Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse ......VI Husa, Jaakko, Julkisoikeudellinen tutkimus....
Transcript of Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse ......VI Husa, Jaakko, Julkisoikeudellinen tutkimus....
Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin
kuin oikeuskäytäntö osoittaa?
Itä-Suomen yliopisto
Oikeustieteiden laitos
Pro gradu -tutkielma
19.05.2019
Tekijä: Janne Veirto 242536
Ohjaaja: Mika Launiala
II
Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö
Oikeustieteiden laitos
Tekijä
Janne Veirto
Työn nimi
Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin kuin oikeuskäytäntö
osoittaa?
Pääaine
Rikos- ja prosessioikeus ja
rikollisuuden tutkimus
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Aika
19.5.2015 Sivuja
X + 72
Tiivistelmä
Tässä Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen poliisin vaativia voimankäyttötilanteita, joissa on
aseenkäytön edellytykset olemassa. Oikeuskäytäntö, joka perustuu kahteen korkeimman
oikeuden ratkaisuun poliisin vaativista tilanteista, osoittaa että nämä tilanteet arvioidaan
rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki poliisin vaativat
tilanteet tulee arvioida hätävarjelusäännöksen kautta vai onko kyse ollut
vastuuvapausperusteista. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin eriäviä mielipiteitä, osa jakaantuu
rikoslain hätävarjelusäännöksen kannalle ja osa poliisilain voimankäyttösäännöksen kannalle.
Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää sallitun voimakeinojen käytön rajoja, toki niitä on
myös aiheeseen kuuluen sivuttu. Tutkielmani tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli
lainoppi. Tarkastelen aihetta lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskäytännön ja
oikeuskirjallisuuden kautta. Näkökulmana on osittain poliisioikeudellinen siinä mielessä, että
olen selvittänyt kumpaan säännökseen missäkin tilanteessa toimineen poliisimiehen on
edullisempaa vedota. Poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla on luonnollisesti kulkenut
rikosoikeudellinen näkökulma, koska rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevista säännöksistä
rikoslain hätävarjelu- sekä voimakeinojen liioittelusäännös vastuuvapausperusteineen on ollut
oleellinen osa tutkimusta.
Tutkielmassani nousi kaksi oleellista kysymystä esille. Ensimmäinen on mitä sillä saavutetaan,
että poliisin vaativa tilanne arvioitaisiin hätävarjeluoikeuden kannalta? Toinen oleellinen
kysymys on, onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat? Tutkimus antoi
näihin vastauksen ja niistä seurasi loogisesti kolmas oleellinen kysymys, ovatko tilanteessa
toimineet poliisimiehet toimineet vastoin tilannetta johtaneiden poliisimiesten ohjeita ja
määräyksiä? Tutkielmani antaa vastauksen siihen kumman säännöksen mukaan poliisin
tilanteita tulee lähtökohtaisesti arvioida sekä siihen kumpaan säännökseen poliisimiehen on
edullisinta vedota missäkin tilanteessa. Osittain tutkielma antaa myös vastauksen siihen, milloin
voisi olla kyseessä poliisin virkatehtävässä hätävarjelutilanne, tähän rajanvetoon mielestäni
liittyy, onko poliisimiehillä tehtävästä ennakkotietoa vai tuleeko tilanne täysin yllättäen eteen
ilman ennakkotietoa. Tutkielma antoi myös vastauksen siihen mihin asti poliisilain
voimakeinojen käyttösäännös riittää, kun arvioidaan tilannetta kokonaisuutena verrattuna siihen,
että tilanne arvioitaisiin rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan.
Avainsanat
poliisi, poliisimies, voimankäyttö, toimivalta, yleisvaltuus, hätävarjelu, voimakeinojen käytön liioittelu,
hätävarjelun liioittelu
III
SISÄLLYS
LÄHTEET ........................................................................................................ V
LYHENNELUETTELO................................................................................... X
1 JOHDANTO ................................................................................................... 1
2 TUTKIMUSMETODI .................................................................................... 7
2.1 Oikeusdogmatiikka ............................................................................. 7
2.2 Oikeuslähdeoppi .................................................................................. 9
2.3 Tulkinta ja systematisointi ................................................................ 10
2.4 Oikeuslähteistä .................................................................................. 11
3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS ........................................ 14
3.1 Perusoikeudet .................................................................................... 14
3.2 Ihmisoikeudet .................................................................................... 17
3.3 Oikeuksien merkitys vaativissa tilanteissa ....................................... 19
4 POLIISIN TOIMINNAN YLEISET PERIAATTEET ................................ 21
4.1 Suhteellisuusperiaate ......................................................................... 21
4.2 Vähimmän haitan periaate ................................................................ 22
4.3 Tarkoitussidonnaisuuden periaate ..................................................... 24
4.4 Periaatteiden merkitys ....................................................................... 25
4.4.1 Voimankäytössä ..................................................................... 25
4.4.2 Hätävarjelussa ........................................................................ 26
5 VOIMANKÄYTÖSTÄ ................................................................................ 28
5.1 Toimivalta ja lainsäädäntö ................................................................ 28
5.2 Ampuma-aseen käytöstä ................................................................... 33
5.3 Todistustaakan jaosta voimankäytössä ............................................. 35
5.4 Poliisin velvollisuus toimia ............................................................... 37
5.5 Oikea voimankäyttö ......................................................................... 39
6 HÄTÄVARJELUSTA ................................................................................. 42
6.1 Lainsäädäntö ..................................................................................... 42
6.2 Todistustaakan jaosta hätävarjelussa ................................................ 46
6.3 Virkavastuusta hätävarjelussa ........................................................... 48
6.4 Kieltoerehdys ja putatiivitilanne ....................................................... 50
IV
7 HÄTÄVARJELU KAIKKIEN OIKEUS ..................................................... 54
7.1 Miten toteutuu virkatehtävässä ......................................................... 54
7.2 Missä tilanteissa poliisi tarvitsee hätävarjeluoikeutta ....................... 55
7.3 Onko poliisimies eriarvoisessa asemassa hätävarjelutilanteessa ...... 57
8 VOIMANKÄYTÖN JA HÄTÄVARJELUN ERO ..................................... 58
8.1 Lainsäädännön eroavaisuudet ........................................................... 58
8.2 Todistustaakan eroavaisuudet ........................................................... 59
8.3 Tilanteessa kahden eri säännöksen vuorottelu .................................. 61
9 JOHTOPÄÄTÖKSET .................................................................................. 67
V
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Aarnio, Aulis, Lain ja kohtuuden tähden. WSOY 1986.
Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria. Yleisen oikeustieteen oppikirja. WSOY 1989.
Aarnio, Aulis, Tulkinnan taito: ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja yhteiskunnasta.
WSOY 2006.
Aarnio, Aulis, Luentoja lainopillisen tutkimuksen teoriasta. Unigrafia Oy Yliopistopaino
2011.
Alanen, Aatos, Hätävarjelus yksityisen käyttämänä oikeussuojakeinona. Helsingin uusi
kirjapaino 1925.
Alexy, Robert, Oikeusjärjestelmä, oikeusperiaate ja käytännöllinen järki. LM 1989. s. 618-
633.
Backman, Eero, Huomioita hätävarjelusta ja todistustaakan jaosta hätävarjeluasioissa.
Teoksessa: Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Juhlajulkaisu Antti Jokela
26.1.2005 (toim. Jarkko Männistö). Gummerus Kirjapaino Oy 2004. s. 3–11.
Boucht, Johan, Polisiär våldsanvänding. En straff- och offentligrättslig undersökning.
Författaren och Iustus Förlag AB 2011.
Boucht, Johan – Frände, Dan, Suomen rikosoikeus. Rikosoikeuden yleisten oppien
perusteet. Poliisiammattikorkeakoulu 2008.
Elholm, Thomas, Politiets brug af skydevåben – juridiske aspekter. Forlaget Thompson A/S
2003.
Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Suom. Markus Wahlberg. Edita 2005.
Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Toinen uudistettu painos. Suom. Markus Wahlberg. Edita
2012.
Hakonen, Kimmo, Hätätilaoikeudellinen voimankäyttö? Teoksessa: Väkivalta.
Seuraamukset ja haavoittavuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s.67–78.
Heinonen, Olavi – Koskinen, Pekka – Lappi-Seppälä, Tapio – Majanen, Martti – Nuotio,
Kimmo – Nuutila, Ari-Matti – Rautio, Ilkka, Rikosoikeus. Oikeuden perusteokset.
Toinen, uudistettu painos. WSOY LAKITIETO 2002. (Heinonen ym. 2002)
Helminen, Klaus – Kuusimäki, Matti – Salminen, Markku, Poliisioikeus. Kauppakaari 1999.
Helminen, Klaus – Kuusimäki, Matti – Rantaeskola, Satu, Poliisilaki. Talentum 2012.
Helminen, Klaus – Fredman, Markku – Kanerva, Janne – Tolvanen, Matti – Viitanen,
Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. Talentum 2014. (Helminen ym. 2014)
Hirvonen, Ari, Oikeuden ja lainkäytön teoria. Unigrafia Oy 2012.
Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus. Yleiset opit. Ensimmäinen osa. Toinen painos.
Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 1965.
VI
Husa, Jaakko, Julkisoikeudellinen tutkimus. Tutkimus julkisoikeudessa harjoitettavan
oikeusdogmatiikan metodologiasta. Gummerus Kirjapaino Oy 1995.
Jokela, Antti, Oikeudenkäynti III. Gummerus kirjapaino Oy 2004.
Jonkka, Jaakko, Rikosprosessioikeuden yleisistä opeista. Helsingin yliopiston rikos- ja
prosessioikeuden laitoksen julkaisuja 1992.
Jyränki, Antero, Uusi perustuslakimme. Iura Nova 2000.
Kelsen, Hans, Puhdas oikeusoppi (1960). Suom. Olli Nikkola. WSOY 1968.
Kiehelä, Hannu – Hakonen, Kimmo, Rikostorjunnan perusteet. Poliisin oppikirjasarja 6/97.
Helsinki 1997.
Klami, Hanu Tapani – Rahikainen, Marja – Sorvettula, Johanna, Todistusharkinta ja
todistustaakka. Johdatus todistusoikeuden perusteisiin. Lakimiesliiton kustannus
1987.
Klami, Hannu Tapani, Eräistä todistusharkintakysymyksistä rikosprosessissa. Teoksessa
Klami, Hannu Tapani. Todistelun ongelmia. Oikeus ja totuus -projektin kirjoituksia.
Lakimiesliiton kustannus 1995.
Koskinen, Seppo – Kulla, Heikki, Virkamiesoikeuden perusteet. Talentum 2013.
Laakso, Seppo, Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Juvenes Print – Tampereen Yliopistopaino
Oy 2012.
Lappalainen, Juha – Frände, Dan – Koulu, Risto – Niemi-Kiesiläinen, Johanna – Rautio,
Jaakko – Sihto, Juha – Virolainen, Jyrki, Prosessioikeus. Oikeuden perusteokset.
WSOY 2003.
Lappi-Seppälä, Tapio, Rangaistuksen määräämisestä 1. Teoria ja yleinen osa. Suomalainen
lakimiesyhdistys 1987.
Launiala, Mika, Esitutkinnan funktiot ja esitutkintaperiaatteet. Kopijyvä Oy 2013
Majanen, Martti, Yksityishenkilön oikeudesta voimakeinojen käyttöön. Suomalainen
lakimiesyhdistys 1979.
Majanen, Martti, Hätävarjelun liioittelusta. Teoksessa: Väkivalta. Seuraamukset ja
haavoittuvuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s. 387–396.
Norée, Annika, Laga befogenhet. Polisens rätt att använda våld. Jure AB 2000.
Norée, Annika, Polisers rätt at skjuta. Norstedts Juridik 2004.
Norée, Annika, Polisers rätt till våld. Norstedts Juridik 2008.
Nuutila, Ari-Matti, Rikoslain yleinen osa. Kauppakaari 1997.
Nuotio, Kimmo – Majanen, Martti, Rikosoikeuden poluilla. Hakapaino Oy 2003.
Nuotio, Kimmo, Merkitseekö poliisimiehen oikeus hätävarjeluun oikeusturva-aukkoa?
Teoksessa: Rikos, rangaistus ja prosessi. Juhlajulkaisu Eero Backmann 1945–14/5–
2005. Gummerus Kirjapaino Oy 2005. s. 215–244.
Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000, Rikosoikeuden yleisiä oppeja
koskevat säännökset. Hakapaino Oy 2000. (OLJ 5/2000)
VII
Pellonpää, Matti – Gullans, Monica – Pölönen, Pasi – Tapanila, Antti, Euroopan
ihmisoikeussopimus. Talentum Media Oy 2012. (Pellonpää ym. 2012)
Pellonpää, Matti – Gullans, Monica – Pölönen, Pasi – Tapanila, Antti, Euroopan
ihmisoikeussopimus. Alma Talent Oy 2018. (Pellonpää ym. 2018)
Rantalainen, Hannu, Erehdysoppi. Teoksessa: Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit.
Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy 2004. s. 169 – 184.
Ruuskanen, Minna, Hätävarjelu ja parisuhdeväkivalta. Gummerus Kirjapaino Oy 2005.
Sahavirta, Ritva, Käännetty todistustaakka rikosprosessioikeudessa. Teoksessa: Kirjoituksia
todistusoikeudesta, Lappalainen, Juha – Ojala, Timo. Helsingin hovioikeuden
julkaisuja. Hakapaino 2006.
Saraviita, Ilkka, Perustuslaki. 2. uudistettu painos. Talentum 2011.
Siltala, Raimo, Oikeustieteen tieteenteoria. Vammalan Kirjapaino Oy 2003.
Sinisalo, Kari, Poliisin toimivallan määräytyminen. Tutkimus poliisin vallasta ylläpitää
yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Suomalainen lakimiesyhdistys 1971.
Sinisalo, Kari, Poliisi. Poliisioikeuden perusteet. Tammi 1973.
Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeuden yleinen osa – Vastuuoppi. Talentum 2013.
Terenius, Markus, Hätävarjelu ja voimakeinojen käyttö. Teoksessa: Rikosoikeuden
uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy
2004. s. 198 – 215.
Terenius, Markus, Poliisin voimankäytön kahdet kasvot. Helsingin yliopisto 2007
Terenius, Markus, Poliisin voimankäyttö – Rikosoikeudellinen tutkimus sallitun
voimankäytön rajoista. Suomalainen lakimiesyhdistys 2013.
Tirkkonen, Tauno, Suomen rikosprosessioikeus II, 2 uudistettu painos. Suomalainen
lakimiesyhdistys 1972.
Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY lakitieto 2003.
Tuori, Kaarlo, En sista tillflyktsort för polisens allmänna befogenhet. JFT 3 – 4/2004.
Viljanen, Veli-Pekka, Virkarikoksista. Rikosoikeudellinen tutkimus rangaistavan teon
virkarikosominaisuudesta ja sen merkityksestä. Suomalainen lakimiesyhdistys 1984.
Viljanen, Veli-Pekka, Perusoikeuksien rajoitusedellytykset, Tummavuoren kirjapaino oy.
2001.
Virolainen, Jyrki – Pölönen, Pasi, Rikosprosessioikeus II. Rikosprosessin osalliset. WSOY
2004.
Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus I. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1965.
Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus II. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1966.
VIII
VIRALLISLÄHTEET
HE 57/1994 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi
laeiksi.
HE 1/1998 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle uudeksi Suomen Hallitusmuodoksi.
HE 44/2002 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan
lainsäädännön uudistamiseksi.
HE 224/2010 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi
laeiksi.
LaVM 28/2002 vp, Lakivaliokunnan mietintö 28/2002 hallituksen esityksestä 44/2002
rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.
PeVL 15/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä eduskunnalle
poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
PeVM 25/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 309/1993
vp) Eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta.
OIKEUSTAPAUKSET
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
Babylonova v. Slovakia, 69146/01, 27.4.2009
Huohvanainen v. Suomi, 57389/00, 13.3.2007
Kontrova v. Slovakia 31.5.2007, 7510/04, 31.5.2007
Ouranio Toxo ym v. Kreikka, 74989/01, 20.10.2005
Surugiu v. Romania, Application no. 48995/99, 20.4.2004
Korkein oikeus
KKO 1973-II-6
KKO 1988:49
KKO 1993:50
KKO 1995:4
KKO 1998:159
KKO 1999:2
KKO 2004:16
KKO 2004:75
KKO 2013:60
IX
Korkein hallinto-oikeus
KHO 2012:77
Eduskunnan oikeusasiamiehen päätökset
EOAK 18.12.2003 dnro 1634/4/01: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 18.12.2003 kanteluun
poliisi toimittama rippikoululeirin tarkastus
EOAK 20.6.2018 dnro 3813/17: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 20.6.2018 kanteluun
poliisin ilmoitus rahoista ulosottoviranomaiselle.
X
LYHENNELUETTELO
AmpAseL Ampuma-aselaki 1/1998
EIS Euroopan ihmisoikeussopimus
EIT Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
ETL Esitutkintalaki 805/2011
HE hallituksen esitys
KKO korkein oikeus
OK oikeudenkäymiskaari 4/1734
PKL pakkokeinolaki 806/2011
PL perustuslaki 731/1999
PolL Poliisilaki aikaisempi 493/1995, poliisilaki nykyinen 872/2011
PeVL Perustuslakivaliokunta
PeVM Perustuslakivaliokunnan mietintö
RL rikoslaki 39/1889
VNApol valtioneuvoston asetus poliisista 1080/2013
1
1 JOHDANTO
Poliisi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjänä joutuu tehtävissään tilanteisiin,
joissa on läsnä henkeen ja terveyteen kohdistuva väkivallan uhka. Sanalla poliisi on useita
merkityssisältöjä, sillä tarkoitetaan lainsäädännössä joko poliisiorganisaatiota
kokonaisuudessaan tai siihen kuuluvia poliisiyksikköjä. Sanaa poliisi käytetään kuvaamaan
myös yksittäistä poliisiorganisaatiossa palvelevaa virkamiestä eli poliisimiestä.1 Poliisin
virkatehtävissä uhka voi kohdistua sivullisiin tai poliisiin itseensä, ja mahdollista on myös
tilanteet, joissa uhka kohdistuu molempiin samanaikaisesti. Poliisilla on näissä tilanteissa
poliisilain (872/2011, PolL) 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan oikeus virkatehtävää
suorittaessaan vastarinnan murtamiseksi, henkilön paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen
toimittamiseksi, vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi, esteen poistamiseksi
taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi
käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina.
Puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys,
vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen
kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Äärimmäisenä voimakeinona poliisimiehellä on
oikeus käyttää tilanteen sitä vaatiessa ampuma-asetta. Suomessa on hyväksytty, että kaikki
poliisimiehet kantavat palveluksessa asetta ja ovat tilanteen vaatiessa valmiita sitä myös
käyttämään.2 Valtioneuvoston asetuksessa poliisista (1080/2013, VNApol) 10 §:ssä
vahvistetaan poliisin viralliset voimankäyttövälineet, joita ovat muun muassa erilaiset
ampuma-aseet sekä ampuma-asetta lievemmät voimankäyttövälineet.
Tavanomaiset voimankäyttötilanteet ovat arkipäivää kenttätehtävissä toimiville
poliisimiehille, mutta ampuma-aseen käyttö on harvinaisempaa. Jos poliisi joutuu virassaan
ampumaan, niin tapaus saa osakseen yleensä myös tiedotusvälineiden huomion. Mikäli
seuraukset ovat vakavat, tapaus käsitellään laajalti julkisuudessa ja tilanteessa mukana olleet
poliisimiehet saavat varautua myös esitutkintaan, mahdolliseen oikeudenkäyntiin ja
kanteluihin. Tapaus tulee myös käydä läpi tilanteessa olleiden poliisimiesten osalta ja
virheistä tulee ottaa opiksi.3 Tosin terrorismin jalkautuminen myös Pohjoismaihin on
alentanut tiedostusvälineiden kiinnostusta ns. ”tavanomaisiin” voimankäyttötilanteisiin,
missä poliisi on joutunut käyttämään asetta. Nykyisin poliisin aseenkäyttö ei saa niin suurta
1 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 1; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 1. 2 Helminen – Kuusimäki - Salminen 1999, s. 276; Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 767–768. 3 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 770–771.
2
huomiota medialta, mitä vielä joitakin vuosia sitten. Tämä on luonnollista seurausta, miten
maailma muuttuu ja Suomi sen mukana. Poikkeuksellisissa tilanteissa tapauksen käsittelyn
tulee edetä oikeusvaltiossa, vaikka se voikin tuntua tilanteessa toimivilta poliisimiehiltä
raskaalta, kun tilannetta voidaan analysoida tiedotusvälineissä ja tuomioistuimissa hyvinkin
pitkään. Tämä on kuitenkin tilanteessa mukana olleiden kaikkien osapuolten oikeusturvan
kannalta paras vaihtoehto. Tosin nykypäivänä selvissä tapauksissa syyttäjä tekee usein
nopeasti päätöksen, ettei ole syytä epäillä poliisin toimineen tilanteessa väärin ja ampuma-
asetta käyttänyttä poliisimiestä ole syytä epäillä rikoksesta. Tätä voidaan pitää hyvänä
suuntauksena ja selvissä tapauksissa ei ole syytä pitää tilanteessa toimineita poliisimiehiä
epätietoisuudessa missä asemassa he ovat rikosprosessissa. PolL 2 luvun 17 §:n 2
momentissa säännellään poliisimiehen oikeudesta käyttää hätävarjeluoikeutta.
Hätävarjelusta säädetään rikoslain (39/1889, RL) 4 luvun 4 §:ssä. Tätä oikeutta käyttäessä
virkatehtävässä poliisimiestä koskee virkavastuu PolL 2:17.2 mukaan. Hätävarjelun
puolustettavuutta arvioidessa otetaan huomioon PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan
poliisimiehelle koulutuksen ja kokemuksen perusteella asetettavat vaatimukset.
Voimankäytössä on myös otettava huomioon poliisin toiminnan yleiset periaatteet, kuten
PolL 1 luvun 3 §:n suhteellisuusperiaate, jonka mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava
puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen,
tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään,
terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen
kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. PolL 1 luvun 4 §:n vähimmän haitan periaatteen
mukaan kenenkään oikeuksiin ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä eikä
kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän
suorittamiseksi. PolL 1 luvun 5 §:n tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta ilmenee, että
poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen.
