Taavi "Peloton” TainioKeuruulaissyntyinen työväenjohtaja

” Ensi kerran huomasin että kerjäämi- nenkin on ammattikysymys ja sellaisena yhtä tärkeä kuin moni muukin, joka vaatiiyksimielistä esiintymistä. (------------) Silläopetuksella alotin varsinaisen kerjuumatka- ni, joka venyi yli 300 peninkulmaa pitkäk­si. Vaikealta se alussa tuntui, mutta ” ensi- mäinen päivä pahin hirressäkin” . Ruokaa sain useimmiten kylältä ja parempaa kuin ostamalla olisi saanutkaan. Yösijan saanti sen sijaan oli usein perin tukalaa ja vaikea­ta. Harvinaista ei ollut, että yösijaa pyy- täissä sai vastaukseksi: 'ruokaa saatte, jos menette muualle yöksi’. Pohjoispuolella Tukholmaa ei sentään tarvinnut kertaakaan yötä taivasalla viettää, aina onnistuin saa­maan yösijan, mutta useimmiten — heinä­ladoissa, talleissa ja navetoissa. Kukapa olisikaan maankulkijata huoneisiinsa yöksi ottanut!

Pahem pi oli saunojen puute, varsinkin talviseen aikaan, jolloin ei pääse u im aan­kaan (----------- ). Seurauksena sellaisistaoloista onkin m atkaseuran ( = syöpäläiset) lisääntyminen, vaikka koettaisi kuinka yk­sin olla. (----------- ) Om a likaisuus ei suin­kaan ollut ainoa syy seuratoverien syntym i­seen. Sitä edistivät myöskin ne täkit ja peit­teet, jo ita täytyi käyttää suojana kylmää vastaan tallin ylisillä tahi heinäladoissa m aatessa. Useimmissa taloissa olivat ne ni­m ittäin yksinom aan sitä varten varalta ja ne olivat niin täynnä elävää lihaa, että ta r­peen tullessa olisi yhtä ainoata keittäm ällä voinut saada hyvänkin bu ljong in .”

Taavi Tainio oli vaeltanut v. 1896— 1897 Ruotsissa ja N orjassa. H iukan aikaisemmin hän oli m enettänyt työpaikkansa ja eräiden toisten työväen nuorten johtom iesten tavoin lähtenyt tutustum aan oloihin Skandinavias­sa. Ehkäpä seikkailu- ja urheilumielelläkin oli osuutta lähtöön.

Taavi (David) H eikinpoika Kaletoin syn­tyi Keuruulla K alettom an torpassa 25. ke­säkuuta 1874, ensi kesänä tulee siitä 110 vuotta. M utta lapsuus siellä jä i lyhyeksi. Jouluna 1880 äiti Eeva M aria synnytti vii­dennen lapsensa, m utta kuoli lapsivuotee­seen 3. tam m ikuuta. Tuskin oli äiti saatu hautaan, kun isä Heikki H eikinpoika sai­rastui lavantautiin ja kuoli 18. tam m ikuu­ta. Lapsista vanhin oli jo renkinä Hoskaris- sa. Kuusivuotiaan Taavin ja vastasyntyneen Edlan toim itti khra Fr. H . Bergroth Jyväs- kylänsem inaarin "o rpo lasten ho ito laan” .

L ahjakas Taavi pantiin sem inaarin ” mal- likouluun” ja sitten Jyväskylän lyseoon. Siinä vaiheessa (1886) poika m uutti synty- m ätorpan m ukaan annetun sukunim ensä Kaletoin ytim ekkääm m äksi Tainioksi. T aa­vi osallistui tietysti poikien leikkeihin ja tappeluihin, osoitti jo h ta jan taipum uksia ja sai arvonim en ” Suomen suuriruhtinas” .

H än erosi kuitenkin lyseosta 4. luokalta ja otti apulaisen paikan kirjakaupasta sillä ehdolla, että sai lukea kaupan kaikki kir­ja t. Viisi vuotta hän näin opiskeli vapaasti, omaksui silloin myös sosialistiset ajatukset ruotsalaisten Palm in ja Brantingin ruotsin­kielisistä teoksista.

20

M uutettuaan (1894) Helsinkiin hän liittyi Työväenyhdistykseen ja sai puhuja- ja tais- telijakoulutuksensa yhdistyksen nuorten oppositioryhm ässä, ns. ” rähisijöissä” . Työpaikkansa hän m enetti kun kannatti lakkoa 10-tuntisen työajan puolesta ja sen jälkeen teki alussa m ainitun "o p in to m at­kansa” eli "k ie rtokou lunsa” .

