kertoa, mitä haluatte minun tekevän! Ja tämähän on nimenomaan ei-lineaarinen

kampanja, tapahtumapaikkanaan kaunis Taivalkoski City! Joten siitä vain soittamaan,

numeron löydätte teksti-TV:n sivulta yhdeksänkymmentäyhdeksän! Tässä me siis

olemme, kuvaaja ja minä, kaupungin kiireisessä keskustassa! Soittakaa tänne ja

kertokaa, kuka minä olen ja mitä teen! ...Ahaa, ensimmäinen soittaja näyttää olevan

linjalla, haloo?”

“Seiso kuule käsillään!”

“Anteeksi? Seisoa käsillään? Hyvä on, minä yritän...” Kake yrittää seisoa

käsillään. “Ei se onnistu, tällä hahmolla ei nyt taida olla tarpeeksi taitopisteitä. Seuraava

soittaja, kuka olet ja mistä soitat?”

“Minä haluaisin, että harjoittelisit hieman käsillään seisomista. Sitä taitoa saattaa

tarvita myöhemmin.”

“Harjoitella, vai? Selvä on, katsojien sana on laki...” Kake yrittää seisoa

käsillään uudelleen muutaman kerran. “No, nyt on harjoiteltu, mutta ei siitä tule mitään.

Oppimispisteitä on kai liian vähän, sori vaan. Seuraava! Sano nimesi ja mistä soitat?”

“Etsi joku opettaja, joka opettaa sinut seisomaan käsillään.”

“Mikä ihmeen vimma teillä katsojilla on saada minut seisomaan käsillään?”

Kake älähtää. “Ehdottakaa nyt jotain järkevää ja kiinnostavaa, vaikka että menisin

tuonne kapakkaan ja haastaisin vähän riitaa ja ryöstäisin jonkun humalaisen rahat ja

menisin vaikka majataloon yöksi niin kuin kunnon roolipeleissä!”

“Käsillään seisominen on tärkeä skilli, etsi nyt joku joka voisi opettaa sitä!”

“En! Nyt seuraava soittaja, ja ehdota jotain järkevää!”

“Sinä olet ihan paska hahmo -”

218

“Seuraava!”

“Hei, kävele tuonne tiiliseinän viereen, missä on nuo julisteet!”

“Ahaa, vihdoinkin kunnon pelaaja!” Kake nostaa peukaloa ja menee tiiliseinän

luo kameran seuratessa perässä. “No niin, mitä sitten? Nyt ollaan tässä.”

“Ota takki pois.”

“Hyvä! Takki pois, see-lvä.” Kake riisuu takkinsa. “Noin, nyt on takki pois

päältä!”

“Nyt ota tukea jaloilla siitä seinästä ja harjoittele käsillään seisomista!”

“Voi perkele...” Kake katselee hetken aikaa muualle kuin kameraan. “Okei, ei

nyt kiihdytä, hengitetään rauhallisesti ja otetaan seuraava soittaja...”

“Tässä on nyt unohdettu eräs tärkeä asia.”

“Vai niin, mikähän?”

“Se, kuka sinä olet?”

“Tosiaan!” Kake näyttää kameralle merkitsevästi sormea. “Kuka minä olen?

Pitäähän pelaajien tietää hahmonsa nimi ja ammatti!”

“Tehdään niin, että sinä olet haltija ja sinun nimi on Wolf.”

“Hienoa, haltija Wolf!”

“Ammatiltasi sinä olet sitten akrobaatti.”

“Akrobaatti?”

“Joo, ja sinut on erotettu sirkuksesta, kun et osannut seisoa käsillään ja nyt sinä

haluat opetella seisomaan käsillään.”

Kake tuijottaa hetken aikaa kameraan sanomatta mitään. Sitten hän pudottaa

korvanapin maahan ja lähtee astelemaan pois kuvasta. Kameramies jää paikoilleen

heiluttelemaan kameraa tietämättä mitä tehdä, kun ohjaaja ei ole paikalla kertomassa ja

jatkaa kadun kuvaamista.

Yhtäkkiä satunnainen ohikulkija ilmestyy kuvaan ja alkaa juttelemaan

kameralle: “Mikäs juttu tämä juttu on? Ai, siellähän on katsojia! Tämä taitaa mennä

televisioon. Eikö tässä ole juontajaa? Eipä taida olla. No hei, minä voisin olla

juontajana, minä olen käynyt tiedotusopin linjan. Okei, tästä lähtee: Tervetuloa, hyvät

katsojat! Täällä olen nyt kaupungin keskustassa ja hyvin menee! Siinä menee tie ohi ja

ihmisiä kulkee joka suuntaan! Olen täällä haastattelemassa...” Ohikulkija etsii

219

haastateltavaa. “Haastattelemassa... tolppaa! Iltaa, tolppa, miten menee? No, hiljaisuus

on myöntymisen merkki, eli hyvin menee tolpalla! Hyvä tolppa, aplodeja tolpalle!

Kolme tolppahuutoa tolpalle: Tolppa! Tolppa! Tolppa! ...Pärjäile sitten, tolppa! Kyllähän

tolpat tulee toimeen... Hei mies, ohikulkija, fiuu! Seis siinä, minä haluan haastella!”

Toinen satunnainen ohikulkija ei välitä vihellyksistä, vaan kulkee ohi.

“Jaa, ei taida sitä ihmistä kiinnosta tiedonvälitys, sillä on kiire johonkin...

Kiiruhda, kiiruhda! Kiiruhda mitättömille asioillesi, mies! Ei meitä sun kaltaiset edes

kiinnosta!”

Yhtäkkiä kuva pimenee.

Topi istuu ohjaamossa painettuaan Lähetyksen Katkaisu-nappia ja pitelee päätään

voihkien toverinsa puolesta: “Voi että Kake...”

Sillaikaa oikea ohjaaja istuu kotinsa sohvalla yrittäen piikittää huumeseosta

käsivarteensa, kun kännykän sointi keskeyttää touhun.

“Jamppe.” Ohjaaja vastaa. “Vai työharjoitteluun? No kyllähän se käy, tule vaikka

huomenna. Selvä, hei hei.” Hän myöntyy kaikkeen päästäkseen takaisin omaan

puuhaansa ja sammuttaa puhelimen.

Ohjaamossa Topi tuijottaa masentuneena lattiaa, kun lähettäjä puhuttelee häntä

varovasti.

“Tuota... Topi? Me lähetetään nyt katsojille pelkkää mustaa, että mitä

seuraavaksi laitetaan...?”

“Laita joku uusinta, en tiedä...” Topi sanoo välinpitämättömästi.

Lähettäjä avaa kasettilaatikon ja tunkee koneeseen kasetin, jossa on edellisen

viikon lottoarvonta.

Kosti istuu kotonaan tuijottaen pelkkää mustaa näyttävää TV:tään, kun odottamatta

kuvaan ilmestyy lottoarvonta. Hän hätääntyy, hakee äkkiä lottokupongin kaapista ja

alkaa tarkistamaan numeroita.

“Ei perhana taaskaan mitään!” Kosti raivostuu, rytistää kupongin, heittää sen

220

roskiin, sammuttaa telkkarin ja ottaa puolikkaan pullon jäänestoainetta sohvan alta.

Samoihin aikoihin Aamuporun toinen juontaja Veijo tulee väsyneenä kotiin Kuusamo

Citystä, istahtaa sohvalle, ottaa kengät pois jalastaan ja laittaa puhelinvastaajansa

toistamaan uudet viestit.

“Esko vai olinko minä Eero? Hällä väliä. Esko-Eero täältä Kuusamosta terve! Et

tainnut löytää minua, kun ei ole näkynyt, että minä taisin voittaa. Palataan taas peliin,

kun ostan uuden kännykän. Moi!”

“Esko.” Veijo lausuu nimen ja painaa Pause-nappia. Hän hakee jääkaapista lasin

appelsiinimehua, avaa television ja näkee lottoarvonnan alkavan.

Numeropallojen pyöriessä kouruun hän melkein pudottaa mehulasin

innostukseltaan.

“Neljä oikein!” Hän iloitsee. “Jo toisen kerran peräkkäin!”

Hän juoksee stereoidensa luo ja laittaa Kauko Röyhkän CD:n soimaan repeatilla

siitä kohdasta, missä lauletaan: “Onnenpoika, onnenpoika.”

Topi istuu ohjaamossa märkä pyyhe naamallaan, kun oikea ohjaaja hyppii vetreänä

sisään.

“Nyt sitä taas jaksaa paiskia töitä huomisiltaan asti!” Ohjaaja takoo rintaansa.

“Jaha, Topi! Anna pyyhe minulle niin voit lähteä kotia kohti!”

“Okei...” Topi ojentaa pyyhkeen ohjaajalle, joka kietoo sen kaulaansa.

“Tänne tulee muuten huomenna joku työharjoittelija.” Ohjaaja muistaa äkkiä

saamansa puhelun.

“Ihme ettei ylihuomenna.” Topi sanoo.

“Hahhahhaa, tuo oli hyvä!” Ohjaaja nauraa. “Opastat sitä samalla! No,

nähdäänpä sitten aamulla!”

“Joo nähdään.” Topi lähtee ohjaamosta aikeissaan suunnistaa kotiinsa

nukkumaan.

Uskisohjaaja Sami seisoo edelleen pihalla odottaen Mortin vastausta. Hän alkaa jo

menettää toivonsa, kun viimein yöllä kello 0.38 Mortti on miettinyt kysymystä sen

221

jokaisesta kulmasta ja pystyy antamaan vastauksensa:

“Ympyrä.” Mortti vastaa.

“Ai.” Sami säpsähtää. “Vai niin... Mutta, tuota... Mitä minä muuten

kysyinkään?”

Mortti alkaa muistelemaan.

Stuntman-Kake seisoo Oulu-kuusamotien reunassa liftaamassa Oulun suuntaan

kädessään kyltti, jossa lukee: ROOMAAN.

Poliisiauto lähestyy Taivalkoski Cityn suunnalta ja jarruttaa Kaken kohdalla niin

äkkinäisesti, että kaikki neljä kyydissä istuvaa poliisia nojautuvat kunnolla eteenpäin.

Kartanlukijan paikalla istuva konstaapeli rullaa ikkunan auki ja kysyy Kakelta:

“Minne on mies menossa?”

Kake vilkaisee kylttiään. “Roomaan.”

“Sinne on pitkä matka. Mikä on miehen nimi?”

“Kauko.”

“Vai Kake...” Poliisi tuumii hetken. “Joo, Kake Kaukosäädin! Onko passi

mukana, Kake Kaukosäädin?” Poliisi innostuu.

“On!” Kake näyttää passia, joka pilkistää esiin toppatakin etutaskusta.

“Onko hampiharja mukana?” Poliisi kysyy.

“On!” Kake näyttää vasemmassa etutaskussa olevaa hammasharjaa ja lisää:

“Suomen hammaslääkäriliiton suosittelema vielä!”

“Onko lapio mukana?” Poliisi kysyy.

“Häh...?” Kake hämmentyy.

“Ei sitä tarvita, se oli vaan zoukki!” Poliisit naureskelevat. “Hyppää kyytiin,

Kake Kaukosäädin, mennään Roomaan!”

Kake avaa oven, kömpii takapenkille kahden konstaapelin väliin ja huomaa, että

hypnotisoija istuu jo siinä arvoituksellisesti hymyillen.

“Terve...” Kake sanoo ja vilkaisee poliiseja.

“Istu vain syliin.” Hypnotisoija kehottaa.

Poliisiauto ajaa pois kaikkien laulaessa sitä mitä radiosta kuuluu.

222

Ohjelma-ajan loppuessa Hilda-mummo sulkee laajakuvatelevisionsa ja ohjelmien

tasosta suivaantuneena hän päättää taas pirauttaa TCC:n pääjohtajalle.

“Haloo, pääjohtaja? Joo, minä täällä! Aamusta asti taas katsoin ja ihan surkeita

ohjelmia olivat! Oli se Jehiskin niinku joku talousuutiset, pistäkää vähän erikoisefektejä

peliin! Niin niin, Hongkongin taistelulajikoreografioita, stuntteja ja tietokonegrafiikkaa

ja pyrotekniikkaa! Ja laatudokumentteja saisi tulla enemmän, niitä me silloin sota-

aikana katottiin kovasti! Ja liikunnallisia ohjelmia, aerobickia ja semmoista! Ja se lotto

muuten vasta surkea olikin, laittakaa ens kerralla paremmat numerot, odotas vähän niin

minä sanon mitkä laitetaan...”

Hilda kaivaa kupongin esiin liivintaskustaan.

223

3.

Eriarvoisuus on rikkautta

Haltijoiden monimuotoiset avaruusalukset saapuivat joka puolelle kaupunkia

suurimpien jäädessä leijumaan pilvenpiirtäjien, parkkipaikkojen ja puistojen yläpuolelle

ja pienempien jatkaessa maakosketukseen asti.

Yksi kiekkomainen, väritykseltään punaiseen vivahtava alus laskeutui

epäonnistuneesti kahden kenkätehtaan väliin ja jäi reunoistaan kiinni niiden modernisti

muotoiltuihin mainostauluihin. Tehtaiden työmiehet juoksivat katolle sahaamaan

aluksesta palasia muistoesineiksi.

Toinen alus, joka kauempaa katsottuna näytti tavalliselta hävittäjältä, mutta

jonka läheltä katsoen huomasi liian jykevästi panssaroiduksi sellaiseksi, laskeutui

kyljelleen Media Cityn suurimman tietokoneohjelmistofirman takana olevaan

tekojärveen. Firman johtajien omistamien antiikkipurjealusten mastot sattuivat juuri

aluksen vasemman siiven tielle, mistä kyljelleen laskeutuminen johtui. Eräät saivat

tallennettua aluksen syöksyn ultradigitaalilaseillaan ja myivät sitä tuntia myöhemmin

eteenpäin näytönsäästäjänä.

Muutamia pienempiä aluksia laskeutui keskelle kaupungin vilkkainta

kävelykatua ja ulkoavaruuden vierailijat astuivat vaitonaisina, mutta toimeliaina ulos

tutkimaan uutta ympäristöä tunkeilevista toimittajista ja pelokkaista poliiseista

välittämättä.

“He muistuttavat Star Sectin Vulgareita, tai ehkä sittenkin hieman enemmän

Bagdad 2001:n Mindereita... Tai hetkinen, olisikin ehkä parempi etsiä vastaavuuksia

fantasiakirjallisuuden puolelta eli haltijoista -” Selitti yksi paikalle osunut

freelancertoimittaja nauhurilleen.

Tavallisia ihmisiä ei alusten ympärille juurikaan kerääntynyt (ehkä joku

laitakaupungilta keskustaan lomailemaan saapunut turistiperhe käynnisti kameransa),

sillä suurin osa ihmisistä kiiruhti kotiinsa seuraamaan tapahtumia selostuksen ja

asiantuntijalausuntojen kanssa televisiosta.

Pian humanoidit seurasivat haltijoita. He aineellistuivat kaukosiirtimillään

224

keskuspuistoon (hippi-intiaanien suureksi hämmästykseksi juuri samalla hetkellä, kun

he olivat ottamassa yhteyttä luonnonhenkiinsä pyörimällä alastomina tekonurmella) ja

olisivat saaneet lauman sensaationhimoisia toimittajia kimppuunsa, ellei heillä olisi ollut

näkymätöntä voimakenttää kilpenään.

Humanoidit eivät saapuneet suurella joukolla kuten haltijat. Heitä oli kolme, ja

heistäkin kaksi jälkimmäistä oli ensimmäisen klooneja. Toimittajat ympäri kaupunkia

toivoivat, että heilläkin olisi omat klooninsa, koska heidän oli tehtävä vaikea valinta:

Kumpaa ulkoavaruuden lajia kannattaisi seurata? Kummalla olisi enemmän uutisarvoa?

:)

“Osta Filosofi-partakone! Se ei kestä ikuisesti!” Kuului radiosta.

Epämainontaa. Sehän nuorisoon puri nykyään, Dow ajatteli pitäen mieltään

masentuneena ja tuijottaen autonikkunasta polttavan kuumaan autiomaahaan, missä

hiiltyneet kaktukset yrittivät olla syttymättä uudelleen palamaan pakottavassa

kuumuudessa.

Hänet oli pidätetty, hänelle oli laitettu sähköpanta kaulaan (niitä käytettiin

nykyään usein käsirautojen sijaan), hänet oli työnnetty poliisiauton takapenkille, hänen

päähänsä oli työnnetty säkki (mutta vain siksi ajaksi, että poliisipäällikkö ehti käydä

tarjouskilpailun siitä, mikä kanava saisi seurata epäillyn kuljetusta suorana lähetyksenä

poliisiauton sisäkameralla) ja häntä oli lähdetty kuljettamaan kohti poliisiasemaa.

“Hei, laita TV auki!” Kuskin paikalla istuva poliisi käski toista poliisia, joka

istui toisella etuistumella. Kolmas etuistuin oli varattu valomainoksille.

“Niin, ehkä siellä on jotain tietoa tuosta avaruusaluksesta kuun vieressä... “

“Minä kyllä ajattelin katsoa lottonumerot, näin nimittäin unta että voitan tällä

viikolla lotossa. Näin vielä numerotkin.”

“Oletko veikannut?”

“En, mutta katsotaan, olisinko voittanut, jos olisin.”

Poliisi avasi TV:n rahapelikanavan.

Sillä kanavalla, jota he eivät katsoneet, näkyi seuraavaa:

225

“Hyvät katsojat, juuri vahvistetun tiedon mukaan olemme saaneet älyllisen

kontaktin ulkoavaruuteen, emmekä vain yhteen ulkoavaruuden lajiin, vaan kerralla

kahteen! Tämä on historiallinen päivä historiassamme! Tuplainvaasio!”

Ohjaaja: “Älä vitsaile. Nämä on uutiset.”

“Toinen näistä roduista on ilmestynyt kaukosiirtimellä keskelle Media Cityn

keskuspuistoa, jossa edelleen on menossa suuri robottikapina ja hippi-intiaanien

mielenosoituslakko. Tämä taitaa sekoittaa hieman kummankin osapuolen

suunnitelmia!”

Ohjaaja: “Ei vitsejä!”

“Toinen laji suosii hieman hillitympää lähestymistapaa. He ovat laskeutuneet

suurimmilla aluksillaan keskelle autiomaata rakennettuun kulissikylään, jossa kuvataan

juuri Boris Diamondin uusinta menestysfilmiä 'Aitoja väärennöksiä'. Huumoria tähän

tuo se, että tuo kulissikylä on rakennettu hippi-intiaanien entisen reservaatin päälle!”

Ohjaaja: “Lopeta vitsailu ja lue vain se teksti siitä hiton ruudusta!”

“Aivan. Seuraavaksi, hyvät katsojat, minä kerron teille vitsin. Se on tosi hauska,

kuulin sen toissa päivänä tuolla kahvilassa...hah... No, Ronlan Lashlei meni kauppaan

ostamaan porkkanoitahh... hahhah... porkkanoita! Hahhahaahaa... se oli televisiokauppa!

Hahhahhaahhooh -”

Ohjaaja: “Se oli arvattavissa. Pistäkää mainos pyörimään.”

:)

Dow istui pysäköidyn poliisiauton takapenkillä, koska häntä kuljettavat poliisit olivat

päättäneet kesken pysähtyä huoltoasemalle juomaan donitsikahvit. Hän tylsistyi

seuraamalla auton kojelaudalla olevaa vanhaa televisiomallia, jossa ei ollut täydellisiä

viihdekeskustoimintoja; siihen ei pystynyt tilaamaan mitään. Täytyi vain katsoa, mitä

tavallisilta kanavilta tuli ja toivoa parasta.

“Seuraavaksi näemme uusintana Telepaattien Matkassa-sarjan nelosjakson

vuodelta 3123.”

Telepaattien matkassa, helvetti! Yhtä kiintoisa sarja kuin ne kymmenien muiden

halpasarjojen jaksot kymmenillä muilla kanavilla, kuten Postimerkkeily On Kiva

226

Harrastus osa, 4/19; Sarjamurhaajien Asianajajat, osa 7/26; Rose Beach Cafe, osa

885/1000 tai kaikista tylsistyttävin: Vauvanhoito Vaarallisissa Paikoissa, osa 1/4.

Hän ei enää jaksanut kanavasurffata, koska siihen ei ollut kunnon välineitä ja

laski kaukosäätimen kädestään. Telepaattisarjan uusinta jäi pyörimään ruutuun.

“Te siis tapasitte täällä ostoskeskuksen yläaulassa X vuotta sitten Suuren

Sähkökatkoksen aikaan, ja olette siitä lähtien käyneet täällä vuosittain piknikillä?”

“Aivan, olimme täällä samaan aikaan, kun nämä vastapäätä olevat kaupat

suljettiin meidän nenämme edestä. Kristel ja Zep tulivat tuolta karkkikaupasta ja minä ja

mieheni tuolta kauneussalongista ja sitten sähkökatko tuli, eikä ulko-ovia saanut enää

auki. Törmäsimme toisiimme ja huomasin heti, että Kristelillä oli piileviä ennustajan ja

telepaatinkykyjä Se oli kohtalon johdatusta, sitä olen aina sanonut. Jouduimme olemaan

täällä aulassa koko sen yön, joten minulla oli aikaa harjoittaa Kristeliä sillä aikaa, kun

miehet pelasivat korttia -”

“Anteeksi, Meredith, mutta minulla on tärkeä viesti eräälle katsojalle.”

“Puhu mikkiin ai, hän puhuu jo. Hyvä.”

“Tämä viesti on osoitettu Dow-nimiselle murhaajalle -”

Mitä? Joku sanoi hänen nimensä.

“- et näe tätä lähetystä nyt, vaan vasta vuosia myöhemmin, kun istut pidätettynä

poliisiauton takapenkinkillä. Sinun täytyy heti poistua autosta! Kuulitko, Dow? Poistu

autosta, juokse karkuun!”

Mitä...?

“Siinä meni sitten viesti sinne vuosien päähän! Ota onkeesi, asiantuntija varoitti

sinua, Dow-kuka-oletkin... Ennustatte siis, että tämä sarja tulee siis uusintanakin joskus

tulevaisuudessa -”

Dow mietti hetken tilanteen outoutta. Hänelle osoitettu viesti uusintasarjassa

vuosien takaa? Pitäisikö sitä uskoa? Näkikö hän harhoja?

Hmm. Ei siinä kai mitään menetä, hän mietti ja raahautui ulos autonovesta.

Tömähdettyään selälleen huoltoaseman muoviasfaltille hän näki jotain kummallista

taivaalla (siis sen lisäksi, että kuun vieressä oli valtava avaruusalus). Jotain, aivan kuin

pieni irvokas meteoriitti, lensi häntä kohti.

Pahus. Hän puri kieleensä ja lähti pyörimään kyljellään kohti kahviota, jonka

227

ikkunapöydässä poliisit mussuttivat donitsejaan.

Seuraavalla hetkellä poliisiauto räjähti kappaleiksi hänen takanaan. Hän tunsi

paineaallon ja kihelmöintiä ihollaan, mutta ei muuta. Hän oli ehtinyt onnekseen

tarpeeksi kauas.

Poliisit juoksivat ulos katsomaan palavia autonkappaleita ja kiroilivat. Dow

kääntyi ja ponnisti istualleen.

“Huh.” Hän sanoi selvittyään hengissä jo toisesta pommista samana päivänä ja

mietti, pitäisikö hänen miettiä jotain syvällistä elämästä tällaisella hetkellä.

Tiedotusvälineet olivat hetkessä tapauksen kimpussa.

“Poliisiylitutkija Bernard Dirome, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä

tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?”

“Niin, asiahan on niin, että normaalius on yhä enemmistönä -”

“Anteeksi, herra poliisipäällikkö, kysyin että, oletteko jo päässeet selvyyteen

siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?”

“Ai, selvä... Minulla on teoria siitä... Odottakaas... Jossain maassa, missä

mikrosirpalekranaatit eivät ole kiellettyjä, joku sotilas heitti tämän kranaatin, mutta

yllättävästi paikalle puhaltanut pasaatipyörremyrsky imaisi sen mukaansa ja koska nämä

kranaatit räjähtävät kosketuksesta, se ei räjähtänyt, vaan jatkoi lentoaan sen

minipyörremyrskyn imussa. Sen mukana kranaatti sitten kulkeutui tänne ja sattumalta

tipahti poliisiauton katolle... Tämä on totta kai vain minun teoriani, emme ole vielä

ehtineet tutkia tapausta tarkemmin, koska koko poliisivahvuutemme on ollut

suojaamassa Michael Peacen historiallista kävelyä.”

“Kiitos, poliisiyli... öö, konstaapeli Bernard Dirome, ja nyt takaisin studioon -”

:)

Kadun Kanava-ohjelma keräsi Median keskuskävelykadulta ihmisten mielipiteitä ja

kommentteja päivän tapahtumiin. Tällaisia vastauksia saatiin kysymykseen

ulkoavaruuden lajien saapumisesta:

“On niitä odotettukin!”

228

“Tämähän on nähty jo monta kertaa elokuvissa. Klisee on toteutunut, voisi

sanoa.”

“Jos katsotte tätä, muukalaiset, ottakaa minut mukaanne!”

“Häipykää, minä sanon heille! Ei heitä tänne kaivata!”

“Tuo iso alus on aika hieno... Pikkualukset oli aika vulgaarin näköisiä... Aika

mukavia kyllä kaikenkaikkiaan...”

“Minusta heidän täytyisi toimia maassa maan tavalla ja laskeutua autiomaahan

tai pysäköintipaikoille, eikä minne sattuu.”

“Hallituksen juonia tämä vaan on! Ei niitä homonoideja ole oikeasti edes

olemassa, ne on pelkkiä erikoisefektejä! Ja ne toiset suippokorvat Hei, mitä vittua?

Onko tuo laite nauhuri?! Helvetti, ÄÄNITÄTKÖ SÄ MUA?!”

“Saako lähettää terveisiä? Äidille terveisiä täältä kävelykadulta! Huhuu! Olen

kotona minuutin päästä!”

Lopussa mukaan tuli myös Michael Peace, joka oli tungettu väkisin mukaan ohjelmaan

kertomaan oma mielipiteensä muukalaisista, jotta faneille kävisi selväksi, että hän pysyi

ajan tasalla ja otti kantaa asioihin.

“Mitä mieltä muukalaisista, maailmankuulu Michael Piece?”

“Peace.”

“Sori, Peace?”

“Musta ne on ihan okei.”

“Kiitos, ja seuraavaksi näemmekin sitten lyhyen koosteen uusimmasta

musiikkivideostasi. Minkälainen tää sun uusi video on?”

“En tiedä, tämä on eka kerta kun näen sen. Näin kyllä Making of Michael

Peacen uusimman musiikkivideon, mutta ilman ääntä.”

“Kiitos, Michael Page.”

:)

Humanoidien alus aiheutti myös sen, että yksi Chet, joka ohjasi yhtä lentokonetta

yhdessä ilmatilassa, sai sydänkohtauksen nähdessään yhden ufon ja syöksyi koneineen

229

yhteen viidakkoon.

Vain kaksi matkustajaa selvisi maahansyöksystä yhtenä kappaleena.

He kömpivät ulos palavista jäännöksistä ja tiputtautuivat aluskasvillisuuden

joukkoon. Toinen heistä oli Bob Cody, hittisäveltäjänero Jeff Codyn veli. Hänen

päässään pyöri ajatus siitä, miten väärin oli sanoa, ettei salama iske kahdesti samaan

paikkaan. Toinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, ei liittynyt mitenkään fraaseihin.

Toinen henkiin jäänyt oli erään tietokonefirman entinen myyntiesittelijä, mutta

sillä ei ollut oikeastaan merkitystä, koska he kumpikin kuolivat hieman myöhemmin

nälkään.

Se johtui siitä (tarkkana nyt, seuraa moraalisesti ja maailmantaloudellisesti

tärkeä fakta) että keskelle viidakkoa on taloudellisesti kannattamatonta avata pizzeriaa

:)

Heti aamulla humanoidit olivat suorassa televisiolähetyksessä AamuTV-spesiaalissa.

Heille oli annettu nimilaput, joita kumpaakin kuitenkin koristi vain numero, koska heillä

ei ollut nimiä. Vasemmanpuoleinen oli numero 1 ja oikea numero 2.