Tämän pro gradu -tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopilla
on kaksi tehtävää: oikeussäännösten tulkinta ja niiden systematisointi. Kumpikin edellyttää
tullakseen oikein ymmärretyksi, normin käsitteen määrittelyn. Silloin kun normi on
yksiselitteinen ei synny mitään ongelmaa tulkita sitä. Usein normin ilmaisevat tekstit ovat
kuitenkin moniselitteisiä tai epätäsmällisiä ja tällöin ne sallivat useamman kuin yhden
merkityssisällön. Tällöin merkitys on täsmennettävä ja tätä nimitetään oikeussäännösten
tulkinnaksi, täsmällisemmin sanottuna kyse on silloin kielellisten ilmausten, tavallisesti
3
lakitekstien tulkinnasta.4 Aulis Aarnion mukaan lainoppi on enemmänkin näkökulma
oikeuteen kuin metodi. Metodi on Aarnion mielestä karkeasti ilmaistuna eräänlainen
laskusääntö kovissa tieteissä eli luonnontieteissä, jos näissä tieteissä menetellään metodisen
normiston osoittamalla tavalla, niin se takaa määräedellytyksin tietyn tuloksen. Lainoppi ei
ole metodina sellainen, että se antaisi aina tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Tulkinta
ja normien soveltaminen käytäntöön ei ole mekaaninen, yksikäsitteisiä sääntöjä noudattava
prosessi. Vaan se on harkintaa ja punnintaa ja tästä syystä se on enemmänkin näkökulma
oikeuteen kuin tietyn tuloksen antava laskusääntö.5 Raimo Siltala toteaa lainopin olevan
oikeustieteen käsittämistä tutkimusaloista metodisesti pulmallisin, koska siinä ei voi
tukeutua minkään erityistieteen metodioppiin. Lainoppi on metodisesti tulkintatiede.6 Usein
on sanottu, että lainoppi on käytännöllistä ja käytännönläheistä tutkimusta. Aarnio hakee
tähän vastausta vertaamalla arkikäytännöstä syntyneitä uskomuksia ja kannanottoja
lainopilla saataviin tulkintakannanottoihin. Jos näiden välillä ei ole paremmuussuhdetta, käy
lainopin asema esimerkiksi akateemisena opinalana kyseenalaiseksi. Lainoppi tieteellisenä
tutkimuksena eroaa kuitenkin Aarnion mielestä merkittävästi praktisesta juridisesta
toiminnasta, kuten normaalista asianajokäytännöstä. Lainoppi eroaa tästä sillä, että
lainopissa on tieteellinen asenne ja se on jotain muuta kuin teknisen suorituksen
ammattitaitoinen osaaminen.7
Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää ovatko poliisin vaativat voimankäyttötilanteet
rikoslain mukaisia hätävarjelutilanteita niin kuin oikeuskäytäntö KKO 1993:50, KKO
2004:75 ja Huohvanainen v. Suomi EIT 13.3.20078 osoittaa vai tulisiko soveltaa
ensisijaisesti poliisilain voimankäyttösäännöstä, joka on erityislaki suhteessa rikoslain
yleissäännökseen hätävarjelusta. Mahdollista on, että molemmat säädökset soveltuvat
tilanteisiin mutta miksi yleislaki eli hätävarjelusäännös syrjäyttää erityislain eli
voimankäyttösäännöksen vastoin normihierarkiaa. Tarkoitus on myös antaa
tulkintasuosituksia kumpaa säännöstä tulisi soveltaa vaativissa voimankäyttötilanteissa sekä
mahdollisia lain muutoksen tarpeita.
4 Aarnio 1986, s. 110. 5 Aarnio 2006, s. 237. 6 Siltala 2003, s. 326. 7 Aarnio 1989, s. 53. 8 Korkeimman oikeuden ratkaisut ovat ainoat ennakkotapaukset poliisin aseenkäytöstä. Näissä tapauksissa yksi
panttivanki ja kohdehenkilöt ovat menehtyneet. Tapaus Huohvanaiseen korkein oikeus ei antanut valituslupaa
ja hovioikeuden ratkaisu jäi lainvoimaiseksi. EIT piti poliisin aseenkäyttöä sallittuna. Kaikki tapaukset on
käsitelty rikoslain hätävarjelusäännöksen nojalla.
4
Tulen tässä tutkielmassa tarkastelemaan poliisin voimankäyttöä lainopillisesti sellaisesta
näkökulmasta, josta sitä on vähemmän tutkittu. Yhteiskunnallisesti ei varmasti ole
suurtakaan merkitystä kumman säännöksen mukaan poliisin vaativat tilanteet arvioidaan.
Tärkeintä yhteiskunnalle on ammattitaitoinen ja kykenevä poliisiorganisaatio, joka pystyy
puuttumaan myös erittäin vakaviin rikoksiin kuten esimerkiksi terroristisiin hyökkäyksiin
yhteiskuntaa vastaan. Näkisin kuitenkin, että tätä kautta tutkielmalla on myös
yhteiskunnallinen merkitys, koska oman toimialan toimivaltuuden tuntemalla ja
ymmärtämällä mihin asti toimivaltuus antaa mahdollisuuksia puuttua vakaviin tekoihin
yhteiskuntaa vastaan kehittää yhteiskuntarauhan puolustajien ammattitaitoa.
Kimmo Nuotio on todennut vuonna 2005, että kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on
käsitelty merkitykseensä nähden hyvin vähän tilanteita, missä poliisi on joutunut käyttämään
äärimmäistä voimaa tilanteen ratkaisemiseksi.9 Näkökulmana on enemmänkin
poliisioikeudellinen kuin rikosoikeudellinen, luonnollisestikaan rikosoikeudellista
näkökulmaa ei voi sivuuttaa kokonaan vaan sen täytyy olla poliisioikeudellisen näkökulman
rinnalla tutkielmassa. Poliisin voimankäytöstä löytyy muutamia väitöskirjatasoisia
tutkimuksia Pohjoismaista, kuten Suomesta, Ruotsista ja Tanskasta. Markus Terenius on
tutkinut poliisin voimankäyttöä kansallisen lainsäädännön mukaan hyvinkin laajasti vuonna
2013 valmistuneessa väitöskirjassaan. Tereniuksen näkökulma on ollut rikosoikeudellinen,
jossa on tutkittu sallitun voimankäytön rajoja ja tutkimus on valmistunut ennen uuden
poliisilain voimaan tulemista. Uusi poliisilaki tuli voimaan 1.1.2014 ja
voimankäyttösäännökseen tuli tarkennuksia muun muassa poliisin hätävarjeluoikeudesta.
Näkökulma näissä väitöskirjoissa ei ole ollut selvittää kumpaa säännöstä tulee soveltaa
silloin kuin molemmat ovat rinnan. Luonnollisesti asiaa on tutkimuksissa sivuutettu, mutta
se ei ole ollut tutkimuksien pääasiallinen tutkimusongelma.
Itse en ole kohdannut tieteellistä tutkimusta, jossa poliisin voimankäyttöä olisi käsitelty tästä
näkökulmasta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että olisi syytä arvioida kokonaan
uudestaan poliisin voimankäytön sääntelyä. Kaarlo Tuori on esittänyt, ettei poliisilla olisi
ollenkaan tarvetta eikä oikeutta hätävarjeluun eikä pakkotilatekoon rikoslain yleissäännösten
nojalla, koska poliisin voimankäyttösäännös riittää kattamaan kaikki tilanteet.10 Kimmo
Hakonen on todennut, että poliisin voimankäyttö voi perustua lähinnä poliisilain
voimankäyttösäännökseen tai rikoslain hätävarjelu- ja pakkotilasäännöksiin. Hätävarjelu- ja
9 Nuotio 2005b, s. 215. 10 Tuori 2004, s. 492–516.
5
pakkotilasäännökset tulisivat sovellettavaksi kuitenkin vain yksittäisissä konkreettisissa
vaaratilanteissa. Niiden varaan ei voida rakentaa viranomaisen toimivaltuusjärjestelmää, jos
näin toimittaisiin se tarkoittaisi tosiasiallisesti poliisioikeudelliseen yleisvaltuuteen
palaamista.11 Tuori ja Hakonen on esittänyt näkemyksensä ennen uuden poliisilain
voimaantuloa, jossa asia on ratkaistu niin, että poliisia koskee PolL 2:17.2 mukaan
virkavastuu hätävarjelutilanteissa sekä PolL 2:17.5 olevilla viittauksilla RL 4:4.2
hätävarjelun liioitteluun sekä RL 4:6.3 voimakeinojen käytön liioitteluun. Varsinkin RL 4:6
voimankäytön yleissäännökseen liittyvää viittausta pidän epäonnistuneena, koska kyseisen
pykälän ensimmäisen momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän
hoitamiseksi säädetään erikseen lailla, toisaalta se ei estä soveltaa voimankeinojen käytön
liioittelussa RL 4:6.3 vastuuvapausperusteena. Käytännössä voimakeinojen liioittelua
koskevaa vastuuvapausperustetta RL 4 luvun 6 §:n 3 momenttia ei ole kuitenkaan sovellettu
virantoimituksessa. Poliisikoulutuksessa kouluttautumisessa voimankäyttötilanteisiin sekä
peruskoulutuksen jälkeen jatkokursseilla kuin työpaikan omissa voimankäyttöharjoituksissa
asiaa ei pidetä täysin selvänä. Toisaalta se nähdään liian helposti siten, että aina kun
vastapuoli on aloitteen tekevä osapuoli, niin on kyse hätävarjelusta ja kun poliisilla on aloite
niin olisi kyse voimankäytöstä. Asia ei kuitenkaan mielestäni ole noin yksinkertainen ja se
on yksi syy kiinnostukseeni aihepiiriä tutkimaan.
Tarkastelen aihetta soveltuvan lain kysymysten osalta lainsäädäntöön,
lainvalmisteluaineistoon, oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Rajaan
tutkielman koskemaan ainoastaan viranomaistoimintaa ja tarkemmin vielä
poliisiviranomaista koskevasta näkökulmasta, jätän yksityisen turvallisuusalan kokonaan
tutkielman ulkopuolelle. Tutkielman pääpaino on vaativissa voimankäyttötilanteissa, joissa
aseenkäytön edellytykset ovat olemassa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Ovatko poliisin
vaativat voimankäyttötilanteet pääasiallisesti hätävarjelua vai tulisiko soveltaa
voimankäyttösäännöstä? 2. Voimankäyttötilanne, jossa molemmat sekä poliisilain
voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös rinnakkaisia, kumpi tulee
sovellettavaksi ensisijaisesti? 3. Suomen oikeuskäytännössä vaativiin
voimankäyttötilanteisiin sovelletaan hätävarjelusäännöstä, vaikka molemmat sekä
poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös soveltuu tilanteeseen. Miksi
oikeuslähdeoppi kumoutuu ja yleislakia sovelletaan erityislain sijaan? 4. Kattaako poliisilain
11 Hakonen 2006, s. 69.
6
voimankäyttösäännös kaikki mahdolliset vaativat tilanteet, tulisiko viranomaistoiminnassa
kyseeseen rikoslain hätävarjelusäännös ainoastaan täysin poikkeuksellisissa tilanteissa?
7
2 TUTKIMUSMETODI
2.1 Oikeusdogmatiikka
Tämän tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin tehtävänä
on selvittää oikeussääntöjen sisältöä, kohteena ovat säännöt ja kiinnostuksen kohde on
järjestelmän tuotoksessa eli normissa. Tutkimuskohteena ovat voimassaolevat eli sitovat
oikeussäännöt ja tarkemmin sanottuna selvittää voimassa olevien oikeussääntöjen sisältöä.
Lainoppi kattaa kaksi tehtävää eli oikeussäännösten tulkinnan ja niiden systematisoinnin.
Kumpikin näistä edellyttää normin käsitteen määrittelyn.12 Hans Kelsen on jakanut
laintulkinnan kahteen osaa. Toinen on positiiviseen oikeuteen kohdistuva oikeustieteellinen
tulkinta ja toinen on tuomioistuimelle kuuluva lain soveltaminen. Kelsenin mukaan
oikeussäännön ollessa kielellisenä ilmaisuna tulkinnanvarainen, ei positiivisoikeudellisella
metodilla ole mahdollista ratkaista mikä tulkinta on toista oikeampi vaan oikeustieteen
piirissä esitettävät tulkintavaihtoehdot ovat kaikki samanarvoisia ja lainmukaisia. Kelsen on
sitä mieltä, että valinta eri tulkintavaihtoehtojen välillä ei ole oikeustieteen tehtävä, vaan se
on lain soveltajan eli tuomarin tehtävä.13 Tätä ei kuitenkaan pidetä riittävänä täyttämään
lainopille asetettavia tiedonintressin vaatimuksia, lainopilta odotetaan argumentoituja
tulkintakannanottoja ja tältä pohjalta Kelsenin tulkintateoria on saanut osakseen kritiikkiä.14
Siltala on oikeuskirjallisuuden ilmenevästä kannasta sitä mieltä, että jos kanta on
yksimielinen niin sillä on tuomarin tai muun viranomaisen ratkaisuharkintaan vaikutus vain
sallitun ratkaisuperusteen tavoin ja oikeuslähdeopillinen painoarvo on ainoastaan
tapauskohtaisesti määritettävissä. Painoarvo on taas suhteessa vähäisempi, jos
oikeuskirjallisuuden kanta on hajautunut tai erimielinen. Samaa mieltä hän on
oikeuskäytännöstä, jos jutun ratkaisseiden tuomarien kannat ovat voimakkaasti jakautuneet
tasaisessa äänestysratkaisussa. Sama koskee myös lainvalmisteluaineistoa, mikäli
lainsäädäntö on syntynyt riitaisan ja vaikean poliittisen kompromissin tuloksena.15
Hannu Tolonen toteaa lain tulkitsemisen olevan lain soveltajan ja oikeustieteen harjoittajan
arkipäivää.16 Lainoppi on Suomessa välillä ankarastikin ollut ja on kritiikin kohteena.
Kritiikin kohteet Jaakko Husan mukaan ovat pääpiirteittään seuraavat: Oikeustieteen
12 Aarnio 1986, s. 108–110. 13 Kelsen (1960) 1968, s. 346–354. 14 Laakso 2012, s. 58. 15 Siltala 2003, s. 299. 16 Tolonen 2003, s. 109.
8
metodit eivät riitä selvittämään yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia, painotetaan liiaksi
sisäistä näkökulmaa oikeuteen, tutkimuskohteina tulisi olla kaikki oikeudelliset ilmiöt
eivätkä vain oikeusnormit ja oikeudelliset päätökset, oikeustieteen tulisi lähentyä muita
yhteiskuntatieteitä ja siitä on tehtävä todellinen tiede.17
Mitä käsite ”metodi” tarkoittaa lainopissa? Jos lainopin kohteeksi nimitetään oikeusnormi ja
tehtävänä on selvittää tuon normin sisältö, niin ydinkysymys on millä menetelmällä
saavutetaan mahdollisimman suuri varmuus normin sisällöstä.18 Varmuuden tuottamisen
olennaisin vaatimus on lainopin kannanottojen kontrolloitavuus. Ilman kontrollin vaatimusta
ajauduttaisiin systeemiin, jossa väitteiden uskottavuudesta ei olisi mahdollista varmistua.
Tämä vaatimus edellyttää ensinnäkin, että lainoppi hyödyntää täsmällistä ja olosuhteisiin
nähden hiottua käsitteistöä. Tätä Aulis Aarnio nimittää systemaattisuuden vaatimukseksi.
Käsitteiden käytöllä on vastattava ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Oikeudellisella
argumentaatiolla eli perustelemisella oikeudellinen ajattelu avataan ihmiselle
ymmärrettävänä ja perusteiltaan kestävänä. Argumentaatiolla muodostetaan kannanottojen
toinen, systematisointia täydentävä puoli. Systematisoinnin ja oikeudellisen argumentaation
kautta jäsentyvät lainopin metodiset vaatimukset.19 Lainoppi ei ole kuitenkaan metodina
sellainen, että se antaisi tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Koska lainoppi on
harkintaa ja punnintaa, niin se on Aarnion mukaan enemmänkin näkökulma oikeuteen kuin
tietyn tuloksen antava laskusääntö.20 Lainoppi on metodina tulkintatiede eli oppi
oikeudellisen tiedon perusteista, jota Siltala kutsuu epistemologiaksi. Institutionaalinen
epistemologia kiinnittyy etenkin lainsäätäjän ja tuomioistuimen sekä muiden viranomaisten
kirjallisiin päätöksiin.21 Tästä syystä lopulta on kyse oikeudellisen argumentaation
vakuuttavuudesta, jos niitä ei voida kumota vasta-argumentaatiolla niin harkinnan ja
punninnan tulos on vähintäänkin yksi oikea näkökulma käsillä olevaan oikeudelliseen
ongelmaan.
17 Husa 1995, s. 141–142. 18 Aarnio 2011, s. 12. 19 Aarnio 2011, s. 12–13. 20 Aarnio 2006, s. 237. Ks. Kelsen (1960) 1968, s. 366–367. 21 Siltala 2003, s. 326.
9
2.2.Oikeuslähdeoppi
Lähestyn voimankäytön ja hätävarjelun eroa osittain myös oikeuslähdeopin mukaan.
Tolonen kuvaa oikeuslähdeoppia yleisen oikeustieteen yhdeksi vaikeimmaksi ongelmaksi ja
samalla se on oikeustieteen keskeisempiä ja klassisimpia ongelmia. Tutkijat ja jopa eri
oikeuskulttuurit painottavat eri tavoin erilaisia oikeuslähteitä.22 Aarnion mukaan
oikeudellisen kannanoton peruste on oikeuslähde. Oikeuslähdeopiksi nimitetään teoriaa
siitä, mikä on oikeuslähde, miten niitä luokitetaan, miten niitä käytetään ja mikä on niiden
vaikutus. Oikeuslähdeoppiin on alettu kiinnittämään Suomessa huomiota vasta 1960-luvulta
lähtien. Tämän jälkeen ne ovat saaneet keskeisen aseman oikeuden muotoutumisessa.23
Oikeuslähteet ovat perusteita, joilla oikeutetaan oikeudellinen tulkinta ja ratkaisu. Niillä
osoitetaan oikeudellisen ratkaisun hyväksyttävyys. Oikeuslähdeoppi on nimenomaan oppi
ratkaisun oikeuttamisperusteista ja ratkaisu oikeutetaan sellaiseen ulkopuoliseen nähden,
joka niitä arvioi. Ratkaisu, joka ei nojaudu oikeuslähteisiin ei ole oikeudellinen ratkaisu.24
Perinteisesti oikeudellisen ratkaisun ongelmaa on lähestytty siten, että ensiksi on valittu
soveltuva normi, jota on sanottu yläpremissiksi ja tapauksen tosiseikastoja kutsutaan
alapremissiksi. Näistä sitten syntyy loogisen päätelmän mukaan tapauksen oikeudellinen
ratkaisu tai paremminkin ratkaisu on looginen seuraus, kun ylä- ja alapremissi ovat päteviä.25
Ratkaisun uskottavuus ei kuitenkaan synny noin helpolla, vaan uskottava ratkaisu vaatii
perustelunsa. On väitetty, että osapuolten argumenttien huomioiminen perusteluissa
vähentää muutoksenhakuherkkyyttä.26
Oikeuslähdeopin mukainen oikeuslähde on ratkaisun materiaalinen peruste. Oikeuslähteiden
lisäksi on informaatiolähteitä, jotka antavat tietoa oikeuslähteistä. Aarnio mukaan voidaan
puhua informaatiolähdeopista. Oikeuslähdeoppi ei keskity kuitenkaan
informaatiokysymyksiin vaan nimenomaan varsinaisiin oikeuslähteisiin ja niiden
käyttöön.27
Siltala on kehittänyt institutionaalisen oikeuslähdeopin, joka on kuvaus tuomareiden ja
muiden lakia soveltavien viranomaisten käyttämästä oikeuslähdeopista eli
22 Tolonen 2003, s. 1–2. 23 Aarnio 2011, s. 65. 24 Aarnio 2011, s.67; Hirvonen 2012, s. 151. 25 Tolonen 2003, s. 2 26 Aarnio 2006, s. 250–251. 27 Aarnio 2011, s. 65–66.
10
tuomarinideologiasta. Se on oppi institutionaalisen lainsoveltajan oikeudellista
ratkaisuharkintaa eriasteisesti sitovista, velvoittavista ja ohjaavista oikeudellisista ratkaisu-
ja tulkintaperusteista.28
2.3 Tulkinta ja systematisointi
Tulkinta ja systematisointi edellyttävät tullakseen oikein ymmärretyiksi normin käsitteen
määrittelyn. Silloin kuin normin ilmaiseva teksti on yksiselitteinen, ei tulkinnassa synny
ongelmaa. Usein kuitenkin normin ilmaisevat tekstit ovat moniselitteisiä tai epätäsmällisiä,
tällöin ne pitävät sisällään useamman kuin yhden merkityssisällön. Tulkinnalla
täsmennetään merkitystä. Kyseessä on kielellisten ilmausten tulkinta eli tulkinta on aina
kielellinen asia. Oikeustiede on lainopillisessa metodissa tulkintatiede ja eroaa näin ollen
kokemusperäisistä tutkimuksista.29
Kielen teoriassa sanoilla on erilaisia merkitysvyöhykkeitä. Aarnio esittää tämän kaaviolla,
jonka ytimessä on sanan suppea merkitys, jota tavoitteleva tulkinta on nimeltään suppea
tulkinta. Ytimestä ulospäin mentäessä tullaan ensin normaalivyöhykettä suppeammalle
alueelle, tästä puhutaan supistavana tulkintana. Seuraava ulompi kehä on sanan normaali
merkitys ja tästä seuraava ulompi kehä kuvaa laventavaa tulkintaa. Laventavan tulkinnan
ulkokehällä tulee vastaan merkityksen raja, jolloin tulkinnan avulla ilmaisu ei enää veny.
Merkitysvyöhykkeen ulkokehällä käytetään vielä hyväksi analogiaa ja tämän jälkeen tullaan
tilanteeseen, jossa ilmaisun käyttö sulkeutuu kokonaan pois.30
Analogia on samankaltaisuusvertailua, sillä pyritään osoittamaan riittävä yhdenmukaisuus
tapauksien välillä. Kyse ei ole identtisyydestä, vaan samankaltaisuudella luodaan riittävä
perusta päätöksille siten, että voidaan turvata sekä jatkuvuus että ennustettavuus.
