Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkor-

vauslain mukaan

Itä-Suomen yliopisto

Oikeustieteen laitos

Pro gradu -tutkielma

Varallisuusoikeus

15.05.2018

Tekijä: Toni Eronen (266343)

Ohjaaja: Suvianna Hakalehto

II

Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yksikkö

Oikeustieteiden laitos

Tekijä

Toni Eronen

Ohjaaja

Suvianna Hakalehto

Työn nimi

Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain mukaan

Pääaine

Varallisuusoikeus

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Aika

15.05.2018

Sivuja

61

Vahingonkorvausoikeuden pääsääntönä on, että jokainen on velvollinen itse korvaamaan vahingon, jonka hän tahallaan

tai tuottamuksellisesti aiheuttaa toiselle. Vain poikkeuksellisesti joku muu voi joutua korvausvelvolliseksi toisen aiheut-

tamasta vahingosta. Kyseisen kaltainen poikkeuksellinen sääntö löytyy VahL 3:1:stä, jonka mukaan työnantaja on velvol-

linen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Kyseisen pykälän perus-

teella sekä VahL:n 4:1:n työntekijän vastuuseen perehtyen tarkoitukseni on määrittää vahingonkorvauslain mukainen va-

hingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta.

Työnantajan vastuun osalta vastuun täyttymisen edellytykset on perinteisesti oikeustieteellisessä kirjallisuudessa jaettu

kolmen edellytyksen täyttymiseen. Kyseisten kolmen edellytyksen on yhtäaikaisesti täytyttävä työntekijän toiminnan

osalta, jotta ensimmäinen tutkielmani käsittelemistä vastuun muodoista aktualisoituisi ja työnantaja joutuisi vastuuseen

työntekijän aiheuttamasta vahingosta. Mikäli yksikin VahL:n 3:1:n edellytyksistä jää täyttymättä aiheutuneen vahingon

osalta, ei työnantaja ole velvollinen korvaamaan aiheutunutta vahinkoa isännänvastuun perusteella. Mikäli kyseiset edel-

lytykset kuitenkin täyttyvät ja työnantaja joutuu vastuuseen työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta, edellyttää korvaus-

vastuun lopullinen määrittäminen työntekijän ja työnantajan välillä, perehtymistä työntekijän korvausvastuuseen sekä

vastuun lopulliseen kanavoitumiseen. Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ei täten jää ainoastaan työnanta-

jan harteille, vaan työntekijä joutuu myös itse mahdollisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta.

VahL 4:1:n mukaan vahingosta, jonka työntekijä työssään virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen

korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan

asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Työntekijän vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta

sekä vastuun lopullinen kanavoituminen osoittavat työnantajan vastuun ensisijaisuutta sekä työntekijän poikkeuksellisen

lievää vastuuta aiheuttamastaan vahingosta. Työntekijän poikkeuksellisen lievä vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan

vahingosta seuraa vahvasti työoikeudesta tutusta työntekijän suojelunperiaatteesta. Työntekijän vastuu sisältää VahL:n

lähtökohdaksi asetettuun tuottamusvastuuseen verrattuna eroavuisuuksia, jotka parantavat työntekijän asemaa vahingon-

korvausvastuun suhteen verrattuna perinteiseen tuottamusvastuun mukaiseen vahingonkorvausvastuuseen.

Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta näyttäytyy tutkielmani perustella poikkeuksellisen ankarana

vahingonkorvausvastuuna. Työntekijä puolestaan välttää aiheuttamansa vahingon korvausvastuun lievän huolimattomuu-

den ylittävään toimintaan saakka ja lievää huolimattomuutta moitittavan toiminnan osalta työntekijän vastuu on työnan-

tajan vastuuseen nähden toissijaista, mikäli työntekijän viaksi ei katsota tahallisuutta.

Vaikka pientä kritiikkiä onkin noussut esille koskien työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavaa vahingonkorvaus-

vastuuta, on mielestäni tutkielmani perusteella yleisesti ottaen VahL:n säätämisessä kyseisen vastuun osalta onnistuttu

hyvin.

Avainsanat

Työnantaja, työntekijä, vahingonkorvauslaki, vahingonkorvausvastuu, isännänvastuu, vastuun kanavointi.

III

SISÄLLYSLUETTELO

Lähdeluettelo……………………………………………………………………………….V

Lyhenteet…………………………………………………………………………………VII

1 Johdanto……………………………………………………………………………....1

1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus…………………………………………………...1

1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet………………………………………………...3

1.3 Tutkielman rakenne…………………………………………………………………...4

2 Työntekijän aiheuttama vahinko ja VahL:n korvausvastuun lähtökohdat……………6

2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen

VahL.a………………………………………………………………………………………6

2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu…………………………………….7

2.3 Anonyymituottamus…………………………………………………………………..9

2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täyden kor-

vauksen periaate ja vastuun sovittelu………………………………………………...........10

3 Isännänvastuun kattamat henkilöt…………………………………...........................14

3.1 Kuka on pienyrittäjä?..................................................................................................14

3.2 Viranomaisen korvausvastuu………………………………………………………..16

3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä……………...18

3.4 Oppilaitoksen oppilaat ja hoitolaitoksessa hoidettavat……………………………...20

3.5 Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta………………………………..22

4 Isännänvastuun edellytykset…………………………………………………………25

4.1 Työntekijä-käsite…………………………………………………………………….25

4.2 Virhe ja laiminlyönti………………………………………………………………...29

4.2.1 Tahallisuuden ja tuottamuksen perusta………………………………………..29

4.2.2 Tahallisuus…………………………………………………………………….30

4.3.3 Huolimattomuus……………………………………………………………….33

4.3 Milloin vahinko on aiheutettu työssä………………………………………………..36

5 Työntekijän vastuu ja vastuun kanavointi…………………………………………...41

5.1 Työntekijän vastuun lähtökohdat VahL:n 4:1:ssä……………..…………………….41

5.2 VahL:n 4:3 merkityksen avaaminen……………………..………………………….42

5.3 Vastuun kanavointi………………………………………………………………......44

5.4 Lievän tuottamuksen rajanveto……………………………………………………...46

IV

6 Korvausvastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja VahL:n kohdistunut kritiikki………49

6.1 Työnantajan vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä…………………………………...49

6.2 Työntekijän vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja vastuun lopullinen kanavoitumi-

nen………………………………………………………………………………………....51

6.3 Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun vertailua……………………....52

6.4 VahL ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen kohdistunut kritiikki…...53

7 Johtopäätökset……………………………………………………………………….58

V

Lähdeluettelo

Kirjallisuus ja artikkelit

Aarnio, Aulis: Laintulkinnan teoria. Porvoo 1989.

Arti, Armas: Vahingonkorvauslaki selityksineen. Helsinki 1974.

Bengtsson, Bertil – Strömbäck, Erland: Skadeståndslagen: En kommentar. Stockholm 2008.

Bruun, Niklas – Koskull, Anders von: Työoikeuden perusteet. 2. uudistettu painos. Helsinki

2012.

Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus. Porvoo 2012.

Hahto, Vilja: Tuottamus vahingonkorvausoikeudessa. Helsinki 2012.

Hakalehto-Wainio, Suvianna: Valta ja vahinko : julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvaus-

vastuu vahingonkorvauslaissa. Helsinki 2008.

Hellner, Jan – Radetzki, Marcus: Skadeståndsrätt. Stockholm 2006.

Hellner, Jan: Skadeståndsrätt. Uppsala 1976.

Hemmo, Mika:

- Vahingonkorvauksen sovittelu ja moderni korvausoikeus. Helsinki 1996.

- Sopimus ja delikti. Jyväskylä, 1998.

- Vahingonkorvausoikeus. Helsinki, 2005.

Hietala, Harri – Kaivanto, Keijo: Työaikalaki käytännössä. 4. uudistettu painos. Helsinki

2014.

Hirvonen, Ari: Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Helsinki 2011.

Hoppu, Esko: Kanavointisäännöksestä vahingonkorvausoikeudessa. Teoksessa Urho Kaleva

Kekkonen. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja c-sarja N:o 13. Helsinki 1975.

Husa, Jaakko - Pohjolainen, Teuvo: Julkisen vallan oikeudelliset perusteet : johdatus julkis-

oikeuteen. Helsinki 2014.

Kairinen, Matti – Koskinen, Seppo – Nieminen, Kimmo – Ullakonoja, Vesa – Valkonen,

Mika: Työoikeus. Helsinki 2013.

Kaisto, Janne – Kallio, Ilari: Työsopimuksen tunnusmerkit. Helsinki, 2011.

Kivivuori, Antti: Työnantajan ja työntekijän vastuu. Teoksessa Vahingonkorvausoikeus. La-

kimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja N:o 15. Vammala 1975.

Koskinen, Seppo: Konsultti - Työntekijä, yrittäjä vai jotakin näiden väliltä –Näkökohtia työn

suorittamisen statuksen arvioinnin perusteista. Edilex-artikkeli 2016/17. s. 1-2.

Kröger, Tarja: Sopimusvapaus työntekosopimuksissa. Helsinki 1995.

VI

Kukkonen, Pentti: Vahingonkorvaus virassa aiheutetusta vahingosta: siviilioikeudellinen

tutkimus virassa aiheutetun vahingon korvaamisesta vahingonkorvauslain mukaan. Helsinki

1996.

Melander, Sakari: Rikosvastuun yleiset edellytykset. Helsinki 2016.

Mielityinen, Sampo: Vahingonkorvausoikeuden periaatteet. Helsinki 2006.

Mäenpää, Olli: Yleinen hallinto-oikeus. Helsinki 2017.

Norros, Olli: Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta. Lakimies 4/2007 s. 537-

540.

Paanetoja, Jaana: Työlainsäädännön ajantasaisuus, digitaaliset työmarkkinat ja työnteke-

minen aikapankin jäsenenä. Edilex-artikkeli 2016/4. s. 13.

Rautiainen, Hannu – Äimälä, Markus: Työsopimuslaki. Helsinki, 2007.

Routamo, Eero – Hoppu, Esko:

- Suomen vahingonkorvausoikeus. Vaasa 1977.

- Suomen vahingonkorvausoikeus. Helsinki 1988.

Saarnilehto, Ari:

- Vahingonkorvauslaki - oikeuskäytännön valossa. Turku 1996.

- Työnantajan vastuu itsenäisen yrittäjän aiheuttamasta vahingosta. Defensor Legis

5/2005. s. 1030.

- Vahingonkorvauslaki - käytännön kommentaari. Helsinki 2007. (Saarnilehto 2007a)

- Vuokratyöntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen. Edilex-artikkeli 2010/7141.

s. 125.

Saxen, Hans: Skadeståndsrätt. Turku 1975.

Ståhlberg, Pauli – Karhu, Juha: Suomen vahingonkorvausoikeus. 6. uudistettu painos. Hel-

sinki 2013.

Suviranta, Antti: Palkkatyön käsite vero-oikeudessa. Helsinki 1961.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti: Rikosoikeuden yleinen osa, vastuuoppi. Helsinki 2013.

Tiitinen, Kari-Pekka – Kröger, Tarja: Työsopimusoikeus. 6. uudistettu painos. Helsinki

2012.

Tiitinen, Kari-Pekka: Työoikeus. Teoksessa: Timonen (toim.) Johdatus Suomen oikeusjär-

jestelmään. Jyväskylä 1990.

Viljanen, Mika: Vahingonkorvauksen määrä: tutkimus vahingoista ja rahoista. Helsinki

2008.

Virtanen, Pertti: Vahingonkorvaus - laki ja käytännöt. Helsinki 2011.

Ylhäinen, Marjo: Työoikeus ja prekaari yhteiskunta. Helsinki 2015.

VII

Äimälä, Markus – Kärkkäinen, Mika: Työsopimuslaki. 5. uudistettu painos. Helsinki 2017.

Virallisaineisto

HE 187/1973. Hallituksen esitys Eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädän-

nöksi.

HE 151/1991. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi vahingonkorvauslain muuttamisesta.

HE 34/1996. Hallituksen esitys Eduskunnalle työaikalaiksi ja laiksi kotitaloustyöntekijän

työsuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta

HE 157/2000. Hallituksen esitys Eduskunnalle työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi

laeiksi.

Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 3. Ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle vahin-

gonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi.

Vuoden 1966 vahingonkorvauskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 0356-9470 ;

1974:135.

Oikeuskäytäntö

KKO 2012:105

KKO2009:32

KKO 2004:53

KKO 1998:81

KKO 1992:142

KKO 1983 II

KKO1982 II 120

KKO1980 II 64

KKO1978 II 121

KKO1972 II 37

KKO1963 II 88

Lyhenteet

HE hallituksen esitys eduskunnalle

KKO korkein oikeus

TSL työsopimuslaki 55/2001

VahL vahingonkorvauslaki 412/1974

1

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus

Pro gradu -tutkielmani tutkimuskohteena on työntekijän työssään aiheuttaman vahingon kor-

vaamisen edellytykset vahingonkorvauslain (412/1974, jäljempänä myös ”VahL”) mukaan.

Tutkielmani perustan muodostavat Vahl:n 3:1, jossa säädetään työnantajan vahingonkor-

vausvelvollisuuden perusteista sekä Vahl:n 4:1, jossa säädetään työntekijän vastuun perus-

teista. Lisäksi työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen lopullinen määrittäminen

edellyttää perehtymistä Vahl:n 4:3:n sekä Vahl:n 6:2:n. Kyseiset neljä VahL:n sisältyvää

pykälää ovat oleellisen tärkeässä osassa työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen

määrittämisessä. Tarkoitukseni on kyseisten pykälien avulla muodostaa näkemykseni työn-

tekijän aiheuttaman vahingon korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan.

Pro Gradu -tutkielmani tutkimuskysymys on seuraavanlainen: Miten määräytyy vahingon-

korvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon

osalta? Tutkielmani rakentuu vahvasti tutkimuskysymyksen ympärille. Tutkielmani käyn-

nistyy VahL:n historian ja lähtökohtien esittelyllä. Tämän jälkeen aloitan varsinaisen tut-

kielmani työnantajan vastuun tarkastelulla, jonka jälkeen siirryn työntekijän vastuuseen.

Tarkoitukseni on lisäksi suppeasti tarkastella kyseisen vastuun toteutumista Ruotsin oikeus-

järjestelmässä sekä tuoda esille muutamia oikeuskirjallisuudessa esiin nostettuja negatiivisia

huomautuksia VahL:n onnistuneisuudesta kyseisen vastuun osalta. Johtopäätös-luvussa tar-

koitukseni on kyetä tiivistetysti vastaamaan tutkielmassa esiintuomieni perusteiden nojalla

kyseiseen esittämääni tutkimuskysymykseen.

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani virkamiehen vahingonkorvausvastuuta sekä julkisyh-

teisön vahingonkorvausvastuuta, kun kysymys on muusta kuin julkisenvallan käytössä ta-

pahtuneesta vahingosta. Rajaan täten tutkimuskohteeni ulkopuolelle julkisyhteisön vastuu-

seen liittyvät vahingonkorvausoikeuden erityiskysymykset. Kyseiseen aihepiiriin perehty-

minen olisi vaatinut toisen pro gradu -tutkielman verran aikaa ja määrän sivuja. Lisäksi en

käsittele puolustusvoimien toiminnassa aiheutuneiden vahinkojen korvaamista sen osalta,

kun se eroaa perinteisestä VahL:n mukaisesta työnantajan tai työntekijän vastuusta.

2

Tutkielmani keskittyy sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuuseen, minkä vuoksi tut-

kielmani ulkopuolelle jäävät kaikki sopimusperusteiset vahingonkorvausvastuunkysymyk-

set. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä sitä, jos työntekijä aiheuttaa vahinkoa työkaverilleen

tai työnantajalle. Myös työnantajan vakuutusmahdollisuuksiin liittyvät kysymykset jäävät

tutkielmani ulkopuolelle. Työnantajan vakuutuksiin liittyviä kysymyksiä on varsinkin van-

hemmissa pro gradu -tutkielmissa käsitelty kattavasti. Myös syy-yhteyteen liittyvät oikeu-

delliset pohdinnat rajaan tutkielmani ulkopuolelle.

Vaikka tutkielmani keskittyykin pääosin vahingonkorvausoikeuteen, tekee työntekijän ai-

heuttamasta vahingosta erityisen mielenkiintoisen sen liittymäkohdat työoikeuteen sekä ri-

kosoikeuteen. Kolmen hyvin erilaisen oikeudenalan määritelmiin perehtyminen on se syy,

joka sai minut alun perin kiinnostumaan aiheesta. Parhaimpia kokemuksia pro gradu -tut-

kielmaani kirjoittaessa onkin ollut huomata, miten vahingosta vastuullisen selvittämisessä

on perehdyttävä niin moneen säädökseen sekä eri oikeudenalojen määritelmiin. Kokonais-

kuvan hahmottaminen työntekijän aiheuttaman vahingon osalta on ollut sekä työläs että an-

toisa projekti.

Työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraava korvausvastuu saattaa olla monelle vahin-

gonkorvausoikeuteen perehtyneelle entuudestaan tunnettu kokonaisuus. Kyseessä on erityi-

nen ja poikkeuksellisen moniulotteinen vastuuperuste, joka määrittää vastuun perinteisestä

tuottamusvastuusta poikkeavalla tavalla. Varsinkin liittymäkohdat muihin oikeudenaloihin

aiheuttavat sen, ettei kyseistä vastuuperustetta pystytä käsittelemään kattavasti vahingonkor-

vausoikeuden yleisesityksissä. Tähän lopputulemaan ovat päätyneet esimerkiksi Ståhlberg

ja Karhu Suomen vahingonkorvausoikeus teoksessa.1

Lisäksi aiheeseen liittyviä väitöskirjoja tai pro gradu -tutkielmia on viimeisten vuosikym-

menten aikana julkaistu hyvin vähän. Vastaavat pro gradu -tutkielmat sijoittuvat 1980-lu-

vulle, mikä on loogista että kiinnostus aihepiiriä kohtaan on ollut suurimmillaan VahL:n

säätämisen jälkeisellä vuosikymmenellä. Aihetta koskevat väitöskirjat ovat puolestaan eri-

koistuneet viimeisinä vuosikymmeninä julkisenvallan käytöstä aiheutuneeseen vahingon-

korvausvastuuseen.2

1 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 204. 2 Ks. Hakalehto-Wainio 2008 ja Kukkonen 1996.

3

1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet

Tutkimusmetodini valinnassa päädyin oikeusdogmaattiseen eli lainopilliseen metodiin ja tu-

lenkin käsittelemään vastuuta työntekijän aiheuttamasta vahingosta lainopillisesta näkökul-

masta. Aarnion mukaan oikeusdogmatiikka on sääntötutkimusta, jolla pyritään säännösten

sisällön selvittämiseen.3 Myös Hirvonen on todennut, että lainopin tarkoituksena voidaan

tiivistetysti todeta olevan voimassa olevien oikeusnormien sisällön selvittäminen.4 Lainoppi

esittää lisäksi tulkintakannanoton oikeusnormin merkityssisällöstä ja samalla se esittää nor-

mikannanoton siitä, että kyseinen oikeusnormi kuuluu voimassaolevaan oikeuteen.5 Tarkoi-

tukseni on selvittää oikeuslähteiden tarkastelun ja tulkinnan avulla työntekijän aiheuttaman

vahingon korvausvastuun merkityssisältöä.

Tutkielmani perustan muodostaa VahL ja sitä koskevat työantajan ja työntekijän korvaus-

vastuuta koskevat pykälät. Lainsäädäntöä täydentävin osin tukeudun tutkielmassani tutkiel-

mani aihepiiriä koskevaan oikeustieteelliseen kirjallisuuteen. Oikeustieteellisen kirjallisuu-

den osalta vahingonkorvausoikeudellinen kirjallisuus muodostaa tutkielmani pohjan. Työ-

oikeudelliseen kirjallisuuteen viittaan tutkiessani työsuhteen tunnusmerkkejä sekä työajan

merkityssisältöä hahmottaessani. Tahallisuuden selventäminen edellyttää puolestaan rikos-

oikeudelliseen kirjallisuuteen perehtymistä. Lisäksi virkamiehien aiheuttaman vahingon ja

julkisenvallan käytön määrittäminen edellytti perehtymistä hallinto-oikeudelliseen kirjalli-

suuteen. Vertailukohdan saamiseksi perehdyin lisäksi aihepiiriä koskevaan ruotsalaiseen

lainsäädäntöön ja oikeustieteelliseen kirjallisuuteen.

Vaikka VahL onkin säädetty jo vuonna 1974, toimivat virallislähteet vieläkin työntekijän

aiheuttamasta vahingosta seuraavan korvausvastuun määrittämisessä tärkeässä roolissa.

Hallituksen esitys eduskunnalle (jäljempänä myös ”HE”) ja sitä koskevat lainvalmistelukun-

nan ja vahingonkorvauskomitean lausunnot toimivat edelleen suuntaa antavina ohjeina

VahL:a sovellettaessa. Oikeuskäytännön osalta tarkoitukseni on pro gradu -tutkielmassani

käyttää korkeimman oikeuden ratkaisuja esimerkinomaisesti pyrkiessäni osoittamaan kor-

3 Aarnio 1989, s. 48. 4 Hirvonen 2011, s. 22. 5 Hirvonen 2011, s. 22.

4

keimman oikeuden linjanvetoja. Tutkielmani pohjan muodostaa kuitenkin vahingonkor-

vausoikeudellinen lainsäädäntö ja oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntöön tukeudun vain

eräiden erityiskysymysten selkeyttämiseksi.

1.3 Tutkielman rakenne

Tarkoitukseni on aloittaa pro gradu -tutkielmani työntekijän aiheuttaman vahingon yleisellä

esittelyllä sekä perehtymisellä VahL:n yleisemmin ja vahingonkorvausoikeuden historiaan

Suomessa. Kyseisessä luvussa käsittelen lisäksi lyhyesti vahinkolajien korvattavuutta työn-

tekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täydenkorvauksen periaatetta ja siihen liittyvää

vahingonkorvausvastuun sovittelua. Kolmas luku aloittaa sitten pro gradu -tutkielmani vi-

rallisen asiaosuuden. Kolmannessa luvussa käsittelen erikseen kaikki VahL:n 3:1:ssä työn-

tekijään rinnastetut henkilöryhmät, joidenka vastuu määräytyy samojen perusteiden mukaan

kuin työntekijän, ennen kuin vasta neljännessä luvussa alan käsittelemään työnantajan vas-

tuun edellytyksiä.

