Reetta Kinnunen & Mirka Rantamäki ”KAIKKEA KAIKENLAISILLE” - Ylivieskan 9. luokkalaisten suhde seurakuntaan Opinnäytetyö KESKI-POHJANMAAN AMMATTIKORKEAKOULU Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma Huhtikuu 2008

1

Yksikkö Ylivieskan yksikkö Raudaskylä 

Aika 1.3.2008           

Tekijä/tekijät Reetta Kinnunen ja  Mirka Rantamäki           

Koulutusohjelma Kansalaistoiminta ja nuorisotyö           Työn nimi ”Kaikkea kaikenlaisille” – Ylivieskan 9. luokkalaisten suhde seurakuntaan            Työn ohjaaja   Leppälä Reetta KT   Salomäki Hanna TT         

Sivumäärä           75 

Työelämäohjaaja ‐            Tutkimuksemme käsittelee Ylivieskan 9. luokkalaisten suhdetta seurakuntaan sekä pyrkii tuomaan nuorten äänen kuuluville seurakunnan työntekijöille. Emme ole keskittyneet pelkästään nuorisotyöhön, vaikka tutkimuksemme siihen painottuukin, vaan olemme pyrkineet ottamaan huomioon koko seurakunnan yhtenä kokonaisuutena.  Tavoitteena tutkimuksessamme oli selvittää, mitkä toimintamuodot keräävät nuoria sekä mitkä koetaan mielekkäinä. Toisaalta keräsimme myös tietoa nuorten omista toiveista toiminnalle. Tutkimme myös nuorten suhtautumista seurakuntaan ja kirkkoon sekä sitä, miten tärkeäksi he nämä kokevat. Keskityimme myös perheen uskonnollisuuteen ja tä‐män vaikutuksesta nuoren omalle uskonelämälle.   Toteutimme tutkimuksemme kyselytutkimuksena keväällä 2007 Ylivieskassa Jokirannan yläkoulun 9. luokkalaisille. Heitä oli 156, joista kyselyymme vastasi 131 nuorta. Kyselyn tukena käsittelemme teoriaosuudessa nuoruutta yhtenä elämänkaaren vaiheista sekä us‐konnollista kehitystä. Lisäksi perehdymme arvoihin ja asenteisiin.   Ylivieskan seurakunnan järjestämään toimintaan osallistui lähes puolet 9. luokkalaisista ja heidän mielestään toiminta on mielekästä eikä juuri kaipaa muutoksia. Tulevaisuudessa he toivoisivat seurakunnan järjestävän enemmän retkiä sekä kaikille nuorille suunnattua ryhmätoimintaa. Nuoret suhtautuivat myönteisesti seurakuntaan ja uskokin oli melko monelle tärkeä asia.                                                   Asiasanat uskonnollisuus, seurakunta, kirkko, nuoret, arvot, asenteet, perhe   

2

CENTRAL OSTROBOTHNIA UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES            Ylivieska, Raudaskylä 

Date 1.3.2008           

Author Reetta Kinnunen and Mirka Rantamäki                    

Degree programme Civil activity and youth work            Name of thesis ”Something for everyone”‐ 9th graders´ relationship with the parish in Ylivieska            Instructor Leppälä Reetta Ed.D  Salomäki Hanna DR            

Pages 75            

Supervisor             This study examines the relationship that the 9th graders of Ylivieska have with parish. The purpose is to bring out the voice of the youngsters to the youthworkers of parishes. The focus is not only on youthwork but on the parish as a whole, even though  youth work is emphasized in the study.  The goal was to find out which operational modes gather youngsters together and which ones are considerevaluable. On the other hand, information about youngsters’ own wishes for the future activities was gath‐ered, too. Youngsters’ attitude towards parish and church and how valuable they consider them was exam‐ined, too. The focus was also on family’s religiousness and its effect on the youngster’s own religious life.   The study was carried out in the spring 2007 in Ylivieska. The target group was the 9th graders of Jokiranta junior high school. There were 156 students of which 131 replied to the inquiry. In the theory section differeninformation material is used to support the inquiry. The theory includes information about youth as a stage of life, one’s religious development and also about values and attitude.  Almost a half of the 9th graders participated in activities arranged by Ylivieska parish. Most of them considethe activities of the parish meaningful and did not see any need for changes. In the future youngsters wouldlike to have more trips and group activity. The Youngsters’ attitude towards parish was positive and faith was important to quite many of them.  Key words  religiousness, parish, church, youngsters, values, attitude, family  

3

ESIPUHE

Saimme vihdoin uurastuksemme päätökseen ja saimme valmiiksi tämän tutkimuk-

sen. Toisen tuki on ollut työtä tehdessä korvaamattoman arvokasta. Työtä on pa-

kerrettu yömyöhään, milloin työpaikalla yövuorossa tai kahvikupin ääressä keitti-

önpöydällä. Sama työpaikka ei helpottanut yhteisen ajan löytymistä, joten halu-

amme kiittää työnantajiamme, Kaarina ja Mauno Autiota, sekä työtovereitamme

joustavista työajoista ja ainaisesta työvuorojen muokkaamisesta. Eniten haluam-

me kiittää perheitämme, varsinkin Nea -tyttönen on jaksanut reippaana odottaa

äitiä leikkimään.

Kiitämme Ylivieskan seurakunnan nuorisotyönohjaajia varsinkin Marika Huttua,

joka on jaksanut ohjata oikeaan suuntaan ja antanut vinkkejä työhön. Myös ylä-

koulun rehtori Paula Hartikainen osallistui kyselyn toteuttamiseen todella kannus-

tavasti ja omaa työpanostaan antaen.

Aloitimme työnideoinnin yhdessä, emmekä jakaneet vastuualueita, vaan kirjoitim-

me koko työn yhteistyötä tehden. Yksi kahden ja kaksi yhden puolesta!

4

TIIVISTELMÄ ABSTRACT ESIPUHE SISÄLLYS 1 JOHDANTO........................................................................................................5 2 NUORUUS OSANA ELÄMÄNKAARTA ............................................................6

2.1 Nuori osana ryhmää...................................................................................8 2.2 Ystävyys- ja toverisuhteet .......................................................................12 2.3 Asenteet ja arvot ......................................................................................13

3 YKSILÖN USKONOLLINEN KEHITYS............................................................15

3.1 Antropomorfinen uskonnollisuus...........................................................15 3.2 Legalistinen uskonnollisuus ...................................................................19 3.3 Teleologinen uskonnollisuus ..................................................................28 3.4 Perhe uskonnollisuuden tukijana ...........................................................30

4 NUORET SEURAKUNNASSA.........................................................................34

4.1 Seurakunnan nuorisotyö .........................................................................35 4.2 Ylivieskan seurakunnan nuorisotyö 2007 ..............................................36

5 TUTKIMUSONGELMA JA TUTKIMUSMENETELMÄ .....................................38

5.1 Kyselyn laatiminen ja toteutus................................................................38 5.2 Kyselyn rakenne.......................................................................................39

6 TUTKIMUSTULOKSET ....................................................................................42

6.1 Vastaajien taustatiedot ............................................................................42 6.2 Nuoret seurakunnan toiminnassa...........................................................46 6.3 Nuorten mielipiteet Ylivieskan seurakunnan toiminnasta ....................48 6.4 Ollako vai eikö olla?.................................................................................51 6.5 Perheen uskonnollisuus..........................................................................55 6.6 Uskon ja seurakunnan merkitys .............................................................57 6.7 Asenteet kirkkoa ja seurakuntaa kohtaan..............................................59

7 JOHTOPÄÄTÖKSET .......................................................................................68

7.1 Taustatekijät .............................................................................................68 7.2 Mukana seurakunnan matkassa .............................................................69 7.3 Mielipiteitä puolesta ja vastaan...............................................................70 7.4 Mukana menossa vai ulkona menosta ...................................................71 7.5 Nuorten arviot perheidensä uskonnollisuudesta ..................................72 7.6 Nuorten arvostukset.................................................................................73 7.7 Löytyykö nuorista asennetta?.................................................................73

8 POHDINTA .......................................................................................................75 LÄHTEET .............................................................................................................89 LIITTEET

5

1 JOHDANTO Seurakunnan toimintaan osallistuminen rippikoulun jälkeen on ollut koko ajan hi-

taassa laskussa ja monen seurakuntakokemukset päättyvätkin rippileiriin. Näin

kävi myös meille, emmekä oikeastaan ole löytäneet tietä takaisin seurakunnan

pariin. Tästä saimme ajatuksen lähteä tutkimaan nykypäivän 9. luokkalaisten suh-

detta seurakuntaan ja selvittää kyselyllä, mitkä toimintamuodot saavat nuoria osal-

listumaan ja mitä vielä voisi tehdä paremmin.

Toivomme tutkimuksemme antavan seurakunnan työntekijöille tietoa nuorten toi-

veista ja mielipiteistä. Ne ovat kuitenkin korvaamattomia toimintaa kehitettäessä.

Lisäksi halusimme perehtyä nuorten arvomaailmaan ja siihen, mitä usko ja seura-

kunta heille oikeasti merkitsevät. Nuorten uskonnollisuutta on tutkittu hyvin vähän

ja niinpä tämäkin työ painottuu nuoruuden osalta paljolti Virkkusen (1975) teoriaan

uskonnollisuuden kehityksestä.

Käsittelemme myös tutkimuksessa nuoruutta elämänkaaren yhtenä vaiheena, pai-

nottaen sosiaalista kehitystä sekä vertaisryhmien merkitystä. Kuitenkin seurakunta

toimii monelle nuorelle peilinä omalle toiminnalle sekä kasvualustana kohti aikui-

suutta. Seurakunta tarjoaa mielestämme hyvät arvot, jotka toivoisimme monen

nuoren omaksuvan omaan arvomaailmaansa. Lisäksi kodilla on suuri vaikutus

nuoren kehitykseen ja halusimmekin käsitellä tutkimuksessamme perheen uskon-

nollisuutta, sillä se kertoo mistä nuori tulee ja kuinka tuttua usko hänelle ylipäätään

on.

Välillä saattaa tuntua, ettei nuorilla ole lainkaan moraalia tai arvoja, eivätkä he

kunnioita auktoriteetteja, joita myös kirkko edustaa. Tämän vuoksi halusimme tes-

tata nuorten asennetta seurakuntaa sekä kirkkoa kohtaan ja tulokset olivat yllättä-

vän positiivisia.

6

2 NUORUUS OSANA ELÄMÄNKAARTA

Usein nuoruus jaetaan varhaisnuoruuteen eli murrosikään (11/12 - 14/16), nuo-

ruuden keskivaiheeseen (15/16 – 18/19) ja myöhäisnuoruuteen (18/19 – 22/25).

Nuoruus on muutosten aikaa, jolloin suhde itseen sekä ulkonäköön eli fyysiseen

minään muuttuu. Tämän lisäksi omat ajatukset ja mielipiteet joutuvat arvioinnin

kohteeksi. Suhteet muihin ihmisiin muuttuvat elämänpiirin laajentuessa kodin tur-

vasta kaveriporukkaan. Aikaisemmin nuoren tottelemat säännöt ja rajat, joiden

puitteissa hän toimi, muodostuvat nyt sisäisiksi arvoiksi ja asenteiksi. Nuori määrit-

telee itse, mitä sääntöjä hän noudattaa. Näin ollen suhde ympäröivään todellisuu-

teen muuttuu ja nuoren maailmankuva alkaa jäsentyä. (Vilkko-Riihelä 1999, 243.)

Varhaisnuoruudessa nuori kohtaa suuria muutoksia ja ne aiheuttavat hänelle epä-

varmuutta. Ruumiinkuva muuttuu ja oma vartalo saattaa tuntua oudolta, lisäksi

orastava seksuaalisuus saattaa hämmentää. Sen lisäksi, että ruumiin muutokset

vaikuttavat nuoren käsitykseen omasta itsestään, niin ne heijastuvat myös siihen,

miten muut havaitsevat nuoren ja reagoivat tähän. Niin tytöille kuin pojille fyysinen

läheisyys muodostuu tärkeäksi, tosin tytöillä on kyse halailusta, kun taas pojilla

leikkimielisestä tönimisestä. Freudin seksuaaliteorian mukaan nuori on genitaali-

vaiheessa, jolloin vastakkainen sekä sukupuoli että seksuaalisuus kiinnostavat.

Nykypäivänä mediassa paljon esillä oleva seksikkyys saattaa saada nuoren pu-

keutumaan huomiota herättävästi tai käyttäytymään yliampuvan seksikkäästi.

(Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Nurmi, Pulkkinen & Ruoppila 2006, 128; Vilkko-

Riihelä 1999, 246.)

Varhaisnuoruuteen kuuluu oleellisesti kuohuntavaihe. Tämä tarkoittaa, että nuori

kapinoi vanhempien mielipiteitä ja heidän asettamia rajoja vastaan. Näin nuori ra-

kentaa uutta minuuttaan. Nuori kokee tunne-elämässään suuria murroksia ja tukea

hän tuntee saavansa ystäviltään. Nuori saattaa alkaa jonkin aatteen kannattajaksi

ja on muutenkin herkkä ympäristön vaikutteille. Tähän vaiheeseen liittyy kokeiluja

sekä uhmaa ja nuori voi olla vihainen että aggressiivinen. (Vilkko-Riihelä 1999,

246.)

7

Tarvitsevuuden ja riippumattomuuden ristiriita raastaa nuorta. Toisaalta nuori ha-

luaa itse määrätä asioistaan ja uhoaa auktoriteeteille, mutta toisaalta vanhempien

syli ja kodin turva tuntuvat houkuttelevalta. Nuori suorastaan janoaa rajojen aset-

tamista, koska nämä tuntuvat hänestä turvalliselta. Jos rajoja ei aseteta nuorelle,

vaan hän saa itse päättää asioistaan vapaasti, vie tasapainoisen minuuden kehit-

tyminen kauan eikä sen saavuttaminen ole välttämättä edes mahdollista. (Vilkko-

Riihelä 1999, 247-248.)

Nuoruuden keskivaihetta leimaa seestyminen ja oman identiteetin etsintä. Erikson

kutsuu tätä vaihetta identiteettikriisiksi, joka luo pohjan aikuistumiselle. Vanhem-

mista irtautuminen tapahtuu viimeistään tässä vaiheessa. Nuori etsii itseään esi-

merkiksi yhdistyksistä ja aatteellisista järjestöistä ja saattaa olla hyvin ehdoton

omissa kannanotoissaan. Nuori uskoo mahdollisuuksiinsa rajattomasti ja kokee

olevansa lähes kaikkivoipainen. Vanhempien ja auktoriteettien ihannoinnin aika on

ohitse. Keskivaiheen alkupuolella seurustelusuhteet vaihtuvat tiuhaan, kun taas

loppupuolella suhteet kestävät jo pidempiä aikoja. Tulevaisuus ja maailmankatso-

mukselliset kysymykset alkavat kiinnostaa. (Vilkko-Riihelä 1999, 248, 255.)

Identiteetin etsinnässä ja muokkautumisessa nuorta auttavat kaverit, parisuhde ja

kodin suhtautuminen itsenäistymispyrkimyksiin. Lisäksi opinnoissa menestyminen

ja onnistumisen kokemukset muokkaavat identiteettiä. Nuori on esimerkiksi har-

rastusten kautta osana erilaisissa ryhmissä ja kokeilee näissä erilaisia rooleja ja

tehtäviä, jotka mahdollisesti hän sisällyttää omaan identiteettiinsä. Identiteetin et-

sinnässä voidaan päätyä omaksumaan täysin vanhempien arvomaailman vastai-

nen tyyli. Osa siis sopeutuu normistoon ja osa protestoi ja etsii pitkäänkin omaa

identiteettiä. Tällaisia nuoria uhkaa Eriksonin mukaan roolihajaannus. (Vilkko-

Riihelä 1999, 249, 255.)

Myöhäisnuoruudessa nuori löytää oman maailmankuvansa ja identiteettinsä. Ul-

kopuolelta tuleva paine ei enää vaikuta samoilla tavoin kun aiemmin, joten nuori

itse muodostaa kantansa elämän peruskysymyksiin. Nämä oman harkinnan tulok-

sena syntyneet arvot ja asenteet siirtyvät osaksi nuoren identiteettiä. Keskeisiä

haasteita tässä vaiheessa ovat läheisyyden tunteen jakaminen erilaisissa suhteis-

sa, kodista irtautuminen, koulutuksen ja uran suunnittelun toteuttaminen, arvomaa-

8

ilman jäsentyminen ja sosiaalisesti vastuullisen toiminnan omaksuminen. Jos ai-

kaisemmissa vaiheissa suhde vanhempiin on kärsinyt, niin tässä vaiheessa se

yleensä korjaantuu, sillä asioista voidaan nyt keskustella kuin aikuinen aikuiselle.

Suurin osa nuorista hyväksyy omien vanhempiensa arvomaailman osaksi omaan-

sa, kun taas toisilta arvot saattavat puuttua kokonaan. Eriksonin mukaan nuori

kokee jälleen ristiriitaa itsenäisyys-tarvitsevuus akselilla. Nuori haluaa olla itsenäi-

nen, mutta kuitenkin halutaan toisen ihmisen tuomaa turvaa. Ihminen, joka ei kes-

tä läheisyyttä, voi ajautua yksinäisyyteen, mutta toisaalta tähän voi johtaa myös

liiallinen tarrautuminen partneriin. (Vilkko-Riihelä 1999, 253, 255.)

Kehitysprosessia, jolloin yksilö omaksuu yhteiskuntansa arvot, normit ja käyttäy-

tymismallit, kutsutaan sosialisaatioksi. Tällöin hän oppii täyttämään sosiaalisen

ympäristönsä vaatimukset eli toisin sanoen sopeutuu ympäröivään todellisuuteen

opittuaan sen säännöt. Sääntöjen oppiminen tarkoittaa, että yksilö pystyy näke-

mään itsensä toisten silmin. Kulttuuri säätelee pitkälti säännöt, jotka määrittelevät,

millainen sosiaalinen käyttäytyminen kussakin iässä on hyväksyttävää ja milloin

taas ei. (Aaltonen, Ojanen, Vihunen & Vilén 2003, 85.)

Yksilö omaksuu käyttäytymismuotoja jo lapsuuden kasvuympäristöstään ja hyö-

dyntää näitä sosiaalisessa maailmassaan. Näin ollen jo varhaisilla ihmissuhteilla

on suuri vaikutus siihen, miten yksilö myöhemmin kohtaa muita ihmisiä ja millai-

seksi hänen kokemuksensa sosiaalisesta maailmasta muotoutuu. Lapsuudessa

yksilö omaksuu omantunnon, moraalin ja perusarvot sekä itsenäistyy ja oppii tu-

lemaan toimeen muiden kanssa. Nuoruusiässä yksilö kohtaa uudet haasteet, joita

ovat muun muassa parisuhdetaitojen opettelu, emotionaalisen riippuvuuden vähe-

neminen kasvattajista, valmistautuminen työelämään ja pysyvämpään parisuhtee-

seen sekä yhteiskunnallisesti vastuuta ottavan käyttäytymisen muotoutuminen.

(Aaltonen ym. 2003, 85.)

2.1 Nuori osana ryhmää

Sosiaalinen kehitys ilmenee sosiaalisena käyttäytymisenä. Toimiessaan muiden

kanssa yksilöllä on odotuksia sekä omasta että muiden käyttäytymisestä. Kun pu-

9

hutaan ryhmän jäsenilleen asettamista odotuksista, tarkoitetaan sillä sosiaalisia

normeja. Ryhmän jäsenten odotetaan ajattelevan, tuntevan ja käyttäytyvän näiden

normien mukaan. Ryhmän arvoihin, asenteisiin ja normeihin sosiaalistuminen

merkitsee niiden sekä muiden ryhmän jäsenten odotusten hyväksymistä. Jos nor-

meista poikkeamiseen suhtaudutaan ryhmässä kielteisesti, kokee nuori paineita

toimia ryhmän normien mukaan, vaikka se olisikin hänen omien asenteidensa vas-

taista. Nuoruudessa paine mukautua ja jäljitellä toisten tahtoa on voimakas. (Aal-

tonen ym. 2003, 86-87; Aho & Laine 1997, 29.)

Ryhmän yhdenmukaisuuden synnyttävät ryhmän normit. Tämä ei tarkoita kuiten-

kaan, että kaikilta edellytettäisiin aina samanlaista käyttäytymistä, vaan ryhmän

jäsenillä on heidän sosiaalisten roolien mukaan asetettuja odotuksia ja normeja.