Oikeudellisen päättelyn ja tulkinnan muotona analogia on yksi käytetympiä. Vastakohtana
analogialle on e contrario-päätelmä eli vastakohtaisuusjohtopäätös, sillä suljetaan jokin asia
pois säädöksen soveltamisalasta. Koska se ei mahdu ilmaisun merkitysvyöhykkeelle. Tätä
voidaan noudattaa esimerkiksi poikkeussäännösten tulkinnassa, jos säännöksen
poikkeusluontoisuudesta johtuen tapaus ei mahdu normaalimerkityksen piiriin, niin sitä ei
voida tuohon tapaukseen soveltaa.31 Kelsen on tulkintametodeista sitä mieltä, että ne johtavat
28 Siltala 2003, s. 189. 29 Aarnio 1986, s. 110 30 Aarnio 2011, s. 39–40. 31 Aarnio 2011, s. 40–41.
11
johonkin mahdolliseen, mutta eivät koskaan yksinään oikeaan tulokseen ja tulkintakeinoina
tavalliset argumentum a contrario ja analogia ovat arvottomia. Tämä selviää Kelsenin
mielestä siitä, että ne johtavat vastakkaisiin tuloksiin ja ei ole mitään kriteeriä osoittamassa
milloin kumpaakin tulisi soveltaa. Koska tulkintametodit jättävät avoimeksi useampia
mahdollisuuksia, eikä sisällä ratkaisua niin ratkaisu tulisi jättää norminluomisaktiin eli
tuomarille tuomion ratkaisuun.32 Kuten edellä on todettu Kelsenin tulkintateoriat ovat
saaneet osakseen kritiikkiä.
2.4 Oikeuslähteistä
Aarnio jakaa oikeuslähteet neljään eri kategoriaan sen mukaan mikä on niiden
velvoittavuuden aste, nämä ovat: 1. vahvasti velvoittavat oikeuslähteet, 2. heikosti
velvoittavat oikeuslähteet, 3. sallitut oikeuslähteet sekä 4. kielletyt oikeuslähteet. Vahvasti
velvoittavat oikeuslähteet sitovat tuomaria ratkaisutoiminnassa, niiden syrjäyttämisestä
seuraa virkavirhe ja ratkaisu ei ole laillinen. Heikosti velvoittavat oikeuslähteet eivät sido
tuomaria ratkaisussa. Kuitenkin, jos ratkaisussa ei ole vedottu heikosti velvoittavaan
oikeuslähteeseen niin on oletettavaa, että ratkaisu muuttuu ylemmässä oikeusasteessa tai
vastaavanlaisen tapauksen tullessa uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Sallittu
oikeuslähde ei sido ratkaisua mutta se lisää tulkinnan tai ratkaisun uskottavuutta. Kiellettyjä
oikeuslähteitä ei voi luonnollisestikaan käyttää ratkaisutoiminnassa, näitä ovat muun muassa
lain ja hyvän tavan vastaiset sekä puoluepoliittiset argumentit.33
Yksittäisiä oikeuslähteitä ovat laki, maan tapa, lain esityöt, oikeuskäytäntö, oikeustiede,
yleiset oikeusperiaatteet, moraali (arvot ja arvostukset) sekä oikeusvertailevat ja
oikeushistorialliset argumentit.34 Aarnion jaottelun mukaan laki ja maan tapa ovat vahvasti
velvoittavia oikeuslähteitä.35 Tarkemmin sanottuna laki pitää sisällään kansallisen oikeuden
normistot sekä kansallisen oikeuden ulkopuoliset normistot. Kansallisen oikeuden
ulkopuoliset normistot ovat eurooppaoikeuden sitovat osat, Euroopan
ihmisoikeussopimuksen normit ja EY-tuomioistuimen sekä Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen tietyt prejudikaatit.36 Maan tapa ilmeni aiemmin
32 Kelsen 1960 (1968?), s. 366–367. 33 Aarnio 2011, s. 69–70. 34 Tolonen 2003, s. 22–23; Aarnio 2011, s. 68–69; Hirvonen 2012, s. 154–155. 35 Aarnio 2011, s. 70–71. 36 Aarnio 2011, s. 68; Aarnio 2006, s. 295. Kansallisen oikeuden ulkopuoliset lähteet pakottavat
täydentämään vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden kategoriaa.
12
oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 1 luvun 11 §:stä. Oikeudenkäymiskaarta on kuitenkin
uudistettu ja enää maan tapa ei ilmene suoraan laista. Yleinen lakisidonnaisuuden periaate
ilmenee perustuslain 2 §:n 3 momentista ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ilmenee
perustuslain 8 §:stä. Lainsäädännön ensisijaisuus on kirjattu myös tuomioistuinlain
(673/2016) 9 luvun 1 §:än, jonka mukaan tuomari käyttää itsenäisesti tuomiovaltaa ja tässä
häntä sitoo vaan laki. Maantavalla on aiemmin paikattu lainsäädännön aukkoja, nykyisin
maantavalla tarkoitetaan yhteiskunnan eri aloille vakiintuneita säännönmukaisia tapoja ja
nämä ovat nykyisin enemmissä määrin kirjoitettua tapaoikeutta37.
Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä ovat lain esityöt ja oikeuskäytäntö. Korkeimpien
oikeusasteiden ratkaisujen tosiasiallinen käyttö on lisääntynyt ja sanotaan, että niiden
merkitys on sitova. Tämä on kuitenkin harkinnanvaraista, milloin ennakkotapaus on
samankaltainen kuin käsillä oleva tapaus. Lain esitöillä ei ole sitovan oikeuslähteen painoa
ja niiden sivuuttamista ei useinkaan perustella. Tästä syystä Tolosen mukaan niiden
tosiasiallista merkitystä on vaikea arvioida.38 Aarnion mukaan lainvalmistelutöiden merkitys
oikeuslähteenä on vahvistunut. Korkeimman oikeuden ratkaisuista on syytä käsitteellisesti
erottaa ennakkotapaus ja ennakkoratkaisu. Ennakkotapaus tarkoittaa tapauksen
tosiseikastoa, johon ratkaisu annetaan ja ennakkoratkaisu on normi, jota tapauksessa
sovelletaan. 39
Sallitut oikeuslähteet ovat ryhmä, joihin saa viitata.40 Aarnion mukaan viittaamalla
sallittuihin oikeuslähteisiin lisätään tulkinnan ja ratkaisun uskottavuutta. Tähän ryhmään
kuuluvat oikeuskirjallisuus, yleiset oikeusperiaatteet, arvot, arvoasetelmat ja
moraaliperiaatteet sekä reaalinen harkinta. Oikeuskirjallisuus muodostaa itsenäisen
oikeuslähteen. Yleiset oikeusperiaatteet on jätetty tuomarin harkittavaksi ja niille
tunnusomaista on moraalisävytteinen tulkinta. Arvot, arvoasetelmat ja moraaliperiaatteet
ovat ihmisten luomia ja ne syntyvät sekä muuttuvat ihmiskunnan mukana. Reaalinen
harkinta viittaa ratkaisun tavoiteltuihin tai tavoiteltaviin tosiasiamaailman vaikutuksiin.41
37 Hirvonen 2012, s. 154. 38 Tolonen 2003, s. 24–25. 39 Aarnio 2011, s. 73. 40 Tolonen 2003, s. 25. 41 Tolonen 2003, s. 25; Aarnio 2011, s.69–70, 82–84, 89.
13
Oikeuslähteiden etusijajärjestystä määrittävistä periaatteista, lakitekstillä on etusija kaikkiin
muihin oikeuslähteisiin verrattuna. Lakitekstien sisällä etusijajärjestystä varten on
hyväksytty käytännössä seuraavat standardit:
- Lex superior derogat legi inferiori eli ylempi säädös syrjäyttää alemman, kuten laki
asetuksen.
- Lex posterior derogat legi priori eli myöhempi säännös kumoaa aiemman, jollei
myöhemmän voimaansaatetun annetuissa määräyksissä ole muuta säädetty.
- Lex specialis derogat legi generali eli erityissäännös syrjäyttää yleissäännöksen
- Lex posterior generalis non derogat legi priori speciali eli myöhemmin annettu
yleissäännös ei kumoa aiemmin annettua erityissäännöstä, jollei toisin ole
säädetty.42
42 Aarnio 1989, s. 254.
14
3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS
3.1 Perusoikeudet
Perustuslain (731/1999, PL) 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja
ihmisoikeuksien toteutuminen. PL 124 §:ään on kirjattu, että merkittävä julkisen vallan
käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan antaa vain viranomaiselle. Lain esitöistä uudeksi Suomen
hallitusmuodoksi todetaan, että merkittävää julkisen vallan käyttöä on muun muassa
itsenäiseen harkintaan perustuva voimakeinojen käyttö tai puuttua muuten merkittävällä
tavalla ihmisen perusoikeuksiin, tällaisia valtuuksia ei voida antaa kuin viranomaisille.43
Voimakeinojen käyttö on siis merkittävää julkisen vallan käyttöä ja ampuma-aseen käyttö
yksi julkisen vallan käytön ankarimpia muotoja. Lain esitöissä poliisilaista todetaan, että
toisaalta on otettava huomioon PL:n 22 §, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava
perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kyseinen pykälä asettaa poliisille
velvollisuuden käyttää tehtäväpiiriinsä kuuluvia toimivaltuuksia. EIT:n ratkaisukäytäntö
korostaa tätä velvollisuutta, kuten esim. ratkaisussa Kontrova v. Slovakia 31.5.2007.
Kyseisessä tapauksessa korostuu positiivinen velvollisuus ryhtyä ehkäiseviin käytännöllisiin
toimenpiteisiin suojellakseen toisen henkeä toisen rikollisen toiminnan vuoksi. Muita
ratkaisuja, joissa nousee esille poliisin velvollisuus turvata perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia
ovat mm. Surugiu v. Romania 20.4.2004, Ouranio Toxo ym v. Kreikka 20.10.2005 ja
Babylonova v. Slovakia 20.6.2006.44
Poliisilain 1 luvun 2 §:n mukaan poliisin on kunnioitettava perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia
sekä käyttäessään toimivaltuuksia valittava perusteltavista vaihtoehdoista se, joka parhaiten
edistää näiden oikeuksien toteutumista. Poliisin tulee siis kaikessa poliisitoiminnassa, myös
esitutkinnassa, vaikka tästä periaatteesta ei erikseen säädetä esitutkintalaissa (805/2011,
ETL) käyttää perusoikeusmyönteistä tulkintaa.45 Käytännön poliisityössä tämä ilmenee
esim. harkittaessa otetaanko rikoksesta epäilty kiinni vai riittääkö tämän henkilötiedot ja hän
tulee myöhemmin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Perustuslain säännösten tulkinnan
painopiste on eduskunnalla, eduskunta tulkitsee perustuslakia ennen kaikkea harkitessaan
esillä olevien lakiehdotusten perustuslainmukaisuutta.46 Voimakeinojen käyttöä koskevassa
sääntelyssä on otettava huomioon se, että voimakeinoilla puututaan merkittävästi perus- ja
43 HE 1/1998 vp, s.179. 44 HE 224/2010 vp, s.72. 45 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 22; Helminen – Kuusimäki -Salminen 1999, s. 7–10,
samankaltainen perusoikeusmyönteinen tulkinta oli jo ennen perustuslain kokonaisuudistusta, 46 Jyränki 2000, s. 43.
15
ihmisoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja omaisuuden suojaan
nauttiviin oikeushyviin. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todetaan, että poliisilaki on
tyypillisesti sellainen säädös, jossa voidaan joutua ristiriitaan klassisten vapausoikeuksien
kanssa.47 Rikoslain 4 luvun 6 §:ssä on lakitasoinen yleissäännös muihin
voimankäyttötilanteisiin kuin poliisiin virkatehtäviin tai niihin, rinnastettaviin tehtäviin.
Perustuslain 7 §:n 3 momentissa (731/1999, PL) säädetään, että henkilökohtaiseen
koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.48
Kari Sinisalo toteaa vuoden 1973 poliisioikeuden perusteet -teoksessaan ettei mikään
perusoikeus voi kuitenkaan kohota absoluuttiseksi, mistään muusta riippumattomaksi. Esim.
sananvapautta käyttämällä voi syyllistyä rikokseen, jos se täyttää jonkin rikoksen
tunnusmerkistön. Vetoamalla perusoikeuteen ei voi vapautua rangaistuksesta.49
Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaiset vapauden ja fyysisen koskemattomuuden suojat
ovat edellytys muiden perusoikeuksien käyttämiselle. Ensi vaiheessa poliisille vuosina 2005
– 2009 annettiin laajojakin toimivaltuuksia, joilla rajoitettiin näitä perusoikeuksia ja
myöhemmin myös muille turvallisuusviranomaisille sekä valtuuksia luovutettiin myös
yksityiselle turvallisuusalalle. Syitä tähän olivat mm. kansainvälisen terrorisminvastaisen
toiminnan vaatimat lisävaltuudet. Pääsäännön mukaan toimivaltuuksia voidaan aseelliseen
voimankäyttöön säätää ainoastaan viranomaisille ja asianmukaisesti koulutetuille
henkilöille, lähinnä poliisille mutta myöhemmät tulkinnat ovat laajentaneet oikeuksia myös
rajavartijoille, sotilashenkilöille, tullille jne. Muilla kuin virkavastuisilla henkilöillä
aseenkäyttöoikeus työtehtävissä rajataan pääasiassa hätävarjelun kaltaisiin tilanteisiin.50
Koska voimakeinoilla puututaan perusoikeuksiin, niin rajoittamisen tulee täyttää yleiset
perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Nämä sallittavuuden kriteerit perusoikeuksien
rajoittamisesta ovat täsmentyneet perusoikeusuudistuksessa vuonna 1995 ja uuden
perustuslain astuessa voimaan 1.3.2000.51 Perustuslakivaliokunnan perusoikeusuudistusta
koskevassa mietinnössä todetaan, että osa perusoikeuksista on turvattu oikeuden muodossa
ilman nimenomaista lakivarausta tai rajoituslauseketta. Tällä tavoinkaan kirjatut oikeudet
47 PeVL 15/1994 vp, s. 1. 48 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 771. 49 Sinisalo 1973, s. 126; Samoin Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 8, että sananvapautta voidaan
valvoa jälkikäteen rangaistus- ja vahingonkorvaussäännöksin. 50 Saraviita 2011, s. 154–158. 51 Viljanen 2001, s. 2, 22, 37.
16
eivät ole pääsääntöisesti ehdottomia oikeuksia52, vaan kysymys rajoittamisesta ratkaistaan
perusoikeuksia koskevien yleisten oppien mukaan. Osa säännöksistä ovat täsmällisiä ja
ehdottomia, joita ovat syrjintäkielto, kuolemanrangaistuksen, kidutuksen ja ihmisarvoa
loukkaavan kohtelun kielto, taannehtivan rikoslain kielto, kielto estää Suomen kansalaista
saapumasta maahan ja kielto karkottaa kansalainen, ulkomaalaisen luovuttamisrajoitus ja
lakiin perustumattoman työstä erottamisen kielto. Nämä kiellot koskevat myös lainsäätäjää,
joten tavallisella lailla niistä ei voida poiketa. Mietinnön mukaan ”perusoikeusjärjestelmän
kokonaisuudesta ja oikeuksien luonteesta voidaan johtaa joitain yleisiä rajoittamista
koskevia vaatimuksia”. Nämä rajoitukset ovat tiivistettynä seuraavanlaisia:
1. Rajoitusten tulee perustua eduskunnan säätämään lakiin.
2. Vaatimus tarkkarajaisuudesta ja riittävän täsmällisesti määritettyjä.
3. Vaatimus rajoitusperusteen hyväksyttävyydestä, tulee olla
perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä ja painavan yhteiskunnallisen
tarpeen vaatimia.
4. Perusoikeuden ydinalueeseen ulottuvaa rajoitusta ei voida säätää tavallisella
lailla.
5. Rajoitusten on oltava suhteellisuusvaatimuksen mukaisia, niiden tulee olla
välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi.
6. Rajoittaessa on huolehdittava riittävästä oikeusturvasta.
7. Eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden
kanssa.
Tämä luettelo ei ole tyhjentävä, vaan perustuslakivaliokunta listaa esimerkin omaisesti
joitakin rajoittamista koskevia vaatimuksia.53 Tästä syystä myös muut seikat saattavat sallia
rajoittamisen. Luettelossa ovat kuitenkin keskeisimmät rajoitusten sallittavuuteen
huomioitavat seikat.54
52 Nuotio – Majanen 2003, s.37, nostavat esille Ultima ratio -periaatteen, jonka mukaan rikosoikeuteen
turvautuminen tulisi olla aina viimesijainen keino. Valtiosääntöoikeudellisesti tulee tarkastella
kriminalisoinnin hyväksyttävyyttä eduskuntalakina, missä tilanteessa kriminalisointi on
perusoikeusrajoituksena hyväksyttävissä. 53 PeVM 25/1994 vp, s. 4–5. 54 Viljanen 2001, s. 38.
17
3.2 Ihmisoikeudet
Ihmisoikeussääntelyn lähtökohtia ovat Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen vuonna
1945 ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksyminen vuonna 1948.
Ihmisoikeusyleissopimuksia ovat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18 –
19/1990, EIS) sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen
yleissopimus eli KP -sopimus (SopS 8/1976). EIS on saatettu lisäpöytäkirjoineen voimaan
Suomen osalta 10.5.1990 alkaen lailla (438/1990) sekä asetuksella (438/1990). KP -sopimus
on saatettu voimaan Suomen osalta 23.3.1976 alkaen lailla (107/1976) sekä asetuksella
(108/1976). Kansainväliset ihmisoikeusyleissopimukset ovat tärkeimmät oikeuslähteet ja
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) käsitellään ihmisoikeusasioita ja sillä on
oikeutta kehittävä ja luova ns. dynaaminen oikeudenkäyttölinja. EIT päätökset ovat
jäsenvaltioita sitovia ja niiden täytäntöönpanoa valvoo jäsenvaltioiden edustajien
muodostama ministerikomitea. Valtiot itsessään ovat velvollisia huolehtimaan, että
ihmisoikeussopimuksista ilmenevät oikeudet toteutuvat.55
Voimakeinojen käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttämistä on pyritty ohjeistamaan
myös kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS SopS
18 – 19/1990) 2 artiklan ”oikeus elämään” –säännön ohella YK:n 8. kriminaalipoliittisen
maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen käyttöä koskevat yleiset
periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen voimankäyttösäännöksissä sekä
voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä.56 EIS 2 artiklan mukaan kenenkään
elämää ei saa riistää tahallisesti. Artikla 2 ei ehdottomasti kiellä sanamuotonsa mukaan
kuolemanrangaistusta, mutta asettaa tällaiselle rangaistukselle tietyt ehdot.
Kuolemanrangaistus edellyttää, että rangaistukseen määrätty on tuomioistuimen päätöksellä
tuomittu rikoksesta, josta laissa määrätään tällainen rangaistus. Kuitenkin vuonna 2010
annetun Al-Saadom ja Mufdhi v Yhdistyneet kuningaskunta -tuomiolla sivuutettiin 2 artiklan
määräykset, joiden mukaan kuolemanrangaistus olisi sallittu. Tämän tuomion myötä
nykyisin kuolemanrangaistusta on pidettävä kiellettynä Euroopassa kaikissa olosuhteissa.
Eri asia on kuitenkin ne tapaukset, jotka ihmisoikeussopimuksessa on määritelty
tyhjentävästi, joissa hengen riistäminen on todettu poikkeukseksi 2 artiklan sisältämästä
kiellosta. 2 artiklan 2 kappaleen mukaan henkilön surmaaminen voi olla sopimuksen
sallimaa, mikäli se on ”ehdottoman välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi
55 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 11–12; Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 24 – 26. 56 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 771–772.
18
laittomalta väkivallalta b) laillisen pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston
kohteeksi joutuneen henkilön paon estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi
laillisin toimin”. EIS 2 artikla hyväksyy sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön
osalta on mahdollista, että kohdehenkilö menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut
voimankäyttö on ollut tilanteessa ”ehdottoman välttämätöntä”. Euroopan
ihmisoikeustuomioistuin on korostanut, että tämä edellytys on tiukempi kuin 8 artiklan 2
kappaleessa oikeuksien rajoituksilta vaadittu ”välttämättömyys demokraattisessa
yhteiskunnassa”. Näin ollen ”ehdottoman välttämätön” ei oikeuta rajattoman voiman
käyttöön esimerkiksi mellakka -tilanteissa. Asianomaisella valtiolla on todistustaakka
voimankäytön välttämättömyydestä.57
Suomen lainsäädäntöä ja poliisin toimintaa on arvioitu Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa Huohvanainen v. Suomi EIT 13.3.2007. Itse
tapahtuma on ollut Suomessa talvella vuonna 1994.
Huohvanainen on uhannut alkutilanteessa taksinkuljettajaa aseella ja siitä lähtenyt
piiritystilanne asutulla saarella. Huohvanainen on paikallistettu asumaansa taloon, josta hän
on ampunut useita laukauksia kohti poliisia. Muutaman päivän kestäneen piirityksen jälkeen
Huohvanainen on tullut palavasta talosta aseistautuneena ja poliisi on käyttänyt kahden
poliisimiehen toimesta ampuma-asetta. Poliisimiesten voimankäytön seurauksena
Huohvanainen on menehtynyt tilanteessa.
Tapauksessa oli tarkastelun alaisena se, onko kansallinen lainsäädäntö voimankäytön osalta
Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaista. Suomessa käräjäoikeus katsoi aseen käytön
olleen sallittua hätävarjelua, vaikka itse ampujat ovat olleet panssariajoneuvon suojassa,
mutta muut tilanteessa olleet poliisimiehet lähimaastossa vailla suojaa. Hovioikeus ei
muuttanut käräjäoikeuden päätöstä ja korkein oikeus ei antanut valituslupaa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut, oliko tapauksessa rikottu Euroopan
ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 2 kohtaa. Kohdan mukaan ”Elämän riistämistä ei voida
katsoa tämän artiklan vastaiseksi teoksi silloin, kun se seuraa voimankäytöstä, joka on
ehdottoman välttämätöntä kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta vakivallalta.”
