Työväelle työkeskus - Helda · 5 1 Johdanto: kokemuksesta tutkielmaksi Muistan, että panin...

Työväelle työkeskus Teksti, tila ja sukupuoli Alppilan kirkon

arkkitehtuurissa

Oscar Ortiz-Nieminen

taidehistorian pro gradu -tutkielma

ohjaaja prof. Kirsi Saarikangas

elokuu 2012

3

Sisällys

1 Johdanto: kokemuksesta tutkielmaksi ....................................................................... 5

1.1 Tutkielman lähtökohdat, aineisto ja keskeiset käsitteet ..................................... 6

1.1.1 Teksti ........................................................................................................... 8

1.1.2 Tila .............................................................................................................. 9

1.1.3 Sukupuoli .................................................................................................. 10

1.2 Aikaisempi tutkimus ......................................................................................... 11

1.3 Tutkielman rakenne .......................................................................................... 13

2 Tekstin tila: kirjoituksia kirkollisista monitoimirakennuksista ............................... 14

2.1 Kirkollisten rakennusten nimitysproblematiikasta ........................................... 14

2.1.1 Työkeskus kirkollisena monitoimirakennuksena ...................................... 15

2.2 Kirkkorakennukset ja niiden monipuolistuvat tilaohjelmat ............................. 18

2.2.1 Kristillisen laupeudentyön tilat ja arkkitehti K. A. Wrede ........................ 18

2.2.2 Nuorkirkolliset uudenlaisen kirkkoarkkitehtuurin puolestapuhujina ........ 20

2.2.3 Esikaupunkien pikkukirkoista koko kansan pyhätöiksi ............................ 23

2.2.4 Modernia ihmistä puhutteleva uudenaikainen monitoimikirkko .............. 28

2.3 Kirkonmiesten käsittämä tila: tekijyys ja kirkkoarkkitehtuuri ......................... 32

3 Tekstistä tilaksi: Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus................................... 35

3.1 Sota, jälleenrakentaminen ja kirkko Suomessa ..................................................... 35

3.1.1 Kirkko ja sodanjälkeinen rakentaminen Helsingissä ..................................... 40

3.2 Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen suunnittelu .................................... 42

3.2.1 Voittajaehdotus ”LUX” ja kirkon rakentaminen............................................ 45

3.2.2 Työkeskuksen arkkitehtuuri: omaa, lainattua vai lainattua omaa? ................ 49

3.3 Kirkollinen monitoimirakennus muuttuvassa maisemassa ................................... 51

3.3.1 Arkkitehdit Arkkitehdissa: työkeskus kirkon irvikuvana ............................... 53

3.3.2 Kirkko kaupunkitilassa: Alppilan työkeskuksen monet vastaanotot ............. 56

4

4 Teksti, tila ja toimija: sukupuoli työkeskusarkkitehtuurissa ................................... 60

4.1 Pyhäksi tilaksi tekevät teot ja tekstuurit ................................................................ 60

4.1.1 Kirkkosali ....................................................................................................... 64

4.1.2 Alttaritila ........................................................................................................ 67

4.1.3 Hiljainen huone, sakaristo ja toimituskappeli ................................................ 73

4.2 Seurakunnallisen työn tilat .................................................................................... 75

4.2.1 Työn ja harrastamisen keskus ........................................................................ 77

4.2.2 Miesten, nuorukaisten ja poikien työkeskus .................................................. 78

4.2.3 Naisten, neitokaisten ja tyttöjen työkeskus .................................................... 79

4.3 Asuntosiipi ............................................................................................................ 81

4.3.1 Kompakteja koteja ja edustusasuntoja ........................................................... 81

4.3.2 Ihanteellisia pappisperheitä ja yksin eläviä diakonissoja ............................... 84

5 Nostoseinä ja nauhaikkuna: työkeskus dynaamisena tilana ......................................... 87

Lähteet ............................................................................................................................. 91

Painamattomat lähteet ................................................................................................. 91

Sähköiset lähteet...................................................................................................... 91

Suullisia tietoja antaneet ......................................................................................... 92

Painetut lähteet ja kirjallisuus ......................................................................................... 92

Liitteet ............................................................................................................................. 99

Kuvat. .......................................................................................................................... 99

Kuvalähteet ........................................................................................................... 114

Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyistä tiloista ..................... 115

Suunnittelijat Ström ja Tuomisto sekä avustaja Tuomisto ........................................ 116

Kaavio työkeskuksen tilojen välisestä dynamiikasta ................................................ 118

5

1 Johdanto: kokemuksesta tutkielmaksi

Muistan, että panin Alppilan kirkon ensimmäistä kertaa merkille muuttaessani Helsin-

kiin opiskelemaan kymmenisen vuotta sitten. Se oli silmissäni hieman rapistunut, vie-

raaseen katukuvaan levittäytynyt suurehko rakennuskokonaisuus, joka erottui ympäris-

töstään modernin muotokielensä ja vaalean pintavärinsä takia. Hieman erikoisesta, jopa

epäkirkkomaisesta kirkosta tuli pian maamerkkini ja risteyskohtani uudessa kaupungis-

sa; osoittautui, että rakennuksen lähettyvillä asui yhä kasvava joukko minulle tärkeitä ja

merkityksellisiä ihmisiä. Alppilan kirkko on tiiviisti limittynyt niihin ulkoilureitteihin,

joita olen Pötkön ja Reinon kanssa kuljeskellut toimiessani kanssataluttajana ja koirain-

hoitajana. Kirkkoa olen monet kerrat ihaillut ja ihmetellyt tuttujen ikkunoiden avaamas-

ta kaupunkimaisemasta. Alppilan kirkko on painautunut muistiini hetkellisinä kuvina ja

piirtynyt kehooni osaksi kulkureittiä, joka vie minut rakastamieni ihmisten vierelle.

(Kuva 1).

Alppilan kirkko eli Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus valmistui vuonna 1957.

Sen suunnittelusta käytiin arkkitehtuurikilpailu vuonna 1953, jonka voittivat arkkitehdit

Keijo Ström (1920–1985) ja Olavi Tuomisto (1921–1982). Kirkko on pohjaratkaisul-

taan kutakuinkin L:n muotoinen rakennuskompleksi, joka sijoittuu tiiviisti Kotkan-,

Viipurin-, Hangon- ja Loviisankatujen muodostamaan kolmiomaiseen kortteliin. Kirk-

kosalin lisäksi rakennukseen on sisällytetty seurakunnallisen työn tilat, joihin lukeutuvat

seurakuntasali, toimituskappeli, kirkkoherranvirasto, voimistelusali ja 15 kerhohuonetta.

Työkeskuksessa on myös asuntosiipi, jossa on kahdeksan asuntoa. Linjakas ulkoarkki-

tehtuuri myötäilee tarkahkosti rakennuksen tilajakoa, mikä näkyy ulkoa polveilevina ja

toisiinsa limittyvinä rakennusmassoina. Kirkon lähitienoiden vaihtelevaan rakennuskan-

taan lukeutuvat muiden muassa Alppilan vanhat puutalokorttelit, matalahkot klassisisti-

set kaupunkikerrostalot ja kookkaat sodan jälkeen rakennetut lamellitaloryhmät. Jäl-

kimmäiset on aikoinaan toteutettu helpottamaan tiiviisti asutetun työläiskaupunginosan

tilanahtautta ja lievittämään akuuttia asuntopulaa.1

Alppilan kirkko on nyttemmin suojeltu Kirkkohallituksen päätöksellä ja se on listattu

Museoviraston Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt -listalle,

1 Pohjoisen kantakaupungin eli Kallion, Alppiharjun ja Sörnäisten kaupunginosien usein pirstaleiseksi

luonnehdittua kaupunkikuvaa leimaa vuonna 1953 käynnistetty saneeraus- eli tervehdyttämisohjelma. Sen

puitteissa pyrittiin lisäämään alueelle uutta rakennuskantaa purkamalla epätarkoituksenmukaisiksi, pi-

meiksi ja ahtaiksi koettuja puutaloalueita. (Schulman 2000, 37; ks. myös Salokorpi 1990, 33.) Lisää Alp-

piharjun kaupunginosan historiasta ja rakennuskannasta, ks. Hackzell 1988, 132–197.

6

jossa se edusta korkeatasoisella arkkitehtuurillaan työväestön ja työläiskaupunginosan

tarpeisiin suunniteltua kirkkoa.2 Alppilan kirkko läpikävi hiljattain kunnostavan perus-

korjauksen, jossa parannettiin valaistusta, lisättiin esteettömyyttä, ajanmukaistettiin

huoltotiloja ja suoritettiin joitakin vähäeleisiä muutoksia kirkkosaliin.3 Alppilan kirkko

on ollut vuodesta 2010 yksi Kallion seurakunnan toimitiloista.

1.1 Tutkielman lähtökohdat, aineisto ja keskeiset käsitteet

Kiinnostukseni Alppilan kirkon arkkitehtuuria kohtaan löytyy rakennuksen ulkokuoren

sisältä: tutkielmani jäsentyy rakennuksessa toteutetun tilaohjelman ympärille. Ratkaisu-

ni on merkinnyt konkreettisesti rakennuksen sisään astumista; sen tilojen omakohtaista

kokemista, havaitsemista ja niissä liikkumista. Modernia ja sodanjälkeistä kirkkoraken-

nustaidetta koskeva taidehistoriankirjoitus käsittelee kohteitaan useimmiten ulkoa ha-

vaittujen ja yksinomaan kirkkosalissa ilmenevien ratkaisujen valossa.4 Muut kirkkora-

kennukseen sisällytetyt tilat on järjestelmällisesti rajattu ulos tutkimusfokuksesta niin

taidehistorian kuin käytännöllisen teologian alaan liittyvissä väitöskirjatutkimuksissa.5

Tärkeäksi syyksi toistuvalle ratkaisulle tulkitsen konventionaalisen tavan käsittää kirk-

korakennustaide taiteilija-arkkitehdin suunnittelutyön luovuuden ja vapauden kuvasta-

jana. Tutkimuskirjallisuudessa kirkkoja tarkastellaan usein modernististen silmälasien

kautta. Ne esitetään usein monumentaalisina, yksilöllisen ja hiotun, esteettisen ilmaisun

luomuksina, jotka eroavat muusta, pitkälle standardoidusta arkkitehtuurista.6 Tällaista

esiymmärrystä vasten usein pelkistettyjen monitoimikirkkojen vakiintuneet tilaohjelmat

eivät kenties näyttäydy kovinkaan merkittävinä tutkimuskohteina. Omassa tutkimukses-

sani haluan tarkastella myös papiston roolia kirkkorakennusten suunnitteluprosessissa

sekä pohtia esitettyjä ja toteutettuja tilaratkaisuja eri käyttäjäryhmien näkökulmasta.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Alppilan kirkkoa arkkitehtonisten periaatteiden, kirkol-

listen päämäärien, yhteiskunnallisten olojen ja seurakunnallisen arjen risteyskohtana.

Seurakunnallisen työkeskuksen tilaohjelma on luettavissa 1800-luvun lopulla Suomeen

2 Alppilan kirkon esittely. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY -tietokanta.

Museoviraston www-sivut. 3 Kuronen 2010.

4 Salokorpi 1990, 64; Nikula 2002, 237; Koho 2008, 157.

5 Ks. esim. Airas 1992, 18; Dhima 2008, 46. Teologisesti painottuneemmassa kirkkoarkkitehtuurin tutki-

muksessa kirkkosalikeskeisyys juontuu tavasta tarkastella kirkkotilaa nimenomaan jumalanpalveluselä-

mään keskuksena ja uskonnollisen symboliikan tyyssijana. Ks. Dhima 2008, 32. 6 Salokorpi 1990, 64–65; Koho 2008, 164–165; Knapas 2006, 11; Lisää modernistisesta taidehistoriankir-

joituksesta, ks. Saarikangas 2006, 33–35.

7

rantautuneen, uudenlaisen monitoimikirkkotyypin perilliseksi. Ihmisten käyttämänä

rakennuksena kirkko on olennaisesti myös elettyä tilaa, jonka merkitys avautuu myös

ruumiillisten kokemusten välittämänä. Tutkimushypoteesini mukaan Alppilan kirkko on

ymmärrettävissä yhtäaikaisesti laajojen, historiallisesti kytkeytyneiden rakenteiden sekä

yksittäisten toimijoiden, miesten ja naisten tilaksi. Lähtökohtani on, että arkkitehtuuri ei

ole pelkkä inhimillisen toiminnan materiaalinen kulissi, vaan rakennettu tila on aktiivi-

nen osatekijä sosiaalisissa, kulttuurissa ja näin ollen myös uskonnollisissa prosesseissa.

Samalla kun rakennus järjestää, rajaa ja eristää se myös suojaa, mahdollistaa kohtaami-

sia ja kirjavoittaa olemisen ja tekemisen tapoja.7

Tarkastelutapani johtaa sellaiseen tutkimusaineiston käsittelytapaan, jossa pyritään

hahmottamaan yksittäistapauksen ja suuremman ilmiökentän välisiä kytköksiä. Alppilan

työkeskus on esimerkki 1950-lukulaisesta monitoimikirkkotyypistä, jolla on oma taus-

tansa ja ideologiset kytköksensä. Tarkastelemalla Alppilan kirkossa toteutettuja tilarat-

kaisuja, tutkimalla kirkoista käytyä aikalaiskeskusteluja ja läpikäymällä seurakunnan

toimintaa käsitteleviä asiakirjoja pyrin vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin:

1. Miksi kirkkoihin alettiin toteuttaa yhä enemmän erilaisia tiloja?

2. Miten monipuolistuvat tilaohjelmat muuttivat suhtautumista kirkkoarkkitehtuuriin?

3. Miten sukupuoli näkyi tilaratkaisuissa niin periaatteiden kuin käytäntöjen tasolla?

Lähestyn tutkimusaihettani suurilta osin tekstiaineiston kautta, mutta hyödynnän ana-

lyysissäni myös valokuvamateriaalia, rakennuspiirustuksia sekä kirkoista ja niiden ti-

loista tekemiäni havaintoja. Pyrin lukemaan valikoimiani tekstejä, kuvia, piirroksia ja

tiloja toistensa kautta. Tutkielmani keskeisiä tekstilähteitä ovat kirkonmiesten laatimat,

kirkkojen ja seurakuntatalojen tilaohjelmia kuvaavat tai niitä määrittävät tekstit8, Arkki-

tehti-lehdessä 1948–1959 käyty kirkkoarkkitehtuurikeskustelu, Alppilan kirkon raken-

nustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959, Alppilan seurakunnan leikekirjoihin koottu

kirjallinen ja kuvallinen materiaali 1957–1963 sekä Alppilan seurakunnan vuosikerto-

mukset ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1957–1963. Näiden lisäksi hyödynnän muita

yksittäisiä arkistolähteitä, jotka on kokonaisuudessaan lueteltu tutkielman lähdeluette-

lossa.

Aineiston lähiluvun avulla etsin tapoja, joilla rakennettua tilaa ja siihen limittyviä suku-

puolitettuja käytäntöjä sanallistetaan, kuvataan ja näin ollen myös tuotetaan. Kiinnitän

7 King 1980, 1, 9–10; Saarikangas 2002, 31–32, Saarikangas 2006, 11–12.

8 Gummerus 1913; Sirenius 1917; Tunkelo 1931; Sormunen 1931; Sormunen 1957/1962.

8

aineistoni analyysissä erityistä huomiota yhtäältä niihin kohtiin, joissa tilaan ja suku-

puoleen pyritään liittämään ladattua merkityksenantoa. Pyrin tulkitsemaan aineistoani

myös ilmitekstin läpi ja löytämään niin sukupuolijärjestelmän säröjä kuin pohtimaan

tilajaon aiheuttamia jännitteitä. Alppilan kirkon tila-analyyseissä kiinnitän huomioni

erilaisten rakennusosien keskinäiseen ryhmittelyyn, jäsentelyyn sekä niiden aistinvarai-

sesti havaittaviin ominaisuuksiin. Tarkastelen työkeskuksen tiloissa tapahtuvaa toimin-

taa erityisesti aikalaistekstien ja valokuvien kautta.

1.1.1 Teksti

Arkkitehtuuri elää teksteissä ja teksteistä. Se on yhtäältä kielellisten kuvausten, arvioi-

den, kritiikin ja tutkimuksen kohde; toisaalta rakennetun ympäristön suunnittelua ohja-

taan tekstien avulla ja myös sen käyttöä määritellään näiden kautta.9 Inhimillinen ajatte-

lu on puolestaan sidottu kieleen eli järjestelmään, joka sitoo ihmisiä ja yhteisöjä yhtei-

sesti kerrottuihin, luettuihin, tulkittuihin ja kirjoitettuihin teksteihin. Kieli ei ole neutraa-

li kommunikaation väline, vaan se on tapa luokitella, määrittää ja ohjata ajattelua. Ja-

kamissamme teksteissä risteilevät lukuisat jo aiemmin kirjoitetut tekstit, ja niihin kie-

toutuvat ideat, ideaalit ja ideologiat.10

Erilaisten tekstien keskinäisiin vaikutussuhteisiin viitataan usein intertekstuaalisuuden

käsitteellä. Termin kehittäjän, kirjallisuudentutkija ja filosofi Julia Kristevan, mukaan

yksittäinen teksti rakentuu aina aikaisemmista teksteistä. Jokainen teksti on luettavissa,

ja siten myös ymmärrettävissä, toisten tekstien kautta. Tekstin kirjoittaja, sen vastaanot-

taja ja sen ulkopuolinen kirjallinen perinne muodostavat keskenään vuorovaikutteisen

tilan, jossa Kristevan mukaan merkitykset kehkeytyvät. Tekstit eivät näin muodosta

suljettuja, koodimaisia merkitysjärjestelmiä vaan ne tulee käsittää avoimiksi ja prosessi-

luonteisiksi dialogeiksi, tekstuaalisten pintojen risteyskohdiksi.11

Taidehistoriallisessa

tutkimuksessa tätä ajatusta on laajennettu käsittämään niin rakennettua ympäristöä kuin

visuaalista kulttuuria. Kuvissa elävät usein muuntuneina myös aiemmat kuvat, kuva-

aiheet ja esitystavat.12

Samaten rakennuksissa syntyvät merkitykset muotoutuvat suun-

nittelun ja käytön välisestä dialogista, jota määrittää aiemmin toteutettu ja eletty arkki-

tehtuuri.13

Intertekstuaalisuuden näkökulmasta tarkasteltuna myös kuva, tilaohjelma tai

rakennuksen tyylipiirteet ovat niin ikään omanlaisiaan tekstejä. Myöhemmässä tuotan-

9 Lisää arkkitehtuurikirjoituksen genreistä ks. Markus & Cameron 2002, 18–40.

10 Markus & Cameron 2002, 1–4; Fairclough 1995, 1–10, 188–189.

11 Kristeva 1993, 22–24; ks. myös Stewen 1991, 128–135, 144.

12 Elovirta 1998, 246–250.

13 Saarikangas 2002, 17–18; Saarikangas 2006, 12–14.

9

nossaan Kristeva on kuvannut merkkijärjestelmästä toiseen siirtyvää tekstienvälisyyttä

transposition käsitteellä.14

Hyödynnän Kristevan intertekstuaalisuuden käsitettä ensisijaisesti pragmaattisena ai-

neiston analyysimenetelmänä. Tutkimuksessani käsittelen esimerkiksi sitä kuinka eri

aikoina kirjoitetut kirkkojen tilaohjelmat suhteutuvat yhtäältä toisiinsa ja toisaalta toteu-

tettuihin rakennuksiin. Tässä tutkimuksessa käsitän Alppilan kirkon arkkitehtuurin teks-

tipinnaksi. Siinä kohtaavat niin aiemmin ideoitu, suunniteltu ja toteutettu rakentaminen

kuin kirkon tilojen suojissa suoritettu inhimillinen toiminta.

1.1.2 Tila

Tila on moniulotteinen sana, jonka käyttö arkikielessä venyy kuvaamaan niin fyysisesti

rajattua kuin avointa avaruutta. Tila esiintyy suomen kielessä myös kuvainnollisemmin

käsitettävissä sanapareissa, kuten asian- ja mielentilassa. Tässä tutkielmassa lähestyn

tilaa rakennettuna fyysisenä ympäristönä. Se on vuorovaikutussuhteessa käyttäjiinsä

sekä ajallisesti muotoutuneeseen ja paikallisesti määrittyneeseen kontekstiinsa. Esi-

merkkinä sanan kirkko käyttö onkin mitä mainioin, sillä se viittaa yhtäältä konkreetti-

sesti rakennettuun kristilliseen jumalanpalvelustilaan, mutta samanaikaisesti myös teo-

logisemmin tulkittuna koko kristikuntaan ja uskovien yhteisöön.15

Tilan käsitykseni pohjaa erityisesti yhteiskuntatieteilijä ja filosofi Henri Lefebvren aja-

tukseen, jonka mukaan tila (espace) on oikeastaan kehämäinen syy- ja seuraussuhde:

tila tuottaa sosiaalisia prosesseja ja sosiaaliset prosessit tuottavat tilaa. Tilan tuottaminen

on Lefebvren mukaan palautettavissa ajallisesti ja paikallisesti sidottuun kolmijakoon,

joka jakaantuu havaittuun (le perçu), käsitettyyn (le conçu) ja elettyyn (le vécu). Havait-

tu on tilassa tapahtuvaa ja sosiaalisesti määrittynyttä arkista toimintaa. Käsitetty on tilan

määrittelemistä ja käsitteellistämistä, teko mihin valta kietoutuu. Eletty on tilan käyttä-

jien omakohtaisesti kokema fyysinen ympäristö, joka avautuu yhteisöllis-symbolisesta

merkitystasosta käsin.16

Lefebvren teorianmuodostuksessa sakraaliarkkitehtuurilla on tärkeä sija. Hänen mu-

kaansa (katolisessa) katedraalissa inhimillinen olemassaolo paikantuu kokonaisvaltai-

sesti osaksi tilallista ja ajallista kaikkeutta, jota keholliset kokemukset ja aistimukset,

uskonnolliset ideologiat, narraatiot ja symbolit tuottavat ja heijastavat. Kirkollinen tila

14

Sivenius 1993, 8. 15

Airas 1992, 26; Teinonen 1999, 170, 81–82. 16

Lefebvre 2000, XXII, 39, 42–43, 48–52; ks. myös Saarikangas 2002, 18–19; Saarikangas 2006, 66–69.

10

on näin ollen monumentaalinen tila (espace monumental), sillä se kokoaa itseensä myös

menneissä hetkissä muotoutuneet havaitun, käsitetyn ja eletyn tilan rakennusainekset.

Sakraalitila on Lefebvrelle merkitysten horisontti (horizon de sens), josta käsin erilaiset

ja eritasoiset sosiaaliset koodistot ja järjestelmät tulevat merkityksellisiksi niin yhteisöl-

le kuin sen yksittäisille jäsenille.17

Lefebvrelle tilan monumentaalisuus ei ole yksinomaan fyysinen tai formaalinen ominai-

suus, vaan kyseessä on pikemmin tapa, jolla tilassa merkityksiä tuotetaan. Kirkkotila

voidaan näin ollen käsittää eräänlaiseksi muistinvaraisten, jaettujen merkitysten tiivis-

tymäksi. Sakraalitilassa yksilö ja yhteisö sijoittuvat osaksi ajallista jatkumoa ja sosiaa-

lista verkostoa, jota he myös itse tilassa toimimalla tuottavat. Monissa uusimmissa sak-

raalitilaa koskevissa pohdinnoissa näkyvät lefebvreläiset ja jopa foucault’laiset lähesty-

mistavat. Näissä juuri sosiaalisten prosessisen erittely ja valtasuhteiden analyysi nouse-

vat tarkastelun kohteiksi. Esimeriksi yhdysvaltalainen kirkkoarkkitehtuuria tutkinut his-

torioitsija Jeanne Kilde kuvaa sakraalitilaa läpensä dynaamiseksi; siinä yhtäaikaisesti

tuotetaan, toistetaan ja jopa kyseenalaistetaan ihmisten välisiä (valta)suhteita. Sakraaliti-

la on yksilön kannalta voimallinen (powerful) ja voimaannuttava (empowering), sillä

sen kautta ihmisellä on mahdollisuus tulla osalliseksi tuonpuoleisesta maailmasta.18

Kristinuskon ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta pohtinut teologi Tim Gorringe

kiteyttää puolestaan sakraalitilan ajallis-yhteisöllisen ominaisluonteen seuraavasti:

”[S]acred space is bound up with event, with community, and with memory.”19

1.1.3 Sukupuoli

Ihmisen suhde tilaan on olennaisella ja ratkaisevalla tavalla ruumiillista. Tila avautuu ja

tulee todeksi aistimalla: näkemällä, kuulemalla, haistamalla ja koskettamalla. Ruumiin

yhteys ympäröivään maailmaan on sekä objektiivista että subjektiivista; tila on yhtäai-

kaisesti kehosta erillistä, mutta yhtälailla sen kautta muotoutuvaa ja avautuvaa. Tilassa

liikkuminen jäsentää aistimellisia kokemuksia ja mahdollistaa suhteiden luomista ulkoi-

seen maailmaan. Ruumiin liike luo tilaa, johon se myös suhteutuu. Asettamalla kehonsa

tiettyihin asentoihin ja tuottamalla erilaisia eleitä ja ilmeitä, ihminen ilmentää suhdet-

taan tilaan ja siinä olevaan esinemaailmaan sekä muihin ruumiisiin. Vastaavasti tietyn-

17

Lefebvre 2000, 253–256. 18

Kilde 2008, 4–11. 19

Gorringe 2002, 40; ks. myös s. 26–49.

11

laisessa tilassa, tietynlaisten ruumiiden ja tietynlaisten esineiden kanssa toimiminen

vaatii omanalaisiaan asentoja ja liikkeitä.20

Queer- ja kulttuuriteoreetikko Sara Ahmedin mukaan sukupuoli on ruumiillinen tapa

ottaa ympäröivä tila haltuun ja toimia siinä olevan objektimaailman kanssa. Sukupuoli

on tilassa suuntaamista ja siinä orientoitumista. Käytännössä miehet ja naiset ottavat

tilansa eri tavoin haltuun ja suuntautuvat siinä olevaan esinemaailmaan erilaisista lähtö-

kohdista käsin. Ahmedin sukupuolikäsitys on performatiivinen: sukupuoli(ero) toteutuu

ja vahvistuu toistojen kautta; se oikeastaan tuottaa itse itsenä. Sukupuolinormit paljastu-

vat ja säröilevät, mikäli ruumis joutuu ottamaan tilaa tai siinä olevaa objektimaailmaa

eri tavoin haltuun.21

Ahmedin ajattelun lähtökohdat ovat ruumiinfenomenologisesti vä-

rittyneestä feministisestä ajattelusta, jossa sukupuoli on tavattu ymmärtää myös olemi-

sen ja tekemisen tavaksi. Sukupuolta ilmennetään keholla ja tuotetaan toistuvien, tyyli-

teltyjen eleiden, liikkeiden ja asentojen kautta. Sukupuoli ei ole näin ollen ihmisen ole-

mukseen sidottua, vaan kiinteästi sidoksissa tilassa tapahtuvaan toimintaan ja tekemi-

seen.22

Arkkitehtuuri on sekä sukupuolitettua että sukupuolittavaa. Se jäsentää tapaa, jolla maa-

ilma ja siinä ilmenevät sosiaaliset suhteet järjestetään ja toteutetaan. Rakennettu tila

säätelee ihmisten välisiä kohtaamisia ja mahdollistaa tietynlaisen toiminnan suorittamis-

ta. Sukupuoli arkkitehtuurissa näkyy konkreettisesti miehille ja naisille erikseen määrä-

tyissä tiloissa, kuten wc:issä tai pukuhuoneissa. Koti ja yksityiset tilat on usein liitetty

naisiin ja feminiinisyyteen, samalla tavalla kuin katu tai julkiset tilat on liitetty miehiin

ja maskuliinisuuteen. Edellä kuvattu jako on todettu monessa suhteessa yleistäväksi,

mutta se kuvastaa sukupuolelle ja rakennetuille tiloille annettuja ja oletettuja yhteyksiä.

Kiteytetysti voidaan sanoa, että tila ja siinä oleva objektimaailma tuottaa miehiä ja nai-

sia toistuvien tekojen, tyyliteltyjen asentojen ja eriytyneiden orientaatioiden kautta.23

1.2 Aikaisempi tutkimus

Alppilan kirkon arkkitehtuurista ei ole perusteellisemmin kirjoitettu. Rakennus on esi-

telty lyhyesti muutamassa kirkkoja ja kirkkoarkkitehtuuria esittelevässä yleisteokses-

20

Ahmed 2006, 51–58; Saarikangas 2006, 125–138; Heinämaa 1996, 56–71. 21

Ahmed 2006, 59–62. 22

Heinämaa 1996, 157–163; ks. myös Butler 2006, 24–25, 229–236. 23

Saarikangas 2002, 24–26, Rendell 2000, passim.

12

sa.24

Kyseisissä teksteissä viitataan eritoten Alppilan kirkon monipuoliseen tilaohjel-

maan, sen sijoittumiseen kaupunkitilaan sekä rakennuksen suojissa olevaan taide-

esineistöön. Kirkon arkkitehtuurin suhde seurakuntaelämään ja rakennuksen paikallinen

luonne ovat myös lyhyesti esillä Alppilaa tai sen seurakuntaa esittelevissä julkaisussa.25

Monet arkkitehtuurin ja kirkkorakentamisen historiaa käsittelevät tekstit nostavat Alppi-

lan kirkon keskeiseksi esimerkiksi 1950-lukulaisesta, modernistisesta työkeskusarkki-

tehtuurista pääkaupunkiseudulla.26

Esimerkiksi arkkitehti Marianna Jääskeläinen toteaa

Alppilan kirkon ilmentävän 1950-luvun alun rakennustaiteessa tapahtunutta modernis-

min uutta tuloa, mikä käy ilmi kirkon yksinkertaisuutta ja puhdasviivaisuutta korosta-

vasta arkkitehtuurista.27

Valtaosa edellä mainituista teksteistä pohjautuvat selvästi suun-

nittelijoiden laatimaan ja Arkkitehti-lehdessä julkaistuun kohde-esittelyyn.28

Analyyttisimmin Alppilan kirkkoa käsittelee valtiotieteilijä Harri Hypén teoksessaan

Tarkoituksenmukaista kaupungille, ei parasta Jumalalle: kirkkorakennus kaupunkiym-

päristössä (2003). Hypénin kirja käsittelee kirkon ja kaupunkiympäristön välistä suh-

detta peilaten tätä yhteiskunnalliseen modernisaatioon, tarkennetusti maallistumiskehi-

tykseen. Alppilan kirkkoa Hypén käsittelee esimerkkinä sodanjälkeisestä työkeskusark-

kitehtuurista, jossa esteettis-funktionalistiset ihanteet yhdistyvät kysymykseen evanke-

lis-luterilaisen (ev.-lut.) kirkon sosiaalisesta vastuunkannosta sodanjälkeisessä Suomes-

sa. Hypénin mukaan rakentamalla asuntoja ja uudenaikaisia monitoimitiloja seurakun-

nat tulivat samalla itse hämärtäneeksi kirkon perinteistä institutionaalista roolia yhteis-

kunnan autonomisena ja hengellisiin asioihin keskittyvänä toimijana. Modernista kir-

kosta ei ollut enää oman kaupunkiympäristönsä tunnistettavaksi ja erottuvaksi maamer-

kiksi.29

Teos sisältää asiavirheitä ja kirjoittaja sortuu paikoin yksinkertaistaviin johto-

päätöksiin, joihin palaan myöhemmissä luvuissa.

Modernia kirkkorakennustaidetta koskeva tutkimus muodostaa keskeisen tutkimukselli-

sen peilauspinnan, josta käsin myös pyrin tarkastelemaan omaa tutkimusaihettani. Hyö-

dyllisiksi olen kokenut erityisesti sellaiset kirjoitukset, joissa käsitellään kirkkoarkkiteh-

tuurin ja -tilan problematiikkaa. Taidehistorioitsija Jukka-Pekka Airas (1992) käsittelee

väitöskirjassaan kirkkojen toteuttamiseen kohdistettuja teologisia ja esteettisiä vaati-

muksia, jota hän nostaa esiin käydystä keskustelusta. Käytännöllisen teologian professo-

24

Luostarinen 1980; Laine 1999. 25

Hackzell 1988, 172–175; Huima & Myllyniemi 2008, passim. 26

Aho 1980, 99; Koho 2008, 164–165; Knapas 2006, 102–103; Jääskeläinen 1994, 141–142. 27

Jääskeläinen 1994, 141–142. 28

Vrt. Ström & Tuomisto 1957. 29

Hypén 2003, 15–22.

13

ri Markku Heikkilä (2008) on kirjoittanut kirkkorakentamista ohjaavista järjestelmistä

viitaten lyhyesti myös kirkkorakennusten kirjavoituvien tilaohjelmien syntyyn ja kehi-

tykseen. Lähellä omaa tutkimusaihettani on myös teologi ja sisustusarkkitehti Sari Dhi-

man (2008) modernististen kirkkojen alttaritilan ratkaisuja käsittelevä väitöskirja. Mai-

ninnan arvoinen on myös uudempi angloamerikkalainen kirkkoarkkitehtuuria koskeva

tutkimuskirjallisuus, jossa on luettavissa kiinnostus tilan ja toiminnan problematiikkaa

kohtaan. Kirkkoarkkitehtuurin, jumalanpalveluselämän ja -yhteisön välisiä kytköksiä

pohtivat muun muassa Yates (2008), Kieckhefer (2004) sekä Kilde (2008). He lähesty-

vät sakraalitilaa historiallisesta näkökulmasta käsin.

Suomessa kirkkoarkkitehtuurin ja sukupuoleen välisistä kytköksistä ei tiettävästi ole

kirjoitettu aiemmin. Kristillisten sakraalitilojen sukupuolittuneet ja sukupuolittavat käy-

tännöt ovat kuitenkin puhuttaneet erityisesti feministi- ja queerteologeja 1970-luvulta

lähtien. Keskeiseksi teemaksi on muodostunut alttaritilan sukupuolittunut symboliikka

ja perinteisen kirkkosalin patriarkaalisena koettu aksiaalinen ja staattinen tilajäsennys.

Aihetta sivuavat muiden muassa Daly (1973), Beckmann (2001), Paavola (2006) ja

Stuart (2009, 2010). Saksalainen teologi Teresa Berger (2011) käsittelee laajasti tilan

tematiikkaa liturgian sukupuolihistoriaa käsittelevässä tutkimuksessaan. Brittiläinen

arkkitehtuurinhistorioitsija C.M. Smart (1989) on puolestaan nostanut esiin englantilai-

seen uusgotiikkaan liitetyt ja viktoriaanisesta maskuliinisuusdiskurssista kumpuavat

merkitykset.

1.3 Tutkielman rakenne

Tutkielmani koostuu kolmesta, suhteellisen erillisestä käsittelyluvusta. Luvussa kaksi

pyrin hahmottamaan kirkollisista rakennuksista käytettyjen käsitteiden kirjoa ja näiden

viittaussuhdetta rakennuksissa toteutettuihin tilaohjelmiin. Lisäksi tarkastelen yksittäis-

ten esimerkkirakennusten ja kirkonmiesten laatimien tekstien kautta kirkkojen tilaoh-

jelmien kirjavoitumista 1800-luvun lopulta 1960-luvun alkuun. Kiinnitän analyysissani

huomiota sukupuolelle ja tilalle annettuihin merkityksiin. Luvun lopussa käsittelen

myös arkkitehtuurin tekijyyden (authorship) problematiikkaa. Tutkielman kolmannessa

luvussa Alppilan kirkko nousee keskiöön pappien ideoimana, arkkitehtien suunnittele-

mana ja aikalaisten vastaanottamana rakennuksena. Kehystän seurakunnallisen työkes-

kuksen osaksi 1950-luvun yhteiskunnallista ja alueellista maisemaa Helsingin Alppilas-

sa. Samaisessa yhteydessä käsittelen työkeskusarkkitehtuurin asemaa 1950-luvun lopul-

14

la käydyssä kirkkoarkkitehtuurikeskustelussa. Luvussa neljä siirryn erittelemään tar-

kemmin Alppilan kirkon tilaratkaisuja, niiden suhdetta seurakunnalliseen toimintaan ja

rakennuksen käyttäjiin, miehiin ja naisiin. Luvun analyysissa pyrin lukemaan ristiin niin

tekstejä, valokuvia kuin toteutettuja tilaratkaisuja. Tutkielman viimeisessä luvussa esi-

tän yhteenvedon ja keskeiset johtopäätökset.

2 Tekstin tila: kirjoituksia kirkollisista monitoimirakennuksista

2.1 Kirkollisten rakennusten nimitysproblematiikasta

Arkipuheessa kirkko-sanalla kuvataan lähes itsestään selvästi kristillistä sakraaliraken-

nusta. Silti kirkollisen elämän piiriin lukeutuvat myös esimerkiksi kappelit, rukoushuo-

neet, seurakuntatalot, -kodit ja -keskukset. Edellä mainittujen rakennusten keskinäiset

arkkitehtoniset tai toiminnalliset eroavuudet saattavat kuitenkin olla hiuksenhienoja,

käytännössä jopa olemattomia. Sari Dhiman mukaan kirkko on ongelmallinen käsite,

sillä sen täsmällisempi viittaussuhde on riippuvainen aina asiayhteyteen liitettävästä

näkökulmasta. Kirkkoa voidaan hänen mukaansa tarkastella ainakin liturgisesta, hallin-

nollisesta, taloudellisesta, toiminnallisesta, arkkitehtonisesta tai kokemuksellisesta per-

spektiivistä.30

Vuodelta 1869 peräisin oleva, Suomen ev.-lut. kirkon toimintaa ohjaava kirkkolain

(KL) teksti määrittää omalta osaltaan kirkkorakennuksen oikeudellisia reunaehtoja. Se

ensinnäkin määrää, että jokaisella seurakunnalla on oltava oma kirkkorakennuksensa.

Lakitekstin kirkkomääritelmä on luonteeltaan funktionaalinen eikä siksi liiemmin puutu

kirkkorakennusten muodollisiin tai rakenteellisiin ominaisuuksiin. Kirkko-

oikeudellisesti tarkasteltuna kirkko on sellainen jumalanpalvelustila, joka on vakiintu-

neen kaavan mukaan vihitty tarkoitukseensa. Myös Kirkkohallituksen, Suomen ev.-lut.

kirkon korkeimman hallinnollisen elimen, tulee virallisesti hyväksyä rakennus kirkoksi.

Tästä seuraa, että kaikki kirkoiksi yleisesti ymmärretyt rakennukset eivät niitä välttä-

mättä lainopillisesti ole. Muun muassa yhdistyksen tai yksityishenkilön rakennuttama

kirkko ei automaattisesti täytä kirkollisen lainsäädännön asettamia kirkon kriteereitä.31

30

Dhima 2008, 36–39; kirkko-käsitteen käytöstä ks. myös Airas 1992, 27–30; Heikkilä 2008, 71. 31

Heikkilä 2008, 69–74.

15

Juridis-hallinnollinen nimitysproblematiikka heijastuu niin ikään rakennussuojeluun.

Ajankohtaisena esimerkkinä on purku-uhan alla oleva ja Helsingissä sijaitseva, Palohei-

nän kirkkona tunnettu rakennus. Vuonna 1962 arkkitehtitoimisto Sakari Siitosen suun-

nittelema tila valmistui alun perin seurakuntataloksi.32

Hallinnollisesti tarkasteltuna kir-

kon ja seurakuntatalon välillä on arvotusero, joka ohjailee seurakunnallisten kiinteistö-

jen suojelu- ja korjauspäätöksiä edellä mainitun eduksi.33

Kuten edellä olevasta esimerkistä käy ilmi, rakennusten nimeämiskäytännöt ovat myös

muuttuneet historian saatossa. Nykypäivänä kirkoksi käsitetty rakennus on yhtä hyvin

voitu suunnitella, nimetä ja mieltää alun perin vaikkapa työkeskukseksi, seurakuntata-

loksi tai -keskukseksi.34

Esimerkiksi Alppilan kirkkona nykyään tunnettua rakennusta

on kuvattu luontevasti aina 1970-luvulle asti sanalla työkeskus.35

Dhiman väitöskirjatut-

kimuksesta ilmenee, että vuosien 1960–1999 välissä valmistuneista kirkkorakennuksista

yhteensä kolmetoista on määritelty valmistumisajankohtana työkeskukseksi. Näistä

myöhäisimmät valmistuivat vuonna 1981. Varsin yleisiä nimiä olivat myös seurakunta-

työkeskus, seurakuntakeskus, seurakunnan monitoimitalo tai toimintakeskus, joilla on

ilmeinen viittaussuhde rakennuksissa toteutettuun monipuoliseen tilaohjelmaan.36

Käytän tässä tutkielmassa kehittämääni kirkollisen monitoimirakennuksen kokoavaa

yleiskäsitettä kaikista sellaisista kirkollisista rakennuksista, joissa on kirkkosalin lisäksi

muitakin tiloja, kuten kerhohuoneita, kokoussaleja, liikuntatiloja ja asuntoja. Käyttämä-

ni käsite perustuu juuri senkaltaiselle tilaohjelmalle, joka toteutettiin Alppilan seura-

kunnalliseen työkeskukseen. Viittaan analyysissäni paikoitellen myös seurakuntataloi-

hin tai -koteihin, joiden tilaohjelmiin ei välttämättä kuulu varsinaista kirkkosalia.

2.1.1 Työkeskus kirkollisena monitoimirakennuksena

Sodanjälkeisessä Suomessa, 1950-luvulla, rakennettiin kirkkoja enemmän kuin koskaan

muulloin 1900-luvulla.37

Tuolloin yleistyvät monitoimiperiaatteella suunnitellut pieneh-

köt ja usein arkkitehtuuriltaan vaatimattomat kaupunkikirkot, joita kutsutaan niin tutki-

muskirjallisuudessa kuin aikalaisteksteissä työkeskuksiksi.38

Työkeskusrakentamisen

32

Helsingissä Paloheinän lisäksi alun perin seurakuntataloiksi valmistuivat Eevi Ahon suunnittelema

Hakavuoren kirkko (1963) ja Olavi Kanteleen piirtämä Munkkivuoren kirkko (1963). (Aho 1980, 105–

106.) 33

Laura Tuomisen artikkeli ”Jumalanpalvelustila purku-uhan alla”. rakennusperinto.fi:n www-sivut; ks.

myös Heikkilä 2008, 72. 34

Dhima 2008, 36. 35

Hypén 2003, 21. 36

Dhima 2008, 205–213. 37

Heikkilä 2008, 79. 38

Standertskjöld 2008, 128; Koho 2008, 164.

16

historiaa ei ole kirjoitettu. Monissa modernin kirkkoarkkitehtuurin historiaa käsittelevis-

sä teksteissä maininnat kirkollisten monitoimirakennusten synnystä tai yleistymisestä

ovat varsin viitteellisiä.39

Ilmiön tarkastelu usein painottuu juuri 1940–1960-luvuille.

Kirkkotyyppi kiinnitetään teksteissä kiinteästi sodanjälkeiseen Suomeen: työkeskusra-

kentamista on pidetty osoituksena kirkon pyrkimyksestä toimia laajasti yhteiskuntaa

palvelevana laitoksena. Uudessa yhteiskunnallisessa murrostilanteessa kirkko pyrki

monipuolistamaan toimintaansa erityisesti diakonian ja nuorisotyön saroilla. Uusia toi-

mintoja varten tarvittiin luonnollisesti tarkoituksenmukaisia tiloja.40

Toisaalta kirkkojen

tilaohjelmien kirjavoitumista on myös pidetty merkkeinä kirkon maallistumisesta ja

yleisestä piittaamattomuudesta sakraalirakentamista kohtaan. Sodanjälkeiset työkeskuk-

set on usein käsitelty myös eräänlaisena kirkkoarkkitehtuurin välivaiheena, jota seurasi

1960-luvun alun modernin monumentaalisuuden nousu.41

Varhaisimman ajoituksen kirkollisen monitoimirakennuksen synnylle antaa Markku

Heikkilä. Hän toteaa kehityksen alkaneen jo ”joistakin jugendkirkoista”, joiden yhtey-

teen rakennettiin myös rippikoulusali. Tarkempia tapausesimerkkejä hän tekstissään ei

mainitse, joskin uskon hänen viittaavaan ainakin Lars Sonckin (1870–1956) piirtämään

Kallion kirkkoon (1912). Merkittäväksi aikakaudeksi Heikkilä nostaa myös 1930-luvun,

jolloin monipuolisista kirkkoratkaisuista kirjoitettiin ja niitä myös rakennettiin.42

Myös

taidehistorioitsija Riitta Nikula viittaa tilaohjelmien monipuolistumiseen 1920-luvun

loppupuolen kirkkoarkkituurisuunnitelmissa.43

Ilmiön tutkimisen kannalta haasteellista

on juuri kirkollisista monitoimirakennuksista käytetyt nimitykset, joka ovat muuttuneet

vuosien saatossa. Varhaisissa rakennustyyppiä kuvaavissa teksteissä puhutaan mo-

niosaisesta kirkkotalosta, myöhemmissä mahdollisesti seurakuntataloista, pikkukirkosta

tai vain yksinkertaisesti kirkosta. Rakennuksista käytetyt nimitykset eivät kuitenkaan

ole toisarvoisia, vaan kuvastavat historiaan sidottuja ja aikakaudelle tyypillisiä asenteita,

joita rakennuksiin ja niiden tiloihin on liitetty.