Sosiaalinen rooli tarkoittaa normien ja odotusten kokonaisuutta, jotka kohdistuvat

yksilöön hänen aseman tai tehtäviensä perusteella. Esimerkiksi nuorisoryhmässä

pellen roolin ottaneella ja pomo-tyypillä on samassa tilanteessa hyvin erilainen

toimintatapa. Roolit voivat olla virallisesti asetettuja tai ne voivat syntyä epäviralli-

sesti muiden ihmisten asettamina. Usein yksilö epävirallisesti ottaa itselleen jonkin

roolin. Yksilölle voi syntyä rooliristiriita roolinhaltijan ominaisuuksien ja roolivaati-

musten suhteen eli yksilöllä ei ole taitoja roolin edellyttämään toimintaan. (Aho &

Laine 1997, 152-153; Vilkko-Riihelä 1999, 653.)

Sosiaalinen käyttäytyminen voidaan nähdä kehämäisenä prosessina, jossa yksilön

ja muiden ihmisten käyttäytyminen vaikuttavat toinen toisiinsa. Yksilöllä on ryh-

mään heijastuvia asenteita ja odotuksia, mutta myös ryhmällä on yksilöön kohdis-

tuvia odotuksia. Molemmat muuntelevat käytöstään, ei pelkästään odotustensa,

vaan myös toinen toisistaan tekemiensä havaintojen perusteella. Yksilön tunnepi-

toisilla havainnoilla, minäkäsityksellä sekä tavalla suhtautua muihin on erittäin suu-

ri vaikutus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Yksilön heikko itsetunto tarkoittaa,

että hän yleensä suhtautuu ristiriitaisesti niin itseensä kuin muihinkin ihmisiin ja

saattaa pelätä muiden ihmisten torjuntaa sekä kielteistä suhtautumista. Yksilön

asenne itseensä ja negatiiviset odotukset muihin heijastuvat ihmissuhteisiin ja

käyttäytymiseen. Esimerkiksi nuori voi määräillä muita kohottaakseen omaa arvo-

aan tai hän voi eristäytyä muista välttääkseen kohtaamasta torjuntaa. Ikätoverit

saattavat tulkita käyttäytymistavan epäystävällisenä ja torjuvana ja näin ollen rea-

10

goivat käyttäytymiseen sen mukaisesti, mikä jälleen vahvistaa nuoren negatiivista

minä -käsitystä ja käyttäytymistä. Myönteinen minä –käsitys ja positiiviset odotuk-

set muihin ihmisiin nähden antavat vastaavasti aineksia hyvien ihmissuhteiden

rakentamiseen. (Aho & Laine 1997, 154-156.)

Vähitellen kullekin yksilölle kehittyy oma tyypillinen sosiaalinen käyttäytymistapan-

sa, jonka muodostumisessa tärkeänä tekijänä toimii ihmisen moraalikehitys ja

kasvuympäristö. Sosiaalista käyttäytymistapaa tarkastellaan dimensioilla eli ulottu-

vuuksilla, hallitsevuus-hallitsemattomuus ja aktiivisuus-passiivisuus. Näistä muo-

dostuu neljän sosiaalisen käyttäytymisen päätyyppiä: harkitseva, mukautuva, ag-

gressiivinen ja ahdistuva. (Aho & Laine 1997, 156.)

Kuvio 1. Sosiaalisen käyttäytymisen päätyypit (Lähde: Aho & Laine 1997, 156)

PASSIIVISUUS mukautuva ahdistuva

HALLITSEVUUS HALLITSEMATTOMUUS

harkitseva aggressiivinen AKTIIVISUUS

Sosiaalisesti harkitseva käyttäytymistapa liittyy hallittuun aktiivisuuteen. Tähän

kategoriaan kuuluvalle yksilölle on ominaista hyvä itsehallinta, rakentava toiminta,

muiden huomioon ottaminen, konfliktien ratkaiseminen oikeudenmukaisesti neu-

vottelemalla sekä pyrkimys yhteistoimintaan ja tarpeen tullen myös vastuulliseen

muiden hallintaan ja johtamiseen. Sosiaalisesti mukautuva käyttäytymistapa mer-

kitsee hallittua passiivisuutta, jolle on tyypillistä hyvä itsehallinta, rauhallisuus, kär-

sivällisyys, luotettavuus, konfliktien välttäminen, taipuminen sääntöihin ja ryhmän

vaatimuksiin. (Aho & Laine 1997, 157.)

Aggressiivinen käyttäytymistapa on hallitsematonta aktiivisuutta. Yksilö, joka käyt-

täytyy aggressiivisesti, ärsyyntyy helposti ja hänen on vaikea sopeuttaa itsehallin-

taansa sosiaalisten tilanteiden vaatimuksiin. Konfliktitilanteissa tällainen yksilö tur-

11

vautuu yleensä aggressiivisiin keinoihin, mikä herättää muissa helposti välttämis-

käyttäytymistä. Hän saattaa pyrkiä hallitsemaan muita, mutta ei useinkaan onnistu

siinä. Ahdistunut käyttäytymistapa puolestaan liittyy heikkoon itsehallintaan ja pas-

siivisuuteen. Tällaiselle yksilölle luonteenomaista on alhainen itsetunto, vetäytymi-

nen sosiaalisista tilanteista, puolustuskyvyttömyys ja alistuminen muiden tahtoon.

Tästä voi päätellä, että erityisesti vahva itsehallinta johtaa myönteiseen sosiaali-

seen käyttäytymiseen sekä rakentaviin ihmissuhteisiin. Heikko itsehallinta puoles-

taan aiheuttaa negatiivista käyttäytymistä, joko aggressiivista tai vetäytyvää, jolloin

ihmissuhteissa esiintyy ongelmia. (Aho & Laine 1997, 157.)

Yleensä ajatellessamme nuorta vertaisryhmässä, tulee ensimmäisenä mieleen

pelko ryhmän kielteisestä vaikutuksesta nuoreen. Vertaisryhmällä tarkoitetaan

ryhmää, jonka jäsenet ovat suunnilleen samalla kehitystasolla ja usein myös ikäto-

vereita. Nuoren pelätään usein ajautuvan vääränlaiseen kaveriporukkaan ja saa-

van sitä kautta huonoja vaikutteita. On kuitenkin syytä muistaa, että nuoruusiässä-

kin vertaisten vaikutukset voivat olla myös myönteisiä. Vertaisryhmässä nuori ra-

kentaa minäkuvaansa sosiaalisella vertailulla, jossa nuori vertaamalla itseään toi-

siin hankkii tietoa omasta itsestään. Vertailun tekeminen samankaltaisiin ihmisiin

on yksilölle hyödyllisempää, koska se antaa enemmän tietoa vertailijasta itses-

tään. Tämän pohjalta voidaan selittää, miksi nuoret hakeutuvat samankaltaisten

seuraan. (Salmivalli 2005, 15, 33, 137-138.)

Ryhmien muodostumiseen vaikuttaa aina myös laajempi sosiaalinen verkosto.

Esimerkiksi nuori, jolla on vaikea suhde vanhempiinsa, hakeutuu todennäköisem-

min epäsosiaalisesti käyttäytyvään toveriryhmään. Toisaalta myös ryhmän epäso-

siaalisuus voi vaikuttaa nuoren ja hänen vanhempiensa suhteeseen. Lisäksi

elinympäristö vaikuttaa huomattavasti ryhmien muodostumiseen, sillä maaseudul-

la pitkien välimatkojen vuoksi jengejä tai laajoja joukkoja on vaikeampi muodostaa

kuin kaupungeissa. (Ahonen ym. 2006, 150.)

12

2.2 Ystävyys- ja toverisuhteet

Useimmille meistä, niin nuorille kuin aikuisillekin, on tärkeää saada kokea inhimilli-

nen kiintymys toiseen yksilöön eli läheinen ystävyys. Tähän kuuluvat vastavuoroi-

set mieltymyksen, kiintymyksen, yhteenkuuluvuuden, samastumisen, uskollisuu-

den, rehellisyyden ja luottamuksen tunteet. Läheisen ystävyyden lisäksi yksilö ha-

luaa kuulua hyvien ystävien ja tovereiden muodostamaan sosiaaliseen verkos-

toon, jossa voi tehdä vertailuja, kokea ryhmään kuulumista, toisten hyväksyntää ja

ymmärrystä sekä saada virikkeitä ja ajanvietettä. Jokainen yksilö kaipaa siis sekä

kahdenkeskisiä emotionaalisia suhteita että sosiaalisia suhteita monien ihmisten

kanssa. (Aho & Laine 1997, 163.)

Läheisyys tarkoittaa ystävien keskeistä henkilökohtaisten ajatusten, tunteiden ja

persoonallisuuspiirteiden tuntemista. Kaikkein läheisin, ja samalla myös tärkein

suhde, on paras ystävä. Kysymys on kahden ihmisen intiimistä emotionaalisesta ja

sosiaalisesta suhteesta, johon liittyy paljon positiivisia tunteita. Tällaista suhdetta

kutsutaan myös nimellä dyadi, joilla voidaan tarkoittaa myös seurustelusuhteita.

Ystävät jakavat ajatuksensa ja kokemuksensa iloine ja suruineen sekä lohduttavat

ja tukevat toinen toistaan. Läheisyys edellyttää hyväksyntää, arvonantoa, luotta-

musta ja uskollisuutta. Tämän lisäksi ystävien välinen kunnioitus takaa oikeuden

toimia ja ajatella omana, toisesta riippumattomana yksilönä. (Aho & Laine 1997,

163-164; Ahonen ym. 2006, 148.)

Parhaan ystävän, ja muutaman hyvin läheisen ystävän lisäksi, yksilöllä voi olla

muitakin ystäviä, mutta näihin suhteisiin ei liity samankaltaisia syviä tunteita kuin

edellä mainittuihin. Ystäviä etäisempiä ovat toverit, joihin suhtaudutaan ystävälli-

sesti, mutta ei niinkään läheisesti. Muutaman nuoren muodostamaa ryhmää, jota

usein yhdistää jokin tekijä esimerkiksi koulu, asuinalue tai harrastus, kutsutaan

klikiksi (Ahonen ym. 2006, 148). Raja ystävyyden ja toveruuden välillä on häilyvä.

Sosiaalisen verkoston tärkeänä tehtävänä on tukea yksilön erilaisia tarpeita. Näin

ollen elämäntilanteiden muuttuessa myös ystäväpiri saattaa muuttua. (Aho & Lai-

ne 1997, 163-164.)

13

Vastavuoroisuuteen kuuluu oleellisesti kyky ottaa huomioon toisen näkökantoja.

Tämä tarkoittaa, että yksilö osaa erottaa oman ja muiden näkökulman toisistaan

sekä yhteen sovittaa ne keskenään. Kummankin tarpeet pyritään huomioimaan

tasaveroisesti niin materiaalisesti kuin psyykkisesti. (Aho & Laine 1997, 164.)

Tyypillistä ystävyksille on yhteiset mieltymyksen, kiinnostuksen ja harrastusten

kohteet. Läheiset ystävät muistuttavat toisiaan usein myös persoonallisuuspiir-

teidensä ja sosiaalisen käyttäytymisensä suhteen. Joskus myös ulkonäkö pyritään

yhdenmukaistamaan. Tällaista prosessia kutsutaan yhdenmukaistumis- tai sosiali-

saatiovaikutukseksi. Kuitenkin ystävyyteen sisältyy myös kummankin osapuolen

taholta toista täydentäviä piirteitä. (Aho & Laine 1997, 166; Salmivalli 2005, 140.)

Nuoruusiän ystävyyssuhteille luonteenomaista on kiinteys ja pysyvyys. Samankal-

taisuus näkyy iässä, taustassa ja harrastuksissa sekä suhtautumisessa nuoriso-

kulttuureihin. Ystävyyssuhteilla alkaa olla tärkeä merkitys nuoren persoonallisuu-

den ja identiteetin rakentumisessa. Nuorille ystävyydessä tärkeää on läheisyys,

koska ystävän kanssa halutaan käsitellä sellaisia asioita, joista ei haluta puhua

vanhempien kanssa. Ystävien välisessä vuorovaikutuksessa nuorelle alkaa selkiy-

tyä käsitys omasta itsestä. (Aho & Laine 1997, 176-177.)

2.3 Asenteet ja arvot

Asenteet ovat mielipiteitä ihmisistä ja asioista, tapoja suhtautua asioihin ja ne voi-

vat kohdistua kaikkeen sosiaalisessa ympäristössä. Niiden tehtävänä on auttaa

ymmärtämään sekä selittämään maailmaa. Asenteet ovat seurausta kokemuksista

eli opittuja ajattelun, tunteiden ja toimintojen malleja, mikä johtaa taipumukseen

toimia tietyllä tavalla. Ne tarjoavat lisäksi tavan hallita kaaosmaiselta tuntuvia asi-

oita. Se, miten tuttu tai vieras jokin asia on, vaikuttaa suhtaudutaanko siihen posi-

tiivisesti vai negatiivisesti. Positiivinen asenne syntyy yleensä tutuista, palkitsevista

tai muista miellyttävistä ominaisuuksista. (Erwin 2005, 12; Lahikainen & Pirttilä-

Backman 2004, 91; Vilkko-Riihelä 1999, 690.)

14

Asenteiden olemassaoloa ei voida nähdä eikä mitata suoraan. Ainoastaan seu-

raamalla ihmisten käyttäytymistä voidaan päästä selville heidän asenteistaan.

Asenteita voidaan mitata toki asenneasteikoilla, mutta tulos ei ole itsessään asen-

ne, vaan yksilön kuvaus omasta asenteestaan tietyllä alueella. Asenteen ilmaus

on mielipide, joka voi olla yksilöllinen tai yhteisössä vaikuttava käsitys. Näiden vä-

lille saattaa olla vaikeaa vetää selkeää rajaa. Negatiivisia asenteita kutsutaan en-

nakkoluuloiksi, jotka ilmenevät diskriminointina eli syrjintänä. Ennakkoluulojen syn-

tyyn vaikuttaa muiden mielipiteet tai oma kokemus. (Erwin 2005, 12; Lahikainen &

Pirttilä-Backman 2004,91; Vilkko-Riihelä 1999, 690.)

Arvot ja asenteet ovat käsitteinä lähellä toisiaan. Valitsemme ja suhtaudumme

asioihin arvojemme perusteella. Myönteiset arvolataukset ja pysyvät asenteet ovat

opittuja ja ne ratkaisevat, mitä ihminen näkee, kuulee, luulee, ajattelee, päättää ja

tekee ja miten hän käyttäytyy. Arvoja on kestoltaan lyhytikäisiä, pitkäikäisiä tai py-

syviä, kuten lapsuuden kulttuuri- ja perinnearvot. Arvot koskevat yleensä jotakin

aatetta, ihmistä tai seikkaa. Asenteita voi olla hyvinkin monia, mutta arvoja sen

sijaan vain muutamia. Arvot muodostavat arvohierarkian, jonka huipulla Suomessa

on turvallisuus ja mielipiteen ilmaisun vapaus. Arvot voidaan jakaa kuuteen ryh-

mään, jotka ovat teoreettiset, sosiaaliset, poliittiset, uskonnolliset, esteettiset ja

taloudelliset arvot. (Heikkonen 1995, 37; Vilkko-Riihelä 1999, 690.)

Arvoille ei ole olemassa tärkeysjärjestystä eikä myöskään sellaista mittaustapaa

niiden vertaamiseen, joka sopisi kaikille. Jokainen yksilö, ryhmä, yhteisö tai kansa

haluaa itse muodostaa omat arvojärjestyksensä. Pysyvää ja porrastettua arvojär-

jestystä ei voida laatia, koska arvojen vaihtelevuuteen vaikuttavat aika sekä muu-

tokset kasvatuksessa ja yhteiskunnassa. (Heikkonen 1995, 39-40.)

15

3 YKSILÖN USKONOLLINEN KEHITYS

Haluamme käsitellä uskonnollisen kehityksen alkaen jo lapsuudesta, jotta lukija

saa kuvan muutoksista, mitä tapahtuu varhaisnuoruuteen ja nuoruuteen siirryttä-

essä. Toinen syy on se, ettei uskonnollista kehitystä voida kuvata tiettyihin ikäkau-

siin liittyvänä kehitysvaiheina, kuten esimerkiksi psyykkistä kehitystä. Kuitenkin

voidaan puhua suuntaa antavista ikävuosista. Uskonnollinen kehitys etenee järjes-

tyksessä antropomorfisesta uskonnollisuudesta aina teleologiseen uskonnollisuu-

teen. Yksilöstä riippuu, missä ikävaiheessa näiden kehitysvaiheiden siirtymä ta-

pahtuu. On havaittu, että antropomorfista uskonnollisuutta saattaa esiintyä jopa

aikuisilla ja erilaisten uskonnollisten kriisien vuoksi kehitys saattaa jopa taantua

edelliselle kehitysasteelle. (Virkkunen 1975.)

Uskonnollisessa kehityksessä uskonnollisella kokemuksella on tärkeä sija. Koke-

muksessa tulee ottaa huomioon tunne, elämys, mielikuvitus, toiminta ja ymmärrys,

sillä näiden kautta yksilölle, varsinkin pienelle lapselle, syntyy kokemus uskonnon

liittymisestä kokonaisvaltaisesti hänen omaan elämäänsä. Ainoastaan silloin, kun

uskonnollisessa kokemuksessa on mukana tunnetaso sekä tiedollinen taso eli si-

sällön oivaltaminen, on uskonnollinen kehitys mahdollista. (Luukkonen 1997, 44-

45.)

3.1 Antropomorfinen uskonnollisuus

Lapsi saavuttaa ajattelunsa ensimmäisen kehitysasteen 1½ - 2-vuoden iässä ja

tämä vaihe kestää 7-8-vuoden ikään saakka. Jo tässä vaiheessa lapsen on mah-

dollista päästä osalliseksi uskonnolliseen elämään. Tähän kuuluu ensimmäiselle

kehitysasteelle ominainen ajatustapa, joka sisältää kaksi peruspiirrettä, se on dif-

fuusia ja konkreettista. Lapsi ei kykene muodostamaan eriytyneitä eli differentioi-

tuneita käsityksiä. Näin ollen lapsen ajattelu on diffuusia ja se tapahtuu eriytymät-

tömien, epämääräisten kokonaisuuksien puitteissa. Tämän aiheuttaa se, että lapsi

siirtyy toiminnan tasolta kielen ja ajattelun tasolle. Ajattelu on tässä vaiheessa vie-

16

lä hyvin konkreettista ja lapsi käsittää asiat kirjaimellisesti eikä kykene yleistä-

mään. (Virkkunen 1975, 31.)

Lapsella on primitiivinen maailmankuva eli lapselle ominaisen ajattelun sävyttämä

maailmankuva. Lapsen maailmankuvaan kuuluu realismi. Hän ei kykene erotta-

maan ulkoiseen todellisuuteen kuuluvien asioiden ja oman ajattelun tuloksia. Lapsi

ei tee eroa itsensä ja maailman välillä eikä näin ollen tajua omaa subjektiivisuut-

taan. Lasta hallitsee siis minäkeskeisyys ja hän pitää itseään maailman keskukse-

na. Lapsen maailmankuvaan kuuluu olennaisesti animismi eli lapsi näkee esineet

elävinä sekä lapsen tarkoituksia toteuttavina. Koska kaikki kappaleet nähdään elä-

vinä, seuraa tästä lapsuuden finalismi. Kaikella, mitä tapahtuu, on tietty tarkoitus ja

tarkoitukselle annetaan minä- ja ihmiskeskeisiä selityksiä. Animismin ja finalismin

ohella esiintyy artifisialismia, mikä tarkoittaa, että lapsen mielestä ympäristössä

kaikki on jonkun muun, ihmisen tai Jumalan, luomaa tai tekemää. (Tamm 1988,

43; Virkkunen 1975, 32-33.)

Lapsen käsitystä todellisuudesta sävyttää esikausaliteetti, jolle on ominaista, ettei

lapsi ymmärrä maailmassa vaikuttavia lainalaisuuksia. Näin ollen lapsi ei ymmärrä

käsitettä ihme. Lapsi voi siis pyytää vanhempiaan lopettamaan ukonilman, koska

hänelle on aivan luonnollista, että vanhemmat kykenevät siihen. Lapselle hänen

vanhempansa ja Jumala ovat samanarvoisia. (Tamm 1988, 44). Lapsi selittää

maailmassa esiintyvät ilmiöt moraalisesti eli sen perusteella millainen suhde kap-

paleilla on meihin. Lapsi uskoo, että kaikki tapahtumat ovat siis tuloksia omia tar-

koituksiaan toteuttavien olentojen toiminnasta ja normaalista poikkeavat ilmiöt ovat

vain näiden olentojen oikkuja. Näin ollen lapselle mikään ei ole sattumaa. Lapsella

on taipumusta, todellisuuskäsityksestään johtuen, maagiseen ajatteluun. Hänen

mielestään on täysin luonnollista kyetä pelkän ajattelun tai riittien suorittamisen

avulla saada toiveensa toteutumaan. (Virkkunen 1975, 34.)