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lopputulos oli, ettei EIS 2 artiklaa ollut rikottu. EIT
oli tuomiossaan pannut merkille, että Suomen lainsäädännössä oli säännöksiä siitä, miten
poliisin tuli käyttää ampuma-aseita ja toimia tämän kaltaisissa operaatioissa. Tuomiossa on
57 Pellonpää ym. 2018, s. 382–384.
19
myös todettu, ettei hengenvaarallista voimaa ole käytetty mielivaltaisesti ja tilanteessa
toimineet poliisit oli koulutettu aseiden käyttämiseen ja ylemmät poliisit olivat valvoneet
tilannetta.
3.3 Oikeuksien merkitys vaativissa tilanteissa
Kuten edellä on todettu, voimankäyttö viranomaistoiminnassa on PL 124 §:n mukaan
merkittävää julkisen vallan käyttöä ja ampuma-aseen käyttäminen voimankäyttövälineenä
ihmistä kohtaan yksi sen ankarampia muotoja. PL 7 §:n oikeus elämään sekä
henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen on vapausoikeuksien
suojasäännös. Poliisitoiminnassa tulee huolehtia erityisesti suojasäännöksen mukaisista
ihmisen hengestä ja terveydestä sekä henkilökohtaisesta koskemattomuudesta ja
vapaudesta.58 Poliisin toimivallan tulee mukautua perusoikeuksiin, eikä toistenpäin.
Perusoikeuksien ja poliisin toimivaltasäännösten ollessa vastakkain, tulee
toimivaltasäännösten antaa mahdollisimman pitkälle periksi.59
PL 7 §:n termillä ”turvallisuus” on haluttu korostaa julkisen vallan velvollisuutta suojata
kansalaisiaan. Poliisin vaativissa voimankäyttötilanteissa nousevat luonnollisesti sivullisten
oikeudet edelle verrattuna siihen joka yhteiskuntajärjestystä rikkoo, tämä voi antaa oikeuden
poikkeuksellisten voimakeinojen käyttämiseen.60 Poliisin voimankäyttö kohdistuu yksilön
vapausoikeuksien ydinalueelle, jota PL 7 § suojaa. Poliisin turvatessa jonkun toisen henkilön
oikeutta elämään, voi näissä tilanteissa poliisin aseenkäytön seurauksena oikeuden rikkoja
menehtyä. Oikeus elämään on tärkein perusoikeus, koska ilman elämää ei voi nauttia muista
perusoikeuksista.61 PL 7 §:n 3 momentin mukaan ”henkilökohtaiseen koskemattomuuteen
ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta”.
Poliisin osalta keskeisiä toimivaltasäännöksiä puuttua henkilökohtaiseen
koskemattomuuteen ja vapauteen on kirjattu poliisilakiin ja pakkokeinolakiin (806/2011,
PKL).
Koska kansallisessa lainsäädännössämme on jo otettu huomioon perus- ja ihmisoikeudet,
niin nostan esille sen, että EIS 2 artiklan 2 kohdassa on kirjattu se mitä kansallisessa
58 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 16 59 Sinisalo 1973, s. 133. 60 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 16. 61 Pellonpää ym. 2012, s. 164.
20
lainsäädännössä ei ole kirjattu näkyviin. Eli ”elämän riistämistä ei voida katsoa tämän
artiklan vastaiseksi teoksi silloin, kun se seuraa voimakäytöstä, joka on ehdottoman
välttämätöntä”. Tämä ilmenee toki oikeuskäytännöstämme, että on hyväksyttävää
kohdehenkilön menehtyminen silloin kun, sen on ollut tarpeellista ja puolustettavaa.62
62 Ks. tarkemmin asiasta alaluku 3.2, s. 17–19.
21
4 POLIISIN TOIMINNAN YLEISET PERIAATTEET
4.1 Suhteellisuusperiaate
Poliisilain voimankäyttösäännökset ovat selkeästi osoitettu toimivaltuussäännöiksi, jolloin
voimankeinojen käytössä on myös huomioitava poliisin toiminnan yleiset periaatteet.63
Oikeusnormit on vakiintuneesti ryhmitelty oikeustieteessä oikeusperiaatteisiin ja
oikeussääntöihin. Oikeusperiaatteella ei oikeuteta ratkaisua lopullisesti, niistä saadaan
ainoastaan perusteluja ratkaisulle ja niiden painoarvo määräytyy tapauskohtaisesti.64
Oikeusperiaatteen käsite on enemmän suuntaa antava kuin täsmällinen. Oikeusperiaatteelle
tuki voi löytyä lainsäädännöstä, lain esitöistä, oikeuskäytännöstä tai oikeuskirjallisuudesta.65
Mika Launiala on todennut esitutkintaperiaatteista, että oikeuslähdeopin kannalta
esitutkintalain (805/2011, ETL) 4 luvun mukaisia esitutkintaperiaatteita voidaan arvioida
yhtenä ryhmänä, koska ne kaikki löytyvät kirjoitetusta laista. Oikeusperiaatteen
oikeuslähdeopillinen asema muodostuu sen mukaan, mistä se saa institutionaalisen tukensa.
Tästä syystä esitutkintaperiaatteet, huolimatta siitä ovatko ne oikeussääntöjä vai
oikeusperiaatteita, kuuluvat vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden ryhmään.66 Nähdäkseni
sama koskee myös poliisilain poliisin toiminnan yleisiä periaatteita.
Suhteellisuusperiaate on kirjattu PolL 1 luvun 3 §:ään sekä ilmaistu myös
voimankäyttösäännöksessä PolL 2 luvun 17 §:ssä. Suhteellisuusperiaatteen mukaan poliisin
toimenpiteiden tulee olla suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen,
tavoiteltavaan päämäärään, kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja
muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin
vaikuttaviin seikkoihin.
Suhteellisuusperiaatteeseen liittyy myös yhtenä kriteerinä PolL 2 luvun 17 §:ssä mainittu
käytettävissä olevat voimavarat. Helminen ym. mukaan tämä maininta tekee selkeän poliisia
koskevan erityissäännöksen PolL 2 luvun 17 §:stä verrattuna RL 4 luvun 6 §:n yleiseen
säännökseen nähden. Voimankäytön tulee suhteellisuusperiaatteen mukaan olla
63 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. 64 Aarnio 1989, s. 78: Alexy 1989b, s. 620–621: Tolonen 2003, s. 43: Hirvonen 2012, s. 72; Laakso 2012, s.
229. 65 Aarnio 1989, s. 79. 66 Launiala 2013, s. 35; ks. Siltala 2002, s. 205. Toteaa oikeusperiaatteiden tilannesidonnaisesta merkityksestä
tuomarin tai muun lainsoveltajan ratkaisuharkinnassa, arvioitavaksi tulee niiden sisällöllinen hyväksyttävyys
sekä yhteiskunnallinen institutionaalinen tuki.
22
keskivertokansalaisen silmin suhteessa virkatehtävän laatuun ja tavoiteltavaan päämäärään.
Poliisimiehen tulee siis arvioida ensisijaisesti keskenään tehtävänsä kiireellisyyttä ja
tärkeyttä sekä voimakeinoja, joita tulisi käyttää tehtävän loppuun saattamiseksi. Myös
provokaatiota on vältettävä, ettei rutiinitilannetta ajeta kovemmaksi voimankäytöksi.67
Poliisilla on myös oikeus joissakin tapauksessa PolL 1 luvun 9 §:n mukaan luopua
toimenpiteestä, jos sen loppuunsaattaminen voisi johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen
tavoiteltavaan päämäärään nähden, tämä liittyy myös suhteellisuusperiaatteeseen. HE
224/2010 todetaan, että suhteellisuusperiaatteen soveltamisen mukaan toimenpiteestä
voidaan myös luopua. Suhteellisuusperiaate korostuu esityksen mukaan erityisesti nuorten
henkilöiden kohdalla. Periaatteen arviointiperusteista erityisesti tehtävän vaarallisuus
liittyisi vastustamiseen, jota mahdollisesti tultaisiin kohtaamaan tehtävän aikana ja täten
suhteellisuusperiaatteella on liityntä PolL 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännökseen.68
Voimankäyttötilanteessa tulee punnita, voiko virkatehtävää viivyttää tai siirtää seuraavaan
ajankohtaan, jos sen ratkaiseminen vaatii esimerkiksi ankaria voimakeinoja kohdehenkilön
mielentilan takia. Silloin kun kohdehenkilö ei voi vahingoittaa muita sivullisia, niin on syytä
viivyttää tai siirtää virkatehtävän toimittamisajankohtaa tuonnemmaksi. Helminen ym.
toteavat kuitenkin, että ne tilanteet, joissa poliisi voi luopua virkatehtävänsä suorittamisesta,
vaikka valta voimakeinojen käyttöön on käsillä, ovat selvästi poikkeusluontoisia. Tärkeintä
on, että tilanteessa tulee aina edetä poliisin harkinnan mukaan.69
4.2 Vähimmän haitan periaate
Poliisilain 1 luvun 4 §:ään on kirjattu vähimmän haitan periaate, jonka mukaan kenenkään
oikeuksiin ei saa puuttua enempää eikä kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai
haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan
kenenkään oikeuksiin ei siis saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä tehtävän
suorittamiseksi ja vähimmän haitan vaatimuksen mukaan kenellekään ei tule aiheuttaa
suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. Tarpeellisuusvaatimus mainitaan
myös voimankäyttösäännöksessä PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentissa. Tämä periaate on
otettava huomioon muun muassa punnittaessa kuinka suuri on riski, että ulkopuolisten
67 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 292; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782. 68 HE 224/2010 vp, s. 72. 69 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 292-293; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782.
23
henkilöiden turvallisuus ja omaisuus vaarantuvat.70 Vähimmän haitan periaate asettaa
poliisimiehille vastuun esim. siitä, milloin ja missä virkatehtävän vaatimaan kiinniottoon
ryhdytään, kun voidaan henkilön vaarallisuudesta etukäteen saaduista tiedoista olettaa
voimakeinojen käytön olevan mahdollisesti käsillä. Periaatteesta on mielestäni pääteltävissä,
että se asettaa velvollisuuden valita virkatehtävän toimittamispaikka sellaiseksi, että
sivulliset eivät ole vaarassa, silloin kun tähän valintaan on mahdollisuus.
Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa tehtävän tärkeys ja kiireellisyys nousevat
esille, kun arvioidaan, onko toimenpiteeseen ryhdyttävä heti vai annetaanko tilanteen
rauhoittua. Tarpeettoman ankaria voimakeinoja ei voida kuitenkaan käyttää vastarinnan
vaarallisuuteen nähden, vaikka tehtävän tärkeys sitä puoltaisikin.71 Tarpeellisuuskriteeri
nousee siis kiireellisyyskriteerin yläpuolelle. Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan
voimakeinoja ei saa käyttää varmuuden vuoksi, vaan vasta jos muut keinot on käytetty.
Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan tulee käyttää lievimpiä mahdollisia keinoja ja näiden
käyttämisestä vähiten haittaa ja vahinkoa tuottamalla tavalla. Valtaa ei siis tule käyttää
yhtään enempää kuin on tarpeen.72 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola poliisioikeuden
yleisteoksessa toteavat, että ensiksi tulee käyttää käskyjä ja kehotuksia. Jos nämä eivät tehoa,
niin tämän jälkeen on ensin syytä osoittaa voimankäyttömahdollisuus tai uhata
voimankäytöllä, vakavassa tilanteessa jopa ampuma-aseella. Myös riittävän voiman
osoittamista he pitävät tarpeellisena, koska tämä voi johtaa siihen, että voimaa ei
tarvitsekaan käyttää.73 Mielestäni tarpeellisuusvaatimus ei vaadi aina sitä, että ensiksi tulee
käyttää käskyjä ja kehotuksia, vaan ainoastaan silloin kun niillä on saavutettavissa jotain
hyötyä. PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus käyttää sellaisia
tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Voimakeinojen käyttösäännös
ei siis vaadi, että aina tulisi ensiksi käyttää kehotuksia ja käskyjä, vaan tarpeellisia ja
puolustettavia voimakeinoja. Tämä ilmenee myös PolL 2 luvun 18 §:stä, jolla säännellään
varautumisesta voimakeinojen käyttöön ja käytöstä varoittaminen. Pykälän 2 momentin
mukaan virkatehtävän kohteena olevaa henkilöä on varoitettava mahdollisuudesta joutua
voimakeinojen käytön kohteeksi, jos varoittaminen on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.
Näin ollen joissakin tilanteissa, kun se on tarkoituksenmukaista, voidaan siirtyä esimerkiksi
suoraan fyysiseen voimankäyttöön ilman kehotuksia ja käskyjä. Tällä voidaan joissain
70 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 781. 71 Boucht – Frände 2008, s. 111. 72 Sinisalo 1971, s. 161; Sinisalo 1973, s. 83; Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291 ja 294. 73 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780–781.
24
tilanteissa varmistaa se, että tilanne saadaan ratkaistua nopeasti ja tehokkaasti, ilman että
kohdehenkilölle annetaan mahdollisuutta vastustaa kiinniottoa. Tähän valintaan vaikuttaa
ne, seikat mitkä ovat ennalta tiedossa ennen kuin ryhdytään virkatehtävän suorittamiseen,
kuten vaarallisen henkilön kiinni ottoon. Voiman osoittamisesta olen sitä mieltä, että sen
taakse ei voi puolustautua, jos tilanne on vaatinut voimakeinojen käyttämistä, mutta niitä ei
ole käytetty koska on jääty odottamaan lisävoimien saapumista paikalle. Tällöin
enemmänkin kyse on käytettävistä resursseista, koulutuksesta ja kokemuksesta. Silloin kun
käytettävissä olevat resurssit, koulutus ja kokemus eivät anna mahdollisuuksia tilanteen
ratkaisemiseksi, tulee niistä pidättäytyä, ettei synnytetä lisävahinkoja poliisin omalla
toiminnalla. Edellytyksenä tällöin on, ettei kukaan ole välittömässä hengenvaarassa.
4.3 Tarkoitussidonnaisuuden periaate
PolL 1:5 mukaan poliisi saa käyttää toimivaltaa vain säädettyyn tarkoitukseen.
Tarkoitussidonnaisuuden periaate koskee kaikkea poliisitoimintaa, myös muista laeista
tulevia toimivaltuuksia.74 Tämä periaate on ensimmäistä kertaa kirjattu lakiin, vaikka sen
vastaista toimintaa on ennestäänkin pidetty yleisten hallinnollisten periaatteiden vastaisena
ja siten virheellisenä toimintana. Poliisitoiminnassa voidaan joutua puuttumaan
voimakkaasti toimen kohteena olevan henkilön oikeusasemaan, tästä syystä on ehdoton
lainmukaisuuden vaatimus kaikissa poliisitehtävissä. Poliisi ei voi siis käyttää valtaa
näennäisesti johonkin mikä on sallittua, jos sillä tavoitellaan sellaista tietoa, johon
alkuperäistä toimivaltaa ei tulisi liittää. Poliisi ei voi myöskään laajentaa tosiasiallisia
valtuuksiaan pyytämällä kansalaiselta suostumusta asiaan. Poliisin auktoriteettiasemasta
johtuen kansalainen voi ymmärtämättään antaa suostumuksen sellaiseen mihin poliisilla ei
ole tosiasiallista toimivaltuutta.75
74 HE 224/2010 vp, s. 73. 75 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 208.
25
4.4 Periaatteiden merkitys
4.4.1 Voimankäytössä
Voimankäytössä esille nousevat tarpeellisuuskriteeri ja puolustettavuuskriteeri76, nämä
ilmenevät suoraan PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentista. Lain esitöissä todetaan, että
suhteellisuusperiaatteen soveltaminen voi myös johtaa toimenpiteestä luopumiseen.
Suhteellisuusperiaatteeseen PolL 1 luvun 3 §:ään lisätyt arviointiperusteista tehtävän
vaarallisuus liittyisi erityisesti vastustamiseen, jota tehtävällä voidaan kohdata, tällöin
suhteellisuusperiaatteella on suora liityntä PolL 2 luvun 17 §:n voimakeinojen käyttöön.
Ennakolta käsillä olevat tiedot voivat perustellusti osoittaa sen, että toimenpiteen kohteena
olevan henkilön käyttäytyminen voi vaarantaa poliisin työturvallisuuden ja tämä voidaan
ottaa huomioon käytettävän keinon valinnassa. Tehtävän vaarallisuus ei välttämättä liity
henkilön käyttäytymiseen vaan se voi koskea myös suorittamisolosuhteita.77 Aikaisemman
poliisilain (493/1995, PolL aikaisempi) esitöissä todetaan tarpeellisuusvaatimuksesta, että
voimakeinojen käyttöön ei pidä ryhtyä, jos tavoite voidaan saavuttaa muilla keinoin.
Voimakeinoihin ei myöskään pidä ryhtyä, jos niilläkään ei voida saavuttaa haluttua
tavoitetta.78
Tarpeettomana voimankäyttönä pidetään valitettavana tyyppiesimerkkinä lyömistä ja
potkimista tai muu väkivalta kiinniotettua säilöön pantaessa. Poliisin tiloissa asiakas on
yleensä alakynnessä ja lisävoimia on saatavissa, jos syntyy vakavaa vastarintaa.79 Vanhassa
korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1973-II-6, konstaapelin yrittäessään saada
rikoksesta kiinniotettua poliisiautoon oli tahallaan lyönyt maassa makaavaa epäiltyä nyrkillä
kasvoihin aiheuttaen nenäluun murtuman. Konstaapeli tuomittiin yksin teoin tehdystä
virkarikoksesta ja pahoinpitelystä sakkoon. Voimankäytön edellytyksenä on siis
tarpeellisuus, jos tilanne on muulla tavalla ratkaistavissa niin voimakeinojen käyttö ei tule
kysymykseen.
76 OLJ 5/2000, s. 153. Voimakeinojen yleissäännöksestä todetaan puolustettavuusvaatimuksen samaistuvan
suhteellisuusvaatimukseen, ja sen edellyttämään intressivertailuun. Käytettävien keinojen on oltava järkevässä
suhteessa tavoiteltaviin päämääriin. 77 HE 224/2010 vp, s. 72. 78 HE 57/1994 vp, s.54: ks. Norée 2000, s. 74–75. Ruotsin poliisin voimankäytöstä todennut samankaltaisesti. 79 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 781.
26
4.4.2 Hätävarjelussa
Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan
oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on sallittua. Teko ei saa
kokonaisuutena arvioituna ylittää sitä, mitä voidaan ilmeisesti pitää puolustettavana.
Hätävarjelun arviointi aloitetaan siis kysymällä, oliko tilanteessa tarpeellista torjua hyökkäys
puolustusteolla. Mikäli puolustautuja on käyttänyt enemmän väkivaltaa mitä hyökkäys olisi
edellyttänyt, niin puolustustekoa ei voida pitää tarpeellisena.80 Lain esitöissä todetaan, että
tarpeellisuusvaatimukseen sisältyy ensinnäkin lievimmän käytettävän väkivallan vaatimus.
Toisaalta kuitenkin lievimmällä väkivallalla torjua oikeudeton hyökkäys tarkoittaa sitä, että
puolustautuja voi käyttää enemmän väkivaltaa kuin hyökkääjä itse ja samoin myös on
oikeutettua aiheuttaa vammoja hyökkääjälle, jopa vakavampia kuin mihin itse hyökkäys
olisi otaksuttavasti johtanut. Tarpeellisuus voi liittyä myös hätävarjelun aikarajoihin, keinoja
ei saa käyttää ennen kuin niihin tarve, eikä enää sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi.81
Oikeusministeriön julkaisussa rikosoikeuden yleisistä opeista käytetään termiä puolustuksen
välttämättömyys, joka pitää sisällään lievimmän mahdollisen väkivallan vaatimuksen.82
Minna Ruuskanen on todennut, että mikäli hätävarjeluteon tekijällä on muita motiiveja
käyttää väkivaltaa, kuin ainoastaan puolustustarkoituksessa, on arvioitava näiden muiden
motiivien merkitystä teon oikeutukselle.83
Suhteellisuusperiaatteen mukaan hätävarjelutilanteessa voidaan käyttää vain sellaisia
keinoja, jotka ovat puolustettavia suhteessa suojattavaan etuun. Tällä periaatteella asetetaan
rajoitteet absoluuttiselle hätävarjeluoikeudelle. Käytettyjä keinoja arvioidessa otetaan
huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, hyökkääjän henkilöön sekä muihin
olosuhteisiin. Hyökkäyksen laatu viittaa muun muassa siihen kuinka odottamaton hyökkäys
on ollut ja missä paikassa se on tehty. Hyökkäyksen voimakkuudella viitataan, hyökkäyksen
vaarallisuuteen, onko hyökkäys tehty pelkällä fyysisellä voimalla vai hengenvaarallisella
välineellä.84 Suhteellisuusperiaate asettaa rajoja siihen minkälaiset voimakeinot ovat
80 Tapani – Tolvanen 2013, s. 319; Frände 2012, s. 146–147. 81 HE 44/2002 vp, s. 115–116. 82 OLJ 5/2000, s. 133. 83 Ruuskanen 2005, s. 181; Alanen 1925, s. 101, 104. Alanen on todennut jo tuolloin, että vallitseva mielipide
tieteisopissa on puolustustarkoituksen kuuluminen hätävarjeluun. Alasen mukaan hätävarjeluteko on
oikeudenmukainen, vaikka oikeushyvän suojaaminen ei olisi ollut tekijän ainoana tarkoituksena. 84 Tapani – Tolvanen 2013, s. 321 – 322; OLJ 5/2000, s. 134, lain sanamuoto on absoluuttisen
hätävarjeluoikeuden kannalla, kohtuullinen lopputulos edellyttää kuitenkin uhratun ja pelastetun välistä
vertailua.
27
hyväksyttäviä missäkin tilanteessa. Esimerkiksi bensavarkaan ampuminen ei ole
suhteellisuusperiaatteen mukaista verrattuna suojattavaan oikeushyvään.85
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1988:49 katsottiin, että tapauksessa oli rikottu sekä
suhteellisuusperiaatetta kuin puolustuksen välttämättömyysehtoa.
Huoltoasemalle oli tehty useita murtoja ja huoltoaseman hoitaja oli näistä ilmoittanut poliisille.