“Niin, hyvät herrat... Sanoitte tuolla backstagella äsken, että olette tulleet tänne

tuhoamaan maailmankaikkeuden, mikä kuulostaa minusta aika huolestuttavalta...

Milloin tarkkaan ottaen toteutatte aikeenne, eli tuhoatte maailmankaikkeuden kuten

mainitsin aikaisemmin?” Juontaja viritti haastattelun käyntiin.

“Me oikeastaan tuhosimme sen jo.” Vastasi numero 1, joka vaikutti omaavan

äkkiseltään katsottuna enemmän lavasäteilyä (tai ehkä se oli radioaktiivista säteilyä).

“Tuhosimme jo maailmankaikkeuden menneisyyden estämällä alkuräjähdyksen. Se oli

erittäin siisti ja helppo homma. Se on ihme isolla H:lla, että tämä kaupunki on vielä

olemassa, kun muu maailmankaikkeus ei ole koskaan syntynytkään. Teillä on käynyt

todella tuuri. Otan esimerkiksi kaikki universumin tähdet: Ne eivät ole koskaan

syntyneetkään, mutta silti niiden valo näkyy tämän kaupungin taivaalla. Samoin näkyvät

esimerkiksi ulkomaiset TV- ja radiolähetykset, vaikka muuta maailmaa ei ole enää

olemassa. Asia on korjattava.”

“Te siis aiotte tuhota meidätkin?” Juontaja kysyi. Jos hän pelkäsi tai jännitti

230

ulkoavaruuden olentojen ensimmäistä haastattelua, hän ei ainakaan näyttänyt sitä,

ammattilainen kun oli.

“Kyllä, ja olemme oikeastaan tehneet jo senkin.”

“Mitä tarkoitatte?”

“Tuhosimme menneisyyden lisäksi myös tulevaisuuden. Ensi torstaista lähtien ei

ole enää tulevaisuutta, joten maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Ja samalla tämä

kaupunki.”

Juontaja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan suoraan kameraan, kestohymy

kasvoillaan. “Niin, hyvät katsojat! Tässä sitä ollaan, maailmankaikkeuden ainoa

kaupunki ensi torstaihin asti! Jos Mediaa joskus onkin syytetty siitä, että me muka

edustamme aina koko maailmaa, niin nyt Media todellakin edustaa koko maailmaa!

Näillä sanoilla siirrymme mainoksiin!”

Mainoksien jälkeen humanoidien haastattelu jatkui.

“Tervetuloa takaisin, hyvät katsojat! Kysyn nyt kysymyksen, jonka vastaus

kiinnostaa varmasti meitä kaikkia. Kertokaapa... tiedättekö vastauksen universumin

suurimpaan kysymykseen?”

“Kyllä. Tiedämme sen.”

Juontaja, kaikesta ammattitaidostaan huolimatta, näytti tällä kertaa jopa hieman

jännittyneeltä tai ehkä se oli harkittua jännitysmomentin nostamista olla kysymättä

jatkokysymystä aivan heti.

Toisaalla, hippi-intiaanien keskuspuistoon perustamassa kommuunissa, päällikön

majassa, oltiin aivan yhtä jännittyneitä. Uusi intiaanipäällikkö (päällikkö Jonkinlaisen

Joen seuraaja) nimeltään Varjoissa Istuva Hiljainen Mies, istui hiljaa telttansa varjossa

ja tuijotti vanhaa matkatelkkaria odottaen kuulevansa kosmisen totuuden kuvaruudussa

väräjävien humanoidien suusta.

Hänen vaimonsa, Kärpäsiä Korvissa, yritti hyssytellä heidän nälkäänsä itkeviä

lapsiaan hiljaisiksi.

“Anna niille pennuille peyotea, että ne pysyy hiljaa kun telkkarista näkyy

kosminen totuus! Mitä hyötyä siitäkin on, jos sitä ei kuule?!” Päällikkö ärisi vaimolleen

231

vastoin kaikkia hippi-intiaanien lakeja ja kumartui lähemmäs kaiutinta.

“Näen, että kosminen totuus kerrotaan...” Kuului toisesta wigwamista, missä

shamaani ennusti tulevaisuutta NHL-keräilykorteista.

Toisaalla (kaukana keskuspuistosta) oltiin hieman skeptisempiä.

“Hei, kosminen totuus näytetään kohta telkkarista!”

“Totuus näytetään telkkarissa? Kuulostaa aika epäuskottavalta.”

Aamu-TV:ssä juontaja alkoi purkamaan jännitystä.

“Voitte siis kertoa... vastauksen suurimpaan kysymykseen?”

“Kyllä.”

“Ja vastaus siihen on...?”

“Kana. Kana oli ensin.” Numero 1 vastasi empimättä.

“Anteeksi?” Juontaja menetti hetkeksi kasvolihastensa täydellisen hallinnan.

“Mitä tarkoitatte?”

“Me kävimme katsomassa. Kana oli ennen munaa.” Numero 2 sanoi totisena.

“Ei, ei... Tarkoitan kysymykselläni, että miksi te ja me olemme täällä?”

“Te kutsuitte meidät haastattelun takia.”

“Ei, siis... Me kaikki! Ihmiset! Maailma! Miksi olemme olemassa? Minkä takia

elämää on olemassa? Miksi on jotain sen sijaan ettei olisi mitään?”

“Ai, se kysymys. Höhhöh, joskus me olemme aika hidasälyisiä

maailmankaikkeuden vanhimmaksi ja viisaimmaksi lajiksi... No, vitsit sikseen. Vastaus

kysymykseen on valitettavasti teidän käsityskykynne ulottumattomissa.”

Juontajan tavallisesti tiukasti alitajuntaansa tunkema Sisilialaisen äkkipikainen

luonne sai hänen uransa hetkeksi vaakalaudalle. “Vai niin! Pidätte meitä tyhminä!” Hän

sanoi loukkaantuneena.

“Emme toki. Tarkoitan, että teidän käsityskykynne on vielä erittäin rajallinen

ikuisuuskysymyksiin liittyvissä vastauksissa. Jos selittäisin, miksi kaikki on olemassa,

en ehtisi vastata tyhjentävästi ensi torstaihin mennessä.”

“Ahaa, teille varattu ohjelma-aika on siis liian lyhyt?” Juontaja tiukkasi alkaen

232

menettää otettaan yhä enemmän.

“Jos totta puhutaan, niin pikemminkin liian pitkä.”

“Ahaa, onko teistä täällä siis tylsää? Olemmeko me typerät ihmiset teidän

mielestänne tylsiä?!”

“Olisin kyllä mieluummin tutustumassa kauniiseen kaupunkiinne kuin istuisin

tässä.”

Tässä vaiheessa ohjaaja ilmeisesti päätti puuttua peliin. Juontaja sormeili hetken

korvanappiaan ja rauhoittui kuin taikaiskusta. Helvetti, oliko avaruus täynnä Ronlain

Lashlein kaksoisolentoja? Kammottava ajatus.

“Tuota... voisitteko sitten kertoa miksi haluatte tuhota maailmankaikkeuden?

Teillä on kai jokin hyvä syy siihen?”

“Vastaus tähänkin miksi-kysymykseen on käsityskykynne ulottumattomissa.

Voitte ymmärtää meidän motiivejamme yhtä vähän kuin maailmankaikkeuden

olemassaolon motiiveja. Sitä paitsi en voi kertoa eräästä toisestakin syystä.”

“Miksi?”

“Se spoilaisi.”

Juontaja murahti mielessään.

“Öhm... selvä... no... Ja tähän väliin otamme katsojakysymyksiä! Ketä siellä on

linjalla? Haloo?”

“Täällä on Dynasty Media Citystä, hei.”

“Hei, Dynasty. Kuinka vanha sinä olet?”

“Mä haluaisin kysyä, että minkälaista musiikkia te kuuntelette?”

“Kertoisitko ensin, kuinka vanha olet?”

“Yhdeksän.”

“Ahaa, yhdeksänvuotias Dynasty haluaa kysyä, minkälaisesta musiikista

pidätte?”

“Intialaisesta.” Numero 1 sanoi heti.

“Intialaisesta.” Toisti Numero 2.

“Ja kuorolaulusta.” Numero 1 vielä lisäsi.

“Kuorolaulua, kuorolaulua.” Numero 2 nyökkäili.

“Ja mitä vielä?” Numero 1 katsoi numero kakkosta kysyvästi.

233

“Kuorolaulua.”

“Kuorolaulua.” Numero 1 antoi vielä lopullisen tuomionsa.

“Mikä on teidän lempiruokaanne?”

“Valitan, Dynasty, yksi kysymys katsojaa kohti oletteko ajatelleet, ettette enää

kuule kuorolaulua tai intialaista musiikkia, jos tuhoatte maailman?” Juontaja kysyi

viekkaasti.

“Sillä ei ole merkitystä.”

“No eiii sitten... Kuka siellä nyt on?”

“Ocsenista iltoja! Kysy niiltä humanoideilta, että mitä ne meinoaa tehdä tälle

työllisyydelle? Minä oon nyt neljättätoista vuotta työllistettynä, kun se saatanan muija

heitti minut pihalle ja otti nuoremman yksityishierojakseen!”

“Niin, kertoisitteko nimenne ja ikänne -”

“Ja hallitus se vasta on mätä, mitä ne sille meinaa tehdä? Poliitikot vaan puhhuu

ja puhhuu, eikä mittään tapahdu! Saatana, sellainen pistää meikäläisen juomaan ja

poliisit! Poliisit ne vaan istuu autoissa ja kyttää! Ei oo hääviä hommaa semmoinen!

Saatana, minä itteni vejän hirteen, kun ei nykyään enää saa viittätoista minuuttia

kuuluisuuttakaan, hyvä jos kymmenen eikä edes sitäkään! Ja paskaa tulee joka tuutista,

saatana! Ennen sitä oli vaan 90%, kaikesta, mutta nyt sitä tulee 99%! Ja presidentti!

Presidentti senkun värjää hiuk -”

Puhelu katkaistiin.

“Seuraava soittaja, onko linjalla?”

“Olen Meredith Zilmer, Kristillisen Puhtauden uskonlahkon ylipastori ja

johtaja.”

“No, pastori, kysy mitä on sydämelläsi?”

“Te humanoidit taidatte olla kaikki homoja, kun teillä ei ole yhtään

naishumanoideja mukana ja kuljette ilman rihmankiertämää!”

“Meillä ei ole sukupuolta.”

“Ei sukupuolta?! Aina vain pahenee! Jumala loi kaikki kunnon eläjät mieheksi ja

naiseksi, joten te olette selvästi saatanan käsialaa!”

“Olet selvästi päättänyt pysyä kannassasi, vastasimme me sitten mitä tahansa.”

“Totta helvetissä, saatanan homonoidit! Pois telkkarista ja nopeasti tuollaiset,

234

ettei nuorisomme saa pahoja vaikutteita! Alan nimittäin jo itsekin saada teistä pahoja

mielikuvia! Kun näin teikäläisten aluksen, niin heti alkoi päähäni hiertyä tulvimalla

homoeroottisia mielikuvia ja taputin jopa erään kollegani olkapäätä, voi Kristus

sentään! Menkää pois teeveestäni, riivaajat pahat henget!”

“Taisimme kuulla tuota ihan tarpeeksi, vai mitä? Otetaan seuraava soittaja

sisään.”

“Seuraava tulva ei ole vettä!” (klik)

“Sillä miehellä oli sellainen lyhyt ilmoitusasia. Seuraava soittaja?”

“Täällä puhuu maailman rikkaimman miehen, Gillian Allianin, asianajaja

Dormond Hines, ikä 48 vuotta. Asiakkaani haluaisi tiedustella, paljonko se teidän iso

avaruusaluksenne maksaa? Hänellä olisi käyttöä tähtienvälisiin matkoihin kykenevälle

avaruusalukselle.”

“Teiltä tiedustellaan, millä hinnalla olisitte valmis myymään avaruusaluksenne?”

“Se ei ole myytävänä.” Numero 1 sanoi.

“Kertoisitteko kuitenkin hinnan.”

“Hyvä on. Teidän rakennuskustannuksissanne ja valuutassanne laskettuna sen

hinnaksi tulisi noin yhdeksäntuhattaseitsemän miljardia.”

“Selvä, asiakkaani on valmis tarjoamaan hinnan kymmenkertaisena. Kaupat on

siis tehty.”

“Kysymyshän oli vain teoreettinen. Aluksemme ei ole myytävänä.”

“Vää-rin-rin! Nimittäin erittäin vanhan Mediatownin aikaisen lakisäädöksen

mukaan tavara on pakko myydä, jos ostaja tarjoaa siitä kymmenkertaisen hinnan.

Tällaisesta on ennakkotapauksia. Mikäli ette myy alustanne, asiakkaani täytyy haastaa

teidät oikeuteen.”

“Teidän lakinne eivät koske meitä.” Numero 2 sanoi.

“Ulkomaalaislaki on tehty juuri teikäläisiä varten. Voitte harkita asiaa

ylihuomiseen, jonka jälkeen saatte haasteen oikeuteen, mikäli ette toimita tavaraa

asiakkaalleni. Kiitos ja näkemiin.”

“Noin! Siinä puhui maailman rikkaimman miehen asianajaja, eikä hän siihen

hommaan ole näemmä korviaan kaivelemalla päässyt!” Juontaja naurahti saatuaan

viimein aikaiseksi jokaisessa lähetyksessä pakollisen vitsinsä. “Nyt mainoksiin, mutta

235

pysykää kanavalla! Pysykää kanavalla vaikka maailmanloppuun asti!” Hän nauroi jo

molempien keinokeuhkojensa täydeltä. “Tulemme pian takaisin, ja kysyn vierailtani

mm. heidän kantaansa eräisiin kuuluisiin salamurhiin ja salaliittoteorioihin! Siitä tulee

kiinnostavaa!”

:)

“Mitä tämä on? Mihin kaikki kuvaajat hävisivät?” Dow katseli hätääntyneenä

ympärilleen.

“Älä hätäile.” Toinen poliisi sanoi.

Myöhemmin, kun asia jostain syystä otettiin esille tarkempaa tarkastelua varten,

paljastui ettei sanoja ollut kuski, vaan toinen poliisi.

Kuski oli se joka sanoi: “Viemme sinut sairaalaan.”

:)

Toinen kanava oli haalinut studioon kaksi haltijoiden edustajaa tietämättömänä siitä,

että kyseiset haltijat edustivat ainoastaan pientä haltijarodun vähemmistöä, joka ei

tiennyt enemmistön suurista suunnitelmista mitään.

“Vastaan, mikäli minulta kysytään oikeita kysymyksiä! Tulimme tänne, koska

muita paikkoja ei ole enää olemassa. Aikomuksenamme on päästä kontaktiin

humanoidien johtajien kanssa joko neuvotellaksemme heidän kanssaan Uuden

Maailmankaikkeuden rakennussuunnitelmasta tai taistellaksemme heitä vastaan, mikäli

sopuratkaisu ei tule kysymykseen.”

“Fuusioitukaamme!” Karjui toinen haltija.

“Humanoidit väittävät, että kaiken elämän tuho on heidän elinehtonsa, mikä on

absurdia! Se, että he väittävät pystyvänsä mihin tahansa, on surkeaa propagandaa! He

ovat vain aivan tuikitavallinen laji, joka yrittää olla itseään nokkelampi!”

“Aivan niin!”

Korostettakoon vielä, että kyseisten haltijoiden kanta ei vastannut läheskään koko

236

haltijarodun virallista kantaa. Lajien kohtaamisessa oli usein vaarana, että koko laji

tuomittiin vain pienen vähemmistön takia.

Eräänkin vanhan galaktisen legendan mukaan Moaakeiksi kutsutun lajin

edustajia pidettiin kaikkia vihaisina ja sotaisina vain siksi, että heidän kaikki

suurlähettiläänsä olivat sellaisia (syytä siihen, miksi he valitsivat suurlähettiläikseen

juuri vihaisimmat ja sotaisimmat yksilönsä ei tiedetty tai sitten syyllä ei ollut tarpeeksi

uutisarvoa kerrottavaksi).

Kun sitten viimein huomattiin, että haastatellut haltijat eivät edustaneetkaan

enemmistöä, vaan vähemmistöä, ja heti sen perään selvisi, ettei haltijoilla oikeastaan

edes ollut enemmistöä, vaan heidän yhteiskuntansa koostui lukuisista vähemmistöistä,

jotka olivat kaikki suunnilleen saman suuruisia, päätettiin valita uudet haastateltavat

niistä kahdesta ryhmästä, joiden alukset olivat suurimpia: Haltijoiden

sotilasvähemmistöstä ja tiedemiesvähemmistöstä.

“Me olemme vain pieni etujoukko, koko tuhansien aluksien laivastomme on

tuolla tähtisumun takana. Siellä on aika-aukko, jonka ansiosta emme ole tuhoutuneet

muun maailmankaikkeuden mukana.” Tiedemiesvähemmistöä edustava haltijaprofessori

selitti haastattelijalle.

“Miten pääsitte sieltä asti niin nopeasti tänne?”

“Tulimme syväavaruuden kautta.”

“Syväavaruudesta? Pyh! Me tulimme hyperavaruuden kautta!”

Sotilasvähemmistöä edustava haltija tuhahti halveksivasti.

“Se on paljon hitaampi matkustusmuoto.”

“Syväavaruus ja madonreiät ne vasta hitaita ovat, kun ne pitää ensin löytää

ennen kuin niitä voi käyttää!”

“Me olemme keksineet keinotekoisen madonreiän, jonka voi asentaa alukseen.

Voisimme myydä sen teidän klaanillenne -”

“Vai että ihan myydä oman madonreiän alukseen... Entä aseistus? Mitä teillä on

aseina aluksissanne, arvon tiedemiehet?”

“Antimateriaa lähinnä.”

“Hahah! Antimateriaa, naurettavaa!”

“Kuules nyt, herra sotilas! Ilman meidän tutkimuksiamme ja varoituksiamme

237

koko lajimme olisi tuhoutunut muun maailmankaikkeuden mukana!”

“Me tunnemme teikäläiset! Ette te meille pärjää!”

“Taidatte olla todella peloissanne maailmanlopun tulosta.”

“Peloissani?! Minä sinulle pelkoa opetan, kurja tiedemies -”

“Mainoskatko!”

“Ja tervetuloa takaisin olemattomalta mainoskatkolta! Toinen haastatteluun

kutsuttu haltija, sotilasvähemmistön edustaja, päätti valitettavasti lähteä, mutta te

sentään jäitte, herra professori.”

“Kiitos, niin jäin.”

“Sopiiko, että esitän teille erään olennaisen kysymyksen, joka esitettiin myös

humanoideille?”

“Kyllä se sopii.”

“Tiedättekö, mikä on elämän tarkoitus ja/tai kosminen totuus?”

“Kyllä tiedän.”

“Nyt näkö- ja kuuloaistit tarkkoina, katsojat! Täältä tulee jo toinen kosminen

totuus samana päivänä! Heti näiden mainoksien jälkeen!”

Yhdellä Media Cityn treenikämpällä Shining Batteries-bändi katsoi televisiosta

haltijaprofessorin haastattelua.

“Nyt saatte tietää universaalin totuuden ja rauhan salaisuuden! Nyt saatte kuulla

sen mitä olette aina halunneet kuulla! Kosmisen, lopullisen totuuden elämästä -”

Haltijaprofessori innostui mainostamaan kuin ihminen ikään.

“Vaihda kanavaa, viitoskanavalta tulee kauhuleffa.” Bändin kitaristi sanoi.

“Okei.” Rumpali sanoi ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa taas

vatsalääkemainos, joka näytettiin tietystä syystä aina keskellä aamupäivän

kauhuelokuvaa.

“Kosminen totuus on näin ollen tämä: Kosmisia totuuksia ei ole, ellei niitä itse

tee, sillä maailmankaikkeudessa kaikki virtaa ja muuttuu, myös kosmiset totuudet.

Kaikkeen voi väittää vastaan.”

238

“Kiitos, herra haltijaprofessori ja hei huomiseen, hyvät katsojat! Ollaan

positiivisia, eikä anneta masennukselle valtaa, vaikka se vaatisi tupla-annoksen

psyykelääkkeitä!”

“Miten meni?” Haltijaprofessori kysyi ohjaajalta haastattelun jälkeen. “Tulenko

tänne toistekin? Tämä oli minusta erittäin mukavaa. Voisin vaikka vaihtaa uraa -”

“Ihan hyvin se meni, mutta valitettavasti ei päästy tarpeeksi suuriin

katsojalukuihin.”

Haltijaprofessori tyrmistyi. “Ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin?

Minähän kerroin ihmiskunnalle kosmisen totuuden! Sitä eivät humanoiditkaan tehneet!”

“Niin, mutta moniakaan ei näemmä kiinnostanut kuulla sitä.”

Haltijaprofessorin kasvoissa näkyi pettymystä ja surua. “Olen epäonnistunut!

Missä tein virheen? Luulin, että kaikki haluavat pohjimmiltaan samaa.”

“Älä ota sitä niin raskaasti, sellaista showbisnes on. Lähdetään kahvioon

drinkille ja puhutaan asiasta. Pistäkää mainoksia pyörimään siksi aikaa!”

:)

Eräs humanoidi vieraili ihmisten tiedeohjelmassa (tiedepiirien pyynnöstä) selittämässä

hieman lisää. Tässä vaiheessa selvisi myös sellainen kiinnostava fakta, että humanoidien

laji oli (täysin päinvastoin kuin haltijoiden) pelkkää suurta enemmistöä. Humanoidit

olivat kukin yksilöitä, mutta heidän mielipiteensä olivat hämmästyttävässä määrin

yhtenäisiä, minkä jotkut arvioijat arvelivat johtuvan siitä, että humanoidit olivat

saavuttaneet sellaisen älyllisen tason, että he tekivät ainoastaan oikeita päätöksiä sekä

yksin että yhdessä.

“Minä selitän.” Humanoidi sanoi.

“Selitä toki.” Tiedeohjelman juontaja sanoi.

“Minä selitän.” Humanoidi toisti. “Tämä paikka on olemassa enää vain

mediassa. Koko kaupunki on loputtomassa jatkumossa, joten se ei voi tuhoutua...

ajatelkaa vastakkain olevia peilejä... Tai tässä tapauksessa sopisi paremmin vertaus

televisiosta, joka näkyy televisiosta, joka näkyy televisiosta jne käsitätte idean. Media

239

City on niin syvällä oman kuvitelmansa, siis imagonsa, sisässä, ettei se tuhoudu. On

olemassa aina uusi kuvitelma Media Citystä. Kun yksi kaupungin heijastuma tuhoutuu,

on sen sisässä vielä loputtomasti lisää. Todellisuus pysyy kasassa kuvitelmienne

ansiosta. Maailmankuvat pitävät maailmaa pystyssä.”

“Saatan ymmärtää. Miten te aiotte, näin ollen, siis tuhota meidät?”

“Meillä on eräs laite, lopullisen tuhon laite. Se tuhoaa kuvitelmat. Sen

toimintaperiaate olisi teille liian vaikea ymmärtää, mutta riittää kai kun sanon, että kun

se käynnistetään, Media Cityä ei ole olemassa enää edes kuvitelmissa, eikä koko

maailmankaikkeutta. Sen käynnistyessä ensi torstaina mitään ei pysty enää uneksimaan

ja tilalle tulee olemattomuus. Ei mitään, siis.”

Tiedemiehet eivät tienneet, uskoako vai eikö.

:)

Haastattelujen jälkeen maailma näytti jakaantuvan kahteen leiriin:

Niihin, jotka halusivat pitää hauskaa viimeiseen asti, koska mitään ei ollut

tehtävissä, ja niihin, jotka yrittivät etsiä pelastumisen mahdollisuutta (ehkä jako oli ollut

aina tällainen, ehätti joku heti ideoimaan).

Ensimmäiseen leiriin kuuluvat juhlivat maailmanlopun tuloa monin eri tavoin.

“Carpe diem, sanovat! Ja niinhän tässä tehdään! Tarraudumme maailman

viimeisiin hetkiin!” Erään Media Cityn hienostokaupunginosan kalleimman kartanon

isäntä puhui hurmioituneena kutsutuille ja kutsumattomille vierailleen kädessään lasi

parasta viskiä, mitä rahalla sai. “Mutta olen vienyt aikaanne jo liikaakin puheellani!

Nauttikaa talon antimista, juokaa ja syökää kursailematta! Krapulasta tai kaloreista ei

tarvitse huolehtia!”

Lattialla ja sohvilla puolialastomina makailevat vieraat hurrasivat ja jatkoivat

orgioitaan. He eivät olleet erottaneet isännän puheesta sanaakaan television

Bailukanavalta (“Tieteellisesti loistavaksi bailumusaksi todistettua kamaa 24 tuntia

vuorokaudessa!”) kuuluvan melun yli. Ne, jotka tanssivat ympäri taloa, eivät olleet edes

yrittäneet kuunnella. Eivätkä ne, jotka viettivät aikaansa virtuaalitodellisuuden

vaarallisimmilla alueilla.

240

Eräässä lähiötalossa kaupungin laidalla joukko superpallon ystäviä oli

kokoontunut katsomaan elämänsä viimeistä superpallon finaaliottelua, kuten monissa

muissakin lähiötaloissa ympäri kaupunkia. Uskomattoman monet ihmiset tahtoivat

viettää elämänsä viime hetket television ääressä.

Eräskin kanava oli jo käynnistänyt joulun- ja uudenvuodenodotusohjelmistonsa,

mutta vaihtanut nimeksi Maailmanlopunodotusohjelmisto. Studiossa laulettiin

toivelauluja, availtiin shampanjapulloja ja aseteltiin ilotulitusraketteja laukaisua varten.

Toinen leiri, johon kuului näkyvimmin joukko sotilastiedemiehiä ja koko Median

armeijakoneisto, puursi laskelmiensa ja teknologiansa kanssa. Haastattelun jälkeen

armeija ei ollut aikaillut, vaan ampunut kymmeniä ohjuksia humanoidien alusta kohti.

Tulos oli ollut nolla. Jokainen ohjus, tehokkaimmat ultraydinkärjet mukaan

luettuina, pysähtyivät vain muutamaa metriä ennen humanoidialuksen

hohtavanvalkoista pintaa ja jäivät kiertämään sitä harmittomina kuin satelliitit.

Kenraalit purivat sikareitaan ja käskivät tulittaa kaikella, mitä on. Valtavat

lasertykit nousivat Media Cityn japanilaiskaupunginosan alta ja alkoivat tulittamaan

alusta täydellä teholla, mutta säteet olivat alukselle yhtä harmittomia kuin siihen

kohdistetut valonheittimetkin; yliladatut ionit ja antimateria samaten.

Armeijan ylin johto kokoontui. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päätettiin

jatkaa tulitusta niin pitkään, että panokset loppuvat. Tai koko maailma sitä ennen.

Tavalliset tiedemiehet tutkivat selviämismahdollisuuksia kukin tahoillaan, mutta

haukkuivat hallituksen lyhytnäköisyyttä erittäin yhteneväisesti.

“Siinäs näette!” Tiedemiehet jyrisivät päättäjille. “Sanoimme, että avaruutta

täytyy tutkia! Me muistutimme, että teidän täytyy myöntää varoja avaruusaluksien

rakentamiseen, linnunradan puolustukseen ja pelastuskapseleihin!”

“Mehän sanoimme!” Oli heidän katkera viestinsä lyhykäisyydessään.

Eräs vähemmän tunnettu tusinamiljonääri, joka myöskin yritti pelastaa maailmaa,

sulkeutui taloonsa katsomaan kaikki maailman scifi-elokuvat (pikakelauksella) siltä

varalta, että niistä sattuisi löytymään keino pelastua tuholta. Hänen hieman

241

varattomampi veljensä istui kirjastossa tehden samanlaista seulontaa kirjallisuudelle.

Epätoivoistako? Ei.

Toinen joukko - uusi uskonnollinen ääriryhmittymä kokoontui suorittamaan muinaisia

rituaaleja erääseen toimistorakennukseen, joka oli yllättävän loman takia tyhjillään. He

käviävät rituaalit läpi aakkosjärjestyksessä ja vilkuilivat aina ennen seuraavaa ulos;

tarkkaillen, oliko edellisestä rituaalista ollut mitään apua maailmanlopun airuita vastaan.