Ympäristöltä saadut vaikutukset ovat ratkaisevia uskonnollisten katsomusten syn-

tymisessä. Lapsen konkreettinen ajattelu vaikuttaa jumalakuvaan siten, että käsi-

tys Jumalasta on havaintoihin sidottu. Lapsi kuvittelee Jumalan ihmisen kaltaiseksi

ja näköiseksi, käsittää konkreettisesti ja paikallisesti kertomukset taivaasta sekä

ajattelee, että Jumalan vaikutus maailmassa merkitsee fyysistä läsnäoloa tietyssä

17

paikassa. Jumala on lapsen mielestä samojen fyysisten rajoitteiden alainen kuin

ihminenkin. Näin ollen lapsen on vaikea ymmärtää Jumalaa kaikkinäkevänä ja -

tietävänä. Nämä piirteet kuuluvat oleellisesti antropomorfiseen jumalakuvaan ja se

on 5-7-vuotiailla niin luonnollinen, että henkisempiä käsityksiä opetettaessa he

reagoivat hyvin voimakkaasti. (Virkkunen 1975, 36-37.)

Lapsella ei ole käsitystä maailman lainalaisuuksista, joten maailmassa voi tapah-

tua mitä tahansa. Tämä sama käsitys ulottuu myös lapsen jumalakuvaan ja lapsi

ajatteleekin, että Jumalan taholta voi odottaa mitä tahansa. Jumalan mieliala ja

käyttäytyminen vaihtelee, hän voi välillä vihastua ja toisinaan olla hyvä. Lapsi tul-

kitsee itse, mitä hänelle tapahtuu. Merkittävä rooli lapsen jumalakuvan muodostu-

misessa on ympäristöllä. Lapsi voi kokea suhteensa Jumalaan positiiviseksi ja va-

loisaksi tai negatiiviseksi ja pimeäksi. (Virkkunen 1975, 36-37.)

Lapsen jumalakuva muodostuu negatiiviseksi ja pelkoa herättäväksi, jos hän saa

sen käsityksen, että Jumala voi vihastua ja rankaista. Tällainen kuva saattaa myö-

hemmässä elämänvaiheessa lamauttaa koko uskonnollisen elämän. Positiivinen

jumalakuva muodostuu, jos lapselle opetetaan, että Jumala on pysyvästi hyvä.

Tällainen kuva lapselle ei synny pelkästään sanallisen opetuksen myötä vaan lap-

sella on oltava lähiympäristössään henkilöitä, jotka lapsi kokee pysyvästi turvalli-

siksi. (Virkkunen 1975, 37-38.)

Uskonnollisen asenteen syntyminen riippuu siitä, saako jumalakuva sijaa maail-

mankuvassa. Lapsella on vaikeaa löytää tilaa jumalakuvalle 5-6-ikävuoteen saak-

ka. Suurimpana esteenä ovat lapsen vanhemmat, joita lapsi pitää kaikkivoipina.

Näin ollen katsomus Jumalasta saattaa tuntua lapsesta vieraalta. Tilanne muuttuu

lapsen ollessa noin kuuden vuoden iässä, jolloin tapahtuu sekä älyllinen että mo-

raalinen kriisi. Lapsi ymmärtää vanhempien inhimilliset rajoitukset ja vanhempiin

kohdistetuille tunteille on löydettävä uusi kohde. Jos lapselle on kasvatuksen ansi-

osta syntynyt katsomus Jumalasta, sijoittaa hän Jumalaan ne ominaisuudet, jotka

aikaisemmin näki vanhemmissaan. Jeesusta lapsi ei kuitenkaan kykene sijoitta-

maan omaan maailmankuvaansa, koska Jumala ja Jeesus ovat lapselle lähes sa-

ma asia. Esikoululaiselle on ominaista, että hän pitää Jeesusta jumalallisena olen-

18

tona, jolla on valtaa ja joka voi tehdä ihmetekoja. (Tamm 1988, 55; Virkkunen

1975, 39-40.)

Lapselle ainoa uskonnollisen käyttäytymisen muoto on rukous, johon hänet voi

opettaa säännöllisellä rukoilemisella. Näistä tärkein on iltarukous, joka lapselle on

sosiaalinen tapahtuma. Hyvin pienillä lapsilla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä ru-

kous on. He voivat vanhempiaan jäljittelemällä ristiä kätensä ja oppia rukouksen,

mutta eivät kuitenkaan täysin ymmärrä mitä tekevät. He usein uskovat, että rukoil-

la täytyy siksi, että joku toivoo sitä. Varttuessaan lapsi liittää rukoukseensa itsensä

lisäksi yhteisönsä, sillä diffuusin ajattelutapansa vuoksi lapsi ei koe itseään yhtei-

söstään erilliseksi, vaan sen osaksi. Lapsi alkaa iltarukouksessaan jakaa Jumalal-

le ilojaan ja surujaan. Rukouksesta kehittyy persoonallinen eikä tärkeää enää ole

se mitä pyydetään, vaan mahdollisuus kokea yhteys Jumalaan. Toisella kouluvuo-

della rukoukseen liitetään myös hyvin henkilökohtaisia asioita, joita rukoillaan yk-

sin ja hiljaa itsekseen. Lapsi saattaa pitää Jumalaa liittolaisenaan tai turvanaan.

Rukous saattaa muuttua myös maagiseksi riitiksi, jolloin ei ole kyse enää uskosta

Jumalaan, vaan uskosta rukoukseen. (Tamm 1988, 73; Virkkunen 1975, 44-46.)

Lapsi rukoilee usein tilanteissa, jossa hän tuntee itsensä avuttomaksi. Uskonnolli-

nen asenne johtaa hänet oma-aloitteiseen ja omakohtaiseen rukoukseen. Lapsi

pyytää Jumalalta ulkonaista apua, koska hän ei kykene kokemaan sisäisen avun

tunnetta sielullisen hädän ollessa vielä tuntematonta. Jumala on lapselle olento,

jota voidaan rukouksella taivuttaa tekemään, kuten ihminen tahtoo. Lapsi saattaa

yrittää taivuttaa Jumalaa tahtoonsa pyynnön lisäksi uhreilla. Näitä ovat mm. lupa-

ukset parantaa toimintaansa tai luopua jostain tärkeästä. Lapsen mielestä Jumala

on kykenevä toteuttamaan millaisen toiveen tahansa. (Virkkunen 1975, 47-48.)

Antropomorfinen rukous saattaa säilyä aikuisuuteen saakka lapsena opitun kaltai-

sena. Tällöin on usein kyse vain kaavamaisesta riitistä. Säännöllisen rukouksen

jäädessä ulkonaiseksi tavaksi, luovutaan siitä usein vähitellen kokonaan. Jäljelle

jää vain kahdenlaisia tilannerukouksia. Ne, joilla pyydetään apua ylivoimaisilta tun-

tuvissa tilanteissa ja ilon, helpotuksen tai onnellisuuden hetkinä, jolloin tunnetaan

tarvetta kiittää Jumalaa. Myös aikuinen voi yrittää uhrein varmistaa toiveensa to-

teutumisen. Ei ole kysymys kuitenkaan enää luopumisesta jostain tärkeästä, vaan

19

Jumalan katsotaan vaativan ihmiseltä tahtonsa täyttämistä. Rukouksen toteutu-

mattomuus voi aiheuttaa pettymyksen, joka saattaa syvästi järkyttää uskonnollista

vakaumusta. Tämä voi johtaa kokonaan rukouksesta luopumiseen. (Virkkunen

1975, 49-50.)

Lapsen koko persoonallisuus on mukana varhaislapsuuden uskonnollisuudessa.

Lapsen rukouksia sävyttää aito uskonnollinen asenne, joka syntyy kun ihminen

tuntee olevansa riippuvainen Jumalan avusta ja turvautuu häneen. Lapselle riip-

puvuuden tunteminen on hyvin luonnollista. Eettinen asenne alkaa puolestaan ke-

hittyä jo varhaislapsuudessa. Lapsi ei kykene tekemään yleistyksiä eli ei voi muo-

dostaa käsityksiä siitä, mikä on yleisesti katsoen hyvää tai pahaa. Hyvää on se,

mitä vanhemmat tahtovat, ja pahaa on käyttäytyminen vanhempien tahdon vastai-

sesti. Lapsi ei kykene käsittämään, että Jumalan tahto olisi muuta kuin vanhempi-

en tahto. Varhaislapsuudessa ei kyetä erottamaan väärää tekoa tahattomasta va-

hingosta. (Virkkunen 1975, 56.)

Minäkeskeinen asenne vaikuttaa monin tavoin lapsen rukoukseen. Lapsi ymmär-

tää Jumalan pitävän huolta juuri hänestä ja että Jumala on olemassa vain häntä

varten. Lapsen varttuessa minäkeskeisyyden rinnalle syntyy yhteisökeskeinen eli

sosiosentrinen asenne. Yhteisökäsite laajenee omasta perheestä sukulaisiin ja

tovereihin sekä lopuksi koko ihmiskuntaan. Lapsi huomaa pääsevänsä omalla toi-

minnallaan tavoitteisiinsa. Tämä synnyttää minävaraisen asenteen. Lapsi ajatte-

lee, että hänen menestyminen tai häntä uhkaavan pahan torjuminen riippuu hänen

omasta toiminnastaan. (Virkkunen 1975, 57-59.)

3.2 Legalistinen uskonnollisuus

Noin 7-vuoden iästä alkaen lapsi siirtyy uskonnollisessa kehityksessään vähitellen

uudelle asteelle. Tämä johtuu ennen kaikkea ajatustavassa tapahtuvista muutok-

sista. Lapsi alkaa muodostaa eriytyneitä, differentioituneita käsityksiä. He voivat

ajattelussaan hahmottaa yksityiskohdat tarkasti, mutta samalla menettävät kyvyn

tajuta kokonaisuuksia muina kuin vain osien koostumina. Näin ollen diffuusin ajat-

20

telun tilalle on tullut analyyttinen ajattelu. Aluksi analyyttinen ajattelu on konkreet-

tista, mutta kehittyy vähitellen abstraktiksi. (Virkkunen 1975, 61-62.)

Lapsen realistinen maailmankuva vaihtuu objektiivisuudeksi. Hän pystyy tekemään

eron itsensä ja ulkoisen maailman välillä. Hän oppii erottamaan oman näkökan-

tansa siitä, mikä yleisesti pitää paikkansa ja vertailemaan omia sekä muiden ha-

vaintoja. Lapsi kasvaa myös irti animismista eli ei pidä enää kappaleita samalla

tavoin elävinä kuin ennen. Muutokset tapahtuvat pitkän ajan kuluessa ja samaan

aikaan omaksutaan uusia katsomuksia, jotka vähitellen johtavat mekanistiseen

maailmankuvaan. Lapsi tajuaa syy-seuraus-suhteita eli kausaliteettiketjuja ja va-

kiintuessaan käsitys kausaalitekijöistä syrjäyttää lapsen maagiset käsitykset. Lapsi

ei esimerkiksi enää kuvittele, että Jumala siirtelee pilviä puhaltamalla, vaan ym-

märtää, että pilvet liikkuvat tuulten ansiosta. Näin lapsi ymmärtää luonnon lainalai-

suudet, ja ensi kertaa hän tajuaa nyt myös sattuman käsitteen. Mekanistisessa

maailmankuvassa kausaaliset tekijät ovat ainoita tapahtumiseen vaikuttavia toimi-

joita eikä muunlaisia tekijöitä tunneta. (Virkkunen 1975, 62-64.)

Ajatustavan muuttuminen vaikuttaa myös lapsen eettisiin katsomuksiin. Lapsi ky-

kenee tekemään nyt yleistyksiä ja se vaikuttaa ratkaisevasti eettiseen kehitykseen.

Lapsi käsittää eettiset normit yleispäteviksi, kaikkia tilanteita koskeviksi vaatimuk-

siksi. Analyyttisessa ajattelutavassa eettinen arviointi kohdistuu kuitenkin vain te-

koihin. Sääntöjen vastainen teko on aina väärä eikä lapsi ota huomioon teon tahal-

lisuutta tai tahattomuutta, eikä niiden motiivia. (Virkkunen 1975, 65-66.)

Lapsen mielestä jokaista väärää tekoa tulisi seurata rangaistus ja ankarin rangais-

tus nähdään oikeudenmukaisimpana, sillä se varmimmin sovittaa väärän teon.

Tällainen rankaisevan oikeudenmukaisuuden idea on hallitsevana nuoremmilla

lapsilla. Varttuneemmilla lapsilla hallitsevaksi tulevat vastavuoroiset rangaistukset

eli sääntöjä rikkoneelle rangaistus tulee vertaamalla sitä väärään tekoon. (Virkku-

nen 1975, 66-67.)

Legalistisessa jumalakuvassa Jumalaa ei kuvitella enää ihmisenkaltaiseksi. Tämä

johtuu ajattelun kehittymisestä abstraktisemmaksi. Jumalan vaikutuksessa aletaan

nähdä lainalaisuuksia, joten hänen toimintaa ei pidetä enää mielivaltaisena, vaan

21

Hänen käsitetään toteuttavan suuntaa muuttamatonta tahtoaan. Moraaliset normit

ymmärretään Jumalan säätämiksi ja hänen tahtonsa ilmauksia. Jumalan katsotaan

antaneen ihmisille lakinsa, jota ihmisten on noudatettava. Näin ollen uudesta ju-

malakuvasta voidaan käyttää nimitystä legalistinen jumalakuva, samoin kuin koko

uskonnollisuutta leimaa legalistisuus eli lakipainotteisuus, johon eettinen käytös

liittyy oleellisesti. (Virkkunen 1975, 67-68.)

Maailmankuvan muuttuessa Jumalan vaikutusta maailmassa ei voi ymmärtää sa-

malla tavoin kuin varhaislapsuudessa. Koska kaikki maailmassa tapahtuu mekaa-

nisista syistä, ei Jumalan vaikutusta voida ajatella välittömäksi ja tilapäiseksi. Ju-

malan ymmärretään vaikuttavan maailmassa välillisesti, luonnonilmiöitä ja ihmisiä

käyttäen. Koska mekanistisessa maailmankuvassa kausaaliset tekijät määräävät

tapahtumien kulkua, tulee Jumalasta kausaliteetin toteuttaja. Näin jumalakuva voi-

daan sijoittaa uuteen maailmankuvaan. (Virkkunen 1975, 68-69.)

Legalistisessa uskonnollisuudessa esiintyvät piirteet voidaan jakaa kahteen ryh-

mään: rakenteellisiin ja asenteista aiheutuviin. Rakenteelliset piirteet johtuvat ana-

lyyttisen ajatustavan luonteesta ja aiheutuvat siitä, millaisiksi eettiset katsomukset

muodostuvat. Yhtenä piirteenä esiin tulee moraalisesti väärien tekojen pitäminen

syntinä. Näin ollen synnit voidaan jakaa pieniin ja suuriin synteihin. Toisena piir-

teenä voidaan nähdä Jumalan tahdon käsittäminen ihmiselle asetetuksi vaatimuk-

seksi, jonka täyttäminen on ihmisen omalla vastuulla. Ihmisen katsotaan kykene-

vän tähän. Jumalan tahdon noudattaminen on siis ihmisen omalla vastuulla, joten

minävarainen asenne tulee hallitsevaksi. (Virkkunen 1975, 70-71.)

Asenteista aiheutuvat piirteet muodostavat toisen ryhmän. Jumalakuvaa muok-

kaavat sekä uskonnollinen että eettinen asenne ja näin sitä esiintyy kahdessa sel-

västi erottuvassa muodossa. Eettisen asenteen ollessa hallitsevana syntyy moraa-

lis-legalistinen jumalakuva, jolle ominaista on pitää Jumalaa oikeudenmukaisuu-

den toteuttajana. Uskonnollis-legalistisessa jumalakuvassa puolestaan uskonnolli-

nen asenne on hallitsevana. Eettisestä asenteesta aiheutuvat piirteet ovat muka-

na, mutta Jumala on kuitenkin ensisijassa auttaja, johon turvautua. Ympäristö,

opetus ja muut kehitykseen vaikuttavat piirteet vaikuttavat siihen, kumman jumala-

kuvan yksilö omaksuu. (Virkkunen 1975, 71.)

22

Animismin väistyessä Jumalaa aletaan moraalis-legalistisessa jumalakuvassa pi-

tää rankaisevan oikeudenmukaisuuden toteuttajana. Vanhempien rankaistessa ja

palkitessa lasta, syntyy lapselle kuva samalla tavalla menettelevästä Jumalasta.

Näin lapsi omaksuu näkemyksen, että Jumala sovittaa pahat teot rankaisemalla.

Rangaistuksina lapsi pitää itseensä kohdistuvia onnettomuuksia. Tätä näkemystä

esiintyy 6-10-vuotiailla lapsilla, joille saattaa olla pelottavaa kokea Jumala rankai-

sevana tuomarina. Tästä näkemyksestä kuitenkin luovutaan hiljalleen nuoruuden

kynnyksellä. Jumalan armahtavaisuus ja anteeksiantavaisuus kuuluvat myös mo-

raalis-legalistiseen jumalakuvaan, mutta vain parannuksen tekemällä ihminen voi

saada anteeksiannon, jolloin se on ehdollista. (Virkkunen 1975, 73-75.)

Legalistisessa uskonnollisuudessa Jumalaa ei nähdä enää samoin taivutettavissa

olevana kuin antropomorfisessa uskonnollisuudessa. Jumala toteuttaa tahtoaan

ihmisistä riippumatta, joten ihmisen on alistuttava Jumalan tahtoon. Ihmisen on

itsensä tehtävä päätös siitä, haluaako hän antautua Jumalan johdatettavaksi.

Kääntymyksen tekeminen koetaan vaikeaksi, koska halutaan itse määrätä elämäs-

tä ja toisaalta muiden ihmisten arvostelu pelottaa. Moraalis-legalistisen ratkaisun

tekeminen merkitsee moraalin noudattamista eli päätöstä toimia aina oikein. Tämä

ratkaisu perustuu käsitykseen, että vain Jumalan tahtoa noudattavat saavat osak-

seen armon. Muita saattaa kohdata rangaistus. Näin ollen Jumalan tuomion tai

rangaistuksen pelko toimii voimakkaimpana motiivina. Ratkaisun tehneet tuntevat

helposti ylemmyyden tunnetta niihin, joilta ratkaisun tekeminen puuttuu. Heillä on

kova tarve pitää kiinni omasta, ainoasta oikeasta näkemyksestä ja tämä saattaa

johtaa tuomitsevaan ja suvaitsemattomaan suhtautumiseen muita tulkintoja koh-

taan. (Virkkunen 1975, 76-78.)

Monet moraalis-legalistisen ratkaisun tehneistä liittyvät ryhmiin, johon tällaisen

ratkaisun tekemistä pidetään ryhmään kuulumisen ehtona. Uskovien piiristä muo-

dostuu siihen kuuluvalle viiteryhmä, johon yksilö voi verrata omia tunteitaan ja

käyttäytymistään (Lahikainen & Pirttilä-Backman 2004, 150). Ryhmä asettaa nor-

mit, jotka osoittavat jäsenille, mitä merkitsee noudattaa Jumalan tahtoa. Näiden

normien mukaisesti ryhmän jäsenet vertailevat itseään myös ulkopuolisiin, jolloin

suvaitsemattomuus heitä kohtaan kasvaa. (Virkkunen 1975, 78.)

23

Niiden joiden uskonnollinen asenne on lapsuudessa ollut voimakasta, muodostuu

toisenlainen kehitys eikä eettinen asenne voi päästä heissä enää hallitsevaksi.

Heille jumalakuvasta tulee siis uskonnollis-legalistinen, mikä merkitsee, ettei Ju-

malaa kohtaan tunneta pelkoa, vaan luotetaan Häneltä saatavaan apuun ja tur-

vaan. Kuitenkin ihmisellä on myös eettinen vastuu. Ihmisen katsotaan kykenevän

täyttämään Jumalan vastuu. (Virkkunen 1975, 86.)

Nuoruuteen siirryttäessä uskonnollinen asenne ja omakohtainen aktiivisuus voi-

mistuvat. Jo varhaisnuoruudessa voidaan kokea sisäistä epävarmuutta syvemmin

ja persoonallisemmin kuin lapsena. Ominaista tälle ikäkaudelle on avuttomuus

oman itsen suhteen. Tunnemaailmassa tapahtuvat muutokset voivat johtaa per-

soonallisempaan ja sisäistyneempään uskonnollisuuteen. Elämän tyhjyyden tunne

saattaa johtaa Jumalan tuntemiseen uudella tavalla ja näin nuori voi saavuttaa

uudenlaisen arvomaailman. Syyllisyyden tunteista johtuva ahdistus puolestaan

saattaa aiheuttaa pakottavan tarpeen turvautua Jumalaan. Varhaisnuoruudessa

halu itsenäistyä auktoriteeteista on voimakasta. Tämä voi myös herättää nuorelle

halun selvittää itselleen perusteellisesti uskontoa koskevia kysymyksiä. Vastakoh-

tana tälle nuori saattaa haluta itsenäistyä myös Jumalasta. Varhaisnuoruudessa

sisäisestä rauhattomuudesta johtuvat pelot ja tuskatilat saavat nuoren tuntemaan

Jumalan avun tarvetta. Nämä seikat vaikuttavat varhaisnuoruudessa uskonnon

omakohtaiseen muodostumiseen. (Virkkunen 1975, 86-88.)