Sana työkeskus esiintyy ensimmäistä kertaa tutkimusaineistossani merimiespappina

Lontoossa toimineen Sigfrid Sireniuksen (1877–1961) teoksessaan Kirkko ja suur-

kaupunkien seurakuntatyö Englannissa vuodelta 1917. Teoksessaan Sirenius nimittää

työkeskuksiksi kristillisten yhteisöjen toimitiloja, joissa harjoitetaan sosiaalista avustus-

39

Suhonen 1987, 12; Knapas 2006, 11. 40

Airas 1992, 97–98; Hypén 2003, 15–22. 41

Salokorpi 1990, 64–65; Koho 2008, 164. 42

Heikkilä 2008, 79–80. 43

Nikula 2002, 245.

17

ja kasvatustoimintaa.44

Kotimaahan palattuaan hän aktivoitui erityisesti työväenkysy-

myksessä yrittämällä ajaa virallisen kirkko-organisaation sisällä teollisuusalueille suun-

tautunutta seurakuntatyötä. Epäonnistuttuaan Sirenius päätyi perustamaan repivän sisäl-

lissodan jälkeen Teollisuusseutujen Evankelioimisseuran vuonna 1918. Seuran tarkoi-

tuksena oli ”perustaa sopiville paikkakunnille työkeskuksia henkilökohtaisen kosketuk-

sen ja keskinäisen avunannon aikaansaamiseksi eri yhteiskuntapiirien kesken”.45

Sireniusta pidetään yhdessä Alli Trygg-Heleniuksen (1852–1926) suomalaisen setle-

menttiliikkeen perustajahahmona. Uuden yhdistyksen ensimmäinen työkeskus perustet-

tiin nykyisen Kalliolan setlementtitalon kohdalla sijainneeseen, vuonna 1916 valmistu-

neeseen ja venäläisten hylkäämään Bobrikovin kouluun.46

Setlementtihän sijaitsee vain

muutaman korttelin päässä Alppilan kirkosta. Vuonna 1941 setlementtiliike järjestäytyi

uudelleen nimellä Kristillis-yhteiskunnallinen työkeskusliitto.47

Työkeskus-sanan käy-

tössä on aineistossani havaittavissa viittaussuhde nimenomaan työväestön kanssa tehtä-

vään kristillissävytteiseen seurakunta- tai yhdistystyöhön. Alppilan seurakunnan histo-

riikissa todetaan, että setlementtiliikkeen kaupunginosan työväestön parissa tekemä

kristillissosiaalinen työ on ollut esikuvallista myös seurakunnan oman toiminnan kan-

nalta.48

Kirkollisista monitoimirakennuksista käytettyjen käsitteiden käyttö on ollut aina liuku-

vaa ja usein tapauskohtaista. Työkeskus tulee ymmärtää läpikäymäni 1950-luvun aika-

laisaineiston valossa monilta osin rinnasteisena kirkko-nimikkeelle. Asiakirjamaininto-

jen perusteella kirkkoja työkeskus-sanaa käytettiin tuolloin kuvaamaan samaa raken-

nusta. Joskus käsitevalinnalla haluttiin tuoda esiin rakennuksen toiminnallisia, periaat-

teellisia tai tyylillisiä eroja. Olen samaa mieltä Harri Hypénin kanssa, jonka mukaan

Alppilan kirkkorakennuksen kohdalla erityisesti rakennusteknistä kysymyksistä puhut-

taessa käytettiin useimmiten työkeskus-nimitystä.49

Rakennuksen piirustuskilpailun

palkintolautakunnan pöytäkirjassa työkeskus ymmärrettiin varsin selvästi omanlaisena,

modernina kirkkorakennustyyppinä, joka eroaa perinteisestä kirkosta eritoten sen mo-

44

Sirenius 1917, 429. 45

Lainaus Hackzellin (1988, 122) tekstissä, kursivointi Ortiz-Niemisen. 46

Rakennus valmistui 1966 arkkitehtien Teuvo Lindforsin ja Ville Nurmisen suunnittelemana. Setlement-

ti on vakiintunut työkeskuksen synonyymiksi. Sana perustuu englannin kielen to settle -verbiin, jolla

viitataan järjestämiseen, kuntoon laittamiseen ja alkuun saattamiseen. Ensimmäinen setlementti perustet-

tiin Itä-Lontooseen 1884 ja se tunnettiin yleisesti Toynbee Hallina. Trygg-Heleniuksen ja Sireniuksen

tiedetään vierailleen siellä. (Peltola 2009, 15–16, 19–20.) 47

Hackzell 1988, 122–123; Veikkola 1977, 35–36; Kansanaho 1964, 64–65. 48

Huima & Myllyniemi 2008, 17–18. 49

Hypén 2003, 20.

18

nimuotoisen tilaohjelman vuoksi.50

Työkeskus-käsitteessä korostuu myös tilassa tapah-

tuva seurakunnallinen toiminta, joka ei liity suoranaisesti jumalanpalveluselämään.

Esimerkkinä mainittakoon Alppilan seurakunnan vuosikertomukset, joissa ovat luetel-

tuina seurakunnan toimitilat. Työkeskuksella viitataan tiettyihin rakennuksen osiin, ku-

ten seurakunta- ja rippikoulusaliin, kerho ja askarteluhuoneisiin, voimistelusaliin ja ope-

tuskeittiöön. Kirkko-nimitystä käytetään yksinomaan kirkkosalista puhuttaessa, erotuk-

sena myös toimituskappelista.51

2.2 Kirkkorakennukset ja niiden monipuolistuvat tilaohjelmat

Seuraavan aihekokonaisuuden tavoitteena on luoda ajallisesti hahmottuva esitys erilais-

ten monitoimitilojen tulemisesta osaksi kirkkorakentamista 1800-luvun lopulta aina

1960-luvun alkuvuosille sakka. Mielenkiintoni kohdistuu pääsääntöisesti Alppilan kir-

kon tilaohjelmaa muistuttavien ratkaisujen tarkasteluun eritoten kirkollisten vaikuttajien

laatimissa teksteissä. Käsittelen toisen maailmasodan jälkeistä tilannetta ja työkeskusten

uutta nousua 1950-luvulle tultaessa kuitenkin vasta luvussa 3, Alppilan kirkon suunnit-

telun ja rakentamisen esittelyn yhteydessä. Huomioni pääpaino on niissä ideoissa, peri-

aatteissa ja päämäärissä, jotka johtavat uudenlaisiin kirkkotilaratkaisuihin ja kirkolliseen

rakennustaiteeseen. Tarkastelen samalla kirkollisten monitoimirakennusten suhdetta

sukupuoleen niin periaatteiden kuin käytäntöjen tasolla.

2.2.1 Kristillisen laupeudentyön tilat ja arkkitehti K. A. Wrede

Suomessa yhteiskunnallinen käänne kohti teollistumista ja kaupungistumista oli tapah-

tunut 1800-luvun jälkipuoliskolle tultaessa. Samanaikaisesti kristillinen maailmankuva

oli joutunut sosialismin ja darvinismin haastamaksi. Tilanne pakotti tarkastelemaan pe-

rinteistä uskontoa uudesta näkökulmasta myös kristillisen tradition sisällä. Alkoi vah-

vistua käsitys, jonka mukaan kristittyjen ja kirkon moraalinen velvollisuus oli toimia

yhteiskunnan sosiaalisten epäkohtien ratkaisemiseksi. Useat kirkollisesti sitoutuneet

papiston jäsenet ja uskonnollisesti aktiiviset, usein säätyläistaustaiset miehet ja naiset

havahtuivat kaupungeissa kasvavan työväenluokan kurjiin oloihin. Köyhimmän kan-

sanosan vieraantuminen kiristinuskosta myös huoletti heitä. Tilanne synnytti monissa

toimijoissa kristillisesti motivoitunutta auttamishalua, minkä seurauksena alettiin perus-

50

Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen piirustuskilpailu. Palkintolautakunnan pöytäkirja

4.12.1953. ASA/KHV IIUa1. 51

Hypén 2003, 20; Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1.

19

taa yhdistyksiä, jotka ryhtyivät julistus-, valistus- ja karitatiivisen toiminnan toteuttajik-

si. Järjestöjen työmuodoiksi vakiintuivat esimerkiksi sairaan- ja köyhäinhoito, nuoriso-

työ ja maallikkosaarnaajakoulutus. Organisaatioiden esikuvat haettiin pääasiallisesti

Englannista, Saksasta ja muista Pohjoismaista, joissa vastaavanlaista toimintaa oli toteu-

tettu suhteellisen menestyksekkäästi. Nouseva uskontokriittinen työväenliike suhtautui

epäillen kristilliseen auttamistyöhön, mikä johti Suomessa kiistoihin ja paikoin jopa

suoranaisiin kilpailuasetelmiin.52

Yhdistyspohjaisen laupeudentyön harjoittamiselle tarvittiin luonnollisesti tiloja. Juuri

1800–1900-lukujen taitteessa rakennetut kristillisten järjestöjen toimitilat ovat esimerk-

kejä tiivistyvään kaupunkitilaan toteutetuista rakennuksista, joissa yhdistyvät niin hen-

gellisemmät kuin maallisemmatkin toiminnot. Esimerkkeinä toimivat useat arkkitehti

Karl August Wreden (1859–1943) toteutuneet suunnitelmat. Dresdenin polyteknillisessä

opistossa opiskellut ja uskonnollisen herätyksen kokenut vapaaherra K. A. Wrede piirsi

kristillisille yhdistyksille monikäyttöisiä toimirakennuksia useimmiten korvauksetta.

Näihin rakennuksiin lukeutuvat Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone

(1895), Diakonissalaitoksen kirkko, sisarkoti ja talousrakennus (1897), Suomen Lähe-

tysseuran toimirakennus (1901) sekä Helsingin Kaupunkilähetykselle hospitsiksi eli

matkustajakodiksi vuonna 1903 suunnittelema Betania-talo.53

Jälkimmäiseen toteutettiin

kaikkiaan 12 erillistä tilaa, joihin lukeutuvat ensimmäisen kerroksen työhuoneet erik-

seen miehille ja naisille, tilat lastenseimille ja -tarhalle, kansankeittiö, talous- ja ulko-

huoneet; toisen kerroksen kirkko, kokoussali ja sakaristo, diakonissan huoneet; sekä

kolmannessa ja vinttikerroksessa olevat majoitustilat.54

On huomionarvoista, että Beta-

nia -taloa on tutkimuskirjallisuudessa pariinkin otteeseen luonnehdittu sanalla työkes-

kus.55

Tyylillisesti arkkitehti Wreden kristillisille järjestöille toteutetut suunnitelmat perustuvat

gotiikkaan, jota pidettiin tuolloin erityisen sopivana kirkollisiin rakennuksiin: Britanni-

assa uusgotiikka nimitettiinkin Christian styleiksi.56

Romantisoitu, mutta useimmiten

samalla myös ajanmukaistettu goottilainen ilmaisu yhdistettiin omana aikanaan ang-

52

Murtorinne 1995, 68–75; Veikkola 1977, 26–28. 53

Rakennus sijaitsee Perämiehen- ja Merimiehenkadun kulmassa ja on nykyään Helsingin kaupungin

omistuksessa. 54

Peltola 1988, 59. Rakennuksen tilaratkaisuissa on kaikuja Englantiin ja Yhdysvaltoihin toteutetusta

setlementtitaloista, joissa yhdistyivät niin asuminen, työskentely sekä sivistys- ja harrastustoiminta. Yh-

dysvaltalainen arkkitehti Sharon Haar pitää vuosisadanvaihteen setlementtitaloja merkittävinä naisten

omaehtoisina toiminnan keskuksina. Näiden rakennusten usein joustavasti toteutetut huoneratkaisut ovat

merkinneet yksityisten ja julkisten tilojen välisten erojen hämärtymistä. (Haar 2002, 110–114.) 55

Kansanaho 1964, 62; Peltola 1988, 59. 56

Peltola 1988, 54–59.

20

losaksisessa kulttuuripiirissä mahtipontisuutensa vuoksi maskuliinisuuteen, ja erityisesti

miehisen kehon voimalliseen lihaksikkuuteen.57

Maskuliinisuuden ja kirkkotilan yhteys

on teema, johon myös suomalaiset kirkonmiehet viittaavat. Wreden tiedetään hakeneen

suunnittelemilleen kristillisille toimitiloille esikuvia Pohjois-Saksan keskiaikaisesta

kirkkoja linna-arkkitehtuurista.58

2.2.2 Nuorkirkolliset uudenlaisen kirkkoarkkitehtuurin puolestapuhujina

Me tarvitsemme, kenties ei kaikkialla, mutta määrätyissä olosuhteissa, jotka nykyaikana

ovat olemassa yhä useammalla paikkakunnalla, uuden kirkkorakennustyypin, joka sikäli

kuin käytännöllinen tarve sitä vaatii, vapautuu vanhasta rakennustaiteellisesta tradit-

sionista, mutta toisaalta säilyttääkin tästä traditsionista sen, mitä kirkollinen tietoisuu-

temme vaatii siinä säilytettäväksi.59

Yllä oleva lainaus on peräisin laajalti matkustaneen professorin ja tulevan piispan Jaak-

ko Gummeruksen (1870–1933) vuonna 1913 laatimasta Kirkkorakennus ja nykyaikai-

nen seurakuntaelämä -kirjoituksesta. Gummeruksen teksti on yhtäältä kirkkorakennus-

taidetta ja sen historiaa esittelevä kirjoitus, ja toisaalta myös uudenaikaisen, monikäyt-

töisyyteen perustuvan ja seurakunnan tarpeita palvelevan kirkkotyypin ideointi- ja esit-

telypuheenvuoro. Gummeruksen peräänkuuluttaman ”moniosaisen kirkkotalon” uuden-

aikaisuus liittyy nimenomaan sen tilaratkaisuihin. Professori esittää, että kirkon tilaoh-

jelmaan sisällytettäisiin kirkkosali, seurakuntasali – jonka tulisi mieluiten liitettävissä

edellä mainittuun tilaan esimeriksi siirrettävien seinien avulla – pari kerhohuonetta,

keittiö, diakonissan asunto ja sairaanhoitohuone, suntion asunto ja pastorinkanslia.60

Gummerus toteaa, että seurakunnallisten työmuotojen yhä monipuolistuessa olisi järke-

vää sisällyttää kirkkoon myös lainakirjasto sekä luku- ja voimistelusalit. Jälkimmäisen

mukaanottoa hän perustelee puoltamalla siveellisesti ja kasvatuksellisesti arvokasta

ruumiinhoitoa.61

Ajatuksen voidaan tulkita ilmentävän 1900-luvun alkuvuosikymmeni-

nä virinnyttä yleistä kiinnostusta terveellisyyttä korostavaa ruumiinkulttuuria kohtaan,

joka heijastui myös rakennetusta ympäristöstä käydyssä keskustelussa.62

Professori Gummerus näkee, että seurakuntien olisi hyvä pyrkiä rakentamaan ”kodik-

kaita ja käytännöllisiä pikkukirkkoja”, jotka sovitettaisi osaksi jo olevaa rakennuskan-

taa. Hän arvioi, että tällaisten seurakunnallisten rakennusten tekeminen tulisi viimekä-

dessä myös edullisemmaksi. Uudenlaisten kirkkojen tulisi olla ennemmin keskellä ”jo-

57

Smart 1989, 2-5; Putney 2003, 94–95. 58

Peltola 1988, 54–59. 59

Gummerus 1913, 11–13. 60

Ks. Liitteet: Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyistä tiloista. 61

Gummerus 1913, passim. 62

Saarikangas 2003, 60–61.

21

kapäiväistä hyörinää ja pyörinää” kuin yksinäisiä, kalliilla ja mäen päälle rakennettuja

monumentaalipyhättöjä, jotka jäävät kansalle etäisiksi. Tällaisesta ratkaisusta toimii

varoittavana esimerkkinä hiljattain valmistunut Kallion kirkko. Gummerus varoittaa

muutoinkin tekstissään sellaisista kirkkotilaan liittyvistä ratkaisuista, joiden kautta ra-

kennetaan keinotekoista juovaa maallisen ja hengellisen välille. Tuleva piispa viittaa

Lutherin regimentti- eli hallintaoppiin, jossa niin hengellinen kuin maallinen elämänpii-

ri ovat peräisin Jumalasta. Gummerukselle evankelisuus näkyy ja tulisi näkyä kirkoissa

juhlavana yksinkertaisuutena, joka eroaa katolisten ja ortodoksien ”tuhlaavasta ylelli-

syydestä”. Gummerus tekstissä tehdään myös pesäero ”hollantilaisiin reformeerattui-

hin”, jotka ”tulevat kirkkoon lakki päässä ja milteipä sikari hampaissa [sekä] juttelevat

ja liikkuvat vapaasti.”63

Gummeruksen tekstistä ilmenee, miten tietynlainen ruumiilli-

nen suhteutuminen tilaan on kytköksissä myös oikeanlaiseksi koettuun kirkolliseen

identiteettiin. Luterilainen kirkkotila tuotetaan oikeanlaisella liikkumisella, korrektilla

suhtautumisella esinemaailmaan ja pelkistetyllä, mutta kauniilla estetiikalla.

Kirkon ulkoisen muodon ratkaisemisen Gummerus jättää arkkitehtien tehtäväksi. Pro-

fessori suosittelee kuitenkin suomalaisille suunnittelijoille esikuviksi Englannin vapaa-

kirkkojen arkkitehtuuria, joka on ”yleisesti tunnustettu”. Lukemistoksi hän ehdottaa

Hermann Muthesiuksen Die neuere kirchlige Baukunst in England (1901) -teosta, jossa

on ”valaisevia kuvia ja pohjapiirustuksia”.64

Samaiseen teokseen viittaa viisi vuotta

myöhemmin myös toinen uuden kirkonrakennustavan suomalaiselle (pappis)yleisölle

esittelevä puolestapuhuja. Merimiespappina Lontoossa toiminut, Gummeruksen aateveli

Sigfrid Sirenius (1877–1961) esitteli vuonna 1918 varsin perinpohjaisessa teoksessaan

Kirkko ja suurkaupunkien seurakuntatyö Englannissa niin ikään Britanniassa toimivien

kirkkokuntien kertaustyylisiä rakennuksia, joita esitellään myös kuvin.65

Esimerkkinä

uudenlaisesta kirkkotyypistä on muiden muassa goottilaisin ikkunoin koristeltu, var-

haisenglantilaistyyliseksi (Early English Style) luonnehdittu Columba-niminen linna-

mainen kirkko66

, jonka monenlaiset tilat ryhmittyvät U:n muotoiseksi sarjaksi avoimen

pihan ympärille. (Kuvat 35 ja 36) Rakennuksen pohjakaavasta ilmenee, että kirkkoon on

kirkkosalin lisäksi sisällytetty sakaristo, asunto, keittiö, työtiloja, luokkia sekä erilliset

koulusalit pojille ja tytöille. Kulku tiloihin tapahtuu niitä yhdistävän pihan kautta.

63

Gummerus 1913, passim. 64

Gummerus 1913, 14. 65

Sirenius 1917, 374, 396–397, 406–407, 429. 66

Valmistunut 1868–9, suunnittelija arkkitehti James Brooks (1825–1901).

22

Selvityksessään Englannin kirkollisista oloista Sigfrid Sirenius tulee kuvailleeksi hyvin

yksityiskohtaisesti, yhteensä noin kolmenkymmenen sivun verran, sikäläisten kristillis-

ten järjestöjen tekemää miestyötä. Naisten parissa tehtävän työn kuvaus on vastaavasti

pituudeltaan puolisen sivua. Monimuotoinen miestyö näyttäytyy Sireniuksen tekstissä

eräänlaisena vastaiskuna kirkon vakiintuneen naisvoittoiselle kävijäkunnalle: miesten

keskinäinen hengellinen toiminta sen sijaan ”tekee miehekkäitä, lujia, avomielisiä ja

pelottomia miehiä”.67

Kiinnostus miehiä ja maskuliinisuuden vahvistamista kohtaan oli

yleinen ilmiö anglosaksisessa protestanttisessa kristillisyydessä 1800-luvun lopulta

1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin. Historioitsija Clifford Putney esittää, että on

pannut merkille, että maskuliinisuutta ja vahvaa miesruumista ihannoivan ideologian

ansiosta urheilutoiminta rantautui kristillisten järjestöjen, kuten NMKY:n, toimintaan.

Siirtymä heijastui myös näiden rakennuttamiin tiloihin, joihin alettiin toteuttaa voimis-

telusaleja.68

Sireniukselle uudenlainen kirkkotyyppi osoittaa tarkoituksenmukaisuutensa juuri kas-

vavilla teollisuusseuduilla, joissa työväestöllä on puutetta kehittävästä ja virkistävästä,

kristillisiin arvoihin pohjautuvasta vapaa-ajan toiminnasta. Hänestä monitoimikirkon

tuli olla kirjaimellisesti koko seurakunnan yhteinen koti:

Sellainen kirkko, jonka ovet ovat vain muutaman kerran viikossa auki, ja joka ei tarjoa

muuta kuin jumalanpalveluksia ja sananjulistusta, ei pysty täyttämään kaikkia […] tarpei-

ta. Siihen pystyy vain se kirkko, jonka tunnussanana on ”seitsemän päivän uskonto”, ja

joka ei tarjoa ihmisille vain pyhäkköä, vaan myöskin niin sanoaksemme kodin – seura-

kuntakodin – missä kaikille eri seurakuntalaisten ryhmille, harrastuspiireille ja ikäkausille

viikot umpeensa tarjoutuu tilaisuutta jalostavaan ajanviettoon, virkistykseen ja toimin-

taan.69

Kirkkorakennuksesta käytetty kodin analogia on tässä yhteydessä varsin kuvaava, eri-

tyisesti peilattuna oman aikakautensa asuntokeskusteluun, jossa nähtiin, että naisten

viihtyisäksi tekemät kodit tarjosivat vastapainon kadun ja kaupungin usein arveluttavina

pidetyille ajanviettotavoille.70

Gummeruksen ja Sireniuksen uudenlainen kirkkokäsitys kumpusi ev.-lut. kirkon sisällä

vaikuttavasta nuorkirkollisesta uudistusliikkeestä, jonka foorumina toimi niin kutsuttu

teologinen lauantaiseura. Nuorkirkolliset ajoivat kirkon rakenteellista uudistumista ja

teologisen ajattelun päivittämistä. Projektiin olennaisesti liittyi vahva kiinnostus työvä-

enkysymystä kohtaan ja tarve tuoda virallisen kirkko-organisaation piiriin niitä toimin-

67

Sirenius 1917, 339–365. 68

Putney 2003, 11–19, 50–57. 69

Sirenius 1917, 427. 70


23

tamuotoja, joita monet kristilliset yhdistykset jo harjoittivat.71

Tässä uudistamisproses-

sissa uudenlaisella kirkkoarkkitehtuurilla oli keskeinen tehtävä: oikeanlaisella raken-

nuksella voitaisiin kohentaa työväestön elinoloja, sivistystasoa ja moraalia muuttuvassa

yhteiskunnassa. Jeanne Kilden mukaan Yhdysvalloissa vastaava kirkkojen tilaohjelmien

kirjavoituminen tapahtui ennemmin keskiluokkaistuvien, aktiivisten seurakuntalaisten

omista lähtökohdista käsin. Heistä kristinusko oli kokonaisvaltainen, yhteisöllinen elä-

mäntapa, jonka toteuttamiseksi pelkkä kirkkosali ei riittänyt.72

Uudenlaisten kristillisten työmuotojen kehittely merkitsi myös palkattujen työntekijöi-

den ja vapaaehtois- sekä filantrooppijoukon naisistumista. Monipuolistuvan kirkkotilan

tuottamiseen osallistuivat myös kodin ja perhe-elämän ulkopuolista elämää kaipaavat ja

esimerkiksi diakonissan uraa havittelevat naiset. Seurakunnallisiin tiloihin toisaalta lii-

tettiin kirkonmiesten puheissa sukupuolieroa vahvistavaa merkityksenantoa, joka koros-

ti yhtäältä naiseuden ja (seurakunta)kodin sekä toisaalta miehisyyden ja (kirkollisen)

johtajuuden välistä yhteyttä. Kirkkotilaa koskeva sukupuolittava retoriikka ja naisten

uskonnollinen aktiivisuus Suomessa heijastelevat yleisesti protestanttisen Euroopan

kirkollista tilannetta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.73

2.2.3 Esikaupunkien pikkukirkoista koko kansan pyhätöiksi

Nuorkirkollisessa liikkeessä mukana olevaa papistoa tutustui jo vuonna 1911 tekemäl-

lään opintomatkalla Tanskan pikkukirkkoliikkeeseen ja Ruotsin Diakonistyrelsenin seu-

rakuntakotisuunnitelmiin. Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa pikkukirkkoyhdistystoimin-

ta oli käynnistynyt 1880-luvulta alkaen. Toiminnan tavoitteena oli luoda kaupunkeihin

ihmisiä lähellä olevia pieniä seurakuntayhteisöjä ja rakennuttaa näille tarkoituksenmu-

kaisia kirkkotiloja. Opintomatka kantoi pian hedelmää, sillä jo 1910-luvun loppupuolel-

la Suomen ensimmäiset seurakuntatalot valmistuivat Helsinkiin74

ja Turkuun, jo ole-

massa olevien kirkkojen läheisyyteen.75

Pikkukirkkoaate levisi Suomeen nuorkirkollis-

ten puuhamiesten ansiosta.

Helsingin pikkukirkkoyhdistys toimi vuosina 1924–1954 ja oli yksi maan merkittävim-

mistä.76

Yhdistyksen perustaja oli piispa Jaakko Gummerus ja muutamana vuotena sen

hallituksen jäsenenä toimi niin ikään Sigfrid Sirenius. Keräämällä lahjoitusvaroja pai-

71

Heininen & Heikkilä, 1996, 221–224; Veikkola 1977, 33–35. 72

Kilde 2008, 158. 73

Woodhead 2007, 232. 74

Valter Jungin Annankadun ja Bulevardin kulmaan vuonna 1915 piirtämänä. 75

Veikkola 1977, 32–33. 76

Heikkilä 2008, 78.

24

kalliset pikkukirkkoyhdistykset vuokrasivat, kunnostivat ja rakennuttivat haja-

asutusalueilla kiinteistöjä, joissa myös järjestettiin monipuolista seurakunnallista toi-

mintaa. Työmuotoina olivat jumalanpalvelukset, erilaiset lapsi- ja nuorisokerhot, rippi-

koulut, raamattupiirit ja keskustelukokoukset. Yhdistysten toimintaa perusteltiin esikau-

punkiväestön uskonelämän kuihtumisella ja moraalisella rappiotilalla, joka ilmeni ”ai-

neellisuuteen vajoamisena” ja ”perhesiteiden höltymisenä”. Muissa pohjoismaissa pik-

kukirkot olivat onnistuneet ”tuomaan tulleessaan ihmeellisen muutoksen koko ympäris-

töön. Säädyllisyys, turvallisuus, varallisuus, kotionni ja hurskaus olivat niiden siunattuja

hedelmiä.”77

Helsingin pikkukirkkoyhdistyksen vapaaehtoisuuteen perustava, uudenlaisia tila- ja ra-

kennusratkaisuja pohtiva toiminta kiinnosti lukuisia rakennusmestareita ja arkkitehteja.

Jälkimmäisistä ainakin Ilmari Launiksen (1881–1955), Elias Paalasen (1884–1967) ja

Berndt Blomin (1868–1932) nimet löytyvät yhdistyksen varhaisemmista jäsenluettelois-

ta. Helsingin paikallisyhdistykseen liittyi pian sen perustamisen jälkeen satoja naisia:

rouvia, neitejä, opettajattaria ja diakonissoja. Miesten perustamasta ja johtamasta yhdis-

tyksestä tuli näin naisenemmistöinen.78

Merkittäväksi toimintamuodoksi muodostuivat

naisten järjestämät ompeluseurat, joiden avulla toiminnalle kerättiin varoja. Helsingissä

ja sen lähialueilla pikkukirkkoja rakennettiin tai kunnostettiin useita. Ensimmäisten jou-

kossa oli Pasilan pikkukirkko (1921), joka toteutettiin kirkollisessa toiminnassa kunnos-

tautuneen arkkitehdin Albert Nybergin (1877–1952) suunnitelmien pohjalta vanhaan

seurantaloon. Sen tilaohjelmaan sisällytettiin – jo Gummeruksen visioimat – kirkkoja

seurakuntasalit, kerho- ja askarteluhuoneet, kirjasto, asuntoja ja virastohuoneita. Raken-

nus purettiin uudisrakennusten tieltä 1978.79

Myöhemmin pikkukirkkoja rakennettiin

esimerkiksi Pitäjänmäkeen (1929) ja Leppävaaraan (1929) käyttämällä rakennusmateri-

aalina kierrätyshirsiä. Yhdistyksellä oli myös toimitiloja muun muassa Pakilassa, Kau-

niaisissa, Pukinmäessä ja Malmilla. Pikkukirkkojen suunnittelijoina toimi niin raken-

nusmestareita kuin luottosuunnittelijaksi muodostunut Nyberg. Tilanne aiheutti funktio-

nalismia kannattaneiden arkkitehtien piirissä kritiikkiä, sillä he pitivät pikkukirkkojen

rakennushakkeita hätiköityinä ja itse toteutuneita rakennuksia arkkitehtonisesti vaati-

mattomina. Seurauksena oli kirkkoarkkitehtuurikilpailujen yleistyminen.80

77

Seurakuntatyötä suurkaupungin liepeillä 1925, 18–26; Seurakuntatyötä suurakaupungin liepeillä 1928,

73–81. 78

Seurakuntatyötä suurakaupungin liepeillä 1928, 31–35, 54–60. 79

Aho 1980, 92–93. 80

Keinänen 1997, 146; Suhonen 1987, 10.

25

Helsingin Pikkukirkkoyhdistys ryhtyi yhdessä Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskus-

liiton ja Kristillisen Taideseuran kanssa jakamaan käytännöllisiä neuvoja paikallisten

kirkkorakennushankkeiden käynnistämistä ja järjestämistä varten. Helsingin pikkukirk-

koyhdistyksen vuosikirjassa esitelläänkin kirkkojen ja seurakuntatalojen ideointiin tar-

koitettuja tyyppi- tai mallipiirustuksia. Esimerkkipiirustuksena toimikoon Yrjö Waski-

sen (1892–1963) suunnittelema kirkon ja seurakuntatalon yhdistelmä, joka on suunnitel-

tu 1920-luvun lopussa.81

(Kuvat 37 ja 38). Suhteellisen pelkistetty kirkkorakennus

muistuttaa ominaisuuksiltaan ja muotokieleltään samaisen arkkitehdin Tampereen Vii-

nikkaan suunnittelemaa kirkkoa (1932), joka on toteutukseltaan mallipiirustukseen ver-

rattuna selvästi kookkaampi. Waskisen suunnitelmassa kirkkoja seurakuntasali ovat

yhdistettävissä väliovia avaamalla. Pitkänomaisen kirkkosalin penkit on tarkoitettu kiin-

teiksi, seurakuntasalin puolestaan irrallisiksi. Hallimaisesta eteisestä on käynti raken-

nuksen eri tiloihin: kirkkoon, kerhosaliin, keittiöön sekä kahvi- ja lisähuoneeseen. Was-

kisen torniaiheessa on viitteitä pohjoismaisesta italialaisvaikutteisesta klassisismista; se

muistuttaa läheisesti Ragnar Östbergin (1866–1945) Tukholman punatiilisen kaupun-

gintalon (1923) detaljointia.

1920–1930-luvun taite muodostui Helsingissä useiden kirkollisten rakennushankkeiden

toteutusajankohdaksi. Vuoteen 1928 mennessä päätettiin käynnistää alun perin seura-

kuntataloksi aiottu Töölön (1930), Käpylän (1930), Vallilan (1931), Tehtaanpuiston eli

nykyisen Agricolan (1935) ja Temppeliaukion (rauennut) kirkkojen toteutustyöt.82

Ai-

nakin Käpylän kirkon rakennushankkeen taustalla toimi Helsingin pikkukirkkoyhdistys.

Kaikkiin edellä mainittuihin kirkkorakennuksiin sisällytettiin seurakunnallisia tiloja:

muun muassa Agricolan kirkkoon toteutettiin rakennusvaiheessa voimistelusali, Käpy-

län kirkossa seurakuntasali on puolestaan yhdistettävissä kirkkosaliin. Tapauksista voi-

daan päätellä, että kirkkojen monipuoliset tilaohjelmat koettiin jo siinä määrin yleis-

hyödyllisiksi, että niitä toteutettiin myös keskiluokkaisiin porvariskaupunginosiin, kuten

Töölöön ja Eiraan. Taidehistoriankirjoituksessa edellä mainittujen kirkkojen suunnitte-

lusta käydyt kilpailut hahmottuvat historisoivan klassismin eli tradiksen ja funkiksen

väliseksi murrokseksi, mihin jo aiemmin viittasin. Modernistinen muotokieli kirkkoark-

kitehtuurissa näkyi ensimmäistä kertaa juuri näiden kirkkojen piirustuskilpailuissa ja

Riitta Nikulan mukaan myös osittain Käpylän kirkon toteutuneessa suunnitelmassa.83

81

Seurakuntatyötä suurkaupungin liepeillä 1929, 78–79. 82

Sulkeissa kirkkojen valmistumisvuodet, Temppeliaukion kirkko toteutettiin lopulta vuonna 1969. 83

Aho 1980, 93–97; Nikula 1990, 130.

26

Kirkollisten rakennushankkeiden määrällinen kasvu, suunnitelmallisuus ja seurakunnal-

listen työmuotojen siirtyminen pikkuhiljaa virallisen kirkko-organisaation piiriin alkoi

tapahtua 1930-luvulla. Kirkkohistoriassa tänä aikakautena koettua kehityssuuntausta on

nimetty kansankirkollistumiseksi. Kirkollisen toiminnan vakiinnuttaminen ja ylettämi-

nen keskiluokkaistuvaan kansakuntaan näkyy konkreettisesti Seurakuntatyö: tietokirja

kristikansalle, opas seurakuntatyöntekijöille (1931) -nimisessä oppi- ja käsikirjakirja-

maisessa kokoomateoksessa. Lähes tuhatsivuisen teoksen artikkelit käsittelevät käytän-

nönläheisesti seurakuntaelämän eri puolia. Teoksen kirkkoarkkitehtuurin kehitystä kä-

sittelevä artikkeli on pikkukirkkoliikkeen aktiivijäsenen, taiteen ystävänä ja harrastajana

tunnetun papin Eino Sormusen (1893–1972) laatima. Sormusen tapa käsitellä suoma-

laista kirkkoarkkitehtuuria on romantisoivan nationalistinen: keskiaikaiset harmaakivi-

kirkot ja puurakentamisen traditio ”kertovat niistä salatuista lähteistä, joista kansamme

on elämänsä kohtaloissa voimaa ammentanut.”84

Sormusen sankariarkkitehteihin lukeu-

tuvat yksinkertaisuutta ja klassista muotokieltä suosineet C.L. Engel (1778–1840) ja

Armas Lindgren (1874–1929). Kirkonmies suhtautuukin varovaisen suopeasti uusien

funktionalististen tyylipiirteiden hyödyntämiseen kirkkoarkkitehtuurissa.85

Käsikirjan kirjoittajakaartiin lukeutuu myös kouluneuvos ja pastori J[uho] H[eikki]

Tunkelo (1892–1947). Tämä nuorkirkollinen, pikkukirkkoliikkeen ja Kristillisen taide-

seuran aktiivi esittelee oppikirjassa seurakunnallisten rakennusten ja erityisesti seura-

kuntakotien merkitystä monipuolistuvan kirkollisen elämän tyyssijoina. Seurakuntako-

din käsite Tunkelon tekstissä on Markku Heikkilän mukaan ymmärrettävä työhypotee-

siksi ajatukselle, jossa kirkkosalin yhteyteen keskitettiin pikkukirkkoliikkeen ja joiden-

kin yhdistysten innoittamina myös muita seurakunnallisia tiloja.86

Itse näen Tunkelon

tekstissä useitakin yhtymäkohtia edellä käsittelemiini Gummeruksen ja Sireniuksen kir-

joituksiin, jotka olivat hänelle mitä todennäköisimmin tuttuja. Tunkelo esittelee esi-

merkkien avulla, kuinka seurakunnallisia tiloja voidaan järjestää. Ensimmäiseksi vaih-

toehdoksi Tunkelo esittää seurakunnan arkityön ja jumalanpalveluksen tilojen sijoitta-

mista kokonaan erillisiin rakennuksiin. Toisena vaihtoehtona on tilojen sijoittaminen

”saman katon alle” suureksi rakennusryhmäksi, kuten Helsingin uusissa kirkkohank-

keissa oli tehty. Kolmannessa vaihtoehdossa hän esittää, että jo rakennettua vanhempaa

84

Sormunen 1931, 697. 85

Sormunen 1931, passim. 86

Heikkilä 2008, 79.

27

tilaa voidaan muokata tai jakaa uusia tilantarpeita vastaavaksi kokonaisuudeksi, esimer-

kiksi muuntamalla ristikirkon sakaran erilliseksi seurakuntatilaksi.87

Teoksen oppikirjamaisuus näkyy tavalla, jolla Tunkelo selventävästi luettelee kirkkora-

kennushankkeiden rahoittamiseen liittyviä kysymyksiä. Hän myös ohjeistaa lukijaa

asianmukaisten rakennuspiirustusten hankkimisessa ja pätevän arkkitehdin valinnassa.

Tekstin mukaan oikeanlaisessa seurakuntatalossa on ”oikeat mittasuhteet, eheä ja arvo-

kas tyyli sekä kaikessa muussakin kulttuuritajua todistava ulkoasu”. Rakennus on hyvä

sijoittaa väljään ja istutettuun tonttiinsa vapaasti niin, että sen pihamaalla voi järjestää

ulkoilmakokouksia ja juhlia. Kirkkorakennuksen tulee kiinnittyä osaksi ympäröivää

maisemaansa: sen tulee olla visuaalinen maamerkki, jonka ulkomuoto kielii kirkon ja-

losta tehtävästä. Tunkelon monitoimirakennuksen tila- eli huoneisto-ohjelmaan kuuluu

kokoussali, joka voi toimia vaihtoehtoisesti myös kirkkosalina, suurempi kokoushuone,

kerhohuoneita, keittiö, eteistiloja, asuinhuoneistoja, varastoja ja veistohuone poikatyötä

varten. Tunkelo painottaa tekstissään myös toimivan ilmastoinnin ja riittävän valon-

saannin tärkeyttä.88

Vastaavanlaisen ohjeellisen tilaohjelman Tunkelo oli esitellyt pari

vuotta aikaisemmin Helsingin pikkukirkkoyhdistyksen vuosikirjassa.89

Tunkelolle seurakuntatalo ei ole pelkkä rakennus vaan se on seurakunnan koti. Seura-

kuntakoti on hänelle ennemmin uhrimielisen lähimmäisenrakkauden tila ja väline Juma-

lan valtakunnan toteuttamiseksi; se asettuu moraalia rapauttavan maallistumisen ja us-

konnollisen välinpitämättömyyden vastakappaleeksi. Tekstissään hän esittää rakennus-

tyypille tarkoituksenmukaisuuden, kaukonäköisyyden, käytännöllisyyden ja kodikkuu-

den vaateet. Seurakuntakodin tulee palvella monipuolistuvia työmuotoja, siksi sitä on

pystyttävä muuntelemaan suhteellisen vaivattomasti. Rakennuksen kodikkuus tulee pe-

rustua sivistyneen ja hyvän maun varaan toteutetulle miellyttävälle, viihtyisälle ja ar-

vokkaalle yleisluonteelle.90

Samaisen seurakuntatyön oppikirjan artikkelissa Nainen

seurakuntatyöntekijänä todetaan seuraavaa: ”Kirkon ja muun kokoushuoneiston kau-

niiksi ja kodikkaaksi tekeminen on naisill[e] aivan ratkaiseva [tehtävä] heille ominaisen

käsityötaidon ja kauneusaistin, mutta myös uutteruuden ja palvelusvalmiuden vuoksi.”

87

Tunkelo 1931, 703–704. 88

Tunkelo 1931, 709–715; ks. myös Liitteet: Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyis-

tä tiloista. 89

Seurakuntatyötä suurkaupungin liepeillä 1929, 70–71. 90

Tunkelo 1931, passim.

28

Tekstissä naisten harteille ehdotetaan myös seurakuntakodeissa järjestettyjen tilaisuuk-

sien tarjoilun valmistamiseen liittyvät tehtävät.91

2.2.4 Modernia ihmistä puhutteleva uudenaikainen monitoimikirkko

Sittemmin dogmatiikan professorina ja Kuopion piispana toiminut Eino Sormunen tuli

tunnetuksi omana elinaikanaan keskeisenä kirkkoarkkitehtuurin ja -taiteen asiantuntija-

na. Sormunen osallistui omalta osaltaan piispan roolissa 1950- ja 60-lukujen taitteessa

Arkkitehti-lehdessä käydyn periaatteelliseen kirkkoarkkitehtuurikeskusteluun. Esitetyis-

sä puheenvuoroissa sakraaliarkkitehtuurin suhde modernismiin oli verrannollinen itse

asiassa ev.-lut. kirkon asemaan yhteiskunnassa ja paikasta muuttuvassa kulttuurimaise-

massa.92

Sormunen laajentaa ja tarkentaa esittämiään näkökantojaan vuonna 1962 jul-

kaistussa Kirkko ja Seurakuntakoti: johdatus nykyiseen kirkkorakennustaiteeseen -

nimisessä kirjasessa. Teoksessaan hän julistautuu modernismin kannattajaksi pohtien

samalla jumalanpalveluselämän käytäntöjä ja sen teologiaa. Teos on tarkoitettu ”kaikille

rakentajille, mutta myös kirkonkävijä löytää siitä asioita, joita hän ei ole tullut ajatel-

leeksi”.93

Modernia arkkitehtuuria koskevissa näkemyksiään Sormunen ammentaa sveitsiläisen

modernismin tutkijan ja teoreetikon Sigfrid Giedionin laatimasta Architektur und Ge-

meinschaft (1956) -teoksesta. Giedionin mukaan arkkitehtuurissa manifestoituu kullekin

aikakaudelle ominainen henki ja yhteisön tahtotila. Hän irtisanoutuu tiukan funktiona-

listisesta arkkitehtuurinäkemyksestä ja esittää, että rakennetun ympäristön tulee vastata

kauneudenkaipuuseen ja sen tulee virittää inhimillistä taipumusta eksistentiaaliseen

pohdintaan.94

Moderni muodonanto voisi Sormusenkin mukaan vastata ”nykyisen epä-

tasapainoisen, epäpersoonallisen, traagillisen ihmisen palvonnantarpeeseen”.95

Sormu-

nen asettaa tekstissään sakraalirakennuksille kolme perusvaadetta: kirkkorakentamisen

tulee pyrkiä aitouteen ja kuvastamaan omaa aikaansa; kirkko tulee suunnitella funktio-

naalisesti, palvellen tarkoituksenmukaisesti liturgisia toimintoja ja muuta seurakunta-

elämää; kirkkorakennus itsessään on osa jumalanpalveluksen draamaa ja sen tulee herät-

tää kävijässä ”keskittynyttä ja hiljentynyttä tasapainoa, rukousta ja ylistystä.”.96

91

Halla 1931, 603–604. 92

Sormunen 1957; Ks. myös Salokorpi 1990, 64–65. Palaan aiheeseen seuraavassa luvussa. 93

Sormunen 1962, takakansi. 94

Giedion 1956, 40–42. 95

Sormunen 1957, 143–144. 96

Sormunen 1962, 15–16.