Neljännessä luvussa siirryn siis tarkastelemaan työnantajan ensisijaista vastuuta työntekijän

aiheuttamasta vahingosta, jota kutsutaan yleisesti isännänvastuuksi. Tarkastelu pohjautuu

vahvasti oikeuskirjallisuudessa hahmotettuihin kolmen edellytyksen täyttymiseen. Viiden-

nessä luvussa siirryn työnantajan vastuusta työntekijän vastuuseen työssään aiheuttamastaan

vahingosta, jota käsitellään VahL:n 4:1:ssä. Lisäksi pyrin viidennessä luvussa määrittämään

työnantajan ja työntekijän vasuun lopullisen vastuunjaon VahL:n 6 luvun perusteella. Vas-

tuun lopullisessa määräytymisessä tärkeässä osassa toimii VahL:n 6:2, joka yleisesti tunne-

taan oikeuskirjallisuudessa kanavointisäännöksi nimettynä periaatteena.

Kuudennessa luvassa käsittelen suppeasti työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavan

korvausvastuun toteutumista Ruotsin oikeusjärjestelmässä. VahL säädettiin pohjoismaisen

lainvalmisteluyhteistyön pohjalta ja Suomen ja Ruotsin vahingonkorvauslait ovat tämän ta-

kia pitkälti yhtenevät. Tutkielmani tarkoituksena ei ole tehdä kyseisen luvun osalta oikeus-

vertailevaa tutkimusta, vaan etsiä uusia näkökulmia Ruotsin lainsäädännöstä ja oikeuskirjal-

lisuudesta suomalaisen vastuun hahmottamiseen. Kuudennessa luvussa tuon lisäksi esille

muutamia oikeuskirjallisuudessa esitettyjä negatiivisia näkemyksiä, koskien vahingonkor-

vauslain onnistuneisuutta, ennen kuin seitsemännessä ja viimeisessä luvussa päädyn esittä-

5

mään lopulliset johtopäätökseni pro gradu -tutkielmani tuloksista. Tarkoitukseni on viimei-

sessä johtopäätös-luvussa pystyä esittämään näkemykseni työntekijän aiheuttaman vahingon

korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden valossa.

6

2 TYÖNTEKIJÄN AIHEUTTAMA VAHINKO JA VAHL:N

KORVAUSVASTUUN LÄHTÖKOHDAT

2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen

VahL

Valtioneuvosto 13.10.1966 tekemällään päätöksellä asetti komitean pohjoismaisessa yhteis-

työssä valmistelemaan vahingonkorvaussäännösten uudistamista sekä laatimaan tarpeel-

liseksi havaittavat säädösehdotukset. Vahingonkorvausta koskevat perussäännökset olivat

1960-luvulla rikoslain 9 luvussa, mutta niiden ohella oli vahingonkorvausta koskevia mää-

räyksiä aikojen kuluessa sisällytetty myös lukuisiin eri aloja käsitteleviin lakeihin. Tästä

johtuen lainsäädäntömme oli vahingonkorvausäännösten osalta sangen hajanainen. Myös

muissa pohjoismaissa tilanne oli kyseisellä oikeudenalalla vastaavanlainen. Paremman yh-

denmukaisuuden saavuttamiseksi Norjan, Ruotsin, ja Tanskan oikeusministerit päättivät

vuonna 1946 pitämässään kokouksessa ryhtyä pohjoismaiseen yhteistyöhön vahingonkor-

vausoikeuden uudistamiseksi.6

Suomen liityttyä yhteistyöhön, lainvalmistelukunnan tehtäväksi muodostui valmistaa ehdo-

tus uudeksi vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. 3.9.1970 lainvalmistelukunta

lähetti oikeusministeriölle laatimansa ehdotuksen hallituksen esitykseksi Eduskunnalle va-

hingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. Lähetekirjelmässään lainvalmistelukunta to-

tesi, että vahingonkorvausta koskevat perussäännökset oli irrotettava rikoslaista ja vahin-

gonkorvausoikeuden säännöksiä oli kehitettävä niin pitkälle kuin uudistamisen nykyvai-

heessa oli mahdollista. Lainvalmistelukunnan mukaan oli pyrittävä kokoamaan yleiset va-

hingonkorvausoikeudelliset lainsäännökset yhteen yhtenäiseen lakiin.7

Vahingonkorvausoikeudellisten lähteiden hajanaisuus ja puutteellisuus oli johtanut myös

siihen, ettei isännänvastuusta säädetty ennen VahL:n voimaantuloa yleisin lainsäännöksin.

Vielä ennen VahL:n voimaantuloa isännänvastuu rakentuikin oikeudessamme lähinnä oi-

keuskäytännön ja teorian luomille periaatteille. 8 VahL:n keskeisiä uudistuksia olivatkin

6 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 1-2. 7 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 2-3. 8 HE 187/1973 vp, s. 4.

7

säännökset työnantajan ja työntekijän korvausvastuusta.9 Ennen vahingonkorvauslainsää-

dännön voimaantuloa vallinneen oikeustilan voi tiivistettynä ilmaista seuraavaan tapaan.

Mikäli työnantajan organisaation toiminta aiheutti vahinkoa sivulliselle, oli vahingonkärsijä

oikeutettu saamaan korvausta aina siltä, joka on moitittavalla tavalla vaikuttanut vahingon

syntymiseen. Aiheutuneen vahingon korvaamiseen ei vaikuttanut oliko vahingon aiheuttanut

esimerkiksi työnantaja, työnjohtaja vai työntekijä.10

VahL:a edeltänyttä oikeustilaa symboloi siis jokaisen vastuu aiheuttamastaan vahingosta.

Työpaikalla aiheutettu vahinko ei täten poikennut normaalista vahingonkorvausvelvollisuu-

desta. Työnantaja ei vastannut työntekijän aiheuttamasta vahingosta, ellei hänessä ollut tuot-

tamusta vahingon syntymiseen. Tämä tarkoitti esimerkiksi valvontavelvollisuuden laimin-

lyöntiä tai sellaisen työntekijän valitsemista, joka ei pystynyt hänelle suunniteltuihin työteh-

täviin.11

2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu

Nykyään VahL 2:1.1 ilmaisee korvausvastuun lähtökohdan. Kyseisen lainkohdan mukaan

joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan

sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu. Tuottamusvastuu edellyttää toteu-

tuakseen vahingon aiheuttajan toiminnalta tahallisuutta tai tuottamusta. VahL:n tuottamus-

sääntö on totuttu oikeuskirjallisuudessa lukemaan kahdella eri tavalla. Yhtäältä se velvoittaa

korvaamaan vahingot, jotka on aiheutettu tahallisesti tai tuottamuksellisesti tuottamuksen

asteesta riippumatta. Toisaalta se merkitsee, ettei korvausvastuuta VahL:n nojalla ilman eri

määräystä synny sellaisesta vahingon aiheuttamisesta, jota ei voida lukea tahallisuuden tai

tuottamuksen piiriin, esimerkiksi tapaturmista tai hyväksyttävästä riskialttiista toimin-

nasta.12

Tuottamusvastuun lisäksi lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme tuntevat kuitenkin useita

muita vahingonkorvausvastuun muotoja, joista työnantajan ja työntekijän vastuut toimivat

esimerkkeinä. Työnantajan vahingonkorvausvastuu sijoitetaan usein oikeuskirjallisuudessa

tuottamusvastuun ja ankaranvastuun välimaastoon. Ankara vastuu muistuttaakin joissain

9 Saarnilehto 1996, s.48. 10 Kivivuori 1975, s. 53 ja Armas 1974, s. 68. 11 Saarnilehto 1996, s.48. 12 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 80 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 40.

8

määrin työnantajan vastuuta työntekijän työssään aiheuttamasta vahingosta. Ankaranvas-

tuun tilanteissa vastuu nimittäin syntyy, vaikka vahingosta vastuussa olevan syyksi ei voida

lukea tahallisuutta tai tuottamusta.13

Käytännön tilanteet, joissa ankaran vastuun säännöstöt ovat tarpeen, poikkeavat merkittä-

västi toisistaan. Yhteistä niille näyttää olevan kuitenkin se, että toiminnat sisältävät poik-

keuksellisen riskin - useimmiten henkilövahinkoriskin. Kyse voi olla esimerkiksi toimin-

nasta, joka on erityisen vaarallista ja siksi vahinkoherkkää (ampumaharjoitukset), mutta se

voi myös olla sellaista, jossa riskin poikkeuksellisuus perustuu mahdollisen vahingon suu-

ruuteen ja laajuuteen (ympäristövahinko). Yleensä ankarassa vastuussa kysymys on toimin-

nasta, jossa vahingonkärsijöiden on vaikea välttää vahinkoa ja vahingonaiheuttaja tavoitte-

lee taloudellista hyötyä. Ankaraa vastuuta tavataan erityisesti elinkeinotoiminnassa, mutta

se ei ole tuntematon muussakaan toiminnassa, esimerkiksi yksityisen tekemissä räjäytys-

töissä.14

Ankarasta vastuusta poiketen työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen työntekijän toi-

minnalta tahallisuutta tai tuottamusta, mutta työantajan toiminnan paheksuttavuutta vastuun

toteutuminen ei edellytä. Työnantaja joutuu siis vastuuseen, vaikka hänen toiminnassaan ei

nähtäisi mitään moitittavaa, mikäli työntekijä aiheuttaa vahinkoa huolimattomalla työsken-

telyllään. Ankara vastuu ei siis toteudu työnantajan vastuun tilanteissa työntekijältä edelly-

tettävän paheksuttavan toiminnan suhteen, mutta tuottamusvastuuta ankarampi vastuumuoto

on selvästi kyseessä, kun työnantaja joutuu vastaamaan oman toimintansa lisäksi työntekijän

toiminnasta. Työnantajan vahingonkorvausvastuu merkitseekin selkeää poikkeusta Suomen

vahingonkorvausoikeudessa omaksutusta lähtökohdasta, jonka mukaan jokaisen itsensä on

kärsittävä vahinko joka häntä kohtaa. Jotta vahingon aiheuttanut voisi vierittää vastuun toi-

sen kannettavaksi, täytyy siihen olla jokin erityinen oikeusperuste, tässä tapauksessa työn-

antajaa velvoittava isännänvastuu.

Erityinen vastuunmuoto, joka vierittää vastuun omasta teosta toisen kannettavaksi on sen

verran poikkeuksellinen, että se edellyttää tuekseen vahvoja perusteita. Työnantajan vahin-

gonkorvausvastuun oikeutusta perustellaankin VahL:a koskevassa HE:ssä useilla syillä.

13 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 139 ja Virtanen 2011, s. 162. 14 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 143-144.

9

Työnantajan taloudellinen tila on esimerkiksi yleensä parempi kuin työntekijällä, jolloin va-

hingonkärsijä saa todennäköisemmin korvauksen aiheutuneesta vahingosta. Lisäksi työnan-

taja hyötyy lähtökohtaisesti työntekijän työpanoksesta joten on loogista, että työnantaja kan-

taa tällöin myös riskin mahdollisesti vahingosta.15

Työnantajan vahingonkorvausvastuuta on perusteltu myös oikeustieteellisessäkirjallisuu-

dessa luoduilla periaatteilla, kuten esimerkiksi työoikeudesta tutulla työntekijän suojelunpe-

riaatteella. Kyseinen periaate on Marjo Ylhäisen mukaan työoikeuden yleisiin oppeihin lu-

ettavista periaatteista merkittävin. Se on myös lainsäädäntöä ohjaava perusperiaate. Lisäksi

sillä on merkitystä individuaalisessa työoikeudessa tulkintaperiaatteena, joka ilmenee myös

edullisemmuussääntönä.16 Kyseinen periaate kuvastaa mielestäni hyvin työnantajan vas-

tuuta, joka työntekijän tahallisesti aiheuttamia vahinkoja lukuun ottamatta on aina ensisi-

jaista verrattuna työntekijän vastuuseen. Myös Sampo Mielityinen on oikeuttanut työnanta-

jan vastuuta periaatteeseen vedoten. Mielityisen mukaan työnantajan ensisijainen ja lähtö-

kohtaisesti täysimääräinen korvausvastuu työntekijän työssään tuottamuksella aiheuttamasta

vahingosta vastaa varsin hyvin reilun haitanjaon periaatetta.17

2.3 Anonyymi tuottamus

Työnantajan vahingonkorvausvastuun poikkeuksellisuus vastuunmuotona, ei jää ainoastaan

siihen että työnantajan toiminnalta ei edellytetä tuottamusta eli työnantajan toimintaan ei

korvausvastuun toteutumiseksi tarvitse kohdistaa minkäänlaista moitetta. Lisäksi työnanta-

jan korvausvastuu ei nimittäin edellytä työnantajan vastuuseen saattamiseksi vahingon ai-

heuttajan identifiointia. Tämä seikka erottaa työnantajan korvausvastuun vahvasti tuotta-

musvastuusta, jonka yksi lähtökohta on vahingonaiheuttajan yksilöinti. Työnantajan kor-

vausvastuu tuokin kyseiseen vahingon aiheuttajan yksilöimiseen helpotuksen ja näin paran-

taa vahingonkärsijän asemaa. Tuottamuksen olemassaolon vahvistaminen ei nimittäin työn-

antajan vastuun osalta edellytä, että vahinkoa aiheuttanut henkilö pystyttäisiin aina yksilöi-

mään. Riittävää on ns. anonyymi tuottamus, joka vallitsee, kun yritysorganisaatioon kuulu-

van tiedetään aiheuttaneen vahingon, vaikka kyseistä henkilöä ei kyettäisikään yksilöi-

mään.18

15 HE 187/1973 vp, s. 9. 16 Ylhäinen 2015, s. 2. 17 Mielityinen 2006, s. 362. 18 Hemmo 2005, s. 53 ja Ståhlberg - Karhu 2013, s. 112.

10

Anonyymi tuottamus keventää siis työantajan korvausvastuun toteennäyttämistä. Työnanta-

jalla saattaa olla useita työntekijöitä. Vahingonkärsijän asema heikkenisi huomattavasti, mi-

käli korvausvelvollisuuden edellytyksenä hänen pitäisi pystyä osoittamaan kuka työnteki-

jöistä on aiheuttanut vahingon. Anonyymin tuottamuksen merkitystä on pohdittu myös kor-

keimmassa oikeudessa (jäljempänä myös ”KKO”) asti. KKO:n ratkaisussa KKO 1982 II 120

oli kysymys tunnusmerkiltään tuntemattomaksi jääneestä kuorma-autosta, joka oli todettu

yhdeksi työnantaja A:n omistamista useista kuorma-autoista. Kyseinen kuorma-auto oli huo-

limattomasta kuormauksesta johtuen pudonnut kiviä, jotka olivat aiheuttaneet vaurioita vas-

taan tulleille autoille. Kyseisessä tapauksessa KKO tunnusti työnantajan isännänvastuuseen

kuuluvan anonyymin tuottamuksen ja velvoitti ratkaisussaan Työnantaja A:n korvaamaan

tapauksessa aiheutuneet vahingot.

2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täyden-

korvauksenperiaate ja vastuun sovittelu

Ennen siirtymistä isännänvastuun kattamien henkilöiden tarkasteluun, on tarkoitukseni avata

joitakin vahingonkorvausoikeuden lähtökohtia, jotka myös työntekijän aiheuttaman vahin-

gon osalta vaikuttavat aiheutuneen vahingon määrän määrittämiseen. Aloitan vahingon mää-

rän tarkastelun korvattavista vahinkolajeista, joista säädetään VahL:n viidennessä luvussa.

VahL:n viides luku määrittelee kolme erilaista vahinkolajia, henkilö, esine -ja puhtaan va-

rallisuusvahingon. Puhtaan varallisuusvahingon korvaamista on rajoitettu verrattuna henkilö

ja esine vahinkoihin ja kyseinen rajoitus koskee myös työntekijän aiheuttaman vahingon

korvattavuutta.19 Työnantaja on VahL:n 5:1:n perusteella lähtökohtaisesti vastuussa työnte-

kijän työssään aiheuttamasta henkilö- tai esinevahingosta.

Sen sijaan puhtaasta varallisuusvahingosta eli taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhtey-

dessä henkilö- tai esinevahinkoon, työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen erityisiä pe-

rusteita. Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta kattaa varallisuusva-

hingon ainoastaan, mikäli työntekijä on aiheuttanut vahingon rikollisella teolla tai vahinko

on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin

painavia syitä.20 Kyseiset lähtökohdat pätevät puolestaan myös työntekijän henkilökohtai-

seen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta.

19 Armas 1974, s. 77. 20 Armas 1974, s. 77 ja Routamo – Hoppu 1988, s. 195.

11

Työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtainen vastuu ei siis vahinkolajien

osalta eroa perinteisestä tuottamusvastuusta. Työntekijän aiheuttaessa vahinkoa työnantaja

on isännänvastuun perusteella velvollinen korvaamaan henkilövahinkoina VahL:n 5:2 pe-

rusteella vahingon kärsineelle tarpeelliset sairaanhoitokustannukset ja muut tarpeelliset ku-

lut, ansionmenetyksen, kivun ja säryn sekä muun tilapäisen haitan ja pysyvän haitan. Esine-

vahinkona työnantaja on puolestaan VahL:n 5:5:n perusteella velvollinen korvaamaan isän-

nänvastuun perusteella esineen korjauskustannukset, vahingosta aiheutuneet muut kulut, ar-

vonalennuksen taikka tuhoutuneen tai hukatun esineen arvon ja lisäksi tulojen tai elatuksen

vähentymisen.

Puhtaan varallisuusvahingon osalta työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtai-

nen vastuu ei myöskään eroa perinteisestä tuottamusvastuusta, vaan korvausvelvollisuus

edellyttää, että työntekijä on aiheuttanut vahinkoa rikollisella teolla, vahinko on aiheutettu

julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin painavia syitä.

Erityisen painavina syinä Hemmo on listannut hyvän tavan vastaisuuden, moitittavuuden ja

tuottamuksen sekä sopimuksen kaltaiset piirteet.21

Toinen työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuuteen vaikuttava Vahl:n lähtökohta

tunnetaan vahingonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa täydenkorvauksen periaatteen

nimellä. Kyseinen periaate on toiminut VahL:n säätämisestä saakka lain lähtökohtana kor-

vauksen määrää määritettäessä.22 VahL:n esitöissä kyseistä periaatetta ei ole kuitenkaan tar-

kemmin lähetty avaamaan. HE:ssä tyydytty lausumaan ainoastaan, että Suomen oikeudessa

on pääsääntönä, että toiselle aiheutettu vahinko on korvattava kokonaisuudessaan.23 Täy-

denkorvauksen periaatteen avaaminen onkin virallislähteiden suppean määrittelyn vuoksi,

jättänyt kyseisen tehtävän oikeuskirjallisuuden harteille. Oikeuskirjallisuudessa kyseistä pe-

riaatetta on kuvattu seuraavasti: korvausta on suoritettava niin suuri määrä, että vahingon-

kärsijä korvauksen johdosta pääsee asemaan, jossa hän olisi, ellei vahinkotapahtumaa lain-

kaan olisi sattunut.24

21 Hemmo 1998, s. 72-77. 22 Routamo – Hoppu 1988, s. 239 ja Viljanen 2008, s. 3. 23 HE 187/1973 vp, s. 7. 24 Routamo – Hoppu 1988, s. 239

12

Täydenkorvauksen periaate asettaa korvausmäärälle sekä kaavamaisen ylä- että alarajan.

Korvaus ei nimittäin saa ylittää ylärajaa siten, että vahingonkärsijä hyötyisi vahinkotapah-

tuman johdosta, eikä alittaa sitä siten, ettei vahingonkärsijä pääsisi siihen asemaan, jossa

olisi ellei vahinkotapahtumaa olisi sattunut.25 Jälkimmäistä korvauksen mitoittamisen rajaa

toteuttaa erityisesti rikastumiskielto, joka tunnetaan myös eduntasoituksen nimellä. Rikas-

tumiskiellon vuoksi vahingonkorvausta määrättäessä on yleensä korvauksen määrää laske-

vana tekijänä otettava huomioon hyöty, jonka vahingonkärsijä on saanut vahinkotapahtu-

masta tai sen jälkeisistä toimenpiteistä. Eduntasoituksen käyttö liittyy puolestaan siihen, että

muualta saadut korvaukset ovat jo mahdollisesti turvanneet vahingonkärsijälle osittaisen

kompensaation aiheutuneesta vahingosta.26

Täydenkorvauksen periaatteesta on vuosien saatossa esitetty oikeustieteellisen kirjallisuu-

den parissa myös kriittisiä näkemyksiä. Esimerkiksi Hemmo on Vahingonkorvauksen sovit-

telu ja moderni korvausoikeus teoksessa esittänyt, että täydenkorvauksen periaatteen johto-

asema on tosiasiassa jo aikoja sitten pahasti murentunut.27 Samaa näkemystä kannattaa myös

Mika Viljanen väitöskirjassaan vahingonkorvauksen määrä. Viljasen mukaan periaatteet ei-

vät enää tarjoa käyttökelpoista tapaa lähestyä vahingonkorvausoikeudellista normistoa,

vaikka niiden systemaattisesta asemasta halutaan silti pitää kiinni.28

Vaikka Täydenkorvauksen periaatetta onkin kritisoitu, asetan sen kuitenkin kyseisen tutkiel-

mani vahingonkorvauksen määrän lähtökohdaksi työnantajan isännänvastuun osalta. Työn-

tekijän henkilökohtaiseen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta kyseinen periaate puoles-

taan soveltuu heikommin. Kyseinen seikka johtuu siitä, että työntekijä on velvollinen kor-

vaamaan vahingonkärsijälle ainoastaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huo-

mioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve

sekä muut olosuhteet. Täydenkorvauksen periaate ei siis tämän vuoksi toteudu työntekijän

henkilökohtaisen vastuun osalta, ellei työntekijä ole aiheuttanut vahinkoa tahallaan.

25 Routamo – Hoppu 1988, s. 239 ja Hemmo 2005, s. 204. 26 Hemmo 2005, s. 204. 27 Hemmo 1996, s. 319-322. 28 Viljanen 2008, s. 3-4.

13

Täydenkorvauksen periaatteen vaikutusta vähentää osaltaan myös vahingonkorvausoikeu-

dessa jo tuottamusvastuun osalta VahL:n 2:1.2:ssa todettu mahdollisuus sovitteluun. Sovit-

telun osalta kyse on harkinnasta, jossa arvioidaan merkitseekö täysimääräinen vastuu koh-

tuuttoman suurta taloudellista rasitusta korvausvelvolliselle. Arvioinnissa korvausvelvolli-

sen aiheuttamien vahinkojen raha-arvoja verrataan korvausvelvollisen maksukykyyn. Sovit-

teluharkinnassa on kuitenkin muistettava aina ottaa huomioon sekä sovittelua puoltavat, että

sitä vastaan puhuvat seikat.29

Työnantajan isännänvastuun osalta sovittelusäännös kuuluu VahL:n 3:6:n mukaan seuraa-

vasti, mikäli korvausvelvollisuus harkitaan ilmeisesti kohtuuttomaksi tai jos vahingon suu-

ruus sekä muut olosuhteet huomioon ottaen on erityistä syytä, voidaan korvausta sovitella.