Varhaisnuori on kuitenkin hyvin riippuvainen ystäviensä mielipiteistä sekä jengin

asenteista, ja nämä saattavat vaarantaa koko uskonnollisen kehityksen. Varhais-

nuoruudessa uskonnolliset asiat pidetään omana tietona ja uskonnollinen kehitys

saattaa olla hyvin yksinäistä. Vasta myöhäisnuoruudessa löydetään vertaisryhmä,

jossa jakaa tuntemuksia muiden kanssa. Nuoruusaikana omat avuttomuuden tun-

teet lisääntyvät ja saattavat saada nuoren turvautumaan Jumalaan. Toisaalta itse-

tunnon kohoaminen saa Jumalan tuntumaan vain lapsille kuuluvaksi. Varsinkin

pojat kokevat uskonnon turhaksi, koska tuntevat itsensä lähes kaikkivoipaisiksi.

(Virkkunen 1975, 88-89.)

24

Tietoisuus ihmisen omasta vastuusta elämänsä suhteen, tunto omasta avutto-

muudesta sekä elämän tyhjyydestä ja tarkoituksettomuudesta, ovat uskonnollis-

legalistisen ratkaisun motiiveja. Sisäisessä avuntarpeessa nuoren on helpompi

lähestyä Kristusta ja uskonnollinen ratkaisu merkitseekin nuorelle Kristuksen joh-

dettavaksi jättäytymistä. Nuori kokee saavansa Kristukselta voimaa noudattaa mo-

raalia. Hyvät teot eivät ole ehtoja Kristukselle kuulumisesta, vaan sen seurauksia.

Minävarainen asenne on kuitenkin vielä hallitsevana ja siten Jumalan tahdon nou-

dattamisen katsotaan riippuvan yksilön omasta yrittämisestä. Eettinen käyttäyty-

minen saatetaan tällöin nähdä jonkinlaisena suorituksena. (Virkkunen 1975, 90-

91.)

On todella harvoin havaittavissa kumpi on ollut uskonnollisen elämän kehittymisen

kannalta tärkeämpää, yksilön oma sisäinen kehitys vai yhteisöltä saadut virikkeet.

Niillä, jotka ovat mukana kristillisissä yhteisöissä toimivissa ryhmissä ja ovat löytä-

neet oman paikkansa niistä, on uskonnollinen elämä yleisesti tasaista. Nuori sa-

mastui lapsena vanhempiensa elämään ja nyt hän samastuu kirkkonsa elämään.

On todettu, että kristilliset yhteisöt edistävät uskonnollista kehitystä parhaiten aset-

tamatta ehtoja, joista esimerkkinä henkilökohtainen uskonratkaisu. Toisaalta us-

konnollinen elämä saattaa nojautua liiaksikin ryhmään ja mahdollinen ryhmästä

eroaminen saattaa johtaa kriisiin. Joko kehitys lamautuu tai kriisi voitetaan it-

senäistymällä uskonnollisessa elämässä. (Virkkunen 1975, 92.)

Asenteiden kehityksestä johtuen, uskonto muodostuu varhaisnuoruudessa älylli-

seksi ongelmaksi. Jo myöhäislapsuudessa älyllisen asenteen kehitys näkyy pyrki-

myksinä selvittää yleisiä lainalaisuuksia ja haluna saada tietoa todellisuudesta tie-

don itsensä takia. Lapsi pyrkii selvittämään eron todellisen ja epätodellisen välillä

ja samalla herää kriittinen asenne. (Virkkunen 1975, 106.)

Varhaisnuorella halu itsenäistyä johtaa kriittisyyteen aikaisempia auktoriteetteja ja

kaikkea opetettua kohtaan. Uskonnolliset katsomukset ja niiden paikkansa pitä-

vyys arvioidaan viileän kriittisesti. Tämä aiheuttaa monille uskonnollisia epäilyksiä.

Epäilykset ovat varhaisnuoruudessa kokonaisvaltaisia ja niinpä ne saatetaan koh-

distaa koko uskontoon yleensä. Pieni ja epäilyttävä yksityiskohta saattaa saada

kokonaisuuden näyttämään epäilyttävältä. Kuitenkin varhaisnuoruudessa tapahtuu

25

paljon heilahtelua uskonnon kieltämisen ja siihen turvautumisen välillä. Nuoren

menettäessä varmuuden Jumalan todellisuudesta, sammuu usein myös uskonnol-

linen elämä. Säännöllinen rukoileminen loppuu ja eettinen pyrkimys irtautuu us-

konnollisesta elämästä. Kuitenkin nuori saattaa rukoilla vaikeissa tilanteissa. Toi-

saalta rukouksesta voi nuorelle tulla keino vapautua epäilyksistä. Nuoren tulkites-

sa, että hänen rukouksensa on kuultu ja siihen on vastattu, vakuuttuu hän Juma-

lan todellisuudesta ja pohja omalle vakaumukselle syntyy. (Virkkunen 1975, 106-

108.)

Varhaisnuoruudesta siirryttäessä varsinaiseen nuoruuteen siirrytään omakohtai-

sempaan tulkintaan. Nuori haluaa rakentaa omaa maailmankuvaa ja tarvitsee tä-

hän tulkintaa, jonka avulla ymmärtää omaa itseään ja ympärillä olevia tapahtumia.

Nuoren on itse muodostettava tulkintansa eikä valmiin tulkinnan omaksuminen,

esimerkiksi vanhemmilta, tule enää kyseeseen. Nuori pohtii ja vertailee eri uskon-

toja, sekä yrittää kerätä ja yhdistää niistä omaan maailmankuvaansa sopivat kat-

somukset. Uskontojen lisäksi nuoria kiinnostaa paranormaalit ilmiöt eli yliluonnolli-

set asiat. (Kemppinen 1999, 159; Virkkunen 1975, 108-109.)

Myöhäisnuoruudessa epäilykset eivät ole enää kokonaisvaltaisia, vaan epäilyjä

aiheuttavat tietyt ongelmat eikä uskonto yleensä. Ongelmista saattaa muodostua

uskon vaikeuksia. Yleisimpiä ongelmia ovat uskonnollisten ja tieteellisten katso-

musten suhde, yksityiset kristillisen opin kohdat, kärsimys ja oikeudenmukaisuu-

den toteutumattomuus. Lisäksi ongelmia aiheuttaa legalistisen jumalakuvan poh-

jalta Jumalan ja ihmisen tahdon suhde. (Virkkunen 1975, 110-111.)

Myöhäisnuoruudessa epäilyksistä tulee tuskallisia, sillä ne järkyttävät nuoren elin-

tärkeäksi kokemaa elämän perustusta. Nuoren todellisuuden käsityksen ja käyt-

täytymistarpeen välillä on suuri ristiriita. Vaikeissa tilanteissa nuori tahtoisi turvau-

tua Jumalaan, mutta todellisuudessa nuori ei pidäkään Jumalaa sellaisena, johon

voisi turvautua tai, että Jumalaa ei ehkä ole olemassakaan. Ristiriidasta tulee va-

pautua tavalla tai toisella. Muodostamalla uusi käsitys Jumalasta armahtavana

isänä, nuori kokee voivansa turvautua Jumalaan. Ristiriidan voi laukaista myös

kieltämällä sen tärkeyden. Nuori hyväksyy, ettei voi järjellään ymmärtää kaikkia

asioita. Lisäksi epäilyksistä voi vapautua omaksumalla uusi katsomus entisten li-

26

säksi. Käsitys kaikkien uskontojen samanarvoisuudesta tarjoaa tällaista ainesta.

(Virkkunen 1975, 112-113.)

Moraalinen käyttäytyminen kuuluu oleellisesti legalistiseen uskonnollisuuteen. Mo-

raali käsitetään varhaisnuoruudessa lähinnä moralismiksi mikä merkitsee, että

normit osoittavat mitkä teot ovat vääriä eli tuomittavia ja mitkä oikeita eli sellaisia,

joita tulee tehdä. Jokaisessa tilanteessa tulisi olla selvä sääntö, jonka mukaan

käyttäytyä. Nuori pohtii oikean ja väärän välistä rajaa ja, koska Jumalaa pidetään

moraalisten normien asettajana, pyrkii tämä rajankäynti selvittämään mitkä teot

ovat syntiä ja mitkä eivät. Tämän rajanvetäminen vaikuttaa myös nuoren käyttäy-

tymiseen ja nuori ajautuu helposti eettiseen rigorismiin. Nuori noudattaa siis tark-

kaan löytämiään moraalisääntöjä ja odottaa muilta samaa. Jos nuorella on moraa-

lis-legalistinen jumalakuva, hän odottaa Jumalan vaativan tätä. Iän mukana mo-

raaliset säännöt vaihtuvat ehdotuksiksi kuhunkin tilanteeseen sopivasta käyttäy-

tymisestä. Asenteet siis muodostuvat jyrkistä joustaviksi. (Virkkunen 1975, 127-

128.)

Monien nuorten mielestä omatunto riittää kertomaan, mitkä teot ovat syntiä, eivät-

kä he mielestään tarvitse syntien tunnistamiseen erillisiä sääntöjä. Omantunnon

varassa oleva moraali voi lamauttaa, jos se ei etene rationaalisesti perusteltuihin

periaatteisiin. Rationaalisuuden puutteesta seuraa ainaista epävarmuutta ja tästä

johtuen tapahtuu turtumista, joka saattaa johtaa luopumiseen eettisestä pyrkimyk-

sestä. Käsitettäessä omatunto Jumalan tahdon välittäjäksi ja koettaessa Hänen

vaatimuksensa mahdottomiksi, näyttää koko uskonnollinen elämä epämielekkääl-

tä. (Virkkunen 1975, 129-130.)

Kun moraali perustuu tietoiseen harkintaan ja päätöksiin eli tiettyjen periaatteiden

noudattamiseen, voidaan puhua autonomisesta moraalista. Monet nuoret eivät itse

luo periaatteita, vaan pyrkivät noudattamaan Raamatussa olevia eettisiä ohjeita.

Näitä ei kuitenkaan noudateta kirjaimellisesti vaan niitä sovelletaan oman harkin-

nan ja tilanteen mukaan. (Virkkunen 1975, 130-131.)

Jos eettinen asenne vaikuttaa rukoilemiseen, se koetaan velvollisuudeksi. Näin

ajattelevat varsinkin ne, joilla on ollut lapsena maaginen rukouskäsitys. Kiitosruko-

27

ukset käsitetään hyvin tärkeiksi velvollisuuksiksi, hyvään käytökseen kuuluviksi.

Kiittäminen velvollisuuden tunnosta eroaa suuresta riemullisesta kiitoksesta. Jos

rukous perustuu puolestaan uskonnolliseen asenteeseen, on se luonteeltaan eri-

laista. Tällöin rukous ei ole velvollisuus, vaan ilmaisu avun ja johdatuksen tarpees-

ta. Rukoilu ei ole enää keino saada Jumala toimimaan halutulla tavalla, vaan sillä

halutaan tuoda omat asiat ja murheet hänen haltuunsa. On samantekevää toteu-

tuuko pyyntö, vaan tärkeintä on rukoilijan kokema rauha, joka on merkki rukouk-

sen kuulemisesta. Jättäydyttyään huolineen ja omine asioineen Jumalalle, kokee

rukoilija olevansa Jumalan varassa ja tämä tietoisuus tuo hänelle rauhan. (Virkku-

nen 1975, 142-144.)

Säännöllisen- ja tilannerukouksen välillä ei ole enää juurikaan eroa tässä kehitys-

vaiheessa. Monella iltarukous pysyy osana uskonnollista elämää eikä pelkästään

tapana, vaan keinona jakaa asioita Jumalan kanssa. Osalla rukous muodostuu

lähinnä kiitokseksi, joka antaa tunnon Jumalan varjeluksesta ja tuo rauhaa ja tur-

vallisuutta. Kiitos saattaa muuttua Jumalan olemuksen, armon ja hyvyyden ylistyk-

seksi. Eettisen pyrkimyksen kehittyessä nuori kokee tarvitsevansa apua siinä. Tä-

mä heijastuu myös rukouksiin, joissa eettisen voiman ja syntien anteeksisaamisen

pyynnöt yhdistyvät toisiinsa. Anteeksipyydetään vääriä tekoja ja myös ajatuksia, ja

tämä saattaa johtaa sisäiseen vapautumiseen ja rauhaan. Joskus nuorella ei ole

rohkeutta edes pyytää anteeksi, mikä johtuu hyvin voimakkaasta syyllisyyden tun-

teesta. (Virkkunen 1975, 145.)

Aluksi varhaislapsuuden tavoin rukoillaan Jumalaa, koska se tuntuu luonnollisim-

malta ja osa rajoittuu tähän, koska heidän maailmankuvaansa ei vielä myöhäis-

nuoruudessakaan ole jäsentynyt katsomus Kristuksesta. Kun nuori on sisällyttänyt

maailmankuvaansa käsityksen Kristuksesta, voidaan rukoukset kohdistaa myös

hänelle. Kristus koetaan läheisemmäksi ja todellisemmaksi kuin Jumala ja hänelle

on helpompi jakaa inhimilliset ja henkilökohtaiset asiat. Uskonnollisen kehityksen

lopputuloksena Jumala ja Kristus sulautuvat yhteen eikä rukoilija tee enää eroa

heidän välillään, vaan tuntee rukoilevansa molempia yhtä aikaa. (Virkkunen 1975,

145-146.)

28

3.3 Teleologinen uskonnollisuus

Viimeinen uskonnollisen kehityksen vaihe on mahdollista saavuttaa aikaisintaan

14-16 -vuoden iässä, jolloin ajattelu saavuttaa lopullisen kehitysasteensa. Uutta

tämänikäisten ajattelussa on edetä kokonaisuudesta osiin. Käsitykset voivat olla

niin kokonaisvaltaisia kuin eriytyneitäkin, ja tätä voidaan kutsua synteettiseksi ajat-

teluksi. Sille on ominaista, ettei yksityiskohtia nähdä irrallisena, vaan kokonaisuuk-

sien osina. (Virkkunen 1975, 158-160.)

Synteettinen ajattelu vaikuttaa myös nuoren suhtautumisessa itseensä. Hän pys-

tyy syvällisesti tutkimaan itseään, pohtimaan persoonallisuuttaan sekä muodosta-

maan kokonaiskäsityksen itsestään. Ihanteiden luominen on tämänikäisille tyypil-

listä. Tärkein on minäihanne, joka ilmaisee sen, miten tulisi käyttäytyä että millai-

nen tulisi olla. Eettinen pyrkimys ei siis enää kohdistu vain tekoihin, vaan myös

ajatuksiin ja asenteisiin. Yksilön eettisenä pyrkimyksenä on tulla koko olemuksel-

taan Jumalan tahdon kaltaiseksi. Teleologiaksi kutsutaan ajattelua, jossa lopputu-

los määrittää tapahtuman luonteen. Samaa nimitystä voidaan käyttää eettisestä

pyrkimyksestä, jonka luonnetta säätelee tavoite eli toivottu lopputulos. (Virkkunen

1975, 160-161.)

Eettiset tavoitteet kohoavat minäihanteesta johtuen moraalista käyttäytymistä kor-

keammalle, mikä johtaa siihen, että epäonnistuminen koskee syvemmin. Moni ko-

kee Jumalan tahdon mukaan elämisen toivottomaksi, mikä taas puolestaan järkyt-

tää uskonnollisen elämän tasapainoa. Ihmiselle muodostuu kaksi ongelmaa: miten

vapautua jatkuvan epäonnistumisen keskellä syyllisyydestä, ja miten on mahdollis-

ta sekä uudistua sisäisesti että noudattaa Jumalan tahtoa. Yksilö voi pyrkiä palaut-

tamaan menetettyä tasapainotilaa pyrkimystasoa alentamalla ja minäihanteesta

luopumalla. Näin toimivat ne, joiden uskonnollinen asenne on lamautunut ja eetti-

nen asenne hallitsevana. Ne joiden uskonnollinen asenne on voimakasta, löytävät

tasapainon ainoastaan kokiessaan, että Jumalaan voi turvautua syyllisenäkin.

(Virkkunen 1975, 161-162.)

Osalle Jumalakuvaan tulee uutena piirteenä katsomus Kristuksen sovitustyön

merkityksestä. Ihminen tulee aina olemaan syntinen, mutta yksilö tajuaa kuitenkin

29

saavansa anteeksi Kristuksen sovitustyön ansiosta. Tämä ei kuitenkaan tunnu

koskevan heitä, joilla eettinen pyrkimys keskittyy moraalin noudattamiseen. Kris-

tuksen sovitustyö ei kuulu heidän jumalakuvaansa. Joillakin anteeksi saaminen ja

syyllisyydestä vapautuminen johtuu Jumalan rakkauden tajuamisesta. Oleellista

on usko siihen, että Jumala rakastaa ehdottomasti, oman olemuksensa tähden,

eikä anteeksisaaminen riipu kyvystä täyttää Jumalan tahtoa. (Virkkunen 1975,

163-164.)

Jumalakuva voi tässä vaiheessa olla joko moraalis-legalistinen, jossa Jumala näh-

dään ankarana ja tuomitsevana tai uskonnollis-legalistinen, jossa Jumala on ra-

kastava ja auttava. Näiden välillä vallitsee selvä ristiriita, joka selviää vasta kun

Jumalan oikeudenmukaisuuden katsotaan toteutuneen Kristuksen kärsiessä ristillä

rangaistuksen ihmisten puolesta tai täyttäessään lain. Edellisessä on kyse Juma-

lan rankaisevasta puolesta, kun taas vastaavasti jälkimmäisessä jakavasta oikeu-

denmukaisuudesta. Jumalan oikeudenmukaisuus toteutuu Hänen antaessaan ih-

misille anteeksi Kristuksen tähden. Näin moraalis-legalistiseen jumalankuvaan

liittyvät ankarat piirteet jäävät taka-alalle ja yksilö kokee turvautumisen mahdolli-

seksi. Uskonnollis-legalistinen jumalakuva syrjäyttää siis moraalis-legalistisen ku-

van. Kaikilla näin ei kuitenkaan tapahdu edes Kristus katsomuksen tullessa heidän

jumalakuvansa keskukseksi, vaan jää osaksi maailmankuvaa ajatuksena siitä, että

Kristus pelasti ihmisen Jumalaan vihan alta. (Virkkunen 1975, 165-168.)

Teleologiseksi maailmankuvaksi kutsutaan tapaa nähdä tapahtumien kulku koko-

naisuuksina eikä osien määräämänä. Mekanistisesta maailmankuvasta teleologi-

nen poikkeaa siten, että kausaalisten tekijöiden lisäksi otetaan huomioon ohjaavat

tekijät. Maailman kehityksen nähdään menevän eteenpäin samansuuntaisten

muutosten ansiosta. (Virkkunen 1975, 178-180.)

Dynaamiseen jumalakuvaan kuuluu olennaisesti katsomus Jumalan rajattomasta

ja varauksettomasta rakkaudesta ihmistä kohtaan. Jumala toteuttaa itse tahtonsa

ihmisessä eikä tahdon toteuttamista nähdä enää vaatimuksena tai ihmisen täytet-

tävänä ehtona. Katsomus Pyhästä Hengestä tulee tässä vaiheessa merkitseväksi,

koska dynaamisen jumalakuvan omaksuttuaan ihminen kokee olevansa Jumalan

välittömän vaikutuksen kohteena. Pyhä Henki ei mahtunut jumalakuvaan aikai-

30

semmin, koska pääpaino oli ihmisen omassa yrittämisessä. (Virkkunen 1975, 180-

181.)

Aikaisemmassa vaiheessa mekanistisen maailmankuvan hallitessa tapahtumiin

vaikuttivat ainoastaan kausaaliset tekijät ja Jumala oli niiden toteuttaja, mutta maa-

ilmankuvan vaihduttua teleologiseen Jumalan vaikutus toteutuu ohjaavissa teki-

jöissä, joista yksi on Pyhä Henki. Täten molemmille luonnonlaeille ja sattumalle jää

tilaa. Jumalan vaikutuksesta huolimatta ihmisen oma aktiivisuus ei ole tarpeetonta

vaan välitön, kausaalinen syy sille, mitä yksilö saavuttaa tai mitä hänelle tapahtuu.

(Virkkunen 1975, 182.)