29

Sormusen tapa lähestyä kirkkotilaa on liturgiakeskeinen ja läntisen kristikunnan kirkol-

liseen traditioon nojautuva, mikä kuvastuu runsaassa latinankielisen ja teologisen juma-

lanpalvelustermistön käytössä. Piispan teksteissä korostuvat tilassa oleminen, tekeminen

ja liikkuminen osana jumalanpalvelusta. Sormusen teksteissä ei ole samanlaista rajanve-

toa tai vastakkainasettelua suhteessa katolisuuteen kuin Gummeruksen tekstissä; kirk-

kokuntien teologiset painotuserot todetaan, korostaen kuitenkin läntisen liturgiaperin-

teen yleispätevyyttä. Sormunen ei ole yhtä suopea reformoituja kohtaan vaan kritisoi

heitä viitaten implisiittisesti Gummeruksen tekstiin: ”reformoidussa kirkossa tavallisesti

istutaan lakki päässä ja äänekkäästi keskustellen, kunnes ”ohjelma” alkaa. Tältä taholta

on varsin äänekäs puhelu kulkeutumassa meidänkin temppeleihimme – sekä sakariston

että yleisön puolelle.”97

Lainauksesta käy ilmi, että Sormusen mukaan luterilainen kirk-

kotila luodaan oikeanlaisen habituksen avulla: hartaalla ja hiljaisella käytöksellä sekä

korrektilla pukeutumisella.

Kirjassaan Sormunen hahmottelee niin ikään kirkollisen monitoimirakennuksen paikkaa

modernisoituvassa yhteiskunnassa. Hänen teksteissään näkyy nostalginen kaipuu kirk-

korakennuksen hallitsemalle maalaismaisemalle, joka kuvastaa kristillisen maailmanku-

van merkitystä perinteisen yhtenäiskulttuurin keskeisenä rakennusosana. Ajatuksensa

työkeskustyyppisestä kirkkorakennuksesta hän pohjaa eksplisiittisesti piispa Gumme-

ruksen tekstin esikuvalle. Hän tulee korostaneeksi, että kirkollisten rakennusten tulee

palvella kaikkia seurakuntalaisia mitä erilaisimmilla tavoilla. Kirkollisen monitoimira-

kennuksen hän näkee elimellisenä osana muuttuvaa, työnteon ja kiireiden täyttämää

asutusmaisemaa:

Uudet asutuskeskukset tarvitsevat työn ja kiireen keskelle muiden kulttuurirakennustensa

joukkoon myös kirkon tai useimmiten yhdistetyn kirkon ja seurakuntakodin, jossa on ti-

laa yhä lisääntyvälle seurakunnalliselle toiminnalle mitä moninaisimmilla aloilla.98

1960-luvulle tultaessa nuorkirkollisen ja pikkukirkkoliikkeen piirissä virinnyt ajatus

ihmisiä lähellä olevasta ja heitä palvelevasta kirkosta oli lyönyt itsensä lopullisesti läpi.

Suomen ev.-lut. kirkossa toteutettiin 1950-luvun loppupuolelta lähtien mittavia hallin-

nollisia uudistuksia, joiden tarkoituksena oli tehdä kirkollisesta työstä tarkoituksenmu-

kaisempaa.99

Kirkon pyrkimys tulla lähemmäksi jäseniään näkyi suurten seurakuntien

jakamisena, mikä vastaavasti kasvatti tarvetta uusille kirkollisille rakennuksille. Yksin

Helsingin alueella perustettiin 14 uutta seurakuntaa, rakennettiin 10 uutta kirkkoa ja 7

97

Sormunen 1957, 144; vrt. Gummerus 1913, 2. 98

Sormunen 1962, 3. 99

Malkavaara 2000, 220–221.

30

seurakuntataloa. Vilkas rakennuskausi tarjosi suunnittelutöitä myös kasvavalle naisark-

kitehtijoukolle. Helsingin alueella kirkollisten monitoimirakennusten suunnitteluun

osallistuivat ainakin Kirsti Arajärvi, Marja Petäjä, Eija Saijonmaa ja Eevi Aho.100

Jäl-

leenrakennuskaudella alkanut vilkas seurakunnallinen rakennustoiminta jatkui 1960-

luvulla, jolloin työkeskustyyppinen arkkitehtuuri vakiintuu osaksi suomalaista raken-

nuskulttuuria erityisesti uusissa kaupunkilähiöissä ja maaseudun asutustaajamissa. Tuol-

loin myös kirkkojen joustavat tilaratkaisut yleistyvät.101

Kirkollisten monitoimiraken-

nusten tilaohjelman kirjavoitumisen ääriesimerkkinä voitane pitää 1970-luvun alussa

valmistuneen Pylkönmäen seurakuntataloon toteutettua uimahalli- ja saunaosastoa.102

Saksalaisen teologin Horst Schwebelin mukaan pohjaratkaisuiltaan muunneltavien mo-

nitoimikirkkojen yleistyminen oli 1960-luvulla yleisprotestanttinen juonne, joka on jät-

tänyt jälkensä maanosamme kirkkoarkkitehtuurin luonteeseen.103

Sormunen esittää teoksessaan kirkolliselle monitoimirakennukselle myös tilaohjel-

man.104

Rakennukseen kuuluvat: kirkkosali, johon on yhdistetty via sacra eli pylväiden

avulla erotettu käytävä; runsaat, ilmavat eteistilat tunkkaisuuden estämiseksi; mahdolli-

suuksien mukaan erillinen toimituskappeli; sakaristo; rippi- ja seurakuntasali, joka on

yhdistettävissä kirkkoon; tarjoilutiloja; vähintään kaksi kerhohuonetta; partiokämpät

aputiloineen erikseen tytöille ja pojille; kaukaa tuleville seurakuntalaisille ja vierailijoil-

le yöpymistiloja ja voimistelusali. Työntekijöiden asunnot tulee mieluiten rakentaa

Sormusen mukaan erilleen seurakuntakodista, poikkeuksena on kuitenkin diakonissan

asunto, joka voidaan liittää siihen tarpeen vaatiessa.105

Perusteluna asumisen eriyttämi-

selle ovat lasten aiheuttamat häiriöt kirkolliselle toiminnalle ja työntekijöiden kodeille

taattava yksityisyys.106

Sormusen asuntojärjestelymallissa on viitteitä modernille asumi-

selle tyypillinen työn ja kodin eriytyminen, ydinperhekeskeisyys ja siihen liittyvä yksi-

tyisyyden korostuminen.107

Naimattomien diakonissojen kohdalla yhtälö ei kuitenkaan

päde: näiden naisten ongelmallinen asema sukupuoli- ja perhejärjestelmässä näkyy

Sormusen esittämässä seurakuntakoti-ideaalissa. Asumisratkaisu viittaan siihen, että työ

on oletusarvoisesti diakonissan ainoa elämäntehtävä.

100

Aho 1980, 104. 101

Heikkilä 2008, 79; Airas 1992, 97–98. 102

Dhima 2008, 159. 103

Schwebel 2002, 219. 104

Ks. Liitteet: Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyistä tiloista. 105

Sormusen Arkkkitehti-lehden kirjoituksessa vastaavaa ajatusta asuintilojen erillisrakentamisesta ei

esiinny. (Sormunen 1957, 144.) 106

Sormunen 1962, 41–42; ks. myös Sormunen 1957, 144. 107


31

Piispa Sormunen korostaa, että seurakuntataloja toteuttaessa tulee kiinnittää erityistä

huomiota rakennuksen sijoitteluun osaksi ympäristöä. Pätevän arkkitehdin johdolla on

myös löydettävä sakraalirakennukselle sopiva muotokieli. Nyrkkisäännöksi sijoitteluky-

symyksessä Sormunen ehdottaa Giedionin oppien mukaista ”hajasijoitusta kylämaise-

maan tai jyrkästi erottuvaa rauhan ja hiljaisuuden tyyssijaa”. Maaseutumaisemassa

Sormunen suosisi rakennusmassan mataluutta ja maisemaan orgaanisesti sulautuvaa

ratkaisua kun taas levottomiin ja tiheästi rakennettuihin kaupunkeihin sopisi paremmin

vastakohtaisuuden korostaminen, joka ”vaikuttaa suorastaan mielenterveyden hoitami-

seen”.108

Sormusen seurakuntatalon rakennusvolyymin tulisi ryhmittäytyä atrium-pihan

ympärille. Kaunis kirkkotarha mahdollistaa ulkotilaisuuksien järjestämisen ja spon-

taanimmat ihmisten kokoontumiset. Pihassa tulee olla vehreyttä, istutuksia ja mahdolli-

suuksien mukaan kaivo tai suihkulähde. Tärkeänä Sormunen pitää myös oikeanlaisen

valaistuksen ja akustiikan aikaansaamisen. Sormunen mainitsee esikuvallisia seurakun-

tataloja toteutetun Italiassa, Ranskassa, Hollannissa, Länsi-Saksassa ja Tanskassa.109

Sormusen kirjasessa on esitelty kuvin kaksi esimerkkirakennusta, jotka näyttäisivät to-

teuttavan kirjoittajan kuvailemia ja Giedionin oppien mukaisia seurakuntakodin suun-

nitteluperiaatteita. (Kuvat 39 ja 40). Ensimmäinen on Glostrupin kirkollinen monitoimi-

rakennus (1970) Tanskasta, jonka suunnittelijaksi mainitaan arkkitehti Holger Jensen

(1918–2004). Kyseessä on selkeälinjaisella ja omaperäisen modernilla muotokielellä

toteutettu keskeiskirkko, jonka muoto muistuttaa silinterihattua. Rakennuksen lie-

riömäinen ydin kohoaa kirkkosalin yläpuolelle. Ydintä puolestaan kiertää matala ulompi

kehä tai ”lieri”. Sen kaarevien käytävien varrelle on ryhmitelty rakennuksen eri tilat,

kuten alttari, sakaristo, kanttori-urkurin huone, kokous-, ja vaatesäilytystilat ja keittiö.

Toisena esimerkkinä on katolinen kirkon ja seurakuntatalon yhdistelmä Tarquiniassa,

lähellä Firenzeä.110

Tämä yksinkertainen, mutta materiaalipintojen vaihtelulla koristeltu

matala rakennus koostuu kahdesta siivestä ja niistä yhdistävästä käytävästä. Rakennuk-

sen julkisivulta avautuu käynti kuusikulmaiseen kirkkosaliin ja eteiseen, josta pääsee

yhtäältä kirkkosalin takana olevaan sakaristoon ja toisaalta seurakuntakodin puolelle

wc-tiloihin, rippikoulusaliin, toimistoon, keittiöön ja ruokasaliin. Kirkkorakennus vaih-

televine kattojärjestelmineen on esitetty havainnollistavassa perspektiivikuvassa luonte-

vana osana ympäröivää maaseutumaista maisemaansa.111

108

Sormunen 1962, 37. 109

Sormunen 1962, 37–41. 110

Sormunen 1957, 144. 111

Sormunen 1962, 39–40.

32

2.3 Kirkonmiesten käsittämä tila: tekijyys ja kirkkoarkkitehtuuri

Edellä analysoin neljän kirkonmiehen käsityksiä oman aikansa seurakunnallisesta ra-

kentamisesta ja kirkollisesta arkkitehtuurista, keskittyen esiteltyihin tilaohjelmiin.

Gummeruksen, Tunkelon ja Sormusen laatimat tekstit pyrkivät käytännönläheisyyteen.

Niiden tarkoituksena on ollut toimia todellisten kirkkorakennushankkeiden sysääjinä

sekä oikeiksi koettujen periaatteiden ja hyvien käytäntöjen välittäjinä. Tekstien keski-

näinen vertailu ja niiden lukeminen historiallisen ajankuvan valossa nostaa niistä esiin

niin eroja kuin yhtäläisyyksiä. Ilmeistä on, että Gummeruksen vuonna 1913 laatiman

tekstin vaikutus näkyy myöhäisemmissä Tunkelon (1931) ja Sormusen (1957/62) laati-

missa kirjoituksissa. Kirjoittajien kirkkopoliittiset taustat, kuten nuorkirkollisuuden työ-

väestösympatiat tai pikkukirkkoliikkeessä esiintyneet kansankirkolliset pyrkimykset,

muodostavat tältä osin ideologisen jatkumon. Monipuolisen tilaohjelman toteuttaminen

kirkkorakennukseen saavuttaa näin olen laajan teologisen legitimiteetin eri aikakusina.

Tekstimuotoisten tilaohjelmien lisäksi kirkkoarkkitehtuuria koskevia kirjoituksia kirja-

voittivat kirkollisia monitoimirakennuksia esittävät piirrokset. Kuvat toimivat usein

kirjoittajien ajatusten visuaalisina lähtökohtina sekä argumentatiivisina esimerkkeinä

lukijalle onnistuneesta tai toivotunkaltaisesta kirkollisesta rakennuksesta. Näin ollen jo

toteutetut tai suunnitellut rakennukset toimivat tekstimuotoisten tilaratkaisujen lähtö-

kohtina.

Kirkonmiesten teksteissä määritetyt tilat voidaan lukea lefebvreläisittäin käsitetyiksi

(conçu), sillä ne ovat luonteeltaan ideaalisia ja tavoitteellisia. Kirkonmiesten käsittämi-

en tilojen tausta-ajatuksena on tavallisen kirkkokansan juurruttaminen kristilliseen op-

piin ja oikeanlaiseen elämäntapaan. Näkemys miesten ja naisten välisestä erosta on

olennainen osa esitettyä maailmankuvaa. Tutkimani tekstit avaavat periaatteellisuudes-

saan mielenkiintoisen näkökulman kirkkoarkkitehtuurin suunnitteluun ja tekijyyteen

liittyviin kysymyksiin. Modernin arkkitehtuurin historiaa käsittelevässä taidehistorialli-

sessa tutkimuksessa suunnitteluprosessia on lähestytty pääsääntöisesti arkkitehdin nä-

kökulmasta. Sairaala-arkkitehtuuria tutkineen Maarit Henttosen mukaan kuitenkin useat

lääkärit ja hoitajat osallistuivat 1920–40-luvuilla erilaisten hoitolaitosten suunnitteluun.

Näiden asiantuntijoiden keskeinen työpanos liittyi erilaisten pohja- ja tilaratkaisujen

33

sekä kalusteiden suunnitteluun. Arkkitehtien tehtäväksi jäi usein julkisivujen viimeiste-

ly.112

Mikäli tutkimieni tekstien sisältämiä tilaohjelmia ja yksittäisinä tapausesimerkkeinä

esiin nostamiani kirkkorakennuksia verrataan keskenään, on pääteltävissä, että suunnit-

telutyön asiantuntijajako on kirkkoarkkitehtuurin kohdalla samankaltainen kuin sairaa-

larakentamisessa. Vaikuttaisi siltä, että auktoriteetti- ja asiantuntija-asemassa olevilla

kirkonmiehillä on ratkaiseva panos kirkkojen tilaratkaisujen yleisluonteen määrittämi-

sessä. Erotuksena useimmiten tapauskohtaisesti määrittyvästä sairaalan pohjaratkaisu-

suunnittelusta, kirkolliselle monitoimirakennukselle ehdotettu tilaohjelmamatriisi on

tarkoitettu pitkälti yleisluontoiseksi ja -päteväksi. Tilaohjelmaehdotuksia on tuskin kui-

tenkaan sovellettu aina kirjaimellisesti. Gummeruksen, Tunkelon ja Sormusen tekstien

laajemman vaikutussuhteen arvioimiseksi olisi tutkittava suurempaa joukkoa 1900-

luvulla toteutettujen kirkkojen tilaohjelmia. Jatkan seuraavassa luvussa tekijyyden ky-

symyksen tarkastelua Alppilan kirkon tapauksen kohdalla.

Tutkimani kirkonmiesten laatimat tekstit valottavat omalta osaltaan modernististen ide-

aalien tuleminen osaksi kirkkorakentamisen periaatteita 1900-luvulla. Kirkkoarkkiteh-

tuurin ja erityisesti ennen toistamaa maailmansotaa vallinneen funktionalismin suhde on

esitetty usein jännitteiseksi. Sakraalirakentamisen traditiosidonnainen ja mystiikkaan

taipuvainen juonne on ollut vaikeasti sovitettavissa modernistisiin historiattomuuden ja

järkiperäisyyden vaateisiin.113

Juuri 1930-luvun tiukan ohjelmalliset funktionalistiarkki-

tehdit mielsivät kirkkosalin pelkäksi kokous- ja konserttisaliksi.114

Kirkkorakennustai-

detta koskevassa taidehistoriankirjoituksessa toistuu paikoin käsitys, jonka mukaan juuri

kirkonmiehet ovat suhtautuneet erityisen penseästi arkkitehtien modernistisiin pyrki-

myksiin 1900-luvun alkupuoliskolla.115

Väitteen tukena ovat 1920- ja 30-luvn taitteessa

käydyt, usein riitaiset kirkkoarkkitehtuurikilpailut. Näissä funktionalistiset ehdotukset

tyrmättiin traditionalistista estetiikka kannattavien pappien (ja arkkitehtien) toimesta.

Vastaesimerkkejäkin on: viitaten Teppo Jokiseen Riitta Nikula mainitsee, että juuri

piispa Jaakko Gummeruksen siunauksella P.E. Blomstedt (1900–1935) ryhtyi suunni-

telmaan funktionalistista kirkkoa Kannonkoskelle. Tätä vuonna 1938 valmistunutta ra-

112

Henttonen 2009, 179–191. 113

Koho 2008, 157. 114

Koho 2000, 71; ks. myös Dhima 2008, 12. 115

Suhonen 1987, 10; Salokorpi 1991, 38; Koho 2000, 70–71.

34

kennusta yhdessä Erkki Huttusen (1901–1956) piirtämän Nakkilan kirkon kanssa (1937)

pidetään ensimmäisinä funktionalistisina kirkkoina Suomessa.116

Omassa tutkimusaineistossani pappismiehet pitävät toivottavina monia sellaisia piirtei-

tä, joita on pidetty funktionalistiselle tai modernille arkkitehtuurille tyypillisinä. On esi-

tetty, ettei modernia arkkitehtuuria ole luontevaa pelkistää epookiksi tai tyylisuunnaksi.

Modernismi pitää sisällään joukon periaatteita, joita on voitu soveltaa tapauskohtaisesti

monella, keskenään jopa ristiriitaisellakin tavalla.117

Modernin arkkitehtuurin keskeisik-

si ominaisuuksiksi on liitetty pyrkimys ajanmukaisuuteen, historiattomuuteen, suunnit-

telun ja materiaalinkäytön rehellisyyteen, funktiolähtöisyyteen sekä rationaalisuuteen.

Järkiperäisyyden ihanne on merkinnyt usein taloudellisten ja teknisesti uudenaikaisten

ratkaisujen suosimista. Modernin arkkitehtuurin puitteissa on kiinnitetty huomiota esi-

merkiksi tilojen hygieenisyyteen, mikä on merkinnyt vaaleuden, valoisuuden ja ilma-

vuuden huomioimista. Samalla tavalla rakennusten limittäminen osaksi ympäröivää

maisemaa on ollut suunnittelun kannalta olennaista.

Modernilla arkkitehtuurilla on myös pyritty idealistisesti sosiaalisen hyvinvoinnin li-

säämiseen ja luokkajakojen murentamiseen.118

Kirkollisten monitoimirakennusten koh-

dalla juuri jälkimmäisenä mainittu ominaisuus on ollut sen keskeinen lähtökohta: työ-

keskusten avulla on tavoiteltu työväestön elämänlaadun parantamista ja moraalin ko-

hentamista. Kuten todettu, Gummerus käsittää tekstinsä moniosaisen kirkkotalon sa-

nanmukaisesti uudenaikaiseksi tavaksi jäsentää seurakunnallisia tiloja. Samassa yhtey-

dessä hän painottaa kirkollisten rakennushankkeiden kustannustehokkuutta, joka voi-

daan hänestä saavuttaa rakentamalla työkeskuksia. Tunkelo ja Sormunen puoltavat

1930-luvun kirjoituksissaan kirkkoarkkitehtuurin yleisilmeen yksinkertaisuutta, ilma-

vuutta, vaaleutta, valoisuutta sekä ylipäätään rehellistä suunnitteluperiaatteiden käyt-

töönottoa. Kirkonmiehet huomioivat teksteissään rakennusten sijoittelukysymystä pai-

nottamalla kauniin ja vehreän ympäristön merkitystä.

Oman lukunsa muodostavat Sormusen 1950- ja 1960-lukujen taitteessa laatimat tekstit.

Ne ovat syntyneet aikana, jolloin kirkkorakentaminen oli poikkeuksellisen vilkasta, ja

jossa modernismi oli lyönyt itsensä läpi kirkollisen rakentamisen johtavaksi periaatteek-

si. Noihin aikoihin tapahtui modernismin tiukan periaatteellisuuden höllenemistä ja sen

ilmiasujen kirjavoitumista: sakraaliarkkitehtuurin suunnittelua saatettiin lähestyä esi-

116

Nikula 1990, 131. 117

Lahti 2006, 30–32, 37–40; Henttonen 2009, 47–50. 118

Koho 2000, 12–14; Saarikangas 2002, 46–61.

35

merkiksi konstruktivistisesti, ekspressiivisesti, ja jopa romantisoiden eli lainaten piirtei-

tä kirkkorakentamisen pitkästä traditiosta.119

Sormunen asettuu teksteissään vankkumat-

tomaksi uudenaikaisen arkkitehtuurin kannattajaksi, suosien kirjoituksissaan modernis-

mia kokonaisvaltaisena suunnittelun yleisperiaatteena. Traditiolla oli kuitenkin merki-

tystä myös uusien ilmaisumuotojen etsimisessä ja löytämisessä.120

Piispa kiinnittää kir-

joituksissaan huomiota myös rakennustekstisiin kysymyksiin, kuten valaistukseen ja

akustiikkaan. Liturgisesti orientoituneena kirkonmiehenä Sormunen tulee tarkastelleeksi

kirjoituksissaan kirkkotilaa fyysis-ajallisena kokonaisuutena, jossa liikkuminen, havain-

noiminen ja aistiminen ovat keskeisellä sijalla. Kirsi Saarikangas on Sigfrid Giedioniin

viitaten pitänyt myös näitä piirteitä modernille arkkitehtuurille ominaisina.121

Kirkonmiehillä on aineistoni valossa ratkaiseva rooli moderniin arkkitehtuuriin liitetty-

jen periaatteiden juurruttajina ja puolestapuhujina. Teksteillään he pyrkivät määrittä-

mään uudenaikaisen ja tarkoituksenmukaista seurakuntaelämää palvelevan monitoimi-

kirkon tilaohjelman. Seuraavassa luvussa siirryn käsittelemään kirkkojen tilaohjelmaky-

symystä, tekijyyttä ja modernismia 1940- ja 1950-luvun yhteiskunnallisessa kontekstis-

sa. Esimerkkirakennuksenani toimii Alppilan seurakunnallinen työkeskus; kirkkoraken-

nus, jota luen modernin sekä Gummeruksen, Tunkelon ja Sormusen tekstien risteyskoh-

tana.

3 Tekstistä tilaksi: Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus

3.1 Sota, jälleenrakentaminen ja kirkko Suomessa

Toinen maailmansota oli suomalaisen yhteiskunnan kannalta mullistava tapahtuma.

Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiliittoon perustunut kansallismielinen maailmankuva

koki takaiskun, ja pitkään paitsiossa ollut kommunistinen liikehdintä vahvisti asemaan-

sa yhteiskuntaa muokkaavana poliittisena voimana. Kirkonmiehet joutuivat tilanteeseen,

jossa kriittisesti uskontoon suhtautuvaa vasemmistoa ei kannattanut alkaa turhaan pro-

119

Koho 2008, 159–169. 120

Tradition ja modernin suhteessa kirkkoarkkitehtuurikeskustelussa ks. myös Gulin 1959, 9. 121


36

vosoida.122

Traumaattiset sotakokemukset ja sekava yhteiskunnallinen tilanne kärjistyi-

vät monien silmissä moraaliseen rappiotilaan, mikä ilmeni rikosten, alkoholin liikakäy-

tön, avioerojen ja ”isättömien” lasten määrän lisääntymisenä. Suomen evankelis-

luterilaisen kirkon rooli sodanjälkeisen yhteiskuntaelämän järjestäjänä oli kahtalainen.

Se tarjosi kansakunnalle yhtäältä tutun ja traditionaalisen, pitkälti ahkeruuteen ja yhte-

näisyyteen perustuvan arvopohjan. Toisaalta kirkko osallistui uuden yhteiskuntajärjes-

telmän luomiseen sosiaalipoliittisten uudistustoimien kautta. Kirkko nousi keskeiseksi

toimijaksi köyhäinhoidon saralla.123

Sota oli tuhonnut tai vaurioittanut pahoin myös kirkon omistamia kiinteistöjä, kuten

kirkkoja, seurakuntataloja, pappiloita ja hautausmaita. Karjalasta siirtyneiden ja eri puo-

lille Suomea asutettujen pakolaisten seurakunnalliset olot oli niin ikään järjestettävä

uudelleen. Kirkko kustansi 18 kirkon ja 26 pappilan jälleenrakentamisen osittain ame-

rikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellisella tuella. Kirkkohistorioitsija Mikko

Malkavaara mainitsee amerikkalaisten avustustyöntekijöiden kritisoineen rahojen koh-

dennusta pappiloiden ja sankarihautausmaisen rakentamiseen jumalanpalveluspaikkojen

kustannuksella.124

Seurakunnallinen jälleenrakentaminen merkitsi mahdollisuutta arvi-

oida kirkkorakennustaiteen tulevaisuuden suuntaa. Asian pohtimiseksi perustettiin

vuonna 1944 kirkollisten toimijoiden ja arkkitehtikunnan välistä työnjakoa edistävä

valtakunnallinen Seurakunnallisen rakennustoiminnan neuvottelukunta.125

Kirkollisen jälleenrakentamisen rakennustaiteelliset periaatteet nostivat vuonna 1944

pöydälle Arkkitehti-lehdessä Rafael ja Aulis Blomstedt sekä muutama vuosi myöhem-

min professori J.S. Sirén.126

Esitettyjen puheenvuorojen pyrkimys oli nostaa modernit

rakennusratkaisut ja uudenaikainen muotokieli sodanjälkeisen kirkkoarkkitehtuurin joh-

tolangaksi. Sirén nostaa tekstissään puhtauteen ja rakenteellisuuteen perustuvan muoto-

kielen ajatuksellisesti yhteensopivaksi uskonnon universaalin sanoman kanssa. Hän

esitti, että uskonto ja modernistisin periaattein toteutettu arkkitehtuuri ovat kuin luon-

nonlakien kaksi kääntöpuolta.127

Sirénin paikoitellen kansallismielisessä ajattelussa pe-

rinteinen ”jäyhä” mutta ”raffinoitu” suomalainen kirkkoarkkitehtuuri keskiaikaisine

harmaakivikirkkoineen, rakennusmestareiden suunnittelemine karuine puupyhättöine ja

”tanakkoine, isäntämiehen ryhtiä” mukailevine keskeiskirkkoineen viittaavat rakenteel-

122

Murtorinne 1995, 289–297; Murtorinne 1977, 19. 123

Malkavaara 2002, 221–223; Heininen & Heikkilä 1997, 235, 237–238. 124

Malkavaara 2000, 213; Malkavaara 2002, 227. 125

Blomstedt, R., 1944. 126

Ks. Blomstedt, A., 1944; Blomstedt, R., 1944; Sirén 1948 127

Sirén 1948, passim.

37

lisesti aitoon ja rehelliseen toteuttamistapaan. Modernistisen arkkitehtuurin ihanteet

ikään kuin kumpuavat suomalaisen rakennustaiteen traditiosta. Samainen ajattelutapa-

han esiintyy käsittelemässäni Sormusen kirjoituksessa vuodelta 1931. Sirénin tekstissä

erityisen kritiikin kohteeksi joutuu 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkkoarkkitehtuurinkin

vaikuttaneet, arkkitehtonisen ”houreunen” ja ”dekadenssin” aikana yleistyneet kertaus-

tyylit, joille hän antaa eurooppalaiset, ei-suomalaiset juuret.128

Tämä 1940-luvulla käyty kirkkoarkkitehtuurikeskustelussa on käsitettävissä eräänlai-

seksi jatkokertomukseksi 1930-luvulla tapahtuneelle traditionalistien ja funktionalistien

vastakkainasettelulle. Keskeiseksi kysymykseksi nousee jälleen historiattomuutta koros-

tavasta modernistisesta eetoksesta kumpuava kirkkorakennustaiteeseen liittyvä ongel-

ma: miten sovittaa yhteen perinteinen ja moderni? Arkkitehtien näkemyksissä toistuukin

ajanhenkeä korostava ajattelu, jonka Aulis Blomstedt ilmaisee seuraavalla tavalla:

Samalla vakavuudella, jolla kunnioitamme kotoisen kirkkotaiteemme perinteitä, on mei-

dän myöskin suhtauduttava vakavasti niihin luonnollisiin uudistamisilmiöihin, joilla ai-

kamme arkkitehtuurikehitys pyrkii vaikuttamaan kirkkorakennustaiteeseen. Myöskin

hengenmiesten piirissä on olemassa ennakkoluulotonta ajattelua, joka tunnustaa sen va-

kavan pyrkimyksen, jonka arkkitehdinammatissa on aina merkinnyt arvokkainta histori-

allista perinnettä: oman ajan parhailla keinoilla parhainta mahdollista arkkitehtuuria.129

Edellä olevasta lainauksesta ilmenee myös kuinka papiston piirissä alkoi yhä enenevissä

määrin esiintyä modernin kirkkorakennustaiteen kannattajia. Kirkko oli muutoinkin

1950-luvulle tultaessa sisäisten uudistusvaatimusten ja riitaistenkin teologisten paino-

tuskeskusteluiden areena. Sodanaikainen kirkollinen toiminta, joka kiteytyi rintamalla

tavallisten sotamiesten sielunhoitajina toimineiden asevelipappien tekemään työhön,

nautti suurta kiitosta myös muun muassa sosiaalidemokraattien parissa. Asevelipapit

jatkoivat toimintaansa sodan jälkeenkin tavallisen kansan auttamiseksi. Heidän toimin-

tansa koettiin merkittäväksi kädenojennukseksi työväkeä kohtaan taholta, joka oli sisäl-

lissodan aikana asettunut tukemaan valkoista osapuolta. Vastavuoroisesti sosiaalidemo-

kraattinen puolue hyllytti vuonna 1946 vaatimuksensa kirkon ja valtion erosta. Puolue

suhtautui niin ikään suopeasti uskonnon opetukseen kouluissa; aihe, joka oli aiemmin

ollut erityisen kiistanalainen.130

Sodanjälkeinen kirkollinen uudistuminen ja sosiaaliseen yhteisvastuuseen perustuva

agenda, jonka johtohahmoina toimivat monet entiset asevelipapit, tunnetaan kirkkohis-

toriassa uuskansankirkollisuutena. Uuskansankirkollinen liike pyrki päämäärätietoisesti

128

Sirén 1948, passim. 129

Blomstedt, A., 1944, 19. 130

Heininen & Heikkilä 1997, 235, 237–238; Malkavaara 2002, 221–223; Murtorinne 1995, 289–297.

38

kirkollisen toiminnan monipuolistamiseen; seikka, jolla oli väistämättömiä seurauksia

myös uusien seurakunnallisten rakennushankkeiden kannalta. Toimivien ja tarkoituk-

senmukaisesti suunniteltujen rakennusten aikaansaamiseksi oli tehtävä töitä. Tilanne ei

jäänyt arkkitehdeiltakaan tajuamatta, siksipä Rafael Blomstedt kirjoittaa Arkkitehti-

lehdessä seuraavasti:

Seurakuntaelämässä esiintyy nykyisin joukko muotoja, jotka eivät aikaisemmin sille so-

veltuneet tai saaneet kiinteitä piirteitä. Millaisiin ulkonaisiin puitteisiin tämä toiminta on

saatettava ja miten se on soinnutettavissa keskeisempään rakennustaiteelliseen luomuk-

seen, kirkkoon, on muuan niitä lukuisia pulmia, joita arkkitehdin on harkittava yhteis-

ymmärryksessä hengenmiesten kanssa. Suuri joukko muita kysymyksiä vaatii samoin pe-

riaatteellista valmistelua. Mitä merkitsisi, jos yli tuhannelle hengelle rakennetuista, suu-

rista kirkkorakennuksista luovuttaisiin useampaan pienempityyppisten hyväksi? Onko

kirkon ja seurakuntatalon yhdistelmä yleensä suositeltava?131

Blomstedtin tekstistä ilmenee, kuinka uuden tilanteen edessä kirkonmiehet ja arkkiteh-

dit yhteistyössä joutuvat pohtimaan seurakunnallisten rakennusten toteutusperiaatteita ja

toimivia tilaratkaisuja. Tekstistä voi lukea viittauksia aikaisempiin kirkkoarkkitehtuuria

käsitelleisiin periaatteellisiin ja innovoiviin puheenvuoroihin, joissa pohdittiin vastaa-

vanlaisia kysymyksiä. Gummeruksen ”moniosaisen kirkkotalon” ja 1930-lukulaisen

”pikkukirkon” edut pienempinä, tiloiltaan monikäyttöisempinä kirkkorakennuksina,

joiden tavoiteltiin olevan niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisesti lähempänä taval-

lista kirkkokansaa olivat tulleet jälleen ajankohtaisiksi.

Sodanjälkeinen pyrkimys suunnitella seurakunnallista arkkitehtuuria arkea palvelevaksi

on tulkittavissa ev.-lut. kirkon tietoiseksi ja harkituksi pyrkimykseksi. Kirkon rantautu-

minen tavallisen kansan pariin näkyi käytännössä seurakunnallisen diakonian, nuoriso-

ja pyhäkoulutyön räjähdysmäisenä kasvuna 1950-luvulle tultaessa. Vuonna 1943 kirkol-

liskokouksen päätöksen nojalla diakonissan palkkaaminen joka seurakuntaan tuli pakol-

liseksi. Kirkon keskushallinto pyrki organisoimaan kirkollisten työalojen kehittämistyö-

tä ja koulutusta. Osittain kirkon yhteiskuntamyönteisen linjan johdosta viisikymmentä-

lukulaisen teologisen keskustelun kärkiteemaksi nousi maallisen ja hengellisen elämän-

piirin välinen kuilu.132

Debatin alullepanijaksi lasketaan uuskansankirkollisen liikkeen

keskeisiin vaikuttajahahmoihin kuulunut entinen asevelipappi Erkki Niinivaara (1907–

1985). Vuonna 1952 julkaistussa Hengellinen ja maallinen -kirjassa Niinivaara esittää

keskeisen teesinsä: koko maailma on Jumalan työmaata. Eristäytyminen maallistuvasta-

kin yhteiskunnasta on oikeastaan syntiä, itseensä käpertymistä. Oikeanlainen luterilai-

suuden tulkinta velvoittaa ihmistä kurottautumaan maailmaa eli viimekädessä Jumalaa

131

Blomstedt, R., 1944, 21. 132

Heininen & Heikkilä 1997, 238–239; Murtorinne 1995, 309–315; Lehtiö 2002, 198.

39

kohti: ”pinttynyt jako profaaneihin ja pyhiin alueisiin osoittautuu haavekuvaksi. Koko

luomakunta kaikkine tapahtumineen ja ilmiöineen on uskolle Jumalan naamari, jonka

taakse Hän on kätkeytynyt.”133

Niinivaara ammentaa teologisen ajattelunsa uusimmasta ruotsalaisesta Luther-

tutkimuksesta eli niin kutsutusta lundilaisesta teologiasta. Siinä korostuvat uskonpuh-

distajan käsitykset kristityn kutsumuksesta ja regimenttiopista, johon viittaan myös

Gummeruksen tekstin kohdalla. Uuskansankirkollisen ajattelun kannattajiksi ryhmittäy-

tyivät kirkon ja työväen välisiä suhteita pohtineet kirkolliset ajattelijat, kuten Sigfrid

Sirenius. Niinivaaran näkemykset saivat osakseen myös runsaasti kritiikkiä voimistu-

neen herätysliikepohjaisen kristillisyyden kannattajien taholta. Maallinen ja hengellinen

-kirjassa kun arvostellaan paikoin ankarastikin uskovien ”kuppikuntaistumista”; ilmiö,

joka kumpusi uuspietistisestä ecclesiola- eli sananmukaisesti pikku kirkko -

kirkkokäsityksestä. Siinä suuren äitikirkon sisällä toimii pieni ja esimerkillinen aktii-

viuskovaisten joukko.134

Eräs niinivaaralaisen teologian kärjekkäimmistä kriitikoista oli

professori ja Helsingin pikkukirkkoyhdistyksen aktiivijäsen Osmo Tiililä, joka arvosteli

kirkkoa kovin sanankääntein liiallisesta maallistumisesta. Tiililä tunnettiin myös oikeis-

tolaissympatioistaan.135

Mielenkiintoista onkin, että kirkollinen ilmasto 1950-luvulla

kertoo työkeskustyyppisen kirkkorakentamisen ideologisten lähtökohtien kirjavoitumi-

sesta. Herätysliiketaustaiset toimijat näkivät kirkon ensisijassa uskovien yhteisönä ja

toimikenttänä. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna, kirkollinen monitoimirakennus pystyi

tarjoamaan niin ikään turmelevalta ”maailmalta” suojatun tilan seurakunnallisesti aktii-

visten uskovien ydinjoukolle eli pikku kirkolle.

Yhteenvetona voidaan todeta, että erityisesti uuskansankirkollinen liike tarjosi maail-

maan kurottautuvalla asennoitumisellaan teologisesti hedelmällisen maaperän modernin

arkkitehtuurin juurtumiseen osaksi kirkkoarkkitehtuurin ilmaisua. Kiinnostus seurakun-

nallisten työmuotojen kehittämiseen merkitsi väistämättä myös rakennusten tilaohjelmi-

en tarkistusta, mihin oli jo olemassa kirjallisia ohjeistuksia ja toteutettuja esikuvia.

1900-luvun alkupuolella esitetyt ajatukset ”moniosaisesta kirkkotalosta” ja 1920 ja

1930-luvun taitteen ”pikkukirkosta” tulivat ajankohtaisiksi ja perustelluiksi tavoiksi

jäsentää kirkkotilaa. Tutkimukseni osoittaa yksinkertaistavaksi Hypénin käsityksen työ-

133

Niinivaara 1952, 97; ks. myös Niinivaara 1952, 59–68. 134

Niinivaara 1952, 80–95; ks. myös Teinonen 1999, 82. 135

Murtorinne 1995, 312; Malkavaara 2000, 218–219.

40

keskuksesta juuri jälleenrakentamisen ajanhengen tuotteena; rakennustyypin muotou-

tumisen juuret voidaan perustellusti nähdä ulottuvan 1800-luvun loppupuolelle.136

3.1.1 Kirkko ja sodanjälkeinen rakentaminen Helsingissä

Vuonna 1940 Helsingin alueella työskentelevien pappien yhteistyöelimen nimittämä ja

seurakuntajakoa valmisteleva työryhmä päätti mietinnössään ehdottaa, että ”seurakunnat

eivät tarvitse ensisijaisesti katedraalimaisia keskuspyhättöjä eivätkä juhlakirkkoja, vaan

pikemminkin vaatimattomia sananjulistus- ja työkirkkoja, jotka suovat tilaisuuden kris-

tilliselle toiminnalle myös arkipäivänä.”137

Pääkaupungin kirkolliset vaikuttajat olivat

havahtuneet alueen ripeään väestönkasvuun jo ennen sotia. Olemassa olevat kirkkora-

kennukset sijaitsivat pääsääntöisesti eteläisessä kantakaupungissa, mikä teki haasteelli-

siksi tarkoituksenmukaisen seurakuntatyön järjestämisen. Sotavuodet olivat keskeyttä-

neet jo 1930-luvun loppupuolella käynnistetyt Meritullin seurakuntatalon138

ja Meilah-

den kirkon139

rakennushankkeet. Rakennusten moderni muotokieli, luonteva nivoutumi-

nen olemassa olevaan kaupunkitilaan ja monipuoliset tilaohjelmat, joihin kuului muun

muassa toimistoja, asuntoja, kokous- ja kerhohuoneita sekä voimistelusali, viitoittivat

tietä muille 1950-luvun seurakunnallisille rakennushankkeille Helsingissä.140

Koko pohjoista Helsinkiä palveleva Sörnäisten seurakunta oli kasvanut 1940-luvun puo-

leen väliin tultaessa jättiläismäiseksi. Pääkaupungin muutoinkin ripeää väestönkasvua

siivittivät Viipurin alueelta saapuneet pakolaiset. Kallion kirkkoa vastapäätä oleva ark-

kitehti Kaarlo Borgin (1888–1939) suunnittelema ja vuonna 1926 valmistunut klassisis-

tinen seurakuntatalo oli ahdas ja riittämätön kirkollisen toiminnan laajuutta ajatellen.

Ylisuuren seurakunnan jakaminen käynnistettiin vuonna 1941 erottamalla sen pohjois-

osa itsenäiseksi Paavalin seurakunnaksi, eteläosasta muodostettiin Kallion seurakunta.

Pian jaon jälkeen seurakuntalaisten määrä Kalliossa rikkoi kuitenkin 60 000 hengen

rajan. Tilanne vaati uudelleenarviointia. Vuonna 1945 Kallion seurakunnan asettama

huoneistokomitea esitti mietinnössään, että seurakunnan pohjoisille (Alppila) ja itäisille

(Sörnäinen) alueille, jotka ovat ”jääneet vaille uskonnollista hoitoa” tulisi saada tarkoi-

tuksenmukaiset tilat. Alue tunnettiin tuolloin leimallisesti köyhän työväenluokan asut-

tamana kaupungin ”laitamaana”.141

136

Hypén 2003, 16. 137

Kansanaho 1964, 26. 138

Suunnit. arkkit. Jorma Järvi, 1941–43/ rak. 1949–51. 139

Suunnit. arkkit. Markus Tavio, 1944–45/ rak. 1952–54. 140

Aho 1980, 97–98. 141

Pulma 2000, 120.

41

Käytännössä esitys merkitsi uusien tilojen hankkimista vuokraamalla kirkolliseen toi-

mintaan soveltuvia (liike)huoneistoja sekä lunastamalla tonttimaata uusia rakennus-

hankkeita silmälläpitäen. Kokonaan kaksi uutta, ajanmukaista työkeskusta esitettiin ra-

kennettavaksi nykyisen Alppilan kirkon naapuritontille ja Sörnäisiin:

[Huoneistokomitea ehdottaa, että] mainitulle tonteille sopivan ajan tullen rakennettaisiin

täysin ajanmukaiset seurakuntatalot, joihin …jumalanpalvelushuone[en], pikkukirkko[n],

[lisäksi] sisällytettäisiin kaikki välttämättömät seurakunta- ja kerhohuoneistot rippi- ja

pyhäkoulujen pitämistä, kuten myös nuoriso- ja diakoniatoimintaa varten; myös voimiste-

lusalit nuorisoa varten ovat välttämättömät.142

Tilaohjelmakuvailussa näkyy seurakunnan pyrkimys rantautua erityisesti kasvavan lap-

sija nuorisojoukon keskuuteen. Komiteamietinnön kielessä työkeskuksen ja pikkukir-

kon käsitteet esiintyvät monilta osin rinnasteisina, seikka mikä viittaa kirkkorakennus-

tyypin historiallisiin ja teologisiin kytköksiin. Ehdotetuista rakennushankkeista toteutui

sittemmin vain Alppilan työkeskus. Tosin seurakunnallista toimintaa harjoitettiin myös

Kinaporissa vuokratiloissa.