Kyseinen pykälä mahdollistaa työnantajan isännänvastuun sovittelun lähtökohtaisesta täy-

denkorvauksen periaatteesta. Työntekijän henkilökohtaisen vastuun osalta kyseisen kaltaista

säännöstä ei VahL:n neljännestä luvusta löydy. Kyseinen valinta on mielestäni perusteltu,

koska sovittelusäännös on tavallaan työntekijän vastuun kohdalla automaattisesti sisäänra-

kennettu kyseiseen VahL:n 4:1:n, mikäli kyseessä ei ole työntekijän tahallaan aiheuttama

vahinko. Kyseisen kaltaista työntekijän korvausvastuun lähtökohtaista rajoittamista peruste-

lee myös Arti. Artin mukaan kyseinen näkökanta on perusteltu sillä, että työnantaja on nor-

maalisti samasta vahingosta kuitenkin vastuullinen.30

29 Hemmo 1996, s. 51-54. 30 Arti 1974, s. 125.

14

3 ISÄNNÄNVASTUUN KATTAMAT HENKILÖT

3.1 Kuka on pienyrittäjä?

VahL:n 3:1,1:ssa säädetään työnantajan vastuusta työntekijän aiheuttaessa vahingon. Työn-

antajan isännänvastuu ei kuitenkaan rajoitu Vahl:n kolmannessa luvussa ainoastaan työnte-

kijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen, vaan työntekijä-käsitettä on laajennettu isännän-

vastuun osalta Vahl:n 3:1:n seuraavissa momenteissa. VahL:n 3:1:n kolmessa momentissa

tuodaankin esille hyvinkin erilaisia työntekijän asemaan rinnastettavia henkilöryhmiä, jotka

aiheuttamansa vahingon osalta aktualisoivat työnantajan isännänvastuun.

Työntekijään rinnastettavien henkilöryhmien käsitteleminen on tarkoituksenmukaista aloit-

taa VahL:n 3:1.1:n toisessa lauseessa mainitusta itsenäisestä yrittäjästä, joka oikeuskirjalli-

suudessa on myös pienyrittäjäksi nimetty31. VahL 3:1:n mukaan työnantajana pidetään ni-

mittäin myös sitä, joka antaa tehtävän sellaiselle itsenäiselle yrittäjälle, joka huomioon ot-

taen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet on rinnastettava työnteki-

jään. VahL:a säädettäessä lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että useissa tapauksissa

itsenäinen yrittäjä työskentelee täysin työntekijään verrattavassa asemassa. Tällaisia ovat la-

kivaliokunnan mielestä erilaiset ammatinharjoittajat muun muassa autoilijat ja erilaisten työ-

koneiden omistajat, jotka suorittavat työtä pitkiäkin aikoja saman toimeksiantajan lukuun ja

jotka ovat velvollisia noudattamaan toimeksiantajan työaikaa ja -järjestystä koskevia mää-

räyksiä.32

Vaikka valiokunta toteaakin, että käytännössä on vaikea rajata ne itsenäiset yrittäjät, jotka

olisi VahL:ssa rinnastettava työntekijöihin, on ongelmaa pidetty niin tärkeänä, että se on

VahL:ssa huomioitu. Säännöksen tarkoittamien yrittäjien tarkemman määrittelyn lakivalio-

kunta jättää kuitenkin oikeuskäytännön varaan. Valiokunnan käsityksen mukaan säännöksen

soveltamisessa vakiintuisi ennakkoratkaisujen mukaisesti yhdenmukainen käytäntö. 33

Työnantajan vastuuseen lakivaliokunnan aloitteesta lisätty itsenäisen yrittäjän vastuun rajoi-

tus näyttäytyy kuitenkin jokseenkin epärelevantilta. Työsopimuslain (55/2001, jäljempänä

myös ”TSL”) 6 §:n mukaan nimittäin työntekijä saa kuitenkin ottaa työhön apulaisia, jos

siitä on sovittu tai sitä on katsottava edellytetyn. Kyseinen lain kohta vähentää itsenäisen

31 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 206 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 136. 32 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46. 33 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46.

15

yrittäjän vastuun rajoituksen merkitystä. Näyttääkin siltä, että työoikeudessa omaksuttu laaja

työntekijä-käsite yleensä jo sellaisenaan olisi johtanut samaan lopputulokseen, vaikka mai-

ninta pienyrittäjästä olisi jätetty pois. Epäselväksi jääkin, onko vastuun lisäyksen tarkoituk-

sena työntekijän käsitteen laajentaminen vai VahL:n mukaisen isännänvastuun kasvattami-

nen.34

Nykytyöelämässä tietyt ammattinimikkeet eivät enää kuvaa sitä, millä oikeudellisella sta-

tuksella työtä tehdään. Esimerkiksi kirvesmies tai putkiasentaja voi olla joko työntekijä tai

yrittäjä. Arvioitaessa henkilöyrittäjän ja työsuhteen välistä rajaa, keskeisiä kysymyksiä ovat

perinteisesti olleet toiminnan itsenäisyys ja vapaus sekä kyseisen henkilön taloudellinen si-

toutuminen toimintaan. Arvioitavana on tällöin ollut esimerkiksi se, onko henkilö sijoittanut

toimintaansa merkittävän määrän taloudellista panosta taikka sellaista osaamista tai ammat-

titaitoa, jolla on vastaava taloudellinen merkitys.35 Ratkaisevina kriteereinä yrittäjänä ole-

miselle pidetään ansiotarkoitusta, taloudellisen riskin olemassaoloa sekä toiminnan

laajuutta, yleisyyttä, julkisuutta ja itsenäisyyttä. Rajanvetoa suoritettaessa otetaan huomioon

monia aineellisia ja muodollisia tunnusmerkkejä. Aineelliset tunnusmerkit liittyvät työn suo-

rittamisen konkreettiseen tapaan, palkkaukseen, toimeksiantojen määrään sekä työnteet-

täjän ohjausoikeuteen.36

Mitä enemmän apulaisia yrittäjä käyttää ja mitä vähäisemmäksi hänen oma työpanoksensa

jää, sitä todennäköisemmin häntä ei kuitenkaan voida rinnastaa työntekijään. Muina arvioon

vaikuttavina olosuhteina voidaan lisäksi ottaa huomioon, onko yrittäjällä muitakin toimek-

siantoja, kuinka monta niitä on ja kuinka pitkiä ne ovat. Merkitystä voi olla myös toimeksi-

saajan käytännön mahdollisuuksilla valvoa ja ohjata suoritusta sekä sillä harjoittaako yrittäjä

toimintaa yhtiömuodossa.37 Selvää kuitenkin on, että työnantaja ei siis VahL:n isännän-

vasuun perusteella vastaa itsenäisestä yrittäjästä, jollei tätä voida rinnastaa työntekijään. Ai-

heutuneista vahingoista vastaa tällöin vain kyseessä oleva itsenäinen yrittäjä itse.38 Itsenäi-

sen yrittäjän asemaa hahmotettaessa on myös annettu merkitystä itsenäisen yrittäjän tarvit-

semalle suojan tarpeelle. Saarnilehdon mukaan itsenäinen yrittäjän suojan tarve ei voi olla

VahL:n 3 luvun 1 §:n 1 momentin ja 4 luvun 1§:n 1 momentin soveltamisen peruste silloin,

34 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 207. 35 Koskinen 2016, s. 1-2. 36 Koskinen 2016, s. 1-2. 37 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 207. 38 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 208.

16

kun itsenäinen yrittäjä harjoittaa liiketoimintaa yhtiön muodossa.39 Täten yhtiön muodossa

liiketoimintaa harjoittava yritys harvemmin katsotaan itsenäiseksi yrittäjäksi, joka tarvitsisi

suojaa työssään aiheuttamansa vahingon vahingonkorvausvastuun suhteen.

Itsenäisen yrittäjän henkilöryhmän hahmottamiseksi KKO on lakivaliokunnan toiveiden

mukaisesti, ottanut käsiteltäväksi vuosien saatossa työnantajan isännänvastuun muodostu-

mista koskevia tapauksia itsenäisen yrittäjän aiheuttaman vahingon osalta. KKO:n ratkai-

suissa KKO 1992:142 ja KKO 2004:53 KKO päätyi erilaisiin lopputulemiin itsenäisen yrit-

täjän aseman täyttymisestä kyseisissä tapauksissa. Ratkaisussa KKO 1992:142 itsenäinen

kaivinkoneyrittäjä rinnastettiin työntekijään, kun hän oli ilman palkkaamiaan apulaisia pää-

toimisesti suorittanut toimeksiannettua tehtävää noin 2,5 kuukauden aikana. Tehtävä oli ol-

lut samanlaatuisen kuormaustyön suorittamista toimeksiantajan osoittamissa työkohteissa ja

tämän antamien suunnitelmien ja työskentelyohjeiden mukaisesti. Konetyöstä työtunneilta

maksettu korvaus oli lisäksi sovittu osaksi palkkaa koneenkäyttäjän omasta työpanoksesta.

Puolestaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:53 metsähallituksen lukuun met-

sänhakkuutöitä tehneen osakeyhtiömuotoisen perheyrityksen osakasta ei korkeimman oi-

keuden mukaan pidetty sellaisena VahL 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna työnteki-

jään rinnastettavana itsenäisenä yrittäjänä, jonka aiheuttamasta vahingosta Metsähallitus

työnantajana olisi vastuussa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa itsenäisen yrittäjän aseman

arvioinnissa vaikutti se, että yhtiön palveluksessa oli yhdeksän yhtiön ulkopuolista työnte-

kijää. Lisäksi yhtiö omisti useita metsäkoneita ja yhtiön liikevaihto oli ollut vuonna 2000

noin 6 miljoonaa markkaa. Näistä syistä A, joka itse oli ollut työsuhteessa yhtiöön, ei voinut

olla VahL 3 luvun 1 §:n 1 momentissa ja 4 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun yrittäjän

asemassa työtä tehdessään. KKO on kyseisiä ratkaisuja antaessaan antanut erityisesti paino-

arvoa itsenäisen yrittäjän asemaa määrittäessään yrityksen palveluksessa olevien työnteki-

jöiden tai apulaisten määrälle.

3.2 Viranomaisen korvausvastuu

Julkisyhteisö on VahL:ssa rinnastettu mihin tahansa työnantajaan tilanteissa, joissa harjoite-

taan yksityisoikeudellista toimintaa.40 Tätä muuta kuin julkisen vallan käytöksi luettavaa

39 Saarnilehto 2005, s. 1030. 40 HE 187/1973 s.16

17

toimintaa kutsutaan myös tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi tai ”suorittavaksi” hallin-

noksi.41 Hakalehto-Wainio mainitsee tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi muun muassa tei-

den ja yleisten alueiden kunnossapidon, lasten hoidon, puhtaanapitotehtävät, kulttuuripalve-

luiden järjestämisen sekä opetuksen yleisissä oppilaitoksissa.42

VahL 3:1,2:n mukaan kun julkisyhteisön työntekijä tai työyhteisöön virka- tai siihen verrat-

tavassa palvelussuhteessa oleva henkilö on aiheuttanut vahingon virheellään tai laiminlyön-

nillään toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä, kanavoituu vastuu

vahinkoa aiheuttaneen henkilön työnantajalle. Kyseisen momentti määrittää myös julkisyh-

teisöön kuuluviksi valtion, kunnan ja muun julkisen yhteisön sekä laitoksen. Husan ja Poh-

jolaisen mukaan julkishallinnon ulottuvuuksia määrittävien käsitteiden ydinsisältö on lähtö-

kohtaisesti selvä, mutta rajanveto-ongelmat tekevät siitä hankalan. Julkisen vallan perintei-

nen määritelmä on edelleen relevantti, jos tarkoitetaan julkisen vallan ydintä: julkinen valta

on sopimukseen perustumatonta yksipuolista määräämistä yksityisen edusta, oikeudesta tai

velvollisuudesta.43

Mäenpää puolestaan määrittelee julkisen vallan viranomaisen yksipuoliseksi puuttumiseksi

yksityisen vapauspiiriin, jonka viranomainen voi toteuttaa pääasiallisesti kolmella tavalla eli

tekemällä hallintopäätöksiä, antamalla yleisiä normeja tai käyttämällä välittömiä voimakei-

noja. Mäenpään mukaan julkisen vallan käytössä on selviä aste-eroja. Voimakkainta on vä-

littömän pakon käyttäminen, jota sisältyy erityisesti poliisin voimakeinoihin.44 Hakalehto-

Wainion mukaan julkisen vallan käytön määritelmä ei ole täysin vakiintunut, vaan käsitteelle

on eri oikeudenaloilla annettu toisistaan poikkeavia merkityssisältöjä. Esimerkiksi hallinto-

oikeudessa omaksuttu perinteinen näkemys julkisen vallan käytöstä on suppeampi kuin va-

hingonkorvausoikeudessa muotoutunut käsite.45

Suomen perustuslain (1999/731) 2 § julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Perustus-

lain kannalta on kuitenkin huomattava, että julkisen vallan käsite vaihtelee perusoikeuksit-

tain. Julkisen vallan yleiskäsitteellä ei siis voida operoida tehokkaasti, vaan kulloistakin ti-

41 Hakalehto-Wainio 2008, s. 30. 42 Hakalehto-Wainio 2008, s. 30. 43 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75. 44 Mäenpää 2017, s. 69-70. 45 Hakalehto-Wainio 2008, s. 70.

18

lannetta on arvioitava omassa kontekstissaan, jotta sen merkitys rakentuu riittävän täsmälli-

sesti ja osuvasti kussakin käsillä olevassa yksittäisessä tapauksessa.46 Esimerkkeinä rajan-

veto-ongelmiin liittyvistä asiakokonaisuuksista voidaan mainita muun muassa pysäköinnin-

valvonta, postin kuljettaminen ja yleisradiotoiminta. Niissähän on kyse osin julkisten tehtä-

vien hoitamisesta silloinkin, kun toimijatahona on yksityinen. Rajanveto jää viime kädessä

tässäkin tapauksessa perustuslakivaliokunnalle, lainvalvojille ja tuomioistuimille, jotka lo-

pulta muotoavat käytännön, jonka kautta perustuslain julkista valtaa koskevien säännösten

tarkempi sisältö määräytyy.47

Julkisyhteisön korvausvastuuseen liittyviä vastuumuodon erityisiä piirteitä en tämän enem-

pään tutkielmani aiheen rajauksen puitteissa pysty käsittelemään.

3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä

Isännänvastuu syntyy työnantajalle työntekijän, itsenäisen yrittäjän ja julkisyhteisön työnte-

kijän aiheuttaman vahingon lisäksi myös kolmessa muussa tapauksessa. Nämä henkilöt lue-

tellaan VahL 3:1,3:n ensimmäisessä virkkeessä. VahL 3:1,3:n mukaan se, joka viranomaisen

määräyksestä, luottamustoimeen valittuna tai toisen pyynnöstä suorittaa laissa määrättyä tai

työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa tiettyä tehtävää olematta itsenäinen yrittäjä, tehtä-

vää suorittaessaan virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa vahinkoa, on se, jonka lukuun

tehtävä suoritetaan, velvollinen korvaamaan vahingon. Isännänvastuu syntyy siis lisäksi mil-

loin vahinkoa on aiheuttanut 1) viranomaisen määräyksestä, 2) luottamusmiehenä tai 3) toi-

sen pyynnöstä. Lisäksi isännänvastuun täyttymiseksi edellytetään, että vahinko on aiheutettu

laissa määrättyä tai työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa. Vastuun puolestaan tässä ta-

pauksessa isännänvastuun perusteella kantaa henkilö, jonka lukuun tehtävä suoritetaan.

Viranomaisen määräyksestä kuulostaa helposti, että se sulautuu isännänvastuun osalta jom-

paankumpaan VahL 3:1:n kahdesta ensimmäisestä momentista. Näin ei kuitenkaan ole. Vi-

ranomainen voi eri puolilla lainsäädäntöä olevien määräysten perusteella määrätä jonkun

tiettyyn tehtävään, mutta tehtävän suorittaja ei silti kuulu mihinkään sellaiseen ryhmään,

jonka osalta isännänvastuu on järjestetty VahL 3:1:n kahdessa ensimmäisessä momentissa.

46 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75. 47 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75.

19

Tehtävän suorittaja ei siis toisin sanoen joudu työsuhteeseen eikä virka- tai siihen verratta-

vaan palvelussuhteeseen. Esimerkkinä kyseisen henkilöryhmän osalta voidaan mainita mää-

rätty edunvalvoja ja velkaselvittäjä.48

Luottamusmiehen osalta työoikeudessa on katsottu, ettei luottamustehtävää suorittavan kat-

sota olevan työsuhteessa työnantajaan, koska luottamusmiehen työnantajalta puuttuu luotta-

musmieheen kohdistuva johto- ja valvontavalta. Kyseisen kaltaisia luottamusmiehiä ovat

esimerkiksi kansanedustajan ja kunnanvaltuutetun sekä maanjako ynnä muiden toimitusten

uskottujen miesten tehtävät. Kyseiset luottamustehtävät eivät johda myöskään virkasuhtee-

seen. Tämän takia luottamustehtävää suorittavan vahingonkorvausvastuusta on päätetty sää-

tää erikseen.49

Viimeinen kolmesta henkilöryhmästä, jonka aiheuttaman vahingon kohdalla isännänvastuu

voi aktualisoitua, on myös hankalin. Toisen pyynnöstä on nimittäin hyvin epäselvä ilmaus.

Se ei kerro mitään siitä, mitä edellytyksiä pyynnön esittäjältä vaaditaan, jotta isännänvastuu

voisi edes teoriassa toteutua. Myöskään itse pyyntöä ja sen sisältöä ei olla erikseen lainsää-

dännössä tai sen esitöissä avattu. Epäselväksi jääkin, onko kyseinen kohta kirjoitettu lakiin

vain tuomarille annettavaksi mahdollisuudeksi vedota isännänvastuuseen hyvin poikkeuk-

sellisissa tapauksissa, jotka eivät selvästi kuulu kahteen aiemmin mainittuun kategoriaan.

VahL:a koskeneessa HE:ssä mainitaan ainoastaan kyseisen henkilöryhmän osalta, että ohi-

kulkija joka pyynnöstä ryhtyy avustamaan tieltä suistuneen auton kuljettajaa ajoneuvon saa-

miseksi tielle, voisi ilmeisesti olla luettavissa puheena olevien työnsuorittajien ryhmään.50

Selvää on kuitenkin, ettei ketä tahansa toisen apuun tilapäisesti turvautuvaa henkilöä voida

tuomita korvausvastuuseen. Routamo ja Hoppu ehdottavat, että kyseisen henkilöryhmän

kohdalla vahingon aiheuttamisen mahdollisuus tai annetun tehtävän vaarallisuus olisivat

omiaan johtamaan mahdolliseen isännänvastuuseen.51 Kyseisen henkilöryhmän aiheutta-

man vahingon osalta ongelmallista kuitenkin on, että toisen pyynnöstä tehtävää suorittava

harvemmin täyttää minkäänlaisia työsuhteen tunnusmerkkejä, joka tekee työntekijään rin-

nastamisen kyseisen henkilöryhmän osalta hyvin vaikeaksi.

48 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 219-220. 49 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 220. 50 HE 187/1973 vp, s. 17. 51 Routamo – Hoppu 1977, s. 147.

20

Kolmen VahL 3:1,1:ssa mainitun henkilöryhmän osalta HE:ssä lopullinen tarkentuminen

onkin jätetty oikeuskäytännön varaan. Asianomaisen kuuluminen kyseisten työnsuorittajien

ryhmään edellyttää kuitenkin aina, että henkilön ei katsota olevan tehtävässään itsenäinen

yrittäjä, esimerkiksi liikkeenharjoittaja tai urakoitsija.52

3.4 Oppilaitoksen oppilaat ja hoitolaitoksessa hoidettavat

Vankiloissa sekä hoito- ja oppilaitoksissa tehdään korjaus- ja tilaustöitä ulkopuolisille.53

VahL:a säädettäessä ei kyseisiä työntekomuotoja ulotettu isännänvastuun alaisuuteen.

VahL:a kuitenkin muutettiin kyseisen asian kohdalla vuonna 1991. VahL:a muuttaneessa

HE:ssä todettiin, että kohtuullisena ei voida pitää myöskään sitä, että VahL 4 luvun työnte-

kijä-käsitteen piiriin eivät kuulu ammatillisten ja muiden oppilaitosten oppilaat silloin, kun

he ovat työharjoittelussa tai suorittavat opetukseen liittyvää työtä laitoksessa tai sen ulko-

puolella.54

Oppilaan asema on yleensä työntekijää epäitsenäisempi ja maksukyky huonompi. Kun ky-

symys on ammattiin valmentautumisesta, vahingonvaara voi valvonnasta huolimatta olla

suurempi kuin samanlaista työtä tekevällä ammattitaitoisella työntekijällä. Mitä edellä on

sanottu, soveltuu vastaavasti hoitolaitoksessa hoidettavana oleviin, kun he suorittavat hoito-

ohjelman mukaista työtä laitoksessa tai sen ulkopuolelle sijoitettuina. Sama pätee myös van-

kityötä tekeviin vankeihin.55

Nykyisellään VahL 3:1,1:n loppu kuuluu seuraavasti. Jos oppilaitoksen oppilas aiheuttaa

virheellään tai laiminlyönnillään vahinkoa opetukseen liittyvässä työssä tai hoitolaitoksessa

hoidettavana oleva vastaavasti hoitoon liittyvässä työssä, on niin ikään se, jonka lukuun työ

suoritetaan, velvollinen korvaamaan vahingon. Lain muutoksen tavoitteista todetaan HE:ssä

seuraavasti, oppilaiden ja laitoshoidossa olevien korvausvastuun tulisi olla samanlainen kuin

työntekijöiden ja virkamiesten korvausvastuu. Uudistuksen ei katsota vaarantavan vahin-

gonkärsijän asemaa, sillä vahingonkärsijä voi aina vaatia korvausta aiheutuneesta vahin-

gosta VahL:n kolmannen luvun säännösten perusteella vahingosta vastuussa olevalta, joka

52 HE 187/1973 vp, s. 17. 53 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 221. 54 HE 151/1991, s. 3. 55 HE 151/1991, s. 3.