Persoonallisen rukouksen piirteet säilyvät dynaamisessa jumalakuvassa, mutta

niiden rinnalle syntyy uusia. Rukous koetaan tässä vaiheessa entistä tärkeäm-

mäksi ja se merkitsee avointa asennetta Jumalan edessä. Rukouksesta tulee si-

säisen uudistumisen keino, jossa voi olla vajavainen ja epäonnistunut, mutta luot-

taa Jumalan tahdon toteutumiseen. Jumalakuvan muuttuminen vaikuttaa myös

eettiseen toimintaan, jota ei leimaa enää pakonomaisuus eikä vaatimusten alai-

suus, vaan kyky olla oma itsensä. Huomio kohdistuu omasta itsestä toisiin ihmisiin

ja heidän auttamiseen. Ihminen palvelee ilolla Jumalaa omien kykyjensä puitteis-

sa. (Virkkunen 1975, 188-189.)

Jumala luo maailmassa kokoajan uutta ja toteuttaa suunnitelmaansa. Ihminen voi

kokea olevansa osa tätä ja ymmärtää, että juuri hänelle on varattu sellaista mitä

muilla ei ole. Yksilö tulee siis tietoiseksi omasta tehtävästään ja ongelmaksi syn-

tyykin nyt tämän tehtävän tunnistaminen. (Virkkunen 1975, 189-191.)

3.4 Perhe uskonnollisuuden tukijana

Lapsuuden kodin uskonnollisuudella on suuri merkitys yksilön omalle uskonnolli-

suudelle ja sen kehittymiselle. Kodeista, joissa uskontoon suhtaudutaan välinpitä-

mättömästi, tulee yleensä uskonnollisesti välinpitämättömiä ihmisiä. Kun taas ak-

tiivisesti uskonnolliset ihmiset tulevat yleensä kodeista, joissa uskonnollisuus on

31

osa arkea. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki uskonnollisista kodeista tulevat

lapset valitsisivat lapsuuden kodin arvomaailmaa. (Kinnunen 1996, 40-41.)

Se valitseeko lapsi myöhemmällä ikää lapsuuden kodin uskonnollisuuden osaksi

arvomaailmaansa, riippuu vanhempien kyvystä välittää uskontoa. Uskonnollisuu-

den saralla on olemassa kolmenlaisia vanhempia; epävarmoja, liian varmoja ja

varmoja. Epävarmat vanhemmat pitävät uskontoa lähinnä suuriin juhlapyhiin ja

juhlatilanteisiin liittyvänä asiana ja heidän oma suhde kirkkoon ja uskontoon on

epäselvä, toisinaan myös ahdistuksen sävyttämä. Vanhemmat eivät kykene ko-

dinuskontokasvatuksessa välittämään uskoa kokonaisvaltaisesti ja emotionaalinen

lämpö puuttuu täysin. Tällaisten vanhempien lapsille välittyy uskonnosta satunnai-

nen ja epäjohdonmukainen kuva ja nuoren omasta suhteesta uskontoon tulee häi-

lyvä, välinpitämätön tai vähättelevä. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa länsimai-

sista vanhemmista. (Räsänen 2004, 123-124; Kinnunen 1996, 41.)

Liian varmat vanhemmat ovat puolestaan hyvin aktiivisia uskovaisia, mutta saatta-

vat olla luonteeltaan autoritaarisia. Ankara vanhempi voi vaikuttaa vahingoittavasti

lapsen jumalakäsitykseen siten, ettei lapsi kykene muodostamaan ehyttä suhdetta

Jumalaan, kirkkoon tai uskontoon. Vanhempien vaatimus nuhteettomaan elämään

saa lapsessa aikaan riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Tämä johtaa sii-

hen, että lapsi ei kykene tuntemaan iloa ja vapautta uskossaan. Omaksuessaan

tällaisien vanhempien uskon, lapselle kehittyy myöhemmällä iällä hyvin musta-

valkoinen ja muita tuomitseva usko. (Kinnunen 1996, 41-43.)

Varmat vanhemmat edustavat eräänlaista ideaaliryhmää, sillä heille tunnuk-

senomaista on kokonaisvaltainen ja johdonmukainen suhtautuminen uskoon. Kas-

vatus ei ole sanallista opetusta, vaan lähinnä esimerkkinä olemista ja uskon elä-

mistä todeksi arjessa. Mitä enemmän lapset saavat kokea vanhempien rakkautta

ja huolenpitoa, sitä enemmän he samaistuvat siihen, mitä vanhemmat pitävät tär-

keänä, ja jossain elämänsä vaiheessa sitoutuvat kokonaan vanhempien uskoon.

(Räsänen 2004, 124; Kinnunen 1996, 43, 45.)

Perheissä, joissa vanhemmat edustavat kahta eri uskontoa tai voimakkuudeltaan

eriasteista uskonnollisuutta, lasten uskonnollisen identiteetin löytyminen on vaike-

32

ampaa kuin vakaumukseltaan homogeenisessä perheessä. Niiden lasten, joiden

vanhemmat ovat eriuskoisia, on vaikea samaistua kummankaan uskontoon ja näin

ollen he saattavat valita kolmannen, vanhemmistaan poikkeavan vakaumuksen.

(Räsänen 2004, 121.)

Lapsen ensimmäinen seurakunta ovat vanhemmat, isovanhemmat, kummit ja muu

lähipiiri. Lapsen ollessa pieni vanhempien tulisi rukoilla yhdessä lapsen kanssa ja

olla lapselle esimerkkinä siitä, kuinka rukoillaan. Yhteisestä iltarukouksesta alkaa

kasvu kohti seurakunnan jumalanpalveluselämää. Aluksi rukoillaan yhdessä, mut-

ta vanhemman tulisi kannustaa lasta omakohtaiseen, persoonalliseen rukoukseen.

Nämä kokemukset muodostavat lapselle pohjan tulevaa varten, kun lapsi alkaa

rukoilla yksikseen, omien ja hyvin henkilökohtaisten asioiden puolesta. Nuoruus-

iän kynnyksellä lapsi valitsee jatkaako hän tuttua rutiinia vai jättääkö hän tämän

kokonaan pois. Päätöksessä ratkaisevaa on se, millaisia mielikuvia nuorelle tulee

lapsuuden rukoiluhetkistä. (Lindfors 1997, 87; Kinnunen 1996, 58 - 66.)

Raamattu sisältää kristinuskon tiedollisen puolen. Vanhempien tulisi tehdä Raa-

mattu tutuksi lapselle, esimerkiksi lukemalla joku tarina iltasaduksi. Raamatussa

on monia tarinoita perheen yhteisiin hetkiin ja niistä voi saada aikaan antoisia kes-

kusteluja. Vanhempien oma suhtautuminen Raamattuun luo mallin heidän lapsil-

leen. Parhaimmassa tapauksessa nuori jatkaa Raamatun tutkimista aloittaessaan

oman itsenäisen elämän. (Kinnunen 1996, 68 – 73.)

Vanhemmat voivat opettaa kristinuskon perustapahtumia luontevasti viettämällä

kirkollisia juhlapyhiä selvästi uskonnollisina. Tosin juhlapyhien vietossa esiintyy

sekä uskonnollisia että ei-uskonnollisia tapoja. Nykypäivänä ei-uskonnollinen tradi-

tio on syrjäyttämässä juhlan uskonnollisen sisällön, esimerkiksi joulun sanoma

peittyy kaupallisen markkinoinnin alle. Toisaalta juuri suurina juhlapyhinä aktivoi-

tuu niiden ihmisten uskonnollisuus, jotka muutoin ovat uskonnollisesti passiivisia.

Suurina juhlapyhinä perheillä saattaa olla selvästi hengellisiä perinteitä, vaikka

muulloin uskosta ei puhuttaisi lainkaan. Tällaiset yhteiset tavat ja perinteet vahvis-

tavat yhteenkuuluvuutta ja yhteisiä juuria. (Kinnunen 1996, 76.)

33

Vanhempien mahdollisuus kasvattaa nuorta uskonnollisuuteen lakkaa nuoren tul-

lessa murrosikään. Tässä vaiheessa nuori kykenee itse valitsemaan, mihin uskoo

ja miten se ilmenee hänen elämässään. On tärkeää, että nuorella on mahdollisuus

kyseenalaistaa oppimaansa. Kinnunen on tutkinut, miten vanhemmat välittävät

uskoa lapsilleen ja tässä tutkimuksessa kävi ilmi, että 19% uskovien kotien lapsis-

ta luopui lapsuuden uskosta, mutta palasi siihen aikuisiällä. (Kinnunen 1996, 35.)

34

4 NUORET SEURAKUNNASSA

Kirkkolaissa todetaan, että kirkon tehtävänä on tunnustuksensa mukaisesti julistet-

tava Jumalan sanaa, jaettava sakramentteja sekä toimittava muutenkin kristillisen

sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi (KL1:2). Toteut-

taakseen kirkon tehtävää seurakunnan tulee huolehtia jumalanpalvelusten pitämi-

sestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista,

kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetys-

työstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä

(KL 1:4). (Kirkkolaki 26.11.1993/1054 §2, §4.)

Edellä mainituissa kirkkolain kohdissa on asetettuna luterilaisen kirkon toimintara-

kenne, jonka keskeisinä tehtävinä ovat julistus, kasvatus ja palvelu. Olennainen

osa kasvatusta on lapsi- ja nuorisotyö, jonka lainsäädännöllinen asema on vahvis-

tunut, sillä sitä koskevia säännöksiä ei edellisessä kirkkolaissa ollut. Vanhempia ja

huoltajia velvoitetaan kirkkojärjestyksen taholta antamaan lapsille kristillistä kasva-

tusta sekä kirkon tunnustuksen mukaista opetusta. Tukena tässä kasvatus- ja ope-

tustyössä tulee olla seurakunta sekä kummit (KJ 3:1). Oikeudellisia tehosteita tä-

hän säädökseen ei kuitenkaan liity, vaan kyse on lähinnä niin sanotusta ihannepy-

kälästä, jota kohti tulisi pyrkiä. (Elomaa 1995, 87-88; Kirkkojärjestys

23.11.1993/1055 §1.)

Lisäksi kirkkojärjestyksessä todetaan, että seurakunnan tehtävänä on eri-ikäisten

seurakunnan jäsenten kristillisestä kasvatuksesta huolehtiminen sekä hengellisen

elämän hoitaminen (KJ 3:2). Rippikoulun pitäminen on osa seurakunnan tehtävää

ja siihen kuuluu nuorten perehdyttäminen yhteiseen uskoon ja ohjaaminen seura-

kunnan yhteydessä elämiseen. (Elomaa 1995, 88; Kirkkojärjestys

23.11.1993/1055 §2.)

35

4.1 Seurakunnan nuorisotyö

Seurakunnan nuorisotyö tarkoittaa seurakunnan nuorten kanssa ja heidän hyväksi

järjestämää toimintaa ja tällaisen toiminnan edellytysten luomista. Nuorisotyön

piiriin kuuluvat suppeasti katsottuna 15-18-vuotiaat, mutta laajemmin ymmärretty-

nä 7-24-vuotiaat eli kaikki varhaisnuorista nuoriin aikuisiin. (Elomaa 1987, 49.)

Kirkon nuorisotyön tärkeimpänä tehtävä on auttaa nuorta uskomaan kolmiyhtei-

seen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa ja jäsentä-

mään tämän uskon omaan maailmaansa siten, että voi arjessa kokea Jumalan

läheisyyttä sekä toimia Jumalan tahdon toteuttamiseksi. Vaikka kirkon nuorisotyöl-

lä on muista tahoista poikkeava tehtävä, ei se silti tee siitä eristäytynyttä, vaan työ

on avointa ja yhteistyöhakuista muiden nuorisotyötä tekevien tahojen kanssa.

(Elomaa 1987, 49.)

Nuorisotyön toiminta-ajatus pohjautuu lähetyskäskyyn sekä lastenevankeliumiin.

Näihin Kristuksen sanoihin perustuen kirkko edistää lasten, nuorten ja heidän ko-

tiensa mahdollisuuksia kohdata armollinen Jumala. Armollisen Jumalan esillä pi-

täminen on tärkeää, koska Jumalan edessä oleminen saattaa olla pelottava koke-

mus silloin, kun elämään liittyy vaikeita asioita. Kirkko uskoo Jumalan olevan läsnä

sanassa ja sakramentissa vaikuttavassa Kristuksessa. Sanasta ja sakramentista

nuori pääsee osalliseksi jumalanpalveluksessa, johon ohjaaminen on kirkon nuori-

sotyön ydin tehtävä. Jumalanpalvelukset ovat keskeinen osa koko kirkkoa sekä

nuorisotyötä. Oppiminen jumalanpalveluksiin alkaa jo lasten jumalanpalveluksista

ja etenee rippikoulun kautta osaksi aikuistuvan nuoren elämää. (Jumala on. Elämä

on nyt. Rakkaus liikuttaa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lapsi- ja nuoriso-

työn missio ja visio sekä strategia 2010; Koskelainen 2005, 71-73.)

Kertomuskaudella 2000-2003 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyön

ryhmätoimintaan osallistui 8% kaikista 15-18-vuotiaista. Seurakunnan toimintaan

osallistuvien määrä on ollut yleensä hitaasti laskeva, mutta tällä kertomuskaudella

ei osallistujamäärässä tapahtunut suuria muutoksia. Nuorten ryhmiin osallistumi-

nen oli nuorten määrään suhteutettuna aktiivisinta Porvoon, Lapuan ja Oulun hiip-

36

pakunnissa. Näissä seurakunnan toiminnassa oli mukana vähintään joka kymme-

nes 15-18-vuotias nuori. (Kirkon tutkimuskeskus 2004, 170.)

Nuorisotyöstä merkittävä osa rakentuu isostoiminnan ympärille. Rippikoulun isoset

ovat tärkeä ja huomattava vapaaehtoisten joukko kirkossamme. Noin 23 000 nuor-

ta osallistui vuonna 2003 isoskoulutukseen ja osallistujien määrä kasvoi 7,9 %.

Koulutuksen käyneistä 13 400 toimi isosena, heistä 67 % oli tyttöjä. Isosena toimi-

neiden määrä kasvoi 5,1 %, mikä kertoo myös siitä, että isosten käyttö rippikou-

luissa on kasvanut. Passiivisinta isoskoulutukseen osallistuminen oli Oulun hiippa-

kunnassa, jossa 28 % nuorista osallistui isoskoulutukseen. Tätä selittää järjestöjen

(lähinnä Rauhanyhdistyksen) rippikouluihin osallistuminen. Koko Suomen laajui-

sesti vuonna 2003 päättyneen isoskoulutuksen aloittaneista nuorista 70 % kävi

koulutuksen loppuun. (Kirkon tutkimuskeskus 2004, 172-174.)

4.2 Ylivieskan seurakunnan nuorisotyö 2007

Tehtäväalueena nuorisotyössä on yli 14-vuotiaille järjestettävän toiminnan suunnit-

telu, organisointi ja toteutus Ylivieskan seurakunnassa ja Merijärven kappeliseura-

kunnassa. Ylivieskassa säännöllistä nuorten toimintaa olivat kevätkaudella

8action-illat torstaisin ja perjantaisin. 8action-illoissa tulevan kesän rippikoululaiset

tutustuvat toisiinsa ja nuorisotyönohjaajiin. Koo-16-cafe-illat loppuivat kevään ai-

kana. Syksyllä perjantai-iltoihin tuli uutena toimintamuotona oloillat, jotka olivatkin

hyvin suosittuja. Oloillat ovat rippikoulun käyneiden vapaamuotoista oleskelua

seurakunnan tiloissa ja tilaisuus päättyy hartauteen. (Nuorisotyön toimintakerto-

mus 2007.)

Maanantai-torstai-iltapäiviin kuuluivat nuorten iltapäiväparkit eli avoimet ovet nuo-

risotilalla. Näiden osallistujamäärä kolminkertaistui. Myös varttikirkon osallistuja-

määrä kasvoi edelliseen vuoteen verrattuna. Muuta säännöllistä toimintaa olivat

nuorten laulu- ja soittoryhmä, nuorten lähetysrengas ja seurissähly. Retki- ja leiri-

toiminta puolestaan kohdistuivat konserttimatkoihin ja isosleireihin. Viikoittain yh-

teistyötä tehtiin koulujen kanssa päivänavausten ja koulupäivystysten merkeissä.

Yhteistyö saatiin käyntiin myös Merijärven koululla päivänavausten kautta. Lukion

37

kanssa tehtiin yhteistyötä Taize-matkan tiimoilla ja ylioppilaskirjoitusten yhteydes-

sä pidettiin abi-stoppia, jossa kirjoituksista tuleville tarjottiin ”sumppia, sympatiaa ja

sielunhoitoa”. (Nuorisotyön toimintakertomus 2007.)

KeIskolla eli kerhonohjaaja- ja isoskoulutusohjelmalla oli tarkoituksena vanhojen

isosten koulutus ja kouluttajatiimin laajentaminen. Kuitenkin työntekijä ja tila-

resurssien vaillinaisuudesta johtuen, KeIsko järjestettiin vain uusille isosille. Kou-

luttajatiimiin osallistui rippikoulutiimissä olevat papit ja nuorisotyönohjaajat. (Nuori-

sotyön toimintakertomus 2007.)

38

5 TUTKIMUSONGELMA JA TUTKIMUSMENETELMÄ

Tutkimuksemme pääongelmana oli selvittää Ylivieskan 9.-luokkalaisten suhdetta

seurakuntaan. Alaongelmina tutkimuksessamme olivat, miten paljon nuoret osallis-

tuvat seurakunnan järjestämään toimintaan sekä kuinka tärkeäksi he seurakunnan

aseman elämässään kokevat. Lisäksi selvitimme nuorten asenteita kirkkoon ja

uskoon sekä heidän perheiden uskonnollisuutta. Tutkimuksestamme on hyötyä

myös seurakunnan nuorisotyönohjaajille, sillä annoimme nuorille mahdollisuuden

kertoa, minkälaisia toimintamuotoja he toivoisivat toteutettavan enemmän.

Toteutimme tutkimuksemme Jokirannan yläkoululla keväällä 2007, jolloin koulussa

oli 9.-luokkalaisia 156 henkeä. Tutkimusjoukkomme oli varsin laaja, joten tutki-

muksemme edustaa kvantitatiivista eli määrällistä tutkimusta. Tällaiselle tutkimuk-

selle tyypillinen aineistonkeruumenetelmä on kysely, johon myös me päädyimme

tutkittavien suuren määrän takia.

5.1 Kyselyn laatiminen ja toteutus

Laatiessamme kyselyä, olimme yhteydessä Ylivieskan seurakunnan nuorisotyön-

tekijöihin ja kysyimme heidän mielipiteitään ja toiveitaan kyselyn suhteen. Kyselyn

valmistuttua otimme yhteyttä koulun rehtoriin Paula Hartikaiseen, joka ystävällises-

ti suostui tekemään yhteistyötä ja huolehti kyselyt opettajille. Emme olleet itse pai-

kalla teettämässä kyselyjä, vaan opettajat toteuttivat kyselyt omille ryhmilleen.

Selvitimme jokaisen luokan oppilasmäärän ja kullekin luokalle oli tarvittava määrä

kyselyjä sekä saatekirje opettajalle, jossa selvitimme kyselyn tarkoituksen ja ohjeet

sen toteuttamiseen. Opettajat palauttivat täytetyt kyselyt rehtorille, jolta haimme ne

ennen kesäloman alkua.

Kyselymme toteutusajankohtana oli toukokuun loppu ja kesälomat olivat alkamas-

sa. Oppituntien aiheet oli käsitelty, joten aikaa kyselyyn vastaamiselle oli hyvin

tuntien alussa. Saimmekin 156:sta kyselylomakkeesta takaisin 131 kappaletta,

mikä mielestämme oli onnistunut saavutus. Suuri palautusmäärä ja se, että kyselyt

39

toteutettiin opettajien valvonnassa, jolloin oppilailla oli rauha vastata kyselyymme,

lisäsivät mielestämme tutkimuksemme luotettavuutta. Myös se, että kysely perus-

tui monivalintakysymyksille, jolloin nuoret paremmin jaksavat vastata kyselyihin,

lisäsi luotettavuutta.

5.2 Kyselyn rakenne Selvitimme kyselyssä ensimmäiseksi vastaajan sukupuolen, koska halusimme

vastauksia analysoidessamme tuloksia tyttöjen ja poikien erosta osallistua seura-

kunnan nuorisotyöhön sekä toisaalta tietää, onko toimintamuotoihin osallistumi-

sessa sukupuolisia eroja. Halusimme myös selvittää, kiinnostaako uskonto tyttöjä

ja poikia samassa määrin.

Toisessa kysymyksessä kysyimme kuuluuko vastaaja evankelisluterilaiseen kirk-

koon, sillä tiesimme ennestään, etteivät kaikki 9.-luokkalaiset kuuluneet kirkkoon.