Alppilan työkeskushanke alkoi konkretisoitua vuonna 1948, kun Helsingin alueella pan-

tiin vireille uusi seurakuntajako. Se mukaili pääkaupungin alueella tehtäviä mittavia

hallinnollisia alueuudistuksia. Vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa, joka toimeenpan-

tiin tonttimaapulan helppotatamista varten, Helsinkiin liitettiin Huopalahden, Oulunky-

län ja Kulosaaren kunnat sekä laajoja maa-alueita Helsingin maalaiskunnasta eli nykyi-

sestä Vantaasta.143

Vuonna 1950 kantakaupunkiin tai sen lähitienoille päätettiin rakentaa

kirkolliset monitoimirakennukset Alppilan, Toukolaan144

ja Lauttasaareen145

. Alppilan

seurakunnan muodollinen perustamispäätös vahvistettiin Tampereen hiippakunnan

tuomiokapitulissa vuonna 1955.146

Uuden seurakunnan toimialueeksi muotoutui Helsin-

gin 12. kaupunginosa; se oli tuolloin Suomen tiheimmin asutettua aluetta ja siellä eli

1950-luvulla jopa 24 000 henkeä. Seurakunnan alueeksi tuli Teollisuuskadun ja Helsin-

ginkadun väliin rajautuva työväestön asuttama kaupunkitila, jonka läntisenä rajana toi-

mi päärata ja sen itäisen kiilan kärkenä Sörnäisten kurvi. Seurakunnan toimialueen pin-

142

Kallion seurakunnan huoneistokomitean mietintö uusista työkeskuksista 7.6.1945. HSA/KTA

HgI/21/1. 143

Turpeinen 1997, 13–15; Waris 1980, 22–24; Lahti 2006, 64–65. 144

Suunnit. arkkit. tsto. Olavi Leka & Kirsti Arajärvi, valm. 1955. 145

Suunnit. arkkit. Keijo Petäjä, valm. 1958. 146

Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1957, 5–6. ASA/KHV IIDd1.

42

ta-ala oli vain 1,2 km2. Toimintansa uusi seurakunta aloitti vuoden 1957 alusta vailla

omaa kirkkorakennustaan, sillä sen rakennustyöt olivat vielä kesken.147

3.2 Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen suunnittelu

Helsingin ev.-lut. seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto asetti vuonna 1952 rakennus-

toimikunnan hoitamaan Alppilaan rakennettavan työkeskuksen suunnittelu- ja rakennus-

työtä.148

Toimikunnan jäseniksi nimettiin Kallion seurakunnan kirkkoherra, teologian

tohtori Lauri Apajalahti (pj), teollisuusneuvos Juho L. Aalto, ylityönjohtaja Edvin An-

dersson, arkkitehti Olavi Leka, osastopäällikkö Arvo Nykopp, talousneuvos W. A.

Piekkola ja pankinjohtaja Heikki Valanne. Sihteerinä toimi teologian lisensiaatti, kom-

ministeri eli kappalainen Ensio Kuula. Varsin arvovaltaisen ja miehisen rakennustoimi-

kunnan jäsenistä Apajalahti, Valanne ja Kuula olivat Helsingin pikkukirkkoyhdistyksen

aktiivijäseniä. Se merkitsi kiinnostusta, näkemystä ja asiantuntemusta seurakunnallisia

rakennushankkeita kohtaan. Arkkitehti Leka toimi noihin aikoihin Toukolan seurakun-

tatalon ja vanhasta kunnantalosta kunnostutetun Malmin väliaikaisen pikkukirkon suun-

nittelutehtävissä yhdessä Kirsti Arajärven kanssa. Huomionarvoista on myös seurakun-

nan tulevan kirkkoherran Ensio Kuulan mukanaolo toimikunnassa.149

Alppilan seura-

kunnan historiikin laatijoiden, Leena Huiman ja Kirsi Myllyniemen mukaan työkeskus-

suunnitelma ja sen toteutus vastasivat Kuulan näkemystä saada alueelle paikka kehittä-

vän ja laadukkaan vapaa-ajan viettoon.150

Kuula itse toteaa vuonna 1958 antamassaan

lehtihaastattelussa, että rakennushankkeen taustalla oli tarve jumalanpalvelus-, virasto-

ja harrastustiloille sekä seurakunnan työntekijöiden asunnoille. Työkeskus pyrki hänen

mukaansa luomaan myös alueellista yhteisöllisyyttä, sillä modernin kaupunkilaiselämän

kääntöpuolena oli yleistynyt yksinäisyys ja eristäytyminen.151

Uuden työkeskuksen suunnittelutyö käynnistettiin erityisen vaikean asuntopulan aikana.

1950-luvun alkuvuosina Helsingissä käytiin periaatteellista keskustelua kirkon roolista

asunto-ongelman kanssaratkaisijana. Siksi monet seurakunnalliset rakennushankkeet

147

Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962.

ASA/KHV IIDc1; Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1957, 5–6. ASA/KHV IIDd1; Tervetuloa Alppi-

lan kirkkoon –moniste. 148

Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 6.

ASA/KHV IIDc1. 149

Ensio Kuula valittiin kirkkoherran virkaan vuonna 1958. Tehtävä oli avoimessa haussa ja hakuproses-

sin viimeisessä vaiheessa toimeenpantiin nk. kirkkoherran vaali. 150

Huima & Myllyniemi 2008, 18. 151

R. Sievänen, Seurakuntatyö muotoutumisvaiheessa. Kirkkosanomat 5-6/1958. Alppilan seurakunnan

leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3.

43

koettiin eettisesti hankaliksi.152

Alppilan työkeskushanke ei ollut tässä suhteessa poik-

keus. Kaavaillun rakennuksen tontille oli kaupungin taholta paineita toteuttaa ennem-

min asuintalo kuin kirkollinen rakennus. Rakentamispäätöksen tekemistä tuskin auttoi,

että Linnanmäen huvipuiston kupeessa sijaitsevasta korttelista 381/XII jouduttaisiin

purkamaan suurehko puinen asuintalo, jossa asui 42 perhettä. Pulman ratkaisemiseksi

päädyttiin kompromissiratkaisuun, jossa kaupunki myöntyi luovuttamaan työkes-

kushankkeelle tarvittavaa tonttimaata ja tarkistamaan välttämättömiltä osin alueen ase-

makaava. Seurakunta puolestaan sitoutui rakennuttamaan perheille asuinkerrostalon

seurakuntasaleineen osoitteeseen Kustaankatu 3 ja olemaan mukana toteuttamassa uusia

asuinrakennushankkeita Herttoniemessä.153

Tulevan kirkon tontiksi muodostui pienehkö

komiomainen alue, jonka rajaavat Kotkan-, Viipurin-, Hangon- ja Loviisankadut. Seu-

rakunnallisen työkeskuksen suunnittelusta järjestettiin avoin piirustuskilpailu vuonna

1953. Palkintolautakunnan muodostivat rakennustoimikunnassa istuvat Apajalahti, Leka

ja Valanne. SAFA:n edustajina olivat Dag Englund ja Erik Kråkström. Sihteerinä toimi

niin ikään Ensio Kuula.154

Rakennustoimikunnan järjestämän piirustuskilpailun lähtökohtana oli nimenomaan työ-

keskuksen suunnittelu, jonka tilaohjelma rakentuu kolmen osakokonaisuuden varaan.

Sen muodostui kirkosta, kokoussaleista ja seurakuntatyötiloista sekä asunnoista. Tilaoh-

jelman hahmottelivat komministeri Kuula, arkkitehti Leka ja teollisuusneuvos Aalto.

Kilpailuohjelmassa määritellään tarkemmin kunkin osakokonaisuuden vaatimukset.

Kirkon toivottiin koostuvan urkuparvellisesta kirkkosalista, johon mahtuu 450 henkeä

sekä erilaisista eteis- ja aputiloista, kuten sakaristosta. Kirkkoon tuli asentaa myös kel-

lot. Työkeskukseen kaavailtiin 200 hengen seurakuntasali eteis- ja aputiloineen. Tilan

toivottiin soveltuvan myös elokuvien esittämiseen ja sen haluttiin olevan liitettävissä

kirkkosaliin. Kokoussaleihin ja seurakunnallisiin työtiloihin lukeutuivat myös opetus-

käyttöön tarkoitettu keittiö, kirkkoherranvirasto erilaisine toimistoja arkistohuonei-

neen, rippikoulusali sekä toimituskappeli aputiloineen, kumpikin 70 hengelle. Edellä

mainittujen välille toivottiin ”välitöntä” ja ”vaivatonta” kulkuyhteyttä. Samaisiin seura-

kunnan työtiloihin tuli suunnitella 10 muuntelukelpoista kerhohuonetta muutaman huo-

neen rykelminä sekä voimistelusali aputiloineen. Asunto-osaan tuli seurakunnan työnte-

152

Antikainen 2006, 132. 153

Helsingin ev.-lut. seurakuntain kiinteistötoimiston päällikkö P.V. Kinosmaan päiväämätön kirje Keijo

Strömille ja Olavi Tuomistolle. Muu kirjeenvaihto, AAS AA54; Alppilan seurakunnan vuosikertomus

1957, 7. ASA/KHV IIDd1. 154

Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen kilpailuohjelma. 22.6.1953. ASA/KHV IIUa1.

44

kijöiden virka-asunnot, yhteensä 7 kappaletta, kellarissa sijaisevine yhteisine aputiloi-

neen. Työkeskuksen pinta-alaksi arvioitiin noin 2 500 m2.155

Kirkkorakennussuunnitelman reunaehtoja määrittivät niin alueelliset rakennussäädökset

kuin kirkkolaki (KL). Suunnitteluajankohtana voimassa ollut asemakaava määritteli

Viipurin- ja Kotkankadun puoleisen rakennuskorkeuden olevan vapaa. Muiden katujen

kohdalla se oli neljä kerrosta.156

Alppilan kirkon suunnittelun aikana voimassa ollut ja

kirkkolakiin kuuluva, alun perin vuodelta 1892 peräisin oleva, virkataloasetus määrittää

tarkkaan seurakunnallisten virka-asuntojen ominaisuuksia. Sääty-yhteiskunnan pappila-

kulttuuria henkivän lain mukaan seurakunnan tuli tarjota asunto, joko yhden tai useam-

man katon alla, kirkkoherralle, hänen apulaiselleen ja kanttori-urkurille. Lain vanhahta-

vuus ja limittyminen perinteiseen agraariyhteiskuntaan, mutta toisaalta myös sodanjäl-

keiseen pula-aikaan, näkyy vaatimuksena riittäville eläinsuojille sekä metsästys- ja ka-

lastusoikeuksiin pappilan mailla. Seurakunnan työntekijöiden asuntojen koot oli ryhmi-

telty laissa hierarkkisesti niin, että kirkkoherran asuntoon tuli mahduttaa viisi huonetta,

keittiö, palvelijan huone sekä tarvittavat apu- ja eteistilat. Kappalaisen asunnossa asuin-

huoneita oli vastaavasti neljä ja kanttori-urkurin kodissa kolme kappaletta. Laki määräsi

myös, että pappilaan tai sen lähistölle oli tehtävä virasto- ja arkistohuone.157

Näiltä osin

kirkkolain asettamat tilavaatimukset heijastuivat Alppilan asuntoja seurakuntatalosii-

vessä. Rakennustoimikunnan pöytäkirjasta ilmenee halu toteuttaa työkeskuksen asun-

tosiipeen enemmän asuntoja kuin mitä laki vaati.158

Mikäli Alppilan kirkon piirustuskilpailussa esitettyä tilajakoa verrataan nuorkirkollisten

ja pikkukirkkoliikkeen piirissä syntyneisiin huoneisto-ohjelmiin, voidaan havaita niin

eroja kuin yhtäläisyyksiäkin. Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen ehdotettu

tilaohjelma on selvästi monipuolisempi kuin Tunkelon (1931) esittämä: lukuisten kerho-

ja harrastushuoneiden sekä asuntojen lisäksi rakennukseen sisällytettiin myös toimitus-

kappeli. Alppilan tilaohjelma muistuttaakin jo monilta osin Sormusen (1957/1962) laa-

timia esityksiä.159

Seurakunnallisesta rakentamisesta kirjoittaneen papiston täytyi siis

seurata uusimpia kirkkoarkkitehtuurissa toteutettuja tilaratkaisuja. Samalla kirkonmie-

het poimivat aineksia tai ideoita omissa teksteissään esitettyihin huoneisto-ohjelmiin.

155

Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen kilpailuohjelma. 22.6.1953. ASA/KHV IIUa1. 156

Rakennustoimikunnan ptk 11.11.1952 § 2. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959, KTA/HSrk

HgI/21/3/18 157

KL 1948, Laki evankelisluterilaisten seurakuntien virkataloista, 2 luku. (Annettu 29.12.1944); ks.

myös Knapas 2009, 65. 158

Rakennustoimikunnan ptk 5.12.1952, § 3. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959, KTA/HSrk

HgI/21/3/18 159

Ks. Liitteet: Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyistä tiloista.

45

Kirkollisten monitoimirakennusten tilaohjelmien määrittäminen näyttäytyy prosessimai-

sena toimintana, jossa jo toteutuneet rakennukset ja niitä ohjaavat tekstit vaikuttavat

vastavuoroisesti toisiinsa. Kristevalaisittain käsitettynä, kirjoitetut tekstit ja kirkot muo-

dostavat vuorovaikutteisen tilan, jossa myös uudenlaiset, tapauskohtaiset tilaryhmittely-

ratkaisut voivat kehkeytyä. Tilaohjelmat kirjoitettiin uudelleen vanhaa tekstiä mukail-

len, lisäten siihen kuitenkin uusia elementtejä.

3.2.1 Voittajaehdotus ”LUX” ja kirkon rakentaminen

Työkeskuksen piirustuskilpailu ratkesi vuoden 1953 lopulla. Suunnitelmia oli määrä-

päivään mennessä saapunut yhteensä 30 kappaletta.160

Palkintolautakunnan pöytäkirjas-

sa todetaan, että työkeskuskilpailun ehdotusten arvioinnissa on suosittu ”epäsovinnaisia

ja uusia ajatuksia esittäviä ratkaisuja”. Tulkitsen luonnehdinnan viittaavan modernin

muotokielen suosimiseen, vapauteen tulkita kirkkoarkkitehtuurin perinnettä ja uuden-

laisten tilaryhmittelyvaihtoehtojen löytämiseen.161

Näiden yleisperiaatteiden lisäksi pal-

kintolautakunta halusi kiinnittää erityistä huomiota ehdotusten mahdollisimman keski-

tettyyn ratkaisuun, jossa ryhmäkokonaisuuksiksi kootut tilat toimisivat niin itsenäisesti

kuin toisiinsa liitettyinä. Lisäansioksi palkintolautakunta korotti mahdollisuuden yhdis-

tää seurakuntasali kirkkosaliin ”avaran yhtenäisen huonetilan saamiseksi”. Tärkeänä

pidettiin myös huoneryhmittelyä, jossa asunnot, kerhohuoneet ja muut tilat muodostai-

sivat oman arkkitehtonisen kokonaisuutensa. Erikseen kiiteltiin ehdotuksia, joihin oli

sisällytetty tilava, yhtenäinen ja aurinkoinen piha.162

Palkintolautakunnan esiin nostamissa lisäansioissa on nähtävissä viittauksia Gumme-

ruksen ja Tunkelon teksteissä esiintyviin ehdotuksiin kirkkoja seurakuntasalin yhdis-

tämisestä. Samoin korostuu vaatimus sijoittaa kirkkorakennus luontevaksi osaksi ympä-

röivää maisemaa. Modernistiset periaatteet näkyvät tekstissä tilojen joustavuuden ja

muunneltavuuden sekä avaruuden ja valoisuuden korostamisena. Toisaalta myös tila-

ryhmien funktiolähtöisessä lähestymistavassa: kirkkosali, asunnot ja seurakunnalliset

160

Keskityn tässä yhteydessä erittelemään palkintolautakunnan pöytäkirjassa esiintyneitä yleisperiaatteita

tekstien kautta. Muiden kuin voittajaehdotuksen piirustusten sijainti ei ole tiedossani, lukuun ottamatta

Reima Pietilän suunnitelma ”Kallio ja meri”, joka jäi kilpailussa vaille sijoitusta, sillä ehdotusta luonneh-

dittiin keskeneräiseksi. (Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen piirustuskilpailu. Palkintolautakun-

nan pöytäkirja 4.12.1953. ASA/KHV IIUa1.) Rakennustaiteen museon tutkija, taidehistorioitsija Eriika

Johansson on todennut sen olevan sekava ja luonteeltaan viitteellinen. (Johansson 2008, 52. ) 161

Varhaisimmasta, vuodelta 1951 peräisin olevasta työkeskuksen tilaohjelmaluonnoksesta käy ilmi, että

rakennukseen haluttiin toteuttaa kellotorni. Jo pari vuotta myöhemmin julkaistussa kilpailuohjelmassa ei

tätä vaatimusta enää esiinny. Toteutetustakaan rakennuksesta ei tätä kirkkorakennukseen liitettävää em-

blemaattista osaa ole. Alustava kustannuslaskelma ja huoneistoehdotus, 1951. KTA /HSrk HgI/21/1/2.

Vrt. Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen kilpailuohjelma. 22.6.1953. ASA/KHV IIUa1. 162


4.12.1953. ASA/KHV IIUa1.

46

tilat haluttiin toteuttaa riittävän erillisiksi, jotta kunkin rakennusosan ominaispiirteet ja

toimintavaatimukset tulisivat esiin parhaalla mahdollisella tavalla. Palkintolautakunnan

kriittisissä arvoissa kiinnitettiin huomiota juuri ”epärakenteellisiin” tai tilojen arvo-

hierarkioita rikkoviin suunnitelmiin, kuten esimerkiksi kirkkoja liikuntasalin liialliseen

läheisyyteen. Negatiivisiksi koettiin myös ahtaus ja pimeys sekä liian suuri ero ulko- ja

sisäarkkitehtuurin välillä. Oikeanlaisen tilaratkaisun tunnusmerkkejä olivat näin ollen

myös hyvä näkyvyys, esteetön liikkuminen ja tyylillinen yhtenäisyys. 163

Kilpailun ensimmäisen palkintosijan (450 000 mk) voittajaksi ylsivät arkkitehdit Keijo

Ström ja Olavi Tuomisto, avustajanaan arkkitehtiylioppilas Mauno Tuomisto, ”LUX” -

nimisellä ehdotuksellaan. Lisäansiona pidettiin myös ”monimutkaista” kattojärjestelmää

ja kirkkosalin valaistusratkaisuja. Maininnoilla viitataan työkeskuksen eri osiin toteutu-

neisiin tasa-, pulpetti-, ja aumakattoratkaisuihin sekä kirkkosalia kiertävään, runsaasti

valoa antavaan nauhaikkunajärjestelmään. (Kuvat 2 ja 7) Toiselle sijalle (350 000 mk)

sijoittuivat arkkitehdit Erkki Pasanen ja Kauko Tiihonen ”Campanile” -

suunnitelmallaan. Kolmas sija (250 000 mk) meni arkkitehti Osmo Siparin ja avustajana

toimineen rakennusmestari Jalo Haapalan ehdotukselle ”Työkeskus”. Palkintolautakun-

ta päätti lunastaa myös ”Ne quid nimis” -ehdotuksen arkkitehti Erik Lindroosilta ja ark-

kitehtiylioppilas Walter Gautschilta sekä ”Yhteinen seurakunta” -suunnitelman arkki-

tehti Arvo Tanskaselta, avustajanaan arkkitehti Kalle Räike. Lunastuksen rahapalkkiona

oli 150 000 mk. Kaikkien edellä mainittujen suunnitelmien kohdalla palkintolautakun-

nan pöytäkirjassa kiitellään yksinkertaista, selkeää ja ehyttä ulkoasua, toimivia kulkuyh-

teyksiä, avoimia yhteispiharatkaisuja sekä luontevia tilaryhmittelyjä.164

Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus päätettiin toteuttaa arkkitehtien Ström ja

Tuomisto ehdotuksen pohjalta 1954. Varsinaisten rakennuspiirustusten työstämisvai-

heessa arkkitehtien ehdotukset esiteltiin myös Kallion seurakunnan naistyöntekijöille,

joille annettiin mahdollisuus kommentoida niitä. Pöytäkirja-aineistosta ilmenee, että

heidän kommenttinsa saatettiin kyllä suunnittelijoiden tietoon, mutta mitä ne lopulta

koskivat ja oliko tällä hyväntahdon eleellä vaikutusta lopulliseen suunnitelmaan jää vain

163


4.12.1953. ASA/KHV IIUa1. 164


4.12.1953. ASA/KHV IIUa1. Palkintosijoille yltäneiden ehdotusten nimeämiskäytännöissä näkyy aika-

kauden arkkitehtuurikeskusteluille tyypillinen pyrkimys sovittaa modernistiset suunnitteluperiaatteet

kirkolliseen rakennustraditioon: lux merkitsee latinaksi valoa ja ne quid nimis ei mitään ylimääräistä.

Latinankielisyys voidaan ajatella viittaavan läntiseen kirkolliseen perinteeseen ja valo on tärkeä elementti

niin modernissa arkkitehtuurissa kuin teologis-raamatullisessa puheessa. Campanile viittaa puolestaan

kapeaan, italialaistyyppiseen kellotorniaiheeseen, ja suomenkieliset ”työkeskus” ja ”yhteinen seurakunta”

viittaavat itse rakennustyyppiin tai sen toivottuun sosiaaliseen vaikutukseen.

47

arvailujen varaan.165

On oletettavaa, että naistyöntekijöiden näkemyksiä tiedusteltiin

eritoten tarjoilu- ja kerhotilojen järjestelyn suhteen. Lopulliset rakennuspiirustukset hy-

väksyttiin seuraavana vuonna ja louhintatyöt alkoivat niin ikään 1955. Varsinainen ra-

kennusurakka saatiin noin puolentoista vuoden sisällä ripeästi päätökseen 1957. Raken-

nuksen pääurakoitsijana toimi Rakennustoimisto Arvonen Oy. Työkeskushanketta pit-

kittivät kaupungin kanssa käydyt tonttineuvottelut, paikalla sijainneen puurakennuksen

purkamistyöt, louhintatyömaalla havaittu ”maaperän yllätyksellisyys” ja vuonna 1956

puhjennut yleislakko.

Työkeskukseen toteutettiin lopulta seuraavat tilat: Kotkan- ja Loviisankatujen kulmaan

sijoittuvaan rakennusvolyymiin tuli kirkkosali 500 hengelle; radiointihuone; 250 hengen

seurakuntasali keittiöineen; säilytysholvi arvoesineille; sakaristo ja sen yhteydessä oleva

hiljainen huone; toimituskappeli 50 hengelle; rippikoulusali ja kokousaula. (Kuvat 1, 2,

8-11). Hangonkadunpuoleiseen rakennusosaan tuli 15 kerhohuonetta; keittiö ja 3 tarjoi-

luvälikköä; kirkkoherranviraston yleisön palveluhuone; kirkkoherran ja papiston viralli-

sen apulaisen työhuoneet sekä arkistotilat. (Kuvat 3, 8, 9 ja 11). Viipurinkadun varrella

olevaan asuntosiipeen tuli asunnot kirkkoherralle, papiston viralliselle apulaiselle, nuo-

risopastorille, kanttori-urkurille, kahdelle diakonissalle, vahtimestarille ja talonmiehelle;

asuntosiiven kellaritiloihin toteutettiin pesutupa, kuivaus- ja mankelihuone sekä sauna

kahdella pukuhuoneella. (Kuvat 4, 8, 9 ja 11). Työkeskuksen rakennusmassa kiertyy

avoimen, Kotkan- ja Viipurinkaduilta katsottuna korotetun pihan ympärille. Siitä on

kulkuyhteydet niin seurakuntatiloihin kuin asuntosiipeenkin. Pihamaa, jonne pääsee

suoraan katutasolta myös Hangonkadulla olevan porttikäytävän kautta, on käytännössä

työkeskuksen kellaritiloihin rakennetun liikuntasalin vesikatto. Salin yhteydessä on

suihku-, puku- ja varastotilat. Rakennuksen kokonaispinta-ala on 3 912 m2

ja -tilavuus

22 230 m3. Kuvaava työkeskuksen tilakirjavuudesta on, että varsinaisten sakraalitilojen

osuus rakennuksen pinta-alasta on alle 35 %.166

Rakennuskustannukset nousivat 245

miljoonaan markkaan.167

Toteutunut työkeskus ei merkittävällä tavalla poikkea kilpailuohjelman asettamista

yleisvaatimuksista kuin arkkitehtienkaan tekemästä kilpailuehdotuksesta. Maininnan

165

Rakennustoimikunnan pöytäkirja, 11.8.54 § 4. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959,

KTA/HSrk HgI/21/3/18. 166

Aho 1980, 94. 167

Ström & Tuomisto 1957; Alppilan seurakunta 1957, 7. ASA/KHV IIDd1; Kirje Helsingin seurakun-

tain Kirkkohallintokunnalta Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennustoimikunnalle,

11.12.1958. Liite A asiaan 2: Kertomus Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennustyöstä,

laatija Ensio Kuula. Saapuneet kirjeet 1952–1959, KTA/HSrk HgI/21/1/10.

48

arvoiset, tilaohjelmaa koskevat erot liittyvät lähinnä kerhohuoneiden lukumäärään kas-

vuun (vaadittu 10, toteutettu 15) ja kirkkosalin hienoiseen suurenemiseen (vaadittu

450lle hengelle, toteutettu 500lle). Myös jotkut eteistilat ryhmiteltiin uudelleen varsinai-

sen rakennusvaiheen aikana. Mikäli Alppilan kirkkoon toteutettuja huoneistoratkaisuja

peilaa analysoimiini pappismiesten ehdottamiin tilaohjelmiin, voidaan havaita kuinka

paljon lopulta erilaisia harrastustiloja rakennukseen toteutettiin: muutaman ehdotetun

kerhotilan sijasta niitä tuli kaikkiaan toistakymmentä. Osa näistä oli yhteiskäytössä Sör-

näisten ruotsinkielisen seurakunnan kanssa. Kerhohuoneiden yksilöidympi varustami-

nen jäi seurakunnan harteille, mikä merkitsi tilojen joustavaa ja toimintalähtöistä käyt-

töönottoa. Alppilan työkeskuksessa toteutetut tilaratkaisut antanevat osviittaa siitä, mi-

ten vastaavanlaisissa rakennushankkeissa on sovellettu tilaohjelmavaatimuksia: sääte-

lemällä rakennusvolyymien kokoa, tarkistamalla tarvittavien kerhohuoneiden lukumäärä

sekä pohtimalla tilaryhmittelyä ja rakennusosien keskinäistä sijoittelua.

Lopullisia rakennuspiirustuksia varten arkkitehdit tekivät myös joitakin rakenteellisia

tarkistuksia kattojärjestelmäsuunnitelmiin, jolla haluttiin lisätä säänkestävyyttä ja paran-

taa kantavuutta. Rakennusurakan pitkittyessä kustannuksia jouduttiin karsimaan aiotuis-

ta pintamateriaaleista. Arkkitehtien ajatuksena oli käyttää lattiamateriaalina paikoin

marmorilevyä, joka kuitenkin jouduttiin korvaamaan muun muassa linoleumilla. Sama-

ten betonirunkoisen rakennuksen ulkoverhoilu oli alun perin tarkoitus toteuttaa erikois-

valmisteisella, valkoiseksi lasitetulla tiilellä. Ulkoseinät verhoiltiin lopulta valkoiseksi

slammatulla kapealla punatiilellä. Arkkitehti Strömin yhdessä Santamäen tiilitehtaan

kanssa kehittelemää pyöreäpintaista ja valkoiseksi maalattua tiiltä käytettiin kuitenkin

kirkkosalin seinäpintamateriaalina.168

(Kuvat 5 ja 6). Rakennuksen viimeistelyssä näkyy

hillityn koristeellinen, ylipäänsä 1950-lukulaiselle arkkitehtuurille tyypillinen ulkoasu.

Erilaisten materiaalien ja yksityiskohtien vuorottelulla on korostettu erityisesti sakraali-

tilojen juhlavuutta. Työkeskusta leimaa runsas kuparipellin käyttö niin katemateriaalina

kuin ikkunoiden ja ovien listoituksissa. Suurimmissa ulko-ovissa ja ikkunoissa on käy-

tetty tammea; rakennuksen sisätilojen yksityiskohtien viimeistelyssä on puolestaan tiik-

kipuuta, pronssia ja messinkiä. Arvokkaimpien julkisten tilojen ja toimistojen sisustus

toteutettiin arkkitehtien modernin näkemyksen mukaisesti. Huonekaluja tilattiin Askolta

168

Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 13.4.54–21.6.56, passim. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–

1959, KTA/HSrk HgI/21/3/18; Kirje Helsingin seurakuntain Kirkkohallintokunnalta Kotkankadun seura-

kunnallisen työkeskuksen rakennustoimikunnalle, 11.12.1958. Liite A asiaan 2: Kertomus Kotkankadun

seurakunnallisen työkeskuksen rakennustyöstä, laatija Ensio Kuula. Saapuneet kirjeet 1952–1959, KTA

/HSrk HgI/21/1/10.

49

ja Artekilta. Hillityt, mutta värikkäät sisustustekstiilit olivat myös jälkimmäisen yhtiön

valmistamia. Valaisimet olivat puolestaan Orno Oy:n tuotantoa.169

3.2.2 Työkeskuksen arkkitehtuuri: omaa, lainattua vai lainattua omaa?

Alppilan työkeskuksen piirtäjät, Keijo Ström ja Olavi Tuomisto, olivat nuorehko suun-

nittelijakaksikko, jonka itsenäinen arkkitehdinura oli kirkkosuunnitelman laatimishet-

kellä vasta aluillaan. Sodan käyneet arkkitehdit olivat työskennelleet yhdessä muutamia

vuosia Alvar Aallon (1898–1976) toimistossa ennen kuin päättivät perustaa yhteisen

toimiston vuonna 1955.170

Alppilan kirkon vuonna 1953 käynnistynyt suunnittelutyö oli

näin ollen ylimääräinen projekti muun työnteon rinnalla. Työkeskussuunnitelman avus-

tajana toimineen Olavi Tuomiston nuoremman veljen arkkitehti Mauno Tuomiston mu-

kaan kaksikko teki töitä ajoittain yötä myöten.171

Aallon toimistossa arkkitehtikaksikko

työskenteli vastuullisissa tehtävissä: Ström toimi Ratakadun toimipisteen päällikkönä ja

Tuomisto oli siellä vanhempana suunnittelijana. 1950-luvun alussa molempia arkkiteh-

teja työllistivät Aallon toimistossa erityisesti Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon ja

Rautatalon hankkeet. Ström oli avustanut Aaltoa edellä mainitussa suunnitelmassa jo

kilpailuvaiheessa vuonna 1947.172

Mikäli Alppilan kirkon ja Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon (1956) arkkitehtuuria

vertaa keskenään, ei voi olla huomaamatta niiden välisiä yhtymäkohtia. (Vrt. kuvat 1 ja

9 sekä 39 ja 40). Molempien rakennusten suoraviivaisen selkeä, eri pintamateriaalien

käytöllä detaljoitu julkisivu laajenee ympäröivään maisemaan kolmiomaiseksi, vaihte-

levien rakennusvolyymien ryppääksi. Niin kirkon kuin virastotalon rakennusmassat

kehystävät katutasolta korotettua atriumpihaa. Molemmissa rakennuksissa on hyödyn-

netty vaihtelevia kuparipeltisiä kattoratkaisuja sekä vuorottelevaa, sahalaitaista ja kuuti-

onmuotoista massoittelua. Työkeskuksen ja virastotalon selkeimmät erot ovat koossa ja

pintavärityksessä. Taidehistorioitsija Timo Tuomen mukaan Aallon pyrkimyksenä oli

Kansaneläkelaitoksen toimitalon tilaohjelman hajauttaminen pienempiin yksiköihin

koko tontille niin, että luontevat kulkuyhteydet liittävät rakennuksen yhteen. Toimistoti-

lojen lisäksi virastotaloon mahdutettiin muun muassa kirjasto, ruokasali ja kokoussaleja.

Aalto kuvaa Kansaneläkelaitoksen toimitaloa Arkkitehti-lehden kohde-esittelyssä työ-

169

Ström & Tuomisto 1957; Kirje Helsingin seurakuntain Kirkkohallintokunnalta Kotkankadun seura-

kunnallisen työkeskuksen rakennustoimikunnalle, 11.12.1958. Liite A asiaan 2: Kertomus Kotkankadun

seurakunnallisen työkeskuksen rakennustyöstä, laatija Ensio Kuula. Saapuneet kirjeet 1952–1959, KTA

/HSrk HgI/21/1/10. 170

Lisää arkkitehtien urakehityksestä ks. Liitteet: Suunnittelijat Ström ja Tuomisto sekä avustaja Tuomis-

to. 171

Arkkitehti Mauno Tuomiston suullinen tiedonanto tekijälle 26.1.2012. 172

Sarkkinen 2006, 36, 45.

50

keskukseksi, mikä mielenkiintoisella tavalla laajentaa tutkimani käsitteen käyttöä pro-

faanimmassa yhteydessä. Työkeskuksella on näin ollen viitattu ylipäätään erilaisista

tilaryhmistä koostuvaan rakennukseen, joka toimii työn tekemisen keskuksena.173

Samankaltaista, eri rakennustasoihin sijoittuvaa tilaryhmittelyä on hyödynnetty myös

Kotkankadun tapauksessa: työkeskuksen eri rakennusosien sisäänkäynnit ja tilasta tilaan

liikkuminen tapahtuu suhteellisen vaivattomasti suurilla ikkunoilla varustettujen hallien,

eteisten ja pitkien käytävien kautta. Merkittäviksi risteyskohdiksi Alppilassa muodostu-

vat Kotkankadunpuoleinen iso alahalli, pienempi ylähalli ja sisäpiha, joista pääsee kul-

kemaan työkeskuksen useimpiin tiloihin. (Kuvat 12–14). Alppilan seurakunnan arkis-

tossa olevasta valokuva-aineistosta ilme, ettei isoa alahallia tai sisäpihaa ole käytetty

vain läpikulkutilana: niissä on myös järjestetty tilaisuuksia tai tapahtumia, muun muassa

ompeluseurojen myyjäisiä.174

Ylähallin käyttö muotoutui puolestaan ennemmin odotus-

ja oleskelutilaksi. Siitä pääsee kirkkosaliin, toimituskappeliin ja kirkkoherranvirastoon.

Tilaa kuvittaa vuonna 1963 valmistunut taiteilija Veikko Vionojan (1909–2001) maala-

us ”Kristus arkisen aherruksen keskellä”. Teoksessa valkopukuinen Kristus-hahmo sei-

soo keskellä työläisväestöksi tunnistettavaa väkijoukkoa. Kuva-aihe osallistuu tilan

tuottamiseen: työkeskus on arkinen kohtauspaikka, jossa merkityksellisiä ovat suhteet

toisiin ihmisiin ja tuonpuoleiseen.

Alppilan kirkon ja Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon arkkitehtuurin yhteneväisyydet

sekä Strömin ja Tuomiston työpanos molempien rakennuskokonaisuuksien suunnitte-

lussa herättävät kysymyksiä arkkitehtuurin tekijyydestä. Voidaanko tulkita, että työkes-

kus olisi virastotalon toisinto? Jos näin on, niin missä määrin voidaan sanoa, että arkki-

tehtikaksikko lainasi kirkkosuunnitelmassaan Aaltoa?

Tutkielmani fokuksen, rajauksen ja valitun tutkimusaineiston tarjoamien näkökulmien

puitteissa kysymyksiin on mahdotonta vastata tyhjentävästi. Aallon toimistossa itsekin

apulaisena työskennellen Mauno Tuomiston mukaan Strömin panos virastotalon hank-

keessa liittyi asiakkaiden kanssa käytävien neuvotteluiden hoitamiseen ja yleisen suun-

nittelutyön valvomiseen. Olavi Tuomisto taitavana ja nopeana piirtäjänä keskittyi puo-

lestaan suunnitelmien konkretisoimiseen ja hiomiseen. Kaksikon yhteisen taipaleen ai-

kana syntyneet suunnitelmat luotiin useimmiten tiiviin yhteistyön tuloksena, vaikka

hankkeiden edetessä roolit muotoutuivat edellä kuvatun kaltaisiksi.175

Selvää on, että

173

Tuomi 1998, 82–83; Aalto 1958, 9. 174

Ks. esim. Huima & Myllyniemi 2008, 50–51. 175

Arkkitehti Mauno Tuomiston suullinen tiedonanto tekijälle 26.1.2012.

51

kokemus Big Bossin176

toimistossa työskentelystä kannusti nuoria arkkitehteja kokeile-

maan myös omissa hankkeissaan erilaisia pintamateriaaleja kehittelemällä omia koriste-

tiiliä, ja pohtimaan erilaisia tilajäsentelyvaihtoehtoja tuttujen periaatteiden valossa. Tä-

mänkaltaisia, ekspressiivisinä ja romantisoivina pidettyjä piirteitä on nähty juuri Aallon

arkkitehtuurille tunnusomaisina.177

Uran edetessä kaksikon omaksuma muotokieli

muuttui rationalistisemmaksi ja pelkistetymmäksi. Syynä on osittain se, että he keskit-

tyivät sittemmin erityisesti teollisuusarkkitehtuuriin suunnitteluun.178

Konkreettisena

esimerkkinä työkeskuksen ja virastotalon hankkeiden synergiasta ovat avustavista

suunnittelutöistä ja urakoinnista vastanneet rakennusalan toimijat. Kansaneläkelaitoksen

toimitalon rakentamisen aikana solmitut suhteet insinööreihin ja rakennusliikkeisiin

jatkuivat niin ikään uudessa työkeskushankkeessa.179

Aarne Ervin arkkitehtuuria koskevassa tutkimuksessaan taidehistorioitsija Juhana Lahti

muistuttaa, että 1950- ja 1960-luvuille tyypilliseen tapaan tunnetun taiteilija-arkkitehdin

niemen taustalta löytyy aina kokonainen arkkitehtuuria tuottava kollektiivi. Niin Aarne

Ervi, Alvar Aalto kuin Strömin & Tuomisto ovat omalta osaltaan eräänlaisia tuotemerk-

kejä, joissa yhdistyvät jo toteutetut rakennukset, saavutettu ammatillinen maine sekä

suunnittelijoiden yksilölliset näkemykset. 180

3.3 Kirkollinen monitoimirakennus muuttuvassa maisemassa

Helsingin Sanomissa 9.11.1958 julkaistiin Kari Suomalaisen (1920–1999) tekemä kirk-

koaiheinen pilapiirros. (Kuva 43). Kuvan oikealla laidalla seisoo pelokkaan hämmenty-

nyt pappismies, joka ottaa vastaan osittain näkymättömän Jumalan ohjeistuksia tai käs-

kyjä. Piirroksen vasemmalla puolella kohoaa moderni, laatikkomainen rakennus nau-

haikkunoineen ja valomainoksineen. Kuvan tekstit merkitsevät sen seurakunnalliseksi

työkeskukseksi. Rakennuksen tiloihin lukeutuvat niin elokuva- ja liikuntasalit kuin kah-

vila ja erilaiset kerhohuoneet. Työkeskuksen jalkoihin on jäänyt luhistumaisillaan oleva

perinteinen, päätytornillinen pitkäkirkko. Uudemman rakennuksen seinään kiinnitetyssä

julisteessa lukee: ”Kristitty on todellinen vapaa ajattelija – Voitto Viro”. Pilapiirros tek-

steineen viittaa vastarakennettuun Lauttasaaren kirkkoon ja seurakunnan tunnetusti libe-

176

Keijo Strömin Aallosta tuttavallisesti käyttämä lempinimi. Kirje Keijo Strömiltä Alvar Aallolle, Hel-

sinki 5.3.1949. Saapuneet kirjeet 1949–1953, AAS AA33. 177

Salokorpi 1990, 40–41; Nikula 2002, 239; Koho 2008, 159–161. 178

Ks. Liitteet: Suunnittelijat Ström ja Tuomisto sekä avustaja Tuomisto. 179

Ks. Aalto 1958; vrt. Ström & Tuomisto 1957. 180

Lahti 2006, 24.

52

raaliin kirkkoherraan Voitto Viroon. Piirros on talletettu osaksi Alppilan kirkon kollek-

tiivista muistia ja itseymmärrystä; se on liimattu seurakunnan leikekirjaan ja sen kohdal-

la todetaan: ”… piirros voisi aivan yhtä hyvin tarkoittaa … Alppilan Työkeskusta”.181

Suomalaisen pilapiirros kuvittaa osuvan kärjekkäästi Alppilan kirkon valmistumisen

tienoilla käytyä kiivaaksikin yltynyttä kirkkoarkkitehtuurikeskustelua. Siihen osallistui-

vat niin papisto, arkkitehdit kuin monet tavalliset kirkossakävijät ja kirkkokriitikotkin.

Esimerkkinä keskustelun laajamittaisuudesta on Uudessa Suomessa julkaistu ja ainakin

7-osainen ”Miltä näyttää oikea kirkko?”-niminen artikkelisarja.182

Tämän tutkielman

puitteissa on mahdotonta kartoittaa keskustelua kokonaisuudessaan. Lähestyn sitä ensi-

sijaisesti Arkkitehti-lehden kautta keskittyen tilaohjelmakysymykseen. 1950- ja 60-

lukujen vaihteen kirkkokeskusteluun on viitattu usein myös arkkitehtuuria koskevassa

taidehistoriankirjoituksessa.183

Asko Salokorpi pitää tätä niin traditionalistista kirkkora-

kentamista puolustavien puheenvuorojen kuolinkamppailuna kuin hedelmällisenä kas-

vualustana modernististen suunnitteluperiaatteiden kirjavoitumiselle 1950-luvun lopulta

lähtien.184

Aikakauden kirkkorakennustaiteen merkkiteoksiin luetaan muun muassa va-

paata ja ekspressiivistä muodonantoa hyödyntävä Alvar Aallon Vuoksenniskan kirkko

(1958) eli niin kutsuttu ”piruntorjuntabunkkeri”, Viljo Revellin puoliellipsinmuotoinen,

pelkistettyä betoniarkkitehtuuria edustava Vatialan siunauskappeli (1960), Kaija ja

Heikki Sirénin ovaalipohjainen Oriveden kirkko (1961) sekä Aarno Ruusuvuoren pyra-

midimainen Hyvinkään kirkko (1961).185

Näiden jopa äärimoderneina pidettyjen raken-

nusten tuleminen osaksi suomalaista maisemaa ruokki omalta osaltaan kirkkoarkkiteh-

tuurikeskustelua.

Näkemystenvaihdossa ei ollut loppujen lopuksi kyse vain itse kirkkorakennuksista tai

niissä toteutetuista tilaratkaisuista vaan laajemmin ottaen kirkon asemasta yhteiskunnas-

sa. Esitetyissä näkemyksissä modernin kirkkoarkkitehtuurin monipuoliset tilaratkaisut

näyttäytyivät joillekuille kirkkoinstituution valmiutena elää nykyajassa ja -maailmassa.

Toisille ne edustivat tuhlailevuutta, maallistumista ja hengellistä rappiotilaa.

181

Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3. 182

Ks. esim. Sirén, J.S., Miltä näyttää oikea kirkko? 7, Lutherilaisen kirkkorakennuksen periaatteista I.

Uusi Suomi 31.10.1959; Sirén, J.S., Miltä näyttää oikea kirkko? 7, Lutherilaisen kirkkorakennuksen peri-

aatteista II. Uusi Suomi 19.11.1959. 183

Ks. esim. Salokorpi 1990, 64–65; Suhonen 2006, 21; Koho 2008, passim. 184

Salokorpi 1990, 64–65. 185

Salokorpi 1990, 65.

53

3.3.1 Arkkitehdit Arkkitehdissa: työkeskus kirkon irvikuvana

Arkkitehti-lehden sivuilla käydyssä sakraaliarkkitehtuuria koskevassa keskustelussa

työkeskukset nähtiin arkkitehtien taholta erityisen ongelmallisina suunnittelun kohteina.