21

kyseisen kaltaisissa tapauksissa on yleensä julkisyhteisö. Uudistuksen suurin merkitys onkin

siinä, että julkisyhteisön ja muun isännänvastuussa olevan mahdollisuus vaatia vahingon ai-

heuttajalta takaisin vahingonkärsijälle maksamansa määrä olisi nykyistä selvästi rajoite-

tumpi.56

Vaikka HE:ssä mainitaan erikseen, että sama pätee myös vankityötä tekeviin vankeihin57, ei

vankeja kuitenkaan mainita muuttuneessa VahL:n 3:1:ssä. Toisaalta VahL 4:1:ssä mainitaan

kuitenkin, että sama koskee vangin vankityössä aiheuttaman vahingon korvaamista. Kysei-

nen eroavuus kuulostaa epärationaaliselta valinnalta tehdä eroa työnantajan ja työntekijän

vastuun suhteen yhden henkilöryhmän osalta. Ståhlbergin ja Karhun mukaan syy kyseiseen

eroon on kuitenkin se, että vangin on katsottu työskentelevän työsuhteeseen verrattavissa

olosuhteissa, eikä vankeja sen vuoksi ole erikseen mainittu VahL 3:1:ssä.58

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että VahL 3:1,3:ssa tarkoitettu isännänvastuu ulottuu kuiten-

kin vain niihin vahinkoihin, jotka aiheutetaan virheellä tai laiminlyönnillä tehtävää suoritta-

essa. Vahingonaiheuttajan tulee siis syyllistyä tahallisuuteen tai tuottamukseen, ja teon on

oltava yhteydessä juuri siihen tehtäväkenttään, jolla työtä suorittavan laitoksen pyynnöstä

toimitaan.59 Oppilaitoksen oppilas voi aiheuttaa vahingon esimerkiksi työharjoittelussa. Tär-

keätä on kuitenkin oppilaan aiheuttaman vahingon osalta erottaa, että kyse on isännänvas-

tuun täyttymiseksi juuri työssä aiheutetusta vahingosta, eikä esimerkiksi normaalissa ope-

tustilanteessa aiheutetusta vahingosta. Isännänvastuu edellyttää oppilaan kohdallakin vahin-

gon korvaamiseksi, että vahinko on sattunut työssä.

Hoitolaitoksessa hoidettavan aiheuttaman vahingon korvaaminen edellyttää puolestaan va-

hingon aiheutumista hoito-ohjelman mukaisessa työskentelyssä. Hoito-ohjelma voidaan

suorittaa laitoksessa tai sen ulkopuolella. Vankityön osalta vahingon korvaaminen on kui-

tenkin tarkempaan. Vahingon korvaaminen edellyttää, että vahinko on aiheutettu varsinai-

sena työaikana tehdyssä työssä valtion lukuun. Kyseinen isännänvastuun kattavan henkilö-

ryhmän laajentava säännös ei siis koske vangin omaan lukuunsa tekemää työtä, eikä työtä,

jonka vanki suorittaa vapaudessa.60

56 HE 151/1991, s. 3. 57 HE 151/1991, s. 3. 58 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 221. 59 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 221. 60 Saarnilehto 1996, s, 81.

22

3.5 Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta

VahL:n säätämisen jälkeen tapahtuneista työelämän muutoksista yksi on ollut siirtyminen

entistä useammin vuokratyöntekijöiden käyttöön. VahL:n kolmannen luvun osalta ei kuiten-

kaan erikseen mainita vuokratyöntekijöitä. Miten määräytyy siten vahingonkorvausvastuu,

kun kyseessä on vuokratyöntekijän aiheuttama vahinko? Kyseinen kysymys on varsin olen-

nainen vuokratyön yleistymisen vuoksi.

Työvoiman vuokraukseksi nimitetty työvoiman käytön muoto perustuu kahden henkilön -

yleensä oikeushenkilön - väliseen sopimukseen työvoiman vuokrauksesta. Tällä sopimuk-

sella työsopimuksen tehnyt yritys sitoutuu korvausta vastaan siirtämään työntekijänsä työ-

panoksen sopijakumppaninsa käytettäväksi. Toisaalta työsopimuksesta johtuvien oikeuk-

sien ja velvollisuuksien henkilökohtaisen luonteen vuoksi työvoiman vuokraus perustuu

myös työntekijän suostumukseen tehdä työtä työnantajansa sopijakumppanille.61

Vuokrausyrityksellä on työnantajana työntekijäänsä kohtaan kaikki ne työsuhteesta johtuvat

oikeudet ja velvollisuudet, jotka eivät TSL 1:7.3:n säännöksen perusteella siirry työvoiman

vuokrasta tehdyllä sopimuksella (ja työntekijän suostumuksella) käyttäjäyritykselle.62 TSL

1:7.3:ssa ei kuitenkaan säädetä mitään työnantajan vahingonkorvausvastuun siirtymisestä,

joten tämän perusteella vahingonkorvausvastuu näyttäisi jäävän vuokrausyritykselle. Asia

ei kuitenkaan ole näin yksinkertaisesti ratkaistavissa. Kun vuokratyöntekijä aiheuttaa vahin-

gon ulkopuoliselle tehdessään työtä käyttäjäyrityksessä sen johdon ja valvonnan alaisena,

saattaa kyseeseen tulla useampi mahdollinen vastuun jakautuminen vuokrausyrityksen ja

käyttäjäyrityksen välillä. Kyseisen kaltaisessa tilanteessa kysymykseksi saattaa muodostua

vastaako vahingosta vuokrausyritys vai käyttäjäyritys vai voisivatko molemmat olla vahin-

gosta vastuussa työntekijän ohella.63

Kyseessä ei ole kuitenkaan tahdonvaltainen oikeustoimi, joka mahdollistaisi vahingonkor-

vausvastuusta sopimisen yritysten välillä vahingonkärsijää sitovasti. Vuokrausyritys ja käyt-

täjäyritys eivät täten voi sopimuksella muuttaa lain mukaista vastuuta kolmatta, tässä ta-

61 Tiitinen – Kröger 2012, s. 384. 62 Tiitinen – Kröger 2012, s. 384-385. 63 Saarnilehto 2010, s. 125.

23

pauksessa vahingonkärsijää sitovasti. Tämän vuoksi vuokrausyritys vastaa VahL:n sääntö-

jen mukaisesti, mikäli vahingonkärsijä vaatii häneltä korvausta työntekijän aiheuttamasta

vahingosta. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että vahingonkärsijä ei myöskään voi vedota

tehtyyn sopimukseen omaksi edukseen. Näin käyttäjäyritys ei voi päätyä työvoiman vuok-

rausta koskevan sopimuksen perusteella vastuuseen vahingon kärsijälle vuokratyöntekijän

aiheuttamasta vahingosta.64

Käyttäjäyritys voikin joutua vastuuseen vuokratyöntekijän aiheuttaman vahingon osalta ai-

noastaan oman tuottamuksensa perusteella VahL 2 luvun 1 §:n mukaisesti. Vuokratyönteki-

jän tuottamukseen käyttäjäyrityksen vastuu ei voi perustua. Käyttäjäyrityksen vastuu vuok-

ratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta käyttäjäyrityksen oman tuottamuksen perusteella

pohjautuu vuokratyöntekijän ohjeistuksen laiminlyönnin seurauksiin. Tämä tapahtuu siten,

että vuokrausyritys ja käyttäjäyritys sopivat työvoimaa vuokratessaan työntekijän johdon ja

valvonnan siirtymisestä käyttäjäyritykselle. Käyttäjäyrityksen tehtäviin kuuluu täten myös

työntekijän opastaminen tehtäviinsä.65

Kyseisen sopimuksen perusteella käyttäjäyrityksen on täytettävä nuo velvollisuutensa huo-

lellisesti. Mikäli käyttäjäyritys ei toimi sopimusvelvoitteidensa mukaisesti, sen katsotaan

rikkoneen sopimusta. Tällöin se vastaa rikkomuksesta sopimuskumppanille aiheutuneesta

vahingosta. Jos työntekijä aiheuttaa korvattavaksi tulevan vahingon käyttäjäyrityksen puut-

teellisen johdon ja valvonnan vuoksi, vuokrausyritys on oikeutettu saamaan vahingonkärsi-

jälle maksamansa korvauksen käyttäjäyritykseltä sen sopimusrikkomuksen vuoksi. 66

VahL:sta tai sen esitöistä ei selviä kantaa kahden isännänvastuun tahon yhteisvastuun toteu-

tumiseen. Vuokrausyrityksen ja käyttäjäyrityksen mahdollisesta yhteisvastuusta vuokra-

työntekijän aiheuttaman vahingon osalta on kuitenkin oikeuskirjallisuudessa esitetty näkö-

kantoja. Norros on esimerkiksi todennut, että yhteisvastuu voisi tulle kysymykseen tilan-

teessa, jossa vuokrausyritys on maksukyvytön eikä vahingonkärsijä voi saada korvauksia

muutoin kuin vaatimalla käyttäjäyritystä vastuuseen.67 Norroksen mukaan kahden kantajan

isännänvastuu voidaan kuitenkin nähdä ongelmallisena, koska siitä ei ole mitään mainintaan

64 Saarnilehto 2010, s. 125. 65 Saarnilehto 2010, s. 125. 66 Saarnilehto 2010, s. 125. 67 Norros 2007, s. 537.

24

VahL:ssa eikä sen esitöissä.68 Sekä Saxen että Norros ovat kuitenkin lopulta päätyneet tul-

kintaan, joka mahdollistaa useamman tahon samanaikaisen isännänvastuun.69 Norros perus-

telee näkemystä sillä, että velvoiteoikeuden periaatteiden mukaan yhteisvastuu on yleisesti

mahdollinen vahingonkorvausoikeudessa ja tässäkään tapauksessa yhteisvastuuta ei nimen-

omaisella säännöksellä ole kielletty.70

Kyseiset VahL:n 3:1:n kolmessa momentissa esiintuodut työtekijään rinnastettavien tahojen

aiheuttamat vahingot aktualisoi työnantajan isännänvastuun aivan samojen edellytysten täyt-

tyessä, kuin mitä VahL:n 3:1:ssä säädetään. Täten työnantaja voi perinteisen työntekijä mää-

ritelmän lisäksi joutua myös hyvin erilaisissa tilanteissa vastaamaan muidenkin henkilöiden

aiheuttamista vahingoista, edellyttäen että kyseisen henkilön kuulumisesta isännänvastuun

piiriin on säädetty VahL:n ensimmäisessä pykälässä.

68 Norros 2007, s. 539. 69 Norros 2007, s. 540 ja Saxen 1975, s. 212. 70 Norros 2007, s. 540.

25

4 ISÄNNÄNVASTUUN EDELLYTYKSET

4.1 Työntekijä-käsite

Nykyään lain valmistelun tuloksena työnantajan isännänvastuusta säädetään VahL 3:1.1:ssa

seuraavasti, työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään

tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Tarkoitukseni on tässä luvussa selvittää työnantajan

isännänvastuun täyttymisen edellytyksiä. Isännänvastuu muodostaa ensisijaisen vastuun

työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen suhteen, joten on perusteltua aloittaa työn-

tekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun käsitteleminen tästä vastuunmuodosta ja siir-

tyä tämän jälkeen työntekijän vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta. Tulen kyseisessä lu-

vussa jakamaan isännänvastuun täyttymisen kolmeen edellytykseen. Kyseinen lähestymis-

tapa on hyvin yleinen vahingonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa, enkä kokenut tar-

peelliseksi poiketa tästä linjasta.71

Kyseiset kolme edellytystä ovat:

1)Vahingon aiheuttaa työntekijä,

2)Työntekijä aiheuttaa vahingon virheellään tai laiminlyönnillään ja

3)Vahinko on aiheutettu työssä.

Työntekijä-käsitettä ei avata niin VahL:ssa, kuin sen esitöissäkään. Tämän perusteella aino-

aksi vaihtoehdoksi jää perehtyminen työoikeuden tarjoamaan määritelmään. Koska työnte-

kijä-käsitteen tunnusmerkistö on jätetty VahL:sta pois, ei voida lähteä siitä, että käsitteellä

olisi VahL:a sovellettaessa täsmälleen sama sisältö kuin työoikeudessa.72 Työoikeuden alu-

eellakaan ei näytä siltä, että käsite olisi tarkasti saman sisältöinen siitä riippumatta, minkä

lain soveltamisesta on kysymys.73 Vaikka työoikeuden määritelmä toimiikin vain suuntaa-

antavana ohjeistuksena työntekijän-käsitettä määritettäessä, on se kuitenkin todettu vahin-

gonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa hyväksi lähtökohdaksi kyseisessä arvioinnissa.74

71 Ks. Ståhlberg - Karhu 2013, s. 203 ja Routamo – Hoppu 1988, s. 134. 72 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 204. 73 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 204. 74 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 205.

26

Se on selvää, ettei VahL:n mukaisissa isännänvastuuntilanteissa voida antaa ratkaisevaa

merkitystä sille, katsovatko osapuolet itse olevansa työsuhteessa keskenään.75 Suomen työ-

oikeudessa käsite työntekijästä ymmärretään laajemmin kuin monissa muissa maissa. Esi-

merkiksi alaikäisyys ei ole rajoitteena Suomen työoikeudessa työntekijän asemaa arvioita-

essa. Alaikäinen, 15 vuotta täyttänyt, saa työntekijänä itsenäisesti tehdä, sanoa irti ja purkaa

työsopimuksen. Myös kotityöntekijä tai työntekijä, joka tekee työtä omistamillaan koneilla,

ovat TSL:n nimenomaisen säännöksen perusteella työntekijöitä.76

TSL 1:1.1:n mukaan kyseistä lakia sovelletaan sopimukseen (työsopimus), jolla työntekijä

tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan

lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Kyseinen

TSL:n momentti sisältää työsuhteen olemassaolon edellyttävät tunnusmerkit. Kyseiset tun-

nusmerkit jaetaan työoikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa perinteisesti seuraavasti:77

1)Työn tekeminen,

2)Työnantajan lukuun,

3)Vastiketta vastaan,

4)Työnantajan johdon ja valvonnan alaisena sekä

5)Sopimuksen perusteella.

Tunnusmerkkien täyttyminen on selvitettävä kussakin yksittäistapauksessa. Mikäli yksikin

tunnusmerkeistä jää toteutumatta, kyseessä ei ole työsuhde vaan jokin muu oikeussuhde.78

Ensimmäinen työsuhteen tunnusmerkki koskee työn tekemistä. Työn tekemiseksi voidaan

katsoa kelpaavan mikä tahansa inhimillinen käyttäytyminen, jolla on jotakin taloudellista

arvoa. Työnteko voi siis olla sekä passiivista tai aktiivista toimintaa. Ainoana rajoituksena

työ ei kuitenkaan voi koskea rikollista tai hyvän tavan vastaista toimintaa. Mikäli työntekoon

ei liity lainkaan ansiotarkoitusta, kysymys ei yleensä kuitenkaan voi olla työsuhteisesta

työstä.79

75 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 205. 76 Bruun – Koskull 2012, s. 32. 77 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 18 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 24. 78 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 18 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 41. 79 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 18 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 25.

27

Seuraava työsuhteen edellytys liittyy puolestaan työn tekemiseen työnantajan lukuun. Työtä

tehdään tämän perusteella työnantajalle, mikä merkitsee, että työstä koituva hyöty päätyy

myös työnantajan hyväksi.80 Kolmas työsuhteen tunnusmerkeistä koskee työsuhteen vastik-

keellisuutta. Jotta kysymyksessä olisi työsuhde, on työstä maksettava palkkaa tai muuta vas-

tiketta. Vastikkeena voi lähtökohtaisesti olla mikä tahansa suoritus, jolla on taloudellista ar-

voa. Mikäli vastike on mitätön verrattuna työsuorituksen arvoon, ei tunnusmerkin kuiten-

kaan voida katsoa täyttyvän.81 TSL 1:1.2:ssa säädetään vastikeolettamasta. Kyseisen mo-

mentin mukaan tätä lakia on sovellettava, vaikka vastikkeesta ei ole sovittu, jos tosiseikoista

käy ilmi, että työtä ei ole tarkoitettu tehtäväksi vastikkeetta. Kyseisen momentin tarkoituk-

sena on selvästi helpottaa kolmannen tunnusmerkin täyttymistä.

Neljäs työsuhteen tunnusmerkki liittyy työnantajan direktio-oikeuteen eli työnantajan oikeu-

teen johtaa ja valvoa työntekijän työntekoa.82 Käytännössä työnantajan direktio-oikeus tar-

koittaa, että työntekijä on velvollinen noudattamaan niitä ohjeita ja määräyksiä, joita työn-

antaja antaa hänelle toimivaltansa rajoissa. Työnantajalla on siis oikeus valvoa sekä työnte-

koa, että sen lopputuloksen laatua.83 Kyseistä tunnusmerkkiä on käytännössä pidetty useasti

tärkeimpänä työsuhteen tunnistamisen kriteerinä.84 TSL 1:1.3:ssa säädetään, että lain sovel-

tamista ei estä pelkästään se, että työ tehdään työntekijän kotona tai hänen valitsemassaan

paikassa eikä sekään, että työ suoritetaan työntekijän työvälineillä tai -koneilla. Kyseinen

momentti rajoittaa osaltaan direktio-oikeuden merkitystä työsuhteen tunnusmerkkinä. Työn-

antajan direktio-oikeuden käyttömahdollisuudet ovat sitä pienemmät, mitä itsenäisempää

työntekijän työnteko käytännössä on. Kyseinen säännös on ollut välttämätön ottaen huomi-

oon varsinkin etätyön lisääntymisen.

Viimeinen työsuhteen tunnusmerkeistä koskee itse työsopimusta. Vaikka TSL 1:1:n sovel-

tamismääritelmä onkin pakottavaa oikeutta, sopijapuolet voivat vaikuttaa oikeussuhteen

luonteeseen monilla työntekoa ja työn teettämistä koskevilla omilla ratkaisuillaan. Sopimuk-

sen nimike antaa yleensä osviittaa siitä, millaisia oikeusvaikutuksia sopijapuolet ovat tar-

koittaneet liittää sopimukseensa. Nimike ei kuitenkaan ole ratkaiseva tekijä arvioinnissa,

80 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 19 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 33. 81 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 19 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 26. 82 Kaisto – Kallio 2011, s. 76 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 38. 83 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 20 ja Bruun - Koskull 2012, s. 28. 84 Kröger 1995, s. 38 ja Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 38.

28

mikäli se ei vastaa työnteon tosiasiallisia olosuhteita.85 Pelkkä sopimuksen nimeäminen työ-

sopimukseksi ei siis tee sopimussuhteesta työsuhdetta TSL:n merkityksessä. Työsopimuk-

sen tekeminen ei edellytä normaalisti erityisten muotosääntöjen noudattamista. Suullinen,

kirjallinen ja sähköinen tekotapa täyttävät kaikki TSL:n vaatimukset. Poikkeustilanteessa

työsuhteen voidaan katsoa syntyvän myös ilman pätevää sopimusta.86 Työsopimus ei kui-

tenkaan ole ainoa sopimustyyppi, jonka perustalta voi syntyä työoikeudellisesti relevantti

työsuhde. Esimerkiksi vuokrasopimus, urakkasopimus ja toimeksiantosopimus ovat sopi-

muksia, joiden pohjalta saattaa syntyä sellainen työntekosuhde, johon päädytään sovelta-

maan työoikeudellisia normeja.87

Vaikka työsuhteen tunnusmerkit muodostavat lähtökohtaiset edellytykset työsuhteen arvi-

oinnille, eivät ne aina yksittäistapauksissa muodosta luotettavaa arviota siitä, onko kyseessä

oleva oikeussuhde työsuhde vai ei. Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa ja oikeuskäytän-

nössä onkin korostettu, että epäselvissä ja kiistanalaisissa rajatapauksissa työsuhteen oikeu-

dellinen luonne on ratkaistavissa vain ja ainoastaan kokonaisharkinnalla.88 Kokonaisharkin-

nassa on varsinkin oikeustieteellisessä kirjallisuudessa päädytty painottamaan varsin erilai-

sia tekijöitä riippuen kirjoittajasta. Suviranta on esimerkiksi painottanut, että kokonaishar-

kintaa koskeva arvio tehdään lähinnä direktio-oikeutta koskevan tunnusmerkistön osalta.89

Kyseisen tunnusmerkin merkitystä on korostettu myös TSL:a koskeneessa HE:ssä.90 Tiiti-

nen on puolestaan katsonut, että työntekosuhteen oikeudellinen luonne joudutaan joskus rat-

kaisemaan kokonaisharkinnalla, jolloin huomioon tulee ottaa muun muassa työnsuorittajan

sosiaalinen ja taloudellinen asema ja hänen aikaisempi työuransa.91

85 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 21-22 ja Bruun - Koskull 2012, s. 29. 86 Kröger 1995, s. 39. 87 Kairinen 2013, s. 107. 88 Rautiainen - Äimälä 2007, s. 22-23. 89 Suviranta 1961, s. 289-290. 90 HE 157/2000 vp, s. 7. 91 Tiitinen 1990, s. 489.

29

4.2 Virhe ja laiminlyönti

4.2.1 Tahallisuuden ja tuottamuksen perusta

Ennen perehtymistä isännänvastuun toiseen edellytykseen on tarkoitukseni avata muutamaa

käyttämääni termivalintaa, lukemisen helpottamiseksi. Tuottamuksesta puhutaan usein oi-

keuskirjallisuudessa samaa tarkoittaen kun huolimattomuuden käsitteenä.92 Kyseiset käsit-

teet rinnastetaan siis usein toisiinsa. Näin myös itse tulen tekemään tutkielmassani. Tulen

käyttämään tuottamuksen ja huolimattomuuden käsitteitä tutkielmani aikana ja rinnastan ne

aina toisiinsa. Tarkoitukseni ei ole hämätä kyseisellä valinnalla lukijaa, vaan auttaa ymmär-

tämään että kyseiset käsitteet poukkoilevat useasti oikeustieteellisessä kirjallisuudessa kir-

joittajan mieltymyksen mukaan, yleensä toisiinsa rinnastuen.

Tahallisuuden ja tuottamuksen käsitteet ovat olennaisessa roolissa työnantajan vastuuta

määritettäessä. Tuottamusvastuusta seuraavan vahingonkorvausoikeuden lähtökohdan mu-

kaan ilman eri määräystä ei nimittäin vahingonkorvausvastuuta synny sellaisesta vahingon

aiheuttamisesta, jota ei voida lukea tahallisuuden tai tuottamuksen piiriin. Kyseinen lähtö-

kohta pätee myös työnantajan isännänvastuuseen. Ilman tuottamusta tai tahallisuutta työnte-

kijän toiminnan suhteen, työnantajakaan ei siis ole vahingonkorvausvastuussa työntekijän

aiheutumasta vahingosta. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi tapaturmista tai hyväksyttävästä

riskialttiista toiminnasta koituneista vahingoista ei lähtökohtaisesti aseteta ketään vastuu-

seen.93 Aiheutunut vahinko jää kyseisessä tapauksessa vahingonkärsijän kannettavaksi, eikä

hän voi vierittää vastuuta kenellekään toiselle osapuolelle.