Kolmannessa kysymyksessä tarkensimme eri herätysliikkeisiin kuulumista ja nii-

den toimintaan osallistumista. Tähän päädyimme, koska Ylivieskassa herätysliik-

keisiin kuuluvia on paljon ja mielestämme oli tärkeää ottaa tämä huomioon, sillä

herätysliikkeisiin kuuluvat eivät välttämättä osallistu seurakunnan järjestämään

toimintaan.

Neljännessä kysymyksessä kartoitimme nuorten osallistumista seurakunnan nuo-

risotyön toimintaan 9.-luokan aikana. Tässä selvitimme myös, mihin toimintamuo-

toihin nuoret olivat osallistuneet. Vaihtoehtoina olivat oloillat, KEISKO –koulutus,

kerhojen vetäminen, musiikkitapahtumat, retket ja kuorot / lauluryhmät. Nämä pe-

rustuivat seurakunnasta saamiin tietoihin järjestettävästä toiminnasta. Tarkoituk-

sena oli selvittää suosituin toimintamuoto. Viidenteen kysymykseen liittyi seura-

kunnan toive selvittää, minkälaisia syitä yhden tärkeimmän työmuodon, KEISKO –

koulutuksen eli kerhonohjaaja – ja isoskoulutuksen keskeyttämiselle löytyy.

Emme halunneet rajata tutkimustamme koskemaan pelkästään nuorisotyötä, vaan

halusimme sen koskevan koko seurakuntaa eri työmuotoineen sekä jumalanpalve-

luksineen. Tähän pyrimme kysymyksellä 6, jossa selvitimme oliko nuori osallistu-

40

nut muuhun kuin nuorisotyön järjestämään toimintaan. Kysymyksessä 7 kartoi-

timme nuorten osallistumista jumalanpalveluksiin. Halusimme rajata pois kirkolliset

toimitukset, jolloin tutkimustulos nimenomaan koskee omaehtoista käyntiä juma-

lanpalveluksessa eikä sukulaisen tai tuttavan elämäntaitekohtaan liittyvää sere-

moniaa.

Ylivieskan seurakunnan toimintaan liittyviä mielipiteitä kartoitimme kysymyksessä

8. Selvitimme saavatko nuoret mielestään tarpeeksi tietoa toiminnasta sekä kai-

paako toiminta heidän mielestään muutoksia. Lisänä kysymykselle 8 on avoin 9.

kysymys, jossa nuorella on mahdollisuus esittää omia toiveitaan toiminnalle. Ha-

lusimme saada nuoren äänen kuuluviin sekä saada tietoa nuorten toiveista seura-

kunnan nuorisotyöntekijöille.

Kysymys 10 ja 11 koskivat nuorten syitä osallistua tai olla osallistumatta seura-

kunnan toimintaan. Halusimme erityisesti saada vastauksia siihen, kuinka paljon

kaverit sekä perhe vaikuttavat nuorten osallistumiseen tai osallistumattomuuteen.

Siirryimmekin kyselyn tässä vaiheessa osallistumisesta enemmän arvojen ja asen-

teiden pariin sekä tarkastelemaan lähemmin nuoren perheen uskonnollisuutta.

Mielestämme oli tärkeä tietää, miten nuoren perhe suhtautuu evankelisluterilaista

seurakuntaa kohtaan ja vaikuttaako sen suhtautuminen nuoren seurakunnan toi-

mintaan osallistumiseen. Tähän vastasi kysymys 12 ja kysymyksessä 13 selvitim-

me tarkemmin, minkälaisia uskonnollisuuden muotoja nuoren perheen elämään

kuuluu. Vaihtoehtoina oli rukoileminen, kirkossa käyminen, Raamatun lukeminen

sekä uskonasioista keskusteleminen. Lisäksi vaihtoehtona oli tyhjäkohta, johon sai

itse lisätä haluamansa asian. Kysymyksellä pyrimme selvittämään, monessako

perheessä uskonto on jotain muutakin kuin juhlapyhiin liittyvää perinnettä.

Kysymyksessä 14 jatkoimme perheen uskonnollisuuden tutkimista selvittämällä,

miten usein perhe osallistuu seurakunnan järjestämään toimintaan. Kysymyksessä

15 nuori sai itse kertoa mielipiteensä siitä, onko hän saanut kristillisen kasvatuk-

sen.

41

Rippikoulun jälkeen nuorten osallistuminen seurakuntaan painottuu lähinnä isos-

koulutukseen. Siteet seurakuntaa alkavat hiljalleen löystyä ja halusimme kysymyk-

sellä 16 selvittää, mitä nuoren mielenkiinnolle seurakuntaa ja kristinuskoa kohtaan

on tapahtunut. Kysymyksessä 17 ja 18 puolestaan kartoitimme, miten tärkeäksi

omassa elämässään nuori arvioi uskon ja kirkon.

Kysymyksessä 19 kysyimme, hakisiko nuori apua ongelmiinsa seurakunnan työn-

tekijältä. Emme rajanneet ongelmaa koskemaan tiettyä asiaa, koska jokaisella

nuorella on omakohtaiset ja erilaiset ongelmansa. Halusimme myös tietää keneltä

seurakunnan työntekijältä nuori hakisi apua ja vaihtoehtoina oli pappi, diakoni ja

nuorisotyönohjaaja. Lisäksi nuorella oli mahdollisuus mainita joku muu edellisistä

poikkeava vaihtoehto sekä valita en osaa sanoa–vaihtoehto. Meitä kiinnosti var-

sinkin nuorisotyöntekijän ja diakonin merkitys avunantajana.

Viimeisessä kysymyksessä mittasimme nuorten asenteita seurakuntaa ja kirkkoa

kohtaan. Sijoitimme kysymykseen erilaisia väittämiä seurakunnasta ja kirkosta ja

teimme niistä tarkoituksella negatiivispainotteisia, jotta ne herättäisivät tunteita ja

innostaisivat nuoria vastaamaan.

42

6 TUTKIMUSTULOKSET Tässä osioissa käymme yksityiskohtaisesti läpi kyselyistä saamamme tulokset.

Olemme jakaneet kysymykset ryhmiin aiheittain niin, että aihealueet vastaavat

tutkimiimme ongelmiin. Myöhemmässä vaiheessa analysoimme nämä tulokset

samojen aihealueiden mukaan.

Analysoimme tulokset SPSS- ohjelmalla, versiolla 16.0, josta saimme kahden vii-

kon ilmaisen demo-version koneellemme. Koulumme järjesti yhden päivän mittai-

sen perehtymispäivän ohjelman käytöstä. SPSS- ohjelma on mielestämme toimiva

näin suuressa tutkimuksessa, mutta vaatii tulosten analysoimiseksi laajempaa pe-

rehtymistä.

Oppilaita 9.-luokalla oli 156, joista kyselyymme vastasi 131 henkilöä. Vastauspro-

sentti oli 83,9 %. Vastauksemme tulokset ilmoitamme tässä kappaleessa henkilö-

määrän mukaan ja perään lisäämme sulkuihin prosenttimäärän. Mielestämme on

mielekästä käsitellä tulokset henkilömäärien perusteella, sillä seurakunnan toimin-

taan osallistuneita on niin vähän, etteivät prosenttiluvut antaisi mielestämme oike-

aa kuvaa vastauksien määrästä.

6.1 Vastaajien taustatiedot

Taustatiedoissa käsittelemme sukupuolta ja kuulumista evankelisluterilaiseen kirk-

koon. Lisäksi tähän kokonaisuuteen liitimme myös tiedot vastaajan mahdollisesta

kuulumisesta johonkin herätysliikkeeseen tai muuhun uskontokuntaan. Kartoitam-

me myös herätysliikkeisiin kuuluvien osallistumista oman liikkeen / uskontokunnan

sekä evankelisluterilaisen seurakunnan toimintaan.

Vastaajista 59 (45 %) oli tyttöjä ja vastaavasti poikia oli 55 % eli 72 henkilöä

(KUVIO 1). Heistä evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 105 (80 %). Evankelislu-

terilaiseen kirkkoon kuulumattomia oli 7 (5,3 %) ja niitä, jotka eivät osanneet sanoa

kuuluvatko evankelisluterilaiseen kirkkoon, oli 19 (14,5 %) (KUVIO 2).

43

KUVIO 1. Vastaajien sukupuolijakauma

55 %

45 %

KUVIO 2. Kuuluminen evankelisluterilaiseen kirkkoon.

41,9 %

38,2 %

12,2 %

44

Herätysliikkeisiin vastaajista kuului 22 henkilöä (16,8 %). Useimmat vastaajista (8

henkilöä) edustivat vanhoillislestadiolaisuutta, herännäisiä oli 7, lestadiolaisia 5 ja

rauhan sanan edustajia oli 2. Eri uskontokuntaan kuuluvia ei ollut ainoatakaan.

(KUVIO 3). Edellä mainittuihin liikkeisiin kuuluvat osallistuivat oman herätysliik-

keen toimintaan 16:ssa tapauksessa, kun taas 5 ei osallistunut. Yksi vastaajista

jätti vastaamatta (KUVIO 4). Evankelisluterilaisen seurakunnan toimintaan osallis-

tui yhteensä 12 henkilöä, kun puolestaan 8 ei osallistunut. Aktiivisinta osallistumi-

nen oli lestadiolaisten parissa ja passiivisinta vanhoillislestadiolaisten piirissä

(KUVIO 5).

KUVIO 3.

7 JOHTOPÄÄTÖKSET 8 POHDINTA

45

KUVIO 4.

KUVIO 5.

46

6.2 Nuoret seurakunnan toiminnassa

Tähän kappaleeseen olemme sisällyttäneet nuorten osallistumista seurakunnan

eri toimintamuotoihin. Tarkoituksena oli kartoittaa, mikä toiminta kiinnostaa ja ke-

rää nuoria yhteen. Toisaalta halusimme myös tietää, ovatko nuoret löytäneet paik-

kaansa muualta seurakunnasta kuin vain nuorisotyön piiristä. Seurakunnan toi-

veesta selvitimme myös syyt KEISKO -koulutuksen keskeyttämiselle.

Yhdeksäsluokkalaisista seurakunnan nuorisotyön järjestämään toimintaan osallis-

tui 50 nuorta (38 %). Toimintamuodoista eniten nuoria keräsi KEISKO –koulutus,

johon osallistui 42 nuorta. Vähiten nuoria osallistui retkille (KUVIO 6). Muuhun kuin

nuorisotoimintaan eivät nuoret juuri osallistuneet, vain kaksi vastaaja kertoi osallis-

tuneensa yhteisvastuukeräykseen, mikä kuuluu diakoniatyön alueeseen.

KUVIO 6. Eri toimintamuotoihin osallistuminen

84 %

56 % 58 %

22 %

12 %

47

KEISKO –koulutuksen keskeytti kyselyymme osallistuneista 8 nuorta. Heillä oli

mahdollisuus valita vaihtoehdoista useampikin syy keskeytykselleen ja lisäksi ker-

toa muu kuin valmiiksi ehdotettu syy. Selvästi yhdeksi keskeyttämisen syyksi nou-

si, etenkin poikien kohdalla, ajanpuute muilta harrastuksilta. Tytöillä sen sijaan

toisena tasavertaisena vaikuttajana olivat kaverit, jotka eivät olleet mukana koulu-

tuksessa (KUVIO 7).

KUVIO 7. Syyt KEISKO –koulutuksen keskeyttämiselle

Tutkimme nuorten käyntiä kirkossa muulloin kuin kirkollisten toimitusten aikana.

Nuorten osallistuminen jumalanpalveluksiin oli hyvin vähäistä. Valtaosa eli 42,7 %

vastasi, ettei osallistunut 9.-luokan aikana kertaakaan jumalanpalveluksiin. Ainoas-

taan 3 osallistui jumalanpalveluksiin kerran kuussa tai useammin (KUVIO 8).

48

KUVIO 8. Osallistuminen jumalanpalveluksiin

42,7 %

35,9 %

17,6 %

6.3 Nuorten mielipiteet Ylivieskan seurakunnan toiminnasta Tutkimme nuorten mielipiteitä ja toiveita toiminnalle. Mielipiteitä oli mahdollisuus

ilmaista asteikolla 1-5, missä numero 1 tarkoitti täysin samaa mieltä ja numero 5

täysin eri mieltä. Lisäksi nuorilla oli mahdollisuus kertoa omia toiveitaan heille koh-

dennetusta toiminnasta. Tällä ja edellisellä kysymyksellä halusimme mitata nuor-

ten tyytyväisyyttä toimintaan ja toisaalta luoda mahdollisuuden nostaa esiin asiat,

jotka mahdollisesti eivät toimi nuorten mielestä.

Suurin osa ei osannut vastata toimintaan koskeviin kysymyksiin, eikä myöskään

kertoa minkälaista toimintaa toivoisi seurakunnan järjestävän. 39 nuorta koki saa-

vansa helposti tietoa seurakunnan toiminnasta ja vain 8 nuorta oli täysin eri mieltä

asiasta. Nuorista 20 (15,3 %) ei kaivannut toimintaan minkäänlaista muutosta

49

(KUVIO 9) ja 14 (10,7 %) nuoren mielestä toiminta voisi olla monipuolisempaa

(KUVIO 10) ja puolestaan 7 (5,3 %) toivoisi, että toimintaa olisi useammin (KUVIO

11). Uskonasiat ja hengellisyys olivat 25 (19,1 %) nuoren mielestä liikaa esillä toi-

minnassa, kun taas 16 (12,2 %) nuorta oli täysin eri mieltä asiasta (KUVIO 12).

KUVIO 9. Toiminta ei kaipaa muutosta

KUVIO 10. Toiminta voisi olla monipuolisempaa

50

KUVIO 11. Toimintaa voisi olla useammin

KUVIO 12. Uskonasiat / hengellisyys liikaa esillä toiminnassa

51

Vain 25,2 % nuorista esitti toiveensa seurakunnan toiminnan suhteen. Suosituim-

maksi toiveeksi nousivat retket sekä ylipäätään kaikenlainen nuorille suunnattu

ryhmätoiminta. Muita esiinnousseita toiveita olivat leirit, musiikkitapahtumat, har-

rastusryhmille suunnattu toiminta, bänditoiminta ja nuorille suunnatut erilaiset ta-

pahtumat (KUVIO 13).

KUVIO 13. Nuorten toiveita seurakunnan toiminnalle

6.4 Ollako vai eikö olla?

Selvitimme nuorten syitä osallistua tai vastaavasti olla osallistumatta seurakunnan

järjestämään toimintaan. Meitä kiinnosti se, kuinka paljon kaverit vaikuttivat osallis-

tumiseen ja kuinka moni osallistuu toimintaan saadakseen tukea uskonelämälle.

Nuoret arvioivat kuutta väittämää ja arvioivat asteikolla 1-5 syytään osallistumiselle

tai osallistumattomuudelle ja heillä oli myös mahdollisuus lisätä oma syy. Tämän

lisäksi nuoret merkitsivät tärkeimmän syyn osallistua tai olla osallistumatta. Ne,

52

jotka osallistuivat toimintaan, vastasivat kysymykseen 10: Miksi olet mukana seu-

rakunnan toiminnassa. Ne, jotka eivät osallistuneet toimintaan, vastasivat kysy-

mykseen 11: Miksi et ole mukana seurakunnan toiminnassa. Suurin osa vastaajis-

ta ei osannut kertoa mielipidettään, vaan valitsi kohdan en osaa sanoa.

Kysymykseen numero 10 vastanneista kuusi nuorta on täysin samaa mieltä siitä,

että osallistuu toimintaan saadakseen tukea uskonelämälleen ja kun taas 10 täysin

eri mieltä tämän väitteen suhteen (KUVIO 14). Useimmat, 23 nuorta, olivat melko

samaa mieltä siitä, että osallistuivat toimintaan, koska kaveritkin osallistuvat

(KUVIO 15).

KUVIO 14. Osallistuu toimintaan, koska saa siitä tukea uskonelämälleen

53

KUVIO 15. Osallistuu toimintaan, koska kaveritkin osallistuvat

Vain yksi nuori osallistui seurakunnan järjestämään toimintaan, koska olisi muuten

ollut yksin. Nuorista 23 oli täysin eri mieltä asian suhteen. Perheen osallistuminen

seurakunnan toimintaan oli syynä vain kahden nuoren osallistumiselle. 28 nuoren

osallistumiseen tällä ei ollut lainkaan merkitystä. Ympäristön koki viihtyisäksi 42

vastaajista. Nuorten omia lisäämiä syitä osallistumiselle olivat miellyttävät ihmiset

sekä se, että seurakunnassa saa olla oma itsensä.

Tärkeimmäksi syyksi seurakunnan toimintaan osallistumiselle oli se, että nuoret

kokivat toiminnan olevan kivaa ja mieluista. Täysin samaa mieltä oli 21 nuorta ja

melko samaa mieltä 23 nuorta. Vastaavasti täysin eri mieltä oli vain yksi vastan-

neista nuorista. Muita tärkeimpiä syitä osallistumiselle olivat kaverit sekä tuen

saaminen uskonelämälle (KUVIO 16).

54

KUVIO 16. Tärkeimmät syyt toimintaan osallistumiselle

Kysymykseen numero 11 laadimme väittämiä, joista ensimmäisenä nuoren arvi-

oinnin kohteena oli, ettei osallistu seurakunnan toimintaan, koska ei usko kris-

tinuskon Jumalaan tai kuulu kirkkoon. Tämän väittämän kanssa täysin samaa

mieltä oli 13 ja täysin eri mieltä 22 nuorta. Nuorista 34 oli täysin samaa mieltä siitä,

että toiminta ei ole kiinnostavaa. 12 oli jokseenkin eri mieltä tämän väittämän suh-

teen.

Kolmanteen väittämään, ettei osallistu toimintaan, koska on muutakin tekemistä,

yhtyi täysin 44 nuorta. Melko samaa mieltä oli 16 nuorista ja jokseenkin eri mieltä

oli vain kuusi nuorista. Kavereiden osallistumattomuus arvioitiin oman osallistu-

mattomuuden syyksi 19:ssä tapauksessa. 29 nuorta ei osannut arvioida kaverien

osallistumattomuuden vaikutusta omaan osallistumiseensa. Seitsemän vastaajan

mielestä sillä ei ollut merkitystä osallistuvatko kaverit vai ei.

55

33 nuorta oli täysin samaa mieltä siitä, ettei osallistu seurakunnan toimintaan, kos-

ka seurakunta eikä kristillisyys kiinnosta lainkaan. 11 oli melko samaa mieltä ja

vain 8 täysin eri mieltä. Vastaajista 19 ei osannut arvioida mielipidettä väittämään.

Ajan puute haittasi 33 tapauksessa osallistumista seurakunnan toimintaan. Tär-

keimmiksi syiksi olla osallistumatta seurakunnan toimintaan nousivat toiminnan

kiinnostamattomuus sekä muun tekemisen tunteminen kiinnostavampana (KUVIO

17).

KUVIO 17. Tärkein syy olla osallistumatta seurakunnan toimintaan

6.5 Perheen uskonnollisuus

Halusimme käsitellä perheen uskonnollisuutta kokonaan omassa kappaleessa,

sillä perhe on tärkeä osa nuoren elämää ja vaikuttaa hänen arvostuksiin sekä

asenteisiin. Näin ollen oli mielestämme tärkeä selvittää perheen suhde uskoon ja

seurakuntaan. Nuoret arvioivat 63:ssa tapauksessa perheensä suhtautuvan neut-

56

raalisti seurakuntaan. 47 arvioi perheensä suhtautuvan myönteisesti ja 15 erittäin

myönteisesti seurakuntaan. Kielteistä asennetta ei juurikaan esiintynyt. Vain kolme

arvioi perheensä suhtautuvan seurakuntaan kielteisesti ja kaksi erittäin kielteisesti

(KUVIO 18).

KUVIO 18. Perheen suhtautuminen seurakuntaa kohtaan

131:sta perheestä 41:ssä esiintyi kristillisten tapojen, kuten rukoilemisen, kirkossa

käymisen, Raamatun lukemisen ja uskonasioista keskustelemisen muotoja. Edellä

mainituista kristillisistä tavoista nuoret saivat valita yhden tai useamman vaihtoeh-

don, joka kuuluu heidän perheensä arkeen. Lisäksi heillä oli mahdollisuus lisätä

jokin oma vaihtoehto.

Eniten perheissä käytiin kirkossa (21:ssa tapauksessa) ja erikseen kaksi nuorta oli

lisännyt joulukirkossa käymisen. Toiseksi eniten (16:ssa tapauksessa) perheissä

oli tapana keskustella uskonasioista ja kolmantena (15:ssa tapauksessa) oli rukoi-

lu. Neljässä perheessä luettiin Raamattua. On huomattava, että perheessä saattoi

57

esiintyä kaikkia edellä mainittuja asioita tai vain yhtä. Suurin osa (59) nuorista ar-

vioi perheensä osallistuvan seurakunnan järjestämään toimintaan harvoin. Usein

osallistuvia oli vain kahdeksan ja ei koskaan osallistuvia 31 (KUVIO 19). Suurin

osa (59) nuorista arvioi saaneensa kristillisen kasvatuksen, kun taas 29 nuorta oli

sitä mieltä, etteivät olleet saaneet kristillistä kasvatusta. 39 nuorista ei osannut

sanoa.