Hippi-intiaanien reservaatin päälle rakennetussa kulissikylässä ohjaaja Boris Diamond

keksi pestata paikalle sattumalta laskeutuneet haltijoiden edustajat stuntmaneiksi

välittömästi kun selvisi, että haltijoiden ruumiinrakenteessa oli sellainen erityispiirre,

että he pystyivät vääntämään jokaisen luunsa sijoiltaan ja takaisin paikoilleen täysin

ongelmitta.

Entiset stuntmanit nostivat tietysti heti oikeuskanteen, mutta koska Boriksen

virtuaaliasianajajatiimi järjesti heidän sopimuspapereidensa kuituihin ja hiiliatomeihin

seitsemän ultraohuella mikrolaserilla kirjoitettua porsaanreikää alle sekunnissa, he

alkoivat tuhota kuvauspaikan valaisinlaitteita, mikä tietysti johti siihen, että

kuvauspaikan turvallisuudesta vastaavat armeijan erikoisjoukot marssivat rivissä

paikalle ja tulittivat heidät täyteen nukutusnuolia.

“Tulisitko nyt tänne, että saadaan tämä elokuva tehtyä ennen maailmanloppua?!”

Boris Diamond hoputti rekvisiitta-ambulanssissa pää polvien välissä istuvaa

pääkuvaajaansa, joka oli saanut vahingossa kimmokkeen oikeaan olkapäähänsä (mikä

oli harvinaisen mielenkiintoista, sillä kliinisten testien mukaan yli yhdeksänkymmentä

prosenttia kimmokeluodeista päätyi vasempaan olkapäähän).

“Joo...” Pääkuvaaja henkäisi sekavasti ja henkäyksen voima sai hänen

tunnottoman kielensä valumaan ulos suusta. Se jäi roikkumaan hervottomana hänen

huuliensa väliin.

Toisaalla eräs (jälleen nimettömäksi jäävä) ex-missi tuli kolmeen uskoon yhtäaikaa

nähtyään humanoidit televisiossa ja piti siitä lähtien televisionsa äänen aina täysillä.

242

:)

Keskussairaalassa, joka oli (mielenkiintoista kyllä) alun perin rakennettu erään

television sairaalasarjan kulissiksi, oli jälleen kiireistä.

“Täällä on joukko joukkoitsemurhaa yrittäneitä. Yrittivät hypätä piirissä

kolmikerroksisen talon katolta, mutta vain neljä tai viisi kuoli. Kaikilla muilla on

kylkiluita poikki, aivotärähdyksiä ja ruhjeita.”

“Helvetti! Ei riitä, että pitää paikata vahinkoja, vaan jotkut ihan tahallaan

järjestää meille lisähommia! Mikä helvetti näitäkin oikein vaivaa? Katsoisivat

sairaaloiden potilaslukuja ennen kuin menevät edes ajattelemaan moista!”

“Ne on jotain outoa uskonlahkoa, joka käskee tekemään itsemurhan ennen kuin

maailmanloppu ehtii ensin.”

“Voi saatana ja helvetti! Jos minä päättäisin, mitä tehdään, niin tekisin noille

jokaiselle aivojensiirron, että saisivat vähänkin järkeä päähänsä!”

Kyseiset sanat lausunut lääkäri kuoli tuntia myöhemmin liiallisesta huutamisesta

johtuneeseen aivoverisuonen katkeamiseen.

:)

Mikrosirpalekranaatti oli pirullinen ase. Se levitti räjähtäessään ympärilleen miljoonia

pienenpieniä tekno-orgaanisia sirpaleita; niin pieniä, ettei niitä nähnyt ilman

mikroskooppia. Päätyessään ihmiskehoon nämä metalliset 'siemenet' alkoivat kehittyä ja

monistua, vallaten lopulta ihmisruumiin kokonaan, tuhoten sekä immuniteetin että

solujen uudistumisen.

Dow oli saanut niitä räjähdyksessä iholleen muutamia tuhansia, minkä vuoksi

poliisit olivat toimittaneet hänet lähimpään sairaalaan. Niinpä hän makasi jälleen

masentuneena vuoteessa sairaalan käytävällä (sairaalan kaikki huoneet oli varattu

itsemurhalahkolaisille), odottaen magneettilaserleikkausta, jossa mikrosirpaleet

houkuteltaisiin pois hänen verenkierrostaan.

Hänen kaulassaan olevan sähköpannan tekoäly antoi välillä sähköiskun

muistutukseksi siitä, ettei kannattanut yrittää paeta.

243

:)

“Presidentti Wergurt on juuri pitänyt tervetuliaispuheensa ulkoavaruudesta

tulleille turvapaikanhakijoille, haltijoille. Presidentti painotti puheessaan erityisesti sitä,

että haltijat saavat Median kansalaisuuden ja äänioikeuden välittömästi, että he ehtivät

äänestää ennen maailmanloppua. Haltijoiden diplomaattikillan väliaikainen lähettiläs

Cwehir Chir kiitteli omassa puheessaan erittäin paljon lajimme jalomielisyyttä ja

viisautta se tarkoittaa myös sinua, saatanan -”

Varajuontaja jatkoi siitä mihin pääjuontaja jäi ennen kuin sekosi. Muutama tunti

sitten kehitellyn käytännön mukaan jokaisella juontajalla oli mukanaan kaksi

varajuontajaa, jottei lähetyksiin tulisi liikaa aukkoja, kun juontajat sekosivat kesken

lähetysten yhä nopeampaan tahtiin.

“Niin, hyvät katsojat.” Vasta juontajapikakurssinsa päättänyt nuori nainen aloitti.

“Cwehir Chirin puheen jälkeen hän ja presidentti Wergurt vetäytyivät suljettujen ovien

taakse keskustelemaan turvapaikkasopimuksen yksityiskohdista ja pelaamaan

koripalloa. Salainen kameramme kuvasi sekä keskustelun että korismatsin, joista

esitämme parhaat palat myöhemmin tänä iltana. Nyt siirrymme kuitenkin suoraan

lähetykseen ykkösstudiolle, missä Cwehir Chiriä haastattelee Dwight Beiole. Ole hyvä,

Dwight.”

“Kiitos, mm....” Dwight mumisi epäröiden, koska uusi juontaja oli unohtanut

sanoa oman nimensä ennen ja jälkeen raportin (hiton amatööri). Ohjaajakaan ei tiennyt

nimeä, olisi hän muuten jo sanonut sen korvanappiin. “ee... ihminen. Täällä Dwight

Beiol, ykkösstudio. Vieraanani on nyt haltijoiden rodun eräänlainen edustaja täällä

Mediassa: Cwehir Chir, tervetuloa!”

“Kiitos, kiitos.” Cwehir kumarteli aplodeille.

“Miten sulla on ensimmäinen päivä mennyt?”

“Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jo oppinut hieman teidän kieltännekin ja toivon,

ettei minun tarvitse käyttää tätä hankalaa tulkkilaitetta kurkussani enää pitkään.”

“Sitä me kaikki varmaan toivomme.”

OHJAAJA: “En minä!”

244

“Krhm... Voisitteko nyt lyhyesti kertoa meille itsestänne, lajistanne,

kulttuuristanne ja kaikesta sellaisesta noin yleisesti?”

“Tottakai. Olemme hyvin rauhanomainen ja ystävällinen kansa. Synnyimme

kaikki Suuren Ajan aikana, kun suuri Ylitsevuotavainen antoi elämän henkäyksen käydä

armollaan tyhjyyden yli ja -”

“Anteeksi, jos keskeytän, mutta ei uskonnollisia eikä poliittisia kannanottoja,

tämä on PrimeTime.”

“Ymmärrän. Kunnioitan teidän toivettanne ja vältän esittämästä mitään, mikä

voisi johtaa konflikteihin välillämme.”

“Luojan kiitos siitä Ei, en tarkoita, että luojan kiitos, ei luojan kiitos! Tarkoitin,

että helvetin Ei, sanoin EI kiitos, kiitos, kiitos!, kiitoksia -“

Ohjaaja: “Uusi juontaja!”

Maahan laskeutuneet haltijat innostuivat kovasti fantasiakirjallisuudesta, jossa haltijat

olivat hienoa väkeä ja ihmiset innostuivat puolestaan haltijoista samasta syystä.

Joidenkin Median kirjakauppojen fantasiaosastoilla syttyi lajimellakoita, kun ihmiset ja

haltijat taistelivat kynsin hampain viimeisistä hyllyjen väliin pudonneista trilogioiden

ensiosista.

Plastiikkakirurgien vastaanotot täyttyivät muotitietoisista asiakkaista, jotka

halusivat venyttää korvalehtiään tai ostaa kokonaan uudet. Köyhillä, joilla ei ollut

plastiikkakirurgeihin varaa, venyttivät korvalehtiään käsin pihtien ja lankojen avulla.

Suurin osa haltijanaisista pestattiin valokuvamalleiksi ja mannekiineiksi, koska

heillä oli luonnostaan niin laiha ja siro olemus, ettei ihminen pystynyt sellaista

ruumiinrakennetta saavuttamaan ilman massiivista bodycustomointia. Ne haltijanaiset,

joista ei ollut mallinhommiin, huomasivat tekevänsä laihdutusvideoita tai

mainostavansa meikkejä, hiusgeelejä ja ihonhoitotuotteita, vaikka yrittivät vain tehdä

rauhallista tutustumiskierrosta Media Cityyn.

Ihmismallit jäivät työttömiksi ja seisoivat apaattisina kuin mallinuket entisten

toimistojensa ovien edessä tuijottaen tyhjyyteen... kunnes jollakin heistä välähti, että he

voisivat perustaa haaremin ja myydä itsensä lähi-itään.

Valitettavasti alamaailman huumelordit sieppasivat heidät ennen kuin he ehtivät

245

lentokentälle ja heittivät alas kalliolta ihan huvikseen. Huumelordeilla on omituinen

huumorintaju.

:)

“Sinä se taidat väittää kaikkeen vastaan.”

“Enkä väitä!”

“Joku soittaa eikä sano mitään... hei, nyt pitää lopettaa, soita huomenna

uudelleen, niin jutellaan tai kuuntele sinä vaan, niin minä taas juttelen. Okei, hei.... No

niin, hyvät kuuntelijat, siinä taas meidän vakiosoittajamme, joka ei saa suutaan auki.

Seuraavaksi kanavamme jingle ja sen jälkeen aamun odotetuin osuus! Kolmen rodun

kohtaaminen! Ihmiset, haltijat ja humanoidit samassa studiossa samaan aikaan! Pysykää

kanavalla!”

Tämän pitkän mainoskatkon aikana nähtiin myös erään kenkätehtaan mainos, joka

kertoi elämän tarkoituksen juuri ihmismielille sopivalla tavalla, mutta koska se oli

kenkämainos, kukaan ei huomannut sitä.

“JOKIN pitää tätä maailmaa kasassa. Ihmisillä on uskomaton tuuri, katsokaa

vaikka planeetan sijoittumista juuri elämän kannalta sopivimmalle kiertoradalle ja

lukekaa onnettomuustilastoja! Viisi kertaa vähemmän tapaturmaisia kuolemia kuin

muilla galaksin roduilla keskimäärin -”

“Hyvät kuuntelijat! Olen onnekas ihminen, DJ Ocna, ja seurassani on nyt sekä

haltijoiden että humanoidien edustajia! Tervetuloa!”

“Kiitos.” Sanoi haltijoiden edustaja, joka kuului lajinsa

matemaatikkovähemmistöön.

“Kiitos.” Sanoi myös humanoidien edustaja.

“Hienoa, hienoa! Teillä onkin ollut paljon keskusteltavaa keskenänne, mutta

keskitytäänpä nyt kuuntelijoiden odotuksiin, eli jos nyt ymmärsin tämän jutun oikein,

niin te humanoidit olette tuhonneet kaiken tulevaisuuden ja menneisyyden

maailmankaikkeudesta?”

246

“Näin on.”

“Mikäli eivät ole unohtaneet paria.” Haltija näpäytti.

“Me emme unohda mitään. Meidän rodunjalostuksemme ansiosta jokaisella

kansalaisellamme on täydellinen valokuvamuisti.”

“Ai että ihan oikea valokuvamuisti! Meilläpäs on kaikilla kolmiulotteinen

virtuaalimuisti, jonka -”

“Rauhoittukaa, rauhoittukaa, ohjaaja saa taas hermoromahduksen ja koko

lähetys menee pilalle!”

“HMPH!” Haltija tuhahti humanoidille.

“Hmm, niin, jos asian oikein käsitin minkä harvoin teen, olenhan luova ihminen,

ja väärinkäsitykset ovat luovuutta vaativia tehtäviä niin tämä meidän kaupunkimme on

ainoa elävä paikka koko maailmankaikkeudessa. Siitä meidän sietää olla ylpeitä,

ihmiset! Kansallislaulu soimaan ja mainoskatkolle.”

Joku oli jo perustanut yrityksen, joka valmisti valloittajalajien näköisiä tyynyliinoja,

ilmapatjoja ja naamareita ja ostanut rutkasti mainosaikaa lähetyksestä.

Sitten haastattelu jatkui: “Miksi tulitte juuri Media Cityyn, ettekä esimerkiksi

laskeutuneet jonnekin autiomaahan?”

“Emme ole kiinnostuneita muusta maailmasta. Paikansimme maailmanne

olemassaolon todellisuushäiriön tänne, tähän kaupunkiin.”

“Entä haltijat? Miksi te tulitte tänne?”

“Seurasimme humanoideja. Me olemme niin sanottu tarkkailijalaji, kuten tekin.

Ainakin eräältä kannalta katsottuna. Te olette venyttäneet tarkkailun käsitteen niin

pitkälle -”

“Hei, ei aleta puhumaan nyt enneagrammiteorioista! Tämähän on pelkkää

viihdettä! “

“Viihdettä? Miten niin viihdettä? Objektiivinen tarkkailu on älyllistä toimintaa,

tutkimusta ja... tarkkailua.”

“Voisitteko kertoa jonkun vitsin tähän väliin? Teillä on varmaan paljon sellaisia

nokkelia vitsejä, joita kukaan ei ole vielä kuullut!”

247

“Meiltä kysyttiin samaa jo tuolla kulisseissa ja tarjottiin puheohjelmia -”

“Ymmärrän, ymmärrän. Voisitteko antaa jonkin näytteen huumoristanne?

Sitähän me kaikki todella odotamme, vai mitä?”

“Huumoria, tuota... Hetkinen, kyllä... Mitä saaresta kuului?”

“Anteeksi?”

“Tämä on humoristinen kysymys. Mitä saaresta kuului?”

“En tiedä.”

“Ei, vaan... Sinun pitäisi esittää vastakysymys. Ensin minä kysyn, mitä saaresta

kuului, jonka jälkeen sinä kysyt: Mitähän saaresta kuului?”

“Ahaa.”

“No niin. Mitä saaresta kuului?”

“Mitähän saaresta kuului?”

“Tuo yllätti minut täysin. Nyt sinä sanot: Ääni hämmensi mieltäni.”

“Ääni hämmensi mieltäni.”

“Oletko varma? Nyt sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”

“Voisiko tätä hieman nopeuttaa?

“Ei, vaan sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?”

“Siis taas sama... Mitähän saaresta kuului?”

“No niin.”

“Siinäkö se oli?”

“Niin.”

“Hetkinen...”

Eräs tavallinen kansalainen katsoi haastattelun televisiosta. Sen katsottuaan hän

sammutti television (hän ei huomannut, ettei sitä pystynyt tekemään) sekä valot ja

katsoi ulos ikkunasta. Muissakin kadun taloissa valot sammuivat kuin jonkin itseään

toistavan musiikin tahdissa.

Ja taivaalla kuun vieressä pitkulainen avaruusalus sammutteli myös valojaan.

Avaruusoliot menivät siis nukkumaan samaan aikaan kuin hekin.

Se tuntui jotenkin rauhoittavalta, olihan hän syönyt purkillisen prozacia.

248

:)

Television uskonnolliset ohjelmat yrittivät imeä katsojiltaan viimeisiäkin pennejä ennen

maailmanloppua. Uskonnollisten ohjelmien vetäjille ei ollut enää tärkeää ehtiä kuluttaa

rahoja huumeisiin ja naisiin, niinkuin he yleensä tekivät, vaan pelkästään huijata rahaa

ihan huijauksen vuoksi. Jos kerran kuoltiin, niin kuoltiin ainakin rikkaina.

“Loppu tulee! Mutta jos annatte rahanne minulle, niin voin ehkä siirtää sitä

viikolla!” Pappi messusi ja puhelinlinjat täyttyivät lahjoituksia tekevistä vanhuksista ja

turvattomuuden tunteessaan jokaiseen oljenkorteen takertuvista nuorista ja epävarmoista

typeryksistä.

Oli silti yksi kanava, joka ei huijannut ihmisiä uskonnon avulla tai ei ainakaan

tietoisesti uskonut niin tekevänsä. Kahdeksannentoista kanavan Jumala on Paimeneni-

ohjelman tekijät olivat itsekin niin mielipuolisia uskonsa kannattajia, että käyttivät

kaikki rahansa ostaakseen sanomalleen mainosaikaa kaikilta kanavilta.

“Kuten olen aina sanonut, Jeesus tulee! Ja nyt hän on tullut!” Mielipuolinen

juontaja selosti suu vaahdossa lampaan asuun pukeutuneena. Tämä Oikean Jumalan

Lampaat-niminen uskonlahko oli ottanut kirjaimellisesti sen kohdan raamatusta, jossa

sanottiin, että kaikkien ihmisien tuli pukeutua lampaannahkoihin (kyse oli eräästä

vanhasta raamatunkäännöksestä, jossa oli sattunut pahimmanlaatuinen painovirhe,

mutta he olivat sitä mieltä, että raamattu oli itsensä Jumalan omin käsin kirjoittama,

joten siinä ei voinut olla yhtään painovirhettä).

“Jeesus on tullut! Hän on tuolla aluksessa! Hän on tullut, hallelujaa!”

“Hallelujaa!” Kotikatsomoissa ja studiossa huudettiin lammasasut yllä.

“Te kaikki Oikean Jumalan Lampaat, oletteko kanssani tänä ilon hetkenä!”

“Kyllä! Kyllä! Hallelujaa!”

“Niinpä menkäämme! Seuratkaamme Herramme kutsua ja menkäämme hänen

luokseen! Kuuletteko hänen äänensä? Hän kutsuu meitä vieraikseen! Avaruuden

lähettiläät ovat tuoneet herramme meille! Jeesus on tuolla isossa aluksessa, minä sanon

teille!”

“Hallelujaa! Seuraamme hänen ääntään!”

“Jo tänään menemme hänen luokseen, heti mainosten jälkeen, mutta totisesti

249

minä sanon teille: myös Saatana on keskuudessamme ja hänellä on suippokorvat!

Demonit ovat tulleet johtamaan meitä harhaan haltijoiden petollisessa asussa! Älkää

antautuko heidän syntiinsä, vaan kuunnelkaa Jeesuksen totista kutsua! Tuhotkaa

jokainen suippokorvainen saatana, joka yrittää teitä estää matkallanne Jeesuksen

Arkkiin!”

“Kyllä! Hallelujaa!”

“Aamen! Seuraavien mainosten jälkeen lähdemme matkaan!”

:)

Onko ongelmia poliisin kanssa? Vai mafian? Vai ulkoavaruuden olioiden? Lakitoimisto

S.S.S. auttaa! Tällä viikolla joka kolmas murha tai huumeiden hallussapitosyyte alle

puoleen hintaan!”

Päälle kuului epävireinen laulu, jossa oli kaksi sointua: “Muista ain, S! S! S!”

:)

Dow huomasi kesken magneettilaserleikkauksen jälkeisen masennuksensa, että hänet

tuomittaisiin kanava kymmenen suorassa TV-Oikeudenkäynnissä ja lisäksi vielä

samantien, vaikka hän oli vielä ympäriinsä siteissä. Oikeuden ylin tuomari oli nimittäin

päättänyt, että vaikka maailmanloppu on tulossa, niin lakia täytyy kunnioittaa ja äkkiä.

Poliisit työnsivät hänen turvonneen ja hyödyttömän kehonsa rullatuolissa

oikeussalin penkkien viereen odottamaan vuoroaan. Hän kuuli ohimennen, kuinka

hänen tekojaan ylistettiin Michael D. Blackia vihaavilla radiokanavilla ja kauhisteltiin

ihailijakerhokanavilla. Joku oli ehtinyt jo tehdä hänestä lyhytdokumentinkin, mutta siinä

ei ollut mitään järkeä.

“Seuraava juttu!” Tuomari vaati paukuttaen nuijaa pöytään.

“Biu Jaafaag vastaan Uriel Hect!” Oikeudenpalvelija (ja ohjelman ohjaaja)

mylvi suureen ääneen. Poliisivartijat hoputtivat kyseiset herrat pikaisesti ylös tuoliltaan

ja tönivät tuomarin eteen.

“Syytös?” Tuomari katsoi syyttäjää, joka yritti pikalukea, mitä oli

250

pikakirjoittanut paperille hieman aikaisemmin.

“Päämieheni vaatii kolmensadan tuhannen yksikön korvausta, koska tämä

huligaani puhalsi häneen päin -”

“Vastalause! Huligaani on johdattelua!” Lakitoimisto S.S.S:n

puolustusasianajaja karjaisi kättään pyörittäen ja sai salin perällä istuvilta

jengitovereiltaan aplodit.

“Hyväksytty!” Tuomari huusi.

“Muotoilen asian uudelleen!” Syyttäjä kehitti nopeasti jotain. “Tämä...

huligaania muistuttava nuorimies puhalsi päämiestäni päin bussissa, kun hän oli

rauhallisesti matkaamassa kohti kotiaan raskaan työpäivän jälkeen. Yhtäkkinen järkytys

aiheutti päämiehelleni raskaan henkisen vamman, jonka takia hän joutuu käymään

nykyään terapiassa joka viikko. Vaadimme vahingonkorvauksia.”

“Onko lisättävää?” Tuomari kysyi puolustajalta, joka ei ehtinyt lisätä enää

mitään, kun tuomari löi jo nuijallaan pöytään ja sanoi: “Virtuaalivalamiehistö vetäytyy

miettimään päätöstään mainoskatkon ajaksi!”

Pikakelatun mainoskatkon aikana tuomari joi lasin kuumaa vettä ja yritti

suihkuttaa viilentävää spraytä nuijaniskemisestä kipeään ranteeseensa, muttei saanut

sinetöityä korkkia auki.

“Seuraava juttu! Syyttäjä?” Tuomari kysyi jälleen tiukasti, kun oli palattu taas

ohjelmaan.

“Michael Peace vastaan Michael Peace! Copyright-rike!” Syyttäjä ilmoitti.

Poliisit kantoivat ei-kuuluisan Michaelin paikalleen.

“Puolustaja?”

“Syytetyn nimi, joka on vastoin copyright-lakia, on hänen äitinsä antama

samannimisen tähdenlentokuuluisuuden mukaan.” Puolustaja selitti.

“Syyttäjä?”

“FBI joutui jahtaamaan syytettyä Michael Peacea yli kuusi viikkoa kyseisen

copyright-rikkeen takia!”

“Kolmen sekunnin tauko!” Tuomari iski nuijallaan pöytään ja nosti lattialle

pudottamansa kynän.

“Tuomari on salissa, kaikki nousevat!” Ilmoitti yksi poliisivartijoista. Kaikki

251

oikeussalissa nostivat itseään hieman penkeistään, paitsi Dow.

“Siirrän Michael Peacen jutun käsiteltäväksi Ocsenin tuomioistuimelle!”

Tuomari päätti. “Seuraava juttu!”

“Olen syytön!” Seuraavassa jutussa syytetty mies itki.

“Hauska tutustua, minä olen tuomari. Mikä on syyte?”

“Hän aiheutti häiriötä keskustan Joulumaa-ravintolassa kääntäessään lumitykin

maksimiteholle ja haudatessaan koko ravintolan sisäpihan lumivalleihin!” Syyttäjä

ilmoitti.

“Vetoamme tilapäiseen mielenhäiriöön!” Puolustaja ilmoitti. “Päämieheni tuli

hulluksi liiallisesta kuumuudesta ja ulkoavaruuden valloittajien takia!”

“Selvä! Määrään näin todisteisiin tutustuttuani syytetyn puoleksi tunniksi

pakkotyöhön!”

“EI!” Syytetty huusi ja pyörtyi.

“Seuraava juttu! Dow Winslow!”

Dow työnnettiin rullatuolissa tuomarin eteen ja pystyi tuntemaan, kuinka

oikeudenkäynnin katsojaluvut yhtäkkiä nousivat.

“Syyttäjä?”

“Häntä syytetään Michael D. Blackin sekä... tuota... joidenkin muidenkin

murhista ja omaisuuden tuhoamisesta ja niin edelleen. Minulla on todistaja.”

“Yllätystodistaja, vai? Uutta. No äkkiä sitten!”

Dow hämmästyi, kuten kaikki katsojatkin ja sitä ohjaaja-oikeudenpalvelija oli

halunnutkin. Sisään tuotiin Down entisen talon naapurissa asunut mummo, joka oli

ennen lentokoneen törmäystä lähtenyt ostamaan ristisanatehtäviä.

“Tuo se oli! Tuo on minun naapurini!” Mummo huusi heti Down nähdessään ja

niiasi sitten kameroille yksitellen kuin virtahepo.

Dow tuijotti mummoa kasvoillaan samanlainen ilme kuin erään muinaisen

suuryhtiön pomolla, joka oli eräänä yönä herännyt keskeltä armeijavarikon

parkkipaikkaa klovninpuku yllään.

“Kiitos todistuksestanne.” Tuomari sanoi, heilautti kättään poliiseille, jotka

toimittivat mummon pois ja jatkoi heilautusliikettä lyömällä nuijan elegantisti pöytään.

“Puolustaja?” Hän kysyi tarpeeksi pöytää hakattuaan.

252

“Kiistämme kaiken ja niin edelleen, veli.”

“Syytetty tuomitaan näin ollen elinkautiseen! Mainoskatkolle!” Tuomari määräsi

ja nousi mainosten ajaksi venyttelemään olkapäitään.

Ennen kuin Dowlle saatiin raivattua turvallinen tie toimittajalaumojen läpi, hän

ehti nähdä vielä yhden pikaoikeudenkäynnin alun (ikään kuin extrana).

“Seuraava juttu... Erver vastaan Erver! Nuorempi veli väittää, että vanhempi veli

on vaihtanut hänen ruumiinsa omaansa hänen nukkuessaan.”

“Kyllä!” Ilmoitti nuorempi veli. “Huomasin sen aamulla, kun silmissäni oli

ylimääräisiä lihaksia!”

:)

Median suurimman lakimiesyhtiön yksityinen työpaikkastressipsykologi yritti

epätoivoisesti päästä rankan työpäivänsä toiselle pakolliselle kofeiiniannokselle.

“Ei kahvia?!” Hän raivosi sihteerilleen. “Miten voin mennä kahville, jos ei ole

kahvia?!”

“Mutta maailmanloppu tulee!” Sihteeri muistutti olettaen, että se saisi

stressipsykologin näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa mutta turhaan.

“Minä tiedän sen ja saatanan paljon paremmin kuin sinä! Tiedätkö, mitä olen

saanut koko päivän kestää?! Osaatteko yhtään arvata?!”

“Teillä on paljon paineita, tiedän sen, asiakkaita tulee ja menee -”

“Naama umpeen!” Psykologi heitti kynänteroittimensa sihteerin ohi seinään

(tarkoitus tosin oli ollut osua sihteeriin). “Katsokaa muistioitani! Firman lakimiehet

saavat burnoutteja toisensa perään, kun puolet kaupungin asukkaista tahtoo haastaa

humanoidit, haltijat tai hallituksen oikeuteen! Katsokaa syitä!” Psykologi osoitti vihasta

täristen yhtä muistiota. “Tämän lakimiehen asiakas tahtoo haastaa hallituksen oikeuteen

ja syy on se, että hän sai sydänkohtauksen humanoidien ja haltijoiden tullessa!