Isännänvastuun määrittävässä VahL 3:1.1:ssa käytetään termejä virhe ja laiminlyönti kuvaa-

maan työntekijän aiheuttaman vahingon huolimattomuutta. Työnantajan isännänvastuun

syntymiseksi edellytetään siten, että työntekijä on aiheuttanut vahingon virheellään tai lai-

minlyönnillään. Lain valmistelussa omaksutut termit poikkeavat lähtökohtaisesti perinteisen

tuottamusvastuun määrittävistä tahallisuudesta ja tuottamuksesta. Tästä lähtökohdasta on

pakko lähteä, koska edes lain perustelut eivät sisällä suoranaista mainintaa siitä, että termit

virhe ja laiminlyönti tarkoittaisivat samaa kuin termit tahallaan ja tuottamuksesta.94 VahL:a

92 Hakalehto 2008, s. 201. 93 Ståhlberg – Karhu 2013, s. 80 ja Routamo – Hoppu 1988, s. 40. 94 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 209.

30

koskeneeseen HE:n valmisteluun osallistunut Antti Kivivuori toteaa kuitenkin Vahingon-

korvausoikeus teoksessa seuraavasti: ”VahL 4 luvun 1 §:stä ilmenee, että nämä sanat katta-

vat saman syyllisyysarvostelun alueen kuin lainopille tutut termit tahallisuus ja tuottamus”.95

Kyseiseen kantaan on oikeustieteellisessä kirjallisuudessa poikkeuksetta yhdytty jälkeen-

päin. Vuosien saatossa voidaan siis sanoa kyseisten termien merkityksen yhdistyneen.

VahL:ssa ei pyritä määrittelemään tahallisuus- eikä tuottamuskäsitteiden sisältöä. Määrittely

onkin jäänyt lähinnä oikeuskäytännön ja -tieteen tehtäväksi. Kyseisen kaltaiseen menette-

lyyn on Suomen lainsäädännössä usein turvauduttu.96 Varsinkin tahallisuuden sisällölle on

vahingonkorvausoikeudessa omistettu vain niukasti huomiota. Tämä on kuitenkin ymmär-

rettävää, kun muistetaan rikosoikeudellisen tahallisuuskeskustelun runsaus, ja se, ettei tahal-

lisuuden ja huolimattomuuden rajanvetoon vahingonkorvausoikeudessa liity erityistarpeita

rikosoikeuteen nähden. Vahingonkorvausoikeudessa voidaan siten hyödyntää rikosoikeu-

dellista tahallisuusarviointia silloin, kun tahallisten tekojen erottaminen on tarpeen.97

Sekä vahingonkorvausoikeudessa että rikosoikeudessa on kysymys lopulta saman asian eli

käyttäytymisen moitittavuuden arvioinnista. Mikäli tahallisuutta tai tuottamusta ei todeta,

kysymyksessä on moitittavuuden arvioinnin kannalta tapaturmainen vahingon sattuminen.

Kun vahingon todennäköisyys alenee varmasta, siirrytään tahallisuuden ja tuottamuksen

raja-alueelle.98 Tuottamuksen asteita ovat törkeä huolimattomuus, tavallinen huolimatto-

muus ja lievä huolimattomuus. Tuottamuksen asteiden rajat ovat liukuvia, eikä niitä voida

yleensä yksiselitteisesti määrittää. Arviointi jääkin asteiden osalta pitkälti riippumaan yksit-

täistapauksen olosuhteista. Useimmiten näiden välisillä eroilla ei kuitenkaan ole merkitystä

vahingonkorvausvastuun kannalta, sillä jo huolimattomuuden lievinkin aste täyttää yleisen

tuottamusvaatimuksen ja täten myös työnantajan isännänvastuun.99

4.2.2 Tahallisuus

Tahallisuutta arvioitaessa täytyy kiinnittää huomiota moniin seikkoihin. Tahallisuus ei mer-

kitse sitä, että tiettyyn seuraukseen tähtäävän tekijän tulisi täydellisen oikein mieltää, kuinka

seuraus syntyy. Teko on siis tahallinen, vaikka tapahtumakulku joltain osaltaan poikkeaa

95 Kivivuori 1975, s. 58. 96 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 81. 97 Hemmo 2005, s. 48. 98 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 82. 99 Hemmo 2005, s. 47-48.

31

siitä, mitä tekijä on suunnitellut. Lisäksi teko voi olla tahallinen, vaikka seuraus syntyy sat-

tumanvaraisesti kohteessa, jota tekijä ei nimenomaan ole valinnut, esimerkiksi henkilö am-

puu sattumanvaraisesti väkijoukkoon.100

Tahallisuuden tilanteet ovat vahingonkorvausoikeuden kannalta kuitenkin yleensä ongel-

mattomia. Tämä johtuu siitä, että yleensä tahallisuuden puuttuminen ei kuitenkaan johda

korvausvastuusta vapautumiseen, mikäli teko katsotaan tuottamukselliseksi. Tahallisuus

saakin yleensä itsenäistä merkitystä vahingonkorvausoikeudessa, vain arvioitaessa vahin-

gonkorvauksen sovittelua ja korvausvastuun lopullista kohdentumista.101

Tahallisuutta pidetään eittämättä yhtenä rikosoikeuden moniulotteisimmista käsitteistä. Sillä

on rikosoikeudessa samanaikaisesti vahva teoreettinen ulottuvuus sekä hyvin käytännönlä-

heinen sisältö. Perinteisesti tahallisuus jaetaan rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa tarkoi-

tustahallisuuteen, varmuustahallisuuteen ja todennäköisyystahallisuuteen.102 Rikoslain uu-

distuksen linjavalinnan mukaisesti tahallisuuden käsitettä ei enää kirjoiteta nimenomaisesti

lakitestiin, vaan kaikki rangaistussäännökset edellyttävät, että niitä rikotaan tahallisesti. Yk-

sittäisiin rangaistussäännöksiin sisältyy kuitenkin käsitteitä, jotka vaativat erityistä tahalli-

suusmuotoa.103 Tahallisuuden asteista säädetäänkin rikoslain kolmannessa luvassa.

Rikoslain (39/889) 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä toimii tahallaan, jos hän on tarkoittanut ai-

heuttaa tunnusmerkistössä edellytetyn seurauksen. Tarkoitustahallisuus merkitsee sitä, että

tekijän tarkoituksena on saada aikaan tunnusmerkistössä mainittu seuraus. Tekijä toimii toi-

sin sanoen tietyssä tarkoituksessa, tavoitellen tiettyä päämäärää. Tekijän mieltämälle seu-

rauksen todennäköisyydelle ei tässä tahallisuustyypissä anneta paljon merkitystä. Mikäli te-

kijän nimenomaisena tarkoituksena on tappaa uhrinsa, teon tahallisuutta ei poista se, että

tekijä mieltää onnistumisen mahdollisuuden huonoksi. Todennäköisyysaste ei ole kuiten-

kaan kyseisen tahallisuuden asteen osalta täysin merkityksetön. Mikäli tekijä arvioisi seu-

rauksen syntymisen käytännössä poissuljetuksi, johtaisi se siihen, että tarkoitustahallisuus ei

täytyisi.104

100 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 83. 101 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 83. 102 Tapani – Tolvanen 2013, s. 197-199. 103 Frände 2012, s. 106. 104 Tapani – Tolvanen 2013, s. 199-200.

32

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on puolestaan menetellyt tahallaan, mikäli hän on

pitänyt seurauksen aiheutumista varmana. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös silloin, kun

tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä. Varmuustahallisuu-

dessa tekijä menettelee täten tahallisesti, vaikka hän ei välttämättä pyri kielletyn seurauksen

aikaansaamiseen. Tekijä kuitenkin ymmärtää kyseisen tahallisuuden muodon kohdalla, että

hänen tavoittelemaansa päämäärään liittyy käytännöllisellä varmuudella myös rikosoikeu-

dellisesti relevantti oheisseuraus.105

Myös tahallisuuden viimeisestä muodosta eli todennäköisyystahallisuudesta säädetään ri-

koslain 3 luvun 6 §:ssä. Lainkohdan mukaan tekijä on menetellyt tahallaan, mikäli hän on

pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä. Todennäköisyystahallisuudessa te-

kijän tarkoituksena ei ole seurauksen aiheuttaminen, eikä tekijä myöskään miellä sen synty-

mistä käytännössä varmaksi. Sen sijaan tekijä pitää menettelystään aiheutuvaa seurausta,

enemmän tai vähemmän todennäköisenä. Todennäköisyystahallisuus, joka määrittelee ta-

hallisuuden alimman asteen, edellyttää täyttyäkseen yli 50 prosentin todennäköisyyden seu-

rauksen aiheutumiseen. Mikäli tekijä pitää seurauksen aiheutumista tai toteutumatta jäämistä

yhtä uskottavina vaihtoehtoina, tahallisuusvaatimus ei kyseisen tahallisuuden muodon koh-

dalla täyty.106

Työnantajan isännänvastuu aktualisoituu aina kun työntekijä aiheuttaa vahingon tahallaan.

Työnantajan vastuun kannalta ei ole merkitystä, mikä rikosoikeuden piirissä määritellyistä

tahallisuuden asteista kuvastaa työntekijän huolimattomuutta aiheutuneen vahingon koh-

dalla. Jo lievin tahallisuuden aste eli todennäköisyystahallisuus, täyttää tahallisuuden vaati-

muksen työnantajan vastuun osalta, kun työntekijä on pitänyt vahingon aiheutumista toden-

näköisempänä kuin sen toteutumatta jäämistä. Mikäli työntekijä on pitänyt vahingon aiheu-

tumista yhtä todennäköisenä, kun sen toteutumatta jäämistä, siirrytään pois tahallisuuden

asteikolta. Tällöin työnantajan vastuun osalta joudutaan arvioimaan, täyttääkö työntekijän

toiminta tuottamuksen kriteerit.

105 Tapani – Tolvanen 2013, s. 207-208. 106 Tapani – Tolvanen 2013, s. 209.

33

4.2.3 Huolimattomuus

Ellei tekoa voida pitää tahallisena, on harkittava, osoittaako se tekijässään kuitenkin tuotta-

muksellista syyllisyyttä vahinkoon. Tuottamuksen käsitteestä on tapana esittää yleisluontei-

sia kuvauksia, jotka kaikki sisältävät suunnilleen saman ajatuksen siitä, ”olisiko henkilön

pitänyt toimia toisin”.107 Saarnilehdon määritelmän mukaan tuottamus on sellaista huolelli-

suuden tai varovaisuuden laiminlyöntiä, jota noudattaen vahinko olisi ollut vältettävissä ja

jota asianomaiselta olisi voitu siinä tilanteessa vaatia.108 Hemmo puolestaan toteaa, että tuot-

tamuksessa on kysymys moitittavaan käyttäytymiseen perustuvasta vastuusta, jonka synty-

essä osapuoli on toiminut vastoin toisen suojaksi annettua normia.109 Melander on puoles-

taan rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa määritellyt huolimattomuuden toiminnaksi, jossa

tekijä ei ole toiminut tarkoituksellisesti tai jossa tekijän tietoisuus hänen oman toimintansa

lainsäädäntöä rikkovasta luonteesta saattaa olla heikkoa tai jopa kokonaan puuttua.110

Tuottamus on siis vaadittavan huolellisuuden laiminlyöntiä. Laiminlyömällä huolellisuuden,

henkilö samalla aiheuttaa vahinkoriskin. Kyse on siis moitittavasta riskinotosta. Mitä arvok-

kaampaan oikeushyvään vahinkoriski kohdistuu, sitä helpommin tuottamuskynnys ylittyy.

Tämä yleissääntö jättää kuitenkin varsin runsaasti liikkuma-alaa ratkaisijalle. Usein voidaan

kuitenkin osoittaa seikkoja, joiden perusteella ratkaisu on tehtävissä tarkemman arvioinnin

perusteella. Viranomaisten ohjeilla ja suosituksilla voi esimerkiksi olla merkitystä tuotta-

muskynnyksen ylittymistä arvioitaessa.111 On kuitenkin pidettävä mielessä, että tuottamus-

vastuu voi tulla kysymykseen kokonaan uusissa tai hyvin harvinaisissakin tilanteissa, joissa

etukäteen ei ole saatavissa mitään tietoa tosiasiassa noudatettavasta huolellisuudesta. Sen

vuoksi huolellisuutta arvioivat mittapuut sisältävät ratkaisijalle vain suuntaa-antavaa infor-

maatiota.112

Vähäinen vahingonvaara liittyy aina kaikkeen ihmisen toimintaan. Jalankulkija voi esimer-

kiksi kompastua ja kaatua vastaantulijan ostoskassia päin niin, että siinä olevia esineitä sär-

kyy.113 KKO:n ratkaisussa KKO 1972 II 37 liikennevaloin ohjatussa risteyksessä kuorma-

107 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 84. 108 Saarnilehto 2007, s. 50. 109 Hemmo 2005, s. 25. 110 Melander 2016, s. 182. 111 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 84-86. 112 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 98. 113 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 99.

34

auto ja raitiovaunu olivat valojen jouduttua epäkuntoon ja näytettyä molemmille ajoneu-

voille vihreää valoa törmänneet yhteen ja vaurioituneet. Kun kummankaan ajoneuvon kul-

jettajan syyksi ei voitu lukea tuottamusta eikä kuorma-auton kulun voitu katsoa olleen Liik-

VakL 8 §:n 1 mom:ssa tarkoitetuin tavoin liikennesääntöjen vastainen, molemminpuoliset

korvauskanteet hylättiin.

Tuottamus voi myös jäädä täyttymättä vahinkoseurauksen odottamattomuuden vuoksi. Mi-

käli toiminnasta aiheutuvan vahingon riski ei ole kohtuudella ollut ennalta arvattavissa, teko

ei yleensä pidetä tuottamuksellisena. Eläinten ja luonnonvoimien aiheuttamat vahingot lue-

taan joskus sellaisiksi ylivoimaisiksi tai arvaamattomiksi tapahtumiksi, joista ei seuraa vas-

tuuta, koska kenessäkään ei voida todeta moitittavaa syyllisyyttä.114 Korkeimman oikeuden

ratkaisussa KKO 1963 II88, poikkeuksellisen runsaiden kaatosateiden aikana oli talon kel-

larikerroksessa sijaitsevaan osakkeenomistajan hallinnassa olleeseen varastoon tunkeutunut

vettä, joka oli turmellut varastossa olleita tavaroita. Kun veden tunkeutumisen varastoon ei

ollut näytetty johtuneen talon ja sen viemärilaitteiden rakenteellisista vioista tai puutteelli-

suuksista, vaan sen oli katsottava aiheutuneen ylivoimaisena tapahtumana pidettävästä luon-

nonilmiöstä, hylättiin osakkeenomistajan yhtiötä vastaan ajama vahingonkorvauskanne.

Tuottamuksen arviointiin on mahdollista soveltaa hyvin erilaisia kriteerejä. Tuottamus arvi-

oidaan lähtökohtaisesti objektiivisesti, eikä ihmisen subjektiivisilla eli henkilökohtaisilla

ominaisuuksilla, ole pääsääntöisesti merkitystä arvioinnissa. Osa tutkijoista suosittelee läh-

tökohdaksi tuottamuksen arvioinnissa bonus pater familias-periaatetta, joka kuvaa, miten

”huolellinen perheenisä” olisi tilanteessa toiminut.115 Tuottamusarviointi on aina sidottava

itse vahinkohetkeen. Huolellisuus on arvioitava tämän ajankohdan tietämyksen perusteella.

Muussa tapauksessa vaatisimme sellaista huolellisuutta, jota kukaan ei voisi noudattaa.116

Lopullisen päätöksen tuottamuksen täyttymisestä tekee kuitenkin tuomioistuin kokonaishar-

kinnan perusteella.

Mihin tahallisuuden ja huolimattomuuden erilainen arvostelu sitten puolestaan perustuu?

Mikään ei nimittäin estäisi luomasta huolimattomuuden käsitteeseen perustuvaa rangaistus-

järjestelmää, jossa tahallisuus toimisi ainoastaan rangaistuksen koventamisperusteena. Ero

114 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 100. 115 Virtanen 2011, s.104. 116 Virtanen 2011, s. 115.

35

perustuu Fränden mukaan siihen, että tahallisesti toimiva on tehnyt tietoisen päätöksen toi-

mia suojeltua oikeushyvää vastaan, kun taas huolimattomasti toimiva ei ole kyseistä päätöstä

tehnyt. Rikosoikeuden suojeluintressit liittyvät vähintäänkin välillisesti moraaliin. Siksi sel-

lainen tietoinen päätös ja siitä seuraava toiminta voidaan katsoa rangaistuarvoltaan suurem-

maksi kuin ilman sellaista päätöstä toimiminen.117

Törkeän tuottamuksen ja tahallisuuden ero ei ole selkeä, sillä törkeä tuottamus saattaa olla

hyvin lähellä tahallisuutta. Tekijän itsensäkin voi olla vaikea arvioida jälkikäteen, pitikö hän

seurauksen sattumista todennäköisempänä kuin sen sattumatta jäämistä tai tekikö hän yli-

päänsä minkäänlaista arviota tilanteesta. Joskus törkeäksi tuottamukseksi tulkittava teko on

tosiasiassa tahallisuutta, jota ei ole kyetty näyttämään toteen.118 Käsitettä törkeä tuottamus

tai törkeä huolimattomuus käytetään rikoslain lisäksi useissa vahingonkorvaussäännöksiä

sisältävissä laeissa. Ongelmalliseksi käsitteen tekee se, että sen sisältö ei ole eri korvaussys-

teemeissä yhdenmukainen. On esimerkiksi selvää, että rikosoikeudessa tarkoitettu törkeän

huolimattomuuden käsitteen sisältö ole vastaava kuin vakuutus­ tai sopimusoikeudessa tar-

koitetun samannimisen käsiteen sisältö. Tästä syystä ei voida myöskään varmuudella tietää,

vastaako VahL:n mukainen törkeä huolimattomuus vastaavaa rikosoikeudellista käsitettä.119

Lievä tuottamus harkitaan törkeän tuottamuksen lailla kokonaisarvostelun perusteella, ja

myös siinä otetaan huomioon sekä teon että tekijän huolimattomuus. Kriteerit ovat samat

kuin törkeässä tuottamuksessa, sillä lievä huolimattomuus kuvaa törkeän tuottamuksen

kääntöpuolta.120 Tuottamus on lievää, jos tilanne on hyvin lähellä tapaturmaa, eli henkilö on

pyrkinyt toimimaan hyvin huolellisesti, mutta silti on jäänyt tekemättä jotain, mitä häneltä

olisi tuossa tilanteessa voitu odottaa. Teon tai laiminlyönnin moitittavuus on tällöin koko-

naisarvostelussa vähäistä. Toisaalta korvausvastuuta ei kuitenkaan ole yleensä tahdottu ra-

jata pois, koska jotain virheitä toiminnassa on ollut. Toisin kuin tapaturmissa tilanne ei ole

niin yllättävä tai ulkopuolisten tekijöiden aiheuttama, ettei vahingon aiheutumista olisi kui-

tenkaan lainkaan voinut ottaa huomioon. Lievästä tuottamuksesta voi olla kyse lähinnä sil-

loin, kun tilanne ei ole kovin riskialtis.121

117 Frände 2012, s. 109. 118 Hahto 2008, s. 104. 119 Hahto 2008, s. 104. 120 Hahto 2008, s. 113. 121 Virtanen 2011, s. 136-137.

36

Työnantajan isännänvastuun täyttymisen kannalta todellinen mielenkiinto työntekijän ai-

heuttaman vahingon osalta kohdistuu huolimattomuuden asteiden eli törkeän ja lievän huo-

limattomuuden arviointiin. Siirryttäessä todennäköisyystahallisuudesta törkeään huolimat-

tomuuteen, alkavat erot olla marginaalisia. Mikä tahansa huolimattomuuden asteistakin täyt-

tää kuitenkin isännänvastuun edellytyksen työntekijän moitittavan käyttäytymisen osalta.

Törkeä huolimattomuus on niin lähellä tahallisuuden täyttymistä, että sen kohdalla ei pitäisi

olla epäselvyyttä isännänvastuun toteutumisesta. Lievän huolimattomuuden ja tapaturman

välinen ero muodostaa siten viime kädessä todellisen rajanvedon isännänvastuun täyttymi-

sen ja toteutumatta jäämisen osalta. Lievän huolimattomuuden osalta arvostelu ei eroa mui-

den huolimattomuuden asteiden suhteen. Isännänvastuun täyttyminen työntekijän huolimat-

tomuuden osalta tehdään lopulta kokonaisarvostelun perusteella ja siinä otetaan huomioon

sekä teon että tekijän huolimattomuus.

4.3 Milloin vahinko on aiheutettu työssä

Kolmas isännänvastuun täyttymisen edellytys koskee työnteon määritelmää. Laissa vastuun

syntymisen edellytykseksi asetetaan, että vahinko on aiheutunut ”työssä”. Työssä ilmauksen

piiriin on mahdollista lukea hyvin erilaisia, työpaikalla tai työmatkalla sattuneita vahinkota-

pauksia. Lainvalmisteluaineiston perusteella jää kuitenkin epäselväksi, mitkä näistä mahdol-

lisista vahinkotapauksista kuuluvat laissa ilmaistun ”työssä” käsitteen piiriin. Lainkohdan

yleisenä tavoitteena voidaan kuitenkin pitää pyrkimystä turvata vahingonkärsineelle aiheu-

tuneen vahingon korvaaminen. Tästä johtuen säännöstä tulisi soveltaa pikemmin väljästi

kuin suppeasti.122

Laveaa tulkintaa kannattaa myös Kivivuori Vahingonkorvausoikeus teoksessa. Kivivuoren

mukaan isännänvastuun syntyminen edellyttää, että vahinko on aiheutettu työsuorituksen

yhteydessä työaikana sekä että vahinkotoiminta ei ole täysin irrallinen varsinaisesta työsuo-

rituksesta. Kivivuoren mukaan vahinkoteon ei silti tarvitse olla itse työsuorituksen osa-

toiminto, kunhan se jotenkin luonteenomaisesti liittyy työsuoritustoimintaa.123 Laveaa tul-

kintaa puoltavat myös Äimälä ja Kärkkäinen. Heidän mukaansa vahingon ei kuitenkaan vält-

122 Kivivuori 1975, s. 57. 123 Kivivuori 1975, s. 57.

37

tämättä tarvitse tapahtua työpaikalla eikä työaikana. Toisaalta vahingon ei voida katsoa ai-

heutuneen työssä pelkästään sillä perusteella, että se on tapahtunut työpaikalla.124 HE:ssä

todetaan esimerkiksi, että korvausvastuu voi syntyä, mikäli työntekijä työtä tehdessään ai-

heuttaa palovahingon polttamalla varomattomasti tupakkaa.125

Vaikka VahL:n esitöissä todetaan, että eräissä tapauksissa työmatkalla tai matkalla työpai-

kalta toiselle aiheutettu vahinko olisi katsottavissa työssä aiheutettujen vahinkojen piiriin, ei

työntekijän pääsääntöisesti voida katsoa työmatkallaan olevan enää työssä. Työntekijän toi-

minta ei ole enää työmatkalla työnantajan hyväksi luettavaa taloudellista toimintaa, eikä

työnantaja sen vuoksi vastaa työmatkalla aiheutetusta vahingosta.126 Kuitenkin mikäli työn-

antaja pyytää työntekijää työmatkallaan toimittamaan työnantajan asian, on työntekijä työ-

matkalla asiaa toimittaessaan vielä työssä. Kun työnantajan määräämä työ on tehty loppuun

ja työntekijä sen jälkeen siirtyy omalle kotimatkalleen, työnteko on päättynyt ja matka on

tästä eteenpäin sellaista matkaa, jonka aikana aiheutetuista vahingoista työnantajalla ei ole

korvausvastuuta.127

Lakisääteisellä tauolla aiheutetun vahingon osalta tilanne on työmatkaa ongelmallisempi.