Kuitenkin vielä 1940-luvun lopun kirjoittelussa arkkitehtien suhde kirkkojen monipuo-

listuvaan tilaohjelmaan oli aikalailla toteava. Tuolloin esiin nostetut puheenvuorot liit-

tyivät modernistisiin ajanmukaisuuden vaateisiin ja rehellisyyteen pyrkivien suunnitte-

luperiaatteiden toteuttamiseen sakraaliarkkitehtuurissa. Jälkimmäisen teeman puinti

jatkui myös 1950-luvun lopulla. Lauttasaaren työkeskuksen suunnittelija, arkkitehti

Keijo Petäjä (1919–1988) puoltaa Arkkitehti-lehden kirjoituksessaan sellaista kirkko-

arkkitehtuuriin sovellettavaa yleisnäkemystä, jonka mukaan muotojen yksinkertaisuus,

vähäeleisyys ja vaatimattomuus synnyttävät pyhyyden tunteen. Puhtaat, yksinkertaiset

ja kestävät luonnonmateriaalit ovat Petäjästä sopivia niin esteettisen vaikutelman kuin

oikeanlaisen rakenteellisuuden aikaansaamiseksi. Hänen mukaansa tarkoituksenmukai-

silla ratkaisuilla voidaan myös parantaa kirkkosalin akustiikkaa ja saada näin myös tilan

arkkitehtoninen muoto urkujen säestyksellä soimaan.186

Työkeskusarkkitehtuurin keskeisin ongelma niin Petäjän kuin rakennustaiteen ja tyy-

liopin professorina sekä Arkkitehti-lehden päätoimittajana toimineen Nils Erik Wick-

bergin (1909–2002) mielestä liittyi muodon ja funktion väliselle ristiriidalle. Työkes-

kusten tilaohjelman tarkoitus on taipua palvelemaan mitä moninaisimpia, maallisiakin

toimintoja. Samanaikaisesti rakennustyypin tulisi edustaa kirkollista arkkitehtuuria. Eri-

tyyppisten tilojen ja toimintojen yhdistäminen saman katon alle muodostaa molempien

kirjoittajien mielestä periaatteellisen suunnittelupulman. Ongelman ratkaisemiseksi Pe-

täjä ehdottaa joko työkeskusten tilaohjelman hajauttamista ja kirkkosalin volyymin suh-

teellista kasvattamista tai kokonaan erillisen rakennuksen toteuttamista seurakunnalli-

seksi harrastuskeskukseksi. Sama funktiolähtöinen periaatteellisuus tulee Petäjän mie-

lestä heijastua myös rakennusten sisustuksessa: kirkoissa on suosittava kiinteitä kalus-

teita irrallisten sijaan. Näin tiloissa voidaan toteuttaa tarkoituksenmukaisemmin sinne

lähtökohtaisesti tarkoitettuja toimintoja.187

Arkkitehtien tiukan toimintalähtöinen näkemys asettuu joiltain osin kirkonmiesten suo-

simia ja ajamia ratkaisuja vastaan. Pappismiesten teksteissä sekä esittelemissäni moni-

toimikirkkojen piirustuksissa esiintyy sellaisia tilaratkaisuja, joilla on pyritty pohjien

muunneltavuuteen ja joustavuuteen. Esimerkkeinä ovat väliovin toisiinsa liitettävät salit

186

Petäjä 1957, 160. 187

Petäjä 1957, 159–160; ks. myös Wickberg 1958, 104.

54

ja paikoitellen myös irtokalusteiden suosiminen. Nämä ratkaisut on nähtävissä myös

Alppilan kirkon toteutuksessa. Tilojen muunneltavuuskysymys on sikäli mielenkiintoi-

nen, että se nostaa esiin modernististen suunnitteluperiaatteiden keskinäisen jännittei-

syyden: muunneltavuus on kohteesta riippuen yhtäältä tavoiteltu ja toisaalta epätoivottu

ominaisuus. Kirsi Saarikankaan mukaan modernille asuntoarkkitehtuurisuunnittelulle

oli leimallista pyrkimys löytää joustavia tilaratkaisuja. Piirre, joka heijastui erityisesti

olohuoneiden ja keittiöiden jäsentelyssä.188

Petäjän ja Wickbergin teksteissä esitetyt

kriittiset huomiot työkeskusarkkitehtuuria kohtaan vaikuttaisivat saaneen kannatusta

aikalaisarkkitehtien keskuudessa. Sari Dhiman mukaan sekä Aarno Ruusuvuoren että

Reima Pietilän tiedetään suhtautuneen varautuneesti kirkkojen monipuolistuviin ja

muuntelumahdollisuuksia korostaviin tilaohjelmiin.189

Wickbergin näkemykset kirkkosalin ja seurakunnallisten tilojen yhteensovittamisesta

olivat paikoin hyvinkin kärkkäitä:

Kullakin ajalla, kullakin uskonnollisella yhdyskunnalla on sellaiset pyhäköt kuin se an-

saitsee. Ennen kuin ryhtyy peittoamaan työkeskustemme arkkitehtuuria, on selvitettävä

itsellemme se tilanne, se mielenlaatu, mistä ne ovat saaneet alkunsa. Jos haluaa saada ai-

kaan muutoksen, täytyy ensin muuttaa tätä mielenlaatua. Päinvastainen menettely, koet-

taa ryhdittää ne ajanviettohuoneistot, mitä kirkolliset työkeskukset itse asiassa ovat, tie-

tyin sakraalein aihein, johtaa vain sorahtelevaan valheellisuuteen, joka on paljon vasten-

mielisempää kuin ”kenkälaatikkoarkkitehtuuri”.190

Työkeskus on kirjoittajasta eräänlainen kirkkoarkkitehtuurin irvikuva, joka kiteytti nä-

kyvällä tavalla Suomen ev.-lut. kirkon maallistumiskehityksen. Kirkon keskeinen sa-

noma on hukkunut tavoitelleessaan keinotekoisin konstein uusia kannattajia. Samanlai-

sella äänensävyllä kirjoitettuja provokatiivisia näkemyksiä esitti myös vasemmistolai-

nen lehdistö Alppilan kirkon valmistumisen yhteydessä.191

Myös Petäjä on Wickbergin

kanssa samoilla linjoilla. Hänen mukaansa työkeskukset eivät oikeastaan poista maalli-

sen ja hengellisen elämänpiirin eroa, vaan rajaavat ihmisiä pois muodostamalla ”ulos-

sulkevia pienoisyhteiskuntia”.192

Mikäli Petäjän näkemystä vertaa piispa Eelis Gulinin

Arkkitehdissa esittämään analogiaan työkeskuksesta luostarina, tulee arkkitehtien ja

kirkonmiesten välinen mentaliteetti- ja lähtökohtaero ilmeiseksi.193

188

Saarikangas 2002, 422–433. 189

Dhima 2011, 416. 190

Wickberg 1958, 104. 191

Ks. esim. ”Juorukunnan Jussi” [Kauniskangas, Kerttu], Kaksi kampanjaa. Kansan Uutiset 30.10.1958;

Lehén, Tuure, Valtiokirkko ja työväestö I. Kansan Uutiset 23.11.1958. Alppilan seurakunnan leikekirja

1958–1959. ASA/KHV IIUa3. 192

Petäjä 1957, 159. 193

Gulin 1959, 9.

55

Oikeanlaisen sakraaliarkkitehtuuri-ilmaisun saavuttamisen kannalta Wickbergin mieles-

tä pulmallinen oli myös luterilaisen kirkkotilan ja -arkkitehtuurin selkiytymätön teolo-

gia:

Rakentakaa kaikin mokomin työkeskuksia, missä nuoriso saa katsella filmejä, askarrella

vapaa-ajanharrastusten parissa ja tanssia rock’n’roll’ia pastorinsa kanssa. Mutta älkää

unohtako, että kirkko on kuitenkin jotain muuta, vaikka luterilainen käsitys tästäkin ky-

symyksestä pysyttelee epämääräisesti puolivälissä: kirkkoa ei tyydytä pitämään yksin-

omaan kokoussalina, mutta toisaalta tunnutaan pelättävän, että se jollain katolisella sil-

mänkääntötempulla muuttuu vääräksi taivaalliseksi Jerusalemiksi.194

Wickbergin kirjoitus on retoriikaltaan ja argumentoinniltaan avoimen poleeminen.

Tekstissään hän arvostelee paikoin ristiriitaisestikin niin sentimentaalisen, perinteisen

kirkkoarkkitehtuurin kannattajia kuin koko luterilaista kirkkoinstituutiota. Protestantti-

nen kristillisyys ylipäätään näyttäytyy hänelle, yksittäisiä historiallisia poikkeuksia lu-

kuun ottamatta, taide- ja arkkitehtuurivihamielisenä. Uskonpuhdistuksenjälkeisen teolo-

gian suhde uskonnolliseen kuvaan ja sakraaliin tilaan on hänestä jäsentymätön. Pisim-

mälle tässä vääristyneessä suhtautumisessa menevät Wickbergin mukaan helluntailaiset,

jotka kokoontuvat uskonnollisesta symboliikasta riisuttuihin auditorioihin, joiden esiku-

vina ovat maalliset konserttisalit. Arvostelusta pääsevät osaksi myös sveitsiläiset refor-

moidut, joiden ”nuoriso istui alttarin reunalla heilutellen jalkojaan ja siivoojien pö-

lynimurit äänekkäästi surisevat [kirkkojen] sivulaivoissa.”195

Samainen huomio sopi-

mattomasta käytöksestä kirkkotilassa esiintyi niin Gummeruksen kuin Sormusen teks-

teissä.

Konkreettisia ehdotuksia suomalaisen kirkkorakennustaiteen laadun parantamiseksi

Wickberg ei osaa tarjota. Hän lähenee näkemyksissään kuitenkin pikkukirkkoliikkeen

ajamia periaatteita: tarvitaan pieniä, kappelimaisia kirkkoja tiheisiin asustuskeskuksiin,

joista on kadonnut rovastin patriarkaalisesti johtama seurakuntalaisten perheyhteys.196

Wickberg huomauttaa piikittelevään sävyyn, että oikeastaan maallisesta rakennustai-

teesta löytyy paras pyhyyttä henkivä aikalaisarkkitehtuuri. Esimerkiksi hän nostaa yllät-

täen juuri Aallon piirtämän Kansaneläkelaitoksen toimitalon:

Valitakseni läheisen esimerkin, on Alvar Aallon Kansaneläkelaitokselle Helsinkiin suun-

nitteleman rakennuksen raskas, samalla kertaa vakava ja loistelias hahmo, joka suoras-

taan saattaa johtaa ajatuksen egyptiläisiin temppeleihin, sakraalimpi kuin lähipitäen kaik-

ki kirkot, mitkä viimeisten sadan vuoden kuluessa rakennettu.197

194

Wickberg 1958, 107. 195

Wickberg 1958, passim. 196

Wickberg 1958, 106. 197

Wickberg 1958, 103.

56

Wickbergin ja Petäjän teksteissä näkyy ohjelmallisesti historiavihamielisen modernis-

min liudentuminen. Molempien kirjoittajien mielestä kirkon on vaikutettava sakraalira-

kennukselta. Wickberg arkkitehtuurin historian asiantuntijan roolissa suhtautuu varovai-

sen myönteisesti siihen, että kirkkorakentamisen perinteessä on myös annettavaa mo-

dernille sakraaliarkkitehtuurille. Timo Koho toteaa, että 1950-luvun loppupuolen kirk-

koarkkitehtuurissa koettiin uudenlaisen modernistisen historismin nousu. Menneisyy-

destä voitiin ammentaa eikä sitä tarvinnut lähtökohtaisesti vierastaa. Kirkkorakennuksen

tuli olla juhlava, monumentaalinen ja ratkaisuillaan tunteita herättävä.198

Traditiomyön-

teisyys sakraaliarkkitehtuurin ilmaisuissa vaikuttaisi yhdistävän arkkitehtien ja piispa

Eino Sormusen näkemyksiä 1960-luvulle tultaessa.

Huolimatta Wickbergin ja Petäjän esittämästä kärjekkäästä kritiikistä ja sen ilmeisestä

leviämisestä arkkitehtikunnan parissa, työkeskusarkkitehtuurin kulta-aika ajoittuu juuri

1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle. Kirkollisten monitoimirakennusten saavuttama

vankka legitimiteetti yleishyödyllisenä rakennuksena oli mitä ilmeisimmin tilaajien ja

käyttäjien ansiota. Pidän enemmän kuin todennäköisenä, että johdantoluvussa esiin nos-

tamani modernistisessa taidehistoriankirjoituksessa usein ilmenevä nihkeähkö suhtau-

tuminen työkeskusarkkitehtuuria kohtaan juontaisi juurensa Wickbergin ja Petäjän teks-

teihin.

3.3.2 Kirkko kaupunkitilassa: Alppilan työkeskuksen monet vastaanotot

Alppilan seurakunnallinen työkeskus huomioitiin lehdistössä rakentamisensa, valmis-

tumisensa ja vihkimisensä yhteydessä. Tässä yhteydessä tarkastelen seurakunnan lei-

kearkistoon koottuja kirjoituksia uudesta kirkkorakennuksesta. Ne sijoittuvat 1956–

1963-väliselle aikajänteelle. Uuden työkeskusrakennuksen nousu osaksi kaupunkitilaa

ei jäänyt vaille huomiota. Vasemmistolainen, kansandemokraattien Vapaa Sana -lehti,

jonka omat toimitilat sijaitsivat niin ikään Kotkankadulla, näki uuden ja rakenteilla ole-

van rakennuksen yhteiskunnallisen välinpitämättömyyden osoituksena. Sen sijaan, että

rakennettaisiin kipeästi kaivattuja asuntoja, toteutetaan pröystäileviä liikerakennuksia ja

komeita kirkkoja:

Naapuriin kohoaa juuri uljas, upea kirkko ja seurakuntakeskus. Sen vieressä kyyhöttävät

matalat, hajoamistilassa olevat puutalot, seurakuntalaisten asumukset. Eikö kirkon raken-

tamista olisi voinut lykätä siksi kunnes asuntopula olisi poistettu.199

198

Koho 2008, 161. 199

”Suti”, Kun toimeen tartutaan, Vapaa Sana 20.10.1956. KTA/HSrk HgI/21/9/46.

57

Suomen Sosiaalidemokraatissa kirjoittanut ”Vesuri” tarttui myös kirkkorakennusta kos-

kevissa kommenteissaan asuntopulakysymykseen ja esitti huolensa myös rakennuksen

”tyhjäkäytöstä”. Koska työkeskuksen käyttö oli ilta- ja viikonloppupainotteista, kirjoit-

taja ehdotti yhteisvastuun hengessä rakennuksen koulukäyttöä päivisin. Olisihan siellä

olemassa jo opetusta varten soveltuvat tilat. ”Vesuri” esitti myös huolensa siitä, ettei

rakennuksen suojissa järjestetty toiminta loppujen lopuksi kiinnostaisi paikallisia asuk-

kaita.200

Kirkkorakennuksen rantautuminen alppilalaiseen katukuvaan ja laajemman kirkkoinsti-

tuution suhde yhteiskuntaan puhuttivat myös Vapaan Sanan seuraajan, Kansan Uutisten

lehdillä. Uuden seurakunnan järjestämät, kaupunkitilassa näkyvät julkiset tempaukset

eli ”aktiot” nostettiin kriittisen tarkastelun alle. Seurakunnan työn näkyvyyttä ja vaiku-

tusta omalla toimialueella vakiinnuttivat myös Vaasankatu 5:ssä ja Kustaankatu 3:ssa

olevat seurakuntakotihuoneistot. Kaupunginosan uusi kirkollinen toimija järjesti toimiti-

loissaan useita hartaus- ja keskustelutilaisuuksia. Näiden tarkoituksena oli saada koske-

tus alueen työväestöön ja erilaisten ammattikuntien edustajiin, kuten talonmiehiin,

kauppiaisiin ja lastentarhanopettajiin sekä työväen luottamusmiehiin.201

Seurakunta jär-

jesti säännöllisesti ohjelmaa myös alueen suurinten työllistäjien, VR:n Pasilan konepa-

jan sekä SOK:n tehtaiden, toimitiloissa. Ev.-lut. kirkkoa arvostelevissa kirjoituksissa

viitattiin usein sen historiallisiin oikeistolaissympatioihin sekä tuhlailevaan, epäeettisek-

si koettuun rahankäyttöön. Työväestön pariin rantautuvaa kirkkoa, ja omalta osaltaan

myös paikallista seurakuntaa, syytettiin luokkataistelun mitätöimisestä.202

Kansan Uutisten pakinoitsija ”Juorukunnan Jussi” eli Kerttu Kauniskangas tarttuu kir-

joituksessaan uuden työkeskuksen tarjoamiin harrastusmahdollisuuksiin. Rakennuksen

suojissa järjestettävä vapaa-ajantoiminta esitellään nuorison kaupallisena kalasteluna ja

osoituksena kirkon moraalisesta rappiosta. Kauniskangas esittää myös epäilynsä siitä,

että kirkossa nuoret ”imevät siinä sivussa itseensä kokoomuslaista maailmanselitystä”:

Meitä on tässä kaksi keskusta vieritysten: Kansan Uutisten toimitalo ja Alppilan kirkko.

Työmatkoillamme katselemme naapurin näyteikkunoita. Ne ovatkin mielenkiintoiset.

Milloin ilmoitetaan keramiikkakurssia, milloin koripallokerhoa, kerran pojat järjestävät

200

”Vesuri”, Kirkko päiväkäyttöön, Suomen Sosiaalidemokraatti 3.10.1957. Alppilan seurakunnan leike-

kirja 1952–1957. ASA/KHV IIUa2. 201

Luettelo Alppilan seurakunnan järjestämistä yhteyskokouksista ”Kirkko ja kaupunki” -aktion aikana,

moniste. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3. 202

OH, Muuan ”tervehdys” Alppilan asukkaille. 31.10.1958; Lehén, Tuure, Valtiokirkko ja työväestö I.

Kansan Uutiset 23.11.1958; Lehén, Tuure, Valtiokirkko ja työväestö II. Kansan Uutiset 25.11.1958 Alp-

pilan seurakunnan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3; ”Juorukunnan Jussi” [Kauniskangas, Kerttu],

Kaksi kampanjaa. Kansan Uutiset 31.10.1958. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV

IIUa3.

58

illan tytöille, toisen kerran oli ”hauskaa ohjelmaa”, Jumalan sanaa ei näyteikkunassa kuu-

luteta. Se ei ehkä vedä.203

Lainauksessa esitetyn kritiikin lisäksi tekstistä ilmenee kuinka rakennus muokkasi kau-

punginosan kulkureittejä ja maisemaa. Katutilaan avautuvan ilmoitusikkuna kuvitettui-

ne tapahtumamainoksineen huomioitiin myös muissakin lehtikirjoituksissa. Kirkon ak-

tiotempauksia varten seurakunta painatti värikkäitä lehtisiä ja levitti näyttäviä julisteita,

jotka herättivät niin uteliaisuutta kuin närkästystäkin.204

Ärtymystä on aiheuttanut sit-

temmin myös kirkonkellojen kumina. Erään anekdootin mukaan työkeskuksen valmis-

tumisvaiheessa, kellojen koesoiton aikana, naapuruston väki kokoontui kaduille ihmet-

telemään lähitienoon äänimaiseman muutosta.205

Kirkollisessa Sana -lehdessä Alppilan

kaupunginosan nähtiin muistuttavan uuden kirkkonsa ansiosta perinteistä suomalaista

kylämaisemaa, jossa sakraalirakennus oli niin visuaalisen kuin symbolisen kiintopis-

te.206

Kirkollisessa lehdistössä pohdittiin myös sitä, kuinka kirkossa järjestetty toiminta pys-

tyisi haastamaan Linnanmäen ja Alppilan tanssilavan houkutukset. Uuden työkeskuksen

merkitys alueella kiteytyi lehdistön kirjoittelussa sen mahdollistamiin kehittäviin vapaa-

ajan toimintoihin, jotka nähtiin nuorisolle hyväksi. Samainen näkökulma esiintyi Suo-

men Sosiaalidemokraatissa, jossa kirkkorakennuksen arkkitehtuurin muotokieleen liitet-

ty ”nuoruus” oli sopusoinnussa sen lapsi- ja nuorisotyötä palvelevan tilaohjelman kans-

sa.207

Sosiaalidemokraattisen liikkeen arvostus ev.-lut. kirkon tekemää yhteiskunnallista

työtä kohtaan näkyy myös Alppilan kirkkoa koskevassa kirjoittelussa. Kirkko nähdään

niissä kansallisen yhtenäisyyden voimavarana ja työväestön sivistävänä kasvattajana.

Seurakuntalaisten tarpeita palveleva tilaohjelma koettiin konkreettiseksi osoitukseksi

kirkon tahdosta olla mukana muuttuvassa maailmassa. Samansuuntaisia huomioita esi-

tettiin myös Uudessa Suomessa ja Kotimaassa. Työkeskusarkkitehtuuri nähtiin näissä

203

”Juorukunnan Jussi” [Kauniskangas, Kerttu], Oloilta. Kansan Uutiset 22.3.1960. Alppilan seurakun-

nan leikekirja 1960. ASA/KHV IIUa5. 204

OH, Muuan ”tervehdys” Alppilan asukkaille. Kansan Uutiset 31.10.1958. Alppilan seurakunnan lei-

kekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3. 205

Huima & Myllyniemi 2008, 10. 206

OB, Tehtaantyöntekijä tarvitsee evankeliumia. Sana 27.2.1958. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–

1959. ASA/KHV IIUa3. 207

SS, Kukapa saattaisi kuvitella tällaista kirkkorakennusta…., Suomen Sosiaalidemokraatti 14.4.1957.

Alppilan seurakunnan leikekirja 1952–1957. ASA/KHV IIUa1.

59

lehdissä kädenojennuksena työväkeä kohtaan ja osoituksena tavallisten seurakuntalais-

ten arjen myötäelämisestä.208

Alppilan työkeskuksen monipuoliseen tilaohjelmaan suhtautumisessa näkyy myös viit-

teitä sittemmin Arkkitehti-lehdessä esitettyihin ajatuksiin kirkkorakennustaiteesta. Jois-

sakin kirjoituksissa työkeskuksen tilojen sijoittelu koetaan liian hajanaiseksi ja sekavak-

si. Näissä teksteissä viitataan eksplisiittisesti arkkitehtien esittämiin kriittisiin ammatti-

mielipiteisiin:

Kaikesta moninaisuudesta johtuen kokonaisuus on kuitenkin muodostunut rikkinäiseksi.

Ensimmäistä kertaa talossa vieraileva saattaa jopa pelätä jalkansa taittumista ylös ja alas,

eri tahoille suuntautuvissa portaissa.209

[K]atsojaa kuitenkin hämmästyttää ja vähän hätkähdyttääkin tilojen monilukuisuus ja -

luonteisuus. On vaikea kytkeä näin useita erilaatuisia toimintoja samaan yhteyteen ja luo-

da niistä elimellinen kokonaisuus – ja onko se tosiaan välttämätöntä? 210

Yllä olevissa teksteissä näkyy myös jälkiä ruumiillisesti koetusta ja aistitusta arkkiteh-

tonisesta tilasta. Alppilan kirkossa tilaohjelman hajauttaminen eri rakennusosiin, ker-

roksiin ja tasoihin ilmenee paikoin sokkeloisuutena. Erilaisten porraskäytävien ja eteis-

tilojen keskinäinen ja vuorotteleva limittyminen korostavat tätä vaikutelmaa. Kirkkora-

kennuksen volyymien muotoilu ja tilojen ryhmittelyratkaisut saavat sanomalehtikirjoit-

telussa myös kiitosta. Kirkko- ja seurakuntasalin välissä oleva mekaaninen nostoseinä

herätti teknisesti haastavan toteuttamistapansa ansiosta laajaa kiinnostusta. Ylipäänsä

työkeskuksen arkkitehtuuri arvioidaan useimmassa kirjoituksessa kauniiksi, valoisaksi,

moderniksi, yksinkertaiseksi ja asialliseksi. Helsingin Sanomat piti Alppilaa esimerkki-

nä vapautuneesta ja ajanmukaisesta kirkkoarkkitehtuurista, jossa pyhyyden tunne on

yhtälailla läsnä kuin vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa.211

Uuden Suomen arkkitehtuu-

rikritiikki oli suorastaan ylistävää: kirkon todettiin tuovan merkittävän lisän kotimaisen

rakennustaiteen huomionarvoisten saavutusten sarjaan.212

Myös kirkollinen nuorisolehti

ylisti uutta rakennusta toteamalla sen olevan ”modernein ja upein koko maassa”.213

208

PR, Alppilan kirkko vihittiin sunnuntaina, Kotimaa 16.4.1957; Laitakari, V., Kirkko ja työkeskus

vihitään Alppilassa, Uusi Suomi 14.4.1957. Alppilan seurakunnan leikekirja 1952–1957, ASA/KHV

IIUa1. 209



Sievänen, R., Seurakuntatyö muotoutumisvaiheessa. Kirkkosanomat 5-6/1958. Alppilan seurakunnan

leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3. 211

s.n., Suomi rakentaa II, Helsingin Sanomat 22.1.1958. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959.

ASA/KHV IIUa3. 212

Laitakari, V., Kirkko ja työkeskus vihitään Alppilassa, Uusi Suomi 14.4.1957. Alppilan seurakunnan

leikekirja 1952–1957, ASA/KHV IIUa1. 213

s.n., Alppila, Nuori kirkko, maalis-huhtikuu/1957. Alppilan seurakunnan leikekirja 1952–1957,

ASA/KHV IIUa1.

60

Suomen sosiaalidemokraatti huomioi sivuillaan myös rakennuksen detaljoidun sisustuk-

sen ja rehellisyyteen pyrkivän materiaalinkäytön. Työkeskuksen tyylikäs toteutus oli

esimerkillistä: ”tulos on sen laatuinen, että talo tulee varmasti antamaan seudun asu-

jaimistolle monia erinomaisia vihjeitä omien kotien sisustamisessa. Sillä on myös mer-

kitystä maun kehittäjänä.”214

Rakennukseen toteutetulle modernille viimeistelylle näh-

tiin jopa pedagoginen, sivistävä merkitys. Ajatus tuo mieleeni kirkonmiesten tavan rin-

nastaa koti ja seurakuntatalo viihtyisyyden ja kauneuden tyyssijoiksi. J.H. Tunkelon

tekstissähän korostettiin myös kirkkoarkkitehtuurin tehtävää yleisen kauneudentajun

herättäjänä ja ympäristönsä somistajana. Toisaalta uuden kirkkorakennuksen niukka ja

uudenaikainen, ”epäkirkkomainen” muotokieli aiheutti myös hämmennystä tai suora-

naista ihmettelyä. Useassa lehtikirjoituksessa toistuu seuraavankaltainen huomio: ellei

julkisivua koristaisi risti, niin työkeskusta voisi luulla moderniksi liikerakennukseksi tai

se voisi epähuomiossa tulla ohitetuksi kokonaan.215

Kaija Hackzell on maininnut, että

rakennusta on aikoinaan erehdyksissä luultu niin elokuvateatteriksi kuin makkarateh-

taaksi. Tuotantolaitos kun sijaitsi viereisessä korttelissa.216

Tässä luvussa olen tarkastellut Alppilan kirkon muotoutumista kirkonmiesten ja arkki-

tehtien käsittämästä (conçu) tilasta havaituksi (perçu) rakennetuksi, materiaaliseksi ark-

kitehtuuriksi. Analysoimissani teksteissä on jälkiä eletystä (vécu) kirkkorakennuksesta,

joka muuttaa ihmisten kokemuksia omasta arkiympäristöstään. Työkeskus niin symboli-

sena kuin konkreettisena rakennuksena osallistuu aikalaisteksteissä maailman- ja ihmis-

kuvien muokkaamiseen. Alppilan kirkko näyttäytyy yhtälailla kaupunkitilan fyysisenä

risteyksenä kuin keskenään jännitteisten asenteiden ja ideologioiden kohtauspaikkana.

4 Teksti, tila ja toimija: sukupuoli työkeskusarkkitehtuurissa

4.1 Pyhäksi tilaksi tekevät teot ja tekstuurit

Alppilan työkeskuksessa on kaksi sakraaliksi luonnehdittavaa tilaa: kirkkosali ja toimi-

tuskappeli. Tilojen muodolliset ominaisuudet ja niiden suojissa tapahtuva toiminta jä-

214



s.n.., Pääkaupungin uudet kirkot, Viikkosanomat 27.11.1959. Alppilan seurakunnan leikekirja 1959.

ASA/KHV IIUa4; RM, Jumalansanaa Kotkankadulla, Päivän Sanomat 24.6.1960. Alppilan seurakunnan

leikekirja 1960. ASA/KHV IIUa5. 216

Hackzell 1988, 172.

61

sentävät pyhää, millä viittaan arkisesta erotettuun olemiseen ja tekemiseen. Kirkkosalis-

sa ja toimituskappelissa suoritetaan kirkollisia toimituksia ja julistetaan Jumalan sanaa.

Tilat eroavat muusta rakennuskompleksista volyymiltaan, detaljoinniltaan ja osittain

myös kalustejärjestelyltään. Kirkkosalin suuri ja valkoinen, särmiömäinen rakennus-

massa erottuu tarkastellessa työkeskuskompleksia ulkoapäin. Tila yhdistyy Loviisanka-

dulta katsottuna pienempään, osittain kadun päälle levittyvään kuutiomaiseen rakennus-

osaan, jonka ylimmässä kerroksessa toimituskappeli sijaitsee. (Kuvat 1 ja 2). Massojen

erillisyys hahmottuu myös rakennuspiirustuksista. (Kuvat 7 ja 9). Kirkon yksinkertaisen

julkisivun muodostaa kirkkosalin suorakaiteenmuotoinen ulkoseinä, johon lomittuu

pienempi, osittain säleikön verhoama seinämä. Sen suojissa ovat kirkonkellot. Kunkin

kylkeen on valettu oma tekstinsä: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, Kaikki maa

kumartakoon Sinua sekä Herra antaa sanoman.217

Kirkonkellojen voidaan tulkita soittavan nöyrtymiseen ja kunnioittavaan hiljentymiseen

viittaavaa äänenmuotoista tekstiään, joka on ruumiillisten kielikuvien kyllästämä. Mer-

killepantavaa on, että kelloihin valitut lauseet ovat peräisin laulamiseen viittaavista

psalmeista sekä Luukkaan evankeliumista tekstistä, joka resitoidaan jumalanpalveluk-

sen yhteydessä.218

Ympäristöön leviävä kirkonkellojen kajahdus onkin Eino Sormusen

mukaan muistutus arkisten kiireiden ja aherruksen keskellä elämän perimmäisestä tar-

koituksesta, piispan sanojen mukaan ”ainoasta tarpeellisesta”. Hän esittää, että kellota-

pulin elimellinen liittäminen kirkkorakennuskokonaisuuteen on kellojen sijoittamisky-

symyksessä paras. Ratkaisu toistaa piispan mielestä myös keskiajalta peräisin olevaa

rakennusperinnettä, vaikka tapuli ei toistaisikaan traditionaalista torniaihetta.219

Alppi-

lan kirkon kellojen sijoitusratkaisu on näiltä osin sama kuin piispan suosittelema.

Kirkkosaliin voidaan astua sisään joko ulkokautta, suoraan Kotkankadulta tai vaihtoeh-

toisesti sisäkautta, työkeskuksen suuresta alahallista käsin. Kirkon julkisivua koristavat

vihreiksi hapettuneet kupariset säleiköt, listoitukset sekä kristilliseksi sakraalirakennuk-

seksi merkitsevä risti. Katutasolta korotetulla etupihalla olevien tammisten pääovien

takana on kirkkosalin pieni eteistila, josta on kulku niin työkeskukseen kuin seurakunta-

saliin. Näiltä kulku- ja tilaratkaisuiltaan Alppilan kirkko muistuttaa jäsentelyltään basi-

lika-arkkitehtuuria, jossa kirkkosaliin astuttiin sisään esipihan (atrium) ja katetun etei-

217

Luuk. 2:14, Ps. 66:4, Ps. 68:12. 218

Raamatun Psalmien kirjan tekstit ovat olleet alun perin virsiä tai ylistyslauluja, vrt. ruotsin kielen

psalm eli virsi. 219

Sormunen 1962, 32–33.

62

sen (narthex) kautta.220

Kirkon eteistilaa rajaavat traverniittilevystä tehdyt koristefriisit,

joihin on kaiverrettu psalmien teksti Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa

eteen riemulla.221

(Kuva 15). Seinälaattojen raamatullisessa lauseessa yhdistyvät sym-

bolinen ja konkreettisempi, ruumiillinen merkitystaso: teksti viittaa yhteisöllisesti tilassa

liikkumiseen, kokemiseen ja kohtaamiseen. Vastaavanlaiset, antiikin Roomaan ja kir-

kolliseen rakennusperinteeseen viittaavasta kivilajista tehdyt tekstilevyt löytyvät myös

toimituskappelin seinältä. Tämän friisin tekstinä on: Me siunaamme teitä herran huo-

neesta. 222

Käsitän lauseen viittaavan yhtäältä yleisemmällä tasolla työkeskuksen papis-

ton tehtävään siunata seurakuntansa jäseniä. Toisaalta psalmin teksti assosioituu tar-

kemmin kappelitilassa asennoin ja elein suoritettaviin kirkollisiin toimituksiin, joiden

kautta Jumalan siunaukset tulevat osaksi kirkossakävijän elämää. Vastaavanlainen aja-

tus löytyy myös kirkon peruskiveen muuratussa vertauskuvallisessa ja raamatullista

kieltä toistavassa tekstissä: Juoskoon täällä elävän veden virta sielujen virvoitukseksi.223

Raamatullisia jakeita ja uskonnollista symbolikieltä sisältävien tekstien merkitys Alppi-

lan kirkossa liittyy tulkintani mukaan sakraalitilan määrittämiseen. Tilojen merkitsemi-

nen sanoin on eleenä rajaava: teksti erottaa tiloja toisistaan ja ikään kuin luo niihin py-

hyydeksikin jäsentyvän ominaislaadun. Kirkkoa koristavat kirjoitukset liittävät arkiset

havainnot ja kokemukset tuonpuoleiseen, uskonnollisten myyttien ja kerronnan kylläs-

tämään todellisuuteen. Käytännöllä on myös kirkkorakennustaiteellisia esikuvia. Vas-

taavanlaisia kirkkotiloja koristavia ja kiertäviä tekstinauhoja esiintyy kirkkoarkkitehtuu-

rin historiassa lukuisia. Yksi ikonimaisimmista lienee Michelangelon suunnitteleman

Pietarinkirkon kupolin friisiin sinisin mosaiikkikirjaimin toteutettu Tu es Petrus et super

hanc petram ædificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni cælorum, joka perus-

tuu niin ikään Raamatun tekstiin.224

Sanat ovat tässäkin tapauksessa kiinnittyneet osaksi

rakennuksen materiaalista ja fyysistä olemusta, eräänlaiseksi kielen ja materian kohta-

uspinnaksi eli symboliseksi tekstuuriksi. Lefebvreläisessä mielessä määrittelemäni sym-

boliset tekstuurit ilmentävät tilan monumentaalisuutta. Ne tuottavat kerroksellisia ja

tiivistyneitä merkitystasoja, jotka liittävät yksittäisen kirkossakävijän osaksi kristillisen

220

Konttinen & Laajoki 2000, 49–50 221

Ps. 100:2. 222

Travertiini on huokoinen, usein väriltään kellertävä kalkkikivilaji, joka oli yleinen rakennusmateriaali

antiikin Roomassa ja myöhemminkin nykyisen Italian alueella. Renessanssin ja barokin aikana travertii-

nia käytettiin erityisesti kirkkorakentamisessa. (Konttinen & Laajoki 2000, 459.) Friisin teksti: Ps.

118:26. 223

Tervetuloa Alppilan kirkkoon -moniste. 224

Matt. 16: 18–19: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni… Minä olen antava sinulle

taivasten valtakunnan avaimet. (Kostoff 1995, 508–509.)

63

tradition jatkumoa ja uskovien yhteisöä. Alppilan kirkon tekstinauhat ikään kuin paikan-

tavat tilaan merkitysten horisontin (horizon de sens).

Toiminnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kirkkorakennuksen ominaislaatu kehkey-

tyy tilassa tapahtuvan liturgisen toiminnan kautta. Kristillisen käsityksen mukaan ihmi-

nen tulee jumalanpalveluksessa osalliseksi Jumalan armosta ja Kristuksen pelastustyös-

tä. Luterilaisessa perinteessä on vieroksuttu käsitystä, jonka mukaan sakraalitila olisi

itsessään pyhä. Valmistuttuaan kirkot silti vihitään. Kirkkolakiin kirjatussa toimitukses-

sa kirkkotila rajataan tai erotetaan eli pyhitetään ensisijassa jumalanpalveluskäyttöön.225

Eino Sormunen toteaakin, että pienen ja vaatimattoman työkeskuskirkon on myös saa-

tava vihkimys, sillä sitä ilman sitä se olisi ”lopultakin vain maallinen seurantalo”.226

Vihkimisen suorittaa useimmiten piispa, Alppilan kirkon tapauksessa Tampereen hiip-

pakunnan paimen Eelis Gulin 14.4.1957.227

Toimitus eleineen, liikkeineen ja lausuttuine

teksteineen on merkittävä, sillä se omalta osaltaan määrittää tilaa ja itse rakennusta.

Alppilan kirkon vihkisaarnassa piispa Gulinin toteaa:

Näemme tämän vihittävän kirkkomme työpajaksi, jossa Jumala valmistaa temppeliraken-

nustaan tekemällä meistä ”eläviä kiviä”. Raaka-aineena hänellä ovat kaikki tällä alueella

asuvat ihmiset, kuuluivatpahan he kirkkoon tai eivät. Kaikkea kansaa on kutsuttava,

kaikkia etsittävä, että he löytäisivät ilonsa Herran huoneesta ja saisivat häneltä tosi elä-

män.228

Puheessaan kirkonmies korostaa raamatullisin, materiaalisin vertauskuvin uuden raken-

nuksen yhteisöllistä roolia ihmisten kokoajana ja työläiskaupunginosan hengellisenä

tyyssijana. Kirkko on piispan mukaan parannuksen tekoon kannustava ja sisäistä uudis-

tumista tarjoava Herran huone, jonka näkymättömänä isäntänä toimii itse Kristus. Guli-

nin tekstissä Alppilan seurakunta on puolestaan Jerusalemin alkuseurakunnan tytär.

Vihkisaarnassa uuden seurakunnan suhdetta tuonpuoleiseen jäsennetään perhesuhteissa

ilmenevillä, sukupuolihierarkiaan perustuvilla kielikuvilla. Tämänkaltainen miehen ja

naisen, Kristuksen ja seurakunnan suhdetta kuvaava metaforan käyttö on vahaa ja yleis-

tä perua. Raamatun teksteihin perustavassa analogiassa Kristukseen liitetään maskulii-

ninen (valta)positio suhteessa feminiiniseksi luonnehdittuun seurakuntaan.229

Queerteo-

logi Elizabeth Stuart näkee, että jumalanpalvelustilaan kehystettynä kielikuva asettaa

225

Airas 1992, 27–32, 37–52; Dhima 2008, 152. 226

Sormunen 1957, 144. 227

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset, 1957, 5. ASA/KHV IIDd1. 228

Gulin, E., Uusi herran huone, Kirkkosanomat 3/1957. Alppilan seurakunnan leikekirja 1952–1957.

ASA/KHV IIUa1. 229

Berger 2011, 45–46; vrt. Ef 5: 22–26: Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle;

sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niin-

kuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset. Miehet,

rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä[.]

64

seurakuntalaiset tilaan, joka ylittää totutut sukupuolidikotomiat. Läsnä olevan seura-

kunnan miehet ja naiset positioituvat feminiinisesti, vastaanottavaisiksi suhteessa sak-

raalitilassa ilmenevään Jumalan aktiiviseen läsnäoloon.230

Piispa Gulinin saarnassa hahmottuu kirkon tahto toimia ”kaukana pääkaupungin liepeil-

lä” kaikkien ihmisten hyväksi. Kirkko tarjoaa uusille seurakuntalaisilleen myös moraa-

lisen ja hengellisen kehikon, johon he voivat kiinnittää elämänsä. Kirkkotilaa ja raken-

nusta määrittävä vihkisaarna julkaistiin useassa lehdessä kokonaisuudessaan tai tiivistet-

tynä.231

Näin Alppilan kirkolle annettu ominaisluonne tehtiin tunnetuksi myös seura-

kunnan ulkopuolella.

4.1.1 Kirkkosali

Alppilan työkeskuksen kirkkosalin suorakaiteinen muoto noudattaa pitkälti basilikape-

rinteestä kumpuavaa aksiaalista tilajäsentelyä. Kiinteät puiset penkkirivistöt ryhmittyvät

symmetrisesti salin keskikäytävän molemmille puolille alttaria vasten. Vankoilla, mutta

suhteellisen ilmavalla puupenkillä istuva seurakuntalainen suuntaa näin ollen katseensa

ja huomionsa oletusarvoisesti kohti kirkkosalin etualaa. Eino Sormunen kiittelee Arkki-

tehdissa kirkkosaleihinkin rantautunutta uutta kalustemuotoilua, jota hän pitää muka-

vuutensa ansiosta kirkkosaliin sopivana.232

Penkkirivistöjen reunustama salin keskikäy-

tävä suuntaa kulkua alttaria kohti, mutta korostaa myös pitkän ja korkean tilan perspek-

tiivinäkymää. Sormusen mukaan pitkäkirkossa keskikäytävä on kuin tie tai polku, joka

kuljettaa vaiheittaisesti alttarin äärelle.233

(Kuva 19).

Istumapaikkoja Alppilan kirkkosalissa on 500 sanankuulijalle. Vuosina 1957–1963 seu-

rakunnan päiväjumalanpalveluksiin osallistui keskimäärin 250–300 henkeä, joista mie-

hiä oli arviolta viidesosa. Kirkkoherran havaintojen mukaan kirkossakävijät olivat usein

myös iäkkäämpää väkeä.234

Alppilan seurakunnan leikekirjoihin taltioiduissa, juhlaju-

malanpalveluksista otetuissa valokuvissa näkyy kirkossakävijöiden vakavan harras ole-

mus, jota säestetään tummin pyhäasuin ja huolitelluin kampauksin. (Kuvat 21 ja 25).