Poliisit eivät kuitenkaan olleet saaneet tekijöitä kiinni. Huoltoaseman hoitaja oli jäänyt yöksi
aseen kanssa vartioimaan asemaansa. Asemalle tulleet tekijät tulivat huoltoaseman hoitajan
yllättämäksi ja tämä ampui jalkaan uhkaavasti käyttäytynyttä murtovarasta.
Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan puolustusteko ampua jalkaan ei ollut välttämätön
eikä keinot olleet suhteessa uhkaan.
85 OLJ 5/2000, s. 133–134. Julkaisussa todetaan, että kirjaimellisesti tulkiten laki sallii hengen ja terveyden
uhraamisen esim. omaisuusedun palauttamiseksi. Kuitenkin oikeuskirjallisuudessa ollaan yksimielisiä siitä,
että ”omenavarasta ei saa ampua”; Honkasalo 1965, s. 156. Honkasalo käyttänyt kyseistä omenavaras
esimerkkiä jo tuolloin.
28
5 VOIMANKÄYTÖSTÄ
5.1 Toimivalta ja Lainsäädäntö
Yleissäännös voimakeinojen käyttöön on RL 4 luvun 6 §, jonka ensimmäisen momentin
mukaan oikeudesta voimakeinojen käytöstä virkatehtävässä tai muuhun siihen
rinnastettavan syyn vuoksi sekä oikeudesta avustaa järjestystä ylläpitämään asetettuja
henkilöitä säädetään erikseen lailla. Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua tehtävän
suorittamiseksi vain tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena
arvioiden puolustettavina, huomioon otetaan tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan
vaarallisuus sekä tilanne muutenkin (RL 4:6.2). Mikäli voimakeinojen käytössä on ylitetty
2 momentissa säädetyt rajat, on tekijä kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa. Edellyttää
painavia perusteita, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista,
ottaen huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen
yllätyksellisyys (RL 4:6.3).
Lain esitöiden mukaan voimakeinojen käytön liioittelu on anteeksiantoperuste. Ratkaisevaa
tilanteessa on, voidaanko voimakeinojen liioittelua pitää tilanteessa ymmärrettävänä ja
anteeksiannettavana. Edellytysten käsilläolo ratkeaa yleisten syyllisyysarvioinnissa olevien
periaatteiden mukaan. Perusteet ovat läheisesti samoja seikkoja, joiden nojalla ratkaistaan
kysymys myös hätävarjelun liioittelusta. Nämä säännökset limittyvät eritoten tilanteissa,
joissa on ylitetty lain sallimien voimakeinojen rajat. Kumpaa säännöstä tulisi
oikeuskäytännössä noudattaa aiheuttaa vaikeita rajanveto-ongelmia.86 Tähän totean, että
poliisin toimintaa tulee aina arvioida toimivaltuuden kautta koska muuten olisi paluuta
yleisvaltuuteen. Virkatehtävä, josta poliisilla on ennakkotietoa, on toimivallan käyttöä ja
tästä syystä se tulee myös arvioida lähtökohtaisesti toimivallan kautta. Poliisi käyttää
virkatehtävässään aina oikeutettua voimaa ja siitä lähtökohdasta tapaukset tulee myös
arvioida. Voimakeinojen liioittelutapauksissa voidaan soveltaa RL 4 luvun 6 §:ää, joka myös
ilmenee PolL 2 luvun 17 §:n 5 momentista.
Rangaistusvastuuta voidaan myös lieventää RL 4:7 mukaan siinä tapauksessa, jos
voimakeinojen liioittelutapauksessa ei voida kokonaan vapauttaa RL 4:6.3 mukaan.
Olosuhteet voidaan ottaa huomioon siten kuin RL 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa sekä
2 ja 4 momentissa säädetään. Näitä lieventäviä seikkoja ovat: rikos on tehty olosuhteissa,
86 HE 44/2002 vp, s. 130.
29
jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita.
Tällöin rangaistuksesta tuomitaan enintään kolme neljännestä maksimirangaistuksen
enimmäismäärästä ja vähintään kuitenkin rangaistuslajista säädetty vähimmäismäärä.
Tuomioistuin voi myös erityisestä painavasta syystä määrätä vankeuden sijasta sakkoa (RL
6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohta ja 2 sekä 4 momentti).
Ylempien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä voidaan todeta se, että PolL 1:1 ei ole
toimivaltasäännös, kuten tapauksessa, jossa poliisi oli vedonnut PolL 1:1 rippikoululeirillä
huumeisiin liittyvässä tarkastuksessa87. Samoin voidaan todeta laillisuusvalvojien
ratkaisuista se, että toimivallan tulee perustua lakiin. Kuten eduskunnan
apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä, jossa kysymys oli poliisin ilmoitusvelvollisuudesta
oma-aloitteisesti ulosottoviranomaiselle. Päätöksessä todetaan, että poliisilla ei ole laillista
oikeutta ilmoittaa oma-aloitteisesti kiinniotetun käteisvaroista eikä edistää
siviilioikeudellisia saatavia.88 Historiallisesta kehityksestä Helminen – Kuusimäki -
Rantaeskola toteavat poliisioikeus teoksessaan, että aiemmin poliisilla on ollut varsin laaja
valta, joka on perustunut tavanomaiseen oikeuteen. Suhtautuminen on ollut poliisin vallan
lähteisiin toinen kuin nyt, ajateltiin että poliisilla oli valta toimia, jos sitä laissa ei ollut
suoraan kielletty. Ennen 1967 voimaan tullutta poliisilakia, laissa oli toimivallasta varsin
vähän säännöksiä.89 Sinisalo toteaa vuonna 1973, että poliisin vallan ulottuvuus ainakin
pääpiirteissään näkyy lainsäädännöstä, voidaan osoittaa jokin lainkohta mihin valta on
johdettavissa ja vain poikkeuksellisesti valta perustuu tavanomaiseen oikeuteen. Sinisalo
toteaa myös jo tuolloin, ettei mitään epämääräistä yleisvaltuutta ole, johon aina ”tarvittaessa”
voitaisiin viitata.90 Sinisalon mukaan on myös mahdollista, ettei minkäänlainen
viranomaisen vallankäyttö ole mahdollista kieltonormia rikottaessa, tällaisessa tapauksessa
normi on vailla sanktiota. Katsomustavan tulee olla, minkälaiset orgaania koskevat
toimivaltanormit ovat, eikä tutkimalla mikä on hallintoalamaisilta kiellettyä. Tämän
hallinnon lainalaisuutta ilmentävän lähtökohdan Sinisalo hyväksyy myös poliisin toiminnan
osalta.91 Vuonna 1995 voimaan tulleessa aikaisemmassa poliisilaissa oli jo varsin kattavasti
toimivaltasäännökset. Nykyisen poliisilain 1 luvun 1 §:n yleissäännöksellä ei siis voida
perustaa toimivaltaa minkä tyyppisiin toimiin tahansa yleissäännöksessä ilmenevien
87 EOAK 18.12.2003, dnro 1634/4/01 88 EOAK 20.06.2018, dnro 3813/17 89 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 48. 90 Sinisalo 1973, s. 73. 91 Sinisalo 1971, s. 144.
30
tehtävien hoitamiseksi. Tämän pykälän perusteella poliisi ei voi puuttua ihmisen laillisiin
oikeuksiin. Poliisin toimenpiteiden oikeutus tulee ilmetä aina kyseisestä toimivaltaa
osoittavasta säännöksestä.92 Toisaalta kuitenkin on muistettava PL 22 §:n vaatimus, jonka
mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
Tilanne mikä kohdistuu perusoikeuden tai ihmisoikeuden loukkaamiseen, asettaa
viranomaiselle toimimisvelvollisuuden. Siinä tapauksessa, ettei poliisilla olisikaan
tilanteeseen sopivaa säänneltyä toimivaltuutta ja tiedossa on, ettei muuta toimivaltaista
viranomaista ole tehtävää suorittamaan niin nähdäkseni poliisin olisi ryhdyttävä
toimenpiteisiin ilman asianomaista toimivaltuussäännöstäkin.
Poliisin toimivaltaa voidaan tarkastella seuraavalla perusmääritelmällä:
Lain normit antavat toimivallan puuttua
a) jonkun asemaan oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla, siten että ilman valtuutta
kyseessä olisi rangaistava teko
b) suorittaa muita toimenpiteitä, jotka olisivat ilman lain tuomaa valtuutta rangaistavia
c) ratkaista poliisille kuuluvia hallintolupa-asioita.93
Poliisin toimivaltuussäännös voimakeinojen käyttöön on PolL 2 luvun 17 §, jonka mukaan
poliisimiehellä on virkatehtävässä oikeus käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita
voidaan pitää puolustettavina. Voimankeinojen käyttö on vastuun poistava peruste ja täten
se on myös oikeuttamisperuste. Silloin kun voimankäyttöoikeus ilmenee laista, niin siihen
oikeutettu toimii normin mukaisesti.94 Voimankäyttösäännöksessä luetellaan tilanteet, joissa
oikeus voimakeinojen käyttöön on. Näitä tilanteita ovat vastarinnan murtaminen, henkilön
paikalta poistaminen, kiinniottamisen toimittaminen, vapautensa menettäneen pakenemisen
estäminen, esteen poistaminen, lennokin tai miehittämättömän ilma-aluksen kulkuun
puuttuminen taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman
estäminen. Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon tehtävän
tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut
tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Rikoslaissa säädetään sallittujen
voimakeinojen uloimmat rajat ja viranomaisten toimivaltasäännöksillä on mahdollista
rajoittaa niitä. Tarpeellisuus ja puolustettavuus ovat kuitenkin pääasialliset
92 HE 224/2010 vp, s.71. 93 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 179. 94 Honkasalo 1965, s. 178; Viljanen 1984, s. 356; Frände 2012, s. 152-157; Tapani – Tolvanen 2013, s. 293.
31
arviointikriteerit.95 PolL 2:17 on nimenomaan poliisin toimivaltuus säännös, tämä ilmenee
poliisilain 2 luvun otsikosta – yleiset toimivaltuudet.96 Aikaisemman poliisilain esitöissä
voimankäyttösäännöksen kohdalla todetaan, ettei viranomaisten toimivaltuuksia voida
sisällyttää rikoslain yleiseen osaan, koska eri viranomaisten toimivaltuuksien
tilannekohtainen sääntely on niin laaja. Tästä syystä toimivaltasäännökset on pakko sijoittaa
kutakin viranomaista tai hallinnonalaa koskevaan lainsäädäntöön erikseen.97 Rikoslain
yleisiä oppeja koskevassa lain esityössä todetaan, että voimakeinojen käytön sääntelyä
rikoslaissa vaikeuttaa se, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime
kädessä asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten nojalla. Rikoslain puolella
voidaan säätää ainoastaan siitä, kuinka menetellä siinä tapauksessa, kun valtuudet on ylitetty.
Ensi vaiheessa tilannetta tulee tarkastella kulloistenkin toimivaltasäännösten kautta, ei
rikostunnusmerkistön ja rikoslain kannalta.98 Voimankäyttötilanteita tulee tarkastella
lähtökohtaisesti toimivaltuuksien kannalta, rikosoikeudellinen näkökulma tulee siinä
vaiheessa kyseeseen, kun nuo valtuudet ylitetään.99
PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa säädetään poliisimiehen oikeudesta virkatehtävässä
käyttää hätävarjelua RL 4 luvun 4 §:n mukaan, ja tällöin poliisimiestä koskee virkavastuu.
Tämä virkavastuu on kirjattu nyt ensimmäistä kertaa uuteen poliisilakiin, aiemmin tätä ei ole
lainsäädännössä mainittu. Hätävarjelun puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon
poliisimiehen koulutus ja kokemus (PolL 2:17.2). Poliisin oikeus hätävarjeluun määrittyy
eri oikeudenaloilla eri tavoilla, rikosoikeuden näkökulma on yleisten rikosoikeudellisten
oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden soveltamisesta hallinnollisten toimivaltasäännösten
kattamaan elämänalueeseen. Hallinto-oikeuden näkökulmasta arvioidaan, mikä merkitys
rikosoikeuden vastuuvapausperusteille tulee antaa määritettäessä poliisin toimivaltaa.
Valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta korostuvat luonnollisesti perusoikeuksien
asettamat rajoitukset.100
Voimakeinojen käyttäminen mainitaan myös väkijoukon hajottamista koskevassa PolL 2
luvun 9 §:n 1 momentissa, vieraan valtion virkamiehen toimivaltaa koskevassa PolL 2 luvun
22 §:ssä ja turvatarkastusta koskevassa PolL 3 luvun 4 §:ssä. Näitä tilanteita koskevat samat
95 OLJ 5/2000, s. 153. 96 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. Toteavat, että poliisilaissa voimankäyttösäännökset
selkeästi osoitettu toimivaltasäännöksiksi. 97 HE 57/1994 vp, s. 53. 98 HE 44/2002 vp, s. 123. 99 OLJ 5/2000, s. 151. 100 Terenius 2013, s. 269–270.
32
yleissäännöksen mukaiset rajoitukset ja periaatteet, kuten myös voimankäyttöä kulkuneuvoa
PolL 2 luvun 11 §:n tai tieliikennelain säännösten nojalla pysäytettäessä. Voimakeinojen
käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttämistä on pyritty ohjeistamaan myös
kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS SopS 18 –
19/1990) 2 artiklan ”oikeus elämään” –säännön ohella YK:n 8. kriminaalipoliittisen
maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen käyttöä koskevat yleiset
periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen voimankäyttösäännöksissä sekä
voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä.101
Valtioneuvoston asetus poliisista 10 § sääntelee poliisin viralliset voimankäyttövälineet, 1
momentin mukaan valtio varustaa poliisimiehen tehtävien edellyttämillä voimankäyttö- ja
suojavälineillä. Saman momentin mukaan henkilöön kohdistuvia voimakeinoja PolL 2 luvun
17 §:n 1 momentin mukaisesti käyttäessä poliisimies saa käyttää vain asetuksen 2
momentissa mainittuja voimankäyttövälineitä, jotka poliisihallitus on hyväksynyt ja joiden
käyttöön poliisimies on saanut koulutuksen. Näitä asetuksessa mainittuja virallisia
voimankäyttövälineitä ovat henkilökohtaisena virka-aseena pistoolit ja revolverit niihin
soveltuvine patruunoineen. Poliisitoimintaa tukevina ampuma-aseina haulikko,
konepistooli, kivääri ja ampuma-aselain (1/1998, AmpAseL) 6 §:n 2 momentin 12 kohdassa
tarkoitettu muu ampuma-ase ja kaasun tai muun lamaannuttavan aineen levittämiseen
tarkoitettu ampuma-ase niihin soveltuvine patruunoineen, sekä muut ominaisuuksiltaan ja
asianmukaisesti käytettyinä vaikutuksiltaan ampuma-asetta lievemmät
voimankäyttövälineet.
Poliisimiehen tulee siis asetuksen mukaan käyttää henkilöön kohdistuvassa voimankäytössä
näitä virallisia voimankäyttövälineitä. Asetuksen mukaan muiden mahdollisten käsillä
olevien välineiden käyttö olisi siis kiellettyä.102 PolL 2 luvun 17 §:n mukaanhan
poliisimiehellä on oikeus käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää
tilanteessa puolustettavina. Asetuksella on mielestäni kavennettu lain antamaa
mahdollisuutta käyttää tilanteessa mahdollisesti mukana olevaa ei-virallista
voimankäyttövälinettä, joka saattaisi kuitenkin olla tilanteeseen sopivin ja lievin
101 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 771–772. 102 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s.783, toteavat että PolL 2:17:ssä voimankäyttövälineitä ei ole
rajattu. Voitaisiin heidän näkemyksensä mukaan turvautua epävirallisiinkin välineisiin, ei kuitenkaan hyvän
tavan vastaisiin. Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 296, samoin myös aikaisemman poliisilain
kohdalla on todettu, että poikkeuksellisesti voidaan turvautua myös ei-tavanomaisiin välineisiin
voimankäyttötilanteessa.
33
voimankäyttöväline. Oikeuslähdeopin mukaan kuitenkin ylempi laki syrjäyttää alemman
lain. Kyseeseen tulisi myös tällaisessa tilanteessa praeter legem –kielto, jonka mukaan
rangaistussäännökset sisältyvät muodolliseen lakiin eli eduskunnan säätämiin
oikeussääntöihin. Rikosoikeudellista vastuuta ei ole enää mahdollista perustaa
rangaistussäännöksiin, jotka pohjautuvat asetuksiin.103 Tämä ilmenee myös ratkaisusta KKO
1998:159.104 VNApol 10 §:n 2 momentissa ei sinänsä ole rangaistusuhkaa, mutta kyseeseen
kuitenkin voisi tulla epävirallista voimankäyttövälinettä käytettäessä virkavelvollisuuden
rikkominen, koska virkavelvollisuuden rikkomiseen syyllistyy RL 40 luvun 9 §:n mukaan,
jos virkamies tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin
perustuvan virkavelvollisuutensa. Lisäksi poliisimiehellä tulee olla hallinnon antama
koulutus viralliseen voimankäyttövälineeseen, jotta tämän käyttämiseen on oikeutettu
voimankäyttötilanteessa.
5.2 Ampuma-aseen käytöstä
Ampuma-aseen käytöstä voimankäyttötilanteessa säädetään PolL 2 luvun 19 §:ssä.
Ampuma-asetta voidaan käyttää vain silloin, kun kyseessä on välitöntä ja vakavaa vaaraa
toisen hengelle tai terveydelle aiheuttavan henkilön toiminnan pysäyttäminen eikä
lievempää keinoa pysäyttämiseksi ole käytettävissä tai kun kyseessä on kiireellinen ja tärkeä
tehtävä esineen, eläimen tai muun vastaavan esineen poistamiseksi. Ampuma-asetta ei saa
käyttää väkijoukon hajottamiseen, ellei käytetä kaasupatruunoita tai muita vastaavia
ammuksia erillisen määräyksen mukaan (PolL 2:19.1).
Ampuma-aseen käytöstä, sillä uhkaamisella ja laukauksen ampumisesta päättää päällystöön
kuuluva esimies, jos se, tilanteen kiireellisyys huomioiden on mahdollista (PolL 2:19.3).
Lain esitöistä ilmenee, että voimankäyttötilanteet syntyvät käytännössä nopeasti eikä
läheskään aina ole mahdollista saada päällystöön kuuluvan poliisimiehen päätöstä. Tällä
päällystön päätöksellä tarkoitetaan johdettuja tilanteita, jotka ovat jo kestäneet jonkin aikaan,
kuten piiritystilanteet.105 Tilanteessa toimivilla poliisimiehillä on paras käsitys aseen käytön
edellytyksistä, mutta tilannetta johtavan päällystötasoisen poliisimiehen määräykset
103 Frände 2005, s.36. 104 Fränden mukaan ratkaisusta on yksiselitteisesti todettavissa, että ainoastaan asetukseen sisältyvä
rangaistusuhka, joka ei saa tukea tai perustetta muodollisen lain antamasta valtuutuksesta, on ristiriidassa HM
6a §:n kanssa ja siten sellainen säännös on ristiriidassa PL 8 §:n ja RL 3:1 kanssa. 105 HE 224/2010 vp, s. 85.
34
taktiikkaan ja voimankäyttöohjeeseen voivat rajoittaa ampuma-aseen käyttöä. Ampuma-
aseen käyttämistä on siitä varoittaminen, uhkaaminen ja laukauksen ampuminen. Esille
ottaminen ja toimintavalmiuteen saattaminen eivät ole ampuma-aseen käyttämistä (PolL
2:19.2). PolL 2 luvun 18 §:ssä on kirjattuna varautumisesta voimakeinojen käyttöön ja
käytöstä varoittaminen.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 ilmenee asianomistajien vaatimuksissa
Mikkelin raastuvanoikeudessa oleellinen asia panttivankitilanteissa aseen käytöstä Jakomäki
– Mikkeli panttivankitilanteessa muun muassa seuraavaa:
”Sen jälkeen A oli sijoittanut valmiusyksikön miehiä ampumavalmiuteen lääninhallituksen
rakennukseen, vaikka hänen olisi tullut saamansa erikoiskoulutuksen perusteella tietää, että
osumatarkkuus lasien läpi ammuttaessa oli hyvin huono, ja vaikka ampumisesta saattoi olla
hyötyä vain, jos kaappaaja voitaisiin heti saattaa toimintakyvyttömäksi.”
Poliisin aseenkäytössä, kun edellytykset siihen ovat olemassa, pyritään aina toiminnan
pysäyttämiseen. Tämä korostuu eritoten silloin, kuin sivullisen henki ja terveys on vaarassa.
Tämä toiminnan pysäyttäminen ilmenee myös ampuma-aseen käyttösäännöksestä PolL
2:19.1.
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat aseen eroavan muista
voimankäyttövälineistä, koska se aiheuttaa suuren vammautumisen riskin kohdehenkilölle
sekä myös sivullisille ja seurauksena voi olla jopa henkilön kuolema. Poliisimies ei heidän
mukaansa saa käyttää asetta surmaamistarkoituksessa, vaan ainoastaan kohdehenkilön
toiminnan pysäyttämiseksi. Kohdehenkilön menehtyminen on kuitenkin mahdollinen riski
ampuma-aseen käytöstä.106 Terenius pitää rikosoikeudellisesti selvänä, että tahallinen
surmaaminen on sallittua, jos kohdehenkilön menettely aiheuttaa välitöntä ja vakavaa vaaraa
toisen hengelle ja terveydelle, eikä lievempää keinoa ole käytettävissä. Hänen mukaansa
merkitystä ei ole sillä onko kyseessä voimankäyttötilanne vai hätävarjelutilanne.107 Olen
samaa mieltä Tereniuksen kanssa, oleellista on tarpeellisuuden ja puolustettavuuden
vaatimukset. Väärässä eivät myöskään ole Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola koska
painottavat kohdehenkilön toiminnan pysäyttämistä. Toiminnan pysäyttäminen
äärimmäisessä tilanteessa voi vaatia sen, että poliisimies valikoi osumakohdaksi
kohdehenkilön elintärkeän elintoiminnon, jolloin tiedossa etukäteen on kohdehenkilön
106 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 786–787; Helminen – Kuusimäki -Salminen 1999, s. 297,
toteavat ettei asetta saa käyttää voimankäyttötilanteessa teloituksenomaisesti; ks. Nuotio 2005, s. 224–225. 107 Terenius 2013, s. 629.