Saarnilehto lähtee siitä lähtökohdasta, että mikäli työntekijä aiheuttaa vahingon tauolla,

työnantaja ei yleensä vastaa aiheutuneesta vahingosta isännänvastuun nojalla. Poikkeuksen

muodostavat Saarnilehdon mukaan vain sellaiset tapaukset, joissa kyseessä on nimenomaan

työntekemiseen liittyvä tyypillinen riski, joka toteutuu tauon aikana.128 Kyseistä tulkintaa

tukee myös työoikeuden näkökanta, jonka mukaan tauot eivät ole työaikaa, jos työntekijä

saa esteettömästi poistua työpaikalta.129 Kyseisestä lähtökohdasta on kuitenkin työoikeu-

dessa poikettu, mikäli työehtosopimuksissa on yleisesti sovittu, että kahvitauot luetaan työ-

aikaan, vaikka työntekijä saisikin poistua työpaikalta.130

Työssä ja työaikana eivät myöskään ole olleet rinnasteisia termejä isännänvastuun kannalta

korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Tästä esimerkkinä toimii korkeimman oikeuden

124 Äimälä – Kärkkäinen 2017, s. 643. 125 HE 187/1973 vp, s. 16. 126 Saarnilehto 2007, s. 84. 127 Saarnilehto 2007, s. 85. 128 Saarnilehto 2007, s. 86. 129 Hietala – Kaivanto 2014, s. 54. 130 Hietala – Kaivanto 2014, s. 54.

38

ratkaisu KKO 1978 II 121. Kyseisessä korkeimman oikeuden ratkaisussa työntekijä, joka oli

loukkaantunut työpaikalla leikkiessään, ei katsottu saaneen vammaansa työssä eikä työstä

johtuvissa olosuhteissa. Niinpä KKO katsoi, että työnantaja ei ollut kyseisessä tapauksessa

korvausvelvollinen työntekijälle aiheutuneesta vahingosta, vaikka kyseinen vahinko olikin

sattunut työaikana ja työpaikalla.

Myös etätyö aiheuttaa omat ongelmansa vahingon korvaamisen osalta. Etätyö tarkoittaa

työtä, jota tehdään työnantajan kiinteiden toimitilojen ulkopuolella työnsisällöstä riippu-

matta.131 Etätyönä pidetään siten työtä, jota tehdään joko osittain kotona tai sitten työnanta-

jan eri toimipisteissä tai mahdollisesti työkohteissa asiakkaan luona tai matkoilla. 132

VahL:ssa tai sen esitöissä ei edellytetä, että vahingon korvattavuus edellyttäisi vahingon sat-

tumista työpaikalla. Arti on katsonut, että työnantaja voi joutua vahingonkorvausvastuuseen

vahingosta, joka on aiheutettu varsinaisen työpaikan ulkopuolella. Työnantajan vastuu edel-

lyttää tällöin, että vahinko on yhteydessä annettuun suoritustehtävään.133

Työssä määritelmän läpikäymisen jälkeen voisi todeta isännänvastuun aktualisoivan työn-

teon määritelmän konkretisoituvan kahden edellytyksen täyttymiseen. 1) Vahingon tulee

olla aiheutettu työsuorituksen yhteydessä työaikana. 2) Työnsuorittajan toiminta ei saa li-

säksi olennaisesti poiketa siitä, mitä kysymyksessä olevan luonteisessa työssä yleensä voi-

daan ottaa lukuun.

Kun isännänvastuun aktualisoituminen on saatu kiteytettyä kyseisten kahden kriteerin täyt-

tymiseen työnteon osalta, nousee esiin vielä kysymykset siitä, mikä on työaikaa ja mikä

työnsuorittajan työsuhteeseen kuuluvaa toimintaa? Työaikalaki (1996/605) tarjoaa osaltaan

vastauksen työajan määrittelyyn. Työaikalain 4 §:n mukaan työajaksi luetaan työhön käy-

tetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytet-

tävissä. Kuten aikaisemmin todettu päivittäisiä lepoaikoja ei lueta työaikaan, mikäli työnte-

kijä saa näinä aikoina esteettömästi poistua työpaikalta. Myöskään matkaan käytettyä aikaa

ei lähtökohtaisesti lueta työaikaan, ellei sitä samalla ole pidettävä työsuorituksena.

131 Paanetoja 2016, s. 13. 132 Hietala – Kaivanto 2014, s. 28. 133 Arti 1981, s. 144.

39

Työoikeudellisessa kirjallisuudessa on myös määritelty työntekijän työaikaa, joka työnteon

piirteiden perusteella voi vaihdella työntekijöittäin. Kairisen mukaan työaikaa on ensinnäkin

työhön käytetty aika. Työhön käytetty aika käsittää ajan, jolloin työntekijä tekee varsinaista

työsopimuksen mukaista työtään ja siihen välittömästi liittyviä toimintoja. Työhön käytetyn

ajan osalta voidaan todeta, ettei ole merkitystä sillä missä työskentely tapahtuu.134 Työaika-

lakia koskevan HE:n mukaan säännöllisen työajan tulee olla kuitenkin ennalta määrätty.135

Työnsuorittajan työsuhteeseen kuuluva toiminta on puolestaan työsopimuskohtaista ja on

vapaasti työntekijän ja työnantajan välisesti sovittavissa. Olosuhteet joiden on vallittava,

jotta vahinko katsottaisiin aiheutetuksi työnantajan toiminnassa tai työssä vaihtelevat suu-

resti, eikä yksinkertaisella säännöllä voida ilmaista niitä vähimmäisseikkoja, joihin ”työssä”

vaatimus viittaa. Oikeuskäytännössä ratkaistavaksi lopulta jää, miten on suhtauduttava nii-

hin rajatapauksiin, joita käytännön elämässä tulee esiintymään harkittaessa, onko vahinko

aiheutettu pykälässä tarkoitetussa työssä.136

Rajatessa työnantajan toiminnan tai työn piiriä on lähtökohtana kuitenkin pidettävä sään-

nöksen päätavoitetta, joka on pyrkimys turvata vahingon kärsineelle korvaus vahingosta,

johon tällainen toiminta tai työ saattaa johtaa. Sanotusta seuraa, että säännöstä tulisi soveltaa

pikemmin väljästi kuin suppeasti, koska muuten ne edut, joiden turvaamiseen säännöksellä

pyritään, helposti jäisivät riittävää suojaa vaille. Huomattavaa on myös työnantajan mahdol-

lisuus turvata itsensä työntekijän tuottamukseen perustuvan korvausvelvollisuuden peittä-

vällä vastuuvakuutuksella.137 Kyseinen kaltaisen vakuutuksen ottamisen mahdollisuus usein

puuttuu työntekijältä.

Kyseisten kolmen edellytyksen on siis yhtäaikaisesti täytyttävä työntekijän toiminnan osalta,

jotta ensimmäinen tutkielmani käsittelemistä vastuun muodoista aktualisoituisi ja työnantaja

joutuisi vastuuseen työntekijän aiheuttamasta vahingosta. Mikäli yksikin VahL:n 3:1:n edel-

lytyksistä jää täyttymättä aiheutuneen vahingon osalta, ei työnantaja ole velvollinen korvaa-

maan aiheutunutta vahinkoa isännänvastuun perusteella. Mikäli kyseiset edellytykset kui-

tenkin täyttyvät ja työnantaja joutuu vastuuseen työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta,

134 Kairinen 2013, s. 408. 135 HE 34/1996 vp, s. 5. 136 Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 3, 1970, s. 20-21. 137 Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 3, 1970, s. 20-21.

40

edellyttää korvausvastuun lopullinen määrittäminen työntekijän ja työnantajan välillä, pe-

rehtymistä työntekijän korvausvastuuseen sekä vastuun lopulliseen kanavoitumiseen. Työn-

tekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ei täten jää ainoastaan työnantajan harteille,

vaan työntekijä joutuu myös itse mahdollisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta. Ky-

seiseen työntekijän vastuuta koskevaan sääntelyyn perehdyn seuraavassa luvussa.

41

5 TYÖNTEKIJÄN VASTUU JA VASTUUN KANAVOINTI

5.1 Työntekijän vastuun lähtökohdat VahL:n 4:1:ssä

Aikaisemmissa luvuissa olen käsitellyt työntekijän työssään aiheuttamaa vahinkoa ja kysei-

sestä vahingosta ensisijaisesti vastuussa olevaa tahoa eli työnantajaa. Seuraavaksi tarkoituk-

seni on tarkastella niitä edellytyksiä, joiden vallitessa työntekijän aiheuttaman vahingon kor-

vausvastuu ei jää ainoastaan työnantajan harteille, vaan työntekijä joutuu myös itse mahdol-

lisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta.

Työntekijän vastuun perusteista työssään aiheuttamansa vahingon suhteen säädetään VahL

4:1:ssä. VahL 4:1:n mukaan vahingosta, jonka työntekijä työssään virheellään tai laimin-

lyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi

ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon

kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Jos työntekijän viaksi jää vain lievä tuottamus, ei va-

hingonkorvausta ole tuomittava. Mikäli vahinko on aiheutettu tahallisesti, on täysi korvaus

tuomittava, jollei erityisistä syistä harkita kohtuulliseksi alentaa korvausta.

Se mitä VahL:n 4:1:ssä todetaan työntekijän vastuusta aiheuttamastaan vahingosta ovat voi-

massa myös mikäli vahingon on aiheuttanut itsenäinen yrittäjä, oppilaitoksen oppilas ope-

tukseen liittyvässä työssä, hoitolaitoksessa hoidettava hoitoon liittyvässä työssä tai vanki

vankityössään. Tilanne on siis melkein identtinen VahL 3 luvun työnantajan vastuun ja

VahL 4 luvun työntekijän vastuun kattavan henkilöpiirin osalta. Samat henkilöt, joidenka

toiminta voi aktualisoida työnantajan vastuun, voivat myös itse joutua vastuuseen VahL 4

luvun perusteella. Ainut henkilöryhmä, jota ei mainita VahL 3 luvussa, mutta joka kuitenkin

on kirjattu ylös VahL 4 luvun työntekijöihin rinnastettaviin vahingosta vastuussa oleviin, on

vangit. Vankien rinnastaminen vasta tässä vaiheessa työntekijöihin perustuu siihen, että van-

gin on katsottu työskentelevän työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa, eikä vankeja sen

vuoksi ole erikseen mainittu VahL 3:1:ssä.138

VahL 4:1 ilmaisee kuitenkin työntekijän vastuun osalta ainoastaan lähtökohdan. Työntekijän

vastuun tarkempi tarkastelu ja lopullinen oikea soveltaminen edellyttää nimittäin tarkempaa

perehtymistä VahL 4:1:n säännöksien lisäksi VahL:n 4:3:n ja VahL kuudennen luvun useita

138 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 221.

42

vahingosta vastuussa olevia koskevaan tarkennukseen. Työntekijän vastuu on siis huomat-

tavasti monimutkaisemmin järjestetty kokonaisuus kuin aikaisemmin käsitelty työnantajan

vastuu työntekijän aiheuttamasta vahingosta.

Lievän huolimattomuuden ja tahallisuuden kohdalla VahL 4:1 tarjoaa suoraan vastuksen

työntekijän vastuun kanavoitumisen suhteen. VahL 4:1,1:n mukaan mikäli työntekijän

viaksi jää vain lievä tuottamus, ei vahingonkorvausta ole tuomittava. Lisäksi VahL 4:1,2:n

mukaan mikäli vahinko on aiheutettu tahallisesti, on täysi korvaus tuomittava, jollei erityi-

sistä syistä harkita kohtuulliseksi alentaa korvausta.

VahL koskevassa HE:ssä todetaan, että lain 4 luvun 1 §:n säännöstä olisi käytännössä tulkit-

tava siten, että työntekijän ja hänen perheensä toimeentulomahdollisuudet ja elinolosuhteet

otetaan erityisesti huomioon ja että korvauksen määrä ei nousisi työntekijän ansioihin näh-

den kohtuuttomaksi.139 HE:ssä todetaan lisäksi, että työnantajan etu tuskin koskaan muodos-

tuu niin hallitsevaksi tekijäksi kuin työntekijän tarve saada suojaa taloudellisesti raskaita

korvausvaatimuksia vastaan. Tästä seuraakin, että vahingonkärsijän tulee yleensä saada

työnantajalta suhteellisesti suurempi korvaus, kuin mitä työntekijän korvausvelvollisuus

olisi. Tämä merkitsee puolestaan, että vahinkoa kärsineen on edullisempaa kääntyä korvaus-

vaatimuksineen työnantajan kuin työntekijän puoleen. Tätä on myös pidettävä yhtenä

VahL:n 4 luvun 1 §:n tärkeimmistä tavoitteista.140

5.2 VahL:n 4:3:n merkityksen avaaminen

VahL 4:3:n mukaan tässä luvussa tarkoitettu korvausvelvollinen voidaan velvoittaa suorit-

tamaan vahingosta 3 luvun mukaan vastuussa olevalle, mitä tämä on sanotun luvun ja 6 lu-

vun 2 §:n mukaan maksanut vahingon kärsineelle, kuitenkin vain tämän luvun 1 §:ssä sää-

dettyjen perusteiden mukaisesti. Kyseinen pykälä sisältää poikkeuksellisen paljon informaa-

tiota. Ensimmäisellä lukukerralla se ei varmasti aukene oikeustieteeseen perehtyneellekään.

Kyseinen pykälä sisältää nimittäin viittaukset kolmeen eri VahL lukuun. Jos joskus lainsää-

däntöä onkin kritisoitu vaikeaselkoisuudesta, on se kyseisen pykälän kohdalla ehdottomasti

paikallaan.

139 HE 187/1973 vp, s. 21. 140 HE 187/1973 vp, s. 21-22.

43

VahL 4:3:n ymmärtämiseksi se on mielestäni luettava osissa. Ensimmäinen osa kattaakin

”tämän luvun korvausvelvollisen”. Kyseinen kohta pykälästä viittaa 4 luvun otsikkoon

”Työntekijän ja virkamiehen korvausvastuu”. VahL 4:3 kattaa siis työntekijän ja virkamie-

hen sekä kaikki muut VahL 4 luvussa heihin rinnastetut korvausvelvolliset. Toinen osa VahL

4:3:stä koskee puolestaan ”voidaan velvoittaa suorittamaan vahingosta 3 luvun mukaan vas-

tuussa olevalle” kohtaa. Kyseinen VahL 4:3:n osa on pykälän helpoiten ymmärrettävin

kohta. Kohta viittaa selvästi VahL 3 lukuun ja ”Työnantajan ja julkisyhteisön korvausvas-

tuuseen”. Yksinkertaisemmin sanottuna työntekijä on siis velvollinen suorittamaan vahin-

gosta työnantajalle….

Jottei VahL 4:3 olisi lian ymmärrettävästi kirjoitettu, sisältää seuraava kohta pykälästä viit-

tauksen jälleen uuteen VahL:n lukuun. Kolmas kohta pykälästä kuuluukin seuraavasti, ”mitä

tämä on sanotun luvun ja 6 luvun 2 §:n mukaan maksanut vahingon kärsineelle”. Sen lisäksi

että VahL 4:3:n ymmärtämiseksi on siis perehdyttävä työnantajaa koskevaan VahL:n 3 lu-

kuun ja työntekijää koskevaan 4 lukuun, on vielä muistettava ottaa huomioon VahL 6:2, joka

koskee yhteisvastuullisesti vahingosta vastuussa olevia. Työntekijä on siis kyseisen kohdan

perusteella velvollinen suorittamaan aiheutuneesta vahingosta työnantajalle sen mitä työn-

antaja on maksanut aiheutuneen vahingon perusteella vahingon kärsineelle taholle. Tämä

siis vahvasti yksinkertaistetusti todettuna. Työntekijän mahdollinen tarkka korvausmäärä

työnantajaa kohtaan määrittyy nimittäin aina VahL 4:1:n mukaan. Tähän 4:1:n viittaa myös

VahL 4:3:n viimeinen kohta, ”kuitenkin vain tämän luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden

mukaisesti.”

Vaikeaselkoisen VahL 4:3 voisi siis yrittää ymmärrettävämmin tiivistää seuraavasti. Työn-

tekijä on velvollinen suorittamaan vahingosta työnantajalle sen mitä työnantaja on maksanut

vahingon kärsineelle, kuitenkin vain VahL 4:1:ssä säädettyjen perusteiden mukaisesti.

Työntekijä on siis vastuussa vain siitä osasta vahinkoa, joka harkitaan kohtuulliseksi. HE:n

perusteella VahL 4:1:n säännöstä olisikin käytännössä tulkittava siten, että työntekijän ja

hänen perheensä toimeentulomahdollisuudet ja elinolosuhteet otettaisiin huomioon, jotta

korvauksen määrä ei nousisi työntekijän ansiotuloihin nähden kohtuuttomaksi.141 Kyseisen

VahL:n säännöksen tarkoituksena voidaan siten vahvasti nähdä työntekijän suojaaminen ja

pääasiallisen vastuun vyöryttäminen työnantajan harteille.

141 HE 187/1973 vp, s. 21.

44

5.3 Vastuun kanavointi

Toukokuun 31 päivänä 1974 annetulla VahL:lla on vahingonkorvausoikeuteemme sisälly-

tetty uusi periaate, jota on alettu yleisesti kutsua kanavointisäännöksi. Tämä sääntö sisältyy

VahL 6 luvun 2 §:n toisen virkkeen loppuosaan.142 VahL 6:2:n mukaan määräytyy lähtökoh-

taisesti vastuunjako milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten

ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon. Tällöin kyseiset henkilöt vastaavat aiheutu-

neesta vahingosta kyseisen pykälän perusteella yhteisvastuullisesti. Kyseisen pykälän toisen

lauseen mukaan on kuitenkin vastuunjako järjestetty kyseisestä pääsäännöstä poiketen sil-

loin, kun vahingon aiheuttaa henkilö, joka on vastuussa 4 luvun 1 §:n 1 momentissa säädet-

tyjen perusteiden mukaan, vain siitä määrästä, jota ei voida saada vahingosta 3 luvun mu-

kaan vastuussa olevalta. Tämä säännös kulkee oikeustieteellisessä kirjallisuudessa totutusti

kanavointisäännöksen nimellä.143 Kanavointisäännöllä pyritään – niin kuin sille annetusta

nimestäkin käy ilmi – ohjaamaan työntekijöiden työssä aiheuttamiin vahinkoihin perustuvat

korvausvaateet työnantajan maksettaviksi. Työntekijät joutuvat puolestaan vastaamaan en-

sisijaisesti vain siitä määrästä, jota ei voida saada työnantajalta työnantajan varattomuuden

vuoksi.144

Työnantaja ja työntekijä ovat pääsääntöisesti siis molemmat vastuussa työntekijän työssään

aiheuttamasta vahingosta: työnantaja isännänvastuun perusteella ja työntekijä työntekijän

tuottamusvastuun perusteella. Työntekijän vastuu on kanavoinnin vuoksi kuitenkin toissi-

jaista. Kanavointisäännöksen tavoitteena on, että korvausvaatimus kohdistettaisiin aina en-

sin työnantajaan. Kanavointi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastuu samalla siirtyisi lopulli-

sesti pois työntekijältä. Työnantaja voikin halutessaan esittää työntekijää kohtaan regressi-

vaatimuksen sen jälkeen, kun hän on ensin maksanut vahingonkärsijälle korvauksen isän-

nänvastuunsa perusteella. Työntekijän tällainen regressivastuu isäntää eli työnantajaa koh-

taan muodostuu samalla tavoin kuin hänen vastuunsa ulkopuolista eli vahingonkärsijää koh-

taan. Koska työntekijän korvausvastuuta voidaan sovitella, isäntä ei välttämättä regressivaa-

timuksesta huolimatta saa työntekijältä vahingonkärsijälle maksamaansa koko määrää.145

142 Hoppu 1975, s. 345. 143 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 277. 144 Hoppu 1975, s. 346. 145 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 277.

45

Työntekijän saama kanavointietu käsittää ainoastaan sen, että hän ei ole ensisijainen kor-

vausvelvollinen vahingonkärsijää kohtaan. Mikä tarkoittaa, että silloin kun kanavointi ei tule

kyseeseen, korvausvaatimus voidaan esittää suoraan työntekijää vastaan. Näin on esimer-

kiksi silloin kun työntekijä on aiheuttanut vahingon tahallisesti.146 Kyseinen tilanne on ollut

korkeimmassa oikeudessa käsiteltävänä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO2009:32

oli kysymys kanavointisäännön soveltumattomuudesta käsiteltävään tapaukseen työntekijän

tahallisen toiminnan seurauksena. Tapauksessa asianomistaja vaati Helsingin käräjäoikeu-

dessa korvausta henkisestä kärsimyksestä toimittajalta, joka oli lehteen kirjoittamassaan ar-

tikkelissa esittänyt asianomistajan yksityiselämää koskevia tietoja, ja jolle vaadittiin rangais-

tusta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Helsingin käräjäoikeus sekä Helsin-

gin hovioikeus sovelsivat tapaukseen VahL 3 luvun isännänvastuuta koskevaa säännöstöä,

unohtaen kanavointisäännöksen soveltumattomuuden työntekijän tahallisesti aiheuttaman

vahingon kohdalla. Tämän vuoksi KKO totesi ratkaisunsa perusteluissa, että hovioikeuden

oli ennenaikaista hylätä sekä käräjäoikeuden jättää tutkittavaksi ottamatta asianomistajan

korvausvaatimus työntekijää eli toimittajaa vastaan. Tästä johtuen KKO sanotuilta osin lä-

hetti asian uudelleen käsiteltäväksi Helsingin käräjäoikeuteen.