Kuvista ilmenee paikoin penkkirivistöjen kautta tuotetut hierarkiasuhteet: eturivissä

230

Stuart 2009, 129–130. 231

s.n., Alppila sai eilen oman kirkon ja työkeskuksen, Helsingin Sanomat 15.4.1957; s.n., Alppilan uusi

kirkko ja työkeskus vihittiin, Uusi Suomi 15.4.1957; Gulin, E., Uusi herran huone, Kirkkosanomat

3/1957; PR, Alppilan kirkko vihittiin sunnuntaina, Kotimaa 16.4.1957. Alppilan seurakunnan leikekirja

1952–1957. ASA/KHV IIUa1. 232

Sormunen 1957, 143. 233

Sormunen 1962, 17–18. 234

Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 12–

13. ASA/KHV IIDc1.

65

istuivat seurakunnan arvovieraat.235

Alppilan kirkkosalin jäsennys ja siellä toteutetut

käytännöt voidaan myös nähdä protestanttisen kirkkokulttuurin jatkumossa. Kirkkoihin

alettiin rakentaa penkkejä uskonpuhdistuksen jälkeen, sillä saarnan merkitys osana ju-

malanpalvelusta kasvoi: istuminen auttoi seurakuntalaisia keskittymään papin puhee-

seen. Tätä ennen, katolisella ajalla, kirkkosalissa saatettiin liikkua messun aikana melko

vapaasti.236

Jeanne Kilden mukaan on todennäköistä, että varhaisissa protestanttisissa

kirkoissa istuimet oli tarkoitettu etupäässä naisille ja vanhuksille; miehet saattoivat edel-

leen seisoa jumalanpalveluksen aikana. Penkkien avulla seurakuntalaiset ovat tuottaneet

valta-asemia ja vahvistaneet sukupuolieroa: istumajärjestyksillä on huomioitu säätyjen

väliset suhteet ja jaoteltu kirkkotilaa miesten ja naisten alueisiin.237

Tavanomaisten sunnuntaina pidettävien päiväjumalanpalvelusten lisäksi kirkkosalissa

järjestettiin lapsiystävällisiä perhe- ja koululaiskirkkoja. Tilaa käytettiin iltahartauksia ja

seuroja varten myös keskellä viikkoa.238

Vuotuiset juhlajumalanpalvelukset ja perin-

teikkäät kinkerit täyttivät kirkkosalin ääriään myöten täyteen, jolloin kaikille ei riittänyt

istumapaikkaa. Kirkkosalin lehterimäiseksi parveksi yhdistyvä 250 hengen seurakunta-

sali otettiin suurten tilaisuuksien ajaksi käyttöön laskemalla alas tiloja erottava betoni-

nen nostoseinä. Suorakaiteenmuotoisen seurakuntasalin irtoistuimet mahdollistivat tilan

joustavaa käyttöä; mekaanisen seinän ollessa laskettu tuolirivistöt pystyttiin ryhmitte-

lemään vaivatta alttarin suuntaisesti. Tällöin seurakuntasali avautuu yläviistoon alttariti-

lasta katsottuna. Vuoden 1957 seurakunnan vuosikertomuksessa joustavan tilaratkaisun

mainitaan olevan onnistunut ja tarkoituksenmukainen.239

(Kuvat 25 ja 26). Kirkkosalin

kylkeen liittyvässä seurakuntasalissa järjestettiin puolestaan kerho-, keskustelu- ja har-

taustilaisuuksien lisäksi myös juhlavampia tilaisuuksia. Tilaan oli helppo tuoda tarjoilua

vaivattomasti, sillä sen yhteydessä oli yksi työkeskuksen isoista keittiöistä. Salissa voi-

tiin esittää myös elokuvia. Tilassa pidettiin myös useimmat seurakunnan palkattujen ja

vapaaehtoisten työntekijöiden yhteisiä kokouksia, joita luonnehdittiin lämpimiksi ja

kodikkaiksi.240

Alppilassa toteutettu joustava saliratkaisu ilmentää ja tuottaa sakraalin ja

profaanin tilan välistä huokoisuutta, sisäkkäisyyttä ja keskinäistä avoimuutta. Toisiinsa

limittyvät kirkkoja seurakuntasalit voidaan lukea luterilaisen, ja erityisesti uuskansan-

235

Ks. esim. Huima & Myllyniemi 2008, 32, 84. 236

Yates 2008, 38–39; ks. myös Kieckhefer 2004, 24–32. 237

Kilde 2008, 118–125. 238

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1. 239

Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1957, 9. ASA/KHV IIDd1. 240

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim., erityisesti 1960, 10. ASA/KHV IIDd1

66

kirkollisen, pyhyyskäsityksen valossa: liiallinen eronteko sakraalin ja profaanin välille

on harhaanjohtavaa. Arkinen on aina pyhässä läsnä ja päinvastoin.241

Kirkkosalin muodonannon monumentaalisuutta korostaa tilan korkeus ja materiaaleihin

perustuva yksinkertainen detaljointi. Seinäpinta on pääosin verhottu valkoiseksi maala-

tulla, arkkitehti Strömin suunnittelemalla pyöreäpintaisella erikoistiilellä. (Kuva 6). Sa-

mankaltaista pyöreää muotoilua toistavat yksinkertaiset, kynttiläkruuna muistuttavat

valaisimet. Kirkkosalia kiertää basilikan klerestoriotakin muistuttava, katon rajaa seu-

raava nauhaikkunajärjestelmä, joka tuo tilaan runsaasti valoa. Yhtenäinen ikkunapinta

jatkuu alttaritilan molemmille puolille suurten sivuikkunoiden muodossa. Näistä lan-

keava valo korostaa erityisesti salin etualaa, mikä saa aikaan valkoisten tiilipintojen ja

valon välisen eloisan vuoropuhelun. Visuaalisten ominaisuuksien lisäksi kirkkosalin

muodolla on luonnollisesti myös akustisia vaikutuksia; jumalanpalvelustilaanhan kuu-

luvat olennaisesti myös urkujen sointu ja yhteisesti lauletut virret. Salin suunnitteluun

osallistui myös akustiikkainsinööri T.J. Laakso.242

Alppilan kirkkoon tilattiin Kangas-

alan Urkutehtaalta suuri, 28 äänikertainen konserttisoitin, joka sijoitettiin perinteitä

noudattaen parvelle, kirkkosalin pääoven päälle. Urkujen pillistö sommiteltiin lehterille

vapaasti ja kerroksellisesti arkkitehtien näkemyksen mukaan. Sen läheisyyteen toteutet-

tiin myös radiointihuone, josta seurakunnan jumalanpalvelukset lähetettiin pari kertaa

vuodessa.243

Kirkkosalin etuosaan on sittemmin sijoitettu myös pienemmät urut, jotka

kuvastavat liturgisen painopisteen siirtymistä kuoriin. Piispa Sormunen kirjoittaa vuon-

na 1962, että kirkkosalissa paras paikka uruille ja musiikkiesityksille on kirkon etualal-

la, alttaritilassa.244

Alppilan kirkon urut edustivat oman aikansa uusinta, sähkömekaanista äänitekniikkaa ja

soittimen vihkiminen sai osakseen runsaasti huomiota. Tilaisuudessa rovasti Apajalah-

den pitämässä saarnassa tähdennettiin soittimen liturgista luonnetta jumalanpalveluksen

elimellisenä osana; sen sointu ylentää mielen hartauteen ja palvontaan.245

Suomalaisessa

luterilaisessa perinteessä kirkkomuusikon työtä ovat hoitaneet usein lukkarit, joille on

kuulunut myös opetus- ja sananjulistustehtäviä. Kirkkomuusikon virkaa ei nähty siksi

pitkään naisille sopivaksi. 1950-luvun lopulla käytiin kirkon sisällä keskustelua kantto-

241

Luterilaisesta sakraalin ja profaanin erottelusta ks. Dhima 2008, 149–152; Airas 1992, 37–52. 242

Ström & Tuomisto 1957, 147. 243

Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 14.

ASA/KHV IIDc1. 244

Sormunen 1962, 30–31. 245

s.n., Alppilan kirkossa urkujen vihkimisjuhla, Suomen Sosiaalidemokraatti 8.4.1958; EK, Alppilan

uudet urut, Uusi Suomi 8.4.1958; Apajalahti, L., Soikoot nämä urut Jumalan kunniaksi, Kirkkosanomat

3/1958. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3

67

rin ja papin viran avaamisesta naisille. Joissakin esitetyissä kriittisissä puheenvuoroissa

suhtauduttiin epäluuloisesti naisten soveltumisesta alalle heidän fyysistä ja persoonalli-

sista ominaisuuksien johtuen. Naisten korkeampi lauluääni, seurakuntatyön ruumiillinen

kuormittavuus ja selviytyminen esimerkiksi poikarippikoulujen kurinpidollisista tehtä-

vistä herättivät epäilijöissä huolta. Kirkkomuusikon virka päätettiin kuitenkin avata nai-

sille vuonna 1963. Samaisena vuonna, eräänlaisena kompromissiratkaisuna kiistellyssä

naispappeuskysymyksessä, teologiksi kouluttautuneille naisille päätettiin perustaa seu-

rakuntalehtorin virka.246

Alppilan seurakunnan äänimaiseman mieslähtöisyydestä huolimatta musiikin johtami-

seen, laulamiseen ja kuuntelemiseen osallistuivat mitä suurimmissa määrin naiset. Alp-

pilan seurakunnan vilkas kuorotoiminta oli merkittävä osa seurakunnan tiloissa ja puit-

teissa tapahtuvaa musiikkiharrastusta. Esimerkiksi neiti Keskinen johti seurakunnan

kitarakuoroa, joka esiintyi useimmiten kirkon ulkopuolella järjestettävissä evankelioin-

titilaisuuksissa. Työkeskuksessa lauloivat myös omat, seurakunnan kahden miespuoli-

sen kanttori-urkurin johtamat kirkko-, koraali-, nuorisokuorot. Kirkossa esiintyi myös

runsain määrin vierailevia laulajia ja erilaisia musiikkikokoonpanoja, muun muassa seu-

rakunnan poikien torvisoittokunta. Alppilalaisille järjestettiin virsi- ja musiikki-iltoja,

joiden ohjelmisto painottui ”arvokkaaseen ja vaativaan” klassiseen musiikkiin.247

(Kuva

24).

4.1.2 Alttaritila

Alttaritilan käsitteellä viitataan erityisesti uudemman kirkkoarkkitehtuurin kohdalla

kirkkosalin etuosaan, jota on nimetty vanhastaan myös kuoriksi.248

Alttaritila on kirkko-

salin kiintopiste ja jumalanpalveluksen keskus; Sormusen mukaan kuori alttareineen on

Herran läsnäolon edustaja.249

Piispasta itse kirkkorakennus on alttarin kehys, joka jäsen-

tää yleisinhimilliseksi esitettyä tarvetta pyhän kokemiselle ja erottamiselle tai rajaami-

selle.250

Näkökulmansa hän perustaa romanialais-ranskalaisen uskontofenomenologi

Mircea Eliaden ajatuksiin pyhästä ja profaanista. Eliaden mukaan pyhä ja profaani

muodostavat universaalin, vastapariksi asettuvan jäsennyksen, joka kautta inhimillinen

kokemusmaailma viimekädessä muotoutuu.251

Alppilan kirkon tapauksessa alttaritila on

korotettu parilla askelmalla muusta kirkkosalista, mikä parantaa sen näkyvyyttä ja luo

246

Ryynänen-Karjalainen 2002, 78–83; Lehtiö 2002, 199–201, 207–209. 247

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1 248

Dhima 2008, 35. 249

Sormunen 1957, 143. 250

Sormunen 1957, 143; Sormunen 1962, 7. 251

Eliade 2003, 33–37.

68

tilan eri osiin havaittavan arvohierarkian. Alttariseinään on toteutettu arkkitehtien suun-

nittelema reliefi, joka kuvaa Golgatan kalliolla seisovaa ristiä ja tyhjää hautaa sen juu-

rella.252

Teoksen sommitelmassa yhdistyvät tiilipintojen vaihtelun avulla aikaansaadut,

orgaanisemmin toteutetut yksityiskohdat selkeäviivaiseen kehykseen, joka reunustaa

seinän keskelle sijoitettua metallista ja marmorista valmistettua ristiä. (Kuvat 10 ja 19).

Alppilan kirkkosalin päätyseinän pelkistetty, materiaalilähtöinen kuva-aihe kuvastaa

hyvin arkkitehtilähtöistä, tilan modernistiseen kokonaisestetiikkaan perustuvaa alttariti-

lan koristelua. Ratkaisu on tyypillinen 1950- ja 60-luvuilla rakennetuille kirkoille. Pel-

kistävien kuoriratkaisujen yhtenä esikuvana on pidetty Alvar Aallon kirkkoarkkitehtuu-

ria, jossa alttaritilan ainoina kuvaelementtinä toimivat yksinkertaiset ristiaiheet.253

Juk-

ka-Pekka Airas puolestaan esittää, että ilmiön taustalla ovat joidenkin 1950-luvun alun

kirkkorakennushankkeiden riitaisiksikin kääntyneet kiistat alttaritilaan sopivista kuva-

aiheista.254

Jälkimmäinen näkemys saa tukea piispa Sormusen tekstistä. Hän kirjoittaa,

että perinteisten alttarimaalausten ongelmina voi olla taiteellisesti heikkotasoinen suori-

tus tai aiheen epäsopiva luonne. Pappismiehen mukaan ainoastaan pelastushistorian

kannalta merkittävät pääkohdat, muun muassa Kristuksen elämänvaiheiden kuvaukset,

ovat alttaritilan luonteen vuoksi perusteltuja aiheita. Näin ollen yksinkertainen risti- tai

krusifiksiaihe on aina myös teologisesti legitiimi, sillä se johdattelee kirkossakävijää

suuntaamaan ajatuksensa kohti Kristuksen lunastustyötä.255

Kilde näkee, että uusimpien

protestanttisten kirkkojen kuvallinen niukkuus korostaa tilassa tapahtuvan liturgisen

toiminnan merkittävyyttä; se myös kannustaa seurakuntalaisia luomaan aistittavasta

kokonaisuudesta omia tulkintoja.256

Oli lopullinen syy alttaritilojen pelkistymiseen mikä tahansa, käytäntö vahvistaa moder-

nistista käsitystä taiteilija-arkkitehdin vapaudesta kirkkotilan suunnittelussa. Kokonais-

taideteoksenomainen kirkkotila saa lopullisen ja valmiin muotonsa jo suunnittelijan

piirustuspöydällä. Rakennuksen valmistumisen jälkeen tapahtuva alttaritilan muuntelu

tai (uudelleen) koristelu voi olla rakenteellisestikin vaikea toteuttaa: Alppilan seurakun-

nan asiakirja-aineistosta ilmenee, että kirkon alttariteokseksi ehdotettiin Eila Hiltusen

veistosta.257

Teoksen sijoittaminen kuoriseinustalle olisi ollut epäilemättä hankalasti

252

Tervetuloa Alppilan kirkkoon -moniste 253

Dhima 2008, 90. 254

Airas 1992, 102–103. 255

Sormunen 1957, 143–144; ks. myös Sormunen 1962, 26–27. 256

Kilde 2008, 182. 257

Rakennustoimikunnan ptk. 16.9.1958, § 12. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959, KTA/HSrk

HgI/21/3/18.

69

ratkaistavissa, mikä lienee syy hankkeen kariutumiseen. Päivän Sanomissa julkaistussa

uutta työkeskusta käsittelevässä tekstissä todetaan Alppilan kirkon sisustuksen olevan

niin niukka, että tilaa on ryhdyttävä koristelemaan heti makutottumusten muuttuessa.258

Seurakunta on sittemmin ottanut tilan haltuunsa ja muokannut sitä vastaamaan omia

makumieltymyksiään. Alttaritilan kuvallisuutta on lisätty kiinnittämällä saarnatuoliin

pääsiäisaiheinen öljyvärimaalaus. (Kuva 19).

Alppilan kuorin keskuksena on pöytämäinen alttari, jota reunustaa umpinainen ja soi-

keahko kehys. (Kuvat 9 ja 20.) Piispat Gulin ja Sormunen esittävät, että alttaritilan tai

sen osan pyöreä muoto viittaa seurakunnan jäsenten keskinäiseen perheyhteyteen.259

Alttarikehys toimii myös polvistumisalustana, jota käytetään jumalanpalveluksen koho-

kohdan eli ehtoollisen vieton aikana. Kalusteen avulla polvistutaan, kumarrutaan ja hil-

jennytään yhdessä alttarin äärelle. Alttaritilassa ehtoollisen vieton aikana kumoutuvat –

ainakin hetkeksi – kirkkosalissa penkkien avulla tuotetut ruumiiden väliset suhteet. Ne

jäsennetään piispojen näkemyksen mukaan alttaritilassa uudelleen papin isälliseksi kait-

semaksi perheeksi. Luterilaisen käsityksen mukaan ehtoollisen sakramentissa kristitty

tulee osalliseksi Jumalan armosta ja Jeesuksen pelastavasta uhrikuolemasta. Lutherin

reaalipreesensiksi kutsutun opin mukaan Kristus on itse selittämättömällä, mutta todel-

lisella tavalla läsnä ehtoollisaineissa, viinissä ja leivässä.260

Alppilassa alttaripöytä kiin-

nitettiin kuorin takaseinään, josta se irrotettiin nykykäytännön mukaisesti vuoden 2010

remontin yhteydessä.261

Alppilan kirkon rakentamisen aikana käytetyssä jumalanpalve-

luskaavassa pappi on aika-ajoin kasvotusten seurakuntaa kohti eli versus popuplum ja

toisinaan selin tai ”itään päin” kääntyneenä eli ad orientem. Jumalanpalveluksen draa-

maa ohjaaviin kaavoihin on lueteltu tilaisuudessa toistettavat dialogiset tekstit sekä pap-

pin ja seurakunnan tekemät eleet, liikkeet ja asennot.262

Alttaripöydän symbolista arvokkuutta korostetaan usein taidekäsityönä valmistettujen

ehtoollisastioiden ja kirkkotekstiilien kautta. Alppilan liturginen käyttötaide tilattiin

aikakauden tuotteliaimmilta tekijöiltä: kirkkohopeat Bertel Gardbergilta (1916–2007) ja

kirkkotekstiilit Suomen Käsityön Ystäviltä, Eila-Annikki Vesimaan (1926–) ja Hilkka

Vuorisen (1924–) suunnittelemina.263

(Kuva 21). 1950-luvulta lähtien moderni kirkolli-

258

RM, Jumalansanaa Kotkankadulla, Päivän Sanomat 24.6.1960. Alppilan seurakunnan leikekirja 1960.

ASA/KHV IIUa5. 259

Sormunen 1962, 17; Gulin 1959, 9. 260

Sormunen1962, 51–52. 261

Kuronen 2010. 262

Kirkkokäsikirja 1961, 5–26. 263

Ström & Tuomisto 1957; Tervetuloa Alppilan kirkkoon –moniste.

70

nen taidekäsityö nousi uudella tavalla kiinteäksi osaksi kirkkotilan esteettistä kokonai-

suutta. Kehitykseen vaikuttivat niin sotienjälkeinen kotimaisen muotoilun nousukausi

kuin kirkonsisäinen, jumalanpalveluselämän merkitystä korostava liturginen liike.264

Keski-Euroopasta Suomeen rantautunut jumalanpalveluselämän uudistamista ajanut

liike pyrki muokkaamaan liturgiaa yhtäältä juhlavammaksi, aistillisemmaksi, jumalan-

palvelusperinnettä kunnioittavammaksi ja toisaalta seurakunnan jäseniä osallistavam-

maksi. Uusiin ideaaleihin perustuen kirkkojen sisustamiseen ja tilan monipuolisempaan

hyödyntämiseen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota.265

Jumalanpalveluselämän

painopisteiden uudelleenarvioinnilla oli näin ollen väistämättömiä seurauksia kirkkoti-

lan jäsentelyn ja arkkitehtuurin yleisilmeen suhteen. Sari Dhiman alttaritilan muutoksia

käsittelevästä tutkimuksesta ilmenee, että kirkkojen modernisoituminen 1960-luvulta

lähtien näyttäytyi usein kuorin ja kirkkosalin hierarkiaeron häivyttämisenä sekä irralli-

siksi ja liikuteltaviksi toteutettujen liturgisten kalusteiden lisääntymisenä ja keventymi-

senä. Samoin kirkkosalijäsennykset kirjavoituivat: pitkäkirkkojen rinnalle tulivat myös

pyöreyttä ja leveyttä korostavat tilaratkaisut, joissa suhteellinen etäisyys alttaritilaan

pieneni. 266

Alppilan seurakunnan leikekirjaan on taltioitu Oma Markka-lehdessä julkaistu kirjoitus,

jossa käsitellään paramentiikkaa eli kirkkotekstiilejä. Kirjailija-runoilija Erkki Vuorelan

laatimassa kirjoituksessa viitataan esimerkinokaisesti vastarakennettua työkeskusta var-

ten suunniteltuihin tekstiileihin. Hänelle ne edustavat leimallisesti suomalaista, pelkis-

tettyä ja materiaalien rehellisyyteen perustuvaa suunnittelua. Vuorela esittää romanti-

soivaan sävyyn modernisoituvan paramentiikan jatkavan vanhaa, ”yksinkertaisten, mut-

ta henkisesti rikkaiden” talonpoikaisnaisten käsityönä alkanutta kirkollisten tekstiilien

perinnettä.267

Tekstissä uuden tekstiilitaiteen, perinteisen käsityön ja naisellinen herk-

kyyden yhteen sitominen, tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman alttaritilan sukupuolit-

tuneisuuteen. Ehtoollista toimittava pappi eli selebrantti pukeutuu naisten tekemään ja

suunnittelemaan asuun, messukasukkaan. Jumalanpalveluksen yhteydessä pappi valmis-

telee alttaripöydän kattamalla sen arvokkain astioin ja tekstiilein. Alppilan tapauksessa

seurakunnan messukasukkaa käytettiin yleensä vain juhla- ja lapsijumalanpalveluksis-

264

Vuola 2006, 18–27; Priha 1991, 124–130. 265

Kotila 2004, 141–143; Dhima 2008, 18–27. 266

Dhima 2008, 95–96. 267

Vuorela, E., Kansannaisen käsistä kirkollisiin tekstiileihin, Oma Markka 11/1958. Alppilan seurakun-

nan leikekirja 1958–1959. ASA/KHV IIUa3

71

sa.268

Liturgisen asun käyttö perhekirkoissa selittynee osittain värikkäiksi ja kuviollisik-

si toteutettujen pukujen elämyksellisestä luonteesta. Asu palvellee paremmin jumalan-

palveluksen pedagogisia tavoitteita kuin pappien tavallisimmin käyttämä musta kaftaa-

ni. Kasukan käyttö juuri lasten huomioimiseksi assosioituu miespapin äidilliseksi hah-

mottuvaan positioitumiseen. (Kuva 20).

Alttaritilan sukupuolisidonnaisuuksia pohtineet feministi- ja queerteologit ovat nosta-

neet esiin 1970-luvulta lähtien perinteisesti miehiseksi mielletyn toimintapiirin naista-

paisia elementtejä. Heidän huomionsa pohjautuvat erityisesti katoliseen messuperintee-

seen. Radikaalifeministiteologina tunnettu Mary Dalyn mukaan miehet ovat ritualisoi-

neet ja omineet kiristinuskon sakramenteissa naisten arkiset, banaalit askareet. Syöttä-

minen, juottaminen ja peseminen ovat muuntuneet kirkollisessa tilassa vietettävään eh-

toolliseen ja kasteeseen. Daly viittaa tekstissään myös pappien käyttämiin naisellisiin

hepeneisiin, joiden avulla tuotetaan arkitodellisuudesta vieraantunutta ja sakraalia, oi-

keilta naisilta kiellettyä feminiinisyyttä.269

Liturgian historiaa tutkinut Teresa Berger

muistuttaa, että ensimmäiset kristilliset jumalanpalvelustilat ovat olleet juurikin koteja,

mikä omalta osaltaan selittää joidenkin liturgisten ja rituaalisten käytäntöjen feminiini-

siksi tulkittavia piirteitä.270

Elizabeth Stuartin vastakarvaisessa alttaritilan luennassa

ehtoollisen sakramentin keskeinen merkitys piilee sukupuolirajojen häivyttämisessä.

Hänen mukaansa toimituksessa ei hämärry vain tämän- ja tuonpuoleisen maailman raja

vaan myös normatiiviset sukupuoli-, luokka-, ja rotuerot. Ensinnäkin pukemalla ylleen

messukasukan miespappi tulee häivyttäneeksi arkisen habituksensa sukupuolittavia tun-

nuksia. Toiseksi ehtoollisessahan seurakunta kokoontuu alttarin äärelle tullakseen yh-

deksi seurakunnaksi eli Kristuksen ruumiiksi. Stuartin mukaan eleet muistuttavat tuon-

puoleisesta, taivaallisesta todellisuudesta, jossa ei ole sijaa ihmisten välisiin erontekoi-

hin: ”[Kristuksessa] ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa

Jeesuksessa.”271

Alttarin lisäksi luterilaisen kuoritilan sisustuksessa merkittävällä sijalla on saarnatuoli.

Näiden kahden liturgisen kalusteen keskinäinen koko- ja sijoittelusuhde on ollut histori-

an saatossa vaihteleva, jopa teologisesti kiistelty kysymys. Saarnatuolilla on viitattu

sanaan eli saarnaan merkitykseen jumalanpalveluksessa. Alttarilla on puolestaan haluttu

268

Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–1961, 12. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 6.

ASA/KHV IIDc1. 269

Daly 1973, 194–195. 270

Berger 2011, 40–50. 271

Gal. 3:28; Stuart 2009, 131–134.

72

korostaa sakramenttien eli käytännössä ehtoollisen painoarvoa. Pohjoismaisessa luteri-

laisessa perinteessä on useimmiten turvauduttu alttarin ja saarnatuolin erilliseen sijoitte-

luun kuorissa. Keski-Euroopassa yleinen on myös kanzel eli kaluste, jota on alttarin ja

saarnatuolin yhdistelmä.272

Alppilan tapauksessa kiinteä ja tiilirunkoinen saarnatuoli on

sijoitettu kirkkosalista katsottuna oikeanpuoleiseen laitaan. Kalusteessa on osittain ul-

koneva ja korotettu, puinen kateederi, joka on sijoitettu tilaan nähden viistosti. (Kuvat

19 ja 21). Saarnatuolista puhuva pappi suuntautuu kehollaan kohti kirkkosalia, istuvan

seurakunnan suuntaisesti. Kaluste on alttaritilan etualalla ja se on alttariin verrattuna

jonkin verran korkeammalla; saarnatuolin asettelu lisää näkyvyyttä ja parantaa äänen

kantavuutta.

Naisteologien professiokehitystä tutkineen Pirkko Lehtiön mukaan saarnatuoli kiteytti

taannoisen pappeuskäsityksen, jonka mukaan kyseessä on juuri miehille tarkoitettu sa-

nanjulistus- ja opetustehtävä. Seurakunnissa työskennelleet naisteologit saattoivat ai-

koinaan kyllä pitää hengellisiä puheita alttaritilan etualalta, mutta he eivät saaneet nous-

ta saarnatuoliin julistamaan sanaa. Joissakin 1950-luvun lopulla käydyn naispappeus-

keskustelun puheenvuoroissa korostettiin naisen olemuksellista eroa ja alamaisuutta

suhteessa mieheen: sukupuoli oli säädetty luomisessa.273

Saarnatuoli ja sen käyttökäy-

tännöt legitimoivat essentialistiseksi tulkittua sukupuolieroa, mikä ilmeni ja toteutui

tilassa miespapin kehollisena suuntautumisena ja sijaintina naisvoittoista seurakuntaan-

sa nähden. (Kuva 21). Kilde huomauttaa, että kirkkotilassa korotettu saarnatuoli on

mahdollistanut myös seurakuntalaisten käytöksen ja toiminnan valvomisen. Kaitsijan

tehtävään on perinteisesti kuulunut myös kirkkokansan ojentaminen ja ohjaaminen.274

Alppilan kirkon esteettisessä toteutuksessa on hyödynnetty sakraaliarkkitehtuurille tyy-

pillisiä valoisuuden, tilakorkeuden ja akustiikan ominaisuuksia.275

Tilojen suhdetta py-

hään jäsennetään symbolisin tekstuurein sekä ruumiillisin elein, asennoin ja liikkein,

joilla on useimmiten vakiintunut, koodimainen merkitys- ja viittaussuhteensa. Kirkkoti-

lassa kehot paikantuvat suhteessa uskonnolliseen kerrontaan ja suhteessa muihin ruu-

miisiin. Alppilan kirkon arkkitehtuurissa käsitetyt (conçu), havaitut (perçu) ja eletyt

(vécu) tilat kohtaavat ja limittyvät toisiinsa. Sakraalin ja profaanin suhde näyttäytyy

kirkossa toteutettujen joustavien tilaratkaisujen ansiosta sisäkkäisenä; ei kategorioita

eikä näiden käsitteiden jäsentämiä tiloja voida pitää keskenään poissulkevina. Kirkkoti-

272

Yates 2008, 34–38; Dhima 2008, 74; Sormunen 1962, 27–28. 273

Lehtiö 2004, 247, 327–328. 274

Kilde 2008, 116, 122–125. 275

Kieckhefer 2004. 103.

73

lan suhde sukupuoleen on monimutkainen. Yhtäältä sen muodolliset ratkaisut, sen suo-

jissa olevat esineet ja siinä toteutetut käytännöt voidaan lukea alleviivaavan patriarkaa-

lista, hierarkiaan perustuvaa järjestystä. Toisaalta sakraalitilan voidaan tulkita mahdol-

listavan myös kumouksellisia olemisen ja tekemisen tapoja, jotka hämärtävät tai ky-

seenalaistavat dikotomista sukupuolieroa. Keskeisessä roolissa oleva pappi tuottaa ruu-

miillaan sekä isällisiksi että äidillisiksi luettavia eleitä, asentoja ja liikkeitä. Kirkkotilas-

sa asemaa ja sukupuolta tuotetaan metaforisessa puheessa, habituksella ja toiminnalla,

jossa erilaiset ruumiit suhteutuvat toisiinsa. Kirkkosalin penkit, alttari, sen kehys ja

saarnatuoli taivuttavat ja suuntaavat kehoja miehiksi ja naisiksi, työläisiksi ja herrasvä-

eksi, maalikoiksi ja papistoksi.

4.1.3 Hiljainen huone, sakaristo ja toimituskappeli

Alppilan kirkkosalin alttariseinän taakse kätkeytyvät jumalanpalveluksen valmistelua

varten tarkoitetut tilat. Niin kutsuttu hiljainen huone oli Alppilan työkeskuksen raken-

tamisen aikaan suhteellisen uusi tulokas suomalaisten kirkkojen tilaohjelmissa. Huo-

neen tarkoitus on liturginen, se on jumalanpalvelusta valmistelevan papiston hiljenty-

mistila. Alppilan tapauksessa hiljainen huone on käytävämäinen, kirkon päävolyymin

kulmaan sijoittuva tila, joka yhdistyy kuoriin saarnatuolinpuoleiselta laidalta. Hiljainen

huone sisustettiin linjakkaalla, puisella polvistumispenkillä, hyllyllä ja parilla istuimella.

(Kuva 23). Tilaa voidaan verrata kirkkosalin eteiseen, jota koristavat Raamatun lauseilla

merkityt kivilaatat. Jumalanpalvelukseen on tultava valmistautuneena, oikeanlaiseen

mielenlaatuun virittäytyneenä ja sopivalla, hartaalla ruumiillisella olemuksella. Eino

Sormunen perustelee hiljaisten huoneiden tarvetta sakaristojen alennustilalla, mikä il-

menee niiden arkistumisena ja hoitamattomuutena. Piispan mielestä erityisenä haittana

on niissä yleistynyt äänekäs, kirkkosaleihin kantautuva keskustelu ja seurustelu, minkä

vuoksi sakariston sijoitusratkaisuun on kiinnitettävä erityistä huomiota.276

Alppilan hiljainen huone yhdistyy sakaristoon, jota käytetään jumalanpalveluksen val-

mistelussa, liturgisen välineistön säilytystilana sekä papin pukeutumis- ja työskentely-

huoneena. Sakaristo sijoittuu luonteensa vuoksi profaanin ja liturgisen tilan välimaas-

toon. Tila jakautuu työkeskuksessa kahteen eri kerrokseen: pohjakerroksessa on varas-

toja ja ylemmässä huoneessa on papin ja suntion toimistomainen työskentelypiste. Saka-

risto varustettiin niin, että siinä on voitu hoitaa seurakunnan toimintaan liittyviä hallin-

nollisia tehtäviä ja vastaanottaa sen jäsenistöä. Sormunen toteaa, että sakaristo on sisus-

276

Sormunen 1957, 144; Sormunen 1962, 42.

74

tettava erityisesti sielunhoidollisia keskusteluita ja rippitoimituksia silmällä pitäen.277

Alppilassa papin vastaanottohuoneeseen hankittiin arkkitehtien valitsemat, tilaan muka-

vuutta ja kodikkuutta luovat sohva, pöytä ja nojatuolit.278

Sakariston sijoittuminen kirk-

koherranviraston läheisyyteen on saattanut painottaa tilan käyttöä juuri jumalanpalve-

lusten valmistelupaikkana. (Kuva 9). Niin hiljainen huone kuin sakaristokin korostavat

papiston toiminnan merkitystä jumalanpalveluksen ja seurakuntaelämän keskeisenä,

aktiivisena toimijana. Seurakunnan miespuolisille kaitsijoille varattiin rakennuskomp-

leksista runsaasti työskentely- ja valmistelutilaa. Sitä löytyy sakariston lisäksi seurakun-

tatalosta ja heidän virka-asunnoistaan.

Alppilan kirkon toimituskappeli sijaitsee työkeskuksen toisessa kerroksessa kirkkosali-

volyymin taakse sijoitetussa kuutiomaisessa rakennusmassassa. Kulku kappeliin tapah-

tuu rakennuskompleksin sisäpihalle avautuvan yläaulan kautta. Toimituskappelia käy-

tettiin Kotkankadulla erityisesti hiljentymistilana sekä kasteiden ja vihkimisten pito-

paikkana. Se selittää tilan tarkoituksenmukaisen sijoittelun kirkkoherranviraston ja sa-

kariston läheisyyteen: liittyyhän edellä mainittuihin toimituksiin myös väestökirjanpi-

dollista työtä. (Kuvat 7, 9 ja 17). Kastepaikan sijoittaminen kirkkosalista erilliseen ti-

laan tuo mieleeni varhaiskristillisen ja keskiaikaisen rakennuskulttuurin. Kasteet toimi-

tettiin kahdeksankulmaisessa tai pyöreässä baptisteriossa eli kastekappelissa, joka si-

jaitsi varsinaisen basilikan ulkopuolella. Toimituksessa kastettava otetaan Kristuksen

ruumiin eli seurakunnan jäseneksi. Tässä oppikäsityksessä on myös syy kappelityypin

muotoutumiselle: kirkkoon saivat astua sisään vain kastetut uskovat. Pesemisenä ilme-

nevän kasteen riitin suorittaa pappi, tradition mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

nimeen. Kaste on yksi luterilaisen kirkon kahdesta sakramentista. 279

Työkeskuksen toimituskappeliratkaisun taustalla lienee ollut pienemmän jumalanpalve-

lustilan tarjoama intiimimpi luonne, joka on tarkoituksenmukainen siellä suoritettavien

toimitusten luonnetta ajatellen. Samalla varsinainen kirkkosali on voitu erityttää suu-

rempia osallistujamääriä vetäviä tilaisuuksia varten. Kappeli on pohjaratkaisultaan lähes

neliönmuotoinen ja sen päätyseinää reunustavat niin ikään isot, runsaasti valoa tilaan

tuovat sivuikkunat. Kappelin etualan traverniittiset tekstilaatat, puinen risti, liturgiset

kalusteet, urkuharmoni sekä alun perin vasempaan laitaan sijoitettu Bertel Gardbergin

277

Sormunen 1957, 144. 278

Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus: Irtaimen sisustuksen ja kalustuksen, erikoisvalaisimien ja

tekstiilien kustannusarvion erittely. Täydennys 10.10.1956 Annettuun arvioon. Rakennustoimikunnan

kirjeenvaihtoa kirkkohallintokunnalle ja kirkkovaltuustomiehille 1954–1959. KTA/HSrk HgI/21/1/12. 279

Sormunen 1962, 29; Kieckhefer 2004, 92; Konttinen & Laajoki 2000, 47–48.

75

suunnittelema irrallinen kastemalja luovat muutoin yksinkertaiseen kappeliin sakraalin

leiman. Kappelissa toistuvat samat tilaa määrittävät elementit kuin kirkkosalissakin.

Kappeliin mahtuu viisikymmentä henkeä ja se kalustettiin irtoistuimin, jotta sen järjes-

tystä voitaisiin muunnella tarpeen mukaan. Rakennuksen sisustuspiirroksista ilmenee,

että istuinrivistöjen järjestys on ehdotettu alun perin kaarevaksi. Kyseisenkaltainen

ryhmittely suuntaa seurakuntalaiset oletusarvoisesti tilan etualalla olevaa alttaria ja kas-

temaljaa kohti. (Kuvat 9 ja 16).

Sormusen mukaan 1950- ja 60-lukujen taitteessa kodissa toimitetut kasteet olivat yleis-

tymässä. Kehitystä piispa pitää hyväksyttävänä, sillä kotien ulkoiset puitteet olivat

muuttuneet merkittävää juhlaa ajatellen yhä arvokkaammiksi. Toisaalta hän myös tote-

aa, että yksityisemmissä kotikasteissa toimituksen alkuperäinen ajatus kärsii: kasteessa-

han otetaan kokonaisen yhteisön, kirkon jäseneksi.280

Alppilan kappelissa toimitettiin

myös avioliittoon vihkimisiä. Luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto on Jumalan

asettama; toimituksessa miehen ja naisen solmimalle liitolle pyydetään siunausta seura-

kunnan edessä. Alppilan kirkon toimituskappelin käyttö erityisesti kasteita ja vihkimisiä

varten voidaan tulkita alleviivaavan ydinperheen merkitystä aikakauden moraaliajatte-

lussa. Kirkko tunnetusti korosti 1950-luvulla perhe-elämän ympärille rakentuvaa suku-

puolietiikkaa. Ihannetta uhkasivat tuolloin yleistyvät avioerot. Näihin aikoihin käynnis-

tettiin Helsingissä myös seurakuntien tekemä perhe- ja avioliittoneuvontatyö.281

4.2 Seurakunnallisen työn tilat

Kotkankadun työkeskuksen seurakunnallisen työn tilat sijoittuvat pääsääntöisesti Han-

gonkadun puoleiseen suoraviivaiseen rakennusosaan, joka yhdistyy saumattomasti

asuntosiipeen. Loviisankadun puolelta seurakuntatalo liittyy kuutiomaisen kappelin ra-

kennusmassaan matalamman yhdysosan avulla. Suurella nauhaikkunalla varustettu kii-

lanmuotoinen seurakuntasali on puolestaan sijoitettu Viipurinkadun suuntaisesti kirkko-

salin kylkeen. Työkeskuksen kellarikerroksessa on voimistelusali pukeutumistiloineen.

Osittain maanalaisessa pohjakerroksessa sijaitsevat entinen opetuskeittiö, tekstiili- ja

puutyöluokat sekä nykyinen lasten opetustila, joka toimi ennen rippikoulusalina. Näihin

harrastustiloihin pääsee suoraan työkeskuksen suuresta alahallista. (Kuvat 3, 7 ja 30–

32).

280

Sormunen 1957, 144; Sormunen 1962, 29–30. 281

Antikainen 2004, 133–136.

76

Seurakuntatalosiiven kaksi ylintä kerrosta kohoavat katutason yläpuolelle. Ensimmäi-

seen kerrokseen on sijoitettu kirkkoherranvirasto (166m2), johon pääsee työkeskuksen

ylähallista. Virastossa on tilava eteiskäytävä, johon yhdistyvät kirkkoherran toimisto

odotushuoneineen, papiston virallisen apulaisen ja kanslistien työtilat sekä arkistohuo-

ne.282

(Kuva 9). Kirkkoherranviraston tilaohjelmahan perustuu pappilarakentamista sää-

televään virkatalolakiin. 1920-luvun lopulta lähtien seurakunnalliset virastotilat alkoivat

siirtyä pappiloista yleistymässä oleviin seurakuntataloihin.283

Alppilan virastohuoneet

varustettiin toimistokalustein ja tekstiilein arkkitehtien näkemysten mukaisesti. 1950- ja

60-luvun taitteessa kaksi naistyöntekijää hoiti yhteisessä avokonttorissa väestönkirjanpi-

toon liittyviä asiakaspalvelu- ja arkistotehtäviä. Virastossa työskentelevän papiston vas-

tuulla oli seurakunnan yleishallinto; he ottivat tiloissa vastaan myös seurakuntalaisia

kirkollisten toimitusten valmistelun ja sielunhoidon merkeissä.284

Kirkkoherranviraston

järjestelyssä on pyritty tiiviiseen ja säästelevään tilankäyttöön. Huoneiden ryhmittely-

ratkaisuilla on varmistettu papiston työskentelyrauha; niiden kalustuksella on haluttu

luoda moderni ja rauhallinen tunnelma. Viraston jäsentelyssä sukupuoleen sidottu ase-

ma on suoraan verrannollinen käytettävään tilaan ja yksityisyyteen: naiset työskentelivät

samassa huoneessa ja miehet erikseen, kukin omassa toimistossaan. (Kuva 15).

Tiivistä ja tehokasta tilankäyttöä on hyödynnetty työkeskuksessa myös kerhohuoneiden

osalta. Rakennuskompleksissa on yhteensä 15 erikokoista kerho-, harrastus-, ja opetus-

käyttöön tarkoitettua tilaa. (Kuvat 27, 30–31). Näiltä osin seurakuntatalon tilajäsennys

on laitos- tai koulumainen. Seurakuntatalosiiven ensimmäisessä kerroksessa, kirkkoher-

ranviraston vieressä, on kolmen kerhohuoneen ryhmä. Rakennusosan toiseen kerrok-

seen harrastustiloja on sijoitettu yhteensä seitsemän kappaletta. Kehohuoneet on ryhmi-

telty seurakuntatalosiipeä halkovan rappukäytävän molemmin puolin kolmen ja neljän

tilan ryhmiksi, jotka on sijoitettu pitkänomaisen yhdyskäytävän varrelle. Suurikokoi-

simmat harrastustilat ovat rakennuksen päädyissä ja jokaisen huoneryhmän yhteyteen

on rakennettu keittosyvennys ja WC. Lähes kaikissa kerhohuoneissa on suuret räppänäl-

liset ikkunat, mikä mahdollistaa tilojen vaivattoman tuulettamisen ja tehokkaan valai-

semisen. Katutasolta, kookkaiden ikkunoiden läpi, pystyy hahmottamaan ainakin osit-

tain tilojen muodon ja mahdollisesti nähdä niissä tapahtuvaa toimintaa.

282

Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennuspiirustus nro. 4. KPA/HSrk GbI/21/40. 283

Knapas 2009, 69; ks. myös s. 40 tästä tutkielmasta. 284

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1; S.n., Vakavaa ja hil-

peätä: kirkkoherranvirastojen arkipäivästä, Kirkko ja kaupunki 11.1.1961. Alppilan seurakunnan leikekir-

ja 1961–1963, ASA/KHV IIUa6.

77

Seurakuntatalon tilat varustettiin työkeskuksen valmistumisen yhteydessä yleis- ja stan-

dardikalustein, kuten tuoleilla, pöydillä, hyllyköillä ja kaapistoilla. Arkkitehtien laati-

missa sisustuskaavioissa kerhotilojen oletettu järjestys noudatteli koululuokkamaista

ryhmittelyä: tilan edusta on varattu ohjaajalle tai esiintyjälle ja istuinrivit on järjestetty

joko kaarevasti tai suorasti sen eteen. Sisustuspiirustuksissa joidenkin kerhohuoneiden

pöydät ja tuolit on aseteltu pieniksi ryhmiksi askartelutoiminnan ja ryhmätyön kannalta

tarkoituksenmukaisemmiksi ryppäiksi.285

Seurakunta vastasi pohjakerroksen kerhohuo-

neiden varustamisesta tarvittavalla välineistöllä, kuten kangaspuilla, keramiikkauunilla,

höyläpenkillä ja pimiötarvikkeilla. Seurakuntatalon kerhotilat vakiintuivat tiettyjen har-

rastusryhmien käyttöön: esimerkiksi partiolaiset saivat oman kämpän ja nuoret oman

”oleskelutilan”.286

4.2.1 Työn ja harrastamisen keskus

Vuosien 1957–1963 välisenä aikana Alppilan seurakunnassa työskenteli yhtäaikaisesti

keskimäärin 20 palkattua työntekijää. Erityisesti lapsi- ja nuorisotoiminnan järjestämi-

seen osallistuivat vapaaehtoisesti myös lukuisat seurakuntalaiset. Neljän papin ja kah-

den kanttori-urkurin lisäksi seurakunnassa työskenteli tarkasteluajanjaksona kaksi nais-

teologia, kaksi diakonissaa, sosiaalityöntekijä, kaksi kanslia-apulaista ja useampi vahti-

mestari, ovenvartija, talonmies sekä kaksi lapsi- ja nuorisotyöntekijää. Työntekijöissä

oli likimain yhtä paljon miehiä kuin naisia; miespuolinen papisto oli kuitenkin seura-

kunnan toiminnasta ensisijaisessa vastuussa. Alppilan seurakunnan ylintä päätösvaltaa

käytti kirkkoherran johtama kirkkoneuvosto, joka oli aikalailla miesvoittoinen. Siihen

kuului kirkkoherran lisäksi 7 miestä ja 3 naista.287

Kuten aiemmin totesin, seurakunnan

työntekijäkunnan ja luottamushenkilöiden yhteisiä suunnittelukokouksia pidettiin usein

kodikkaaksi luonnehditussa seurakuntasalissa.

Alppilassa tehtävän seurakuntatyön keskeinen päämäärä oli alueen asukkaiden tavoit-

taminen. Erityisesti lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ koettiin tärkeäksi, sillä se loi

siltoja niin koteihin kuin tuleviin ikäpolviin. Seurakunnan jäsenmäärä kasvoi tasaisesti

sen perustamisen jälkeen. Vuonna 1957 jäseniä oli 14 600 ja vuoden 1963 loppuun

mennessä 16 800.288

Hengellinen kasvatustyö, johon kuuluivat lasten pyhäkoulut ja

nuorten rippikoulu, oli työmuoto, jonka kautta saavutettiin laajoja joukkoja. Lapsia ja

285

Sisustuskaaviot, nro. 501–508. Sisustuskaaviot, 1956–1957, KTA/HSrk HgI/21/9/44. 286

Alppilan seurakuntaneuvoston ptk. 10.3.1961 § 3. Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1957–63. ASA/KHV

II Cc1 287


Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1957, 22; Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1963, 16.