35
menehtyminen. Tähän on myös todettava, että jokainen ihmiseen kohdistuva laukaus voi
aiheuttaa tämän menehtymisen osumakohdasta huolimatta. Alaraajaan ammuttu laukaus voi
rikkoa reisivaltimon ja tämän jälkeen on n. kaksia minuuttia aikaa suorittaa henkeä
pelastavat ensiaputoimenpiteet ja olosuhteista johtuen tämä ei ole aina mahdollista.
Toiminnan pysäyttäminen valikoiden osumakohdaksi elintärkeän elintoiminnon tukee myös
EIS 2 artikla, jonka mukaan henkilön surmaaminen voi olla sallittua, kun se on ehdottoman
välttämätöntä.
EIS 2 artiklan mukaan kenenkään elämää ei saa riistää tahallisesti, kuitenkin artiklan 2
kappaleen mukaan henkilön surmaaminen voi olla sopimuksen sallimaa, kun se on
”ehdottoman välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta väkivallalta b)
laillisen pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen
henkilön paon estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi laillisin toimin”.
EIS 2 artikla hyväksyy sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön osalta on
mahdollista, että kohdehenkilö menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut
voimankäyttö on ollut tilanteessa ehdottoman välttämätöntä. Asianomaisella valtiolla on
todistustaakka voimankäytön välttämättömyydestä.108
Aseistautuneen itsemurhan estäminen voi tulla kyseeseen myös ampuma-asetta käyttämällä,
mutta tällöin itsemurhaa yrittävän toiminta tulee aiheuttaa vaaraa myös muiden hengelle ja
terveydelle. Vähemmän vaarallisten voimankäyttövälineiden käyttäminen ei ole ongelma,
mutta ampuma-asetta ei voi käyttää niissä tilanteissa, joissa ei uhata muiden henkeä tai
terveyttä.109 Tanskassa Thomas Elholm on katsonut, että itsemurhan estäminen asetta
käyttämällä olisi oikeutettua pakkotilatekona. Hän perustaa tämän näkemyksen tilanteeseen
missä poliisi oli useita kertoja käskenyt itsemurhaa suunnittelevan pudottamaan kiväärinsä
ja lopulta poliisi ampui jalkaan ja sai tilanteen ratkaistua sillä.110
5.3 Todistustaakan jaosta voimankäyttötilanteessa
Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa
kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Rikosasian
108 Pellonpää ym. 2012, s. 327–328. 109 Boucht 2011, s. 240–241. 110 Elholm 2003, s. 61–63.
36
kantajapuolella esiintyvät henkilöt ovat virallinen syyttäjä ja asianomistaja.111 Tästä
syyttäjän todistustaakasta johtuu, ettei epäilyllä ei ole velvollisuutta osoittaa itseään
syyttömäksi.112 Rikosprosessissa pääsääntöisesti kantajapuolen tulee näyttää toteen se, että
on riittävä näyttö rangaistavuuden vaatimista tosiseikoista.113 Kantajapuolella on
todistustaakka kaikkiin rikostunnusmerkistöön kuuluvista seikoista, jos riittävää näyttöä ei
ole syyte tulee hylätä. Tämä koskee nykyisin myös rangaistavuuden poistavia seikkoja,
kuten hätävarjelua ja syyteoikeuden vanhentumista. Luonnollisesti syytetyn kannattaa tuoda
esille rangaistavuuden poistavat seikat, mutta näistä seikoista todistustaakka varsinaisessa
mielessä on kantajapuolella. Syyttäjän todistustaakka on keskeinen osa oikeusvaltiollista
periaatetta. Kantajan todistustaakka on yhtäläinen ainakin periaatteessa rikoksen
objektiivisista ja subjektiivisista tunnusmerkistötekijöistä. Subjektiivisen puolen
selvittäminen on kuitenkin ongelmallista, koska saatavilla ei ole luotettavaa tietoa tekijän
mieltämistä ja tavoitteista. Rikosasian langettava päätös vaatii ns. täyden näytön
(tuomitsemiskynnys), kun taas syytteen nostamiseen (syytekynnykseen) riittävät
”todennäköiset syyt”. Täydeksi näytöksi on voitu katsoa varsin vahva ja uskottava näyttö
syyllisyydestä, kun muut vaihtoehdot ovat epätodennäköisiä. Täysi näyttökään ei siis tarvitse
välttämättä sataprosenttista varmuutta vaan sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää
tekemään järkevän ja tunnollisen henkilön vakuuttuneeksi tosiseikan olemassaolosta.
Syytetyn syyllisyyden suhteen ei saa jäädä varteenotettavaa epäilystä.114 Lähtökohta on
syyttömyysolettama, joka ilmenee esitutkintalain 4 luvun 2 §:stä, jonka mukaan epäiltyä on
kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä. Ihminen on syytön niin kauan kunnes toisin on
osoitettu eli on esitetty näyttö hänen syyllisyydestään. Syylliseksi toteaminen edellyttää
menettelyä, jossa epäilyllä on tosiasialliset mahdollisuudet torjua häneen kohdistuneet
epäilykset.115
Edellä mainitun mukaan poliisimiehen joutuessaan syytteen alaiseksi virkatehtävässään,
jossa on käytetty voimakeinoja ja tätä epäillään liiallisesta voimakeinojen käytöstä. Tässä
tilanteessa poliisin vedotessa virkatehtävään ja sallittuihin voimakeinoihin, on syyttäjällä
todistustaakka näyttää toteen, että voimakeinojen sallittu raja on ylitetty. Tilanteessa
lähtökohta on, että poliisi on toiminut säännöksen mukaisesti. Asia ei myöskään muutu
111 Virolainen – Pölönen 2004, s. 28. 112 Sahavirta 2006, s. 235. 113 Backman 2004, s. 9. 114 Jokela 2004, s. 261–263. 115 Heinonen ym. 2002, s. 79–80.
37
oleellisesti, vaikka poliisimies vetoaisi toimineensa hätävarjelusäännöksen nojalla. Tästä
hätävarjelutilanteen todistustaakasta myöhemmin alaluvussa 6.2 lisää ja alaluvussa 8.3
tarkemmin mitä eroavaisuuksia on todistustaakan jaossa voimankäyttösäännöksen ja
hätävarjelusäännöksen osalta – vai onko niitä eroavaisuuksia edes?
5.4 Poliisin velvollisuus toimia
Virkamiehen yleisistä velvollisuuksista säädetään virkamieslain (750/1994) 4 luvussa.
Virantoimittamisvelvollisuuden yleissäännös on 14 §, jonka mukaan virkamiehen on
suoritettava tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Pentti Ylösjoki on todennut, kun laki
kieltää jonkun vahingollisen teon ja tapahtumaketju on edennyt vahinkokynnykselle, niin
poliisille syntyy ehdoton velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin häiriön poistamiseksi.116
Rikoslain 3 luvun 3 §:ssä säännellään laiminlyönnin rangaistavuudesta, jonka mukaan
laiminlyönti on rangaistavaa, jos rikoksen tunnusmerkistö niin nimenomaan määrää. RL
3:3.2 mukaan laiminlyönti on rangaistava myös, jos tekijä on jättänyt estämättä
tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen
oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen. Tällainen velvollisuus voi perusta
RL 3:3.2 1 kohdan mukaan virkaan, toimeen tai asemaan. Lain esitöissä todetaan, että
virkaan liittyvien tehtävien laiminlyönti tulee yleensä rangaistavaksi jo varsinaisena
laiminlyöntirikoksena tai tuottamuksellisena virkavirheenä. Yleinen virkavelvollisuus tulee
harvemmin kyseeseen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteeksi. Esitöissä
todetaan, että tämä virkaan, toimeen tai asemaan perustuvan velvollisuuden tulisi olla
tarkennettu siten, että se koskisi tietyn henkilön tai henkilöjoukon taikka määrätyn
omaisuuden suojaamista tai valvomista. Esitöiden mukaan jonkinlaisena rajatapauksena
voisi pitää palkattua vartijaa, jos hänen vartioimaan kohteeseen murtaudutaan ja hän sallii
tämän teon toteutumisen ilman, että puuttuu tilanteeseen mitenkään.117
Poliisilain 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännös ei määrittele virkatehtävää, johon
voimankäyttöoikeutta voidaan käyttää. Voimankäyttö on lähtökohtaisesti sallittua kaikissa
poliisitehtävissä, johon laista löytyy toimivalta. Voimankäyttösäännös ei ole itsenäinen
toimivaltuus, vaan se vaatii toimivallan käsillä olevasta virkatehtävästä. Tästä syystä
116 Ylösjoki 1965, s. 131. 117 HE 44/2002 vp. s. 43.
38
voimakeinojen käyttösäännöstä toisinaan nimitetään toisen asteen toimivallaksi.
Toimivallan muodostava virkatehtävä sekä voimakeinojen käyttöä on aina tarkasteltava
yhtenä kokonaisuutena.118
PolL 2:17.1 mukaan säännöksessä luetelluissa tilanteissa voidaan käyttää sellaisia
tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Puolustettavuutta arvioidaan
järkevän keskivertokansalaisen mittapuuta käyttäen ja jos voimankäyttötilanne tulee
käsiteltäväksi oikeudenkäynnissä, tuomioistuin harkitsee voimankäytön puolustettavuutta.
Voimakeinoja ei tule käyttää varmuuden vuoksi, eikä enää sen jälkeen, kun vastarinta on
loppunut tai tilanne on muutoin ohi. Vastarintatilanteiden osalta katsotaan lähtökohdaksi se,
että jos oikeus voimakeinoihin on ja tilanne sitä vaatii, niistä ei luovuta kuin
poikkeuksellisesti.119 Voimakeinoista luopuminen tulee kysymykseen tilanteissa, joissa
niistä luopumisella on voitettavissa suurempi oikeushyvä, kuten esimerkiksi ihmishengen
säilyminen. Tällaisessa tilanteessa rikokseen syyllistyneen voitaisiin esimerkiksi antaa
poistua paikalta, jos tällä luopumisella voidaan turvata sivullisen henki ja terveys.
Poliisin toiminnan yleiset periaatteet on otettava myös huomioon voimakeinojen käytössä.120
PolL 1:3 suhteellisuusperiaate ilmenee myös PolL 2:17 voimankäyttösäännöksessä ja sen
mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava suhteessa tehtävän tärkeyteen ja kiireellisyyteen
sekä tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin.121 Tämän periaatteen mukaan on
tarkoin harkittava onko virkatehtävä pakko saattaa loppuun, jos loppuunsaattaminen
edellyttää voimakeinojen käyttöä vai voidaanko virkatehtävä siirtää mahdollisesti
myöhempään ajankohtaan. Vai onko syytä PolL 1:4 vähimmän haitan periaatteen mukaan
sietää vähäinen oikeudenloukkaus, jos toimenpiteen loppuun saattaminen saattaisi johtaa
kovaankin vastarintaan. Poliisi saa ainakin Etelä-Suomessa aina riittävästi voimavaroja
paikalle, että mikä tahansa vastarinta saadaan kyllä haltuun mutta vähäisen
oikeudenloukkauksen takia ei ole järkevää lähteä tähän voimannäyttämiseen.
118 Sinisalo 1971, s. 115; Sinisalo 1973, s. 114 – 115; Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 277;
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 778. 119 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 294; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 785. 120 ks. tarkemmin tämän tutkielman luku 4, jossa poliisin toiminnan yleisten periaatteiden merkitys
voimankäytössä on käsitelty. 121 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782.
39
5.5 Oikea voimankäyttö
Kuten edellä on jo todettu voimakeinojen käyttö, vaatii ensisijaisesti tarpeellisuuskriteerin
täyttymisen. Lisäksi puolustettavuusvaatimuksen mukaan on otettava huomioon tehtävän
tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut
kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Tehtävän tärkeys ja kiireellisyys nousevat
puolustettavuusvaatimuksessa muiden vaatimusten yläpuolelle. Annika Noréen mukaan
arvioinnin lähtökohtana on poliisimiehen näkemys tilanteesta122. Tehtävän tärkeydellä
voidaan katsoa esimerkiksi kiinniottamisen toimittamiseksi olevan eroa, lähtökohtaisesti
pakenemisen estämiseksi tulisi käyttää lievempiä voimakeinoja kuin vastarinnan
torjumiseen.123 Tähän kuitenkin lisään, että kun voimakeinojen käytön edellytykset ovat
käsillä, ei voida tehdä suoraa eroa pakenijan vaarallisuuden ja vastarintaan ryhtyvän
kohdehenkilön välillä. Ajatellaan tilanne, jossa pakenija on aseistautunut ja käsiase on
havaittavissa hänen kädessään. Pakenija ei tottele kehotuksia ja käskyjä, jolloin hän on aivan
yhtä vaarallinen kuin passiivisesti paikallaan seisova aseistautunut henkilö, joka ei tottele
kehotuksia ja käskyjä. Voidaan jopa katsoa, että pakenija on vaarallisempi kuin passiivisesti
poliisin piiritysrenkaan sisällä oleva aseistautunut henkilö, varsinkin jos pakenijan
läheisyydessä on sivullisia. Lisätään tähän vielä kolmas mahdollinen tilanne, jossa
aseistautunut henkilö kehotuksista ja käskyistä huolimatta kävelee kohti poliisimiestä
piiritysrenkaan sisällä. Kaikissa näissä kolmessa tilanteessa voimakeinot tilanteen
ratkaisemiseksi ovat samat tarpeellisuus- ja puolustettavuusvaatimuksen mukaan, ainoastaan
aikarajat milloin voimakeinojen käyttöön ryhdytään voivat olla toisistaan poikkeavia.124
Heinonen on todennut, että oikein toimittaessa voimakeinojen käyttötilanne voi muuttua
hätävarjelutilanteeksi vain poikkeuksellisesti, tilanteen saadessa täysin yllättävän käänteen.
Tähän hänen mukaansa, syynä on se, että toimintataktiikka on pettänyt. Syitä miksi taktiikka
voi pettää, ovat hänen mielestään tilanteen arvioinnissa tapahtuneet virheet tai valitussa
toimintataktiikassa tapahtuneet virheet, sekä myös siksi että välttämättömiin toimenpiteisiin
on ryhdytty riittämättömillä resursseilla.125 En ole Heinosen kanssa aivan samaa mieltä,
perustelen sillä, että aina kun poliisilla on joku ennakkotieto tehtävästä niin kyseessä on
122 Norée 2000, s. 201. 123 LaVM 28/2002 vp, s. 14, jossa todetaan, että oikeuskäytännössä pakenemista ei ole pidetty vastarintana,
eikä voimakeinot ole olleet sallittuja pakenemisen estämiseksi. Tästä johdettuna valiokunnan mietinnön
mukaan voimakeinot pakenemisen estämiseksi tulee olla lievempiä kuin vastarinnan murtamiseksi. 124 Ks. Boucht 2011, s. 165 – 167; Kiehelä – Hakonen 1993, s. 103. Kiehelä – Hakonen ovat katsoneet, että
myös aktiivinen vastarinta voi olla väkivallatonta. 125 Heinonen 2012, s. 66–67.
40
virkatehtävä. Virkatehtävässä toimitaan aina esnisijaisesti toimivaltuudella. Virkatehtävässä
on oikeus voimankeinojen käyttöön silloin, kun ne ovat tarpeellisia ja puolustettavia. Vaikka
kyseisessä tehtävässä kohdehenkilö hyökkäisi kohti poliisia esimerkiksi ampumalla näitä
kohden, niin tilanne on edelleen voimankäyttöä poliisilain mukaan. Terenius toteaa, että
varautuminen parantaa hänen nähdäkseen myös mahdollisuuksia joustavuuteen ja
vetäytymiseen tilanteesta, mitä laki eräissä tilanteissa edellyttääkin126. Tähän totean
Tereniuksen olevan oikeilla jäljillä, mutta ei ole olemassa täydellistä poliisitaktiikkaa, jolla
voitaisiin varautua jokaiseen mahdolliseen kohdehenkilön vaaralliseen toimintaan tilanteen
aikana. Kysymys on aina siitä, miten kohdehenkilö päättää käyttäytyä esimerkiksi
kiinniottotilanteessa. Oikealla taktiikallakin voidaan joutua tilanteeseen, jossa joudutaan
puolustautumaan, johtuen kohdehenkilön omasta yllättävästä vaarallisesta toiminnasta.
Tällöin nousee poliisin ammattitaito esiin, miten poliisimies on kouluttautunut
voimankäyttötilanteisiin, koska tietynlaiset tilanteet vaativat ratkaisun juuri sillä hetkellä,
kun siihen on mahdollisuus tai vaihtoehtoisesti pidättäydytään tietoisesti juuri kyseisellä
hetkellä voimakeinojen käytöstä.
Boucht on sitä mieltä, että varautuminen ja valmistautuminen voimankäyttöön aiheuttavat
sen, että tilanteen yllätyksellisyys ei johda tilannekontrollin menettämiseen.127 Mielestäni
tämä pätee tavanomaisiin ja yksinkertaisiin voimankäyttötilanteisiin, mutta ei voida tehdä
päätelmää, että varautuminen ja valmistautuminen aina varmistaisi joka tilanteessa sen, että
tilanteen yllätyksellisyys ei johtaisi tilannekontrollin menettämiseen. Ajatellaan tilanne,
jossa vaarallinen aseistautunut henkilö on tunkeutunut liikekiinteistöön sen virka-aikana.
Vaarallinen aseistautunut henkilö ei kuitenkaan ole ampunut rakennuksessa laukaustakaan,
eikä ottanut panttivankeja, näkemykseni mukaan tilanteessa edetään toimivalta säännöksellä
eli PolL 2:17 mukaan. Vaikka kohdehenkilö ampuisi rakennuksessa, niin tilanne on edelleen
sama, poliisi toimii toimivaltasäännöksen mukaan. Poliisin erityisryhmä on lähistöllä ja
saapuu paikalle nopeasti. Poliisin erityisryhmä on kouluttautunut muun muassa tämän
kaltaisiin tilanteisiin eli varautuminen ja valmistautuminen ovat parhaalla mahdollisella
tavalla kunnossa. Sivulliset ovat kiinteistössä vaarassa ja erityisryhmän tulee suorittaa
vaarallisen henkilön kiinniottaminen mahdollisimman nopeasti, jotta sivulliset eivät joudu
vaaraan. Rakennuksessa poliisitaktisesti oikein erityisryhmän edetessä, tulee yhdessä
toimistohuoneessa kohtaaminen aseistautuneen kohdehenkilön kanssa. Kohdehenkilö
126 Terenius 2013, s. 688. 127 Boucht 2011, s. s. 472. Ks. tilannekontrollista tämän tutkielman alaluvusta 8.4 s. 54, tilannekontrolli on
Boucht – Fränden mukaan voimankäytön ominaispiirre.
41
nähdessään poliisimiehen, nostaa aseen ampumaotteessa kohti poliisimiestä. Kyseessä siis
kohdehenkilön oikeudeton hyökkäys poliisimiestä kohtaan, mutta mielestäni edelleen
selkeästi voimankäyttötilanne. Koska tilanteen alkutiedot jo kertoivat sen, että kohdehenkilö
saattaa ryhtyä vastarintaan. Poliisimies reagoi tilanteeseen koulutuksensa ja harjoittelun sekä
kokemuksensa tuoman toimintamallin mukaan. Tällä hetkellä aloite on hyökkääjällä eli
kohdehenkilöllä ja puolustautumisteko poliisimiehellä. Tilanne on ollut kohtaamiseen asti
hallittua poliisin puolelta, mutta kohdehenkilön vaarallinen toiminta vienyt tilanteen
hetkeksi poliisin tilannekontrollin ulkopuolelle? Vai onko edes vienyt, koska nimenomaan
tällaisia tilanteita poliisi harjoittelee. Lyhyesti siis sanottuna, varautuminen ja
valmistautuminen ovat olleet kohdallaan, poliisitaktiikka tilanteeseen nähden oikea sekä
koulutus ja kokemus kunnossa.
PolL 2 luvun 19 §:n mukaan ampuma-asetta voidaan käyttää vain silloin, kun kyseessä on
välitöntä ja vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle eikä lievempää keinoa
pysäyttämiseksi ole käytössä. Lain sanamuodon mukaan edellyttää siis vastarintaa.128
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat sitä mieltä, että voimankäyttö on aktiivista ja
jollain tavalla ”hyökkäävää” ja hätävarjelu olisi passiivislähtöinen
puolustautumistoimenpide, joka voi olla vastahyökkäyksen tapainen.129 Ymmärrän tämän
ajatuksen, mutta koska lähtökohta poliisitoiminnassa on aina suorittaa virkatehtävä
toimivaltuuteen perusten niin Helmisen – Kuusimäen - Rantaeskolan näkemyksen mukaan
suurin osa voimankäyttötilanteista tulisi silloin arvioida aina yleisvaltuuden perusteelle.
Mikä siis on oikeaa voimankäyttöä? Oikea voimankäyttö on sitä, että tilanteessa käytetty
voimankäyttöväline on ollut lievin ja toimivin sekä kokonaisuudessaan tarpeellista ja
puolustettavaa.130 Poliisitaktiikka on tukenut tätä voimankäyttövälineen käyttöä ja taktiikalla
ei ole selkeästi otettu riskiä siihen, että tilanne voi ajaa kohdehenkilön epätoivoiseen
ratkaisuun. Ennen kaikkea tilanne on pysynyt poliisin hallinnassa taktisilla valinnoilla,
varautumisella ja valmistautumisella siten, että kohdehenkilön tekemiset tai tekemättä
jättämiset eivät ole pystyneet vaikuttamaan siihen, miten poliisi suorittaa virkatoimen
päätökseen asti.
128 OLJ 5/2000, s. 147. 129 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769, toteavat tässä yhteydessä, kun molemmat säännökset
ovat rinnan niin hätävarjelusäännös olisi ensisijainen. 130 HE 57/1994 vp, s. 55. Esityksessä todetaan, että voimankäyttötavan tulee olla yleisesti hyväksyttävä,
seurauksiltaan ennustettava ja suoritusvarma.