Hallituksen olisi hänen mukaansa täytynyt salata heidän tulonsa, ja koska he eivät niin

tehneet, he ovat syyllisiä hänen sydänkohtaukseensa! Ja tämä toinen!” Hän heitti

ensimmäisen muistion roskiin. “Tämän lakimiehen asiakasjoukko tahtoo haastaa

oikeuteen haltijat, joiden alus teki pakkolaskun heidän nudistikommuuniinsa! Ja nämä

253

tässä ovat humanoidielokuvia, nukkeja, koottavia pienoismalleja ja muuta sellaista

roinaa valmistavien yritysten haasteita humanoideja vastaan! He kuulemma rikkovat

copyrightlakia, koska näillä yrityksillä on oikeudet sekä humanoidi-sanaan että

kaikkeen humanoidia muistuttavan muotoiseen!”

“Minulla olisi kofeiinitabletteja -” Sihteeri otti rasian taskustaan. Sitä hänen ei

olisi kannattanut tehdä, sillä stressipsykologi syöksyi pöydän yli hänen kimppuunsa ja

puri häneltä kolme sormea irti.

:)

Dow vietiin pikavauhtia erityistehokkaasta liiketunnistinvalvonnastaan kuuluisaan

Median keskusvankilaan - samaan, jossa käytiin nälkätukilakko Intian puolesta (kaikki

vartijat olivatkin uusia työnharrastajia). Vankila sijaitsi yllättävästi USA-

nimilyhenteisessä läntisen pallonpuoliskon maassa - tuossa vapauden valtakunnassa,

jossa oli enemmän ihmisiä vankiloissa kuin monissa Euroopan valtioissa asukkaita.

Hänet suljettiin hyvällä maulla sisustettuun tarkkailuselliin (jota psykologit

käyttivät mallivankien tarkkailuun), mutta vain siihen asti kunnes hänelle vapautuisi

selviytymisvankilasta pysyvä paikka. Selviytymisvankilasta lähetettiin suoraa ohjelmaa

verkkoon, jotta katsojat saivat jännittää kuka vangeista selviäisi parhaiten karuissa ja

vaarallisissa vankilaolosuhteissa. Kopeissaan apaattisesti istuvien rikollisten

tuijottaminen oli melko tylsää, joten heidät laitettiin päivittäin kilpailemaan keskenään

mm. vankilasiipien välisessä köydenvedossa, pussijuoksussa pihan ympäri, tiilenpäiden

laskemisessa ja ruokalatappelussa. Voittajat saivat tupakkaa ja teräaseita, ja kuukauden

välein joku parhaiten pärjänneistä vangeista äänestettiin vapaaksi.

Karut vankilaolosuhteet olivat luonnollisesti lavastettuja. Oikeasti sellit olivat

kuin täysillä mukavuuksilla varustettuja hotellihuoneita. Minibaariin toimitettiin uudet

minipullot ja minisnacksit päivittäin.

Sellin seinässä oleva televisio oli auki. Jonkin uuden sketsikomediasarjan

käsikirjoittaja oli jo keksinyt tehdä pilaversion humanoidien ja haltijoiden haastattelusta.

“Tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että tulisin vielä joskus tuhoamaan koko

maailmankaikkeuden... Joskus tietysti, lyhyen hetken ajan, tuntui siltä kuin

254

maailmankaikkeuden tuhoaminen ei olisikaan niin hyvä idea, mutta ravistelin tuon

tuntemuksen nopeasti pois harteiltani. Totta kai se oli hyvä ajatus, minähän sen olin

keksinyt.” Kohtalaisen aidon näköiseen humanoidipukuun pukeutunut näyttelijä sanoi

juontajaa teeskentelevälle näyttelijälle.

“Sinulla oli siis selvä uravalinta jo pienenä humanoidina?”

“Niin, ja isäni kannusti minua kovasti urallani. Kävi katsomassa, kun tuhosin

planeettoja ja orjuutin kansoja. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten 'parempi tuhota kuin

katua', 'meitä on moneen tuhoon'' ja 'aika aikaa tuhottunakin'. Ja tietysti klassikko:

'Tuhonsa kullakin'.”

Näkymätön yleisö nauroi koko rahan edestä ja Dow vilkaisi välillä

lumisadekanavaa (nyt siellä satoi sinistä lunta).

“Maa. Eihän siinä ole mitään hohtoa. Tylsä, lyhyt sana. Kyllä meidän

kaksoisplaneettamme, Galatoniucs ja Cozomolitania päihittävät Maan mennen tullen.

Niissä nimissä glamouria ja hohtoa, vai-”

Mitä se eräs tyyppi sanoikaan? Dow mietti. Ihmiset tekevät pilkkaa siitä mitä

eivät ymmärrä. Vai oliko se siitä mitä pelkäävät? Hmph. Jotain sellaista kuitenkin. Se

pitäisi käydä sanomassa niille mielenosoittajille, joita näkyi erään toisen kanavan

uutisissa. Niillä oli kilpiä, joissa luki:

HUMANOIDS GO HOME!

Mitähän ne siihen sanoisivat? Sanoisivat tietenkin humanoidinnuolijaksi, niinkuin

kaikkia ufoharrastajiakin. Heikäläisillä taisi olla nyt kovat ajat humanoidit ja haltijat

olivat tuhonneet kaikki heidän tähtiystävänsä, joten oli enää turha odotella kosmisia

viestejä.

Silti niitä näytti heille tulevan. Se asetti heidän uskottavuutensa aika koville,

mutta kunnon ufohörhö ei olisi kunnon ufohörhö, ellei väittäisi humanoidien salailevan

jotain. Heillä oli tietenkin heidän tähtiystävänsä vankeina aluksessaan... Eikä mitä,

eiväthän tähtiystävät vangeiksi joudu! He ovat siirtyneet eri ulottuvuuteen pakoon

julmaa maailmaa ja hakevat vielä yhteyshenkilönsä mukaan ennen ensi torstain

maailmanloppua!

255

Saatana. Sain sentään kostoni ennen sitä, Dow ajatteli ja kaatoi itsensä

odotussellin vesiplasmapatjalle.

Vartija koputti kalterioveen, jonka kaikki kalterit olivat erivärisiä.

“Mitä haluaisitte viimeiseksi ateriaksenne?”

“Ei minua teloiteta.” Dow sanoi.

“Ei tietenkään.”

“Mitä helvettiä tämä nyt on?”

Vankiloissa oli siirrytty suoraan suoneen ruiskutettaviin ravintopiikkeihin.

Robotti kiersi vankilan kerran päivässä ja laukaisi piikit vankien ranteisiin, joita heidän

täytyi ojentaa oikeaan aikaan ulos oviluukusta. Se oli pahempaa kuin sairaalaruoka.

“Teloittakaa minut.” Dow pyysi. Ajatus siitä, ettei hän enää ikinä saisi ruokaa

suunsa kautta oli järkyttävä.

Vartija toi juustopurilaisen. Se oli Down viimeinen ateria.

:)

Eräs tavallistakin tavallisempi Medialainen liukuhihnatyöläinen, jolta oli katkaistu

tylsiintymishermot, jotta hän tekisi lajittelutyötä innokkaammin, katsoi televisiota

samalla, kun lajitteli hengityksenraikastuspastillipurkkeja laatikoihin. Ne olivat menossa

Grönlannin eskimoille.

“Työllisyys on aikamme vakavin ongelma.” Yhteiskuntatutkija selitti

dokumenttikanavalla. “Tälläkin hetkellä on yli neljä miljoonaa työllistettyä. Hallituksen

pitäisi puuttua asiaan ja näyttää omalla esimerkillään, ettei työnteko kannata.

Työttömyyskorvauksia pitäisi nostaa ja työpaikkojen määrää vähentää. Ihmisiä pitäisi

informoida siitä, kuinka paljon työnteko kuluttaa heitä ja ympäristöä ja työnantajille

pitäisi osoittaa, kuinka paljon nopeammin ja tehokkaammin robotit hoitavat ihmisten

työn -”

Televisiossa, jota tavallistakin tavallisempi liukuhihnatyöntekijä katsoi

onnellisen tyytyväinen hymy kasvoillaan, oli automaattinen kanavanvaihdin päällä.

Agenttiohjelma kävi jatkuvasti kanavia läpi ja valitsi sieltä tylsiintymättömille

liukuhihnatyöntekijöille sopivaa ohjelmaa (se oli yksinkertainen agentti).

256

Maailman Kommentaattorit Studiossa -ajankohtaisohjelma oli agentin seuraava

valinta. Kaksi aasialaista asiantuntijaa kommentoi ajankohtaisia tapahtumia kellon

ympäri:

“Niin, se olikin ensimmäinen kerta, kun joku kuoli lavalle -”

“Eipäs ollut! Hayden kuoli lavalle!”

“Kuka Hayden?”

“Hayden Good, muutama vuosi sitten. Muistatko? Otti huumetta lavajännityksen

lieventämiseksi ja tuli hulluksi kesken keikan, kun yleisö sytytti sytkärit balladin ajaksi

ja se luuli, että kiiltomadot jahtaa sitä ja juoksi valotaulun läpi. Kuoli siihen.”

“Tosiaan! Tuotapa en muistanutkaan...(perhana, taisin juuri hankkia itselleni

potkut)”

Seuraavaksi agentti valitsi ykköskanavan Vaalivalvojaiset, jota selostettiin kuin

urheilukilpailua.

“Ja nyt näyttäisi siltä, että... kyllä! Wergurt menee johtoon kolmella äänellä!

Haltijoihin ja nuorisoon panostaminen on auttanut häntä selvästi -”

Seuraava valinta oli Oikeutta Kissalle RY:n vaikutuskanava.

“Me vaadimme teitä lopettamaan sen kissanruokamainoksen, jossa se koira ajaa

kissaa takaa! Se on ihan kauhea! Meidän kissakin sai siitä hirveän trauman, eikä se ole

pystynyt syömään kunnolla moneen päivään!”

Seuraavalla kanavalla oli meneillään joukkuetietokilpailu. Osallistujat vastasivat

juuri yhtä aikaa väärin kysymykseen, joka koski Suuren Sähkökatkon tapahtumisvuotta

hehän eivät voineet vastata peräkkäin eri aikoihin morfisen resonanssin takia (kts.

lisätietoja muualta), jotta kummallakaan joukkueella ei olisi ollut muodollista etua

puolellaan.

Seuraavaksi oli vuorossa Säälittävä Tapaus-ohjelma, jossa oli vieraana entinen

superpalloterroristi, joka oli nyt tehnyt parannuksen.

“Minulla oli onneton lapsuus. Isosiskoni varasti suosikkinalleni, kun olin

kaksivuotias ja lähetti sen idolilleen Michael D. Blackille. Sain siitä elinikäisen

trauman. Kerran kolmevuotiaana katsoin piirrettyä, jossa oli joku juna ja susi ja sitten

tuli Suuri Sähkökatko, enkä nähnyt sitä loppuun! En koskaan toipunut siitäkään! Olin

vuoden psykiatrisessa hoidossa, mutta ei siitä ollut mitään apua! Sitten neljävuotiaana

257

minä... “

Ja liukuhihnatyöntekijä jatkoi liukuhihnatyötään aina vain yhtä pirteänä.

:)

“Moi kaikki lapset, täällä taas Lastenkanava ja Satutäti! Tänään meillä onkin

erityisvieras, rakkaat pikkukatsojaluvut! Meillä on kaukaa tähdistä tullut humanoidisetä

vastaamassa meidän kaikkien pikkumieliä askarruttaviin pikkukysymyksiin. Voitte

lähettää kysymyksiä hänelle kaikilla viestintävälineillä tästä eteenpäin noin neljän ja

puolen tunnin ajan... Ahaa, siellä onkin kaikki linjat jo täynnä! Otetaanpas ensimmäinen

soittaja. Hei, kuka siellä? Täällä Satutäti.”

“Täällä on tutkija Ocm Median yliopistolta. Haluaisin kysyä, lisääntyykö

entropia loputtomiin?”

“Kuinkas vanha sinä olet, Ocm?”

“Seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta.”

“Tämä on lastenkanava, hyvä Ocm, joten -”

“Soitankin puolivuotiaan poikani puolesta.”

“Ahaa, no sitten. Mitä vastaa humanoidi-setä?”

“Mielenkiintoinen kysymys, tutkija Ocm, johon vastaus on tietysti kyllä.

Viidennessätoista ulottuvuudessa vastaus olisi ei, mutta ei juututa promilleihin.”

“Kiitos. Seuraava soittaja?”

“Lapsiprofessori Johna Ocsenin yliopistosta (ikä viisi vuotta) kysyy, montako

tähteä oli maailmankaikkeudessa ennen kuin tuhositte ne? Mitä vastaa tähän

humanoidisetä?”

“Hyvä lapsiprofessori Johna; laskimme niitä olevan tasan

14159983459682349826344478392734...”

:)

Haastatteluohjelmassa, jossa seitsemänkymmentävuotias mies meikkasi itsensä

kahdeksantoistavuotiaaksi naiseksi, oli vieraana Ronlan Lashlei, koska hän ei

258

Mainosmestarin mukaan ollut vieläkään tarpeeksi kuuluisa.

“Ronlan Lashlei, olette kirjoittanut taas uuden kirjan, mutta ennen sitä haluaisin

kysyä edellisestä haastattelustanne. Sehän loppui sanoisinko... väkivaltaisesti?”

“Joo. Niin minä sen ajattelinkin lopettaa. Nämä haastattelut ovat nimittäin osa

suurta kokonaisuutta, taideinstallaatioperformanssiani nimeltä 'Kiistelty Taiteilija

Ronlan Lashlei'; melko iso osa oikeastaan. Ja haluan vielä sanoa individualistisuuttani

korostaakseni sen, että jollei se mitä teen ole taidetta, saa taide silloin minun puolestani

painua helvettiin.”

“Ahaa... Niin, uuden kirjanne nimi, Entertainment for Extraterrestials, on

erittäin nykypäiväinen, kun haltijat ja humanoidit ovat nyt tulleet maahan.”

“Aivan. He ovatkin tämän kirjani kohderyhmä, eivät ihmiset.”

“Voisi jopa sanoa, että yritätte rahastaa tapauksella.”

“Aivan, kaikkea voi sanoa.”

“Kirja kertoo (kuulemani mukaan) ajasta sen jälkeen, kun haltijat ovat voittaneet

sodan humanoideja vastaan ja tuhonneet koko maapallon ja ovat näin ainoa olemassa

oleva laji maailmankaikkeudessa. Miksi näin?”

“Lähinnä halusin ärsyttää. Luultavasti humanoidit haukkuvat kirjan ja haltijat

ylistävät sitä ja se on tarkoituskin. Oikeastaanhan se on kaksi kirjaa yhdessä, toinen

haltijoille ja toinen humanoideille. Kummallekin oma, niin ei tule tappelua.”

“Ihmiskriitikot sanoivat, että kirjassa on... siteeraan arvostelua: 'todella huono

ihmisten ja miljöön kuvaus ja kirja on muutenkin todella outo, koska siinä on pelkkiä

sanoja, jotka eivät juuri missään yhdisty järkeviksi lauseiksi ja se on tehty jonkin

sanakirjaohjelman satunnaisgeneraattorilla. Ainoa järkevä lause on kirjan takakannessa,

jossa selitetään koko kirjan juoni ja kaiken lisäksi minulla oli huono päivä kun luin sen'.

Mitä mieltä olet tästä?”

“Niin, tämä kirjahan ei ole ihmisille, joten kriitikot ovat lukeneet sen aivan

turhaan. Annan lukijan tässä tapauksessa haltijan tai humanoidin oman mielikuvituksen

päättää, miltä henkilö, talo tai auto näyttää. Kukin heistä voi siten yhdistää nämä

abstraktit asiat omaan kokemuspiiriinsä ja ymmärtää niitä näin myönteisesti tai

kielteisesti. Outoudesta sanoisin vain, että sehän menee aina kaupaksi. Minusta

Entertainment for Extraterrestials on erittäin viihdyttävä, hauska ja osuva opus näin

259

mainostaakseni. Täytyy vielä mainita, että kaikki kirjassa on tarkkaan laskettua. Tasan

puolet sanajärjestyksistä ovat hyviä ja puolet huonoja, suhde on täsmälleen 50/50. Myös

kirjainten paikat on laskettu tarkasti, sanat ovat tasan 1,6 sentin päässä sivujen

reunoista, PAITSI ensimmäisen sivun viimeinen kirjain, joka on millin alempana muita

ja toiseksi viimeisen sivun ensimmäinen R-kirjain, joka on väärinpäin tosiaan, sitten

vielä puolivälissä oleva sivu, joka on ladottu hieman kaarevaksi, mutta niin vähän, ettei

sitä huomaa. Se on käsitetaidetta. Sitä paitsi se on kirjoitettu sokerin vaikutuksen

alaisena.”

“Mutta eikö tämä hajotettu kerrontatyyli ole viety tässä jo liian pitkälle?”

“Ei. Koskaan ei voi mennä tarpeeksi pitkälle.”

“Selvä. Entä mitä aiotte tehdä lähitulevaisuudessa, eli ennen maailmanloppua?”

“Ajattelin kirjoittaa nopeasti omaelämänkerran ja tietenkin itsestäni, koska olen

niin kiinnostava aihe. En toki ole täydellinen, mutta täydellisempi kuin moni muu.

Kirjan nimeksi tulee 'Jumala'. Se tulee olemaan eräänlainen lopunajan juonenkäänne

tässä suuressa taideinstallaatioperformanssissani ja tyyliltään kunnianosoitus parodioille

tai siis parodiathan ovat aina kunnianosoituksia, joten siitä tulee kunnianosoitus

kunnianosoituksille, niin sanoakseni. Kuten aina sanon: Aidosti rehellisen ja taiteellisen

taiteen tekeminen on mahdotonta, ellei ole minä. Muut vain pureskelevat sitkeäksi

käyneitä lihanpaloja siitä, miksi pitäisi tehdä jotain, kun siitä ei pitkällä tähtäimellä ole

minkäänlaista hyötyä... Minun määritelmäni taiteelle on tämä: Taide tekee elämän

pienistä asioista hieman suurempia kuten meistä taiteilijoista. Toisin sanoen taide on

yhtä kuin sense of wonder.”

“Vai niin, vai niin... Entä musiikkipuolella?”

“Olen nyt jonkin aikaa ehtinyt tutustua näiden avaruusrotujen tai lajien

musiikkikulttuuriin ja tehnyt heidän suosituimmista soittimistaan ja

musiikkitallenteistaan pitkän arvostelun huomiseen Media City Journaliin aika

mairittelevan, mikäli haluaa katsoa sitä meidän lajimme näkökulmasta... Olen jo käynyt

neuvotteluja haltijoiden musiikkibisneksen isojen pomojen kanssa ja luultavasti alamme

tuoda heidän musiikkiaan maapallon markkinoille erittäin, erittäin pian ehkä puolen

tunnin kuluttua. Olemme keskustelleet myös oikeuksista erääseen nerokkaseen

laitteeseen, jonka he ovat keksineet. Laite tulee mullistamaan viihdeteollisuuden, sillä se

260

pystyy muuntamaan musiikin elokuvaksi tai animaation tietokonepeliksi melkein

hetkessä eräänlainen multikonvertteriemulaattori siis. Täytyy vain ladata esimerkiksi

sarjakuvalehti sisään ja laite analysoi nopeasti sarjakuvan tarinan, piirrostyylin,

huippukohdat, koukut ja yleensäkin kaiken ja muuntaa sitten tämän analyysin

lopputuloksen musiikilliseen muotoon. Annan esimerkin: Sarjakuvassa on rosoisesti

piirretty kohtaus, jossa ihminen muuntautuu yhtäkkiä hirviöksi. Laite luultavasti

muuntaa kohtauksen musiikilliseen muotoon siten, että musiikki on särövahvisteista ja

siinä on ehkä jatkuva melodia, joka muuntautuu yhtäkkiä sekavaksi sooloiluksi. Eli

toisin sanoen sillä voisi helposti tehdä esimerkiksi TV-sarjaohjelmakirjoja.”

“Pahus, sellaiset voisivat tosiaan mennä kaupaksi.”

“Totta. TV-ohjelmakirjallisuus on tulevaisuuden trendi, jos tulevaisuus on

tullakseen. Saippuasarja kovakantisena kirjasarjana, se vasta olisi jotain.”

“Kuulostaa hienolta. Sitten viimeinen kysymys, jonka arvoisa ohjaajamme on

halunnut jo pitkään esittää sinulle: Kuka säkin luulet olevasi?”

“Erittäin hyvä kysymys, joka jokaisen pitäisi esittää itselleen aika ajoin.

Kaikkihan on katoavaista, loppujen lopun lopuksi. Minun kirjani ja biisini ja se laite

häviävät ensi torstaina ja jotain muuta tulee tilalle. Kuten pitääkin ja kaikkea muuta

sentimentaalista paskaa päälle.”

“Öh, kiitos tästä valaisevasta vastauksesta, tunnen olevani todella nerokkaassa

seurassa. Haluaisitko sanoa jotain tämän viimeisen haastattelusi loppuun ennen kuin

siirrymme mainostauolle?”

“Sitä vaan, että tällaisia vastauksia tänään, ja huomenna ehkä aivan erilaisia.

Kaikista vapauksista hauskin on muutoksenvapaus... Ja niin, siitähän minä vielä kotona

suunnittelin mainitsevani, että eräissä piireissä minua vihataan todella paljon. Minulla

on ympäri maailmaa 17 vihailijakerhoa, useimmat ääriuskonlahkoissa omina

jaoksinaan. Olen siis suuressa kulttiepäsuosiossa, mikä on eräällä tavalla

palkitsevampaa kuin olla kulttisuosiossa Ja toinen asia vielä, josta muistutin itseäni

aamulla, kun mietin, että pitäisi saada nyt kaikkia sanottua kerralla, kun on viimeinen

haastattelu ja maailmanloppu... eli korttien sekoittaminen ilman pelitarkoituksia nähtynä

modernina meditaationa ja sitten se juttu, että informaatio tulee aina samalla nopeudella,

mutta aivojen vastaanottonopeus vaihtelee... Kehittelin näet silmälaseihin ja

261

piilolinsseihin asennettavaa laitetta, joka synkronoi tulevan informaation samalle

nopeudelle aivojen vastaanottonopeuden kanssa, mutta kehittelyksi se taitaa jäädäkin...”

“Kii-tos, Ronlan...?” Juontaja varmisteli varovasti. Vaikutti siltä, että Ronlan

lopetti viimein, joten hän uskalsi jatkaa. “Kiitos... Näin siis tällä kertaa... Ja nyt kaikki

pikkulapset television eteen, hyvät vanhemmat! Tulee värikkäitä ja iloisia mainoksia!

Sen jälkeen esiintyy uusi puolalainen transvestiittitrio Swedish Blondes ja heidän

eurodiscohittinsä Fire in The Hole!”

262

Kolmas päivä

Viihteestä tarkoitus elämälle

Moni Taivalkoski Cityn asukas hämmästyi siitä tiedosta, että maailman väestöliiton

mukaan Kiinassa eli nykyään enemmän ihmisiä kuin koko maapallolla. Se oli kaikille

tuttua, että maailmassa oli tasan miljardi ylipainoista ja vastapainoksi tasan miljardi

aliravittua, mutta tämä uusi tieto tuntui jollakin tapaa kiihdyttävän tunteita puoleen jos

toiseenkin.

Lisää tunteita kuumentavia ja kylmentäviä uutisia saatiin. STT:stä kerrottiin, että

urheilijoiden kaskimääräinen keski-ikä kohosi tasaisesti keskimääräisen eliniän

keskikohdan yläpuolelle. Ei käynyt heti aivan selväksi, mitä tällä tarkoitettiin, joten

uutista lyhennettiin. Uusi uutinen kuului: “Urheilijat ovat viisikymppisiä vasta päälle

kuusikymppisinä.”

Eivätkä mieltä kääntävät uutiset siihen loppuneet, niitä tuli jopa lisää. USA:n

presidentti petti vaimoaan ja pyysi koko kansalta anteeksi naama punaisena. Kirja meni

kuin kuumille kiville ja Hollywoodissa tehtiin tapauksesta elokuva, jossa presidentti

nousi pienestä, köyhästä poikarukasta suuren maan presidentiksi ja oli vaimolleen

uskollinen elämänsä loppuun asti.

Venäjän presidentti otti viinaa, luuli olevansa kapellimestari ja sai

sydänkohtauksen toisensa jälkeen. Kirja meni kuin kuumille kiville ja

elokuvakäsikirjoitusta pyöriteltiin Hollywoodissa kädestä käteen neljännesvuosisata,

kunnes lopulta eräs hongkongilainen action-ohjaaja tarttui aiheeseen ja teki elokuvan

Drunken Master IV: Mission in Russia. Presidenttiä esitti nuken näköinen nainen

nimeltä Emilia Pong Wok ja tappoi lopussa ultimate-pääpahishirviön terveyssandaalilla.

Taivalkoski Cityn vanhoillis-ihmiset ottivat nämä uutisotsikot henkilökohtaisina

loukkauksina ja vaativat korvauksia henkisestä kivusta ja särystä, jota tunsivat

lantionseudulla. Paha vain, että se taho jolta he sattuivat korvauksia vaatimaan, oli

saamelaisten alkuperäiskansojen etuja ajava etujärjestö nimeltä Saamelaisten

Alkuperäiskansojen Etuja Ajava Etujärjestö Ky - ja kommandiittiyhtiöiden yksi etuhan

263

on siinä, että ne voivat tehdä konkurssin toisensa perään, jättää kaikki laskut Jeesuksen

maksettaviksi ja perustaa saman tien uuden yhtiön, jolla on vain yhden kirjaimen ero

entiseen.

Tässä tapauksessa uusi nimi oli Saamelaisten Alkuperäiskansojen Etuja Ajava

Etäjärjestö Ky.

Keskiviikko kello 5.40. Topin nimipäivä.

Herätyskello pärähtää soimaan yöpöydällä. Jalka ilmestyy peiton alta ja

potkaisee kellon lattialle. Topi nukkuu sängyssään väärinpäin.

Ohjaaja seisoo jo näin aamutuimaan pääjohtajan edessä ja kertaa sormillaan (väärin)

viisi uudistusta kanavasisältöön. “Eli siis erikoisefektejä, honkkongia, stuntteja,

tietokonegrafiikkaa, pyrotekniikkaa, laatudokumentteja, aerobickia ja paremmat

lottonumerot.”

“Aivan.” Pääjohtaja sanoo ja tuprauttaa huuliensa välistä paksun sikaripilven.

“Entä sandaaleja?”

“Mitä ihmeen sandaaleja?”

“Ei sandaaleja, selvä.” Ohjaaja katsoo sormiaan. “Näitä viittä vain?”

Pääjohtaja nuolaisee sikariaan ennen vastausta. “Kyllä.”

“Tarvittaisiin kyllä enemmän budjettia näihin erikoisefekteihin ja tällaisiin...”

“Enempää ei tipu.”

“Miten me sitten toteutetaan ne?”

“Sinähän tässä ohjaaja olet, keksi jotain.” Pääjohtaja käskee, sammuttaa sikarin

ja asettaa sen takaisin sikarilaatikkoon kuin aseen koteloon.

“Selvä... kai mä jotain... keksin...” Ohjaaja häipyy pääjohtajan haukankatseen

edestä ja kävelee takaisin studioon hokien itsekseen: “Aerobickia, stuntteja, itämaisia

taistelulajeja ja sandaaleja. Aerobickia, stunt -” Yhtäkkiä hän huomaa meikkaajan

auttavan takkia uutisankkurin päälle.

“Taasko järjestelijä on myöhässä?!” Ohjaaja karjaisee.

“Siltä vähän näyttää.” Meikkaaja ilmoittaa.

“Alkaa tulla näköjään tavaksi.” Ohjaaja ottaa kännykän taskustaan ja painaa

264

pikavalintaa.

Topin yöpöytäpuhelin soi. Hän yrittää potkaista sitä lattialle samalla tavoin kuin

herätyskelloa, mutta osuukin yöpöydän lamppuun. Se räsähtää rikki lattialle.

Topi ärähtää ja potkii koko pöydän kumoon.

Puhelimen luuri heittäytyy pois paikoiltaan kuin erikoisjoukkojen sotilas ulos

helikopterista. Ohjaajan vihainen ääni huutaa luurista: “Topi! Topi saatana! Herää!”

Topi heittää toisen tyynyistään luurin päälle.

Ohjaaja sammuttaa kännykän ja kiroaa itsekseen. Hän päättää tehdä asian kerralla

selväksi Topille ja viittoilee yhden kameramiehistä luokseen.