ASA/KHV IIDd1

78

nuoria varten järjestetyt tilaisuudet keräsivät viikoittain satoja osallistujia. Pyhä- ja rip-

pikouluryhmät jaettiin sukupuolen ja iän mukaan. Lasten pyhäkouluja ohjasivat kym-

menet vapaaehtoiset opettajat, jotka saivat työhönsä ohjeistusta seurakunnan vakituisilta

työntekijöiltä. Ohjaajille järjestettiin koulutustilaisuuksia, jossa käsiteltiin niin sisällölli-

siä kuin opetustekniikkaan liittyvä kysymyksiä. Pyhäkoulun oppitunnin sisältönä oli

alkuhartaus ja sitä seurannut Raamatun tekstin käsittely. Opetuksessa käytettiin erilaisia

havaintomateriaaleja, kuten värikkäitä painokuvia. Seurakunnan järjestämää pyhäkou-

luopetusta pidettiin omien toimitilojen lisäksi Kalliolan työkeskuksessa, Ebenesserin

lastentarhassa sekä Kaupunkilähetyksen ylläpitämässä Harjun rukoushuoneessa.289

4.2.2 Miesten, nuorukaisten ja poikien työkeskus

Huoli miesten uskonnollisesta passiivisuudesta on juonne, joka toistuu Alppilan seura-

kunnan toimintaa kuvaavissa kirjoituksissa. Miesten hengellinen tilahan oli aihe, jota

käsiteltiin runsaasti jo esiin nostamassani Sigfrid Sireniuksen tekstissä vuodelta 1917.

Toisen maailmansodan seurauksena suomalaisten miesten osallistuminen uskonnolli-

seen toimintaan kasvoi hienoisesti rintamakokemusten seurauksena. Kirkollinen aseve-

lipappityö oli madaltanut erityisesti työväestöön kuuluvien miesten kynnystä astua kirk-

koon sisään. 1950-luvulta lähtien Helsingin seurakunnissa käynnistettiin nimenomaan

miehille suunnattua toimintaa.290

Keskeisin seurakunnallisen miestyön muoto Alppilas-

sa oli viikoittain kokoontuva raamattupiiri.291

Miesasia oli esillä myös paikallisesti

suuntautuneissa aktiotapahtumissa, joiden puitteissa järjestettiin alustettuja keskusteluil-

toja ajankohtaisista aiheista. Näissä käsiteltiin myös miesten elämää ja arkea koskettavia

kysymyksiä. Aiheina olivat esimerkiksi Nykyajan epäjumalanpalvelus: kapitalismi-

materialismi, Oikeudenmukaisuus, laupeus, nöyryys uudistuvan yhteiskunnan rakennus-

aineina, Viinan kauhistus, Talonmies kasvatustekijänä, Vastuu lapsista ja Miehen vas-

tuu naisesta.292

Otsikoista näkyy, että aiheiksi nostettiin seurakuntalaisten arjesta kum-

puavia yhteiskuntaan, työ- ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä. Jälkimmäisen aihe-

kokonaisuuden muotoilutapa korostaa miesten oletettua ja odotettua perheen johtajan

roolia.

289

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1; Alppilan seurakunnan

vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1; Kertomus Alppilan seurakunnan tilasta 1957–

1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 24–26. ASA/KHV IIDc1. 290

Antikainen 2004, 142. 291


Alppilan seurakunnan tilaisuuskutsut, Alppilan seurakunnan leikekirjat 1958–1960, passim.

ASA/KHV IIUa3 ja IIUa4; Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV

IIDd1.

79

Alppilassa tehtiin myös nuorukais- ja poikatyötä, josta vetovastuussa olivat nuorisopap-

pi ja miespuolinen nuorisotyöntekijä. Toiminnan järjestämiseen osallistuivat myös useat

vapaaehtoiset miespuoliset kerhonohjaajat.293

Nuorisotyön kehittäminen oli kirkkoherra

Kuulan pappisuran keskeinen tavoite. Hän oli erityisen huolestunut aikalaisesta nuori-

sosta, joka kärsi kirkonmiehen sanojen mukaan elämän päämäärättömyydestä ja oikean-

laisten esikuvien puutteesta. Lääkkeeksi kirkkoherra Kuula tarjosi toiminnallista ja ke-

hittävää tekemistä turhanpäiväisen huvittelun sijaan.294

Työkeskuksen rauhaa järkyttivät

aika-ajoin lähitienoiden meluavat ja huonokäytöksiset poikaporukat, jotka toiminnallaan

herättivät yleistä paheksuntaa. Pojat kokoontuivat ajoittain kadulle, pohjakerroksessa

sijaitsevan rippikoulusalin muodostaman ikkunasyvennyksen eteen, mikä häiritsi ope-

tusta. Ongelman ratkaisemiseksi pyydettiin jopa arkkitehtien apua: heiltä toivottiin asi-

aan ”rakenteellista” ratkaisua.295

(Kuva 2, vrt. myös etukansi). Seurakunnan miespuoli-

silta työntekijöiltä odotettiin ylipäätään miehistä ja isällistä kasvatusotetta suhteessa

alueen lapsiin ja nuoriin.296

Nuorisoa varten järjestettiin viikoittaisia ”oloiltoja”, joissa pelattiin pelejä, luettiin lehtiä

ja katseltiin filmejä. Myös nuoret itse osallistuivat ohjelman suunnitteluun. Seurakunnan

suojissa toimi poikien partiolippukunta, Alppikotkat. Pojilla oli myös omat pallo-, puu-

työ-, valokuva-, radio-, ja retkeilykerhot. Pojille järjestetty harrastustoiminta oli luon-

teeltaan toiminnallista, teknistä ja liikunnallista. Työkeskuksen voimistelusali oli heidän

ahkerassa käytössään.297

(Kuvat 28–29, 33).

4.2.3 Naisten, neitokaisten ja tyttöjen työkeskus

Alppilassa naiset muodostivat vilkkaan ja monimuotoisen seurakunnallisen toiminaan

järjestäjien ja osallistujien ydinjoukon. Naistyöstä vastasivat naispuoliset teologit, nuo-

riso- ja tyttötyöntekijä, diakonissat sekä sosiaalityöntekijä yhdessä lukuisten vapaaeh-

toisten kanssa. Naisille järjestetyn toiminnan rungon muodostivat viikoittaiset raamattu-

piirit ja ompeluseurakokoukset. Naisten järjestämien myyjäisten avulla kerättiin rahaa

seurakunnan diakonia-, lähetys- ja lapsityölle. Naisille järjestettiin myös keskusteluilto-

ja ja -kokouksia, joiden teemat keskittyivät perhe-elämään sekä arjen hallinnointiin liit-

293


Eko, Meidän aikamme nuoriso, Kirkkosanomat 1/1958. Alppilan seurakunnan leikekirja 1958–1959.

ASA/KHV IIUa3; V.Y., Onko nuorisoprobleemaa? Kirkko ja kaupunki 23.11.1960. Alppilan seurakun-

nan leikekirja 1960. ASA/KHV IIUa5. 295

Rakennustoimikunnan ptk 18 22.10.1957 § 6. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959,

KTA/HSrk HgI/21/3/18 296

Nimim. Tilannetta tarkkaillut, Seurakunnan myyjäiset, Uusi Suomi 12.12.1957. Alppilan seurakunnan

leikekirja 1952–1957. ASA/KHV IIUa2. 297

Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963, passim. ASA/KHV IIDd1; Kertomus Alppilan

seurakunnan tilasta 1957–1961. Laatinut kirkkoherra Ensio Kuula 9.4.1962, 27. ASA/KHV IIDc1.

80

tyviin kysymyksiin. Aiheina olivat esimerkiksi Koti suurkaupungin keskellä ja Me ja

murrosikäiset nuoremme. Monen työläisnaisen haasteena oli tuolloin kodin hoidon ja

työelämän yhteensovittaminen. Seurakunnan tiloissa kokoontuivat säännöllisesti myös

äiti-lapsikerho, nuorten naisten keskustelu- ja askarteluryhmä sekä voimistelupiiri. Nai-

sille suunnatussa toiminnassa näkyvät niin solidaarinen pyrkimys yhteiseen hyvään kuin

koti- ja perhe-elämässä tarvittavien taitojen vahvistaminen.

Tyttöjen ja nuorten naisten kerhotoiminta keskittyi vastaavasti naisellisina pidettyjen

taitojen harjoittelemiseen ja opettelemiseen; niissä opeteltiin arkipäivän näppäryyttä ja

”naisellisen luonteenlaadun” lujittamista.298

Tyttöjen luonnehdittiin saapuvan työkes-

kukseen ja seurakunnallisen toiminnan pariin aina innokkaalla ja uhrautuvalla mielel-

lä.299

”Neitokaisten” keskeisenä harrastustoimintana oli askartelu sen eri muodoissaan.

Työkeskuksessa pidettiin asiantuntijaopetuksen ohjauksessa voimistelu-, keramiikka- ja

lausuntakerhoja. Yhteistyössä Alppilan alueella toimineen kotitalousopettajaopiston

kanssa järjestettiin nuorten naisten talouskursseja työkeskuksen opetuskeittiössä. Tytöil-

lä oli seurakunnassa myös kaksi patiolippukuntaa, Alppitytöt ja Alppipääskyt.300

(Kuvat

17 ja 33).

Alppilan työkeskuksen suojissa tapahtuva monipuolinen harrastustoiminta keräsi vii-

koittain jopa yli 700 osallistujaa yli viiteentoista eri kerhoon.301

Rakennuksen tarkoituk-

sena oli toimia pedagogisena tilana. Tämä lähtökohta perustui pitkälti kirkkoherran nä-

kemykseen kirkosta, joka järjestää alueen työläisväestön kannalta tarpeellista, kehittä-

vää ja sivistävää toimintaa. Kuulan käsittämän tilan merkitys oli luoda alueellinen, yh-

teisöllisiä kohtaamisia mahdollistava paikka, johon voisi paeta moderniin kaupunkielä-

mään liittyvää hektisyyttä, yksinäisyyttä ja moraalisesti rappeuttavia houkutuksia. Elet-

tynä tilana työkeskus ja sen suojissa usein omaehtoisestikin järjestetty toiminta salli

seurakunnan alueen asukkaiden nähdä, kuulla, maistaa, kokeilla ja liikkua niin uusilla

kuin totutuilla tavoilla. Tila tarjosi vastapainoa ja helpotusta arkeen sekä mahdollisuuk-

sia kehittää itseään. Rakennuksen tiloissa ja niissä olevien esineiden kautta tuotetut liik-

keet, eleet ja asennot sekä siellä juurrutettu näkemysmaailma pyrkivät kasvattamaan

seurakuntalaisista vastuuta kantavia, aktiivisia miehiä ja käteviä, huolehtivaisia naisia.

298

S.n., Alppilan kirkolla kokoontuu viikoittain 700 harrastuspiiriläistä, Suur-Helsinki 21.11.1963. Alppi-

lan seurakunnan leikekirja 1961–1963, ASA/KHV IIUa6. 299

S.n., Alppila, Nuori kirkko, maalis-huhtikuu/1957. Alppilan seurakunnan leikekirja 1952–1957,

ASA/KHV IIUa1. 300


S.n., Alppilan kirkolla kokoontuu viikoittain 700 harrastuspiiriläistä, Suur-Helsinki 21.11.1963. Alppi-

lan seurakunnan leikekirja 1961–1963, ASA/KHV IIUa6.

81

Työkeskusrakennuksen mutkat ja sopukat mahdollistivat lapsille myös leikittelevän ja

aikuisia ärsyttävän tilankäytön.

Tanskalaisen kulttuurihistorioitsijan Niels Kayser Nielsenin mukaan pohjoismaisen so-

siaalidemokraattisen hyvinvointivaltioideaalin taustalta löytyvät niin luterilaiseen maa-

ilmankuvaan oleellisesti kuuluvat ahkeruuden ja kuuliaisuuden hyveet kuin agraariyh-

teiskunnan ajalta peräisin oleva fyysisen työn ja ruumiillisen toiminnan arvostus.302

Alppilan työkeskus ja sen suojissa harrastettu toiminta tukevat Kayser Nielsenin esittä-

mää näkemystä. Seurakunnan arkistoon talletetussa valokuvamateriaalista välittyy työ-

keskuksen käyttäjien ruumiillisin elein ja asennoin ilmennetty reippaus, toimeliaisuus ja

aktiivisuus. (Kuvat 15, 28, 29, 33). Tilat elettiin yhdessä tekemällä ja osallistumalla.

Valokuvissa rakentuu käsitys toiveikkaasta, eteenpäin suuntautuvasta ja modernista

1950- ja 60-lukujen taitteesta.

4.3 Asuntosiipi

4.3.1 Kompakteja koteja ja edustusasuntoja

Alppilan työkeskuksen kolmikerroksisen asuntosiipi levittäytyy Viipurinkadulle saha-

laitaisena ja kapenevana rakennusmassana. Hangonkadulta tarkasteltuna se yhdistyy

saumattomasti suoraviivaiseen seurakuntataloon; käytännössä vain rakennuskompleksin

sisäpihalle johtava porttikäytävä viittaa ulkoapäin kahden tilakokonaisuuden väliseen

rajaan. (Kuvat 3 ja 4). Asunto- ja seurakuntatalosiipien välinen erillisyys ilmenee sisältä

siinä, ettei näiden välillä ole suoraa kulkuyhteyttä. Rakennusosiin kuljetaan pihalta,

omien sisäänkäyntien kautta. Asuntosiiven yhteiset taloustilat on sijoitettu hieman

maanrajasta kohoavaan kellarikerrokseen, jonne on mahdutettu pesutupa, kuivaus- ja

mankelihuone, säilytystilat sekä sauna pukuhuoneineen. (Kuva 8). Ylempiin kerroksiin

on sijoitettu asunnot, jotka on ryhmitelty kahteen porrasjaksoon. Kuten olen jo tuonut

esiin, asuntosiiven yksittäisten huoneistojen huonelukumäärään on vaikuttanut työkes-

kukseen rakentamisen aikaan voimassa ollut virkatalolaki. Se määräsi, että kunkin seu-

rakunnan on tarjottava asunto vähintään kirkkoherralle, viralliselle apulaiselle ja kantto-

ri-urkurille.

Alppilan työkeskuksen kohdalla asuntoja rakennettiin kaikkiaan kahdeksan kappaletta,

mikä ylitti selvästi virkatalolain asettamat vaatimukset. Asuntosiiven huoneistonhaltijat

302

Kayser Nielsen 2005, 160–164.

82

ja huoneluvut määräytyivät seuraavasti: kirkkoherran asuntoon kuului kaikkiaan viisi

huonetta; papiston virallinen apulainen sai neljä huonetta; nuorisopastori ja kanttori-

urkuri saivat kukin kolmen huoneen asunnon; vahtimestari, talonmies ja kaksi diakonis-

saa saivat kaksion. (Kuvat 9 ja 11). Seurakunnan kaikki työntekijät eivät kuitenkaan

mahtuneet asumaan työkeskuksen asuntosiipeen. Kappalainen asui Kallion seurakunta-

talon pappilassa. Alppilan molemmat naisteologit sekä tyttö- ja poikatyön ohjaajat asui-

vat esikaupunkialueilla. Jälkimmäisten asumisjärjestelyt koettiin ongelmalliseksi pitkien

työmatkaetäisyyksien takia. 1960-luvun alussa Alppilan seurakuntaneuvostossa keskus-

teltiinkin lisäasuntojen hankkimisesta Harjuun rakennettavasta isosta lamellitalokortte-

lista.303

Seurakunnan työntekijöiden asuntojen ryhmittely eri porrashuoneisiin toteutettiin niin

ikään hierarkiaa noudattaen. Asuntosiiven leveämpään osaan, Hangonkadun puoleiseen

A-rappuun sijoitettiin johtavassa asemassa olevan ja korkeasti koulutetun papiston ja

kirkkomuusikon suuret asunnot. Diakonissojen ja kiinteistönhoitajien kaksiot ryhmitel-

tiin vastaavasti kapeampaan osaan eli B-rappuun, lähemmäksi Kotkankatua. Alppilan

asuntosiipi vaikuttaa kuitenkin ulkoapäin tarkasteltuna varsin yhtenäiseltä kerrostalora-

kennukselta. Modernin asuntoarkkitehtuurin ideaaleihin on luonnehdittu kuuluvan pyr-

kimys demokraattiseen ja tasa-arvoiseen asumiseen.304

Asuntosiiven polveileva julkisi-

vu ei juuri anna osviittaa sen sisään sulkeutuvasta, asemaan ja sukupuoleen perustuvia

tilajaosta. Se ilmenee vasta tarkastelemalla asuntojen pohjaratkaisuja ja niiden keski-

näistä ryhmittelyä. Ratkaisuillaan asuntosiipi osallistuu luokka-aseman ilmentämiseen

ja tuottamiseen.

Asuinsiiven rakennusmassan suhteellinen kapeus ja julkisivun sahalaidanomainen jä-

sentely merkitsevät asuntojen kohdalla suurta ikkunapinta-alaa ja eteläistä, Viipurinka-

dulle avautuva katumaisemaa. Modernistisen asuntosuunnittelun ihanteiden mukaisesti

ikkunat tuovat asuntoihin runsaasti valoa. Samaten asuntojen kuparisäleiköin suojatut,

pienemmät tuuletusikkunat mahdollistavat vaivattoman ilmanvaihdon erityisesti keittiö-

tiloissa. Vaikka diakonissojen ja kiinteistönhoitajien asuntojen pohjaratkaisut ovat tii-

viit, niiden avaruutta lisäävät harkiten käytetyt neliöt. Asunnoissa on esimerkiksi vältet-

ty suuria eteistiloja ja suosittu standardikalustein toteutettuja keittokomeroratkaisuja.

Tilaryhmittely on toteutettu rakennuspiirustusten perusteella niin, että huoneesta toiseen

303

Alppilan kirkkoneuvoston ptk. 10.3.1961 § 3. Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1957–63. ASA/KHV II

Cc1. 304

Saarikangas 2002, 297.

83

on luonteva kulku ja näköyhteys, mikä lisää niiden avaruutta. Asuntosiiven neljä kak-

siota jakaantuvat nekin pienempiin ja suurempiin; talonmiehellä ja vahtimestarilla oli

isommat (44,5m2), diakonissoilla vastaavasti pienemmät (32m

2). Nuorisopastorin ja

kanttori-urkurin kolmiot (75m2) eivät juuri eroa pohjaratkaisultaan asuntosiiven isom-

mista kaksioista. Asuntojen pienestä eteisestä on yhteys tilavahkoon keittiöön ja sen

vieressä olevaan kammariin sekä olohuoneeseen, josta on erotettu väliseinällä pienempi

huone. Kolmioissa on huonejaon ja jäsentelyn myötä hieman enemmän tilaa yksityisyy-

delle.305

(Kuvat 9 ja 11). Edellä kuvatut asunnot vastaavat 1950-lukulaisen, funktiona-

listisia ihanteita toteuttavan perheasuntorakentamisen yleislinjoja, joihin kuuluu neliöi-

den tehokäyttö ja avara tilavaikutelma.306

Kirkkoherran (130m2) ja virallisen apulaisen (115m

2) kookkaammissa asunnoissa yh-

distyvät niin säätyläiskodille tyypilliset kuin modernin asuntoarkkitehtuurin piirteet.307

Näiden asuntojen funktionaalisuus toteutuu erityisesti olo- ja makuuhuoneiden tilarat-

kaisun kohdalla, joissa on niin ikään pyritty avaruuteen ja neliöiden tehokkaaseen hyö-

dyntämiseen. Molemmissa asunnoissa on käytävämäinen, pitkähkö L:n muotoinen

eteistila, joka kuljettaa suoraan asunnon perällä oleviin, Viipurinkadun suuntaisesti

ryhmittyviin huoneisiin. (Kuvat 9 ja 11). Rakennuspiirustuksista ilmenee, että yksi näis-

tä oli varattu (isännän) työhuoneeksi.308

Eteisen keskeltä avautuu suuri olohuone, ja

kirkkoherran asunnon tapauksessa myös rinnakkainen ruokailutila. Rakennuksen val-

mistumisvaiheessa kirkkoherran asuntoon toteutettiin kiinteä taitto-ovi, joka erotti sel-

keämmin ruokasalin olohuoneesta. Toimenpiteeseen ryhdyttiin, koska haluttiin varmis-

taa asunnon täyttävän tarkastusvaiheessa virkatalolain määrittämän huonelukuvaatimuk-

sen.309

Olohuoneeseen tai vastaavasti ruokasaliin yhdistyy tarjoiluhuone, josta on kulku

tilavaan keittiöön ja sen takana olevaan palvelijan huoneeseen. Kirkkoherran asunnossa

kotiapulaisen kammariin ja keittiöön pääsee myös suoraan rappukäytävältä erillisen

sisääntulon kautta; se on ratkaisu, joka korostaa pappisperheen ja palvelusväen hierar-

kiaeroa. Alppilan seurakunnan ylemmän papiston kotien tilaratkaisut monine huonei-

neen, suurine keittiötiloineen ja kotiapulaisen kammareineen olivat muuttumassa 1960-

luvulle tultaessa yhä harvinaisemmiksi. Sotienjälkeisenä aikana asuntosuunnittelun

305

Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennuspiirustus nro. 4. KPA/HSrk GbI/21/40; Kotkan-

kadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennuspiirustus nro. 5. KPA/HSrk GbI/21/41 306

Saarikangas 2002, 420–421. 307

Kirkkoherran asunnon neliömäärää ei oltu merkitty tarkastelemassani rakennuspiirustuksessa, vertai-

luun perustuvan arvioni mukaan se lienee pinta-alaltaan 130m2.

308 Kotkankadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennuspiirustus nro. 4. KPA/HSrk GbI/21/40; Kotkan-

kadun seurakunnallisen työkeskuksen rakennuspiirustus nro. 5. KPA/HSrk GbI/21/41 309

Rakennustoimikunnan ptk 4.2.1958 § 5. Rakennustoimikunnan pöytäkirjat 1952–1959, KTA/HSrk

HgI/21/3/18

84

normiksi muodostui keskiluokkainen ydinperhe, jossa emäntä hoitaa kotia samalla ja

isäntä työskentelee sen ulkopuolella.310

Ylemmän papiston asuntojärjestelyt ja tilaratkaisut viittaavat oletusarvoisesti patriarkaa-

liseen, miehen ammattiasemaan sidottuun porvarilliseen elämäntapaan. Perheenisälle on

asuntosuunnittelussa taattu yksityisyyttä ja mahdollisuus keskittyä omaan työntekoon.

Asuntojen makuuhuoneluku viittaa lähtökohtaisesti myös monilapsiseen perhe-elämään.

Asuntojen suuret olohuoneet antavat tilaa niin yhteiselle ajanvietolle kuin perheenisän

työhön liittyvälle edustamiselle. Arkisten taloustöiden eristäminen palvelijan harteille

keittiöön ja tarjoiluhuoneeseen merkitsee toisaalta papinrouvan kohdalla resurssien va-

pautumista perhe-elämälle, vieraista huolehtimiselle ja seurakuntaelämään osallistumi-

selle.

4.3.2 Ihanteellisia pappisperheitä ja yksin eläviä diakonissoja

Läpikäymässäni Alppilan seurakunnan arkistomateriaalissa on vain joitakin yksittäisiä,

fragmentaarisia viitteitä työkeskuksen asuinsiiven eletyistä käytännöistä. Asianlaita ei

liene yllättävä, sillä koti ja siinä asuminen mielletään useimmiten kuuluvan yksityiselä-

män piiriin. Aineistostani nousee esiin kuitenkin kaksi tapausta, jossa julkisen ja yksi-

tyisen tilan välinen raja on häilyvä: diakonissojen virka-asunnot ja kirkkoherran pappila.

Suomessa pappilat ovat vanhastaan olleet maalaispitäjien keskeisiä kulttuuri- ja sivis-

tyselämän tyyssijoja. Papiston puolijulkisiin koteihin on kokoonnuttu lähinnä säätyläis-

ten kesken seurustelemaan, opiskelemaan ja harrastamaan hartautta.311

Alppilan seura-

kunnan leikekirjoihin kootuista tapahtumailmoituksista ja -kutsuista ilmenee, että kirk-

koherran tilavassa virka-asunnossa järjestettiin ajoittain pienempiä seurakunnallisia ti-

laisuuksia, joiden luonne on haluttu pitää tuttavallisena.

Seurakunnan alkutaipaleelta on tallennettu valokuvia Sylvi Kekkosen tekemästä vierai-

lusta työkeskukseen. Sen yhteydessä käynnistettiin kesäsiirtolahanke, jonka tavoitteena

oli tarjota alueen työläisperheille kaivattuja lasten ja vanhusten hoitopaikkoja.312

Tilai-

suuden yhteydessä kirkkoherran pappilassa pidettiin kahvitilaisuus, johon osallistui

kunniavieraan lisäksi helsinkiläisen papiston puolisoita. Esimerkkikuvassa vieraat ja

emäntänä toimiva Toini Kuula istuvat olohuoneen pöydän ympärillä, yksinkertaisiin

pyhäasuihin pukeutuneina. (Kuva 33). Oleskelutila on sisustettu kodikkaasti tummilla

puuhuonekaluilla ja radiolla. Kahvia juodaan AX- tai Myrna -astiastosta ja taustalla erot-

310

Saarikangas 2002, 430, 440–445. 311

Heikkilä 2009, 36–37, 40. 312

Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1959, 7–10. ASA/KHV IIDd1.

85

tuu myös todennäköisesti Gunnel Nymanin suunnittelema moderni taidelasimaljakko.

Huone on koristeltu tauluin, leikekukin ja huonekasvein. Kuva kehystää naiset kotiin,

jossa yhdistyvät kauneus, edustaminen, säädyllisyys, perinteet ja uudenaikaisuus. Ku-

van yhteisvastuuta kantavat, lähimmäisistään huolehtivat naiset ovat koolla edistämässä

vähävaraisten työläisäitien asemaa.

Markku Heikkilä esittää, että uskonpuhdistaja Martti Lutherin ja hänen puolisonsa Kat-

harina von Boran yhteinen koti loi pitkäkestoisen ideaalin protestanttiselle perhekäsi-

tykselle. Saksalaisen teologin, Wolfgang Steckin kehittämään kielikuvaan nojautuen,

Heikkilä esittää luterilaisen pappilan olevan kuin ”lasiseinäinen talo”. Sen sisällä elävä

perhe toimii ympäristönsä esimerkkinä oikeanlaisesta kristillisestä ja porvarillisesta

elämäntavasta.313

Alppilan seurakunnan kohdalla pappisperheiden elämää seurattiin

läheltä, ja se oli odotusten ja oletusten kyllästämää. Seurakunnan papiston ominaisuuk-

sia arvioivassa tai niitä kuvaavassa aikalaiskirjoittelussa nousee vahvasti esiin ajatus

pappeuden, isyyden ja miehisyyden limittyneisyydestä. Ahkera ja väsymätön seurakun-

nan paimen pyrkii olemaan myös hyvä isä.314

Koti- ja seurakuntaelämän välille raken-

nettu analogisuus ilmenee niissä puhe- ja toimintatavoissa, joilla luodaan perheenjäsen-

ten sukupuolirooleja. Seurakunnan kirkkoherran viran täyttämisen yhteydessä päiväleh-

distössä käydyssä mielipidekeskustelussa erään ehdokkaan monilapsinen perhe ja pyy-

teettömästi seurakuntatyöhön osallistuva puoliso nähtiin osoitukseksi kyvystä suoriutua

kaitsijan tehtävästä.315

Sittemmin valitun kirkkoherran vaimo Toini Kuula osallistui

oletusarvoisesti ja ammattimaisella aktiivisuudella seurakunnan diakoniatoiminnan jär-

jestämiseen; sairaiden, köyhien ja vanhusten auttaminen nähtiin juuri naisille sopivina

kristillisen palvelutyön muotona.316

Toini Kuulaan viitattiinkin aika-ajoin ”seurakunnan

äidin” tittelillä. Alppilan papiston perhe-elämän sivistynyt ilmapiiri huomioitiin myös

kirjoituksessa, jossa viitattiin modernissa kivimuuripappilassa väljästi asuvaan pappis-

perheeseen, jossa myös rouva on maisteri ja koko perheen yhteisenä harrastuksena on

musiikki.317

313

Heikkilä 2009, 25; lisää papin vaimon roolista varhaisessa luterilaisuudesta ks. myös Stjerna 2009, 35–

37. 314

Mäkelä, R. & Laitila E., Papin päivä on pitkä, Iltasanomat 6.10.1960. Alppilan seurakunnan leikekirja

1960. ASA/KHV IIUa5. 315

Joukko seurakuntalaisia, Oikea perhe Alppilan seurakunnan pappilaan, Uusi Suomi 27.9.1957. Alppi-

lan seurakunnan leikekirja 1952–1957. ASA/KHV IIUa2 316


Kianto, Ilmari, Avoin kirje Kalevan lukijoille, Kaleva 14.2.1960. Alppilan seurakunnan leikekirja

1960. ASA/KHV IIUa5.

86

Johtavan papiston kotien lisäksi diakonissojen asunnot ovat esimerkkejä työkeskuksen

asuinsiiven puolijulkisesta luonteesta. Seurakuntasisaret olivat hoitotyön koulutuksen

saaneita henkilöitä ja vastasivat seurakunnissa työstä, jota tehtiin esimerkiksi lasten,

sairaiden, vanhusten, vammaisten, alkoholistien ja vähävaraisten hyväksi. Diakonissan

työpäivät täyttyivät usein seurakunnan alueelle tehdyistä kotikäynneistä.318

Arkisto-

asiakirjoista ilmenee, että sisaret saattoivat pitää vastaanottoa myös kotonaan. Yksi dia-

konissan kaksion huoneista oli varattu diakonissan yksityiskäyttöön ja toinen toimi vas-

taanottotilana, sillä ”apua tarvitsevia saattoi tulla miltei ympäri vuorokauden”.319

Dia-

konissat olivat ainoat asuntosiiven naispuoliset asukkaat, joiden asuinolosuhteet mää-

räytyivät juuri heidän omasta ammattiasemastaan käsin. Naimattomuuslupauksen anta-

neina he eivät kaikilta osin sopineet aikakauden ydinperhekeskeisyyttä korostavaan su-

kupuolijärjestelmään. Seurakuntasisareksi ryhtyminen voidaankin tulkita tavaksi ottaa

haltuun oma elämä ilman normatiivisia, perhe- ja avioliittoelämään liittyviä velvoitteita.

Kaija Hackzellin Helsingin kortteleita esittelevässä teoksessa nostetaan esiin Alppilan

seurakunnan ”legendaarinen sisar Elli”, joka työskenteli väsymättä toisten puolesta.

Hänen kerrotaan sanoneen, ettei ymmärtänyt miksi myös diakonissojen piti saada päästä

naimisiin. Se oli uudistus joka astui voimaan 1960-luvun alkuvuosina.320

Seurakunnan

vuosikertomuksessa sisar Elli Marttilan todetaan edustaneen vanhanajan diakonis-

saihannetta olemalla väsymätön uurastaja, jonka ”ainoana intohimona” oli työ.321

Työkeskukseen toteutetut tilaratkaisut osallistuivat sellaisen eletyn ja sukupuolitetun

tilan luomiseen, jossa yksityisen ja julkisen elämän rajat paikoin hämärtyivät. Alppilan

pappilasiivessä asuminen järjesti ihmisiä myös yhteiskunnallisen aseman ja koulutus-

taustan perusteella. Asunnoissa yhdistyvät modernit, ydinperhekeskeisyyttä korostavat

tiiviit tilaratkaisut ja sääty-yhteiskunnan ajalta periytyvä asuntojako. Johtavan papiston

puolijulkiset kodit näyttäytyvät tiloina, joissa patriarkaalista järjestystä yhtäältä allevii-

vataan ja toisaalta neuvotellaan jokapäiväisissä asumisen, edustamisen ja työnteon tilan-

teissa. Diakonissojen kodit ovat puolestaan esimerkkejä naisten itsenäisestä ja työnte-

koon keskittyvästä, kumoukselliseksikin tulkittavasta elämäntavasta.

318


Alppilan seurakuntaneuvoston ptk. 10.3.1961 § 3. Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1957–63. ASA/KHV

II Cc1 320

Hackzell 1987, 174. 321

Alppilan seurakunnan vuosikertomus 1962, 11. ASA/KHV IIDd1.

87

5 Nostoseinä ja nauhaikkuna: työkeskus dynaamisena tilana

Tarve kirkollisille monitoimirakennuksille tuli Suomessa ajankohtaiseksi modernisoitu-

vassa ja teollistuvassa yhteiskunnassa 1800-luvun loppuvuosina. Tuolloin työväestön

koettiin jäävän vaille hengellistä ja aineellista huolenpitoa kasvavissa asutuskeskuksis-

sa. Vaaraksi nähtiin työväen altistuminen moraalisesti rappeuttaville elintavoille ja us-

konnonvastaisille katsomuksille. Pelkän kirkkosalin varaan rakentuva jumalanpalve-

luselämä ei tarjonnut tilanteeseen tyydyttävää ratkaisua: kirkkoihin tarvittiin keittiöitä ja

kerhohuoneita. Ensimmäisinä tilakysymykseen tarttuivat kristilliset yhdistykset, joiden

piirissä syntyi uudentyyppinen, kokonaisvaltainen tapa jäsentää uskontoa. Arkkitehti

K.A. Wreden Helsinkiin suunnittelemat toimitilat ovat varhaisia esimerkkejä kristilli-

seen perinteeseen sitoutuvista rakennuksista, joissa toteutettiin monipuolisia tilaohjel-

mia. 1910-luvulla uudistusmieliset, yhteiskunnallisiin kysymyksiin orientoituneet ja ev.-

lut. kirkon sisällä vaikuttavat nuorkirkolliset toimijat ryhtyivät esittelemään ulkomaisia

työkeskuksia ja ideoimaan moniosaista kirkkotaloa.

1930-luvulle tultaessa, kansankirkollistumisen aikana, monien suunniteltavien kirkkojen

tilaohjelmiin sisällytettiin päämäärätietoisesti kirkkosalin lisäksi kerhohuoneita ja seu-

rakunnan työntekijöiden asuntoja. Kirkollinen monitoimirakennus oli osoittanut yleis-

hyödyllisyytensä ja saavutti teologisen legitimiteetin myös vanhoillisemmissa, herätys-

kristillisissä piireissä. Käänteeseen oli vaikuttanut 1920-luvulla perustettu Helsingin

pikkukirkkoyhdistys, jonka pyrkimyksenä oli seurakuntaelämän monipuolistaminen ja

jumalanpalvelushuoneistojen toteuttaminen kaupungin laitamaille. Niin yhdistyksen

julkaisuissa kuin seurakuntatyön oppikirjoissa esiteltiin kirkkorakennusten mallipiirus-

tuksia ja tilaohjelmaehdotuksia. Jälleenrakentamisen aikana, yhteiskunnallisessa mur-

rosvaiheessa, kirkollisen monitoimirakennuksen tarjoamat hyödyt korostuivat. Kirkko

koettiin tärkeäksi kansakunnan kokoajaksi. Asevelipappien välitön suhde rintamamie-

hiin, seurakuntien harjoittama diakoniatyö ja perinteinen kristillinen arvomaailma herät-

tivät laajaa kunnioitusta ja arvostusta. Työkeskusrakennus oli tuolloin sekä lähim-

mäisenrakkauden osoitus että sivistys- ja kasvatustyön väline.

1950–60 -luvun taitteessa, seurakunnallisen rakentamistoiminnan olleessa vilkkaimmil-

laan, kirjavat tilaohjelmat tulivat olennaisiksi osiksi kirkkojen arkkitehtuuria. Kirkolli-

nen monitoimirakennus kiinnittyi osaksi uusien asutuskeskusten rakennettua maisemaa.

Kirkkotilat tarjosivat alueiden asukkaille mitä erilaisimpia palveluja ja vapaa-

88

ajanviettomahdollisuuksia – työkeskus rakensi hyvinvointiyhteiskuntaa. Samaan aikaan

modernismi, sen eri ilmiasuineen, löi itsensä läpi sakraalirakennusten luontevimpana

totutusperiaatteena. Uudenaikaisen muotokielen nähtiin vastaavan hyvin kiireiden ja

arkisten huolten painaman ihmisen palvonnantarvetta. Modernististen periaatteiden yh-

teensovittaminen sakraaliarkkitehtuurin kanssa näyttäytyy historiallisesti tarkasteltuna

paikoin ristiriitaiselta ja paikoin sopuisalta dialogilta. Teksteissään kirkonmiehet Jaakko

Gummerus, J.H. Tunkelo ja Eino Sormunen visioivat monikäyttöisen kirkkorakennuk-

sen, jossa toteutuvat ajanmukaisuuden, taloudellisuuden, sosiaalisen vastuullisuuden ja

yksinkertaisuuden ihanteet. 1950-luvun lopulla kysymys muunneltavasta ja joustavasta

kirkkotilasta tiivistyi funktiolähtöistä suunnittelua korostavien arkkitehtien kritiikkiin

työkeskusarkkitehtuuria kohtaan. Samalla kun työkeskus edusti kirkonmiehelle luosta-

ria, merkitsi se arkkitehdeille eristäytymistä maailmasta sekä oiretta kirkkoa rapautta-

vasta maallistumisesta.

Alppilassa uuden työkeskuksen suunnittelu ja toteutus käynnistyivät tilaohjelman mää-

rittämisellä. Näin kirkollisen monitoimirakennuksen huoneohjelma kirjoitettiin uudel-

leen paikallisia tarpeita palvelevaksi ja asetettuja vaatimuksia noudattavaksi. Suunnitte-

lukilpailun voittaneiden arkkitehtien, Keijo Strömin ja Olavi Tuomiston, työksi jäi toi-

mivan ja esteettisen kokonaisratkaisun löytäminen. Uusi työkeskus toteutettiin 1950-

lukulaiselle rakennustaiteelle ominaisella ilmaisulla, jossa yksinkertainen linjakkuus ja

vaihtelevat materiaalipinnat yhdistyvät kokonaisuudeksi. Rakennuskompleksin hajautet-

tu tilaohjelma ja sen jäsentyminen osaksi kaupunkitilaa muistuttavat läheisesti Alvar

Aallon nimissä piirrettyä Kansaneläkelaitoksen päätoimitaloa. Ström ja Tuomisto olivat

osallistuneet virastotalon suunnittelun eri vaiheisiin työskennellessään Big Bossin toi-

mistossa. Rakennusten väliset yhteneväisyydet ja arkkitehtien työpanos molemmissa

hankkeissa ilmentävät tekijyyden monimutkaisia vaikutussuhteita sekä suunnittelutyön

ryhmä- ja prosessiluonnetta.

Kotkankadun seurakunnallisessa työkeskuksessa kohtaavat asumiseen, työntekoon, har-

rastamiseen ja hartauden harjoittamiseen tarkoitetut tilat. Niiden toteutuksessa on pyrit-

ty ilmavan, vaalean ja valoisan yleisvaikutelman aikaansaamiseen. Neliöt on käytetty

kauttaaltaan säästeliäästi ja tehokkaasti. Tilat on ryhmitelty keskitetysti asuntosiiven,

seurakuntatalon ja kirkkosalin muodostamiin osakokonaisuuksiin. Kompleksin mutkit-

televa massoittelu ja hajautettu tilajako kutsuvat tilassa tai sen ympärillä liikkuvaa kat-

somaan, kulkemaan ja koskettamaan. Työkeskuksessa moderni ja perinteinen elävät

rinnatusten. Ulkoisesti uudenaikaisen kirkko-osan jäsentelyssä on muistumia basilika-

89

arkkitehtuurista. Sakraalitilan marmorilla viimeistelty risti sekä eteis- ja kappelitilojen

kaiverretut traverniittiset koristefriisit sitovat modernin kirkon niin rakennustaiteen kuin

kristinuskon pitkään historiaan. Seurakuntatalo erilaisine kerhohuoneineen, opetustiloi-

neen ja toimistoineen lähenee yksinkertaisessa toimintalähtöisyydessään tavanomaista

koulurakennusta. Työkeskukseen toteutetuissa virka-asunnoissa kohtaavat niin aikakau-

delle tyypillinen asuntosuunnittelu kuin hierarkkinen, sääty-yhteiskunnan ajalta periyty-

vä tilajako.

Työkeskuksen valmistuminen Alppilaan muutti perinteisen työväenkaupunginosan mai-

semaa. Se muovasi samalla tienoon asenneilmapiiriä ja inhimillistä toimintaympäristöä.

Kirkonmiesten ja arkkitehtien käsittämästä tilasta tuli havaittavaa ja elettävää arkkiteh-

tuuria. Rakennuksen suojiin kokoontuivat viikoittain sadat ihmiset rukoilemaan, pelaa-

maan, oppimaan ja hakemaan apua arkeensa ongelmiin. Seurakunnallista toimintaa tal-

tioineet aikalaisvalokuvat rakentavat käsitystä työteliäästä, ahkerasta ja hartaasta kirk-

kokansasta. Työkeskus oli mitä olennaisimmalla tavalla aikuisten ja lasten, papiston ja

maallikoiden, työntekijöiden ja kirkkokansan sekä miesten ja naisten tila. Vaikka ra-

kennuksen monet ratkaisut oli tarkoitettu ojentaviksi ja opettaviksi, tarjosivat työkes-

kuksen monet mutkat ja sopukat tilaa toisin olemiselle ja tekemiselle. Alppilan kirkon

eletty arkkitehtuuri oli myös voimauttavaa ja kumouksellista. Kirkollisessa monitoimi-

rakennuksessa niin yksilölliset kuin yhteisölliset identiteetit muotoutuvat kokemusten,

muistojen ja toistojen kautta. Työkeskusarkkitehtuurissa kohtaavat niin rakennus-, kirk-

ko-, sosiaali- kuin sukupuolihistoria.

Luennassani tekstin, tilan ja sukupuolen kompleksi kudos kiinnittyy tiiviisti työkeskuk-

sessa toteutettuun kirkkoja seurakuntasaliratkaisuun.322

Molemmat suorakaiteenmuo-

toiset tilat asettuvat rakennuksessa symmetrisesti toistensa rinnalle, niitä erottaa ja yh-

distää säädeltävä nostoseinä. Vastaavanlainen, eriluonteisia ja -muotoisia kirkollisia

tiloja yhdistävä ratkaisu siirrettävine seinineen esiintyy jo K.A. Wreden piirtämissä

Diakonissalaitoksen ja Lähetysseuran kirkoissa. Ajatus muunneltavasta kirkkoja seu-

rakuntasaliyhdistelmästä kulkeutuu niin ikään Gummeruksen ja Sormusen teksteistä

aina Alppilan kirkon toteutettuun tilaohjelmaan saakka. Kotkankadulla ratkaisu materia-

lisoituu moderniksi, sähkömoottorilla toimivaksi betoniseksi siirtoseinäksi. Seinän nos-

taminen ja laskeminen on dynaaminen, merkityksiä luova teko, joka suuntaa, liikuttaa ja

järjestelee rinnakkaisissa tiloissa olevaa kirkkoväkeä.

322

Ks. myös Liitteet: Kaavio työkeskuksen tilojen välisestä dynamiikasta.