M atkan jälkeen Työmies-lehti lähetti T ai­nion kerääm ään tilauksia ja myymään työ- väenkirjallisuutta ja Päivälehti agitaatio- eli esitelm äm atkalle teollisuusalueille. Hänen tiedetään puhuneen mm. silloin vielä Keu- ruuseen kuuluneessa M äntässä.

Vuosisadan vaihteessa Länsi-Suomen Työmiehen toim itussihteeri Taavi Tainio

osallistui m erkittävällä tavalla työväenpuo­lueen perustam iseen. V. 1899 pidetyssä työ­väenyhdistysten edustajakokouksessa hän oli innokkaim pia itsenäisen työväenpuolu­een kannatta jia ja toimi kokouksen jo h ta ­vassa komiteassa. Viipurin puoluekokouk­sessa 1901 hän Eetu Salinin kanssa vaati puolueen nimen ja ohjelm an m uuttam ista, m utta vasta 1903 Forssassa pidetyssä ko­kouksessa asia oli kypsä päätettäväksi. Tai­nio valittiin yhdeksi kokouksen puheenjoh­tajaksi ja hän käytti voim akkaan puheen­vuoron m uutoksen puolesta. Puolueen ni­meksi tuli "Sosialidem okraattinen puolue Suom essa" ja sille hyväksyttiin sosialistisil­le periaatteille rakentuva ohjelm an johdan­

Kalettoman to rppaa ei näytä mainittavan vielä isonjaon asiakirjoissa 1840-luvulla, Kaletto- mankangas ja -vuori kylläkin ja -lampi. V. 1850 siirtyi Ilvesjärven torpparin veli Aapraham Mikonpoika perheineen Hoskarin Kalettoman torppariksi. Todennäköisesti hän perusti ja ra­kensi torpan, kuvassa vasemmalla näkyvän matalan osan, savutuvan. Hän kuoli 1868 ja perhe joutui muuttamaan pois. V. 1873 torppaan muutti renki Heikki Heikinpoika perheineen Manniskylän Kallio-Mannilasta. Kalettoman torpassa Heikille syntyi nuorin poika Taavi. Heikki rakensi viimeisenä elinvuotenaan 1880 porstuan jatkoksi uuden, korkeamman ja tila- vamman tuvan poikiensa kanssa. "Jokin kiire näyttää rakentajilla olleen, sillä heiltä jäi nur­kista puoli tusinaa hirren päitä tasaamatta", ;irjoittaa Taavi Tainion poika Tauno kirjas­saan "Neljästi linnassa — neljästi eduskunnassa", joka kertoo Tainiosta ja tämän perheen vaiheista hauskan kiinnostavasti. (Kuva Jussi Rainion kokoelmasta).

21

to. Taavi Tainio valittiin näin syntyneen sosialidem okraattisen puoluehallinnon en­simmäiseksi puheenjohtajaksi.

Turussa Tainio toimi laittom ia kutsunto­ja vastaan ja v:n 1904 alussa hänet p idätet­tiin ja pantiin tutkintovankeuteen. Kun hän siitä vapautui, häntä uhkasi karkotus Sipe­riaan. Siksi hän jo helmikuussa lähti Ame­rikkaan, jossa toim i v. 1904—06 sanom a- lehtimiehenä ja oli perustam assa yhä vielä­kin ilmestyvää Raivaaja-lehteä.

Tainio oli revisionisti. Hänen m ukaansa työväenliikkeen tuli tiukasti puolustaa m aam m e autonom iaa, sillä sen suojassa työväenliikkeellä oli parhaat to im intam ah­dollisuudet. A m erikasta palattuaan hän esitti, että sosialidem okraattien oli pyrittä­vä senaattiin porvarillisten kanssa, sillä kun vaara uhkasi V enäjän taholta, siten voitai­siin vaikuttaa asiain kulkuun. Viaporin ka­pinan aikana hän yritti hillitä punakaarti­laisia ja kannatti suurlakon lopettam ista.

H änen ohjelm ansa m ukaan kaikkinainen edistyminen työväenluokan taloudellisten olojen parantam iseksi oli m erkittävä askel kohti lopullista pääm äärää; m itään varsi­naista yhtäkkistä kum ousta ei voinut olla­kaan, vaan ero uuden ja vanhan välillä ei tulisi olem aan niin suuri kuin silloin näytti: yhteiskunta m uuttuisi siinä m äärin, ettei tä ­tä m uutosta enää sillä tavoin korostettaisi; erittäin paljon painoa hän pani koulutus- ja sivistystason nousulle, yleinen oppivel­vollisuus oli välttäm ätön edellytys sosialisti­selle yhteiskunnalle (prof. H annu Soikka­sen esityksestä, lyhentäen).