KUVIO 19. Perheen osallistuminen seurakunnan järjestämään toimintaan

6.6 Uskon ja seurakunnan merkitys

Rippikoulun jälkeen 55 % nuorista koki, että heidän mielenkiintonsa seurakuntaa

kohtaan oli pysynyt samana. Nuorista 30,5 % koki mielenkiintonsa kasvaneen, kun

puolestaan 13 % koki mielenkiintonsa laskeneen. Kristinuskoa kohtaan mielenkiin-

to oli kasvanut 20,6 % tapauksista ja laskenut 15,3 %:ssa. 62,6 % nuorista koki,

että muutosta ei ollut tapahtunut vaan mielenkiinto oli pysynyt samana.

58

Nuorille oli ilmeisesti vaikeaa arvioida uskon merkitystä heille itselleen, sillä nuoris-

ta 20 ei osannut arvioida tätä lainkaan. Enemmistö (40) oli sitä mieltä, että usko oli

vain vähän tärkeä. Ei ollenkaan tärkeäksi uskon koki jopa 35 vastaajaa ja vain 11

koki uskon hyvin tärkeäksi (KUVIO 20). Vertasimme onko kristillisellä kasvatuksel-

la ja uskon tärkeäksi kokemisella yhteyttä. Suurin osa (25) kristillisen kasvatuksen

saaneista arvioi uskon olevan tärkeää. Ainoastaan viisi heistä koki uskon merki-

tyksettömäksi (KUVIO 21).

Kirkon ja seurakunnan merkityksen arvioi vähäiseksi 44 nuorista. 30 nuorta arvioi,

ettei kirkko ja seurakunta merkinnyt heille mitään ja sama määrä nuoria arvioi näi-

den merkityksen melko suureksi. Hyvin tärkeäksi kirkon ja seurakunnan arvioi ai-

noastaan kaksi nuorta.

KUVIO 20. Uskon merkitys nuorelle

59

KUVIO 21. Kristillisen kasvatuksen saaneiden arvio uskon tärkeydestä heidän

omassa elämässään

Halusimme tutkia kokevatko nuoret seurakunnan paikkana, josta tarpeen tullen he

voisivat hakea apua ongelmiinsa. Valtaosa eli 73,3 % nuorista ei hakisi apua seu-

rakunnasta. Niistä, jotka hakisivat apua seurakunnan työntekijöiltä, 54 % (19 nuor-

ta) hakisi apua nuorisotyönohjaajalta ja 14 % (5 nuorta) hakisi apua papilta. Vain 3

% (1 nuorista) hakisi apua diakonilta. 40 % nuorista ei osannut sanoa keneltä seu-

rakunnan työntekijältä hakisi apua.

6.7 Asenteet kirkkoa ja seurakuntaa kohtaan Laadimme erilaisia väittämiä, joita nuori sai arvioida asteikolla 1-5, jossa 1 oli täy-

sin samaa mieltä ja 5 täysin eri mieltä. 27 nuorta oli täysin samaa mieltä siitä, ettei

seurakunnalla ole mitään annettavaa. 14 oli jokseenkin samaa mieltä ja 25 jok-

60

seenkin eri mieltä. 21 oli täysin eri mieltä ja suurin osa ei osannut sanoa kantaan-

sa (KUVIO 22).

KUVIO 22. Seurakunnalla ei ole mitään annettavaa minulle

Vastaajista 37 (28,2 %) oli jokseenkin eri mieltä siitä, ettei kirkon opetuksia tarvitse

noudattaa. Täysin eri mieltä oli 17 (13 %) nuorista, kun taas täysin samaa mieltä

oli 12 (9,2 %). Valtaosa ei osannut sanoa tähän väitteeseen mielipidettä (KUVIO

23). Väittämä, ettei seurakunnan toiminta ole kiinnostavaa, jakoi nuorten mielipi-

teet hyvin tasaisesti. Väittämän kanssa täysin samaa mieltä oli 32 (24,4 %) nuorta

ja puolestaan täysin eri mieltä 18 (13,7 %). Melko samaa mieltä oli 18 (13,7 %) ja

jokseenkin eri mieltä 33 (25,2 %) (KUVIO 24).

Kirkolla ei ole merkittävää roolia Suomessa yhdeksän nuoren mielestä (6,9 %).

Jokseenkin eri mieltä tästä väittämästä oli 32 (24,4 %) nuorista. Täysin eri mieltä

oli 22 (16,8 %) nuorista ja 13 (9,9 %) melko samaa mieltä (KUVIO 25). Seurakun-

taan suhtautui kielteisesti 15 (11,5 %) nuorista ja vastaavasti 40 (30,5 %) nuorta

61

oli täysin eri mieltä tämän väittämän suhteen. Jokseenkin eri mieltä oli 28 (21,4 %)

(KUVIO 26).

KUVIO 23. Kirkon opetuksia ei tarvitse noudattaa

62

KUVIO 24. Seurakunnan toiminta ei kiinnosta

63

KUVIO 25. Kirkolla ei merkittävää roolia Suomessa

64

KUVIO 26. Suhtautuu kielteisesti seurakuntaan

Nuorista 41 (31,3 %) yhtyi täysin väitteeseen, etteivät jumalanpalvelukset ole mie-

lenkiintoisia. 24 (18,3 %) oli melko samaa mieltä väitteen kanssa. Jokseenkin eri

mieltä väittämän kanssa oli 23 (17,6 %) nuorista ja täysin eri mieltä 7 (5,3 %)

(KUVIO 27). Seurakunnan toimintaan tulevaisuudessa ei aio ottaa osaa 28 (21,4

%) nuorista. Sen sijaan väittämän kanssa täysin eri mieltä oli 18 (13,7 %) (KUVIO

28).

65

KUVIO 27. Jumalanpalvelukset eivät ole mielenkiintoisia

66

KUVIO 28. Ei aio ottaa osaa seurakunnan toimintaan tulevaisuudessa

Nuorista 21 (16 %) koki kirkon ja sen opetukset ahdistavina, kun taas täysin eri

mieltä oli 23 (17,6 %) nuorta. Jokseenkin eri mieltä tämän väittämän suhteen oli 28

(21,4 %) ja melko samaa mieltä oli 10 (7,6 %) nuorista (KUVIO 29).

67

KUVIO 29. Kokee kirkon ja sen opetukset ahdistavina

68

7 JOHTOPÄÄTÖKSET Kyselyymme osallistui 131 nuorta 156:sta. Olimme hyvin tyytyväisiä vastauspro-

senttiin, vaikka osasimmekin odottaa suurta vastausmäärää, sillä suunnittelimme

tarkasti tutkimuksemme toteuttamistavan, jonka olemme jo kertoneet aikaisem-

massa luvussa. Vastaukset olivat hyvin samantyyppisiä, mutta meidät yllätti suuri

joukko niitä, jotka eivät osanneet kertoa mielipidettään. Olisimme, nyt jälkeenpäin

ajateltuna, voineet jättää pois lähes kaikki en osaa sanoa –vaihtoehdot. Tosin, ker-

toohan sekin jotain nuorista, etteivät he osaa esittää kantaansa kirkkoa ja uskoa

koskevista asioista.

Seuraavaksi käymme lävitse edellisen luvun aihealueet, jotka käsittelemme sa-

moissa kappaleissa. Tarkastelemme tuloksia ja niiden merkityksiä sekä sitä, mistä

ne mahdollisesti kertovat. Sidomme tutkimustuloksemme kirjoittamaamme teori-

aan sekä pohdimme tuloksia myös valtakunnallisella tasolla.

7.1 Taustatekijät Kyselyssämme sukupuolijakauma oli hyvin tasainen, mutta sukupuolien väliset

erot tulivat esille jo toisessa kysymyksessä, mikä kartoitti vastaajien kuulumista

evankelisluterilaiseen kirkkoon. Mielestämme huolestuttavan suuri osa pojista ei

osannut vastata, kuuluuko evankelisluterilaiseen kirkkoon. Toisaalta kyseessä

saattoi olla joidenkin osalta murrosikään kuuluva uhoaminen, joka saattoi heijastua

myös siihen, että moni vastasi, ettei kuulu kirkkoon. Kuitenkin taustatietojemme

mukaan kirkkoon kuulumattomia ei pitäisi olla niin montaa.

Ylivieskan seudulla herätysliikkeet ovat selvästi näkyvissä, joten tutkimuksessam-

me otimme huomioon, että osa nuorista saattaa kuulua herätysliikkeisiin. Niihin

kuuluvia osoittautui olevan odotuksiamme vähemmän, mutta kuitenkin sen verran,

että saimme tutkittua, osallistuvatko he seurakunnan toimintaan. Suurin osa osal-

listui sekä oman herätysliikkeen toimintaan että evankelisluterilaisen seurakunnan

toimintaan. Tämä on seurakunnantyöntekijöille positiivinen viesti siitä, että vaikka

69

jossakin ikäluokissa olisi herätysliikkeisiin kuuluvia enemmänkin, se ei kuitenkaan

tarkoita, että seurakunnan toimintaan osallistuisi vähemmän nuoria. Olisikin hyvä

tutkia, miten ja minkälaista yhteistyötä tulisi kehittää seurakunnan ja herätysliikkei-

den välille. Kuitenkin, kuten jo teoriassa mainitsimmekin, seurakunta ei kilpaile

nuorista, vaan pyrkii tekemään yhteistyötä eri tahojen kanssa.

7.2 Mukana seurakunnan matkassa

Suhteellisen moni 9.-luokkalaisista (38 %) osallistui seurakunnan toimintaan. Kui-

tenkin tulee huomata, että vastaajissa saattoi olla montakin sellaista nuorta, jotka

ovat käyneet seurakunnassa vain kerran, eivätkä ole osallistuneet enää sen jäl-

keen. Eräs vastaajista kertoikin pettyneensä toimintaan siinä määrin, ettei aikonut

enää ottaa osaa. Hän koki, etteivät henkilökemiat työntekijöiden ja hänen välillään

toimineet. Tämä on hyvin valitettavaa, mutta tämäkin oli vain yksittäinen tapaus,

eikä mielestämme kerro yleistä käsitystä työntekijöiden ja nuorten suhteesta.

Ylivieskassa järjestettävä KEISKO –koulutus on toimintamuodoista kerännyt eni-

ten nuoria yhteen. Isostoiminta onkin suuressa osassa seurakuntia nuorisotyön

ydin ja vetovoimainen työmuoto, johon nuoret sitoutuvat. Isosten työhön kuuluu

monia eri asioita ja näin ollen heidän koulutukseensa panostetaan koko seurakun-

nan voimin (Porkka 2005, 86-87.) Ylivieskassa toiminta koetaan tärkeänä, sillä

meidät pyydettiin selvittämään koulutuksen keskeyttämisen syitä. Tämä kertoo,

että seurakunta haluaa kehittää toimintaa niin, ettei keskeytyksiä enää tulisi. Har-

rastukset ja kaverit osoittautuivat suurimmiksi keskeyttämisen syiksi, varsinkin poi-

kien kohdalla harrastukset menivät KEISKO –koulutuksen edelle.

Muita suosittuja toimintamuotoja olivat oloillat ja musiikkitapahtumiin osallistumi-

nen. Oloiltojen suosio perustuu luultavasti vapaaseen olemiseen, että saa mennä

ja tulla niin kuin huvittaa. Voisi ajatella, että työntekijä on helpommin kohdattavissa

tällaisissa tilaisuuksissa. Mielestämme oloillat rakentuvat paljon työntekijän per-

soonan varaan, sillä ohjattua ohjelmaa ei ole, ja näin kontaktin saaminen on täysin

lähtöisin työntekijän aktiivisuudesta. Musiikkitapahtumien osalta merkittävän osan

muodostaa Maata näkyvissä –festari, mutta myös muita retkiä erilaisiin gospel –

70

tapahtumiin järjestetään muutaman kerran vuodessa. Nämä matkat, hengellisen

musiikin konsertteihin, ovat keino tutustuttaa nuori kirkkomusiikkiin, johon ei kuulu

ainoastaan urkujen soitto ja virret, vaan kaikki kirkon parissa syntyvä musiikki

(Maukonen 2005, 160-161).

Kuten jo kirkon nuorisotyöstä kertoessamme mainitsimmekin, on jumalanpalvelus

keskeinen osa kirkkoa ja nuorisotyötä. Jumalanpalveluksen kautta nuori oppii hoi-

tamaan omaa hengellistä elämäänsä. Kyselyymme vastanneista suurin osa ei

käynyt kirkossa kertaakaan 9.-luokan aikana. Tulos ei ollut mielestämme yllättävä,

tosiasiahan on, etteivät nuoret löydä tietä kirkkoon. Tuhannen taalan kysymys kuu-

lukin, miten saada nuoret osallistumaan tähän kirkkomme keskeisimpään olemuk-

seen?

7.3 Mielipiteitä puolesta ja vastaan

Vaikka yli puolet nuorista ei osallistukaan seurakunnan toimintaan, kokevat he kui-

tenkin saavansa tietoa järjestettävästä toiminnasta. Tämä tiedottamisen onnistu-

minen on merkittävää ja tulos kertoo myös siitä, että nuoret kuitenkin seuraavat,

mitä seurakunnassa on tarjolla, koska tietävät mistä tietoa löytyy. Suurin osa nuo-

rista ei osannut vastata toimintaa koskeviin väittämiin. Tämä johtuu varmasti myös

siitä, että suurin osa ei osallistunut toimintaan, jolloin heidän oli mahdotonta arvioi-

da sitä. Pääasiassa toimintaan oltiin tyytyväisiä, mikä kertoo Ylivieskan seurakun-

nan nuorisotyön toimintamuotojen onnistuneesta suunnittelusta ja toteutuksesta.

Pojat kokivat, että hengellisyys ja uskonasiat ovat liikaa esillä, kun taas tytöt tun-

tuivat olevan asiaan tyytyväisiä. Poikien kohdalla kyseessä saattaa olla jälleen

murrosiän uho. Teoriassakin mainitsimme, varsinkin pojilla, tähän ikään kuuluvas-

ta itsetunnon kohoamisesta, joka saa uskonnollisuuden ja hengellisyyden tuntu-

maan lapselliselta.

Nuoret esittivät varsin nihkeästi toiveita toiminnalle ja varsinkin ne, jotka eivät ol-

leet mukana, kirjoittivat usein hyvin tylysti, etteivät tosiaankaan kaipaa seurakun-

nalta yhtään mitään. Selvästi eniten ääniä saivat retket, mikä oli mielestämme

hieman outoa, sillä vähiten nuoret osallistuivat juuri seurakunnan järjestämiin ret-

71

kiin. Olisiko kyse siitä, että seurakunnan tarjoamat retket eivät ole olleet tarpeeksi

mielekkäitä. Kuitenkaan yksikään vastaajista ei tarkentanut, minkälaisia retkiä toi-

voisi. Pääosin toiveet painottuivat yhdessä olemiseen ja tekemiseen. Rivien välistä

pystyi päättelemään, että kaivattiin rippikoulun luomaa ryhmähenkeä. Teoriaosuu-

dessakin kerroimme ryhmään kuulumisen tärkeydestä nuorelle ja nuoren omasta

kaipuusta kuulua ryhmään.

Ryhmähengen puolesta puhui myös erään nuoren toive siitä, että seurakunta jär-

jestäisi ”kaikille kaikenlaista toimintaa, eikä vain tietylle ydinporukalle”. Tässä toi-

veessa tulee ilmi valitettava piirre seurakunnan nuorisotyöstä eli tiettyjen sisäpiiri-

porukoiden ja –juttujen syntyminen, jota valitettavasti molemmat meistä ovat seu-

rakunta harjoittelujen aikana ollut todistamassa. Tämä on työntekijöiden kertomus-

ten perusteella hyvin yleistä ja tähän tulisikin mielestämme kiinnittää huomattavas-

ti enemmän huomiota.

7.4 Mukana menossa vai ulkona menosta

Osa nuorista vastasi sekä toimintaan osallistumiseen vaikuttaviin syihin että toi-

mintaan osallistumattomuuteen vaikuttaviin syihin. Tarkoitus oli, että ne, jotka osal-

listuvat vastaavat kysymykseen siitä, miksi he osallistuvat toimintaan, kun taas

toimintaan osallistumattomien oli tarkoitus vastata kysymyksen miksi ei osallistu

toimintaan. Emme tiedä johtuiko tämä liian epäselvästä ohjeistuksesta vai halusi-

vatko ne nuoret, jotka olivat kerran tai pari olleet mukana seurakunnan toiminnas-

sa, kertoa mikseivät enää aio osallistua.

Tärkeimmäksi syyksi osallistumiselle nousi selvästi toiminnan mielekkyys, mikä

myös selittää ettei toiminnalle kohdistunut aikaisemmassa vaiheessa juurikaan

muutos toiveita. Olisimme odottaneet, että kavereilla olisi ollut suurempi vaikutus

toimintaan osallistumiselle, mutta heidän osuutensa jäi suhteellisen pieneksi. Toi-

saalta myöskään perhe ei vaikuttanut nuorten osallistumiseen monessakaan tapa-

uksessa. Nuoret saivat itsekin lisätä syitä osallistumiseen ja tällaisia olivat se, että

seurakunnassa saa olla oma itsensä ja se, että ihmiset siellä ovat miellyttäviä.

72

Niiden osalta, jotka eivät osallistu seurakunnan toimintaan, nousi tärkeimmäksi

syyksi se, ettei toiminta ole kiinnostavaa ja, että heillä on muutakin tekemistä. On

selvää, ettei toiminta voi kiinnostaa kaikkia ja resurssien puutteessa olisi mahdo-

tonta järjestää kaikkia kiinnostavaa toimintaa. Vain kaksi vastaajista ei osallistunut,

koska kaveritkaan eivät osallistuneet. Toisaalta kaveripiirissä oleva mahdollinen

käsitys siitä, ettei seurakunnan toiminta ole kivaa, saattaa vaikuttaa nuoren omaan

mielipiteeseen. Ryhmänormeista mainitessamme puhuimmekin tällaisista ääneen

lausumattomista ryhmän säännöistä, jotka ovat olemassa, vaikka kukaan ei niitä

ääneen lausuisikaan.

7.5 Nuorten arviot perheidensä uskonnollisuudesta

Teoriaosuudessa käsittelimme perhettä uskonnollisuuden tukijana paljon Saara

Kinnusen ajatusten pohjalta. Hän kirjoitti ruotsalaisen uskontopedagogin Hjalmar

Sundenin teorian kolmenlaisista vanhemmista uskontokasvatuksen alueella. Sun-

denin mukaan suurin osa länsimaalaisista vanhemmista kuuluu epävarmoihin

vanhempiin, joille uskonto on lähinnä juhlapyhiin kuuluva ulkokohtainen asia. Tut-

kimuksemme tulos vanhempien suhtautumisesta seurakuntaa kohtaan tukee mie-

lestämme tätä väitettä, sillä selvästi suurin osa nuorista kertoi vanhempiensa suh-

tautuvan neutraalisti seurakuntaan. Lisäksi Sundenin teoriaa tukee se, että ainoas-

taan 41:een perheeseen kuului kristillisiä aineksia, kuten rukoilemista, kirkossa

käyntiä, Raamatun lukemista tai uskonasioista keskustelemista. (Kinnunen 1996,

41.)

Valtaosa nuorten perheistä osallistui harvoin jumalanpalveluksiin, mikä puolestaan

selittää sitä, ettei mallia jumalanpalvelukseen osallistumisesta saada useinkaan

kotoa. Kuitenkin valtaosa nuorista koki saaneensa kristillisen kasvatuksen. Onko

tässä siis kyse perinteisiin sitoutuneesta sekä yksilöityneestä uskonnollisuudesta

vai siitä, että usko elää nuorten perheissä juuri arjessa?

73

7.6 Nuorten arvostukset

Rippikoulussa nuoret oppivat kristinuskon perusasiat ja heille opetetaan kristillisiä

tapoja, joita he voivat käyttää omassa elämässään. Varsin monella kiinnostus seu-

rakuntaa tai kristinuskoa kohtaan oli kuitenkin pysynyt samana. Kuitenkin rippikou-

luopetus oli onnistunut tavoitteessaan saada nuori lähemmäs seurakuntaelämää,

sillä mielenkiinto seurakuntaa kohtaan oli kasvanut useammalla verrattuna kris-

tinuskon mielenkiinnon kasvamiseen. Voi myös olla, että nuorten mahdolliset en-

nakkoluulot seurakuntaa kohtaan vähenevät rippikoulun aikana.