90

Kokoeroistaan huolimatta kirkkoja seurakuntasalit noudattavat samaa vertikaalista

jäsennystä. Molempien tilojen päädyssä on väliseinän kätkemät apuhuoneet. Kirkkosa-

lin takana on sakaristo ja seurakuntasalissa perimmäisenä on keittiö. Salien suojissa

järjestettiin opettavaiseksi ja kokemukselliseksi tarkoitettua toimintaa, johon osallistu-

vien alppilalaisten välille toivottiin ”perheyhteyttä”. Niin miesten kuin naistenkin val-

mistaman tarjoilun tarkoitus oli luoda tämän- tai tuonpuoleiseksi jäsentyvää yhteisölli-

syyttä. Kirkkosalin tilaratkaisujen ja inhimillisen toiminnan synnyttämässä dialogissa

korostuu paikoin papin patriarkaalinen asema seurakuntaansa nähden; tilan kalustus on

kiinteä ja sen estetiikka on juhlavaa ja arvokasta. Yksinkertaisemmassa seurakuntasalis-

sa on puolestaan irtoistuimet ja siirrettävät pöydät. Aikalaiset luonnehtivat tilaa kodik-

kaaksi; se oli keittiönsä vuoksi seurakunnan naispuolisten työntekijöiden ja jäsenten

keskeisintä toimintapiiriä. Työkeskuksen suuret ikkunapinnat tekevät sisä- ja ulkotilojen

välisestä suhteesta avoimen: seurakuntasalin pitkästä nauhaikkunasta näkyy myös pihan

poikki työkeskuksen asuinsiipeen. Sen ”lasiseinäisessä talossa” toteutetut, arkisten su-

kupuolirooliroolien mukaiset mies- ja naistapaiset eleet, asennot ja liikkeet oli tarkoitet-

tu ja oletettu esimerkillisiksi. Niiden tuli heijastua niin muihin työkeskuksen tiloihin

kuin koko kaupunginosan elettyihin käytäntöihin.

Kirkko- ja seurakuntasaleja erottava ja yhdistävä nostoseinä sekä kadulle, pihalle että

asuntosiipeen näkymän avaava nauhaikkuna ovat fyysisiä rajakohtia, joissa julkisen ja

yksityisen, modernin ja perinteisen, pyhän ja profaanin sekä maskuliinisen ja feminiini-

sen tilan ja toiminnan välillä syntyvä vuorovaikutus kehkeyttää kerrostuneita ja keske-

nään jopa jännitteisiä merkityksiä. Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus pakenee

staattisuutta, se on läpeensä dynaaminen tila.

91

Lähteet

Painamattomat lähteet

Alvar Aalto -säätiö (AAS)

Alvar Aallon ateljee, Helsinki

Asiakirja- ja kirjearkisto

AA33 Keijo Strömiltä saapuneet kirjeet 1949–1953

AA54 Muu kirjeenvaihto: Helsingin ev.- lut. seurakuntain kiinteistötoimistolta

saapuneet kirjeet

Helsingin ev.-lut. seurakuntien seurakuntayhtymän keskusarkisto (HSrk), Helsinki

Talousarkisto: Kiinteistötoimiston arkisto, rakentamiseen liittyvät asiakirjat (KTA)

HgI/21/1/1 Kallion srk:n huoneistokomitean mietintö uusista työkeskuksista

HgI/21/1/2 Alustava kustannuslaskelma ja huoneistoehdotus, 1951

HgI/21/1/10 Saapuneet kirjeet, 1952–1959

HgI/21/1/12 Rakennustoimikunnan kirjeenvaihtoa kirkkohallintokunnalle ja

kirkkovaltuustomiehille, 1954–1959

HgI/21/3/18 Rakennustoimikunnan pöytäkirjat, 1952–1959

HgI/21/9/44 Sisustuskaaviot, 1956–1957

HgI/21/9/46 Lehtileike, 1956

Rakennuspiirustusarkisto (RPA), Alppilan kirkko (1/21):

GbI/21/39 piirustus nro. 3: Kotkankadun seurakunnallinen työkeskus:

pohjakerros, Stöm&Tuomisto, 2.9.1954


toinen kerros, Stöm&Tuomisto, 2.9.1954


kolmas kerros, Stöm&Tuomisto, 2.9.1954

Kallion seurakunnan kirkkoherranviraston arkisto (KHV), Helsinki

Alppilan seurakunnan arkisto (ASA)

II Cc1 Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1957–63

IIDc1 Kertomus seurakunnan tilasta 1957–1961

IIDd1 Alppilan seurakunnan vuosikertomukset 1957–1963

IIUa1 Leikekirja 1952–1957



IIUa4 Leikekirja 1959

IIUa5 Leikekirja 1960


Tekijän arkisto

Tervetuloa Alppilan kirkkoon -moniste

Sähköiset lähteet

Alppilan kirkon esittely, julkaistu 22.12.2009.

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY.

Helsinki: Museovirasto.

<http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5158> (5.7.2011)

Alppilan kirkon Internet-sivut. Helsinki: Helsingin seurakuntayhtymä.

<http://www.helsinginkirkot.fi/kirkot/alppilan-kirkko> (23.3.2012)

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5158

http://www.helsinginkirkot.fi/kirkot/alppilan-kirkko

92

Tuominen, Laura: Jumalanpalvelustila purku-uhan alla. Helsinki: Rakennusperintö.fi. <http://www.rakennusperinto.fi/rakennusperintomme/artikkelit/fi_FI/jumalanpalvelustilapurku/>

(13.6.2011)

Suullisia tietoja antaneet

Tuomisto, Mauno, arkkitehti, Joensuu

Painetut lähteet ja kirjallisuus

Aalto, Alvar, 1958. Kansaneläkelaitos: arkkitehtonisia näkökohtia. Arkkitehti-Arkitekten

1-2/1958, 9–10.

Ahmed, Sara, 2006. Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others. Durham:

Duke University Press.

Aho, Arvo, 1980. Seurakunnat rakentavat. Kehityksen kärjessä, usein vähän jäljessä.

Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat 1906–1980. Toim. Esa Santakari.

Helsinki: Helsingin ev.-lut. seurakuntien seurakuntayhtymä, 88–132.

Airas, Jukka-Pekka, 1992. Uuden kirkkoarkkitehtuurin ongelmat. Kirkkorakennus

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taidekysymyksenä. Suomalaisen teologisen

kirjallisuusseuran julkaisuja 178. Helsinki: STKS.

Antikainen, Marjo-Riitta, 2006. Demokratian synnystä moderniin moniarvoisuuteen

1900-luvulla. Kaupunkilaisten kirkko. Helsinkiläisten ja seurakunnan kohtaamisia

kuudella vuosisadalla. Helsinki: Otava, 89–160.

Beckman, Ninna Edgardh, 2001. Feminism och liturgi – en ecklesiologisk studie.

Stocholm: Verbum.

Berger, Teresa, 2011. Gender Differences and the Making of Liturgical History. Lifting

a Veil on Liturgy’s Past. Liturgy, Worship and Society Series. Farnham: Ashgate.

B[lomstedt], A[ulis], 1944. Kirkollinen rakennustaide nykyaikana. Arkkitehti-Arkitekten

1/1944, 19.

Blomstedt, Rafael, 1944. Seurakunta ja rakennuskulttuuri. Arkkitehti-Arkitekten 1/1944,

20–21.

Butler, Judith, 2006. Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous. Helsinki:

Gaudeamus.

Daly, Mary, 1973. Beyond God the Father. Toward a Philosophy of Women’s

Liberation. Boston: Beacon Press.

Dhima, Sari, 2008. Tila tilassa. Liturgian ja tilan dialogi alttarin äärellä. Helsinki:

Yliopistopaino.

Dhima, Sari, 2011. Kommunikaatio alttaritilassa. Teologinen aikakauskirja 5/2011,

410–425.

Eliade, Mircea, 2003. Pyhä ja profaani. Helsinki: Loki-Kirjat.

http://www.rakennusperinto.fi/rakennusperintomme/artikkelit/fi_FI/jumalanpalvelustilapurku/

93

Elovirta, Arja, 1998. Vaikutteet ja intertekstuaalisuus. Katseen rajat. Taidehistorian

metodologiaa. Toim. Arja Elovirta & Ville Lukkarinen. Lahti: Helsingin yliopiston

Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 239–250.

Fairclough, Norman, 1995. Critical Discourse Analysis. The Critical Study of

Language. Harlow: Longman.

Giedion, Sigfrid, 1956. Architectur und Gemeinschaft. Tagebuch einer Entwicklung.

Hamburg: Rowohlt.

Gorringe, Tim J., 2002. A Theology of the Built Environment. Justice, Empowerment,

Redemption. Cambridge: Cambridge University Press.

Gulin, Eelis G., 1959. Kirkkoarkkitehtuurista. Arkkitehti-Arkitekten 3/1959, 9.

Gummerus, Jaakko, 1913. Kirkkorakennukset ja nykyaikainen seurakuntaelämä.

Eripainos Teologisesta aikakauskirjasta. Helsinki: Teologinen aikakauskirja.

Haar, Sharon, 2002. At home in public. The Hull House Settlement and the Study of the

City. Embodied Utopias. Gender, Social Change and the Modern Metropolis. Eds.

Amy Bingaman & Lise Sanders & Rebecca Zorach. London: Routledge, 99–115.

Hackzell, Kaija, 1988. Viertotietä itään ja länteen. Helsingin vanhoja kortteleita 3.

Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö.

Halla, Lauri, 1931. Nainen seurakuntatyöntekijänä. Seurakuntatyö. Tietokirja

kristikansalle, opas seurakuntatyöntekijöille. Toim. A.W. Kuusisto. Porvoo: WSOY,

586–603.

Heikkilä, Markku, 2008. Kirkon rakentamisen ohjausjärjestelmät. Uskon tilat ja kuvat.

Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja -taide. Toim. Arto Kuorikoski.

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 260. Helsinki: STKS, 67–89.

Heikkilä, Markku, 2009. Protestanttinen pappilakulttuuri Suomessa. Suomalaiset

pappilat. Kulttuuri-, talous- ja rakennushistoriaa. Suomen Kirjallisuuden Seuran

toimituksia 1238. Helsinki: SKS, 25–47.

Heininen, Simo & Heikkilä, Markku, 1997. Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.

Heinämaa, Sara, 1996. Ele, tyyli ja sukupuoli. Merleau-Pontyn ja Beauvoirin

ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle. Helsinki: Gaudeamus.

Henttonen, Maarit, 2009. Kansakunnan parhaaksi. Suomalaiset naisten- ja

lastensairaalat 1920–1940-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 247. Helsinki: SKS.

Huima, Leena & Myllyniemi, Kirsi, 2008. Elämän työkeskus. 50 vuotta Alppilan

seurakuntaa. Helsinki: Alppilan seurakunta.

Hypén, Harri, 2003. Tarkoituksenmukaista kaupungille, ei parasta Jumalalle.

Kirkkorakennus kaupunkiympäristössä. Helsinki: Kirja kerrallaan.

Johansson, Eriika, 2008. Työluettelo: Alppilan seurakunnallinen työkeskus. Raili ja

Reima Pietilä. Modernin arkkitehtuurin haastajat. Toim. Eriika Johansson &

Kristiina Paatero & Timo Tuomi. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo, 52.

94

Jääskeläinen, Marianna, 1994. Arkkitehtuurin ihanteiden muutos 1950-luvulla –

kirkkokilpailut esimerkkinä. Jälleenrakentamisen aika. Näkökulmia 1940- ja 1950-

luvun arkkitehtuuriin. Toim. Sirkkaliisa Jetsonen. Helsinki: Teknillinen korkeakoulu,

132–150.

Kansanaho, Erkki, 1964. Seurakuntaelämä. Helsingin kaupungin historia V:2. Toim.

Ragnar Rosén. Helsinki: Helsingin kaupunki, 9–83.

Kayser Nielsen, Niels, 2005. Body, Sport and Society in Norden. Essays in Cultural

History. Aarhus: Aarhus University Press.

Keinänen, Timo, 1997. Töölön kirkko. Hilding Ekelund (1893–1984) Arkkitehti.

Helsinki: Suomenrakennustaiteen museo, 144–154.

Kieckhefer, Richard, 2004. Theology in Stone. Church Architecture from Byzantium to

Berkeley. Oxford: Oxford University Press.

Kilde, Jeanne Halgren, 2008. Sacred Power, Sacred Space. An Introduction to Christian

Architecture and Worship. Oxford: Oxford University Press.

King, Anthony D., 1980. Introduction. Buildings and Society. Essays on the Social

Development of the Built Environment. Ed. Anthony D. King. London: Routledge &

Kegan Paul, 1–33.

Kirkkokäsikirja (KK), 1961. Hyväksytty Suomen seitsemännessä yleisessä

kirkolliskokouksessa 1913. Ml. lisäykset vuosilta 1933, 1938 ja 1958. Helsinki:

Suomen sisälähetysseura.

Kirkkolaki (KL), 1948. Julkisen oikeuden lakikirja. Toim. K. J. Ståhlberg. Helsinki: s.n.

Knapas, Marja-Terttu, 2006. Alppilan kirkko, Helsinki. Suomalaista

kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Toim. Marja Terttu Knapas & Soile Tirilä.

Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 30. Helsinki: Museovirasto,

102–103.

Knapas, Marja-Terttu, 2009. Pappila-arkkitehtuurista. Suomalaiset pappilat. Kulttuuri-,

talous- ja rakennushistoriaa. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1238.

Helsinki: SKS, 48–69.

Koho, Timo, 2000. Modernismi suomalaisessa arkkitehtuurissa 1900–1960. Helsinki:

Rakennustieto.

Koho, Timo, 2008. Suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin suhde kansainväliseen

modernismiin 1950–1970. Uskon tilat ja kuvat. Moderni suomalainen

kirkkoarkkitehtuuri ja -taide. Toim. Arto Kuorikoski. Suomalaisen teologisen

kirjallisuusseuran julkaisuja 260. Helsinki: STKS, 157–173.

Konttinen, Riitta & Laajoki, Liisa, 2000. Taiteen sanakirja. Toim. Kaarina Turtia.

Helsinki: Otava.

Koskenvesa, Esko, 1980. Seurakuntajaot. Kehityksen kärjessä, usein vähän jäljessä.

Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat 1906–1980. Toim. Esa Santakari.

Helsinki: Helsingin ev.-lut. seurakuntien seurakuntayhtymä, 40–52.

Kotila, Heikki, 2004. Liturgian lähteillä. Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja

teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

95

Kostoff, Spiro, 1995. A History of Architecture. Settings and Rituals. Oxford: Oxford

University Press.

Kristeva, Julia, 1993. Sana, dialogi ja romaani. Puhuva subjekti. Tekstejä 1967–1993.

Toim. ja suom. Pia Sivenius & al. Helsinki: Gaudeamus, 21–50.

Kuronen, Arto, 2010. Kirkko muuttui rakennustyömaaksi. Alppilan seurakunnan

joululehti 2010. Helsinki: Alppilan seurakunta, 12–13.

Lahti, Juhana, 2006. Arkkitehti Aarne Ervin moderni. Kaupunkisuunnittelu

pääkaupunkiseudulla. Taidehistoriallisia tutkimuksia 34. Helsinki: Taidehistorian

seura.

Laine, Olli, 1999. Alppilan kirkko. Keskellä kylää. Helsingin hiippakunnan kirkkoja.

Toim. Marketta Ruoppila-Martinsen. Helsinki: Kirjapaja, 44–46.

Lefebvre, Henri, 2000. La production de l’espace. Paris: Anthropos.

Lehtiö, Pirkko, 2002. Naisten pitkä tie kirkon virkoihin. Toim. Ahola, Minna &

Antikainen, Pirjo-Riitta & Salmesvuori Päivi. Eevan tie alttarille. Nainen kirkon

historiassa. Helsinki: Edita, 196–209.

Lehtiö, Pirkko, 2004. Nainen ja kutsumus. Naisteologien tie kirkon virkaan 1800-luvun

lopulta vuoteen 1963. Helsinki: Kirjapaja.

Luostarinen, Laura, 1980. Helsinki: Alppilan kirkko. Suomen kirkot ja kirkkotaide 2.

Toim. Markku Haapio & Laura Luostarinen. Lieto: Etelä-Suomen kustannus, 44.

Malkavaara, Mikko, 2000. Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa. Kirkko toisen

maailmansodan jälkeen, 1944–2000. Kristinusko Suomessa, Kristinuskon historia

2000. Porvoo: Weilin&Göös, 200–264.

Malkavaara, Mikko, 2002. Sodasta laman kynnykselle. Köyhyys ja diakonia

hyvinvointivaltiota rakennettaessa. Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon

kysymyksenä. Toim. Virpi Mäkinen. Jyväskylä: Atena Kustannus, 221–260.

Markus, Thomas A. & Cameron, Deborah, 2002. The Words between the Spaces.

Buildings and Language. London: Routledge.

Murtorinne, Eino, 1977. Kirkon seitsemän vuosikymmentä. Kirkko suomalaisessa

yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Helsinki:

Kirjapaja, 7–25.

Murtorinne, Eino, 1995. Suomen kirkon historia 4. Sortovuosista nykypäiviin, 1900–

1990. Porvoo: WSOY.

Niinivaara, Erkki, 1952. Maallinen ja hengellinen. Porvoo ja Helsinki: WSOY

Nikula, Riitta, 1990. Rakennustaiteen 1920- ja 1930-luku. Ars. Suomen taide 5. Toim.

Salme Sarajas-Korte. Helsinki: Weilin+Göös, 86–157.

Nikula, Riitta, 2002. Bauen für die Staatskirche. Kirchenarchitektur in Finnland 1950–

2000/ Building for the State Church. Church Architecture in Finland 1950–2000.

Europäischer Kirchenbau 1950–2000/ European Church Architecture 1950–2000.

Hrsg. Wolfgang Jean Stock. München: Prestel, 236–245.

96

Paavola, Anu, 2006. Feministinen liturgian teologia. Näen Jumalan toisin. Kristinuskon

feministisiä tulkintoja. Toim. Pauliina Kainulainen ja Aulikki Mäkinen. Helsinki:

Kirjapaja, 165–181.

Peltola, Jarmo, 2009. Yksilö, yhteisö ja yhteiskunta. Kalliolan setlementti 1919–2009.

Kalliolan Setlementin julkaisuja 3. Helsinki: Kalliolan setlementti.

Peltola, Saara, 1988. Arkkitehti K.A. Wreden (1859–1943) elämä ja tuotanto. K.A.

Wrede ja 100-vuotias pasaasi. Memoria 1. Toim. Marja-Liisa Rönkkö & Sinikka

Vainio. Helsinki: Helsingin kaupungin museo, 34–81.

Petäjä, Keijo, 1957. Seurakuntatyön ja arkkitehtuurin vaatimukset seurakuntataloja

suunniteltaessa. Arkkitehti-Arkitekten 9-10/1957, 159–160.

Priha, Päikki, 1991. Pyhä kaunistus. Kirkkotekstiilit Suomen Käsityön Ystävien

toiminnassa 1904–1950. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 11. Helsinki:

Taideteollinen korkeakoulu.

Pulma, Panu, 2000. Kasvun katveessa. Helsingin historia vuodesta 1945, 2. Suunnittelu

ja rakentaminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu. Helsinki: Helsingin kaupunki, 113–

337.

Putney, Clifford, 2003. Muscular Christianity. Manhood and Sports in Protestant

America, 1880-1920. Cambridge: Harvard University Press.

Pyhä Raamattu, 1958. Vuoden 1938 käännös. Turku & Helsinki: Suomen Pipliaseura.

Rendell, Jane, 2000. Introduction: Gender, Space. Gender, Space, Architecture. An

Interdiciplinary Introduction. Eds. Jane Rendell & Barbara Penner & Iain Borden.

London: Routledge, 101–111.

Ryynänen-Karjalainen, Lea, 2002. Sukupuolesta huolimatta. Naiskanttorit Suomen

evankelis-luterilaisessa kirkossa. Studia Musica 14. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Saarikangas, Kirsi, 2002. Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja

sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

toimituksia 860. Helsinki: SKS.

Saarikangas, Kirsi, 2006. Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön

kulttuurisia kohtaamisia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1099.

Helsinki: SKS.

Salokorpi, Asko, 1990. Arkkitehtuuri vuoden 1940 jälkeen. Ars. Suomen taide 6. Toim.

Salme Sarajas-Korte. Helsinki: Weilin+Goos, 14–75.

Sarkkinen, Erkki, 2006. Ylevöittää arjen. Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo 50 vuoden

iässä. Helsinki: Kansaneläkelaitos.

Schwebel, Horst, 2002. Eine Scheu vor großen Gesten. Protestantischer Kirchenbau aus

theologisch-liturgischer Sicht/ An Aversion to Grand Gestures. Theological and

Lithurgical Perspectives on Protestant Church Architecture. Europäischer

Kirchenbau 1950–2000/ European Church Architecture 1950–2000. Hrsg. Wolfgang

Jean Stock. München: Prestel, 212–223.

97

Schulman, Harry, 2000. Helsingin suunnittelu ja rakentaminen. Helsingin historia

vuodesta 1945, 2. Suunnittelu ja rakentaminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu.

Helsinki: Helsingin kaupunki, 13–108.

Seurakuntatyötä suurkaupungin liepeillä, 1925. Kertomus Helsingin

pikkukirkkoyhdistyksen ensimmäiseltä toimintavuodelta. Helsinki: Helsingin

pikkukirkkoyhdistys.


pikkukirkkoyhdistyksen neljänneltä toimintavuodelta. Helsinki: Helsingin



pikkukirkkoyhdistyksen viidenneltä toimintavuodelta. Helsinki: Helsingin


Sirén, Johan Sigfrid, 1948. Kirkkorakennustaiteemme arkkitehtooninen moraali.

Arkkitehti-Arkitekten 3-5/1948, 26–30.

Sirenius, Sigfrid, 1917. Kirkko ja suurkaupunkien seurakuntatyö Englannissa.

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 10. Helsinki: STKS.

Sivenius, Pia, 1993. Esipuhe. Puhuva subjekti. Tekstejä 1967–1993. Toim. ja suom. Pia

Sivenius & al. Helsinki: Gaudeamus, 7–20.

Smart, C.M., 1989. Muscular Churches. Ecclesiastical Architecture of the High

Victorian Period. Fayetteville: University of Arkansas Press.

Sormunen, Eino, 1931. Seurakunnalliset rakennukset. I Kirkkorakennukset.

Seurakuntatyö. Tietokirja kristikansalle, opas seurakuntatyöntekijöille. Toim. A.W.

Kuusisto. Porvoo: WSOY, 691–697.

Sormunen, Eino, 1957. Sakraalirakennuksille asetettavista historiallisista, esteettisistä ja

liturgisista vaatimuksista. Arkkitehti-Arkitekten 9-10/1957, 143–144.

Sormunen, Eino, 1962. Kirkko ja seurakuntakoti. Johdatus nykyiseen

kirkonrakennustaiteeseen. Ajankohtaisia kirjoja I. Kuopio: Suomalainen kirjakauppa,

jakaja.

Standertskjöld, Elina, 2008. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–1950. Helsinki:

Rakennustieto.

Stewen, Riikka, 1991. Julia Kristeva & teksti. Intertekstuaalisuus: suuntia ja

sovelluksia. Toim. Auli Viikari. Tietolipas 121. Helsinki: SKS, 128–144.

Stjerna, Kirsi, 2009. Women and the Reformation. Malden: Blackwell.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1957. Alppilan kirkko. Arkkitehti-Arkitekten

9-10/1957, 147–152.

Stuart, Elizabeth, 2009. The Priest at the Altar: the Eucharistic Erasure of Sex. Eds.

Marcella Althaus-Reid & Lisa Isherwood. Trans/Formations. Controversies in

Contextual Theology Series. London: SCM Press, 127–138.

98

Stuart, Elizabeth, 2010. Making No Sense: Liturgy as Queer Space. Eds. Lisa

Isherwood & Mark D. Jordan. Dancing Theology in Fetish Boots. Essays in the

Honour of Marcella Althaus-Reid. London: SCM Press, 113–123.

Suhonen, Pekka, 1987. Kirkkoarkkitehtuuri 1940-luvulta nykypäiviin. Ars sacra

fennica. Aikamme taide kirkossa. Helsinki: SKSK-Kustannus, 10–21.

Suhonen, Pekka, 2006. Keskustelua kirkkorakennuksista 1900-luvulla. Suomalaista

kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Toim. Marja Terttu Knapas & Soile Tirilä.

Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 30. Helsinki: Museovirasto,

16–21.

Teinonen, Seppo A., 1999. Teologian sanakirja. Helsinki: Kirjapaja.

Tuomi, Timo, 1998. Kansaneläkelaitos. Alvar Aalto seitsemässä talossa. Tulkintoja

arkkitehdin elämäntyöstä. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo, 81–95.

Tunkelo, J.H., 1931. Seurakunnalliset rakennukset. II Seurakuntakodit. Seurakuntatyö.

Tietokirja kristikansalle, opas seurakuntatyöntekijöille. Toim. A.W. Kuusisto.

Porvoo: WSOY, 698–712.

Turpeinen, Oiva, 1997. Väestö. Helsingin historia vuodesta 1945, 1. Väestö.

Kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Elinkeinot. Helsinki: Helsingin kaupunki, 13–101.

Waris, Heikki, 1980. Helsinki kirkon kenttänä. Kehityksen kärjessä, usein vähän

jäljessä. Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat 1906–1980. Toim. Esa

Santakari. Helsinki: Helsingin ev.-lut. seurakuntien seurakuntayhtymä, 21–37.

Veikkola, Juhani, 1977. Kirkko yhteiskunnan murrosvaiheessa. Kirkko suomalaisessa

yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Helsinki:

Kirjapaja, 26–41.

Wickberg, Nils Erik, 1958. Kirkonrakentamisen edellytyksistä nykyaikana. Arkkitehti-

Arkitekten 6-7/1958, 103–107.

Woodhead, Linda, 2007. Sex and Secularization. Queer Theology. Rethingking the

Western Body. Ed. Gerard Loughlin. Malden: Blackwell, 230–244.

Vuola, Katri, 2006. Mikä on arvokasta? Kirkollista esinekulttuuria Helsingissä 1900-

luvulla. Kyyhky ja karitsa. Pyhä design Helsingin kirkoissa. Helsinki: Helsingin

seurakuntayhtymä, 10–30.

Yates, Nigel, 2008. Liturgical Space. Christian Worship and Church Buildings in

Western Europe 1500–2000. Liturgy, Worship and Society Series. Aldershot:

Ashgate.

99

Liitteet

Kuvat

Alppilan kirkko ulkoa

Kuva 1. Alppilan kirkko Laurin ikkunalta.

Kuva 2. Alppilan työkeskus Loviisankadulta. Etualalla näkyy kirkkosalivolyymi nauhaikkunoineen, taa-

empana katutasolta korotettu toimituskappeli ja viimeisenä pulpettikattoinen seurakuntatalosiipi.

100

Kuva 3. Alppilan työkeskus Hangonkadulta. Porttikäytävä erottaa suoraviivaisen seurakuntatalo-osan

asuntosiivestä. Sen päätyyn toteutettiin tilavat asunnot seurakunnan ylemmälle papistolle.

Kuva 4. Alppilan työkeskus Viipurinkadulta. Valokuvassa sahalaidanomainen asuntosiipi ja kiilamaisesti

kirkkosaliin yhdistyvä seurakuntasali nauhaikkunoineen.

Kuva 5. Ulkoseinän detaljikuva. Betonirunkoinen työkeskusrakennus verhoiltiin valkoiseksi maalatulla,

kapealla tiilellä ja kuparipellillä.

Kuva 6. Kirkkosalin pyöreäpintaista tiiliseinää.

101

Piirustukset

Kuva 7. Asemapiirros.

Kuva 8. Pohjapiirros, kellarikerros.

102

Kuva 9. Pohjapiirros, 1. kerros.

Kuva 10. Leikkauspiirustus.

103

Kuva 11. Pohjapiirros, 2.krs.

Alppilan kirkko sisältä

Kuva 12. Pohjakerroksen tilava alahalli, joka toimii työkeskuksen sisääntulona, yhdystilana ja tapahtu-

mapaikkana.

104

Kuva 13. Ylähalli, josta on kulku alahalliin, korotettuun sisäpihaan ja seurakunnallisiin tiloihin.

Kuva 14. Ylähallin oleskelutila, taustalla Veikko Vionojan maalaus ”Kristus arkisen aherruksen keskellä”

(1963).

Kuva 15. Seurakunnan naistyöntekijöitä kirkkoherranviraston tiloissa 1957.

105

Kuva 16. Työkeskuksen toimituskappeli. Seinällä puinen risti ja travertiininen nauha psalmitekstillä: Me

siunaamme teitä herran huoneesta. Edempänä alttari, polvistumispenkki ja Artekin irtokalusteita.

Kuva 17. Kappelissa pidetty partiolaistyttöjen lupauksenantotilaisuus 1958.

Kuva 18. Kirkkosalin eteistila. Sen seinään on kiinnitetty travertiiniset koristefriisit, joihin on kaiverrettu

psalmiteksti Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla. Taustalla näkyy kerroksia

yhdistävä rappukäytävä.

106

Kuva 19. Kirkkosalin keskikäytävä ja näkymä alttarille. Alttaritilan seinää koristaa arkkitehtien suunnitte-

lema ristireliefi, oikealla näkyy saarnatuoli.

Kuva 20. Liturgiseen asuun sonnustautunut Ensio Kuula kaarevan alttarikaiteen äärellä. Kuva kirkkoher-

ran virkaanastujaistilaisuudesta, jonka toimitti piispa Eelis Gulin 1959.

107

Kuva 21. Kirkkoherra Ensio Kuula saarnatuolissa virkaanastujaisjumalanpalveluksessaan 1959. Kuvasta

näkyy seisovan kuulijakunnan harras olemus ja huoliteltu pyhäpukeutuminen.

Kuva 22. Alttaripöytä katettuna. Ristikoristeltu antepedium eli alttarivaate on Hilkka Vuorisen ja Eila-

Annikki Vesimaan suunnittelema sekä Suomen Käsityön Ystävien kutoma. Jykevät kirkkohopeat ovat

Bertel Gardbergin käsialaa.

108

Kuva 23. Hiljainen huone polvistumispenkkeineen.

Kuva 24. Kirkkokuoro esiintymässä kirkkosalin ylälehterillä vastavalmistuneiden urkujen vihkitilaisuu-

dessa 1958.

Kuva 25. Kirkkosali laajenee seurakuntasaliin betonisen nostoseinän ollessa laskettu. Kuva kirkon vihki-

mistilaisuudesta 1957.

109

Kuva 26. Seurakuntasali, josta avautuu näkymä kirkkosaliin. Tilan perällä on vaivaton kulkuyhteys keitti-

öön ja työkeskuksen ylähalliin.

Kuva 27. Seurakuntatalosiiven Viipurinkadun puoleiseen päätyyn sijoittuva iso kerhohuone suurine ik-

kunoineen.

110

Kuva 28. Valokuva nuorukaisista ”oloillassa”. Seurakunnan nuorisotila sijaitsi seurakuntatalosiiven

ylimmässä kerroksessa.

Kuva 29. Valokuva poikien puutyökerhosta, jota pidettiin pohjakerroksen käsityöluokassa.

Kuva 30. Puutyöluokka nykyasussaan.

Kuva 31. Tekstiilityöluokka nykyasussaan.

111

Kuva 32. Työkeskuksen voimistelusalin suuret päätyikkunat antavat Viipurinkadulle.

Kuva. 33. Lasten liikuntatuokio vastavalmistuneessa voimistelusalissa 1957.

Kuva 34. Kirkkoherran rouva Toini Kuula (oik.) kestittämässä vieraita kotonaan 1959. Kuvassa Sylvi

Kekkonen ja Lauttasaaren kirkkoherran puoliso Irma Viro (vas.).

112

Muut kuvat

Kuvat 35 ja 36. Lontoolainen monitoimikirkko Sireniuksen teoksessa Kirkko ja suurkaupunkien seura-

kuntatyö Englannissa (1917).

Kuvat 37 ja 38. Pikkukirkkoyhdistyksen vuosikirjassa (1929) julkaistu kirkollisen monitoimirakennuksen

mallipiirros. Laatija arkkitehti Yrjö Waskinen.

113

Kuvat 39 ja 40. Eino Sormusen esittelemät tanskalainen ja italialainen työkeskus teoksessa Kirkko ja

seurakuntakoti. Johdatus nykyiseen kirkonrakennustaiteeseen (1962).

Kuvat 41 ja 42. Alvar Aallon suunnitteleman Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon pohjapiirros ja julkisi-

vu.

Kuva 43. Kari Suomalaisen työkeskusaiheinen pilapiirros, julkaistu Helsingin Sanomissa 9.11.1958.

114

Kuvalähteet

Painamattomat

Kuvauskohde ellei toisin mainita:

Keijo Ström ja Olavi Tuomisto, Alppilan kirkko, Helsinki, 1957.

Kannen kuva

Kuvaaja: Ädhäm Fethulla, s.a. Arkkitehtuurimuseon kuva-arkisto.

Kuvat 1–6, 12, 14, 16, 18, 19, 25–27, 30–32.

Kuvaaja: Oscar Ortiz-Nieminen, 2011. Tekijän arkisto.

Kuvat 7–11.

Rakennuspiirustusten jäljennökset, s.a. Arkkitehtuurimuseon kuva-arkisto.

Kuva 13.

Kuvaaja: ei tiedossa, s.a. Arkkitehtuurimuseon kuva-arkisto.

Kuva 20.

Kuvaaja: Laatukuva, 1959. Alppilan seurakunnan arkisto. (ASA/KHV IIUa3)

Kuva 22.

Kuvaaja: Kolmio, 1957. Arkkitehtuurimuseon kuva-arkisto.

Painetut

Kuvat 15, 17, 21, 24, 25, 29, 33 ja 34.


Huima, Leena & Myllyniemi, Kirsi, 2008. Elämän työkeskus. 50 vuotta Alppilan seurakuntaa.

Helsinki: Alppilan seurakunta, 20, 21, 25, 32, 39, 45, 68 ja 84.

Kuva 23.

Kuvaaja: Olavi Tuomisto, 1957.


Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1957. Alppilan kirkko. Arkkitehti-Arkitekten 9-10/1957, 150.

Kuva 28.


Keskellä aikojen pauhun. Helsingin hiippakunnan julkaisu (1960). Toim. Martti Simojoki & al.

Porvoo: WSOY, 56.

Kuvat 35 ja 36.

James Brooks, p. Columban kirkko, Lontoo/Englanti, 1869.

Sirenius, Sigfrid, 1917. Kirkko ja suurkaupunkien seurakuntatyö Englannissa. Suomalaisen teologisen

kirjallisuusseuran julkaisuja 10. Helsinki: STKS, 406–407.

Kuvat 37 ja 38.

Yrjö Waskinen, kirkkosuunnitelma, n. 1929.

Seurakuntatyötä suurkaupungin liepeillä, 1929. Kertomus Helsingin pikkukirkkoyhdistyksen

viidenneltä toimintavuodelta. Helsinki: Helsingin pikkukirkkoyhdistys, 78–79.

Kuvat 39 ja 40.

s.n., kirkko ja seurakuntatalo, Tarquinia/Italia, s.a.; Holger Jensen, Østervangin kirkko,

Glostrup/Tanska, 1970. Sormunen, Eino, 1962. Kirkko ja seurakuntakoti. Johdatus nykyiseen

kirkonrakennustaiteeseen. Ajankohtaisia kirjoja I. Kuopio: Suomalainen kirjakauppa, jakaja, 39–40.

Kuva 41.

Alvar Aalto, Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Helsinki, 1956.

Aalto, Alvar, 1958. Kansaneläkelaitos: arkkitehtonisia näkökohtia. Arkkitehti-Arkitekten 1-2/1958,

12.

115

Kuva 42.

Kuvaaja: Kolmio, 1958.

Alvar Aalto, Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Helsinki, 1956.

Aalto, Alvar, 1958. Kansaneläkelaitos: arkkitehtonisia näkökohtia. Arkkitehti-Arkitekten 1-2/1958, 6.

Kuva 43.

Kari Suomalainen, pilapiirros, julkaistu Helsingin Sanomissa 9.11.1958.

Uskon tilat ja kuvat. Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja -taide (2008). Toim. Arto

Kuorikoski. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 260. Helsinki: STKS, 59.

Taulukko kirkolliseen monitoimirakennukseen sisällytetyistä tiloista

laatija Gummerus

1913 Tunkelo

1931 Sormunen 1962

Kilpailuohjelma: Alppilan kirkko,

1953

nimitys moniosainen

kirkkotalo seurakuntatalo seurakuntakoti

Kotkankadun seu-rakunnallinen työ-

keskus

sijoittu-minen

osaksi jo olevaa kaupunkia

väljälle tontille, jos-sa tilava kirkkopiha

kylämaisemaan sulautuva tai kau-

punkitilassa jyrkästi erottuva

osaksi jo olevaa kaupunkia, kirkko-

piha

tilaohjelma

kirkoll. tilat

kirkkosali suuri sali / kirkkosali

kirkkosali, jossa via sacra

kirkkosali, urkuleh-teri

toimituskappeli toimituskappeli

sakaristo sakaristo

seura-kunnall.

tilat

seurakuntasali, liitettävissä kirkko-

saliin

kokoushuone / pie-nempi sali

rippikoulu- ja seura-kuntasali, liitettävis-

sä kirkkosaliin

seurakuntasali, miel. liitettävissä kirkko-

saliin pari kammaria

ompeluseuroille ja rippikoulutoimin-

nalle

pari kerhohuonetta vähintään pari ker-

hohuonetta rippikoulusali, 10 kerhohuonetta

pastorinkanslia poikien veistohuone partiokämpät pojille

ja tytöille kirkkoherranviras-

ton tilat

voimistelusali

voimistelusali voimistelusali aputi-

loineen lainakirjasto

ja lukusali

aputilat

keittiö keittiö tarjoilutilat keittiö, keittotiloja

sairaanhoitohuone eteiset eteistilat runsaat eteistilat

yöpymistiloja

asunnot diakonissalle ja

suntiolle

seurakunnan työn-tekijöille varastoti-

loineen

työntekijöiden asunnot miel. erilli-seen rakennukseen

7 asuntoa aputiloi-neen omassa siives-sä: papistolle, kirk-komuusikolle, dia-konissalle ja vahti-

mestarille

116

Suunnittelijat Ström ja Tuomisto sekä avustaja Tuomisto

Henkilötiedot *

Keijo Ström Onni Olavi "Ola" Tuomisto s. 2.9.1920, Hamina s. 13.2.1921, Viipuri

k. 16.1.1985, Helsinki k. 13.9.1982, Helsinki

Opinnot

yliopp. Haminan yhteislyseo 1938 yliopp. Kuopion yhteiskoulu 1939

TKK, valm. 1948, diplomityön aihe:

Haminan kaupunginsairaala

TKK, valm. 1949, diplomityön aihe:

Merimiestalo

Opintomatkoja Eurooppaan Opintomatkoja Eurooppaan

Arkkit. Vähäkallion stipendi 1952

Työhistoria

Alvar Aallon toimisto (1947–54) J.S. Sirénin toimisto (1949–50)

Ark.tsto. K.Ström & O.Tuomisto 1955- Alvar Aallon toimisto (1951–54)

Ark.tsto. K.Ström & O.Tuomisto 1955-

Luottamustoimia

Rak. hall. ylimääräinen jäsen 1959–66

SAFA:n hallituksen jäsen 1960–61

Arkkitehtitoimisto K.Ström & O.Tuomisto:n töitä valmistumisvuoden mukaan

1956 Pappila, Rautalampi

Saunarakennus Neste Oy:lle, Naantali

1957 Vierumäen koulu, Vantaa

Alppilan kirkko, Helsinki

Kolkanlahden hautausmaan käyttösuunnitelma ja siunauskappeli, Saarijärvi

Saunarakennus, Hästholmen, Porvoo

1959 As Oy Hämeentie 3, Tampere

* Liitteen lähteet:

Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit, 1982. Toim. Sirkka Pöyry. Helsinki: STS ja TFiF, 938, 1016.

Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit, 2000. Helsinki: Tekniikan akateemisten liitto TEK, 754.

Inssi-tietokanta, tekniikan korkeakoulujen diplomityöt, kandidaatintyöt ja lisensiaatintutkimukset

Jokinen, Teppo, 2000. Arkkitehtuurin sanakirja. Toim. Liisa Honkala. Helsinki: WSOY, 233, 248.

Munkkiniemen rakennusinventointi 2003–2005. Helsingin kaupungin museon www-sivut.

<http://www.hel2.fi/kaumuseo/rakennusinventoinnit/munkka/aloitatasta.htm> (11.5.2011)

Pohjois-Savon kulttuuriympäristöselvitys, 2009. Kuopio: Pohjois-Savon liitto, 120.

Pohjois-Savon liiton www-sivut.

<http://www.pohjois-

savo.fi/fi/psl/liitetiedostot/Maakuntakaavoitus/PSMK/Selvitykset/kulttuuri_kunnittain/

Iisalmi.pdf> (11.5.2011)

K. Strömin nekrologi. Arkkitehtiuutiset 2/1985, 6.

Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit, 1956. Helsinki: STS ja TFiF, 816, 879.

Arkkitehtuurimuseo, Helsinki. Kuva-arkisto: Keijo Ström ja Olavi Tuomisto, kohdevalokuvat.

O. Tuomiston nekrologi. Arkkitehtiuutiset 16/1982, 24.

Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt: Iisalmen kirkkoaukio ja puistoakselit, Var-

kauden tehtaat.

Museoviraston www-sivut.



http://www.hel2.fi/kaumuseo/rakennusinventoinnit/munkka/aloitatasta.htm



117

1960 Seurakuntatalo, Iisalmi

1961 As Oy Kartanontie 7-9, Munkkiniemi, Helsinki

1962 As Oy Kartanontie 5, Munkkiniemi, Helsinki

1963 Saarimaja, Porraskoski, Lammi

Kuopion tuomiokirkon korjaus- ja muutostyöt

Oy Wilh. Schauman Ab:n Pietarsaaren tehtaat

1967 Neste Oy:n tutkimuskeskus, Porvoo

1968 Saimaan kanavan arkkitehtityö

Pieksämäen uusi kirkko

1969 Helsinki-Vantaan lentoaseman matkustajaterminaali

1970 Tvärminen eläintieteellinen asema

Lammin biologinen asema

1973 Oulun lentoaseman matkustajaterminaali

1979 Rehutehdas, Vaasan höyrymylly Oy, Vaasa

Ajoittamattomia töitä

E. Marttisen saunarakennus, Tuusula (mahd. 1950–60-luvun taite)

Pieksämäen keskustasuunnitelma (mahd. 1960–70-luvun taite)

Tehdasrakennuksia A. Ahlström Oy ja Enso-Gutzeit Oy:lle Varkauteen

Yksityistaloja

Rakennushankkeita Lähi-idässä

Julkaisuja

Ström, Keijo, 1960. Arkkitehdin osuus teollisuuden rakennustoiminnassa.

Talouselämä 15/1960, 389–390.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1957. Alppilan kirkko. Arkkitehti-Arkitekten 9-10/1957, 147–

152.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1959. Asunto Oy Hämeenkatu 3. Arkkitehti-Arkitekten 4-

5/1959, 72–76.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1963. Kuopion tuomiokirkon korjaus- ja muutostyö.

Arkkitehti-Arkitekten 5/1963, 97–105.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1963. Paperi- ja selluloosatehdas, Oy Wilh. Schauman,

Pietarsaaren tehtaat. Arkkitehti-Arkitekten 1-2/1963, 18–25.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1963, Saarimaja, Porraskoski, Lammi. Arkkitehti-Arkitekten

4/1963, 79–81.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1969. Helsingin lentoaseman matkustaja-asemarakennus.

ARK 4/1969, 26–36.

Ström, Keijo & Tuomisto, Olavi, 1969. Lentoasemarakennuksen suunnittelijat vastaavat.

ARK 5/1969, 18.

Avustaja

Mauno Juhani Tuomisto

s. 15.5.1929, Rauma

yliopp. Kuopion yhteisk. 1948, arkkitehti TKK 1957

arkkit. tsto. Ström & Tuomisto (1957–59)

arkkit. tsto. Viljo Revell (1959–63)

Joensuun kaup. arkkit. (1963–92)

118

Kaavio työkeskuksen tilojen välisestä dynamiikasta

katu

keittiö sakaristo

asuntosiipi seurakuntasali kirkkosali

äidillinen profaani sakraali

isällinen muunneltava staattinen

yksityinen kodikas/intiimi juhlava/arvokas

feminiininen maskuliininen

moderni

perinteinen

s

isäp

iha

nostoseinä

kokemuksellinen

pedagoginen

julkinen

nauhaikkuna

Työväelle työkeskus - Helda · 5 1 Johdanto: kokemuksesta tutkielmaksi Muistan, että panin...

Documents

Transcript of Työväelle työkeskus - Helda · 5 1 Johdanto: kokemuksesta tutkielmaksi Muistan, että panin...