42
6 HÄTÄVARJELUSTA
6.1 Lainsäädäntö
Hätävarjelusta säädetään RL 4 luvun 4 §:n 1 momentissa, jonka mukaan aloitetun tai
välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen
puolustusteko131 on sallittu. Hätävarjelutilanne alkaa, kun käsillä on aloitettu tai välittömästi
uhkaava oikeudeton hyökkäys ja päättyy, kun hyökkäys on päättynyt. Rajankäynnillä on
tärkeä merkitys, koska sallitun hätävarjelun aikarajat määräytyvät hyökkäyskäsitteen
perusteella. Hätävarjelun liioitteluna voidaan pitää nykyisin myös aikarajojen ylittämistä.132
Hätävarjelu on siis oikeudenvastaisen teon oikeuttamisperuste. Oikeuttamisperusteilla on
läheinen yhteys anteeksiantoperusteisiin.133 Aloitettu hyökkäys on tavallisesti helppo
määritellä, esimerkiksi kun hyökkääjä kohottaa käden nyrkiniskuun. Välittömästi uhkaava
käsite on jo monivivahteisempi ja tällöin vaaditaan, että käsillä on objektiivisesti ottaen
hyvin suuri todennäköisyys siitä, että hyökkäys aloitetaan.134 Hyökkäyksessä on kysymys
ensisijaisesti fyysisen väkivallan tai sen uhan kohdistamisesta suojeltavaan intressiin.135
Kokonaisuutena arvioiden puolustettavana puolustustekona otetaan huomioon
hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut
olosuhteet. Hyökkäyksen laadulla tarkoitetaan muun muassa sitä, kuinka yllättävästi se
tapahtui ja minkälaisissa olosuhteissa se toteutettiin, kuten esimerkiksi tyhjässä
pysäköintitilassa vai suuressa ihmisjoukossa. Hyökkäyksen voimakkuudella tarkoitetaan
lähinnä sen vaarallisuutta. Toiseksi on otettava huomioon puolustautujan ja hyökkääjän
henkilö, lähinnä sukupuoli, ikä ja ruumiinvoimat. Käsite pitää myös sisällään
päihtymysasteen, mielisairauden, koulutuksen ja ilmeisen erehdyksen. On
puolustautumistilanteita, joissa harjaantumatonta henkilöä on arvioitava toisin kuin tämän
kaltaisiin tilanteisiin kouluttautunutta henkilöä. Muina olosuhteina on otettava huomioon
muun muassa puolustusteolla suojeltavan intressin arvo, uhrattavan intressin arvo sekä
puolustusteon laatu ja voimakkuus.136 Säännöksen 2 momentissa säädetään siitä, miten
131 Heinonen ym. 2002, s.102, aikaisemman hätävarjelu säännöksen sanamuodon mukaan puolustusteko
pysyisi oikeissa rajoissa, kunhan ne vain ovat ”hyökkäyksen torjumiseksi välttämättömiä”. Hyökkääjän
hengenkin uhraaminen olisi omaisuuden suojaamiseksi sallittua, jos muuta keinoa ei ollut. Tällaista
absoluuttista hätävarjeluoikeutta ei kuitenkaan käytännössä ole hyväksytty, puolustuskeinojen tulee olla
kohtuullisessa suhteessa oikeushyvään, esim. omenavarasta ei saa ampua. 132 Majanen 2006, s. 389. 133 Heinonen ym. 2002, s. 100–101. 134 Nuutila 1997, s. 285; Frände 2005, s. 153–154; Tapani - Tolvanen 2013, s.316–318. 135 Majanen 2006, s. 389. 136 Frände 2005, s. 159; Tapani – Tolvanen 2013, s. 321–322.
43
hätävarjelun liioittelutapauksia on arvioitava. Tekijä voi olla rangaistusvastuusta vapaa,
vaikka on ylitetty hätävarjelun rajat. Tähän 2 momentin mukaan vaikuttaa se, että olosuhteet
olivat sellaiset, ettei tekijältä olisi voitu vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan
huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:60, on arvioitu, onko kyseessä ollut
pahoinpitely teräaseella vai hätävarjelua tai hätävarjelun liioittelua.
”A on aloittanut oikeudettoman hyökkäyksen C:tä kohtaan. B on ryhtynyt lyömään A:ta
veitsellä siinä vaiheessa, kun C:n hengitys on ollut A:n kuristusotteen johdosta salpautuneena.
B:n käsitys siitä, että C on ollut tuossa tilanteessa vakavassa hengen ja terveyden vaarassa,
voidaan pitää perusteltuna. Korkein oikeus katsoo, että B:n A:han kohdistunut osin kovatkin
veitsen iskut ovat olleet tarpeellisia A:n hyökkäyksen torjumiseksi. Siten B ei ole ryhtyessään
lyömään A:ta ylittänyt sallitun puolustusteon rajoja. B on toiminut tässä tilanteessa
hätävarjelussa ja hänen tekonsa on siis tältä osin ollut oikeutettua.”
Ratkaisussa on otettu huomioon, että veitseniskusta syntyneet vammat olivat jääneet
suhteellisen lieviksi. B:n syyksi on luettu hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely ja hänet
jätetään tästä teosta rangaistukseen tuomitsematta. Ratkaisussa on siis katsottu sallituksi
puolustautumisteoksi käyttää teräasetta, vaikka hyökkääjä oli käyttänyt ainoastaan
ruumiinvoimia.
Hätävarjelu merkitsee oikeutta puolustautua voimakeinoin oikeudellisesti suojeltuun
intressiin137 kohdistuvaa hyökkäystä vastaan ja tälle on erilaisia perusteluja minkä vuoksi
oikeusjärjestys antaa yksityishenkilöille tällaisen puolustautumisoikeuden. Yksi peruste on
ihmisen sisäsyntyinen taipumus puolustaa itseään ja lähimmäistään. Tällaista ihmisen
sisäistä viettiä vastaan oikeusjärjestys on voimaton. Lisäksi katsotaan myös, että
itsepuolustuksella on pelotevaikutus, koska rikollinen ei voi olla varma etukäteen kuka
uhreista iskee takaisin omaa oikeuttaan suojellakseen. Yhteiskunnan on kuitenkin asetettava
sallituille hätävarjeluteoille sangen tiukat ehdot, jotta omankädenoikeus ei pääse
vaarantamaan laillista yhteiskuntajärjestystä.138 Suojeltavat oikeushyvät
hätävarjelutilanteissa ovat hengen, ruumiillisen koskemattomuuden, vapauden, omaisuuden
137 Heinonen ym. 2002, s. 101, oikeudellisesti suojellut intressit eli oikeushyvät hätävarjelutilanteessa ovat
henkeen, ruumiilliseen koskemattomuuteen, vapauteen, varallisuuteen tai kotirauhaa koskevat. 138 Frände 2005, s. 150; Heinonen ym. 2002, s.101-102, sivullisen puuttuessa pahoinpitelyyn uhrin
puolustamiseksi, tällaista menettelyä on syytä arvostaa. Sen lisäksi, ettei oikeissa rajoissa pysyvää
voimankäyttöä pidetä oikeudenvastaisena, niin sitä on lisäksi pidettävä toivottuna käyttäytymisenä.
44
ja kotirauhan suojaksi. Ruumiillisella koskemattomuudella tarkoitetaan muun muassa
terveyteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvia tilanteita.139
Martti Majanen on katsonut hätävarjelua koskevassa väitöskirjassaan, että hyökkääjän
tahallinen surmaaminen olisi oikeutettua erittäin harvoin. Tämä tulisi kyseeseen ainoastaan
niissä tilanteissa, joissa vaihtoehtoina joko puolustautujan tai hyökkääjän kuolema.140
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1997:182 on arvioitu, onko kuolettavan voiman
käyttö ollut sallittua hätävarjeluna.
A oli uhkaillut haulikolla ja ampunut sillä toistuvasti, joista kerran laukaissut kohti T:n tuolia.
T mukaan tilanne kävi koko ajan pahemmaksi ja ammutut laukaukset tulivat toinen toistaan
lähemmäksi häntä. M kehotti useita kertoja A:ta laittamaan haulikon pois. T:n tuoliin osuneen
laukauksen jälkeen M haki makuuhuoneesta pienoiskiväärin. M on kertonut, että näin
toimiessaan hän on saanut A:n aikaisemmin rauhoittumaan. M:n mukaan, kun A havaitsi hänet
pienoiskiväärin kanssa, oli tämä ruvennut nostamaan haulikkoa kohti M:n ylävartaloa. Tässä
vaiheessa M laukaisi pienoiskiväärin kohti A:ta sen tarkemmin tähtäämättä. A menehtyi
laukauksesta syntyneisiin vammoihin. Korkein oikeus muutti hovioikeuden ratkaisua, katsoen
M:n toimineen hätävarjelussa ja vapautti hänelle tuomitusta rangaistuksesta.
Tapauksessa alioikeudet olivat tuominneet M:n hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta.
Ratkaisusta on todettava, että todella pitkälle tulee antaa vastapuolen hyökkäyksen ulottua,
että ampuma-aseen käyttö puolustautumistekoon on hyväksyttävää.
Lain esitöissä hätävarjelussa käytettävästä voimasta todetaan, että kohtuullisen ja järkevän
hätävarjeluoikeuden rajojen määrittely edellyttää uhratun ja pelastetun välistä vertailua.
Tällä uudistuksella siirrytään absoluuttisesta hätävarjeluoikeudesta relatiiviseen
hätävarjeluun. Oikeutetun hätävarjelun edellytyksenä on se, että tekoa voidaan
kokonaisuutena arvioituna pitää puolustettavana, huomioiden hyökkäyksen laatu ja
voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Jos
puolustettavuuden taso on kiistatta ylitetty, niin tekoa ei voida pitää sallittuna
hätävarjeluna.141
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:16 on arvioitu, voidaanko tekoa pitää
hätävarjeluna tai sen liioitteluna:
139 Nuutila 1997, s. 284; Frände 2005, s. 155; Tapani – Tolvanen 2013, s.311. 140 Majanen 1979, s. 301–303. 141 HE 44/2002 vp, s.114.
45
B oli käyttäytynyt väkivaltaisesti joskus ja hän oli tapahtumapaikalla sekavassa mielentilassa.
B oli heittänyt hetkeä ennen ampumista juomalasin asunnon haltijaa kohti. Paikalla olleella
A:lla oli mukanaan ase, koska kertomansa mukaan pelkäsi joutuvansa erään henkilön
väkivallan kohteeksi. Tapahtumapaikalla A oli ladannut aseen. B:n lähdettyä sohvalta kohti
A:ta, A oli ampunut B:tä vatsaan. B menehtyi tapahtumapaikalle. B:n aikeet eivät olleet selvät,
saman oli käräjäoikeus todennut. Mikään tilanteessa ei viittaa siihen, etteikö A olisi voinut
poistua asunnosta torjuakseen tällä tavoin uhan. B:n kädet olivat olleet näkyvillä sivuilla, eikä
tällä ollut mitään esinettä kädessään. Olosuhteissa ei ole mitään sitä tukevaa, että A olisi ollut
perustellusti siinä käsityksessä, että B olisi aloittanut sellaisen hyökkäyksen tai uhkaavan
sellaisella hyökkäyksellä, että ampuma-aseen käyttö olisi puolustautumistekona ollut
välttämätöntä.
A:n kohdalla ei tullut kysymykseen hätävarjelutilanne vaan hänet tuomittiin tahallisesti
tehdystä taposta.
PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa todetaan, että poliisimiehellä on virkatehtävässään oikeus
hätävarjeluun siten kuin RL 4 luvun 4 §:ssä säädetään. Tällöin poliisimiestä koskee
virkavastuu ja on mahdollista, että hätävarjelun liioittelutilanteessa poliisimies tuomitaan
lisäksi myös virkavelvollisuuden laiminlyönnistä RL 40 luvun 9 §:n mukaan.
Hätävarjelutilanteessa poliisimiehen osalta puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon
hänen koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella asetettavat vaatimukset.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteessa
ei korkein oikeus pohtinut hätävarjelun edellytyksiä vaan ne katsottiin olevan niin kuin
Mikkelin raastuvanoikeus oli ratkaisussaan perustellut poliisin hätävarjelun edellytyksistä.
”Kaappaaja oli luvattomasti riistänyt vapauden pakoautoon panttivangeiksi ottamiltaan Jukka
H:lta sekä kahdelta muulta panttivangilta. Näin menetellessään kaappaaja oli syyllistynyt
törkeään rikokseen. Kaappaajalla olleet ampuma-ase ja räjähteet olivat muodostaneet vakavan
vaaran panttivankien hengelle ja terveydelle. Kaappaaja oli siten syyllistynyt sellaiseen
oikeudettomaan hyökkäykseen, jonka torjumiseksi hätävarjelu oli rikoslain 3 luvun 6 §:n
mukaan mahdollista. Hätävarjelutilanne oli jatkunut koko sen ajan, kun panttivangit olivat
olleet kaappaajan vallassa.
Oikeus hätävarjelutoimenpiteisiin oli jokaisella henkilöllä, myös poliisilla.
Hätävarjeluoikeuden käyttämisen joutui jokainen henkilö ratkaisemaan suorittamansa
tilannearvion perusteella viimekädessä itsenäisesti, poliisin virka-asemasta ja käskytyksestä
riippumatta. Tätä harkintavelvollisuutta eivät poistaneet poliisin organisaatiolle
46
luonteenomaiset tiukat käskyvaltasuhteet, joskin niillä oli merkitystä harkittaessa, oliko
hätävarjelutoimenpiteisiin ryhtynyt poliisimies syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn.”
Poliisin ylijohto Helsingistä oli linjannut, että tilanteessa neuvotellaan ja annetaan
kaappaajan lähteä Mikkelin torilta. Aseen käyttö oli erikseen kielletty. Tilanne kaappaajan
toimesta muuttui hyvin nopeasti ja tähän oli puututtava poliisin toimesta nopeasti reagoiden.
Sinänsä ratkaisun perustelut hätävarjeluoikeudesta ovat erinomaisesti perusteltu ja kyse on
nimenomaan ollut siitä, voidaanko tällaisessa muuttuvassa tilanteessa toimia vastoin
ylimmän johdon ohjeita ja määräyksiä ja sitä kautta onko anteeksiantoperusteet käsillä.
6.2 Todistustaakan jaosta hätävarjelutilanteessa
Rikosoikeuden ehkä tärkein periaate on syyttömän suojaamisen periaate eli
syyttömyysolettama.142 Ihminen on syytön siihen asti, kunnes on riittävä näyttö tämän
syyllisyydestä. Syyllisyys on syytä sitoa mahdollisimman voimakkaasti perus- ja
ihmisoikeusajatteluun sekä ennen kaikkea oikeusvarmuuteen.143 Syyttäjän on kunnioitettava
rikosprosessin eri vaiheissa syyttömyysolettamaa.144 Syyttömyysolettama on kirjattu myös
esitutkintalakiin, jonka 4 luvun 2 §:n mukaan rikoksesta epäiltyä on kohdeltava
esitutkinnassa syyttömänä.
Luonnollisen henkilön kohdalla ollessaan vastaajana, on se poliisimies tai siviili,
vedotessaan hätävarjeluoikeuteen syyttömyysolettama tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että
syyttäjän tulee näyttää toteen, ettei vastuuvapausperustetta ole. Hätävarjelutapauksissa
ongelmaksi nousee usein se, että hätävarjelutilannetta tukevia näytteitä on vaikea näyttää
toteen siinä kuin samoin on vaikea näyttää toteen, ettei kyseessä ole hätävarjelutilannetta.145
Ratkaisu on kuitenkin tehtävä ja tällöin se on suoritettava todistustaakkaa koskevien
sääntöjen avulla.146
Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä hätävarjelutilanteita koskevan näytön osalta
ainakin KKO 1999:20, on todettu seuraavaa:
142 Helminen ym, 2014, s. 94, tausta-ajatus syyttömyysolettamalle on, että osa epäilyistä jää toteennäyttämättä
ja osoittautuu jopa vääriksi. Tästä syystä on minimoitava epäilylle koituvat haitalliset seuraamukset. 143 Nuutila 1995, s. 12; Heinonen ym. 2002, s. 79–80; Syyttömyysolettama ilmenee myös EIS 6 artiklan 2
kappaleesta sekä KP -sopimuksen 14 artiklan 2 kappaleesta. 144 Virolainen – Pölönen 2004, s. 92. 145 Ruuskanen 2005, s. 301. 146 ks. Jonkka 1992, s. 77; Klami 1995, s. 109; Lappalainen ym. 2003, s. 547–552.
47
” Tilannetta ei paikalla ollut edeltänyt minkäänlainen suukopu tai riita. Kukaan muu todistaja
ei ole kertonut havainneensa puukoniskua. Tapahtumista asiassa esitetty selvitys ei anna
aihetta päätellä, että A:n lyödessä veitsellä tilanne olisi hänen kannaltaan ollut uhkaava ja että
hänellä olisi ollut perusteita luulla joutuvansa B:n oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. A:n
ei näin ollen voida katsoa tahallisuuteen vaikuttavalla tavalla erehtyneen tekoonsa johtaneista
tosiseikoista.”
Tapauksessa oli otettu huomioon vastaajan väite, että hän olisi toiminut
hätävarjelutilanteessa. Tapauksen tosiseikasto ei tukennut tätä väitettä, jotenka A tuomittiin
tahallisesta teosta eikä hätävarjelutilannetta otettu huomioon kuten vastaaja itse toi esille.
Tauno Tirkkonen on todennut jo vuonna 1972, että kantajapuolen tulisi näyttää toteen, ettei
syytetty olisi toiminut hätävarjelutilanteessa. Hän on pitänyt tuota kantaa tieteisopissa melko
yleisenä, tosin toteaa oikeuskäytännön olevan eri mieltä asiasta. Tuon ajan oikeuskäytännön
mukaan syytetyn tulisi näyttää toteen, että tämä on toiminut hätävarjelutilanteessa eikä
myöskään syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun.147 Fränden mukaan syyttäjän
todistustaakasta huolimatta vastaajan tulisi näyttää toteen edes auttavasti
hätävarjelutilanteen konstituoiva tosiseikasto. Hän toteaa kuitenkin, ettei vastaajan tarvitse
osata luonnehtia tilannetta hätävarjelutilanteeksi eikä antaa sille oikeudellista merkitystä.148
Frände on mielestäni tuonut asian hyvin esille, riittäneen kun vastaaja osaa kuvata
olosuhteita ja miksi hän on toiminut tilanteessa niin kuin on toiminut. Syyttäjän tulee tällöin
virkansa puolesta ottaa nämä tosiseikastot huomioon. Hannu Tapani Klami on pohtinut
laajemmin todistustaakkakysymystä hätävarjelutilanteissa ja hänen kantansa ei poikkea
aiemmin esitetystä.149 Hänen mielestään on vaikea asettaa yleistä sääntöä todistustaakasta,
koska näytön arviointia on niin erilaista näissä tilanteissa. Klami on sitä mieltä, että näissä
tilanteissa tulee ottaa huomioon se mitä on selvitetty kuin, että sovellettaisiin kiistanalaista
todistustaakkasäännöstöä.150
Eero Backman toteaa, että hätävarjelutilanteessa poliisikoulutuksen tai vastaavan
koulutuksen saaneelta voidaan odottaa suurempaa vastuuta määritellä kielletyn ja sallitun
puolustautumisen rajojen hahmottamista kuin muilta. Todistustaakasta hän toteaa, että kyse
on perimmältään siitä, kuka asianosaisista kärsii haitan, ettei oikeudellisesti merkityksellistä
147 Tirkkonen 1972, s.150; Jokela 2004, s. 44–45, toteaa, että anteeksiantoperusteen olemassaolosta ei
asianosaisilla ole varsinaista todistustaakkaa, vaan se olisi tuomioistuimella. 148 Frände 2003, s. 562–563; Jonkka 1992, s. 98, on todennut, että syyttäjän tehtäväksi jää näyttää toteen, ettei
käsillä ole ollut hätävarjelutilannetta, jos kysymys on edes jollain perustellulla tavalla noussut esille. 149 Klami ym. 1987, s. 95. 150 Klami 1995, s. 109.
48
tosiseikkaa ole kyetty selvittämään riittävästi. Rikosprosessissa pääsääntö on, että
kantajapuolen tulee näyttää toteen se, että riittävä näyttö on rangaistavuuden vaatimista
tosiseikoista. Epäselvä seikka ratkaistaan in dubio pro reo. Todistustaakka ei siis poikkea
hätävarjelutilanteessa siitä, miten muussakaan rikosprosessissa, kantajan vastuulle jää
näyttää toteen, ettei hätävarjelusta ole kyse.151
Lyhyenä yhteenvetona, syyttömyysolettama on lähtökohta ja vastaajalle ei kokonaan synny
todistustaakkaa näyttää toteen hätävarjelutilanne. Lähtökohta on aivan sama kuin kaikessa
rikosprosessissa, että syyttäjän tulee näyttää toteen ne tosiseikastot, jolla vastaaja voidaan
todeta syyllistyneen rikokseen. Mikäli vastaaja on edes jollain tavalla kuvannut olosuhteita
niin, että syntyy olettama mahdollisesta hätävarjelutilanteesta, niin tämä tulee syyttäjän ja
tuomioistuimen ottaa huomioon ja arvioida asiaa siltä osin ainakin tuleeko hätävarjelu
kyseeseen olemassa olevilla tiedoilla.
6.3 Virkavastuusta hätävarjelussa
Poliisimiehellä on siis PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan oikeus hätävarjeluun
virkatehtävässä ja tällöin häntä koskee myös virkavastuu. Virkavastuuksi kutsutaan
virkamiesten erityistä, kansalaisten yleistä oikeudellista vastuuta tiukempaa vastuuta. Tätä
vastuuta on perusteltu sillä, että juuri virkamiehet käyttävät julkista valtaa eli päättävät
yksityisten eduista, oikeuksista ja velvollisuuksista. Virkamiehelle on oleellista, ettei mikään
virkavastuun muodoista ole kohtuuttoman ankara ja että hänen oikeussuojansa on turvattu.