“Hei Timo, tiedätkö missä Topi asuu?” Hän kysyy kameramieheltä.

“Tiedän mä.” Kameramies vastaa.

“Lähde sitten opastamaan, käydään hakemassa se töihin.”

“Mä tulen mukaan!” Huutaa uutisankkuri.

“Mä tulen myös!” Meikkaajakin haluaa kyytiin.

Pian he kaikki ahtautuvat ohjaajan volvon kyytiin. Ohjaaja käynnistää ja kaasuttaa

porttia kohti, mutta jarruttaa Samin ja Mortin kohdalla, avaa ikkunan ja kysyy:

“Tuletteko tekin?”

“Mihin?” Sami kysyy.

“Topia hakemaan.” Ohjaaja sanoo.

“Mennäänkö?” Sami kysyy Mortilta.

Mortti alkaa miettimään. “Hmm...”

“Tullaan me!” Sami vetää Mortin perässään autoon.

Lähettäjä istuu yksin ohjaamossa ja tuijottaa kelloa, joka on jo tasan kuusi, eikä ohjaajaa

näy missään. Hän päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ottaa videohyllystä

omatekemänsä lyhytelokuvan ja laittaa sen pyörimään.

Ohjaaja, kameramies, meikkaaja, uutisankkuri ja Sami ja Mortti koputtavat yhtä aikaa

265

Topin kerrostaloasunnon oveen ja soittavat sitten ovikelloa.

“Topi! Töihin nyt!” Ohjaaja huutaa ovelle. “Herää Topi, vähän actionia nyt!”

“Ei tämä onnistu. Murretaan ovi.” Kameramies ehdottaa.

“Tee se.” Ohjaaja sanoo meikkaajalle.

Muut siirtyvät pois oven edestä, kun meikkaaja ottaa vauhtia käytävän perältä.

Ohjaaja nyökkää lähtömerkiksi, meikkaaja nyökkää takaisin ja juoksee vauhdilla päin

ovea.

Ovi ei murru, mutta ohjaaja huomaa, ettei ovi olekaan lukossa.

“Sait sen löystymään. Kolmosella mennään...” Ohjaaja valmistautuu ja laskee:

“Yy, kaa, koo!”

Kaikki tunkeutuvat sisään asuntoon.

“Lauri, tarkista keittiö!” Ohjaaja käskee. “Muut makuuhuoneeseen!”

Topia ei tarvitse etsiä pitkään. Hänet löydetään makuuhuoneesta nukkumasta.

“Ahaa! Topi, ylös siitä!” Ohjaaja vetäisee peiton pois Topin päältä.

“Mulla on paha olo...” Topi valittaa surkeasti.

“Älä viitsi näytellä! Töihin nyt, sulla on paljon hommaa! Katso nyt, kun kaikki

tulivat hakemaankin! Timo, ota jaloista kiinni, kannetaan se keittiöön.” Ohjaaja tarttuu

Topia korvista kiinni ja huutaa keittiöön: “Lauri, keitä kahvia!”

Vesi kiehuu kattilassa. Uutisankkuri Lauri kaataa veden isoon kahvikuppiin, lisää

muutaman lusikallisen kahvinporoja sekaan ja koristelee drinkin teepussilla.

Topi nuokkuu pöydässä ja ohjaaja pitää hänen päätään pystyssä pöydän toiselta

puolelta. Muut tutkivat jääkaappia.

Lauri ojentaa kahvin ohjaajalle, joka pakottaa Topin suun auki ja kaataa kahvin

sisään.

“Eiköhän se kohta vaikuta.” Ohjaaja sanoo.

Topin silmät avautuvat, kun vastakeitetty kahvi polttaa hänen suutaan ja syöksyy

juomaan vettä tiskialtaasta. Ohjaaja ja Lauri näyttävät toisilleen tyytyväisenä peukaloa.

Kostin sohva on tyhjä. Ovikello soi, Kosti nousee lattialta sohvan vierestä ja juoksee

puhelimeen.

266

Ovikello soi uudelleen. Kosti hakkaa puhelinta, sulkee sen ja kuuntelee sitten

rannekelloaan. Vasta kolmannella soitolla hän tajuaa äänen olevan ovikello ja menee

avaamaan oven.

“Veijo! Mitä sä täällä?” Kosti hämmästyy.

“Terve terve! Voitin kaksi kertaa lotossa peräkkäin ja ajattelin lähteä rahoilla

etelänmatkalle!”

Kosti tuijottaa Veijoa kysyvästi. “No mitä sitten?”

“Ajattelin, että sinä voisit sillaikaa käydä kastelemassa mun kukat.” Veijo

selittää.

Kosti tuumii hetken. “Voin kai minä vissiin käydä...”

“Tässä on avaimet.” Veijo ojentaa talonsa avaimet Kostille.

“Okei.” Kosti ottaa avaimet ja tunkee ne housuntaskuun.

“Että nähdään muutaman viikon päästä!”

“Joo hei.” Kosti iskee oven kiinni Veijon naamaan.

Ohjaaja ajaa takaisin kohti TV-asemaa täpötäydellä autollaan. Topi istuu takapenkilla

naama kiinni sivulasissa ja seuraa katseellaan ohivilahtavia liikennemerkkejä.

Veijo kävelee sisään matkatoimistoon ja alkaa tavata mainosjulisteita, joissa näkyy

kullankeltaisia hiekkarantoja ja kirkkaansinisiä koralliriuttoja. Yhdessä julisteessa

mainostetaan elämysmatkaa Andeille ja kuvassa on erilaisiin eläinpukuihin

sonnustautuneita Perulaisia kaivostyöläisiä.

“Etsittekö jotain erityistä?” Matkatoimistovirkailija kysyy Veijolta ystävällisesti.

“Mä vaan katselen.” Veijo mumisee, mutta kääntyykin sitten virkailijan puoleen.

“Tai kyllä mä jotain etelänmatkaa ajattelin, semmoista muutaman viikon pituista. Joku

viiden tähden hotelli olisi kiva ja rannalla olisi kiva lekotella.”

“No katsotaan löytyisikö mitään sopivaa.” Virkailija ottaa hinnaston esiin

tietokoneeltaan. “Tässä olisi kymmenen hengen yhden viikon loma Italiassa, hinta vain

yhdeksän tonnia.”

“Se on kyllä vähän liian hintava... Enkä minä varmaan löydä mistään kymmentä

henkeä mukaankaan.”

267

“No katsotaanpa jotain muuta... Tässä olisi sitten seitsemän hengen kahden

viikon loma aurinkoisessa Espanjassa, hinta viisituhattaviisisataa.”

“Ei, ei kyllä sekään oikein käy sekään...”

“No entä Kreikka? Viisi henkeä, viisi viikkoa ja turistiajelu Ateenan ympäri,

kolme tonnia.”

“Ei, ei se oikein -”

“Nyt tiedänkin! Tämä sopii teille kuin hattu päähän, odottakaas... Tässä! Yhden

ja puolen hengen kolmen viikon reissu Toros Daglariin, Turkkiin! Vain tuhatkolmesataa!

Majoitus paikallisen perheen aitoon ja autenttiseen paimentolaistelttaan!

Vuohenjuustoaaminen sisältyy hintaan!”

“Ei, kyllä se on vieläkin vähän liian hintava...”

“Jaa... no sanokaapa, minkä verran te olette oikeastaan aikoneet tähän lomaan

sijoittaa?”

“No siis...” Veijo ottaa lompakkonsa esiin. “No kun tuota voitin lotossa kaksi

kertaa peräkkäin... että kuinka pitkälle pääsee yhdeksälläkymmenelläseitsemällä

lottorahalla?”

Virkailija tuumii hetken.

Pakettitaksi jättää Veijon metsänreunaan. Hänellä on pikkureppu selässä ja kartta

kädessä. Metsään päin osoittaa kyltti, jossa lukee: Korpivaellus.

Studio yksi. Topi istuu studion lavastetuolilla kuin transsissa.

Uutisankkuri Lauri tulee hoputtamaan häntä töihin. “Topi! Nyt se wushu-aerobic

alkaa! Joko laitoit musiikit valmiiksi?”

“Joo, mä just olin menossa laittamaan...” Topi tuhisee käheästi, nousee tuolista ja

hoippuu kasettisoittimen luo. Hän valitsee kasetin summamutikassa, laittaa sen

paikoilleen ja jää soittimen viereen istumaan.

Wushu-Aerobic alkaa. Kolme aerobic-ohjaajaa seisoo uudelleenlavastetussa studiossa

yllään neonväriset karatepuvut ja sandaalit.

“Tervetuloa hyvät katsojat! Tämä on Wushu-aerobic, minun nimeni on Jouko ja

268

tässä ovat Leo ja Frederik!” Yksi aerobic-ohjaajista esittelee. “Tässä viisituntisessa

erikoisohjelmassamme yhdistämme yleishyödyllisellä tavalla sekä aerobickin

liikunnallisuuden että itsepuolustuksen jalon taidon! Toivottavasti viihdytte

seurassamme! Aloitamme kevyesti helpoilla perusliikkeillä -”

Ohjaaja huutaa mikkiin: “Topi, musiikkia!”

Topi säpsähtää ja painaa Play-nappia.

Aerobickaajat pysähtyvät ihmettelemään, miksi musiikiksi on valittu black

metallia, mutta jatkavat sitten liikkeiden tekemistä kuin se kuuluisi ohjelmaan.

Ohjaaja lysähtää masentuneena kasaan. “Antaa olla...”

Topi kääntää volyymiä pienemmälle ja kävelee kädet korvillaan ulos studiosta.

Samaan aikaan Kosti kävelee Veijon talolle avaimia etusormensa ympärillä pyöritellen.

Hän avaa avaimilla talon etuoven, astuu sisään, sytyttää valot kaikkiin

huoneisiin, menee keittiöön, valuttaa kastelukannun täyteen vettä ja lähtee saman tien

kiertämään taloa.

Hän vilkaisee jokaiseen kaappiin ja komeroon, tutkii kaikki laatikot ja

hymähtelee arvioivasti. Sitten hän siirtyy tutkimaan kukkien tilaa ja päätyy siihen

tulokseen, että ainoa kukka joka tarvitsee vettä on kaktus.

Hän kaataa kaiken veden kaktukseen ja kauhistuu, kun muutamia vesipisaroita

putoaa Veijon kaakelilattialle. Hän kumartuu pyyhkimään ne hihaansa, mutta huomaa

sitten, että lattia on joka puolelta täynnä likaisia jälkiä.

Hän kauhistuu toisen kerran huomatessaan, että likaiset kengänjäljet ovat hänen

omiaan.

Veijo samoaa pitkin metsää korpivaelluksellaan. Hän kapuaa ylös jyrkkää mäkeä,

pyyhkii hikeä niskastaan, istahtaa kannonnokkaan ja laskee pikkurepun selästään.

Hän avaa repun ja kaivaa esiin pienen pullon vettä ja vaniljakeksin. Hän syö

keksin yhdellä haukkauksella, juo pullon tyhjäksi yhdellä kulauksella ja heittää repun

selkäänsä jatkaakseen lomamatkaansa.

269

Kun musiikki on vaihdettu, Wushu-aerobic jatkaa.

“Ja jotta vähemmistöjäkään ei unohdettaisi, näytämme nyt ohjelmamme toisella

osiolla myös kuinka laiskat ja läskit voivat harjoittaa itsepuolustusta, eli seuraavaksi siis

itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Heti katkon jälkeen!”

Kamera kääntyy kuvaamaan ylipainoisia, jotka kävelevät sisään studioon.

Kosti kiertää ympäri Veijon taloa availlen kaappeja ja laatikoita. Lopulta hän löytää

etsimänsä: Siivouskaapin. Hän ottaa kaapista vesisangon ja kerää siihen muutamia

pesuainepulloja.

Pulloja järjestellessään hän huomaa yhtäkkiä pienen, erikoisen muotoisen

pullon, jossa lukee: Supertehokas Antibakteeri Desinfiointiaine.

Kosti innostuu helvettiin. Hän avaa korkin, haistelee korkkia, haistelee pulloa,

ottaa ainetta pienen kulauksen, purskuttelee sitä suussaan kuin viininmaistaja, kurlaa ja

sylkäisee sitten tiskialtaaseen. Sitten hän nuolee tiskialtaan.

Hän nostelee muut pullot sangosta takaisin kaappiin, laittaa sankon täyteen vettä

ja kaataa pikkupullon veden sekaan.

Topi menee kahvihuoneeseen, ottaa pakastimesta jäitä, valuttaa hanasta vettä kannuun,

laittaa jäät veden sekaan ja alkaa juomaan. Hänen kurkkunsa on palanut rakoille

kuumasta kahvista.

Wushu-aerobic jatkaa. Studioon on tuotu sänky, jolla opettaja Jouko makailee rennosti

selällään. Muut katsovat häntä kauempaa.

“Ja tervetuloa ohjelmamme toiselle osiolle!” Jouko aloittaa juontonsa sängystä.

“Nyt siis vuorossa itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Minä ja Frederik näytämme nyt

mitä voi tehdä, jos vihollinen hyökkää kimppuunne kun olette juuri ottaneet

rentoutuneen asennon sängyssä.”

“Aplodeja Frederikille!” Leo kehottaa katsojia taputtamaan.

Frederik siirtyy muutaman metrin päähän sängystä ja keskittyy. Jouko makaa

sängyllä nukkuvaa simuloiden.

Frederik sylkäisee käsiinsä ja lähtee hitaasti kohti sänkyä valmiina lyömään

270

Joukoa. Yhtäkkiä, kun hän on aivan sängyn vierellä, Jouko kääntyy ja potkaisee häntä

polveen. Hän kaatuu sängyn viereen, jolloin Jouko kohottaa molemmat kätensä ja iskee

häntä niskaan. Sitten Frederik nousee ylös ja molemmat kumartavat kameralle.

Leo ilmestyy kuvaan. “Tämä on kuitenkin vain yksi vaihtoehto. Seuraavaksi

näemme Kurki-tyylin muunnelman samasta aiheesta.”

Frederik ottaa jälleen vauhtia muutaman metrin päästä ja juoksee vauhdilla

Joukoa kohti, jolloin Jouko ojentaa kätensä sivulle Frederikin eteen ja hän juoksee

suoraan niihin. Jouko tarttuu oikealla kädellään kiinni Frederikin nenään ja heittää hänet

vasemmalle vuoteen yli. Frederik nousee sängyn takaa ja molemmat kumartavat jälleen

kameralle.

Leo tulee taas kuvaan. “Seuraavaksi näemme harvinaisen Sumovalastyylin

muunnelman samasta teemasta.”

Frederik ottaa jälleen vauhtia ja Jouko laittaa tyynyn paitansa alle. Frederik

nyökkää, juoksee vauhdilla sängyn viereen, pysähtyy, kohottaa nyrkkinsä ja alkaa

lyömään, kun Joukko vetäisee yhtäkkiä patjan alta pippurisuihkeen, ampuu sitä

Frederikin silmiin ja pyörähtää sitten Joukon päälle.

Leo tulee kuvaan sanomaan: “Näin se pitää tehdä.”

Veijo konttaa sateenmärässä metsässä paleltuneena ja nääntyneenä. Hän päättää

pysähtyä ja tehdä nuotion, jolla voisi valmistaa ruokaa, jos sellaista löytyisi. Tai antaa

savumerkkejä.

Hän ottaa minitulitikut repusta ja raapii niitä, mutta puut ovat kastuneet niin,

ettei niitä saa syttymään. Veijo murahtelee alkukantaisesti ja on jo aikeissa heittää

reppunsa menemään, kun hän yhtäkkiä huomaa, että hieman kauempana metsäisen

kukkulan juurella on suojaisa monttu, joka on peitetty pressulla.

Kun Veijo juoksee lähemmäs, hänelle selviää, että montussa on arkeologinen

kaivaus. Maa on jaettu neliöihin kepeillä ja langoilla.

Veijo ei kuitenkaan välitä moisesta, vaan hyppää monttuun tekemään nuotiota,

vaikka montun viereen pystytetyssä kyltissä lukee: Avotulen teko arkeologiselle

kaivaukselle kielletty.

271

Sillaikaa Topi kaataa viimeistä lasillista jäävettä palaneeseen kurkkuunsa ja yskii sen

juotuaan.

“Ennen kaikki oli niin hyvin...” Hän kähisee itsekseen.

Veijo lämmittelee tyytyväisenä käsiään tekemänsä pienen nuotion päällä, mutta kuulee

yhtäkkiä auton ääntä kauempaa. Hän polkee pelästyneenä nuotionsa sammuksiin ja

heittää suojapeitteen takaisin montun päälle. Sitten hän ryömii varovasti kukkulan laelle

katsomaan.

Metsätien reunaan pysähtyy harmaa maastoauto. Arkeologit ovat palaamassa

kaivaukselleen, Veijo päättelee ja lähtee juoksemaan metsään karkuun.

Arkeologit kävelevät kaivaukselleen dinosauruksista keskustellen, vetäisevät

suojapeitteen sivuun, ottavat miniharjat ja sudit esille ja alkavat puhdistamaan kiviä.

Samaan aikaan Veijon talossa Kosti hankaa lattiaa kuivalla rätillä, ottaa välillä

kulauksen pesuainetta sankosta ja jatkaa siivousta.

Wushu-aerobic ei enää tarvitse sänkyä, joten Topi on kutsuttu raahaamaan se takaisin

rekvisiittavarastoon. Vetäessään sitä takaperin käytävää pitkin sokea vanhus törmää

häneen.

“Katso vähän minne menet!” Topi kähisee, mutta huomaa sitten vanhuksen

olevan sokea. “Jaa, ethän sä voikaan. Sori.”

“Päivää.” Vanhus ojentaa sokeainkeppiään. “Olen Ville Lobos.”

“Päivää. Topi, tuotantojärjestelijä.” Topi tarttuu keppiin ja laskee sen alas.

“Tulin tänne työharjoitteluun.” Ville ojentaa suosituspapereitaan.

“Työharjoitteluun?” Topi ihmettelee, mutta muistaa sitten ohjaajan sanoneen

jotain sellaista. “Joo joo, niinhän se olikin...” Hän ottaa suosituspaperit ja tunkee ne

housuntaskuunsa. “Seuraa minua, niin minä näytän mistä voit aloittaa hommat!”

Topi lähtee kävelemään kohti ohjaamoa ja sokea yrittää seurata häntä.

Veijo kiertää kaukaa metsän kautta arkeologien maasturille, avaa peräkontin ja piiloutuu

272

vararenkaan ja toisen suojapeitteen väliin.

Televisiossa Wushu-aerobicin Itsepuolustusta laiskoille ja läskeille -osuus jatkuu.

“Seuraavaksi opimme perusliikkeen näyttäviin hyppypotkuihin!” Leo selostaa.

“Tällainen se on, katsokaa tarkasti, katsokaa tarkasti...”

Leo, Jouko ja Frederik hyppäävät yhtä aikaa ilmaan.

Laiskat ja läskit ovat haltioituneita esityksestä. “Miten te sen teitte?!” He

kysyvät ihmeissään.

“Täytyy vain osata niksit.” Leo selittää kameralle. “Äskeistä temppua kutsutaan

’hypyksi’. Siinä koko kehon paino saadaan jalkalihasten ponnistusvoimalla hetkeksi

ikään kuin levitoivaan tilaan, irti maan vetovoimasta mutta vain hetkellisesti, muistakaa

se. Nyt on teidän vuoronne, katsotaan miten se sujuu. Harjoitusta, harjoitusta!”

Laiskat ja läskit yrittävät hypätä ilmaan siinä onnistumatta.

Arkeologiprofessori löytää Veijon tekemän nuotion hiekan alta ja kutsuu innostuneena

arkeologioppilaansa katsomaan.

“Katso!” Professori osoittaa maata.

“Mitä?” Oppilas kysyy.

“Nuotio!”

“Onko se...?”

“On!”

“Varmastiko...?”

“Kyllä! Ystäväni, meistä tulee kuuluisia!” Professori heittää suojalasinsa ilmaan.

Wushu-aerobic keskeytetään ylimääräisen uutislähetyksen ajaksi.

“Ylimääräinen uutislähetys, hyvää päivää. Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen

arkeologisen tiedekunnan professori Perttu Kangas ja arkeologiopiskelija Simo Sumu

ovat tehneet merkittävän arkeologisen löydön Taivalkoski Cityn pohjoispuolelta. Paikan

päältä meille raportoi Erkki.”

Kuva siirtyy arkeologinen kaivaukselle, missä Erkki haastattelee professoria.

“Professori Kangas, kertoisitteko lyhyesti mitä olette löytäneet ja mikä tekee

273

tästä löydöstä merkittävän?”

“Teimme tosiaan erittäin, erittäin merkittävän löydöksen! Tämä kuoppa, minkä

näette tässä, on itseasiassa maailman vanhin arkeologinen kaivaus. Löysimme viime

viikolla tästä kuopasta kaksi cromagnonia, ja tarkempi tutkimus osoitti, että he olivat

kivikauden arkeologeja; ehkä maailman ensimmäisiä jalon ammattimme harjoittajia!

Heidän asennostaan ja työkaluista päättelimme, he olivat olleet kuollessaan juuri

suorittamassa tällä paikalla arkeologista kaivausta, voitteko uskoa? Me tietysti

jatkoimme mielenkiintoa puhkuen heidän työtään nähdäksemme, mitä ihmettä

kivikauden arkeologit maasta oikein odottivat löytävänsä.”

“Mitä sitten?”

Professori tyrmistyy. “Mitä sitten?! Vai mitäkö sitten?! Tämä on merkittävin

löytö sitten jääpyramidin!”

“Tarkoitin että mitä sitten tapahtui?”

“Ai, sori...” Professori pyytää anteeksi erehdystään ja selittelee: “Me arkeologit

olemme hieman hermoheikkoja... Mutta niin! Ilmeisesti jääkausi pääsi yllättämään,

eivätkä he koskaan saaneet nähdä arkeologista löytöään. Me jatkoimme heidän kesken

jäänyttä työtään ja kaivoimme esiin sen mitä he etsivät. Paljastui että kyseessä oli

ikivanha nuotiopaikka. Tämä on todella merkittävä löytö!”

“Mitä aiotte seuraavaksi tehdä?”

“Suunnitelmissa meillä on muuttaa koko pohjoinen Taivalkoski City

arkeologiseksi kaivaukseksi, ottaa siitä kipsivalos ja kuljettaa se museoon. Tämä saattaa

hyvinkin jäädä pelkäksi suunnitelmaksi, sillä kaupungin johto ei ole myöntänyt

museolle varoja tarpeeksi suuren lisäsiiven rakentamista varten, jotta tämä kipsivalos

sopisi sisään. Arvelen asian näin ollessa, että joudumme tyytymään kipsivalokseen tästä

kuopasta. Aivan lähitulevaisuuden tutkimuksista jos puhutaan, niin vaikka puiden

asettelu osoittaa selvästi, että nuotion tekijä on luolamiehen tasolla, aiomme tehdä (ihan

vain asian varmistamiseksi) radiohiiliajoituksen.” Professori näyttää nuotiosta otettua

risua kameralle. “Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen metsäntutkimusjaoksen

erikoistutkija, joka on erikoistunut risujen tutkimiseen, on lupautunut auttamaan meitä

tässä ajallisessa ajoituksessa.”

“Kiitos, professori Kangas, palaamme asiaan kun lisätutkimukset on tehty. Nyt

274

takaisin Wushu-aerobickin pariin.”

Wushu-aerobic jatkuu televisiossa, jota Kosti juuri pyyhkii. Hän lopettaa pyyhkimisen

hetkeksi ja kokeilee itsekin hypätä pari kertaa Leon, Joukon ja Frederikin tahdissa.

Topi seisoo ohjaamon ovella ja huutaa käytävällä öljytankkerin tavoin harhailevalle

sokealle: “Tännepäin, tännepäin! Tänne tänne, seuraa vain ääntäni!”

“Kuka tuo on?” Ohjaaja tulee ovelle katsomaan, kenelle Topi huutaa.

“Se on Ville Lobos. Se työharjoittelija.”

“Ai niin, joo... Mene sä jatkamaan hommia, mä hoidan tämän.”

“Selvä.” Topi lähtee jatkamaan sängyn siirtämistä.

Ohjaaja tönäisee sokean lähettäjän viereen istumaan. “Okei, näytä Villelle miten homma

toimii, että hän pääsee heti hyvään alkuun. Mä lähden kahville.” Ohjaaja käskee ja

lähtee.

“Selvä.” Lähettäjä sanoo ja alkaa opettamaan: “Katsopas, Ville, tässä on

häivytysnappi... näääin se kuva häipyy. Ja tästä voi vaikka pistää vähän strobe-

efektejä...”

Ville istuu vieressä mitään ymmärtämättä.

Kosti on siirtynyt siivoamaan Veijon keittiötä ja tulee vahingossa pyyhkineeksi kaikki

lasit, kahvikupit ja kukkaruukun ruokapöydältä lattialle.

Tästä tippaakaan välittämättä Kosti ottaa omenan pöydällä olevasta kupista,

pyyhkii sitä rätillään, puraisee sitä pari kertaa ja laittaa takaisin kuppiin.

Wushu-aerobic keskeytetään toisen kerran, kun metsäntutkimuslaitos on suorittanut

radiohiiliajoituksen professori Kankaan toimittamasta risusta.

“Täällä Erkki, Taivalkoski Cityn tutkimuslaitos. Seurassamme on nyt

arkeologian professori Perttu Kangas ja metsäntutkimuslaitoksen risututkija Risto

Männikkö.”

“Nimi on enne.” Risto huomauttaa. “Valitsin ammattini sen mukaan. Jos nimeni

275

olisi Risto Tulipalo, alkaisin tuhopolttajaksi tai palomieheksi.”

“Aivan... Olette nyt tehneet radiohiiliajoituksen tälle nuotiopuulle. Mitä siinä

selvisi?”

“Teimme täsmällisen radiohiiliajoituksen ja tämänhetkisten tietojen pohjalta

vaikuttaa siltä, että nuotio on tehty viime tiistaina kello kuuden ja seitsemän välillä.”

“Hetkinen... eli toisin sanoen eilen?”

“Juuri näin. Mielestämme tämä on suuri tieteellinen läpimurto, sillä

nykytietämyksemme historiankäsityksen valossa luolamiehiä ei pitänyt olla enää

olemassa viime tiistaina. Tämä on todella mullistavaa uutta tietoa viikkomme

alkupuolelta.” Risto selittää.

“Miten tämä tarkalleen ottaen tulee muuttamaan historiaa?”

“Sitä on vaikea arvioida, mutta olen jo saanut muutamia herjaavia kommentteja

kollegoiltani, jotka epäilevät pätevyyttäni arkeologina. Mutta niinhän epäiltiin jo

muinaista kreikkalaista Galileo Gallen-Kallelaa, kun hän todisti ympyrän pyöreäksi.”

“Kiitos, herrat tutkijat. Siirrän takaisin studioon.”

Samoihin aikoihin Veijo avaa tutkimuslaitoksen pihalle pysäköidyn argeologien

maastoauton peräkontin, suoristaa sifonkisolmionsa ja lähtee kävelemään kohti kotiaan.

Lottovoiton tuoma lomamatka on hänen osaltaan ohi.

Kosti pyyhkii Veijon talon ulko-ovelle johtavia portaita suunnitellen seuraavan

perjantai-illan tapahtumia. Perinteisesti hän viettää perjantai-illat pää selvänä, koska

lauantai-aamuisin tulee paljon lastenohjelmia, mutta näin työttömänä ollessa voisi

tietysti vetää pään täyteen ja vierailla hautausmaalla etsimässä omaa paikkaansa

maailmassa.

Topi yrittää sovittaa sänkyä sisään rekvisiittavaraston ovesta eikä pysty käsittämään,

miten se on saatu sieltä ulos. Se ei sovi pystyeikä vaakasuunnassa eikä jalkojen

ruuvaaminen irti auta sekään.

Hän istahtaa sängylle lepäämään, päättää luovuttaa, kaatuu kyljelleen ja on kohta

unessa.

276

Wushu-aerobic jatkuu. Kaikki laiskat ja läskit yrittävät edelleen hypätä, mutta kukaan ei

ole vielä onnistunut, vaikka Frederik on näyttänyt tempun jo toistakymmentä kertaa.