Suurin osa nuorista koki uskon, seurakunnan ja kirkon vain vähän tärkeäksi. Mer-

kittävää mielestämme oli, että kuitenkin valtaosa niistä, jotka kokivat saaneensa

kristillisen kasvatuksen, koki uskon tärkeäksi. Tämä tukee Saara Kinnusen tutki-

musta perheen merkittävyydestä yksilön uskonnollisuudelle.

Mielestämme oli tärkeää selvittää, kokevatko nuoret seurakunnan paikkana, josta

he voivat hakea apua ongelmiinsa. Kuitenkin valtaosa (51 %) suomalaisista kokee

vahvasti, että kirkko on heikkojen puolustaja (Kirkon tutkimuskeskus 2004, 56).

Emme epäile, etteivätkö myös nuoret ajattelisi näin, mutta tutkimustuloksemme

perusteella nuoret eivät näe, että kirkko voisi auttaa myös heitä. Ainoastaan noin

26 % kyselyyn vastanneista nuorista hakisi apua ongelmiinsa seurakunnalta. Nuo-

risotyönohjaaja osoittautui useimmassa tapauksessa henkilöksi, jolta apua voisi

hakea.

7.7 Löytyykö nuorista asennetta?

Olimme hieman pettyneitä siihen, etteivät useassa tapauksessa nuoret vastanneet

kysymyksiin, joilla mittasimme heidän asennettaan seurakuntaa ja kirkkoa koh-

taan. Tämä saattoi johtua siitä, että kyselymme oli kohtalaisen pitkä, mutta toisaal-

ta siitä, etteivät nuoret ole muodostaneet vielä kunnolla käsityksiään kirkosta ja

seurakunnasta. Joillekin ne saattavat olla vain tyhjiä sanoja.

74

Tulosten perusteella voisi sanoa, että nuoret kokevat kirkon tärkeänä osana yh-

teiskuntaa. Heidän mielestään kirkolla on tärkeä rooli Suomessa ja lisäksi he ko-

kevat, että kirkon opetuksia tulisi noudattaa. Nuoret suhtautuvat seurakuntaan

myönteisesti, mutta silti osa ei aikonut ottaa osaa seurakunnan toimintaan tulevai-

suudessa. Huolestuttavan moni kokee kirkon ja sen opetukset ahdistavina, eivätkä

jumalanpalvelukset kiinnostaneet.

75

8 POHDINTA Kirkkohallituksen julkaisemassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lapsi- ja nuo-

risotyön missio ja visio sekä strategia 2010:ssä Jumala on, elämä on nyt, rakkaus

liikuttaa on kerrottu visio siitä, minkälainen kirkko meillä tulisi vuonna 2010 olla.

Tähän visioon tukeutuen pohdimme tutkimuksemme antia.

Yksi tulevaisuuden päämäärä on, että lapsi ja nuori kohtaa kirkossa pyhän ja ra-

kastavan Jumalan (Jumala on. Elämä on nyt. Rakkaus liikuttaa. Suomen evanke-

lis-luterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyön missio ja visio sekä strategia 2010).

Huolestuimme siitä, kuinka moni vastaajista kokee kirkon ja sen opetukset ahdis-

tavina. Mikä on mennyt pieleen opetuksessa heidän kohdalla? Tulevassa työs-

sämme pidämme erityisen tärkeänä sitä, että Jumalasta annetaan armahtava ja

rakastava kuva. Nuorilla saattaa olla elämässään hyvinkin vaikeita kokemuksia ja

näitten kokemusten tuomien haavojen alta on vaikea uskoa armoon ja uuteen

mahdollisuuteen.

Nuorisotyönohjaajalla on merkittävä rooli, varsinkin rippikoulussa, auttaa nuoria

tuntemaan armollinen Jumala. On vaikea arvioida, miten tämä tulisi tehdä. Mieles-

tämme paras vaihtoehto olisi omien kätten työ, mitä varsinkin seurakunnan Saa-

pastyö edustaa, ja jota nuoret arvostavat. Omien kätten kautta voi työntekijä tuoda

esille armollisuutta jokapäiväisissä nuorten kohtaamisissa ja ottamalla kaikki nuo-

ret huomioon tasapuolisesti. Myös kaikkien tasa-arvoinen kohtelu ja erilaisuuden

hyväksymisen edistäminen kertovat nuorille, että he ovat tärkeitä juuri sellaisina

kuin he ovat. Kuitenkin yhtenä visiona vuodelle 2010 on, että nuori saa olla oma

itsensä eikä hänen tarvitse lunastaa hyväksyntää suorittamalla tai osaamisella

(Jumala on. Elämä on nyt. Rakkaus liikuttaa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon

lapsi- ja nuorisotyön missio ja visio sekä strategia 2010).

Toinen visio vuodelle 2010 on, että nuori saa kirkosta tukea kasvulleen sekä ihmi-

senä että kristittynä (Jumala on. Elämä on nyt. Rakkaus liikuttaa. Suomen evanke-

lis-luterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyön missio ja visio sekä strategia 2010). Mie-

lestämme kasvun tukemiseen kuuluu perheen tukeminen kasvatustyössään, että

76

lapsella ja nuorella on mahdollisuus saada tukea kristilliselle kasvulleen myös ko-

tona. Näin uskonnollinen kasvatus ei ole yksin seurakunnan tehtävä, vaan se on

aloitettu jo kotona turvallisessa ympäristössä.

Lisäksi kasvun tukemiseen kuuluu nuoren auttaminen hänen ongelmissaan. Tut-

kimuksemme tulosten perusteella seurakunnan tulisi lisätä selkeästi näkyvyyttä

myös nuorten auttajana, paikkana, jonne voi tulla suruineen ja kipuineen. Tulisiko

tämä esille, jos esillä pidettäisiin enemmän seurakunnan erityisnuorisotyötä eikä

keskityttäisi aina vain rippikouluun, sen merkitystä yhtään väheksymättä. Tuotai-

siin kaikille nuorille tutuksi erityisnuorisotyö eikä vain niille, joihin työ kohdistuu.

Toinen painotus voisi olla diakoniatyön tuominen lähemmäs nuorisotyötä sekä

pappien astuminen alas nuorten joukkoon puhumaan heidän omaa kieltään ilman

teologisia vertauskuvia.

Miten kirkko huolehtii nuorten kristittynä kasvamisesta, jos nuoria ei saada kirkon

ytimeen eli jumalanpalveluksiin? Tämä kysymys huolettaa varmasti monia kirkon

työntekijöitä. Tutkimuksestamme kävi selvästi ilmi, ettei jumalanpalveluksia koeta

mielekkäinä. On olemassa nuorille suunnattuja jumalanpalveluksia esim. varttikir-

kot ja metallimessut, mutta nämäkin erottavat seurakunnan jäsenet toisistaan. Ei-

kö tarkoitus olisi kokoontua yhdessä, yhtenä Kristuksen ruumiina? Mielestämme

olisi aika tehdä nykyisestä jumalanpalvelusmuodosta poikkeus ja laatia uusi, nuo-

ria ja vanhoja, vetävä jumalanpalveluksen muoto. Eräs nuorisotyöntekijä sanoi

kerran, että luodakseen jotain uutta, on luovuttava jostain vanhasta.

77

LIITE 1/1 KYSELY YLIVIESKAN 9.-LUOKKALAISILLE HEIDÄN SUHTEESTAAN SEURAKUNTAAN KEVÄÄLLÄ 2007

1. Sukupuoli

□ Tyttö

□ Poika

2. Kuulutko evankelisluterilaiseen kirkkoon?

□ Kyllä

□ En

□ En osaa sanoa

3 a. Kuulutko johonkin herätysliikkeeseen tai muuhun uskontokun-

taan?

(Jos et kuulu, siirry suoraan kysymykseen 4.)

□ Lestadiolaisuus

□ Vanhoillislestadiolaisuus

□ Herännäisyys

□ Kansanlähetys

□ Rukoilevaisuus

□ muu, mikä_____________

b. Osallistutko herätysliikkeen / uskontokunnan järjestämään

toimintaan?

□ Kyllä

□ En

c. Osallistutko evankelisluterilaisen seurakunnan järjestämään

toimintaan?

78

□ Kyllä, kos-

ka_______________________________________________

_______________________________________________

mihin toimin-

taan_______________________________________

□ En, kos-

ka_________________________________________________

__________________________________________________

LIITE 1/2

4. Oletko 9.luokan aikana ollut mukana missään ev.lut. seurakun-

nan nuorisotyön toiminnassa?

□ Kyllä, missä seuraavista? (voit valita useammankin vaihtoehdon).

□ oloilta

□ KEISKO –koulutus

□ kerhojen vetäminen

□ musiikkitapahtumat (esim. Maata näkyvissä)

□ retket

□ kuorot / lauluryhmät

□ muu, mi-

kä_________________________________

□ En

5. Jos olet keskeyttänyt KEISKO –koulutuksen, niin miksi päätit

tehdä näin? Voit valita useamman vaihtoehdon (Jos et ole keskeyttä-

nyt, siirry kysymykseen 6)

79

□ Ei ole aikaa harrastuksilta

□ Koulutuksia on liian tiheään

□ Kaverit eivät ole mukana KEISKO –koulutuksessa

□ KEISKO –koulutuksen sisältö ei vastannut odotuksiani

□ Viikonloppuleireinä pidettävä KEISKO –koulutus ei sovi minulle

□ En osaa sanoa

□ Muu syy, mi-

kä?__________________________________________

6. Oletko 9.luokan aikana osallistunut johonkin muuhun ev.lut. seu-

rakunnan tarjoamaan toimintaan kuin nuorisotyön toimintaan?

(esimerkiksi diakoniatyön yhteisvastuukeräys)

□ Kyllä, mi-

hin?_____________________________________________

_____________________________________________

□ En

LIITE 1/3

7. Jos ei oteta huomioon kirkollisia toimituksia (kaste, konfirmaatio,

häät, hautajaiset) niin kuinka monesti olet 9.luokan aikana käy-

nyt ev.lut. seurakunnan jumalanpalveluksissa?

□ Kerran viikossa

□ Kerran kuussa tai useammin

□ Muutaman kerran vuoden aikana

□ Kerran vuoden aikana

□ En kertaakaan

80

8. Ympyröi vaihtoehto, joka parhaiten vastaa mielipidettäsi Ylivies-

kan seurakunnan toiminnasta täysin melko en osaa

jokseenkin täysin

samaa mieltä samaa mieltä sanoa

eri mieltä eri mieltä

a) Saan helposti tietoa

seurakunnan järjestämästä

toiminnasta 1 2 3 4

5

b) Toiminta ei kaipaa

muutosta 1 2 3 4

5

c) Toiminta voisi olla

monipuolisempaa 1 2 3 4

5

d) Toimintaa voisi olla

useammin 1 2 3 4

5

e) Uskonasiat / hengellisyys

ovat liikaa esillä

toiminnassa 1 2 3 4

5

f) Uskonasiat / hengellisyys

ovat liian vähän esillä

toiminnassa 1 2 3 4

5

81

LIITE 1/4

9. Millaista toimintaa toivoisit ev.lut. seurakunnan järjestävän?

___________________________________________________

___________________________________________________

___________________________________________________

___________________________________________________

___________________________________________________

___________________________________________________

______________

10. Miksi olet mukana ev.lut. seurakunnan toiminnassa? Ympyröi

vaihtoehdoista

1-5 se, joka vastaa mielipidettäsi parhaiten.

(Jos et ole mukana toiminnassa, siirry kysymykseen 11.) täysin melko en

jokseenkin täysin

samaa mieltä samaa mieltä osaa

sanoa eri mieltä eri mieltä

a) Saan tukea uskonelämälleni 1 2 3 4

5

b) Koska kaverinikin osallistuvat 1 2 3 4

5

c) Ei ole muutakaan tekemistä tai

olisin muuten yksin 1 2 3 4

5

d) Koska perheenikin osallistuu 1 2 3 4

5

82

e) Toiminta on kivaa ja mieluista 1 2 3 4

5

f) Ympäristö on viihtyisä 1 2 3 4

5

g) Muu syy, mikä?____________ 1 2 3 4

5

_____________________________

¤ Ympyröi vielä kohdista a - g sinulle tärkein syy osallistua seurakun-

nan toimintaan.

LIITE 1/5 11. Miksi et ole mukana ev.lut. seurakunnan toiminnassa? Ympyröi

vaihtoehdoista

1-5 se, joka vastaa mielipidettäsi parhaiten täysin melko en

jokseenkin täysin

samaa mieltä samaa mieltä osaa

sanoa eri mieltä eri mieltä

a) En usko kristinuskon Jumalaan

tai kuulu kirkkoon 1 2 3 4

5

b) Toiminta ei ole kiinnostavaa 1 2 3 4

5

83

c) On muutakin tekemistä 1 2 3 4

5

d) Kaveritkaan eivät osallistu 1 2 3 4

5

e) Seurakunta eikä kristillisyys

kiinnosta lainkaan 1 2 3 4

5

f) Ei ole aikaa 1 2 3 4

5

g) Muu syy, mikä?___________

__________________________ 1 2 3 4

5

¤ Ympyröi vielä kohdista a - g sinulle tärkein syy olla osallistumatta

seurakunnan toimintaan.

12. Suhtautuuko perheesi mielestäsi ev.lut. seurakuntaa kohtaan

□ Erittäin myönteisesti

□ Myönteisesti

□ Neutraalisti

□ Kielteisesti

□ Erittäin kielteisesti

13. Kuuluuko perheesi elämään seuraavia kristillisiä aineksia (voit

valita useammankin vaihtoehdon). □ Rukoileminen

□ Kirkossa käyminen

□ Raamatun lukeminen

□ Uskonasioista keskusteleminen

□ Jotain muuta, mi-

tä?_________________________________________

84

LIITE 1/6

14. Miten usein mielestäsi perheesi osallistuu ev.lut. seurakunnan

järjestämään toimintaan? (mikä tahansa toiminta sekä jumalanpal-

velukset)

□ Usein

□ Silloin tällöin

□ Harvoin

□ Ei koskaan

□ En osaa sanoa

15. Oletko mielestäsi saanut kristillisen kasvatuksen?

□ Kyllä

□ En

□ En osaa sanoa

16. Koetko, että rippikoulun jälkeen mielenkiintosi

a) seurakuntaa kohtaan on

□ Kasvanut

□ Pysynyt samana

□ Laskenut

b) kristinuskoa kohtaan on

□ Kasvanut

□ Pysynyt samana

□ Laskenut

85

LIITE 1/7

17. Kuinka tärkeää usko sinulle on?

□ Hyvin tärkeä

□ Tärkeä

□ Vain vähän tärkeä

□ Ei ollenkaan tärkeä

□ En osaa sanoa

18. Kuinka paljon kirkko ja seurakunta merkitsevät sinulle?

□ Hyvin paljon

□ Melko paljon

□ Vähän

□ Ei yhtään

□ En osaa sanoa

19. Jos sinulla olisi ongelmia, hakisitko apua ev.lut. seurakunnan

työntekijältä?

□ Kyllä, keneltä

□ papilta

□ diakonilta

□ nuorisotyönohjaajalta

86

□ joltakin muulta, kenel-

tä?______________________

□ en osaa sanoa

□ En

LIITE 1/8

20. Ympyröi vaihtoehdoista 1-5 se, joka parhaiten vastaa mielipidet-

täsi.

täysin melko en osaa

jokseenkin täysin

samaa mieltä samaa mieltä sanoa

eri mieltä eri mieltä

a) Seurakunnalla ei ole

mitään annettavaa minulle 1 2 3 4

5

b) Kirkon opetuksia ei tarvitse

noudattaa 1 2 3 4

5

c) Seurakunnan toiminta ei

kiinnosta 1 2 3 4

5

d) Kirkolla ei ole merkittävää

roolia Suomessa 1 2 3 4

5

87

e) Suhtaudun kielteisesti

seurakuntaan 1 2 3 4

5

f) Jumalanpalvelukset eivät

ole mielenkiintoisia 1 2 3 4

5

g) En aio ottaa osaa seurakunnan

toimintaan tulevaisuudessa 1 2 3 4

5 h) Koen kirkon ja sen opetukset

ahdistavina 1 2 3 4

5

LIITE 1/9

KIITOS VASTAUKSESTASI !

88

Hyvää kesälomaa

__________________________

_____________________________

Reetta Kinnunen Mirka Ran-

tamäki

Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu

Ylivieskan yksikkö, humanistinen ja kasvatusala

89

LÄHTEET

Aaltonen, M. & Ojanen, T. & Vihunen, R. & Vilén, M. 2003. Nuoren aika. Porvoo:

WSOY.

Aho, S. & Laine, K. 1997. Minä ja muut: Kasvaminen sosiaaliseen vuorovaikutuk-

seen. Keuruu: Otava.

Ahonen, T. & Lyytinen, H. & Lyytinen, P. & Nurmi, J-E. & Pulkkinen, L. & Ruoppila,

I. 2006. Ihmisen psykologinen kehitys. Helsinki: WSOY.

Elomaa, R. 1995. Nuorisotyö kirkossa. Teoksessa Näytönpaikka: Puheenvuoroja

nuorista, kirkosta ja kirkon nuorisotyöstä. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli.

Helsinki: Kirjapaja Oy, 85-111.

Elomaa, R. 1987. Evankelisluterilaisen kirkon nuorisotyö. Teoksessa A. Mikkola

(toim.) Nuorisotyön käsikirja. Pieksamäki: Raamattutalo, 49-52.

Erwin, P. 2005. Asenteet ja niihin vaikuttaminen. Helsinki: WSOY.

Heikkonen, J. 1995. Moraali ja etiikka käytännössä. Juva: WSOY.

Jumala on. Elämä on nyt. Rakkaus liikuttaa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon

lapsi- ja nuorisotyön missio ja visio sekä strategia 2010. Kirkkohallitus. WWW-

dokumentti. Saatavissa: http://www.evl.fi/pdf/lapsi_ja_nuorisotyon_strategia04.pdf.

Luettu 10.2.2008.

90

Kemppinen, P. 1999. Nuoriso: nuorisotyön käsikirja. Helsinki: Hakapaino Oy.

Kinnunen, S. 1996. Luottamustehtävä: Koti lapsen hengellisen kasvun tukijana.

Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Kirkkojärjestys 26.11.1993/1055. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Saatavissa:

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055. Luettu 11.2.2008.

Kirkkolaki 26.11.1993/1054. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Saatavissa:

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931054. Luettu 11.2.2008.

Kirkon tutkimuskeskus. 2004. Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-

luterilainen kirkko vuosina 2000-2003. Jyväskylä: Gummerus.

Koskelainen, H. 2005. Nuori ja jumalanpalvelus. Teoksessa T. Paananen & H.

Tuominen (toim.) Nuorisotyön käsikirja. Helsinki: Kirjapaja Oy, 71-80.

Lahikainen, A R. & Pirttilä-Backman, A-M. 2004. Sosiaalipsykologian perusteet.

Keuruu: Otava.

Lindfors, H. 1997. Jumalanpalvelukseen kasvaminen ja lasten ehtoollinen. Teok-

sessa L. Luukkonen (toim.) Nollasta neljääntoista: Käsikirja seurakuntien lapsi- ja

varhaisnuorisotyöhön. Jyväskylä: Gummerus, 87-92.

Luukkonen, L. 1997. Lapsen kehitys. Teoksessa L. Luukkonen (toim.) Nollasta

neljääntoista: Käsikirja seurakuntien lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön. Jyväskylä:

Gummerus, 30-49.

Maukonen, J. 2005. Musiikki nuorisotyössä. Teoksessa T. Paananen & H. Tuomi-

nen (toim.) Nuorisotyön käsikirja. Helsinki: Kirjapaja Oy, 156-172.

Porkka, J. 2005. Isostoiminnan rikkaus – leirityön tarpeista nuorisokulttuuriksi. Te-

oksessa T. Paananen & H. Tuominen (toim.) Nuorisotyön käsikirja. Helsinki: Kirja-

paja Oy, 82-107.

91

Räsänen, A. 2004. Usko itsenäistyvän nuoren elämässä. Teoksessa H. Aaltonen,

L. Pruuki & P. Saarainen (toim.) Rippikoulun käsikirja. Helsinki: Kirjapaja Oy, 103-

128.

Salmivalli, C. 2005. Kaverien kanssa: Vertaissuhteet ja sosiaalinen kehitys. Keu-

ruu: Otavan kirjapaino Oy.

Tamm, M. 1988. Lasten ja nuorten uskonnollinen maailma. Helsinki: Lasten Kes-

kus.

Vilkko-Riihelä, A. 1999. Psyyke: Psykologian käsikirja. Porvoo: WSOY.

Virkkunen, T.P. 1975. Yksilön uskonnollinen kehitys. Toinen painos. Rauma: Län-

si-Suomen Kirjapaino Oy.

Painamattomat lähteet: Nuorisotyön toimintakertomus 2007. Ylivieskan seurakunta. Erillinen moniste.