Syksyllä 1917 ja alkuvuodesta 1918 Tai­nio vastusti väkivallan käyttöä ja kirjoitti lehdessään vaarasta, että ajauduttaisiin si­sällissotaan. Tärkeim pänä pelastuskeinona hän piti elintarvikeasioiden oikeata jä rjeste­lyä sekä kunnallislakien ja kahdeksan tun­nin työaikalain voim aansaattam ista. Taini­on tavoitteena oli yhteiskunnallisen jänn i­tyksen laukaisem inen, sillä m aata uhkasi kahdenlainen ulkonainen vaara: toisaalta maassa olevan venäläisen sotaväen taholta, toisaalta Saksan m aihinnousun uhka. " T ä ­mä on estettävä ja se on estettävä omin voim in” , hän julisti.

Sisällissota kuitenkin syttyi, Tainio van­gittiin ja hän vietti vankileirissä syksyyn 1918 asti, jolloin voittajat tuom itsivat hä­net 9 v:ksi kuritushuoneeseen ja m enettä­mään kansalaisluottam uksensa sen jälkeen vielä 12 vuodeksi. "S iitä syystä että hän oli vastustanut kap inaa” , niinkuin hän itse to ­tesi. H änet sitten kyllä arm ahdettiin.

Itsenäisen Suomen sodanjälkeisinä alku­vuosina, elvyttäessään puolusihteerinä pirs­tou tunutta työväenliikettä, Tainio joutui to rjum aan kahdelta suunnalta tulevaa vas­tustusta: sekä sodan voittaneen porvarilli­sen ryhm än että sodan hävinneen kom m u­nistiseksi puolueeksi julistautuneen ryhm än taholta. T ätä raskasta työkautta puoluesih­teerinä ja kansanedustajana kesti kym m en­kunta vuotta hänen sairastum iseensa ja kuolem aansa saakka m aaliskuuhun 1929. Ensi ialvena on hänen kuolem astaan kulu­nut 55 vuotta.

Taavi Tainio oli henkiseltä rakenteeltaan vilkas ja älykäs. H änen esitystapansa oli äärim m äisen selkeä ja looginen. Erityisen kuuluisa ja pelättykin oli hänen väittelytai­tonsa ja sanavalm iutensa. Kun "T aav i Pe­lo ton” nousi eduskunnassa puhu jakorok­keelle, täyttyi sali aina kuulijoista.

O ikeiston edustaja Jonas Castren oli ker­ran puheenvuorossaan tölväissyt ed. Tai­niota, jo k a Castrenin lopetettua ponnahti pystyyn ja pyysi puheenvuoroa puhemies Svinhufvudilta:

— H erra puhemies, kun ed. Castrenin on sallittu eduskuntapuheenvuorossaan käsitel­lä m inun persoonaani, oletan herra puhe­miehen sallivan myös m inun vastavuoroi­sesti käsitellä ed. Castrenin persoonaa.

— Niin, tuota. H m h. Kyllä varm aan vaatimus on oikeutettu, ratkaisi Svin­hufvud.

Tainio asteli puhu japön ttöön , pyyhki sil­mälasejaan kuten usein puhetta alkaessaan, pani ne paikoilleen ja sanoi:

— No niin, edustaja Castren!Siinä tulivat kaikki Castrenin poliittiset

ja m uut synnit ja erehdykset, poliittiset ja persoonalliset erikoisuudet ja m uut. Jonas Castren liikahteli levottom ana paikallaan, m utta Tainio kääntyi puhem iehen puoleen, kumarsi kohteliaasti ja virkkoi:

— Ja täm än m inä siis sanon herra puhe­miehen luvalla.

Röykytettyään edustaja Castrenia uusista ja vanhoista, pienistä ja suurista rikkeistä, hän kum arsi jälleen puhemiehelle:

— Täm änkin m inä sanon herra puhem ie­hen luvalla.

A m m uttuaan sitten vielä m uutam ia täys- laidallisia varsin surkeaksi m ennyttä Castre­nia vastaan Tainio lopetti kum artaen:

— Täm än kaiken olen siis sanonut herra puhemiehen luvalla!

JUSSI RA INIO

22