Leo ja Jouko istuvat kulisseissa tahdissa tupakoiden ja katsovat Frederikin

epätoivoisia yrityksiä saada laiskat ja läskit tajuamaan, mistä hyppäämisessä on kyse.

“Kuule Leo.” Jouko kuiskaa tumpaten tupakkansa seinälavasteeseen.

“Mitä?” Leo kysyy.

“Minäpä luulen, että he tarvitsevat hieman enemmän motivaatiota.”

“Niinkö arvelet?”

“Jep. Minulla on idea.”

Ohjaamossa lähettäjä on ylpeä, sillä hän on mielestään opettanut Villelle kaiken

lähettäjän alasta.

“Olet nyt täysoppinut, joten hoida sinä homma vähän aikaa, niin mä käväisen

kahvilla. Kyllä se sulta jo luonnistuu!” Lähettäjä sanoo ja lähtee ohjaamosta.

“Joo... Kyllä varmaan.” Ville sanoo, eikä hänellä ole aavistustakaan mitä pitäisi

tehdä.

Kosti pyyhkii Veijon postilaatikkoa tuumien siirtyvänsä seuraavaksi pyyhkimään Veijon

nurmikkoa ja ajotietä. Sitä hän ei kuitenkaan ehdi toteuttaa käytännössä, sillä Veijo

palaa lomamatkaltaan kävellen.

“Kosti, terve!” Veijo huikkaa ja Kosti säikähtää hieman.

“Veijo, terve! Sinähän äkkiä tulit takaisin! Millaista siellä etelänmailla oli?”

“Aika kuuma siellä oli.” Veijo valehtelee. “En minä siellä oikein viihtynytkään

sitten... Tulin niinku takaisin jo nyt.”

“Jaa niinku.” Kostia ei kiinnosta. “No mutta kuule, mä olen kastellut sun kukat

ja tässä samantien siivoillutkin vähän, kun ei ollut muutakaan tekemistä.”

“Kiitti vaan!” Veijo veisaa. “Hei, kuule! Siellähän TV-asemalla oli siivoojan

paikka vapaana nyt! Sehän voisi sopia sulle!”

“Niin!” Kosti ottaa ehdotuksen välittömästi omakseen.

277

Frederik ja Leo seuraavat sivusta, kun Jouko toteuttaa motivaatioideansa. Hän käyttää

portaita, narua ja kaksi pussillista donitseja.

“No niin, eiköhän tuo innosta niitä!” Jouko palaa Leon ja Frederikin seuraan ja

he ihailevat yhdessä donitseja, jotka Jouko sitoi narulla studion kattopalkkeihin.

Reaktio nähdään välittömästi. Laiskat ja läskit vilkaisevat ylöspäin ja huomaavat

donitsit. Kaikkien jalat irtoavat lattiasta yhtä aikaa.

Leo, Jouko ja Frederik kauhistuvat tajutessaan, mitä ovat menneet tekemään ja

tekevät tiikerisyöksyn suojaan lavasteseinän taakse...

Tömähdykset kuullaan kilometrien päässä. TV-asema heilahtelee perustuksissaan.

Topi herää sängyn tärinään.

Ohjaajan ja lähettäjän kahvikupit räsähtävät rikki juuri kun he ovat nostamassa

niitä huulilleen.

Ville Lobos pitelee kiinni lähetyspöydästä, ettei se lentäisi nurin.

Seismografien neulat tutkimuslaitoksissa ympäri maailman sotkevat paperia kuin

mielisairaat taideterapialuokan seiniä. Ikkunalasit hajoavat Japanissa, maa järisee

Manhattanilla ja Australian aavikolle ilmestyy outoja maakumpuja.

Veijo ja Kosti ovat siirtymässä sisään Veijon taloon kahville, kun maanjäristysaalto

tulee. He tarttuvat hädissään kiinni kaiteisiin.

“Mikä ihme se oli?” Kosti kysyy.

“Taisi olla maanjäristys.” Veijo vastaa.

“No, sitä sattuu.” Kosti kohauttaa harteitaan ja avaa ulko-oven.

Veijo katsoo järkyttyneenä, kuinka kaikki tavarat, joita hänellä on tapana pitää

hyllyissä ja laatikoissa ehjinä, ovat nyt lattialle pirstaleina.

“Ei täällä kovin siistiltä kyllä näytä, saatana!” Veijo katsoo vihaisena Kostia.

“Eipä kyllä tosiaan näytä.” Kosti myöntää. “Se taitaa johtua siitä

maanjäristyksestä äsken.”

“Ai, niinpä tietenkin...” Veijo rauhoittuu.

Ohjaaja ja lähettäjä juoksevat pää kolmantena jalkana ohjaamoon ja ottavat Villen

278

ristikuulusteluun.

“Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyy.

“En tiedä.” Ville vastaa.

“Koko studio on ihan paskana!” Lähettäjä arvioi nopeasti tuhot.

“Onko?” Ville kysyy.

“Vitun sokea, etkö sä näe?!” Ohjaaja vetäisee Villen mustat lasit pois ja kääntää

hänen päätään kaatuneiden betakasettihyllyjen suuntaan.

“Kun nyt asia tuli puheeksi... meillä sokeilla ei tuo näkökyky ole ehkä niin

eksakti kuin muut aistit.” Ville sanoo.

“Painu vittuun siitä!” Lähettäjä heittää Villen pois tuoliltaan.

Topi kävelee sisään ja kysyy: “Mitä tapahtui?”

“Ylimääräinen uutislähetys ja heti!” Ohjaaja karjaisee käskyn.

Ylimääräinen uutislähetys: “Iltaa, hyvät katsojat. Mystinen maanjäristysaalto

voimakkuudeltaan noin 11,8 Richterin asteikolla on ravisuttanut pohjoista

pallonpuoliskoa. Tutkijat eivät ole vielä päässeet yksimielisyyteen järistyksen syystä -”

Yhtäkkiä pöydälle lentää paperi.

“Hetkinen, juuri saamamme sähkeen mukaan maanjäristys on aiheuttanut

lukuisia ja voimakkaita jälkijäristyksiä ympäri maailmaa ja viimeisimmän arvion

mukaan koko maapallo on suistunut radaltaan!”

Kosti ja Veijo istuvat Veijon sohvalla ja alkavat kiljua yhteen ääneen, kun kuulevat

tämän kammottavan uutisen.

Vanhainkodissa Hilda-mummo hurraa.

“Loistavaa! Parasta sitten Maailmojen Sodan! Nyt on oikea meininki

televisiossakin!”

Ylimääräinen uutisankkuri saa toisen lentopostin.

“Hetkinen... Toimittajamme Erkki raportoi nyt paikan päältä.”

279

Taivalkoski Cityn Tutkimuslaitoksen seisminen osasto. Kuvaruudussa

johtajaprofessorin takana häärii muita tutkijoita pitkien paperiliuskojen kanssa kiistellen

kiivaasti (haastattelun loppupuolella he jo hakkaavat toisiaan) siitä, mikä oli

mahdollinen syy tähän hirvittävään luonnonkatastrofiin.

“Herra professori, miksi maailma suistui radaltaan?” Erkki kysyy

johtajaprofessorilta.

“Ehkä se johtui liiasta vauhdista, maapallo kiihdytti liikaa ja meni ovaalin

ratansa nadiirissa liian kallelleen... Mutta se on vaan noiden toisten ukkeleiden juttuja.

Itse uskon, että kaikki kiinalaiset hyppäsivät yhtä aikaa ilmaan ja tämä katastrofi johtuu

heistä.”

“Miksi kiinalaiset? Mikseivät amerikkalaiset?”

“Kiinalaisia on enemmän.”

“Mutta amerikkalaiset painavat enemmän.”

“Damn, totta! Miksen sitä aikaisemmin keksinyt? Olette tehneet suuren teon

tieteen hyväksi, arvoisa toimittaja!” Johtajaprofessori tarttuu Erkin käteen ja puristaa

sitä.

“Kiitos kiitos, herra tutkijaprofessori.” Erkki kiittelee hämillään. “Mutta

haluaisin kysyä vielä, että kun maapallo on nyt suistunut radaltaan, niin mihin maailma

on itseasiassa menossa?”

“Sanoisin, että tuosta Jupiterin ohi ja Pluton läheltä tuonne Joutsenen tähdistöä

kohti.” Johtajaprofessori demonstroi kulkureittiä käsillään. “Mutta oikeasti minulla ei

ole aavistustakaan.”

“Kysyn sitten joltakin toiselta tutkijalta.” Erkki tönäisee johtajaprofessorin pois

kuvasta, mulkaisee tappelevia tutkijoita ja arvelee ettei heiltä saada kommenttia.

Sitten kameramies huomaa tutkijan, joka juuri kävelee kiireisesti seismisen

laboratorion ohi. He kiiruhtavat kiireisen tutkijan perään.

“Anteeksi, tehän olette... tutkija?” Erkki pakottaa tutkijan kameran eteen.

“Joo, olen minä...” Tutkija ihmettelee, mistä on missäkin kysymys.

“Minne maailma on menossa?” Erkki kysyy suoraan.

“Kiintoisa kysymys. Sanoisin, että kohti Betelgeusea. Linnunratammehan

liikkuu joka vuosi noin kolmesataatuhatta kilometriä lähemmäs sitä -”

280

“Niin, se oli ennen, mutta entä nyt? Maailmahan on suistunut radaltaan.”

“Onko?” Tutkija havahtuu ja hivuttautuu kauemmas kamerasta. “Täytyypä sitten

mennä tuota... pullat jäi uuniin... “ Tutkija pistää juoksuksi ja Erkki jää ilman

haastateltavaa. Harmissaan hän selittää katsojille: “Perhana. Löytyisipä nyt jostakin

kolmas tutkija, hyvät katsojat. Voi vain toivoa, että jostain löytyisi -”

Yhtäkkiä kolmas tutkija (kaiken varalta paikalle varattu näyttelijä) astuu

kameran eteen taskulaskukoneen kanssa. “Iltaa. Olen kuuluisa tutkija.”

“Hei!” Erkki huudahtaa.

“Minulle ei huudella hei, olen kuuluisa tutkija!” Näyttelijä sanoo.

“Ai, anteeksi. Sopiiko että kysyn, minne maailma on menossa?”

“Laskelmani osoittavat, että syöksymme suoraan kohti aurinkoa.” Näyttelijä

paljastaa.

Kosti ja Veijo kehittävät tämän tyrmistyttävän tiedon johdosta kiljumisen aivan uudelle

tasolle.

Erkki pyyhkii otsaansa ja kameramies kameransa linssiä.

“Aurinkoa?!” Erkki liioittelee järkytystään. “Sehän kuulostaa aivan kauhealta!”

“Ei se niin kauheaa ole, täytyy vain ajatella asian valoisaa puolta.” Näyttelijä

hymyilee ja iskee silmää.

“Valoisaa puolta vielä, voi vittu! Me syöksytään aurinkoon ja jätkä käskee -”

“Tarkoitin, että onhan meillä vielä aikaa. Laskelmieni mukaan maapallo syöksyy

aurinkoon vasta neljäntoista ja puolen vuoden kuluttua.”

Erkki tarraa näyttelijän olkapäähän ja liioittelee helpotustaan. “Miten loistava

uutinen! Siirrytään takaisin studioon!”

Uutisankkuri pinoaa paperinsa ja ilmoittaa: “Seuraavaksi viikon sää.”

Sääkartta ja säämies ilmestyvät kuvaan.

“Viiden seuraavan vuorokauden sää osoittaa matalapaineen rintaman lähestyvän,

ja kuten äsken kuulimme, on odotettavissa lievää lämpötilan nousua...”

281

Kosti ja Veijo parkuvat kuin heidän aivojaan leikattaisiin lyijykynillä ja hakkaavat

toisiaan sohvatyynyillä järkensä menettäneinä.

Ohjaaja nyökyttelee tyytyväisenä.

“No tämän jo luulisi kiinnostavan katsojia!” Hän läimäisee kätensä yhteen.

“Pistetään jatkuva seuranta päälle, haluan tunnin välein raportin maapallon sijainnista!”

“Selvä.” Topi lähtee järjestämään raportteja innottomasti.

Sitten ohjaajan kännykkä soi. “Jamppe? Hyvää iltaa, herra pääjohtaja! Aivan! Ai,

te piditte tästä maapallojutusta? ...Niin, itsehän minä sen keksin, että Aivan, minun oma

ideani... Kiitos kiitos! Ai niinkö? Johtokuntaan? Se olisi suuri kunnia, suuri kunnia!

Kiitos paljon, herra pääjohtaja!”

Ohjaaja sulkee kännykkänsä, hyppii hetken paikallaan ja alkaa kehumaan

ylennystään lähettäjälle. “Aah, meikäläinen pääsee johtokuntaan!”

“Onneksi olkoon.” Lähettäjä sanoo flegmaattisesti.

“Että sillai!” Ohjaaja hieroo hetken käsiään ja kävelee edestakaisin. “Hep!

Käväisenpä kertomassa uutiset muillekin!” Hän sanoo ja lähtee levittämään ilosanomaa.

Ilta saapuu hiljakseen, sillä loppupäivä menee erilaisten aurinkoonsyöksymis-

skenaarioiden läpikäymiseen Iltaporu-talkshowssa asiantuntijajulkkisten ja asiaa

tuntemattomien julkkisten kanssa.

Topi ja Ville istuvat TV-aseman portailla liikennettä seuraten ja jäävettä

siemaillen.

“Sopisko mulle piilolinssit?” Ville kysyy yhtäkkiä.

“Ei.” Topi vastaa. Sokea nyökkää.

Ohjaaja tulee ulos ja alkaa kertomaan ilouutistaan Topille, kun hän huomaa

Villen. “Vitun sokea, mee pois täältä!” Hän potkaisee Villen pois ja istuu hänen

paikalleen Topin viereen. “Topi, terve! Kuulitko, että meikäläinen pääsee

johtokuntaan?”

“Joo, onneksi olkoon.”

“Sitä vähän juhlitaan pian!” Ohjaaja naureskelee. “Mitä sä muuten täällä istut?”

Topi viivyttelee vastauksensa kanssa. “...kun minä olen ajatellut viime aikoina.”

282

“No, se pitää aivot työteliäinä.” Ohjaaja toteaa. “Mitä olet ajatellut?”

“Minusta on alkanut tuntumaan, että tämä työ on... tylsää.”

“Tylsää? Miten niin?”

“Joka päivä tuntuu olevan sitä yhtä ja samaa... ei tapahdu koskaan mitään...”

Ohjaaja ei oikein ymmärrä mitä Topi yrittää sanoa. “Miten niin ei tapahdu

mitään? Koko ajanhan täällä tapahtuu, porukkaa tulee ja menee ja maapallokin menee

minne sattuu ja -”

“Niin, mutta mulle se on aina sitä samaa järjestelyä ja taas järjestelyä, ei mitään

muuta... Mä kaipaisin vähän vaihtelua.”

“Hmm. No mitä asialle vois tehdä?”

“Voisin tietysti vaihtaa eri työhön.”

“Niin, se voisi tosiaan piristää! Saisit taas työintosi takaisin!” Ohjaaja läimäyttää

Topia toverillisesti selkään. “Olenkin huomannut, ettei työsi ole oikein tullut esiin viime

aikoina, ja vähän on vaikuttanut siltä, ettet viihdy täällä meillä... No, mitä sinä olet

ajatellut tehdä? Kävisikö vaikka kuvaajan homma?”

“Minä... minä... Minä haluaisin lentää!” Topi saa vihdoin sanottua sen, mitä

todella haluaa.

“Voi kuule Topi, eivät ihmiset osaa lentää!”

“Ei! Minä tahdon lentää kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla!” Topi

selittää. “Ja vilkutella ihmisille!”

“No, se olisi ainakin erilaista se...” Ohjaaja tuumaa. “Voisihan sitä tietysti aina

kokeilla... sellaistakin. Kuule, tehdäänkö niin että hankit sen kaktustarhan ja

kuumailmapallon ja testaat sitä juttua. Jos ei homma luonnistu, niin tulet sitten takaisin

tänne töihin! Hyviä järjestelijöitä on vaikea löytää nykyään! Sovittu?”

“Sovittu.” Topi tarttuu ohjaajan käteen ja he halaavat hyvästiksi.

Aurinko laskee.

TV-aseman ylimmän kerroksen pisimmän käytävän perällä olevassa ovessa on

kyltti, jossa lukee Johtokunnan Kokoushuone, mutta se on vain hämäystä. Oikeasti

kokoushuone on kerrosta alempana.

Siellä TV-yhtiön suuri johtokunta kokoontuu tänään kuulemaan, kun ohjaaja

283

esittelee uusia kehitysideoitaan. Osa johtokunnasta nuokkuu ja osa nojaa tylsistyneenä

nyrkkiinsä, kun ohjaaja näyttää diakuvakaavion toisensa perään.

“Kuten huomaatte, katsojaluvut ovat nousseet huomattavasti sen jälkeen, kun

minä tulin taloon ja aloin esittää sellaisia kotimaisia laatusarjoja kuten Taivalkoski City

Blues, Taivalkoski Vice, Snowatch Nights ja Taivalvaara Peaks. Katsojien ikäjakauma

näkyy selvästi tästä seuraavasta diasta... Huomatkaa 70-75-vuotiaiden osuus, he ovat

tällä hetkellä suurin katsojakuntamme. Seuraava kaavio taasen kuvaa

ennakkomainonnan vaikutusta -”

Yhtäkkiä kesken kaavioiden diaprojektori näyttää kuvan kahdesta pellolla

seisovasta haalariasuisesta juntista, jotka nojaavat ylpeänä lapioihinsa. Toinen junteista

kaivaa nenäänsä typerän näköisesti irvistäen.

“Heh... mistähän tuo tuohon putkahti?” Ohjaaja hätääntyy, laittaa äkkiä

vapisevan kätensä valon eteen ja vaihtaa kuvan.

Mutta toinenkin kuva on junttikuva. Ja niin on kolmas ja neljäskin. Johtokunta

herää apatiastaan ja katsoo ohjaajaa vakavana.

“Ei, ei... Eivät ne ole minun! En ole koskaan nähnytkään niitä! Älkää, en minä

tiedä noista mitään...!”

“Olet sairas mies.” Pääjohtaja lausuu vakavana, nousee tuoliltaan, ottaa

ysimillisen käsilaukustaan ja osoittaa sillä ohjaajaa.

Tässä vaiheessa lienee jo myöhäistä muistuttaa, ettei tämä ole soveliasta

katsottavaa alle kouluikäisille.

Vanhainkodissa Hilda-mummo katsoo televisiosta lumisadetta ja soittaa jälleen TV-

aseman pääjohtajalle.

“Haloo! Joo, Hilda-mummo tässä vanhainkodista! Katsoin tässä taas teidän

kanavaa ja saatana, pistäkää vittuun se Jehis! Ja uutiset! Mutta sitä minä oikeastaan

soittelin, että tuli sieltä nyt sentään yksi hyväkin ohjelma, se maapallojuttu! Se oli

loistava! Mutta muu oli taas samaa paskaa! Ei sitä yhden ohjelman varassa voi kanavaa

pyörittää, saatana! Siirtyisitte edes internettitelevisioksi, että olisi jotain vaihtelua! Niin,

vittu! Lopettakaa saman tien koko kanava saatana! Okei, ei mulla sitte muuta. Joo,

heissulivei.”

284

4.

Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!

On tullut aika paljastaa Suuri Syy siihen, miksei Media kadonnut muun

maailmankaikkeuden mukana olemattomuuteen.

...mutta kiinnittäkäämme sitä ennen huomiota “Isoveli vahtii verkkoa” -syndroomaan.

Se on hyvin yleinen harhaluulosyndrooma ja vieläpä väärä harhaluulosyndrooma, mikä

on kliinisten testien mukaan tuplasti niin ikävää kuin oikea tauti.

Totuus on toisaalla, sillä oikeasti verkkoa vahtii tosissaan vain yksi taho:

Joulupukki ja hänen tonttunsa.

Nämä ahkerat Grönlannin jäätiköiden alla majailevat punapipot seuraavat

jokaista uutisja keskusteluryhmää, tarkkailevat jokaista päivitystä, jäljittävät

anonyymipalvelimien läpi kulkevia anonyymiseikkailijoita serveriltä toiselle ja lukevat

jokaisen maailman ihmisen sähköpostia ilman että kukaan huomaa mitään.

Kaikki pistetään tarkasti muistiin pieniin, mustakantisiin elektronisiin

muistivihkoihin, eivätkä ne tuhmat tytöt ja pojat, jotka selailevat terroristijärjestöjen

webringejä tai XXX-sivuja, saa ainuttakaan joululahjaa.

Kukaan ei ole saanut joulupukilta lahjoja sitten vuoden 1999. Lapset lähettelevät

hänelle toivomuslistojaan aivan turhaan. Vanhemmat yrittävät palkata lahjapuotien

tekopartasuita hoitamaan joululahjojen oston ja jaon pitääkseen yllä imagoaan, mutta

huijaus paljastuu yleensä hyvin nopeasti (viimeistään siinä vaiheessa, kun pukki ei

tulekaan sisään tekotakasta) ja niinpä usko aitoon joulupukkiin on menetetty suuressa

osassa maailmaa lopullisesti.

Viimeisen aidon joululahjan (rottinkituolin, jos se on tärkeää tietää) ansaitsi eräs

nuori Verenpunaisen Ristin työntekijä, mutta hän siirtyi valitettavasti politiikkaan ennen

seuraava joulua, joten peukalot alas.

Tontut pysyvät silti ahkerina (biokyberneettisiä androideja kun ovat) ja jatkavat

työtään siinä toivossa, että joku vielä joskus ansaitsisi aidon joululahjan.

285

Mutta nyt takaisin Suureen Syyhyn: Se alkoi pienestä ideasta noin vuonna 2007

[kyseessähän oli Epämääräinen Lähimenneisyys (kts. Epämääräinen Lähitulevaisuus)].

Idean sai eräs mies, joka työskenteli isossa audiomuotoista tietoa välittävässä

tiedonsiirtofirmassa. Firma siirsi äänimuodossa olevaa tietoa asiakkailleen, jotka eivät

pitäneet visuaalisessa muodossa olevasta tiedosta. Heidän suurin myyntiartikkelinsa oli

CD-levylle hitaasti puhuttu raamattu. Hitaasti puhutut tietosanakirjat menestyivät myös

hyvin.

Ehkä heidän suurin ostajaryhmänsä olivat vammaiset, ehkä siitä täytyi tehdä

markkinatutkimus, firman mies tuumiskeli kahvitaukonsa aikana.

Hän tuumiskeli myös, että täytyisi olla jokin keino nopeuttaa tiedonkulkua. Hän

ei kuitenkaan ajatellut laitteiden parannusta, vaan ihmisiä. Ihmiset puhuivat liian hitaasti

ja kuuntelivat liian hitaasti. Yhdelle tunnin mittaiselle levylle puhuttiin hitaasti ehkä

yksi ohut runokirja. Tilaa kului aivan liikaa.

Tässä tuli mukaan idea: Nauhoitetaan hitaasti puhutut puheet levylle hitaasti,

jolloin tilaa säästyy.

Mutta hetkinen tavallisella nopeudella pyöritetyt levyt kuulostavat silloin

nopeilta, mikä ei sovi, koska niiden tulee kuulua hitaasti, joten ostajille täytyy tarjota

erityinen kuulolaite, joka korvaan asennettuna hidastaa kuultuja ääniä.

Oli selvää, että firma teki ideasta totta; paitsi että se säästi levytilassa, se myös

nosti tuloja, koska kukin ostaja joutui ostamaan kuulolaitteen levyjä hitaasti

ymmärtääkseen.

Sitten eräs toinen mies sai idean: Jos ihmisille laitettaisiin päähän laite, joka

muuttaa ajatukset suoraan puheeksi ja välittää ne saman tien toisen ihmisen päässä

olevaan laitteeseen, joka muuttaa puheen suoraan ajatuksiksi, säästettäisiin aika

napakasti aikaa.

Sitten eräs nainen sai jatkoidean. Hän tuumi, että lisätään puhujan päähän vielä

ajatuksennopeutin ja kuuntelijan päähän ymmärryksennopeutin, niin ihmiset voisivat

puhua enemmän toisilleen. Paljon, paljon enemmän. Todellakin Enemmän kuin

telepatiaa.

Sitten eräs toinen mies sai idean. Hän ehdotti, että laitettaisiin kaikille päähän

laite, joka nopeuttaa kaiken havaitsemisen melkein valonnopeudelle. Elämä ei näin

286

pitenisi, mutta se geeniteknologiasta tutuksi tullut 500 vuoden maaginen ikäraja ainakin

tuntuisi sadaltatuhannelta vuodelta.

Häntä ei kuitenkaan kuunneltu, sillä eräs toinen mies keksi paremman idean:

Pistetään koko maailma kulkemaan tosi hitaasti, ja laitetaan vasta sitten päähän laite,

joka nopeuttaa aisteja! Kun maailma kulkee hitaasti kuin etana liisterissä, mutta aistit

kuin yliviritetyt salamat, niin elämä tuntuisi loputtoman pitkältä!

Ensimmäinen mies sanoi siihen, että sitähän minäkin olisin sanonut, jos olisin

ajatellut hieman pidemmälle, mutta onhan se sentään puolet maineesta, että parempi

sekin kuin ei mitään...

Lopputulos oli kuitenkin se, että noin vuonna 2014 maapallon kiertoradalla

laukaistiin hyperkvanttijatkumoaikalataukset, jotka yhtä aikaa aliavaruuteen

kadotessaan saivat aikaan sen, että maapallon aika hidastui; yksi tunti vastasi nyt entisen

ajan mukaan noin tuhatta vuotta. Valonnopeus maapallolla ja sen lähellä laski

muutamiin sadasosamillimetreihin tunnissa. Sen jälkeen ihmisille asennettiin päähän

laite, joka sai tuhannen vuoden pituisen tunnin tuntumaan miljoonan vuoden pituiselta.

Tätä eivät nykyihmiset enää muistaneet, koska siitä oli aikaa jo muutamia

kuukausia tai vuosia. Ei tiedetty, että Media oli tuhoutumassa jo aivan itsekseenkin, eikä

tuhoutumattomuuden syy ollut 'mediatodellisuuden todellisuushäiriössä'.

Syy oli yksinkertaisesti se, että tuhoutumisen tajuamiseen kului jonkin verran

aikaa tarkemmin sanoen juuri ensi torstaihin.

Oleellista oli myös se, että mitä suuremmaksi aineen massa kasvoi, eli mitä

hajanaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi se kävi (koska mitä kehittyneempää, sen

hajanaisempaa ja monimutkaisempaa) sitä hitaammaksi sen aika muuttui muuhun

aineeseen nähden, ja tämä taas liittyi oleellisesti humanoidien modernille ihmismielelle

käsittämättömiin motiiveihin pyyhkiä maailmankaikkeus pois todellisuudesta.

Eräiden vanhoja tallenteita tutkineiden opiskelijoiden mukaan hallitus oli

tahallaan salannut Suuren Syyn siihen, miksi kello oli jatkuvasti yhdeksän ja miksi oli

niin ahdistavan kuuma sää, mutta hallitus kielsi kaiken.

Tai ainakin heidän mielestään. Todellisuudessa hallitus ei kieltänyt mitään. Se ei

myöskään myöntänyt mitään, koska järkyttävä totuus oli, että hallitus oli yhtä pihalla

asioista kuin tavallinen kansakin, mutta koska se pysyi hiljaa ja tarjosi epäilyttäviä

287

lausuntoja, niin ajateltiin, että se tiesi jotain mitä tavallinen kansa ei tiennyt. Tämä

puolestaan sai ihmiset pitämään hallitusta paljon heitä viisaampana, koska toi

turvallisuutta epäillä, ettei heille kerrottu kaikkea; että heidän johtajillaan oli homma

hallussa paremmin kuin heillä itsellään.

Ei olisi ollut miellyttävää kuulla totuutta, joka oli tämä: Presidentti, hallitus ja

sotilasjohtajat olivat yhtä idiootteja, epätietoisia ja epävarmoja kuin kaikki muutkin.