Työntekijän oma vastuu on siis riippuvainen teon moitittavuudesta. Tahallaan aiheutettu va-

hinko on korvattava pääsääntöisesti täysimääräisesti. Vain erityisistä syistä työntekijän ta-

hallaan aiheuttaessa vahingon voidaan harkita kohtuulliseksi alentaa työntekijän vastuulle

jäävää korvausta. Sen sijaan virhe- tai laiminlyöntitilanteissa työntekijän vahingonkorvaus-

velvollisuutta sovitellaan. Näin myös silloin, kun vaatimus voidaan esittää suoraan työnte-

kijää kohtaan isännänvarattomuuden vuoksi.147 Työnantajan varattomuus on poikkeuksel-

lista, mutta kyseinen tilanne on aktualisoitunut korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO

2012:105. Kyseisessä tapauksessa oli kysymys siitä, että KKO katsoi työnjohtajan syyllis-

tyneen työsuojelurikokseen ja vammantuottamukseen, kun hän oli laiminlyönyt valvoa, että

sirkkelissä käytettiin jakoveistä. Työntekijän vahingonkorvausvaatimusta soviteltiin sekä

hänen oman myötävaikutuksensa vuoksi että sen johdosta, että myös työnjohtaja oli ollut

työntekijän asemassa sittemmin konkurssiin menneessä yhtiössä. Vahingonkorvausvaati-

musta ei tapauksessa oltu kohdistettu työnantajaan, koska yhtiö oli asetettu konkurssiin jo

ennen kuin oikeudenkäynti oli tullut vireille. Työnjohtajan vahingonkorvausvastuun määrää

146 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 277. 147 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 279.

46

harkittaessa KKO otti erityisesti huomioon työnjohtajan laiminlyönnin ja huolimattomuuden

asteen sekä hänen nykyisen asemansa ja ansiotasonsa.

Mikäli työntekijä on syyllistynyt lievää tuottamusta moitittavampaa toimintaan, muttei kui-

tenkaan tahallisuuteen, vahinkoa aiheuttanut työntekijä on velvollinen korvaamaan määrän,

joka harkitaan kohtuulliseksi huomioon ottaen tapaukseen liittyvät olosuhteet. 148 VahL

4:1:ssä mainitaan huomioon otettavina korvauksen määrään vaikuttavina olosuhteina vahin-

gon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut

olosuhteet. Huomioon otettavat olosuhteet jättävät tuomioistuimelle harkintavaltaa. KKO on

ratkaisussa KKO1980 II 64 harkinnut työntekijän korvausvastuun osalta huomioon otettavia

olosuhteita. Ratkaisussa kuljettaessaan työnantajansa omistamaa kuorma-autoa työntekijä

oli törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut auton vaurioitumisen. Vakuutusyhtiö oli ta-

pauksessa joutunut vaunuvahinkovakuutuksen perusteella korvaamaan vahingon työnanta-

jalle. Kun vakuutusyhtiön takautumissaatava ei voinut ylittää sitä, mitä työntekijä olisi ollut

velvollinen korvaamaan työnantajalleen, työntekijän vakuutusyhtiölle suoritettavan kor-

vauksen määrä alennettiin, ottamalla huomioon vahingon suuruus sekä työntekijän syyksi

luetun teon laatu ja hänen taloudelliset olonsa.

5.4 Lievän tuottamuksen rajanveto

Lievä tuottamus on sitten se erottava tekijä työantajan ja työntekijän vastuun tuottamusarvi-

oinnin osalta. Siinä missä työnantajan vastuu käsittää myös työntekijän syyksi jäävän lie-

vällä huolimattomuudella aiheutetun vahingon, työntekijä välttää kokonaan vahingonkor-

vausvastuun, mikäli hänen syykseen katsotaan jäävän ainoastaan lievä huolimattomuus. Ky-

seinen valinta VahL:a säädettäessä osoittaa selvästi työnantajan vastuun ensisijaisuutta sekä

työnantajan parempaa taloudellista asemaa. Työntekijän vastuulta on haluttu karsia pois lie-

vän huolimattomuuden aiheuttamat vahingot, jotka ovat hyvin lähellä tapaturmaa. Kun taas

vahingonkärsijän asema on haluttu turvata, säätämällä työnantajan vahingonkorvausvelvol-

lisuuden kattamaan myös työntekijän lievällä huolimattomuudella aiheuttamat vahingot.149

VahL 4:1 kaventaa myös työntekijän vastuuta siitä, mihin VahL:n tuottamusvastuu lain 2:1:n

mukaan korvausvastuun perustan normaalissa tilanteessa vahingonaiheuttajalle asettaa.

148 Saarnilehto 2007, s. 107. 149 HE 187/1973 vp, s. 9.

47

Työntekijällä on siis työssä sattuneen vahingon osalta suojatumpi vahingonkorvausoikeu-

dellinen asema, kuin mitä perinteinen tuottamusvastuu työntekijälle asettaisi. Lievän tuotta-

muksen rajaaminen vahingonkorvausvastuun ulkopuolelle on siis oikeusjärjestyksessämme

poikkeuksellista ja takaa työntekijälle tavallista paremman suojan. KKO on käsitellyt työn-

tekijän viaksi jäävää lievää huolimattomuutta ratkaisussa KKO 1983 II. Kyseisessä tapauk-

sessa A oli lainannut B:n suomentamaa teosta lehtikirjoituksessa usean sivun verran B:n

suostumusta hankkimatta ja lähdettä mainitsematta. A tuomittiin kyseisestä teosta rangais-

tukseen tekijänoikeuden loukkaamisesta ja lehden päätoimittaja C painovapauden tuotta-

muksellisesta väärinkäyttämisestä. A ja lehden kustantaja X oy velvoitettiin yhteisvastuulli-

sesti suorittamaan B:lle vahingonkorvausta. Päätoimittaja C:n viaksi jäi kuitenkin vain lievä

tuottamus ja kun hän oli VahL 4:1:ssä tarkoitettu työntekijä hänen osakseen ei vahingonkor-

vausvastuuta asiassa tuomittu.

Jos VahL 6 luvun 2 §:ssä säädetty VahL 4 luvun 1 §:n 1 momentin ja VahL 3 luvun mukai-

nen vastuu on olemassa, ei kanavointisäännön soveltamiseen vaikuta se, minkä henkilöryh-

män aiheuttamasta vahingosta on kysymys. Kanavointisääntöä sovelletaan, olipa kysymyk-

sessä työntekijä, virkamies, itsenäinen yrittäjä, oppilaitoksen oppilas, hoitolaitoksessa hoi-

dettava tai vanki. Kun näiden kaikkien henkilöryhmien työssään aiheuttamien vahinkojen

korvaamiseen sovelletaan VahL 4 luvun 1 §:n säännöstä, on heidän korvausvastuuseensa

sovellettava myös kanavointisäännöstä. Työntekijän työtoverilleen työssään aiheuttamat va-

hingot arvioidaan lisäksi myös samoin perustein VahL 4 luvun 1 §:n mukaan, eikä näitä

vahinkoja ole asetettu kanavointisäännön osalta mihinkään poikkeusasemaan. Niinpä vahin-

koa kärsineen työkaverin on ensisijaisesti haettava korvausta työnantajalta.150 Työntekijän

työkaverilleen aiheuttamasta vahingosta löytyy korkeimman oikeuden ratkaisu KKO

2012:105, jota käsittelin aikaisemmin tässä luvussa.

Työntekijän vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta sekä vastuun lopullinen

kanavoituminen osoittavat työnantajan vastuun ensisijaisuutta sekä työntekijän poikkeuk-

sellisen lievää vastuuta aiheuttamastaan vahingosta. Työntekijän poikkeuksellisen lievä va-

hingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta seuraa vahvasti työoikeudesta tutusta

työntekijän suojelunperiaatteesta. Työntekijän vastuu sisältää VahL:n lähtökohdaksi asetet-

tuun tuottamusvastuuseen verrattuna kolme eroavuutta, jotka parantavat työntekijän asemaa

150 Hoppu 1975, s. 348.

48

verrattuna perinteiseen tuottamusvastuun. Ensinnäkin työntekijä ei VahL:n 4:1:n perusteella

vastaa lievällä huolimattomuudella aiheutetusta vahingosta. Toiseksi työntekijän vastuu on

työnantajan vastuuseen nähden toissijaista, joten työntekijä ei tahallisesti aiheutettuja vahin-

koja lukuun ottamatta joudu vastaamaan ensisijaisesti vahingon kärsineelle. Kolmanneksi

työntekijä on vastuussa vahingonkärsineelle sekä regressivaatimuksen perusteella työnanta-

jalle ainoastaan määrästä, joka harkitaan kohtuulliseksi. Kyseisen seikka tarkoittaa, että so-

vittelua koskeva säännös on sisäänrakennettu osaksi VahL:n 4:1:ä.

49

6 KORVAUSVASTUU RUOTSIN OIKEUSJÄRJESTELMÄSSÄ JA

VAHL:N KOHDISTUNUT KRITIIKKI

6.1 Työnantajan vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä

Jottei pro gradu -tutkielmani jäisi pelkästään voimassa olevan Suomen oikeustilan analy-

soinniksi, on tarkoitukseni tarkastella tässä luvussa työntekijän aiheuttaman vahingon kor-

vausvastuun toteutumista Ruotsin oikeusjärjestelmässä. Suomella ja Ruotsilla on molem-

milla voimassa pohjoismaisen yhteistyön tuloksena 1970-luvulla syntyneet vahingonkor-

vauslait. Ruotsin Skadeståndslag (1972:207) onkin monella tapaa hyvin samanlainen Suo-

men VahL:n kanssa, vaikka pieniä eroavaisuuksia löytyykin.151

Suomen VahL on jäsennelty aivan identtisesti Ruotsin vastaavan vahingonkorvauslain

kanssa. Lakien ensimmäisissä luvuissa säädetään lain soveltamisesta. Toiset luvut kattavat

tuottamusvastuun, kun taas kolmansissa luvuissa siirrytään työnantajan vastuuseen. Neljän-

net luvut koskevat puolestaan työntekijän vastuuta. Viidennet luvut määrittävät korvattavaa

vahinkoa ja kuudennet ja samalla viimeiset luvut vahingosta yhteisesti vastuussa olevien

asemaa. Suomen VahL:a jäsenneltäessä on siis päädytty identtisiin valintoihin Ruotsin vas-

taavan VahL:n kanssa, joka on julkaistu kaksi vuotta vahingonkorvauslakia aikaisemmin.

Vaikka lakien jäsentely hipoo täydellistä identtisyyttä, löytyy lakien väliltä sisällöllisiä eroa-

vaisuuksia työntekijän aiheuttaman vahingon vahingonkorvausvastuun osalta.

Siinä missä Suomen VahL yksinkertaisuudessaan säätää työnantajan ensisijaisesta vastuusta

VahL:n 3:1:ssä, että työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä vir-

heellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa, sisältää Ruotsin vastaava vahingonkorvaus-

lain kolmannen luvun ensimmäinen pykälä maininnat työntekijän kolmesta mahdollisesta

toimintavasta saattaa työnantaja vastuuseen. Kyseisistä Ruotsin vahingonkorvauslaissa mai-

nituista toimintatavoista ensimmäinen asettaa vastuun työnantajalle silloin kun työntekijä

aiheuttaa palveluksessa toimiessaan virheellä tai laiminlyönnillä henkilövahinkoa tai omai-

suusvahinkoa. Kyseinen ensimmäinen edellytys työnantajan isännänvastuun täyttymiselle

on hyvin eri tavalla muotoiltu kuin Suomen VahL:n 3:1,1, vaikka asiasisällöltään eroavai-

suudet eivät ole läheskään niin suuret. Vaikka Suomen isännänvastuun perusteista säätävä

151 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 1-2.

50

VahL:n 3:1,1 ei mainitsekaan henkilövahinkoa ja esinevahinkoa korvattavien vahinkojen

lajeina, sisältyvät kyseiset vahinkolajit työnantajan vastuuseen. Tämä johtuu siitä, että

VahL:n 5:1 muodostaa vahingonkorvauksen lähtökohdaksi hyvityksen henkilö- ja esineva-

hingosta.

Toinen Ruotsin vahingonkorvauslaissa mainituista toimintavoista, jonka perusteella työnan-

taja voi joutua vastuuseen työntekijän aiheuttamasta vahingosta, koskee puhtaiden varalli-

suusvahinkojen korvaamista. Kohdan mukaan työnantajan on korvattava työntekijän rikol-

lisen toiminnan seurauksena aiheuttamat puhtaat varallisuusvahingot. Kohta on kavennettu

versio Suomen VahL:n 5:1:n toisesta lauseesta. VahL:n 5:1:n toisen lauseen mukaan milloin

vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka

milloin muissa tapauksissa on erittäin painavia syitä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen

myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahin-

koon. Suomen VahL sisältää siis muiden kuin henkilö- tai esinevahinkojen korvattavuuden

suhteen useampia mahdollisia puhtaiden varallisuusvahinkojen vahinkolajin korvaamisen

mahdollistavia seikkoja työnantajan korvausvastuun osalta kuin Ruotsin vastaava vahingon-

korvauslaki sen kolmannen luvun osalta.

Ruotsin vahingonkorvauslain kolmas ja viimeinen toimintatapa puolestaan sääntelee vahin-

koa, joka johtuu siitä, että työntekijä on aiheuttanut vahinkoa Ruotsin vahingonkorvauslain

2 luvussa esitetyllä tavalla. Vastuu aktualisoituu tällöin vain, jos kyseiset rikokset ovat ta-

pahtuneet luvun 2 mukaisesti. Ruotsin vahingonkorvauslain 2 luku säätelee Suomen VahL:a

vastaavasti tuottamusvastuun perusteita. Kyseinen kolmas kohta ei mielestäni tuo mitään

uutta verrattuna kahteen aikaisempaan Ruotsin vahingonkorvauslain isännänvastuun toimin-

tatavoista säätävään kohtaan. Yleisesti ottaen voisi mielestäni todeta, että Ruotsin vahingon-

korvauslain isännänvastuussa on päädytty säätämään vastuunperusteista kolmessa erillisessä

kohdassa, jotka on Suomen VahL:n osalta onnistuttu tiivistämään yhteen ja samaan lausee-

seen. Kyseisten lakien sisältö ja tarkoitus on kuitenkin poikkeuksellisen yhtenevä, vaikka

sen toteutuksessa on käytettykin hyvin erilaisia valintoja.

Se mikä on huomattava Ruotsin isännänvastuuta säätelevästä vahingonkorvauslain 3:1:stä,

on se että se ei mainitse ollenkaan työnantajaa, vaan puhuu ainoastaan henkilöstä, jolla on

palveluksessaan työntekijä. Tämä on siitä fiksu ratkaisu, että kyseinen Ruotsin vahingon-

korvauslain luku ei siis rajaa työntekijän aiheuttamasta vahingosta vastuullista ainoastaan

51

työantajaan vaan laajentaa vastuun kenelle tahansa, jolla on työntekijä vahingon sattuessa

palveluksessaan. Tämä valinta ei siis edellytä ahdasta pidättäytymistä työoikeuden määrit-

telemässä työnantajan tulkinnassa.

6.2 Työntekijän vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja vastuun lopullinen kanavoitu-

minen

Mitä tulee Ruotsin vahingonkorvauslain 4 lukuun ja työntekijän vastuuseen aiheuttamastaan

vahingosta, on työntekijän vastuusta säädetty hyvin tiiviisti. Ruotsin vahingonkorvauslain 4

luvun mukaan työntekijä vastaa vahingosta, jonka hän on aiheuttanut palveluksessaan vir-

heellä tai laiminlyönnillä, kuitenkin vain siltä osin kuin sillä on erityisiä syitä toimenpiteen

luonteeseen, työntekijän asemaan, vahingonkärsijän etuun ja muihin olosuhteisiin. Kohta ei

ole täysin identtinen Suomen VahL:n 4:1,1:n kanssa. VahL:n mukaan työntekijän maksa-

maan korvaukseen vaikuttavina seikkoina otetaan nimittäin huomioon vahingon suuruus,

teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Kui-

tenkin vaikka vastaavien pykälien ilmaisun muodot eivät olekaan aivan identtiset, voi pykä-

lien tarkoituksen ja työntekijän korvauksen määrää laskettaessa huomioon otettavien seik-

kojen todeta olevan käytännössä samat.

Ruotsin vahingonkorvauslain 6 luku käsittelee identtisesti Suomen VahL:n tavoin yhteisesti

vahingosta vastuussa olevien asemaa. Kahden eri oikeusjärjestelmään sisältyvien vahingon-

korvausoikeudellisten lakien yhteisvastuullisten korvausvelvollisten vastuun muotoiluissa

on päädytty erilaisiin valintoihin, vaikka päälinjat ovat jälleen yhteneväiset. Ruotsin vahin-

gonkorvauslain 6:4 aloittaa varsinaisesti vasta yhteisvastuullisesti korvausvelvollisten va-

hingonkorvausoikeudellisen aseman läpikäymisen. Ruotsin vahingonkorvauslain 6:4 mu-

kaan mikäli kaksi tai useampi vastaavat samasta vahingosta, ovat he yhteisvastuullisesti vel-

vollisia korvaamaan vahingon.

Suomen VahL:n tapaan yhteisvastuullisesti korvaamisen lähtökohdasta on kuitenkin myös

Ruotsin vahingonkorvauslaissa säädetty poikkeuksia, jotka koskevat varsinkin työntekijän

aiheuttamaa vahinkoa. Ruotsin vahingonkorvauslain 6:5 luetteleekin kolme työntekijään rin-

nastettavaa henkilöä, joiden osalta kyseisestä lähtökohdasta poiketaan. Ensimmäisen kohdan

mukaan työntekijään rinnastuu henkilö, joka täyttää lakisääteisiä tehtäviään. Toinen kohta

kattaa puolestaan henkilöt, jotka koulunkäynnin aikana tai mikäli työnjohtajana suorittavat

52

sellaista työtä, joka on luonteeltaan samanlaista kuin mitä pidetään tavallisesti työntekijöi-

den työnkuvaan kuuluvana työnä. Kolmas ja viimeinen henkilö, joka rinnastetaan kyseisen

Ruotsin vahingonkorvauslain 6:5:n mukaan työntekijään, koskee henkilöä, joka suorittaa

toisen osapuolen puolesta työtä samalla tavoin kuin työntekijä normaalisti työsuhteessa.

6.3 Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun vertailua

Ruotsin vahingonkorvauslaki eroaa siis sisällöltään joissain kohdin Suomen vastaavasta

VahL:sta. Identtinen jäsentely kattaa täten sisäänsä myös joitain eroavaisuuksia. Kumpikaan

laista ei suoranaisesti totea sitä lähtökohtaa, että työnantaja olisi ensisijaisesti vastuussa

työntekijän vahingosta, vaikka tämä vahvasti onkin rivien välistä ja varsinkin VahL:a kos-

kevasta HE:stä luettavissa. Suomen VahL toteaa tämän kuitenkin mielestäni selkeämmin.

VahL:n 6:2:n toisen lauseen mukaan työntekijä vastaa nimittäin vain siitä määrästä, jota ei

voida saada vahingosta 3 luvun mukaan vastuussa olevalta. Mielestäni Suomen VahL onkin

työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun jäsentelyn osalta onnistunutkin parem-

min kuin vastaava Ruotsin vahingonkorvauslaki, varsinkin sen osalta mitä tulee sääntelyn

selkeyteen. Tämä on tietenkin loogista, ottaen huomioon että Suomella on ollut kaksi vuotta

pidempään aikaa valmistella kyseistä lakia sekä oppia Ruotsin vahingonkorvauslain säätä-

misen yhteydessä tekemistä virheistä.

Myös ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa korostetaan työnantajan vastuun ensisijaisuutta

työntekijän aiheuttaman vahingon osalta. Hellner ja Radetzki toteavat uudemmassa vahin-

gonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa, että työntekijä ei yleensä ole ensisijaisessa vas-

tuussa hänen työssään aiheuttamista vahingoistaan. Työnantajan tehtäväksi jääkin järjestää

työ siten, että vahinkoja ei tapahtuisi ja työnantaja kantaa täten myös taloudellisen riskin

työnteossa aiheutuneista vahingoista.152

Suomen vahingonkorvausoikeutta vastaavasti anonyymin tuottamuksen periaate on tunnettu

myös ruotsalaisessa työnantajan vahingonkorvausvastuussa. Hellner on painottanut, että heti

kun on selvää, että kyseessä on työnantajan vastuulle kuuluvan henkilön aiheuttama va-

hinko, tulee vahingonkorvausvaatimus kohdistaa työnantajaan, jonka jälkeen vasta myö-

hemmin mahdollisesti selvitetään vahingonaiheuttajan vahingonkorvausvastuuta.153

152 Hellner – Radetzki 2006, s. 270-271. 153 Hellner 1976, s. 102.

53

Työntekijän vastuun osalta Ruotsin ja Suomen vahingonkorvauslain neljännen luvun ensim-

mäiset pykälät ovat käytännössä hyvin yhtenevät. Ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa on

kuitenkin tuotu esille kyseisen lainkohdan tulkintaan vaikuttavia näkemyksiä, joita ei ole

esitetty vastaavissa suomalaisen vahingonkorvausoikeuden teoksissa. Bengtsson ja Ström-

bäck ovat esimerkiksi esittäneet, että työntekijän vastuuseen vaikuttavina seikkoina voitai-

siin ottaa huomioon työnantajan omaisuuden vahingoittuminen työntekijän aiheuttaman va-

hingon seurauksena sekä työntekijän toiminnan mahdollinen työsopimuksen keskeisten vel-

voitteiden rikkominen. Bengtssonin ja Strömbäckin näkemyksen mukaan kyseiset seikat toi-

mivat työntekijän tiukemman vastuun perusteina.154

Pohjoismaisen yhteistyön tuloksena 1970-luvulla syntyneet Suomen VahL ja Ruotsin vas-

taava vahingonkorvauslaki ovat siis poikkeuksellisen yhtenevät. Lait ovat identtisen yhte-

nevästi jäsennelty ja vaikka pieniä eroavaisuuksia lakien sisällön osalta on löydettävissä,

lopputulos lakien sovellettavuuden osalta on hyvin samanlainen. Ruotsin vahingonkorvaus-

oikeudelliseen oikeusjärjestelmään perehtyminen tuo siis enemmän tukea suomalaisen va-

hingonkorvausoikeudellisen sääntelyn soveltamiseen, kuin uusia ajatuksia lainsäädännön

uudistamista varten.