Sitkeästi kiertävä huhu, jonka mukaan muinaisen Suuren Sähkökatkon (tuon

antikristusmaisen tuomiopäivän, jona koko Media City jäi ilman päivittäistä

tietoannostaan ja insinöörit rukoilivat epätoivoisina: “Anna meille meidän

jokapäiväinen älyllinen virikkeemme...”) olisi aiheuttanut amatöörihakkeri, jonka eräs

keskikokoinen öljy-yhtiö oli vahingossa (2000-luvun paniikissaan) palkannut pitämään

huolta tietokonejärjestelmiensä siirtämisestä kyseisen hirveän vuosiluvun ohi, ei

mitenkään liittynyt tähän.

:)

On ohjelmia, joita ei katso kukaan, mutta jotka näkyvät silti joka päivä. Aivopesu-

niminen saippuasarja oli sellainen ohjelma.

Sen katsojaluku oli pyöreä nolla, ja se johtui siitä, että kyseinen sarja oli varta

vasten tehty niin huonoksi, ettei sitä katsonut kukaan.

Miksi sarja oli tehty niin huonoksi, johtui siitä, että sarjaa teki eräs taiteilija, joka

oli ottanut elämäntehtäväkseen tehdä niin surkean ja niin tylsän sarjan, ettei sitä

katsonut kukaan. Paska homma, mutta jonkun se oli tehtävä, koska se oli Taiteellinen

Projekti (taidehan on vain tekosyy tehdä kaikkea typerää, kuten eräät tahot jaksavat aina

muistuttaa).

Hänen itsensä (eli käsikirjoittajan), ohjaajan, lavastajan, sihteerin sekä jokaisen

sarjan näyttelijän täytyi ottaa psyykelääkkeiden yliannostus ennen kuvauksia, etteivät he

olisi vajonneet katatoniseen tilaan sarjan surkeuden takia. Se kuitenkin helpotti, että

sarjassa oli ainoastaan kaksi osaa, ja niistäkin toinen oli ensimmäisen uusinta.

Sarja pyöri televisiossa yli kymmenen vuotta ja valittiin joka vuosi parhaaksi

TV-ohjelmaksi suorassa gaalaillassa, jossa TV-tähdet esittelivät TV-tähtiä, jotka tulivat

288

jakamaan palkintoja TV-tähdille ja laulamaan TV-sarjojen tunnareita karaokena.

:)

“- ja kello 9 näemme Vincent Kolondin hautajaiset toivottuna uusintana. Nyt

pääuutiseemme: Maailmankuulu rock-tähti Michael Peace teki tänään historiaa

kävelemällä kokonaisen korttelin matkan ilman henkivartijoita ja aurinkolaseja! Tämä

historiallinen kävely tapahtui Median keskustassa tänä aamuna ja näemme tapahtumasta

tehdyn pikadokumentin huomenna kello 9. Ja sitten muihin uutisiin -”

:)

Päivä ennen maailmanloppua Jeesus-man -piirrossarjan tilalle alkoi uusi sarja. Sen nimi

oli Sensuroija ja se kertoi 1900-luvulla elävästä, supervoimat omaavasta mummosta,

joka taisteli pahuutta, säädyttömyyttä, skeptisyyttä, ateismia, hindulaisuutta,

tegnologista vallankumousta, rokkimusiikkia, poikien pitkiä ja tyttöjen lyhyitä hiuksia

ja tatuointeja vastaan.

Sarjan osat olivat identtisiä Jeesus-manin kanssa, päähenkilö vain oli

erinäköinen, mutta ei kukaan huomannut, tai jos joku huomasikin, niin piti sitä silkkana

sattumana. Katsojien pyynnöstä sarjaa esitettiin sitä mukaa kuin sitä valmistui, jotta sitä

ehdittäisiin näyttää mahdollisimman paljon ennen maailmanloppua.

:)

“Hei, oletko kuullut sitä juttua, kun mies menee bensa-asemalle keskellä

autiomaata ja “

:)

Thedan Niers, Median keskussairaalan entinen sairaalaetsivä, pysähtyi bensa-asemalle

keskellä autiomaata.

289

Hän nousi autosta, verrytteli yläruumistaan ja katseli yötaivaan yksinäisiä tähtiä

niskaansa hieroen. Hän oli ajanut kohti auringonlaskua eilisestä päivästä lähtien, joten

pieni jaloittelu oli jo paikallaan. Hän jätti autonsa tankattavaksi automaatille ja asteli

väsyneenä aseman ovista sisään, kun ne aukenivat hänen edessään.

Paikka oli autio, vaikka autiossa paikassa oli kolme ihmistä: Pitkäpartainen

vanha mies, jonka edessä pöydällä oli tyhjä lautanen; tarjoilija, joka pyyhki puhtaita

pöytiä tekemisen puutteessa, katossa valtavat tuulettimet, jotka pyörivät tähän aikaan

illasta vain puoliteholla ja kassaneiti. Tuulettimia ei laskettu.

“Hei, sehän olet sinä!” Kassaneiti kiljahti tuijottaen suoraan Thedanin

vasempaan silmään. “Näin viime yönä unta, että tulit tänne ostelemaan!”

Thedan yritti tunnistaa kassaneitiä, mutta kasvot eivät muistuneet mieleen. “Ai,

no, tuota... mitä minä ostin?” Hän sai kysytyksi. “Siinä unessa?”

Kassaneiti luetteli samantien: “Akkuporakoneen, teippiä, deodoranttia ja

laserosoittimen.”

“Vai niin. Ja minä kun ajattelin vain... tulin vain maksamaan bensasta... “ Thedan

hämääntyi asiasta täysin. “Tuota, no... jos tehdään tämä sitten niinkuin siinä unessa.

Ehkä sillä on jotakin kosmista merkitystä.”

Niinpä Thedan osti porakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen.

“Hei! Sinä, nuorimies siinä!” Asiakasvanhus osoitti luottokorttinsa tarkistusta

odottelevaa Thedania reumaattisella sormellaan. “Minäkin näin unta viime yönä sinusta!

Sinä annoit minulle kyydin seuraavalle asemalle! Niin sinä teit, nuorimies!”

Vanhus nousi sanojensa antamalla adrenaliinilla ylös tuoliltaan ja seisoi hetken

paikoillaan kuin hakien tukea kävelykepistä, jollaista hänellä ei ollut. Sitten hän

ikäänkuin päässen kävelykepin ideasta irti otti setin hitaita askelia pöytien välissä

kiertävällä matolla, jonka oli tarkoitus estää asiakkaita liukastelemasta.

“Kyllä se sinä olet!” Vanhus sanoi päästyään niin lähelle Thedania, että pystyi

erottamaan nenäkarvat viiksistä.

“Älä tuosta välitä, ei se mitään unta ole nähnyt.” Kassaneiti sanoi ojentaen

koneen lämmittämän luottokortin takaisin. “Se vaan yrittää ottaa jokaisen

mahdollisuuden, minkä saa. Vasta viime viikolla se väitti jollekin, että sen pitää -”

“Hiljaa, nainen! Itse tyrkytät myymättä jäänyttä roinaa oman unijuttusi varjolla!

290

Joka kuukausi joku menee tuohon lankaan!” Vanhus sähähti tekohampaidensa välistä.

“Se kuules oli ihan totta, että mun unessa kävi niin! Minähän näen näitä

enneunia harva se päivä! Etkö muka muista sen yhden stereotyypin kanssa, joka maleksi

tuossa toissa päivänä -”

“Päivän uutisissa sanottiin, että tänä iltana huuhaa-kassaneidit pitäköön päänsä

kiinni!” Vanhus julisti ja hakkasi myyntitiskiä sormellaan kuin siinä olisi ollut nappi,

joka ei suostu pysymään alhaalla. “Lähdetään, nuorimies! Jos tässä paikassa joku puhuu

totta, se olen minä!”

Vanhus horjui määrätietoisesti ulos Thedanin hämmästynyt katse perässään.

Ovien auetessa Thedan käänsi katseensa takaisin kassaneitiin. Kassaneiti nojautui

kyynärpäänsä varaan mitään sanomatta, mutta ilmehti ystävällisesti kestomeikatuilla

kasvoillaan. Thedan kohautti olkapäitään hyvästiksi ja päätti antaa miehelle kyydin

sinne minne hän halusi.

Tarjoilija, joka oli ohut persoona, jatkoi puhtaiden pöytien pyyhkimistä.

“Oletko koskaan ajatellut, ketkä hullut näitä bensa-asemia oikein hoitaa täällä

keskellä ei-mitään?” Vanhus aloitti keskustelun, kun Thedanin auto ajoi pois aseman

pihasta.

“Enpä ole tullut miettineeksi... “

“Tiedätkö...” Vanhus käänsi istuimen melkein vaaka-asentoon ja jatkoi

lepoasennosta. “Jokainen bensa-asemanomistaja keskellä autiomaata on

todistajainsuojelussa oleva mafiatodistaja.”

“Ihan tosi?” Thedan kysyi miettimättä väitteen totuusarvoa.

“Jep. Täällä ne ovat kaikki. Nuokin naiset tuolla asemalla ovat istuneet joskus

oikeudessa todistamassa jotakuta vastaan ja sitten niille on annettu uusi henkilöllisyys

koston pelossa ja tuotu tänne. Tiedätkö, monta tuollaista asemaa on tämän tien varrella

Cityn ja Ocsenin välillä? Kolmesataa. Tasan.”

“Ja?”

“Olen käynyt niissä kaikissa. Tiedätkö miksi? Siksi, että olen heidän vartijansa.

Heidän suojelusenkelinsä! Hän olen ma, milord: Suojelija. Heti jos näkyy epäilyttäviä

kasvoja epäilyttävien kampausten alla, niin minä otan niskaotteen.”

291

“Ja?”

“Mitä 'ja'? No, puristan epäillyistä totuuden esiin ja jos niskaote on osunut

kohdalleen, niin miehet mustissa tulee hakemaan parempaan talteen. Niin siinä käy, jos

niin sattuu.”

Vanhus otti jotain pitkän takkinsa taskusta ja joko söi tai joi sitä (mitä ihmettä se

sitten olikin). Sitten vanhus laittoi sen takaisin taskuunsa.

“Mutta -” Vanhus sanoi mietiskelevään sävyyn ja yritti siristellä silmiään auton

takalasista näkyville tähdille.

“Mutta...?” Thedan kehotti vanhusta jatkamaan puhumista. Jutustelun kuuntelu

piti sopivasti hereillä. Autiomaan suora ja yksitoikkoinen maantie saattoi vaivuttaa

hypnoosiin, jos sitä tuijotti liian pitkään, ja hypnoosi johti hyvin äkkiä uneen ja

nukkuminen johti kolariin jonkun robottirekan kanssa, joita vilahti pari kaistaa

vasemmalla ohi silloin tällöin. Keltaisella neonvärillä maalattu tien keskiviiva oli ainoa,

joka voisi estää sen.

“Mutta sellaista ei tapahdu koskaan.” Vanhus jatkoi. “Olen tehnyt tätä

suojeluhommaa pian kahdeksankymmentä vuotta. Siirryin tänne vuosi sen jälkeen, kun

todistajainsuojelu keskitettiin autiomaan bensa-asemille. Ajattelin, että siinä on sopiva

työ meikäläiselle! Ne olivat hyviä aikoja... Määrärahat olivat suuria ja työ helppoa.

Kuljeskelin vain asemalta toiselle kuin tavallinen matkailija ja tarkkailin ihmisiä salaa

valmisaterioita syödessäni - minä ja kymmenet muut minunlaiseni. Todistajatkaan eivät

tienneet, ketkä olivat Suojelijoita ja ketkä tavallisia asiakkaita. Heille riitti tieto siitä,

että meitä oli.”

Vanhus nosti penkin takaisin ylös ja yritti yskiä, mutta ei saanut mitään aikaan.

“Se siinä sitten klikkasikin: Sehän toimi liian hyvin. Ainuttakaan tappajaa ei tullut.

Autiomaa-asemat ovat turvallisimpia paikkoja koko maailmassa, se on tieteellisesti

todistamaton fakta, ajattele vaikka postapokalyptisia scifielokuvia! Autiomaassa niissä

ajetaan! Nelisenkymmentä vuotta se kesti, ennen kuin ne alkoivat supistamaan

määrärahoja ja henkilökuntaa. Edustusautojen vuosimallit vanhenivat, ruoka-rahat

pienenivät, kollegat kaikkosivat. Sitten sitä eräänä päivänä huomasi, että uutta

matkailuautoa ei tullut; ne olivat keksineet, että mehän voidaan saman tien liftata

asemalta toiselle! Tutustutaan asemien asiakkaisiin hieman tarkemmin, tarkkaillaan niitä

292

niiden omista autoista! Sitten mentiin vielä pidemmälle, kun miehistönkään vähennys ei

saanut tappajia liikkeelle. Todistajathan eivät tiedä, ketkä ovat Suojelijoita, joten

hajoitettiin melkein koko osasto! Minut ja parini vain jätettiin! Määrärahamme riittivät

tuskin aterioihin. Parini kuoli muutama vuosi sitten ja tilalle piti lähettää uusi, mutta ei

ole kyllä näkynyt.”

Vanhus hieroi kasvojaan, ehkä niiden verenkiertoa parantaakseen. “Joten tässä

sitä ollaan.”

“Niin ollaan.” Thedan sanoi ja laittoi musiikkia soimaan. Hän oli ladannut

itselleen verkosta suurehkon joukon vanhoja rockklassikoita ilman korkeita

kitarasooloja hän ei pitänyt korkeista kitarasooloista eikä kiljuvista äänistä yleensäkään.

Hän ei myöskään pitänyt noiden rockklassikoiden videoista, suurin osa niistä sisälsi

pelkkää soittosimulaatiota studiolavasteissa nopeilla leikkauksilla. Niiden tilalla oli

valikoima korkealaatuisten taide-elokuvien loppukohtauksia muutamilla ylimääräisillä

räjähdyksillä ja yllätyksillä kuorrutettuna; ne hän oli ladannut itselleen eräältä

yksityisyrittäjältä Chilestä.

Vaikka hän ei pitänytkään korkeista äänistä eikä nopeista leikkauksista, niitä oli

aina muutamia mukana, ettei taustamultimediaelämys jäänyt laimeaksi. Täytyi aina

sallia sen verran persoonallisuutta.

“Miksi sinä muuten täällä autiomaassa ajelet?” Suojelija kysyi Thedanilta

(viimein).

“Ei minulla ole mitään erityistä syytä.”

“Tie vain oli siinä, niinkö? Ajattelit kokeilla, vai?”

“Kokeilla mitä?”

“Että jos ajaa tarpeeksi pitkälle, niin raja tulee lopulta vastaan.”

Thedan tuumi asiaa. “Niin... niinhän minä tein, kun näin jälkikäteen asiaa

analysoi.”

“Sillälailla! Kaikelle löytyy selitys, kun vähän miettii!”

:)

“Täällä Afou Djajenc, Uusi Venetsia. Päivää ennen maailmanloppua paikallinen

293

nuoriso on keksinyt uuden merkityksen tutulle termille 'kanavasurffaus'. Selittäisittekö

hieman, herra Dusnaw.”

“No, me pistetään poikien kanssa surffilaudat jalkaan, kiinnitetään ne

moottorigondolin perään ja revitellään ympäriinsä.”

“Tällaista on siis kanavasurffaus Uudessa Venetsiassa. Täällä Afou Djajenc,

siirrän takaisin studioon.”

“Täällä studiossa meillä on mediatutkija Joni Dfas, iltaa.”

“Iltaa, ja voin näin saman tien sanoa, että olen täällä siksi, että minua ärsyttää

tämä Päivä-Ennen-Maailmanloppua -villitys. Jokainen toimittaja aloittaa juttunsa

sanomalla niin! Ei sitä tarvitse toistaa koko ajan, sehän on itsestään selvää! Silkkaa

sensaatiohakuisuutta!”

“Kiitos, Joni Dfas, mutta näin päivä ennen maailmanloppua ei ole aikaa turhaan

jaaritteluun, joten seuraavaksi mainoksia!”

Joku oli jo alkanut valmistamaan T-paitoja, joissa luki:

NÄIN PÄIVÄN ENNEN MAAILMANLOPPUA

:)

Media Cityn Jemit menivät odottamaan Superpallon finaaliottelun alkua

pukuhuoneisiinsa Media Cityn suurimman ostoskeskuksen alakerrokseen (paitsi että

ostoskeskus täytyi tietysti tyhjentää sitä ennen kaksi kertaa peräkkäin perättäisten

perättömien pommiuhkausten takia).

“Oletteko nyt varmoja tästä?” Vammoistaan selvinnyt valmentaja kysyi vielä

kerran.

Pelaajat vastasivat yhteen ääneen olevansa täysin varmoja asiasta.

“Selvä. Kysyn, mitä mieltä FC Gadser on asiasta.” Valmentaja sanoi ja linkkasi

niin nopeasti kuin pystyi toiseen päähän kerrosta, jossa FC Gadserin pukuhuone oli.

Hänellä oli upouusi jalka; puoliksi lihaa ja puoliksi konetta. Hän ei ollut vielä

kovin tottunut siihen ja käytti vielä toista kainalosauvaa apuna. Muut

mainoskikkavammat eivät olleet olleet kovin vakavia.

294

Juuri pukuhuoneen ovelle ehtiessään tuli myös FC Gadserin valmentaja toisesta

pukuhuoneesta ulos.

“Ai, sinä.” FC Gadserin valmentaja tervehti. “Olinkin juuri tulossa tapaamaan

sinua.”

“No, ehdin ensin.” Jemien valmentaja sanoi istuutuen käytävälle jätetylle

selkänojasta rikkinäiselle tuolille.

“Haluavatko he pelata?” FC Gadserin valmentaja kysyi.

“Jep.”

“Vaikka tietävät, että eivät ehkä ehdi pelata peliä edes loppuun asti, kun ne

humanoidit... hoitavat hommansa.”

“Jep.”

FC Gadserin valmentaja huokaisi. “Niin haluavat hekin.” Hän heilautti

peukaloaan pukuhuonetta kohti. Jemien valmentaja hymyili ylpeänä.

“On meillä kyllä motivoituneet pelaajat!”

“Niin on. Hienot joukkueet.”

“No, eivät kai he täällä finaalissa olisikaan, jos eivät olisi hienoja.”

“Eivät niin.” FC Gadserin valmentaja sanoi ja istui kovalle lattialle tuolin

viereen. “Kun vetoa lyödään, niin silloin myös pelataan.”

“Kuinka pitkään niiden mainosten loppuun vielä on...?” Jemien valmentaja kysyi

itseltään ääneen ja katsoi kelloaan. “Puolisen tuntia. Luulenpa, että tästä tulee historian

paras superpallopeli.”

Lopulta ottelu ehdittiin kuin ehdittiinkin pelata loppuun, koska FC Gadser oli

kouluttanut salaa superpallokoiran joukkueensa maskotiksi ja sen tuoma taktinen etu

aiheutti Jemeille superpallon historian pahimman murskatappion.

:)

Mainosmestari ja Tuottaja istuivat limusiinissaan keskellä vilkasta siltatietä. Heidän

kuskinsa, Erg, oli pysäyttänyt auton, haukkunut heidät, potkinut limusiinin ovet

lommoille ja häipynyt. Jättänyt Median Mahtavimmat Miehet oman onnensa nojaan.

Muun liikenteen esteiksi.

295

Välillä joku tuli valittamaan siitä, että heidän valtava limusiininsa oli muiden

autoilijoiden tiellä, mutta kun valittajat näkivät, ketkä istuivat kyydissä, he häipyivät

vähin äänin etsimään toista ajoreittiä.

“Maailmanloppu sitten tulee.” Tuottaja totesi nakattuaan suuhunsa toisen

annoksen rauhoittavia.

“Niin... “ Mainosmestari huokaisi raukeasti. Hän oli aloittanut jatkuvan

huumeiden sekakäytön. “Mihin me muuten Michael Peace jätettiin sen kävelyn

jälkeen?”

“Mitä vitun väliä. Taidan tilata huoran.” Tuottaja sanoi, nousi pukemaan

datapuvun ylleen ja valitsi sitten pikanäppäimestä huoralinjan numeron.

“Huoralinja, hyvää iltaa. Seuratkaa minua, suorittakaa haluamanne valinnat.

Valinta 1: Aito vai virtuaalinen?”

“Virtuaali.” Tuottaja sanoi. Aitojen kanssa yhteyksiin tuli aina outoa pätkimistä.

Yhtäkkiä ajatus iski Mainosmestariin. Hän tarttui Tuottajan datalaseihin ja

repäisi ne pois hänen päästään.

“Mitä ?” Tuottaja räpytteli silmiään.

“Luitko sen kiintoisan artikkelin uudesta Kyllästyjien vastakulttuurista?

Nuorista, joilla näkyy miljoona kanavaa, mutta niitä ei kiinnosta katsoa mitään, koska

kaikki on niistä tylsää? Kaikki minkä he näkevät, he tuntevat nähneensä joskus

ennenkin. TV:n katsominen on heille jatkuvaa déjà-vu'ta. Luitko sen?”

“En.”

“Ne aikovat hylätä median! Ne alkavat taas asumaan puumajoissa ja tekemään

itse ruokansa ja pelaamaan korttia ihan oikeilla korteilla!”

Tuottaja sulki huoralinjan ja istuutui alas. “Tulee mieleen se Ronlan Lashlein

artikkeli solumuistista.” Hän sanoi.

“Sekö, jossa hän selitti ensimmäisten televisio-ohjelmien siirtyneen jo

nykynuorten solumuistiin? Sekö, jossa hän kirjoitti: ’Tämä on viimeinen sukupolvi,

sanon sanoneeni, että sanokaa minun sanoneen! Nuorilla on turha etsiä mitään uutta ja

omaa, koska kaikki omalaatuinen on jo tehty! Kaikkea vastaan on jo kapinoitu! Kaikki

on jo tullut muotiin kymmeniä kertoja!’”

296

“Se juuri! Sinä taidat muistaa sen paremmin kuin minä.”

“Tallensin sen muistiini.”

“No, siitä tuli mieleeni, että alkaakohan solumuisti taantumaan, kun nykynuorten

lapset eivät näekään televisiota enää siellä puumajoissa?”

“Ei...ei luultavasti, solumuisti kehittyy vain eteenpäin.”

“Mutta mihin asti?”

“Kiintoisa kysymys... meidän pitää keskustella tästä joskus. Jos solumuisti ei

taannu, niin ehkä me voisimme pakottaa sen taantumaan, ettei tarvitse aloittaa koko

markkinointihommaa alusta seuraavien sukupolvien kanssa!”

“Niin! Hehhehhee...!” Tuottaja nauroi, mutta muisti sitten yhtäkkiä, mikä aika

oli ja lopetti nauramisen. “Mutta maailmanloppu tulee.” Hän sanoi vakavana. “Vielä

tänä iltana.”

Mainosmestari masentui. “Älä muistuta minua.”

Tuottaja nojautui taaksepäin ja valui hitaasti asentoon, joka tuntui ensin

mukavalta, mutta hetken päästä epämukavalta.

“Pelkäätkö koskaan, että kaikki tulee muotiin uudestaan ja uudestaan ja

uudestaan... ja kun kaikki on tapahtunut uudestaan miljardi kertaa... se kaikki tapahtuu

uudestaan?” Tuottaja kysyi.

“En...” Mainosmestari huokaisi. “Moista en ole koskaan pelännyt. Mutta sitä

olen pelännyt, että muistaisin jokaisen uusinnan.”

Tuottaja naurahti.

“Totta. Siinä on asia, jota sietää pelätä.”

:)

Michael Peacen (ent. Senag Poltasin) vaimo otti avioeron silkasta häpeästä nähtyään

miehensä (jonka oli jo kahden päivän ajan turhaan odottanut palaavan kotiin

työmatkalta) tanssimassa typerässä musiikkivideossa mutta toki hän muisti ensin

palkata asianajajan lohkomaan paloja ex-miehensä tulevasta miljoonaomaisuudesta.

Michael itse makasi tästä tyystin tietämättömänä ja tyytyväisenä erään

levymogulin pilvenpiirtäjän makuuhuoneen riippukeinussa ja söi suklaanappipuristeita

297

pippurisinapilla.

Hän ei ehkä olisi ollut niin tyytyväinen, jos olisi tiennyt, että samana iltana hänen

edeltäjänsä Mike Roadin ruumis nousi pintaan Media Cityn lahdenpohjasta, koska

betonisarkofagi hänen ympäriltään oli sulanut pois ja pian ruumiskin haihtui tuossa

happoisessa nesteessä, jota joskus kauan sitten oli kutsuttu merivedeksi.

:)

Ronlan Lashlei istui eräässä Median tuhansista hämäristä yöklubeista bändikaveriensa

radiotoimittaja D-Heyn, elokuvakäsikirjoittaja Giuseppen ja peliohjelmoija Bradleyn

(joka oli paikalla kuitenkin vain hologrammina) kanssa ja keskusteli henkeviä. He

soittivat Ronlan Lashlein bändissä vain muiden töidensä lomassa.

“Parhaat mun ideoista -” Ronlan sanoi hihittäen itselleen. Hän ei ollut vielä

juonut mitään, kuten muut pöydässä, koska hän oli (omien sanojensa mukaan)

muutenkin koko ajan niin sekaisin, ettei voinut ottaa riskiä seota vielä entisestään.

Hän oli vain väsynyt, todella väsynyt. Eräs muinainen kreikkalainen

huumekauppias nimeltä Arkhimedes keksi eräänä yönä pillerin, joka oli tiivistettyä

väsymystä, mutta nukahti ennenkuin ehti kirjoittaa pillerin kaavan muistiin. Maailma

menetti siinä paljon.

“- parhaat mun ideoista... Sanoinko mä sen jo? Parhaat mun ideoista, toistan,

olen keksinyt suihkussa.”

“Suihkussa?” Kysyi D-Hey naputellen tyhjää lasiaan.

“Suihkussa. Siinä systeemissä, josta lentää vettä sellaisista pienistä aukoista, että

kastelu leviää laajemmalle alueelle. Siellä mä olen keksinyt paljon hyviä juttuja. Niin

kuin se heurekaheppu, joka keksi painovoiman mikä sen nimi oli?”

“Ei se mitään painovoimaa keksinyt.” Bradley sanoi. “Se keksi keksimisen. Ja

heurekan. Siinä kylvyssä. Kova mies.”

“Se heurekaheppu -” Ronlan jatkoi välittämättä oikaisusta. “Sekin keksi juttuja

vedessä. Ei suihkussa, mutta vedessä. Sitten mä luin jostain, että katsohan, ihmisestä on

80 prosenttia pelkkää vettä ja -”

298

“Pelkkää vettä?” Giuseppe ihmetteli. “Mihin se kaikki vesi muka sopii?”

“Mä luin, että se on vain 70 prosenttia.” D-Hey totesi.

“Vain 70 prosenttia? Me ollaan siltikin jotain käveleviä vesipatjoja!”

“Ja silloinhan aivoistakin täytyy olla se 70-80 prosenttia pelkkää vettä.” Ronlan

jatkoi. “Kehitin sellaisen teorian, että kun on suihkussa, tai vedessä yleensä, niin sitä

ikään kuin tulee yhdeksi sen veden kanssa ja aivot soljuu esteettömämmästi eteenpäin.”

“Ja mitä sitten? Pitääkö meidän mennä uima-altaan pohjaan joogaamaan?

Kantaa kirjoituskone kylpyyn?”

“Hei, Ronlan! Mitä meidän pitäisi tehdä, että mekin saisimme tuollaisia

ideoita?”

“Seisoa päällään kerran päivässä.”

“Tiedättekös, Ocsenissa asuu yksi mies, joka ei katso koskaan televisiota

kymmentä metriä lähempää.” D-Hey vaihtoi taas aihetta. “Se katsoo sitä kiikareilla

toisesta huoneesta käytävän päästä. Se luulee, että telkkari imee sen sisäänsä ja warppaa

kaapeleita pitkin jonnekin toiseen paikkaan.”

“Hullumies.” Giuseppe sanoi. “Vaikka toisaalta, mistä sen tietää? Onko teistä

kukaan katsonut telkkaria silmä ruudussa kiinni?”

“Joskus pienenä.” Bradley muisteli.

“Jos telkkari ei ota pieniä?” D-Hey tarkkasi.

“Kuriositeetti.” Ronlan sanoi väsyneen rauhallisesti. Muut tilasivat lisää

juotavaa.

“Tänä iltanako aika loppuu?” D-Hey kysyi Bradleyltä.

“Niin kai se oli.” Bradley muisteli. “Sen jälkeen ei ole enää maailmaa, ihmisiä

tai elokuvia. Eikä yhtään tietovisaa televisiossa.”

“Onhan siinä sitten hyväkin puolensa.” D-Hey mainitsi.

“Minusta tuntuu siltä, että ne tuhoavat maailmankaikkeuden ja rakentavat tilalle

kokonaan uuden omilla ehdoillaan.” Ronlan sanoi. “Niin ainakin minä tekisin heidän

sijassaan.”

Muut nyökkäilivät.

“Ehkä vuosituhansien kuluttua syntyy maailmankaikkeuden alkulimasta uusi

laji, joka kuluttaa kaiken olemassaoloaikansa maan tuottamien miljardien filmien

299

tutkimiseen ja analysoimiseen.” Ronlan mumisi. “Ehkä ei.” Hän mumisi vielä lisäksi.

Yöklubin lavalle kapusi tuntematon industrialjazzbändi ja he alkoivat saman tien

jammailemaan taustamusiikkia.

“Käväistäänkö heittämässä yks biisi ennen maailmanloppua?”

“Mikä?”

“Dodon Arrakis. Se tuntuu jotenkin sopivalta tässä mielentilassa.”

“Tehdään niin... Vaikka en loppujen lopuksi usko, että mitään maailmanloppua

tuleekaan. Se on vaan mainoskikka, jolla ihmiset saadaan kuluttamaan enemmän.

Mainoskikka, ei mitään muuta.” Ronlan sanoi, nousi tuoliltaan ja käveli lavalle.

Industrialjazzbändin vokalisti innostui hänet nähdessään ja lopetti jammauksen.

“Meillä onkin täällä nyt yllätysvieras: Ronlan Lashlein bändi!” Hän sanoi

mikkiin ja ojensi sen sitten Ronlanille.

“Kiitos. Seuraava biisi on Dodon klassikko nimeltään Arrakis.” Ronlan sanoi ja

kun muut hänen bändinsä jäsenet tulivat lavalle, hän sanoi vielä omistavansa biisin

hidastetuille katastrofielokuville.

Siellä hämyisessä baarissa, värivalojen ja savukoneiden keskellä, soitettiin

maailman viimeistä kappaletta, kun maailma oli törmäämässä omaan jäävuoreensa:

Humanoidien alukseen. Yleisö yhtyi tutun scifilaulun (joka jossain toisessa,

ikävämmässä maailmassa olisi ollut paljon, paljon typerämpi) kertosäkeeseen:

“I was erased down in Arrakis...”

:)

Thedan ei ollut asettanut minkäänlaista päämäärää matkalleen. Hän ei ollut edes

avannut tietokonekarttaansa, vaan ajanut täysin vaistonvaraisesti sinne minne tie vie.

Niinpä, kohtalonomaisesti, he saapuivat tyhjyyden rajalle, missä heitä oltiin jo

odotettukin. Tyhjänä ammottavan olemattomuuden (tuon maailman lopun, äären ja

reunan edessä) seisoi kaksi ylvästä hahmoa.

Toinen oli ihminen, toinen ei. He tulivat auton luokse.

“Viimeinkin!” Sanoi pitkäpartainen, valkoiseen takkiin pukeutunut mies

300

helpottuneena. Hän näytti hullulta professorilta. Helpottuneelta hullulta professorilta.

“Päivää. Mikähän tuo tuossa edessä on -?”

“Tyhjyyt! Tyhjyyt on teidän edettänne!” Sanoi puhevikainen ei-ihminen, joka oli

haltija. Suippokorvat paljastivat hänet heti. Puhevikainen haltija. Hahhah. Hassua. Taisi

olla vielä ylipainoinenkin.

“Teidän tulonne on ennustettu!” Hullu professori otti muovipussistaan esiin

muovisuojuksiin säilötyn vanhan kirjan, jonka kannet olivat pelkkää pölyä.

“Te tulette auttamaan meitä humanoidien pytäyttämitettä ja maailman

pelattamitetta!” Haltija sössötti.

“Te olette valittuja!” Hullu professori jatkoi hurjana. “Himalajan Maya-Hindut

tiesivät sen jo viisituhatta vuotta sitten! Kaikki on täällä, sielujen jälleensyntymä! Siinä

ei ole kyse uskonnosta, vaan tegnologiasta! Nirvana on tila, joka syntyy, kun

persoonallisuus ladataan tietoverkkoon!”

“Kiitos, mutta -” Yritti Thedan aloittaa, mutta hänet keskeytettiin heti.

“Katsokaa! Tämä on tärkeätä! Tämä on niin tärkeätä, että pitää ihan näyttää!”

Hullu professori laittoi kirjan takaisin muovipussiin ja otti esiin kannettavan

tietokoneen, johon oli yhdistetty jokin toinen laite. Sitten hän kumartui nostamaan tieltä

hiekkaa. “Katsokaa tämän koneen mittaria! Laitan tähän hiekanjyvän... Katsokaa! Mitä

mittari sanoo?”

Suojelija ojentautui lähemmäs Thedanin puolta nähdäkseen. Thedan katsoi

mittaria. Digitaalinäytössä vilkkui luku: 74.

“74.”

“Aivan, seitsemänkymmentäneljä prosenttia!”

“Mitä se tarkoittaa?” Suojelija kysyi.

“Tämä kehittämäni laite laskee olemassaoloprosentteja! Tämän hiekanjyvän

olemassaoloprosentti on tällä hetkellä seitsemänkymmentäneljä! Eilen se oli vain

neljäkymmentäyhdeksän, nyt se on olemassa huomattavasti enemmän! Se johtuu teidän

tulostanne, teidän maailmankuvanne nostaa maailman olemassaoloprosenttia! Te autatte

meitä pelastamaan maailman!” Professori iloitsi ja vaihtoi pussista käteensä taas kirjan.

“Katsokaa! Tämä on Maya-Hinduintiaanien ennustuskirja!” Hän selitti uudelleen.

“Ainoita kirjoja, joita kristityt papit eivät polttaneet! Heidänkin tulonsa ennustetaan

301

tässä!” Professori osoitti ensin mukanaan olevaa haltijaa ja sitten kuun vieressä näkyvää

avaruusalusta. “Kuten myös teidän tulonne! Tuossa me kaikki olemme, katsokaa!”

Professori näytti.

Repaleisessa paperissa oli neljä tahraa.

“No ihan selvästi me.” Suojelija sanoi.

“Yhdennäköisyys on huomattava.” Thedan totesi.

“Ne ovat kyllä hieman kärsineet aikojen saatossa, totta -” Professori laittoi kirjan

takaisin pussiin. “Mutta siirrytään nyt puheesta toimintaan! Ystäväni alus on ollut

lähtövalmiina jo kaksi päivää, olemme vain Waesbikin odottaneet teitä!”

“Waesbikin?”

“Hän!” Professori osoitti haltijaa.

“Kumma kun ei Yusharisp.”

“Se neljäs tahra siinä paperissa! Hän on haltijoiden tiedemies. Kovasti minua

muistuttava, muuten! Hän syöksyi luolalaboratorioni takapihalle tänä aamuna! Saimme

hänen aluksensa kuntoon, joten voimme hyökätä sillä humanoidien alukseen ja pelastaa

maailman! Haltijat ja ihmiset yhdessä! Yhteistyö on voimaa!”

Thedan kohautti harteitaan.

“Entä tuo? Tyhjyys?” Suojelija kysyi viitaten siihen, mitä heidän edessään ei

ollut.

“Siltä meidän täytyy pelastaa maailma!” Professori saarnasi.

“Tämä tuli kyllä aika nopeasti, ehkä pitäisi miettiä hieman. Parin jakson verran

tai jotain sellaista, kun vaimon itsemurhakin painaa ja kokemuspisteitä puuttuu...

Tutustua teihin ja sellaista, vähän klassisen draaman kaarta... Eihän tällaista pysty

uskomaan, jos se tapahtuu kaikki kerralla...” Thedan selitteli.

“Ei nyt ole enää aikaa miettiä toistamiseen! Tämä täytyy saada loppumaan ja

nopeasti!”

“Nopeat elävät.” Suojelija huomautti. “Tehdään se! Hypätkää kyytiin, niin

mennään sille alukselle ja pelastetaan maailma!”

Ja niin he lähtivät nopeasti kohti luolalaboratoriota, mistä he lähtivät nopeasti

haltija Waesbikin aluksella kohti humanoidien alusta, missä heidän oli määrä pelastaa

nopeasti maailma.

302

5.

Nopeat elävät huomenna

“Suora lähetys maailmanlopusta valitettavasti viivästyi Slovakia-Tansania

jääkiekko-ottelun rangaistuslaukauskisan takia. Pahoittelemme viivästystä. Ottelu

päättyi 0-0.”

Maailman sekavin selostaja, Harros Jeep, oli ainoana paikalla selostamassa seuraavia

tapahtumia, koska hän oli ainoa selostaja, joka ei ollut seonnut yli-informaatiotulvan

tullessa.

“Täällä suorassa lähetyxessä Harros Jeep, Media! Humanoidien alus on edelleen

paixallaan xuun vieressä ja aurinxo paistaa vasemmalta silmiini! Juuri tulleen tiedon

muxaan Boris Diamond on xesxeyttänyt uuden menestysfilminsä xuvauxset

xuolemantapauxensa johdosta, mutta tarxempiin tietoihin ei ole aixaa. Niille, jotxa vasta

xäänsivät xanavalle annan ylen lyhyen selonteon siitä, mitä on tähän mennessä

tapahtunut: Humanoidien alus tuli ja humanoidit xertoivat tuhoavansa maailman.

Ihmiset liittoutuivat haltijoiden xanssa, jotxa tulivat myös ja yhdessä he alxoivat ampua

humanoidien alusta. Jeesus EI tullut missään vaiheessa, toistan: EI Jeesuxen toista

tulemista.

No, humanoidit haltijoista ja ihmisistä vähät välittivät, xosxa olivat olevinaan

niin ovelia, että heillä oli suojaxenttä, josta ei mennyt ainutxaan ammus läpi! Mutta

'perhana', ajattelimme me ihmiset, 'ammutaan silti! Ammutaan niin pitxään, että panoxet

loppuu' ja se on oixein, se on!

Mutta hee-etxinen! Nyt se tapahtuu, nyt tapahtuu jotain! Lännestä lähestyy

sixarinmuotoinen haltijoiden alus ja se on törmäysxurssilla humanoidien aluxeen... Niin

on, saimme juuri vahvistuxen tietotoimistosta! Se törmää humanoidien aluxeen! Maa-

ahtava räjähdys! Siinä taisi tulla lusixallinen jos toinenxin housuun itse presidentilläxin!

EI! Mitä nyt tapahtuu?! Xyllä! Se meni läpi! Se meni LÄPI! Haltija-alus on päässyt

suojaxentän tuolle puolen ja mitä se texee? Se menee sisään humanoidien aluxeen! Se

menee sisään, voi hurjanxamalaa, tämä on elämieni tähtihetxien nadiiri! Meillä on vielä

303

mahdollisuus selvitä, ihmiset, meillä on vielä sittenxin toivoa paremmasta huomisesta!

Tämä on niin xaunista, että minun täytyy nyt nousta ja tanssia iloisesti ympäri

selostusxoppiani viimeiseen, lopulliseen spoileriin asti! Xuuleexo studio, pistäxää Star

Warez-tunnari soimaan hemmetti, nyt pu-putosi rintaliivitxin...”

:)

Thedan, Suojelija, hullu professori ja haltija Waesbik nuo Kohtalon valitsemat uljaat

ritarit, jotka marssivat urheasti pimeyden voimia vastaan hyvyyden,

yhteisymmärryksen, demokratian ja hygienian puolesta, laskeutuivat sikarin muotoisella

haltija-aluksellaan humanoidialuksen sisälle siihen paikkaan, joka näytti eniten

laskeutumisalustalta.

He tulivat ulos aluksesta aseet valmiina, mutta eivät nähneet ketään. Yksikään

humanoidi ei tullut estämään heidän aikeitaan. He olivat siitä helpottuneita, mutta

liikkuivat kaiken varalta varpaisillaan.

“Onneksi he eivät huomanneet meitä.” Professori sanoi.

“Ehkä. Minne nyt?” Kysyi Thedan.

“Tuonne. Tieltä tuhon energia tulee.” Waesbik ohjasi heidän kulkuaan. He

astelivat läpi tyhjien, valkoisten käytävien ja huoneiden. He kävelivät kiiltävillä,

vapaasti leijuvilla laatoilla ja tasapainoilivat ohuilla korokkeilla, lasersädeverkkoja ja

ansoja väistellen; piiloutuen nurkkiin ja ovisyvennyksiin aina humanoidin nähdessään.

He löysivät myös salahuoneen, jossa oli ensiapupaketti ja panoksia aseeseen, jollaista he

eivät kuitenkaan olleet vielä löytäneet.

“Oletteko pistäneet merkille, ettei missään lue mitään?” Professori kysyi, kun he

harhailivat ympäriinsä miehistötilojen monikerroksisessa labyrintissa.

“Kyllä, humanoidit näyttävät olevan täytin agraafinen laji.” Waesbik esitti oman

näkemyksensä. “He eivät kykene kirjoittamaan tai piirtämään mitään, vaan kaikki on

mielen varassa. Heillähän ei ollut ollenkaan nimiä, muistat kai?”

“Voi toisaalta olla niinkin, että he ovat kehittyneet niin pitkälle, etteivät he enää

tarvitse kirjoituksia tai piirroksia.”

“Te oliti ollut minunkin toinen teoriani.” Waesbik sanoi.

304

Kaikista ilmeisin teoria jäi kaikilta huomaamatta, mutta lopulta he olivat kenenkään

huomaamatta perillä. Heidän edessään oli kone, joka sai aikaan maailmanlopun. Se oli

vaikuttavan näköinen vihreänpunaisessa tunnelmavalaistuksessaan tai ainakin se oli

heistä vaikuttavan näköinen (kysehän oli siitä, minkä kukin vaikuttavan näköiseksi

mielsi, joten yksityiskohtien tarkastelu olisi pilannut sen vaikuttavuuden).

“Thedan.” Waesbik ojensi kätensä. “Anna Pyhät Tavarat minulle.”

“Mitä?”

“Akkuporakone, teippi, deodorantti ja laterotoitin.”

“Ai, ne. Ne ovat autossani.” Thedan kohautti harteitaan.

“Mitä?!” Huudahti Waesbik.

“Mitäh?! Unohdit ne?!” Raivostui professori.

“Mitä nyt teemme?” Suojelija kysyi rauhallisesti.

“Me...me... Kysytään virtuaaligurulta.” Thedan ehdotti, otti sen taskustaan

(hänen virtuaaligurunsa oli nännin muotoinen) ja antoi sille ruokaa, minkä jälkeen se oli

valmis puhumaan.

“Oi guru! Kerro, mitä teemme tässä tilanteessa, johon olemme itsemme

pakottaneet?”

“Mitään teidän ei enää tule tekemän, lemmikkini! Unohtamalla Pyhät Tavarat

olette tuhonneet Kohtalon ja luoneet viiden päivän aikasyklin, joka kiertää itseään

loputtomiin, koskaan loppuun pääsemättä. Elämä tulee olemaan tästä lähtien

päättymätön saippuasarjan uusinta, iloiset nassukkani!”

Waesbik järkyttyi. “Tarkoitatko, että... Nämä viiti päivää toittavat itteään

loputtomiin uutintana, niin kuin juuttunut levytoitin? Tamalla tavalla kuin tiinä yhdettä

tcifi-leffatta, joka on tattumalta ainoa leffa, jonka olen ikinä nähnyt?”

“Kyllä, mussukka, aika on nyt juuttunut pyörittämään tätä samaa viikkoa.”

“Voi helvetti!”

“Yes!” Suojelija sanoi.

“Miten niin yet? Tajuatko, että me joudumme käymään kaikki näiden viime

päivien tapahtumat läpi loputtoman monta kertaa uudelleen?! Me käymme tämänkin

305

ketkuttelun loputtoman monta kertaa!”

“No, tulee ainakin tapahtumarikas ikuisuus.”

“Ajattelepa hieman pidemmälle. Entä jos me olemme aina olleet tässä

silmukassa? Entä jos tämä ei olekaan se viikko, jona silmukka alkoi?” Professori

teorisoi.

“Tosiaan... Tämähän sama on saattanut tapahtua jo loputtoman monta kertaa

aikaisemmin! Me olemme saattaneet olla tässä silmukassa koko ajan! Olemme

silmukassa koko ajan ja se on NOPEUTUU koko ajan! Lopulta vauhti tulee käymään

niin kovaksi, että elämät ovat pelkkiä lyhyitä hulluuden välähdyksiä toisensa jälkeen!”

“Aika-kätitteen paradoktaalituuden vuokti te on hyvinkin mahdollitta. Olemme

tulleet maailmaanne tällä viikolla jo ikuituuden ajan ja...” Waesbikin silmissä näkyi

kyyneleitä. “Olen rakattunut tiihen töpöön juontajaan, joka juonti ten entimmäiten

näkemäni tcifi-leffan alkuun, enkä kotkaan tule tapaamaan häntä...”

“Ja me! Me keksimme aina loppuviikosta, että olemme tässä silmukassa, mutta

se tapahtuu aina liian myöhään, että voisimme estää silmukan toistumisen. Voi hel-ve-

tin helvet-ti!” Professori kirosi.

“Mistä tuleekin mieleeni, että ajatelkaapa Vincent Kolondia.”

“Sitä kuollutta saarnaajaa?”

“Niin. Sen elämä tässä silmukassa kestää joka kerta vain muutaman tunnin, ja

sitten se on kuollut loput neljä päivää.”

“Traagista.”

“Ei, vaan humoristista. Sehän aina selitti kuolemanjälkeisestä elämästä. No, sillä

on kuolemanjälkeista elämää, mutta valitettavasti se kestää vain muutaman tunnin, ja on

aina samanlaista. Hehheh. Hehehe... “

Yhtäkkiä Suojelijan itselleen hymyilevä tekonauru räjähti aidon hysteeriseksi

naurukohtaukseksi. Hän pudottautui polvilleen ja piteli vatsaansa henkeään haukkoen.

“Nytkö siis toistamme näitä neljää päivää loputtomiin?”

“Jep. Tästä lähtien elämämme on yhtä uusintaa.”

“Karmea ajatus. Mutta kai sen kestää, kun sitä ei huomaa uusinnaksi kuin vasta

lopussa.”

306

“Niinpä.”

“No, jotain jää kuitenkin aina tanomatta.”

“Kello on tasan 9 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan

Cindyrobon kanssa! Niin juuri, kaikki mukaan, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja

sängyistänne ja karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois!

Cindyrobo, ole hyvä! Näytä meille mallia!”

307

Liite 1:

Suuri Suuri Sähkökatko

Päivämäärä 1.1.2000 ja kellonaika 00.00 oli varattu vuosituhannen vaihtumiselle.

Mainosmestarit olivat ostaneet sen Länsi-Samoalaisilta, patentoineet sen ja sopineet

keskenään, että ensimmäisenä maailmassa uusi vuosituhat kilahtaisi mittariin Media

Cityssä. Aikavyöhykkeet oli jaettu uudelleen ja mainoskampanja käynnistetty hyvissä

ajoin ennen 1900-luvun puoliväliä.

Millennium-sana liitettiin kaikkeen mihin pystyttiin: sairaaloissa odotettiin

Millennium-lapsen syntymää ja saattokodeissa Millenniumvanhuksen kuolemaa.

Vastalöydetylle uudelle ulkoplaneetalle annettiin nimeksi Millennium ja sen

vastalöydetylle kuulle nimi N230489-23B löytäjänsä sosiaaliturvatunnuksen mukaan,

mutta sehän ei ketään kiinnostanut.

Perustettiin poikabändi, joka soitti Beatles-covereita ja bändin nimi oli

Billennium. Kappaleiden nimet olivat All you need is Millennium, Millenniumfields

forever ja Millennium in the sky with Millennium. Ne esitettiin playbackinä englannin

kuningattarelle, joka löi poikabändin ritariksi. Sir Billennium-bändi hajosi ennen

vuosituhannen ensimmäistä kesää ja niinpä soolokeikkailevat viidesosaritarit solmivat

comeback-keikkasopimuksen vuodelle 3000.

Länsimaat käynnistivät talouspakoteohjelman niitä itämaita vastaan, jotka eivät

suostuneet juhlimaan tätä merkittävää tapahtumaa vaan väittivät, että heidän

kalenteriensa mukaan oli jokin ihmeen vuosi 4600 ja risat ja höpötettiin vielä lisäksi

jostakin lohikäärmeestä. Kummaa porukkaa.

Talouspakotteet toimivat ja juhlat pääsivät alkamaan, mutta eräästä alkeellisesta

aikavirheestä johtuen (he laskivatkin aikaa metreissä eivätkä maileissa) kiinalaiset

ampuivat ilotulitusraketit ja popsauttivat shampanjapullon korkit puoli tuntia ennen

varsinaista H-hetkeä, mikä oli aivan käsittämättömän typerä munaus.

Noloina he keräsivät korkit maasta ja kaatoivat kuohuviinit takaisin pulloihin.

Raketteja ei voinut enää peruuttaa, mutta YK asetti nopeasti hätäkomitean lähettämään

heille avustuspaketeissa lisää ilotulitusraketteja. Rakettiapupaketit ehtivät perille vuonna

308

2004.

Mutta maailma oli yhtä juhlaa, sanoivat mainokset. Ihmiset katselivat hämmentyneinä

ympärilleen mainoskylttien edessä ja ihmettelivät miksi ne sanoivat niin.

Millennium-tapahtumat mainostivat tuhansia esiintyjiä ja yleisöä oli kymmeniä.

Hotellit mainostivat, että heillä on täyttä eikä kukaan tullut paikalle.

Ravintolat mainostivat, että heillä oli korkein sisäänpääsymaksu. Paikalle tuli

yksi äkkirikastunut valkovenäläinen pariskunta ja tilasi Pekingin ankkaa tryffeleillä ja

kaviaarilla. Heillä oli annoksista alennuskuponkeja.

Kaikki nimittäin istuivat kotona ja katsoivat televisiosta maailmanlaajuista

suoraa Millennium-lähetystä, jossa maailman maat saivat mainostaa lomakohteitaan ja

nähtävyyksiään oikein olan takaa.

Pieni kylä ties missä keskellä ties mitä viidakkoa mainosti itseään maailman

viimeisenä kylänä, jossa vuosi vaihtui. Pari vuotta myöhemmin kaksi

tutkimusmatkailijaa löysi sen ja osti pois kirkkailla muovikuulilla.

Joku sanoi: ”Ei noita välivuosia niin kannata juhlia. Mutta annas kun vuosi

10000 kilahtaa mittariin! Sitten vois jo vähän ottaakin!”

Toimittajat istuivat futuristisissa studiolavasteissa ja ruudun alareunassa näkyi

toisen vuosituhannen vähenevä aika, joka pian muuttuisi kolmannen vuosituhannen

lisääntyväksi ajaksi. Aikaa oli vielä jäljellä, joten ehdittiin katsoa lyhyt suomalainen

lyhytdokumentti, joka kertoi vuodesta 2000. Dokumentin nimi oli Inhimillinen Vuosi

2000-ongelma ja se tuli suorana lähetyksenä Suomesta - tuosta skandinavian

Madagaskarista.

Ruutuun ilmestyi toppatakkiin ja pipoon sonnustautunut suomalainen toimittaja, joka

vilkaisi kelloaan ja sitten lämpömittaria punaisen omakotitalon nurkassa.

“Arvoisaa iltaa, hyvät katsojat!” Suomalainen toimittaja aloitti dokumentin ja

jatkoi samaa rataa. “Nyt on 31.12. vuonna 1999, kello on 23.46 ja lämpötila on miinus

14 celsiusastetta. On siis tasan... hetkinen... 14 minuuttia uuden vuosituhannen alkuun!

Se onkin erittäin merkityksellinen päivä, sillä kaikkihan tietävät, että vuosi 2000 sotkee

tietokoneet ym. laitteet perusteellisesti!”

309

Toimittaja vakavoitui yhtäkkisesti.

“Harva kuitenkin tietää, miten vuosi 2000 vaikuttaa ihmisaivoihin, nimittäin

1.1.2000 kello 00.00 tiettyjen vanhentunutta mallia olevien ihmisten pää sekoaa aivan

tietokoneiden tapaan. Jos siis huomaatte itsenne tai kanssaihmistenne olevan

uutenavuotena sekavassa kunnossa, hoipertelevan ja oksentelevan, tiedätte mistä on

kyse.”

Toimittaja heristi katsojille sormeaan.

“Ja vaikka tämä sekavuustila on oletettavasti ohimenevä, on suotavaa varautua

siihen ennalta varsinkin jos aikoo viettää uudenvuodenyönsä esim. lentokoneessa,

sairaalan teho-osastolla tai avaruusasemalla. Paras ennaltaehkäisykeino tähän

'inhimilliseen vuosi 2000-ongelmaan' on pukea heti paikalla ylleen valkoinen kaapu,

ajaa päänsä kaljuksi ja mennä metsään odottamaan maailmanloppua. Sen minä, elikkä

me kuvaajan kanssa, aiomme nyt tehdä. Uusi vuosituhat on aivan nurkan takana ja me

menemme metsään ikuistamaan tämän hetken uudella digitaalitekniikalla tuleville

sukupolville.”

“Tietysti tarvitaan myös kättä pitempää mukaan.” Kuvaaja sanoi ja näytti

pesäpallomailaa.

“Niin, karhuja ja poroja varten.” Toimittaja sanoi ja lähetys katkaistiin.

Media Cityn Millennium-studio palasi kuvaruutuun. Aika oli kulumassa umpeen.

Toimittajat ottivat asennon ja alkoivat laskea sekunteja.

“Viisi(5), neljä(4), kolme(3), kaksi(2), yksi(1) -”

Silloin kaikki pimeni.

Juuri kun kohokohta oli käsillä, juuri kun oli hurraa-huudon aika, juuri kun olisi pitänyt

halata vierustoveriaan, kuva hävisi ruudusta ja valot sammuivat.

Oho.

“Meillä on nyt pieniä lähetysteknisiä ongelmia -” Aloittivat eri aikavyöhykkeellä

olevan Ocsen Cityn toimittajat selittämään yhteen ääneen ja teknistä vikaa yritettiin

korjata sillaikaa, kun ruudussa näytettiin vuoden 1999 uudenvuodenjuhlia.

310

Mutta yhteyttä Media Cityyn ei saatu. Koko aikavyöhyke oli mykkä, aivan kuin

siltä olisi imetty kaikki energia pois. Kuva oli poissa, ääni olivat poissa.

Pian selvisi, ettei minnekään ei saatu yhteyttä. Mistään ei saatu yhteyttä. Kukaan

ei tiennyt, mitä siellä oli tapahtunut.

Syntyi paniikki.

Sitä mukaa kuin maapallo kääntyi akselinsa ympäri ja uusi vuosituhat eteni

saavuttaen seuraavat aikavyöhykkeet, tapahtui aina sama. Vyöhyke kerrallaan maailma

pimeni täysin.

Toimittajat laskivat karhunilme kasvoillaan kuinka kalliit sekunnit kuluivat

viidestä yhteen ja katosivat eetteristä ennen kuin he ehtivät sanoa: “Nolla (0)”.

Maailmanloppu näytti tulevan pala kerrallaan, aikavyöhyke aikavyöhykkeeltä.

Vasta 2.1.2000 kello 12.00 sähköt palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat

kadonneetkin. Se tapahtui samalla tavalla, vyöhyke kerrallaan Media Citystä alkaen.

Tietokoneet ja televisiot reboottasivat ja toimittajat palasivat ruutuihin pahoittelemaan

teknisiä ongelmia.

Uusi vuosituhat oli sittenkin päässyt alkamaan.

Metsään maailmanloppua odottamaan menneet uskovaiset siirtyivät B-

suunnitelmaan ja nielaisivat syanidikapselit.

Tapahtui myöhemmin vuonna 2000 myös Talvipäivänseisauksen Sähkökatko,

eräänlainen jälkijäristys, mutta se onkin jo toinen tarina...

- Loppu -

...palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat kadonneetkin.

311