6.4 VahL ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen kohdistunut kritiikki

Ruotsin oikeusjärjestelmään sisältyvän työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun

esittelyn jälkeen tarkoitukseni on esittää Suomen VahL:n sisältyvään työntekijän aiheutta-

man vahingon vastuuseen liittyvää kritiikkiä. Vaikka mielestäni Suomessa ollaan onnistuttu

yleisetsi hyvin työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun säätämisessä, joitakin kri-

tiikin aiheita kyseisestä sääntelystä on kuitenkin löydettävissä.

Ensimmäinen kritiikin aihe koskee VahL 3:1,1:n ja 4:1,1:n käsitteitä virhe ja laiminlyönti.

On mielestäni epäyhdenmukaista, että työnantajan ja työntekijän vastuun osalta on käytetty

VahL 2:1:ssä säädetystä tuottamusvastuusta poikkeavia käsitteitä. Kyseiset käsitteet virhe ja

laiminlyönti ovat pohjoismaisen yhteistyön tuloksena syntyneet. Huolimatta pohjoismaisen

sääntelyn yhtenäisyyden tavoitteesta, en näe kyseisille tuottamusvastuusta poikkeaville sa-

navalinnoille loogisia perusteita. Kyseiset valinnat vaikeuttavat kyseiseen vastuunmuotoon

154 Bengtsson – Strömbäck, s. 134.

54

perehtymistä ja sen ymmärtämistä. Onkin hyvin vaikea ymmärtää miksi työnantajan ja työn-

tekijän vastuun osalta käytettään tuottamusvastuusta poikkeavia käsitteitä virhe ja laimin-

lyönti, jotka kuitenkin oikeuskirjallisuudessa rinnastetaan täysin tuottamusvastuun huoli-

mattomuuden ja tahallisuuden käsitteisiin. Kyseisiä tuottamusvastuusta poikkeavia valintoja

ei ole oikeuskirjallisuudessa kuitenkaan kyseenalaistettu sen jälkeen kun VahL:a koskenee-

seen HE:n valmisteluun osallistunut Antti Kivivuori totesi Vahingonkorvausoikeus teok-

sessa vuonna 1975 seuraavasti: ”Vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:stä ilmenee, että nämä

sanat kattavat saman syyllisyysarvostelun alueen kuin lainopille tutut termit tahallisuus ja

tuottamus”.155 Kyseiseen kantaan on oikeustieteellisessä kirjallisuudessa poikkeuksetta yh-

dytty jälkeenpäin. Vuosien saatossa voidaan siis sanoa kyseisten termien merkityksen yh-

distyneen.

Oikeuskirjallisuuden yhteinen linja käsitteiden virhe ja laiminlyönti yhtenäistämiseen tuot-

tamusvastuun huolimattomuuden ja tahallisuuden kanssa on mielestäni oikeusvarmuutta

edistävä piirre. Vahingonkorvausoikeudelliseen kirjallisuuteen perehtymällä saakin nopeasti

käsityksen siitä, että kyseiset käsitteet on rinnastettu jo VahL:n säätämisestä alkaen toisiinsa.

Oikeusvarmuuden takaamiseksi ei kuitenkaan voida mielestäni edellyttää perehtymistä lain-

säädännön käsitteiden selvittämiseksi oikeustieteellisuuteen kirjallisuuteen kyseisten ter-

mien yhtenäisyyden toteamiseksi. Käsitteet tahallisuus ja huolimattomuus ovat mielestäni

lähempänä arkikielen ilmaisuja ja näin myös helpommin ymmärrettävissä kuin virhe ja lai-

minlyönti.

Neljän erilaisen käsitteen käyttäminen VahL:ssa kuvaamaan ainoastaan kahta eri syyllisyys-

arvostelun kattavaa käsitettä, ei ehkä ole yksinään peruste uudistaa kokonaan työntekijän

aiheuttamasta vahingosta seuraavaa korvausvastuuta. Ottaen huomioon kuitenkin että tahal-

lisuus ja huolimattomuus ovat rikosoikeuden puolella varsinkin yleisten oppien osalta hyvin

keskeiset käsitteet, olisi mielestäni seuraavan VahL:n kokonaisuudistuksen aikana tarpeel-

lista korvata virhe ja laiminlyönti käsitteet vastaavan moitearvostelun kattavilla tahallisuu-

den ja huolimattomuuden käsitteillä. Vaikka oikeuskirjallisuudessa luotu yhtenäinen kanta

tuo mukanaan oikeusvarmuutta työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuuteen, saatta-

vat VahL:ssa vaihtelevat käsitteet vähentää sääntelyyn kohdistuvaa oikeusvarmuutta.

155 Kivivuori 1975, s. 58.

55

Tuottamusvastuuseen rinnastettavien käsitteiden lisäksi kanavointisäännön onnistuneisuu-

desta on esitetty kritiikkiä oikeuskirjallisuudessa. 156 Kritiikki on ollut vahvimmillaan

VahL:n säätämisen jälkeisessä oikeuskirjallisuudessa. Mitä uudemmasta vahingonkorvaus-

oikeudellisesta kirjallisuudesta on kyse, sitä vähemmän kanavointisääntöä koskevaa kritiik-

kiä on kirjoitettu. Voi siis todeta kritiikin haihtuneen ajan myötä VahL:n säätämisen jälkei-

sinä vuosikymmeninä. Oikeuskirjallisuus ja korkeimman oikeuden ratkaisut ovat vastanneet

niihin muutamiin kysymyksiin, joita kanavointisäännön laatimisen jälkeen oikeuskirjalli-

suuden parissa esitettiin.

Tarkoitukseni on tuoda esille muutamia konkreettisimpia kanavointisääntöä koskeneita kri-

tiikin lähteitä, jotka varsinkin VahL:n säätämisen jälkeen olivat oikeustieteellisessä kirjalli-

suudessa esillä. Vaikka näihin kysymyksiin on löydetty vuosikymmenien aikana ratkaisu, ei

se mielestäni tarkoita etteivät kysymykset olisi enää relevantteja 2010-luvulla. Ensimmäinen

kritiikin kohde kanavointisäännöksen suhteen koskee säännöksen ulkoasua sekä epäloogista

sijaintia VahL:n sisällä. Ottaen huomioon säännöksen juridinen kuin tosiasiallisestikin ver-

raten suuri merkitys, on kyseinen säännös sisällytetty lakiin melko huomaamattomaan koh-

taan. Säännös on myös lausuttu julki korostetun juridisesti, mikä vaikeuttaa säännöksen si-

sällön ja merkitys ymmärtämistä. VahL:n säätämisen jälkeisinä vuosina säännös tuotti sen

sisällöstä tehtyjen lukuisten kysymysten perusteella vaikeuksia myös käytännön lakimie-

hille.157

Toinen kritiikin kohde kohdistuu puolestaan jo aikaisemmin kritisoimiini pohjoismaisen yh-

teistyön tuloksena syntyneisiin termeihin ”virhe ja laiminlyönti” ja niiden epäjohdonmukai-

seen käyttöön VahL:n sisällä. Kanavointisäännöksen tarkoituksena, on ilmeisesti ollut aset-

taa työntekijän työssään tahallisesti aiheuttamat vahingot kanavointisäännöksen ulkopuo-

lelle. VahL:n terminologia ei kuitenkaan ole tässä kohtaa johdonmukainen. VahL 4 luvun 1

§:n 1 momentissa käytetään samoja termejä ”virhe ja laiminlyönti”, kuin mitä VahL 3 luvun

1 §:n 1 momentissa. Ongelman aiheuttaa se, että VahL 3 luvun 1 §:n 1 momentin ”virhe ja

laiminlyönti” on katsottu kattavan tahallisuuden, kun taas VahL 4 luvun 1 §:n 1 momentin

sisältämät samat termit eivät näyttäisi tahallisuutta kattavan. Onkin ilmeistä, että termeillä

”virhe ja laiminlyönti” onkin erilainen sisältö VahL:n eri säännöksissä. Termit ”virhe ja lai-

minlyönti” onkin ymmärrettävä merkitsevän kanavointisäännön osalta, ettei kanavointia ole

156 Hoppu 1975, s. 345. 157 Hoppu 1975, s. 345.

56

sovellettava työntekijän työssään tahallisesti aiheuttamaan vahinkoon. Työntekijän aiheut-

taessa työssään tahallisella menettelyllä vahinkoa, voi vahinkoa kärsinyt kohdistaa korvaus-

kanteen suoraan työntekijään.158

Kolmas ja viimeinen kanavointisääntöä koskeva kritiikin kohde kiinnittyy puolestaan kana-

vointisäännöksen käytännön toteutukseen eli siihen milloin kanavointisääntö tulee konkreet-

tisesti esille? Onko kanavointi siis käytännön kannalta vasta ulosottovaiheen ongelma vai

onko kanavoinnilla merkitystä jo korvauskannetta nostettaessa?159 Vastausta kyseiseen on-

gelmaan joudutaan hakemaan lakivaliokunnan pohdinnasta. Lakivaliokunta toteaakin, ettei

työntekijää vastaan voida tehdä korvausvaatimusta haastamatta ensiksi työnantajaa tai

muuta korvauksesta vastuussa olevaa asiaan vastaajaksi.160 Samaan päätelmään ovat myös

Karhu ja Ståhlberg päätyneet uudemmassa oikeustieteellisessä kirjallisuudessa. 161 Olisi

ulosoton resurssien haaskaamista, mikäli vasta ulosottovaiheessa pitäisi alkaa selvittämään

vahingon ensisijaista vastuullista. Tämä lisäksi sekoittaisi ulosottomiehen ja tuomioistuimen

toimivaltaa keskenään.

Kyseisen kaltaista ongelmaa on pohdittu jopa korkeimmassa oikeudessa asti. Mielenkiin-

toista kyseisessä ratakisussa on se, että käräjäoikeus sekä hovioikeus eivät olleet osanneet

yhdistää kanavointisäännön soveltuvuutta kyseiseen tapaukseen. KKO:n ratkaisussa KKO

1998:81 oli kysymys siitä, että tarjoilija B oli työntäessään ravintolassa häiriötä aiheuttanutta

asiakasta ulos aiheuttanut tämän kyynärvarren luun murtuman. Tarjoilija oli Vantaan kärä-

jäoikeudessa tuomittu aiheutuneesta vahingosta rangaistukseen vammantuottamuksesta ja

velvoitettu maksamaan vamman johdosta vahingonkorvauksia. Tarjoilijan työnantaja oli ol-

lut kyseisessä tapauksessa käräjäoikeudessa ainoastaan kuultavana. Kun Helsingin hovioi-

keus ei ollut muuttanut Vantaan käräjäoikeuden ratkaisua, oli tapaus lopulta edennyt KKO:n

käsiteltäväksi. KKO totesi ratkaisunsa perusteluissa, että yksistään seikka, jonka perusteella

konkurssipesän on ilmoitettu olevan lähes varaton, osoita ettei korvausta voida saada kon-

kurssipesältä. KKO päätyikin asiassa ratkaisuun, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuo-

miot kumotaan siltä osalta kuin B on velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta A:lle, Kan-

saneläkelaitokselle ja Marepsi Oy:lle. Muilta osin KKO palautti asian käsittelyn Vantaan

158 Hoppu 1975, s. 349. 159 Hoppu 1975, s. 350. 160 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.48. 161 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 284.

57

käräjäoikeuteen, jonka tulee huomioon ottaen palauttamisen syy, omasta aloitteestaan ottaa

asia uudelleen käsiteltäväkseen.

Kyseinen tapaus osoittaa mielestäni hyvin työnantajan vastuun ensisijaisuuden. Vaikka tar-

joilija B:n työnantaja olikin tässä tapauksessa konkurssipesä, ei se oikeuttanut hakemaan

korvausta suoraan työntekijältä, vaan työnantajan varattomuus olisi pitänyt ensiksi käytän-

nössä todeta, jotta korvaus työntekijältä olisi ollut mahdollinen. Mielenkiintoista kyseisessä

korkeimman oikeuden ratkaisussa oli lisäksi se, että työnantajan konkurssi ei katsottu olevan

tässä tapauksessa riittävä todiste työnantajan varattomuudesta, kun taas aikaisemmin käsit-

telemässäni korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:105 työnantajan konkurssia va-

rattomuuden indisiona ei päädytty kyseenalaistamaan.

Ruotsin oikeusjärjestelmään perehtyminen työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä

vastaavaa suomalaista VahL:n mukaista vastuuta koskevan kritiikin esiintuominen osoitta-

vat mielestäni yleisesti ottaen suomalaisen VahL:n onnistuneisuuden työntekijän aiheutta-

man vahingon osalta. Vaikka pientä kritiikkiä onkin noussut esille koskien kyseistä vahin-

gonkorvausvastuuta, on mielestäni yleisesti ottaen VahL:n säätämisessä kyseisen vastuun

osalta onnistuttu hyvin.

58

7 JOHTOPÄÄTÖKSET

Tutkielmani tarkoitus oli määrittää vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu

työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta. Kyseisen tutkielman laatiminen edellytti

perehtymistä kahden eri VahL.ssa säädetyn tahon vahingonkorvausvastuuseen. Työntekijän

aiheuttaman vahingon vahingonkorvausvastuu koostuu vahvasti kahdesta eri vahingonkor-

vausvastuusta, työnantajan vastuusta ja työntekijän vastuusta.

VahL:n rakennetta mukaillen aloitin määrittelyn työnantajan isännänvastuusta. Isännänvas-

tuu toteutuminen edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä. Ensimmäinen kyseisistä edel-

lytyksistä koskee työntekijän-käsitettä. Käsitteeseen perehtyminen edellyttää tutustumista

työoikeuden tarjoamaan määritelmään vastaavan käsitteen sisällöstä. TSL sisältää työsuh-

teen olemassaolon edellyttävät viisi tunnusmerkkiä, joiden kaikkien täyttyminen on selvitet-

tävä kussakin yksittäistapauksessa, jotta kyseessä voi olla työsuhde. Mikäli yksikin tunnus-

merkeistä jää yksittäisessä tapauksessa toteutumatta, kyseessä ei ole työsuhde vaan jokin

muu oikeussuhde. Vaikka kyseiset työsuhteen tunnusmerkit muodostavat lähtökohtaiset

edellytykset työsuhteen arvioinnille, eivät ne aina yksittäistapauksissa muodosta luotettavaa

arviota siitä, onko kyseessä oleva oikeussuhde työsuhde vai ei. Epäselvissä ja kiistanalaisissa

rajatapauksissa työsuhteen oikeudellinen luonne onkin ratkaistavissa vain ja ainoastaan ko-

konaisharkinnalla.

Toinen isännänvastuun edellytys koskee puolestaan työntekijän huolimattomuutta. Työnan-

tajan isännänvastuun syntymiseksi edellytetään, että työntekijä on aiheuttanut vahingon vir-

heellään tai laiminlyönnillään. Lain valmistelussa omaksutut termit poikkeavat lähtökohtai-

sesti perinteisen tuottamusvastuun määrittävistä tahallisuudesta ja tuottamuksesta. Oikeus-

tieteellisessä kirjallisuudessa on kuitenkin poikkeuksetta päädytty tulkintaan, jonka mukaan

kyseiset termit kattavat saman moitearvostelun kuin tuottamusvastuussa käytetyt termit ta-

hallisuus ja tuottamus. Kyseisten käsitteiden osalta tahallisuuden käsite ei tuota ongelmia

isännänvastuun toteutumisen kannalta. Työnantajan isännänvastuu aktualisoituu nimittäin

aina kun työntekijä aiheuttaa vahingon tahallaan. Työnantajan isännänvastuun täyttymisen

kannalta todellinen mielenkiinto työntekijän aiheuttaman vahingon osalta kohdistuukin tuot-

tamuksen arviointiin. Lievän huolimattomuuden ja tapaturman välinen ero muodostaakin

viime kädessä todellisen rajanvedon isännänvastuun täyttymisen ja toteutumatta jäämisen

osalta.

59

Kolmas isännänvastuun täyttymisen edellytys koskee työnteon määritelmää. Laissa vastuun

syntymisen edellytykseksi asetetaan, että vahinko on aiheutunut ”työssä”. Työssä ilmauksen

piiriin on mahdollista lukea hyvin erilaisia, työpaikalla tai työmatkalla sattuneita vahinkota-

pauksia. Lainvalmisteluaineiston perusteella jää kuitenkin epäselväksi, mitkä näistä mahdol-

lisista vahinkotapauksista kuuluvat laissa ilmaistun ”työssä” käsitteen piiriin. Lainkohdan

yleisenä tavoitteena voidaan kuitenkin pitää pyrkimystä turvata vahingonkärsineelle aiheu-

tuneen vahingon korvaaminen. Tästä johtuen säännöstä tulisi soveltaa pikemmin laajasti

kuin suppeasti.Isännänvastuun aktualisoivan työnteon määritelmän voi kiteyttää kahden

edellytyksen täyttymiseen. 1)Vahinko on aiheutettu työsuorituksen yhteydessä työaikana.

2)Työnsuorittajan toiminta ei ole lisäksi olennaisesti poikennut siitä, mitä kysymyksessä

olevan luonteisessa työssä yleensä voidaan ottaa lukuun. Olosuhteet, joiden on vallittava,

jotta vahinko katsottaisiin aiheutetuksi työnantajan toiminnassa tai työssä, vaihtelevat kui-

tenkin suuresti, eikä yksinkertaisella säännöllä voida ilmaista niitä vähimmäisseikkoja, joi-

hin ”työssä” vaatimus viittaa. Oikeuskäytännössä ratkaistavaksi lopulta jää, miten on suh-

tauduttava niihin rajatapauksiin, joita käytännön elämässä tulee esiintymään harkittaessa,

onko vahinko aiheutettu pykälässä tarkoitetussa työssä.

Kyseisten edellytysten on yhtäaikaisesti täytyttävä työntekijän toiminnan osalta, jotta ensim-

mäinen tutkielmani käsittelemistä vastuun muodoista aktualisoituisi. Mikäli kyseiset edelly-

tykset täyttyvät ja työnantaja joutuu vastuuseen työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta,

edellyttää korvausvastuun lopullinen määrittäminen näiden kahden tahon välillä perehty-

mistä työntekijän korvausvastuuseen sekä vastuun lopulliseen kanavoitumiseen. Työnteki-

jän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ei täten jää ainoastaan työnantajan harteille, vaan

työntekijä joutuu myös itse mahdollisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta.

Työntekijän vastuu kattaa kuitenkin vain sen määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla

huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen

tarve sekä muut olosuhteet. Kyseinen säännös toimii työntekijän vastuun lähtökohtana. Sen

mukaan työntekijä ei lähtökohtaisesti ole yhtä laajassa vahingonkorvausvastuussa aiheutta-

mastaan vahingosta verrattuna työnantajan vastuuseen. Työntekijän vastuuta rajoittavat

säännöksessä mainitut seikat, kuten vahingonaiheuttajan asema, joka voi alentaa työntekijän

vastuulle asetettavaa korvausta. Kyseisestä työntekijän vastuusta säätävästä säännöksestä on

olemassa kaksi poikkeusta. Ensimmäisen niistä mukaan mikäli työntekijän viaksi jää vain

60

lievä tuottamus, ei työntekijä ole ollenkaan vahingonkorvausvastuussa aiheuttamastaan va-

hingosta. Kyseinen lainkohta kaventaa työntekijän vastuuta perinteisestä tuottamusvastuusta

ja tarjoaa työntekijälle poikkeuksellisen suojatun aseman työssä aiheutetun vahingon suh-

teen. Toisen poikkeuksen mukaan mikäli vahinko on kuitenkin aiheutettu tahallisesti, on

täysi korvaus tuomittava, jollei erityisistä syistä harkita kohtuulliseksi alentaa korvausta.

Kyseinen säännös asettaa työntekijän samaan asemaan työnantajan vastuun kanssa.

Työnantajan ja työntekijän vastuun lopullinen muodostuminen ei kuitenkaan jää ainoastaan

kahden eri vastuun määrittelyyn, vaan lopullisen vastuunjaon kyseisten tahojen välillä muo-

dostaa vastuun kanavoituminen. Kanavointisäännöllä pyritään – niin kuin sille annetusta ni-

mestäkin käy ilmi – ohjaamaan työntekijöiden työssä aiheuttamiin vahinkoihin perustuvat

korvausvaateet työnantajan maksettaviksi. Työntekijät joutuvatkin vastaamaan vain siitä

määrästä, jota ei voida saada työnantajalta. Kyseinen kanavointisääntö asettaa työntekijän

vastuun työnantajan vastuuseen nähden toissijaiseksi. Kanavointisäännöksen tavoitteena on-

kin, että korvausvaatimus kohdistettaisiin aina ensin työnantajaan.

Kanavointisäännöksen tavoitteesta huolimatta kyseinen sääntö ei tarkoita kuitenkaan sitä,

että vastuu samalla siirtyisi lopullisesti pois työntekijältä. Työnantaja voi nimittäin halutes-

saan esittää työntekijää kohtaan regressivaatimuksen sen jälkeen, kun hän on ensin maksanut

vahingonkärsijälle korvauksen isännänvastuunsa perusteella. Työntekijän tällainen regressi-

vastuu isäntää kohtaan muodostuu samalla tavoin kuin hänen vastuunsa vahingonkärsijää

kohtaan. Koska työntekijän korvausvastuuta voidaan sovitella, työnantaja ei välttämättä reg-

ressivaatimuksesta huolimatta saa työntekijältä vahingonkärsijälle maksamaansa koko mää-

rää. Työntekijän saama kanavointietu käsittääkin ainoastaan sen, että hän ei ole ensisijainen

korvausvelvollinen vahingonkärsijää kohtaan. Mikä tarkoittaa, että silloin kun kanavointi ei

tule kyseeseen, korvausvaatimus voidaan esittää suoraan työntekijää vastaan. Näin on esi-

merkiksi silloin kun työntekijä on aiheuttanut vahingon tahallisesti. Työntekijän henkilö-

kohtainenvastuu on siis riippuvainen teon moitittavuudesta.

Tutkimuskysymykseni tiivistäväksi vastaukseksi voinkin todeta työnantajan olevan poik-

keuksellisen ankarassa vahingonkorvausvastuussa työntekijän aiheuttavan vahingon osalta.

Työnantaja joutuu vastuuseen VahL:n 3:1 mukaisten edellytysten täyttyessä. Työntekijä

puolestaan välttää aiheuttamansa vahingon korvausvastuun lievän huolimattomuuden ylittä-

vään toimintaan saakka ja lievää huolimattomuutta moitittavan toiminnan osalta työntekijän

61

vastuu on työnantajan vastuuseen nähden toissijaista, mikäli työntekijän viaksi ei katsota

tahallisuutta. Kyseisen kaltainen lainsäädäntö selittyy pitkälti työoikeudesta tutulla työnte-

kijän suojelunperiaatteella.