Yksityiselle henkilölle on tärkeää muun muassa se, että hän saa täyden korvauksen
julkisyhteisön toiminnasta johtuneesta vahingosta. Julkisyhteisön etu taas on se, että
virkamiehet hoitavat tehtävänsä asiantuntevasti ja puolueettomasti.152
Lain esitöiden mukaan säännöksessä nimenomaisesti todettaisiin se mikä aiemmin on
ilmennyt ainoastaan aikaisemman poliisilain esitöistä HE 57/1994 vp ja rikoslain yleisten
oppien uudistamiseen liittyvästä HE 44/2002 vp. Poliisimiehen oikeus hätävarjeluun on
hyväksytty myös oikeuskäytännössä KKO 1993:50 ja 2004:75. Esitöistä ja
oikeuskäytännöstä ilmenevää näkemystä voidaan pitää perusteltuna siitä huolimatta, että
151 Backman 2004b, s. 4 ja 9. Säännöstä in dubio pro reo johtuen epäillyn tai syytetyn ei tarvitse todistaa
toimineensa hätävarjelussa. 152 Koskinen – Kulla 2013, s. 255–256.
49
poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain yleisiin oppeihin liittyvien säännösten
muuttumisten vuoksi lainsäädäntö on täydentynyt ja muuttunut 1990- ja 2000-luvulla.153
Virkavastuun liittäminen hätävarjelutilanteisiin ja hätävarjelun liioitteluun merkitsee myös
sitä, että poliisimiestä ei enää arvioida siviilihenkilönä ja hänestä voidaan näissä tilanteissa
kannella myös poliisiorganisaation sisällä, valtioneuvoston oikeuskanslerille sekä
eduskunnan oikeusasiamiehelle. Luonnollisesti virkavastuun myötä kaikki
virkamiesoikeudelliset seuraamukset ovat käytössä.154
Virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään RL 40 luvun 9 §:ssä ja tuottamuksellisesta
virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään RL 40 luvun 10 §:ssä. Virkavelvollisuus
perustuu virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin, jos virkamies
virassaan rikkoo näitä tahallaan ja kyseessä on vähäistä vakavampi rikkomus, syyllistyy
virkamies virkavelvollisuuden rikkomiseen. Tuottamukselliseen virkavelvollisuuden
rikkomiseen virkamies syyllistyy, kun tämä huolimattomuuttaan rikkoo virassa
noudatettavia säännöksiä ja määräyksiä. Huolimattomuuden tulee olla vähäistä vakavampaa.
Virkarikoksista rangaistusseuraamuksena on yleistä lajia olevina vankeus ja sakko.
Lievemmissä rikoksissa sakko on vaihtoehtoinen varoituksen kanssa ja vakavammissa
tapauksissa vankeusrangaistuksen kanssa. RL 6 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan
virkarikoksista erityisrangaistuksia ovat varoitus ja viraltapano. Virkarikoksesta ainoana
seuraamuksena voi olla varoitus, mutta viraltapano tulee kyseeseen ainoastaan yleistä lajia
olevan rangaistuksen ohella. Viraltapanon tarkoituksena on päästä eroon virkamiehestä, joka
on osoittautunut rikollisella toiminnallaan sopimattomaksi tehtäväänsä.155
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2012:77 oli kyse siitä, voiko työnantaja
purkaa virkasuhteen rikollisen toiminnan johdosta, käräjäoikeuden lailla lainvoimaa olevalla
tuomiolla.
153 HE 224/2010 vp, s. 83; Korkeimman oikeuden ratkaisut 1993:50 ja 2004:75, kysymys on enemmänkin ollut
tuolloin ovatko poliisimiehet vastuusta vapaita kuin siitä onko kyseessä voimankäyttöä vai hätävarjelua.
Ratkaisujen perusteluista ei ilmene miksi silloinen RL 3:9.2 voimakeinojen liioittelu ei ole tullut kyseeseen,
vaikka säännöksen mukaan erityisistä syistä tekijä voidaan vapauttaa kokonaan rangaistuksesta. KKO 2004:75
ratkaisun perusteluista: ”Mikäli poliisimies virkatehtävää suorittaessaan joutuu tilanteeseen, jossa hän
itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä suojellakseen joutuu turvautumaan voimakeinoihin,
ei niiden käyttö perustu viranomaisvaltuuksiin ja tapahdu virkatehtävän hoitamiseksi vaan
poliisimieskin käyttää tällöin voimakeinoja yleisen oikeuden nojalla ja
puolustautumistarkoituksessa”. Tätä argumenttia voi nykypäivänä kritisoida, koska olisi paluuta
poliisitoiminnassa yleisvaltuutukseen. 154 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 800; Ks. myös Tapani – Tolvanen 2013, s. 300. 155 Koskinen – Kulla 2013, s.262.
50
Kaupungin pelastusjohtaja oli purkanut palomies A:n käräjäoikeuden tuomiolla nuuskan
salakuljetuksesta. Tuomio oli kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta sekä
rikoshyötynä valtiolle hiukan yli miljoona euroa. Korkein hallinto-oikeus katsoi toisin kuin
hallinto-oikeus, että pelastusjohtajalla oli ollut kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 41
§:ssä tarkoitettu erittäin painava syy A:n virkasuhteen purkamiseen.
Tuomioistuimen päätös olla panematta viralta virkamiestä ei siis sido työnantajaa, vaan tämä
voi siitä huolimatta harkita virkasuhteen irtisanomista ja purkamista.
6.4 Kieltoerehdys ja putatiivitilanne
Rikoslain 4 luvun 2 § on kieltoerehdys tilanteita varten. RL 4:2 mukaan, jos tekijä erehtyy
pitämään tekoa sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä
ilmeisen anteeksiannettavana seuraavien seikkojen vuoksi:
1) lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen;
2) lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus:
3) viranomaisen virheellinen neuvo: tai
4) muu näihin rinnastettava seikka.
Lain esitöissä todetaan, että vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa erehdykset jaetaan
tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Tosiasiaerehdyksestä on kyse, kun erehtyminen koskee teon
rangaistavuuden kannalta merkityksellisistä tosiseikoista. Oikeuserehdyksessä on kyse
erehtymisestä teon oikeudenvastaisuudesta. Laissa kumpaakaan erehdystyyppiä ei ole
määritelty, vaan erehdyksen vaikutusten sääntely perustuu oikeuskirjallisuudessa ja
oikeuskäytännössä muodostuneisiin sääntöihin. Tosiasiaerehdys poistaa tahallisuuden, jos
tekijä on erehtynyt jostakin asiaan olennaisesti vaikuttavasta seikasta. Kuitenkin, jos se
voidaan katsoa tekijän syyksi tuottamuksellisena voi vastuu seurata tuottamuksellisena
rikoksena, mikäli teko on tuottamuksellisena kriminalisoitu.156
Tapani – Tolvanen toteaa, että viranomaisen toimivallan ylitys voi olla kieltoerehdystä,
edellyttää että toimivaltaa käyttävä ei tiedosta ylittävänsä toimivaltaa.157 RL 4 luvun 2 §:n
tarkoittamalla erehdyksellä tarkoitetaan sitä, että tekijällä on virheellinen tai puutteellinen
käsitys teon sallitusta luonteesta. Tämä kattaa myös täydellisen tietämättömyyden.
156 HE 44/2002 vp, s. 100. 157 Tapani – Tolvanen 2013, s. 350. Käyttävät kuviteltua tilannetta esimerkkinä komisariosta, jonka päätöksellä
annetaan virka-apua haastemiehelle testamentin tiedoksiantoa varten. Komisarion toimivaltaan kuuluu päättää
tunkeutumisesta kotirauhan suojaa nauttivaan paikkaan ja hän pitää oven murtamista tiedoksiantoa varten
sallittuna. Näiden seikkojen perusteella arvioidaan, oliko hän selvillä rikosvastuuseen vaikuttavista seikoista.
Erehtyminen oman toimivallan laajuudesta on heidän mukaansa kieltoerehdystä.
51
Kuitenkaan vastuun syntyminen ei edellytä sitä, että tekijä tietää tarkalleen rikoksen
määrittävän normin sisällön. RL 4 luvun 2 §:n 1 kohdassa on kyse siitä, kun laki on julkaistu
virheellisessä muodossa ja tekijä on perustanut tekonsa tuohon virheelliseen säädökseen.
Edellyttää myös, että tiedon täytyy olla oleellisesti väärä. RL 4 luvun 2 §:n 2 kohdan lain
sisällön erityinen vaikeaselkoisuus voi vapauttaa tekijän vastuusta. Käytännössä tähän voi
vedota vain poikkeuksellisesti, koska laki on aina tulkinnanvarainen eikä tulkinnanvaraisuus
riitä yksinään erehdyksen perusteluksi. Vaikeaselkoisuus voi tulla kysymykseen, kun
rangaistuksen rajat määräytyvät muun lainsäädännön sekä EY- ja EU-oikeuden avulla.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1995:4 oli kyse kansainvälisen säännöksen
velvoittavuudesta:
”Ilmailuhallitus oli määrännyt, että vaarallisten aineiden ilmakuljetuksissa oli noudatettava
kulloinkin voimassa olevaa kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) vaarallisten
aineiden kuljetussäännöstöä. Kun syytteessä tarkoitetun ilmakuljetuksen tapahtuessa voimassa
ollutta kuljetussäännöstöä ei ollut nimenomaisesti määrätty noudatettavaksi eikä määräystä ja
säännöstöä asianmukaisesti julkaistu, ilmailulain 68 §:n 1 momenttiin, jossa oli säädetty
rangaistavaksi ilmailulain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten rikkominen,
perustuva syyte kuljetussäännösten määräysten rikkomisesta hylättiin.”
RL 4 luvun 2 §:n 3 kohdassa on kyse siitä, että tekijä on ottanut yhteyttä viranomaiseen
saadakseen vastauksen tulkinnallisesti epäselvään tilanteeseen. Väärät viranomaisneuvot
tekevät erehdyksestä anteeksiannettavaa, kun kysyjällä on hyvät perusteet pitää vastausta
viranomaisen päätöksenä asiasta. Edellyttää, että neuvo on täysin yksiselitteinen ja koskee
nimenomaan asianomaista yksittäiskysymystä, eikä kysyjä ole erehdyttänyt viranomaista
kysymyksenasettelussa. RL 4 luvun 2 §:n 4 kohdan muu näihin rinnastettava seikka on niitä
tilanteita varten, jossa lainsäätäjä ei ole pystynyt määrittelemään tarkkaan niitä kaikkia
perusteita, jotka voivat johtaa vastuuvapausperusteeseen. Tekijä voidaan siis vapauttaa
vastuusta tilanteessa, joka on rinnastettavissa edellä mainittuihin seikkoihin. Edellyttää, että
tekijä on vilpittömästi yrittänyt ottaa asiasta selkoa, mutta ulkopuolista asiantuntija-apua ei
ole kohtuudella ollut tarjolla.158 Vastuuvapauden kannalta rikosoikeudellisesti
merkityksellisempiä kieltoerehdykseen liittyviä anteeksiantoperusteita ovat pykälän 3 ja 4
kohdissa tarkoitetut tilanteet.159 Lain esitöissä jaetaan erehdykset
158 Tapani – Tolvanen 2013, s. 350–354; ks. myös Frände 2012, s. 185–189. 159 Rantalainen 2004, s. 179.
52
tunnusmerkistöerehdykseen, joka poistaa tahallisuuden ja kieltoerehdykseen, joka poistaa
syyllisyyden.160
Rikoslain 4 luvun 3 §:n mukaan, jos tekoon ei liity vastuuvapausperusteita mutta teon tekijä
on perustellusti käsittänyt tekotilanteessa olevan tällainen peruste niin häntä ei rangaista
tahallisesta rikoksesta. Vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voi kuitenkin tulla kyseeseen.
Tekijä voi uskoa, että käsillä on hätävarjelu tai pakkotila. Hätävarjelutilanteessa oman
käsityksensä mukaan oleva voi luulla, että häntä uhataan pistoolilla, vaikka kyseessä on
leikkipistooli. Tällä perusteella vapautetaan tahallisuusvastuusta, tuottamusvastuun
edellytykset harkitaan kuitenkin erikseen.161 Näitä tilanteita kutsutaan putatiivitilanteiksi eli
sillä tarkoitetaan erehdystä käsillä olevassa tilanteessa, esimerkiksi poliisimies luulee
olevansa kohtapäätä uhkaavan hyökkäyksen kohteena, kun kohdehenkilö on nostanut aseen
näköisen esineen poliisimiestä kohti. Poliisimies puolustautuu tilanteessa käyttämällä virka-
asettaan ja tilanteen jälkiselvittelyssä selviää, että kohdehenkilön ase ei ollut oikea vaan
esimerkiksi oikeaa asetta muistuttava replika-ase.
Lain esitöissä todetaan putatiivitilanteesta, mikäli tekijä erehtyy tilanteessa siten, että hänen
luulemassaan muodossa se on hätävarjelua. Tällöin tekijää ei voida tahallisuuden puuttuessa
tuomita tahallisesta rikoksesta. Mikäli huolellinen henkilö olisi välttänyt erehdyksen, voi
vastuu seurata tuottamuksellisesta rikoksesta mutta, jos huolellinenkaan menettely ei olisi
pelastanut väärinkäsityksiltä, niin tuottamuksellinenkin vastuu poistuu. Erehdyksen tulee
olla anteeksiannettava, jotta rangaistusvastuu poistuu.162
Noréen on tutkinut Ruotsin poliisin aseenkäyttöä vuosina 1990 – 2004 ja siitä ilmenee, että
tällä aikajaksolla poliisi ampui kuoliaaksi 14 ihmistä. Seitsemässä tapauksessa oli kyse
putatiivitilanteesta. Kahdessa tapauksessa poliisimies oli tuomittu voimankäytöstä, toisessa
kuolemantuottamuksesta ja toisessa tapauksessa poliisimies tuomittiin törkeästä
pahoinpitelystä ja kuolemantapauksesta. Muissa tapauksissa poliisimiehet vapautettiin
rikosepäilyistä.163
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1999:20 vastaaja A oli vedonnut putatiiviseen
hätävarjeluun.
160 HE 44/2002 vp, s. 104. 161 HE 44/2002 vp, s. 110. 162 HE 44/2002 vp, s. 117. 163 Norée 2004, s. 53 – 55; ks. Norée 2005, s. 118; Norée 2008, s. 125–126.
53
A oli lyönyt B:tä pitkäteräisellä veitsellä reiteen. Lyönnistä oli aiheutunut B:lle reiteen lähelle
valtimoa ja laskimoa n. 2 cm pitkä ja 10 cm syvä pistohaava. Lisäksi B:lle oli aiheutunut
virtsarakon sisäinen verenvuoto ja reiden etuosan tuntoa välittävä hermo ja reisilihas olivat
vaurioituneet. A väitti toimineensa putatiivisessa hätävarjelutilanteessa, koska oli luullut, että
hänet oli aiottu ryöstää. Todistaja C on kertonut, että hän oli ollut B:n läheisyydessä ja äkkiä
havainnut jonkun tulevan oikealta ja huitaisevan B:tä puukolla. Tilannetta ei ole edeltänyt
minkäänlainen suukopu tai riita. Tapahtuman selvitykset eivät tue sitä väitettä, että A:n
lyödessä veitsellä olisi tilanne hänen kannaltaan ollut uhkaava ja että hänellä olisi ollut
perusteita luulla joutuvansa B:n oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. A:n ei näin ollen
voida katsoa erehtyneen tekoonsa johtaneista tosiseikoista tahallisuuteen vaikuttavalla tavalla.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa ei siis otettu huomioon A:n vetoomusta
putatiivihätävarjeluun. A ei ollut näyttänyt toteen, että hänellä oli syytä olettaa olevansa
oikeudettoman hyökkäyksen kohteena. Ratkaisussa jäi arvioitavaksi mihin asti tahallisuus
ylettyi, tapon yritykseen vai törkeään pahoinpitelyyn. A tuomittiin syyllistyneen törkeään
pahoinpitelyyn.
54
7 HÄTÄVARJELU KAIKKIEN OIKEUS
7.1 Miten toteutuu virkatehtävässä
Kuten edellä jo todettu poliisimiehellä on virantoimituksessa oikeus hätävarjeluun siten kuin
RL 4 luvun 4 §:ssä säädetään. Hätävarjelussa poliisimies toimii virkavastuulla ja
hätävarjelun puolustettavuutta arvioidessa otetaan huomioon tämän koulutus ja kokemus
(PolL 2:17.2). Aikaisemmin tämä oikeus on ilmennyt ainoastaan lain esitöistä. Aikaisemman
poliisilain voimankäyttösäännöksestä todetaan, että säännös ei rajoita poliisimiehelle
muiden kansalaisten tavoin kuuluvaa oikeutta hätävarjeluun tai pakkotilatekoon.
Voimankäyttösäännös määrittää normaaleja kansalaisoikeuksia pitemmälle menevän
voimankäyttöoikeuden, joka poliisimiehellä on virkatehtävässään nimenomaan virka-
asemansa perusteella.164
Lain esitöissä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi todetaan
voimakeinojen käytöstä, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime
kädessä asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten perusteella. Rikoslain puolella
voidaankin säätää lähinnä siitä, kuinka menetellä tapauksissa, joissa valtuudet on ylitetty.
Ensi vaiheessa tulisi tilannetta tarkastella toimivaltasäännösten kautta, ei
rikostunnusmerkistön eikä rikoslain kannalta.165 Nuotio arvioi KKO 2004:75 ratkaisua, jossa
siis rikosoikeudellinen vastuuvapausperuste katsottiin ensisijaiseksi poliisin
toimivaltaperusteeseen nähden. Hänen mielestään toinen vaihtoehto olisi ollut tapauksen
arviointi virkamiesoikeudellisesta näkökulmasta ja selvittää mihin asti toimivallan kautta
poliisilla on oikeus. Vasta tämän jälkeen olisi tullut selvittää seurasiko yleisestä
hätävarjelusääntelystä jonkinlainen toimivallan lisäys siihen toimivaltaan mikä poliisilla
tilanteessa oli. Tätä lähestymistapaa Nuotio pitää luonnollisempana, koska julkisen vallan
tulee aina perustaa toimensa toimivaltaperusteeseen.166 Olen täysin Nuotion kannalla,
poliisin voimankäyttötilanteet tulee aina alusta loppuun asti arvioida toimivaltasäännöksen
perusteella. Jos tässä arvioinnissa todetaan poliisin käyttäneen liiallista voimaan, niin tämän
jälkeen vasta tulee arvioitavaksi rikoslain vastuuvapausperusteet. Mutta koska
hätävarjeluoikeus on jokaisen ihmisen oikeus, niin siinä mielessä on oikein, ettei sitä ole
164 HE 57/1994 vp, s. 53. 165 HE 44/2002 vp, s. 123. 166 Nuotio 2005b, s. 219.
55
viety pois virkatehtävässä toimivilta, vaikkakin sitä on rajoitettu siten, että virkavastuu
koskee myös hätävarjelutilanteita.
7.2 Missä tilanteissa poliisi tarvitsee hätävarjeluoikeutta
Tämä on vaikeampi kysymys, olen sitä mieltä, että ne tilanteet missä poliisi tarvitsee
hätävarjeluoikeutta ovat hyvin harvinaisia. Kuten Tuori on jo vuonna 2004 todennut, poliisin
voimankäyttösäännös kattaa kaikki mahdolliset tilanteet.167 Olen lähes samaa mieltä Tuorin
kanssa, aina kun poliisilla on ennakkotieto tehtävästä, niin se tulee kokonaisuutena arvioida
poliisilain 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännöksen mukaan. Näkemykseni mukaan vaan ne
oikeudettomat hyökkäykset mitkä tulevat täysin yllättäen poliisin silmille voisivat olla
hätävarjelua.168 Tapio Lappi-Seppälä on todennut väitöskirjassaan, että hätävarjelussa on
usein kyse toimimisesta itsesuojeluvaiston nojalla.169 Sinänsä on mahdollista, että poliisille
tulee tällainen tilanne eteen. Tosin tähänkin näkemykseeni suhtaudun kriittisesti, koska
välittömästi syntyy virkatehtävä, kun tällainen oikeudeton hyökkäys kohdalle sattuu.
Mielestäni oleellinen kysymys on se mitä sillä saavutetaan, että tilannetta arvioitaisiin
hätävarjeluoikeuden kannalta?
Ylösjoki on todennut poliisin hätävarjeluoikeudesta, että yleinen hätävarjelu koskee
poliisimiehen oikeutta suojata itseään ja virantoimitushätävarjelussa olisi kyseessä julkinen
intressi.170 Poliisin voimakeinojen käyttö perustui tuolloin yleisvaltuuteen, poliisilaissa ei
ollut tuohon aikaan voimakeinojen käyttösäännöstä.171 Terenius on katsonut, että tuolloin
viran toimittamiseen ja virkavastuuseen on liittynyt nimenomaan
virantoimitushätävarjelu.172 Ylösjoen tulkinta voisi tulla tänä päivänäkin kyseeseen niissä
poikkeuksellisissa hyökkäyksissä poliisimiestä kohtaan mistä ei ole ennakkotietoa.
Mitä sillä siis saavutetaan, että poliisin voimankäyttötilanne arvioitaisiin yleisen
hätävarjeluoikeuden mukaan. Molemmissa säännöksissä on samankaltaiset
puolustettavuuden sekä aikarajan vaatimukset. Sinänsä hätävarjelutilanne ei tuo mitään
167 Tuori 2004, s. 492–516. 168 Ks. tämän tutkielman alaluku 8.2, s. 59. Tarkemmin oikeudettomasta hyökkäyksestä ja milloin se voisi olla
poliisimiehen kannalta hätävarjelua. 169 Lappi-Seppälä 1987, s. 423. 170 Ylösjoki 1966, s. 283–284. 171 ks. Ylösjoki 1966, s. 270. Poliisilaissa myönnetty tuolloin epäsuorasti yleisvaltuuden olemassaolo
poliisipakon käyttöön asettamalla sille käyttörajat. 172 Terenius 2007, s. 97.
56
lisävoiman käytön mahdollisuutta ja kumman säännöksen mukaan tapaus arvioidaankin, niin
poliisimiehen koulutus ja kokemus otetaan huomioon. Toinen oleellinen kysymys on siis,
onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat? Lain esitöissä todetaan,
että nykyisellä sääntelyllä on pyritty siihen, että voimankäyttötilanne voidaan arvioida
yhtenä kokonaisuutena.173 Näkisin siis, että rikoslain säännökset tulevat lähtökohtaisesti
vasta siinä vaiheessa mukaan, kun on tarpeen arvioida anteeksiantoperusteita.
Poliisimiehen turvautuessaan epäviralliseen voimankäyttövälineeseen, riippuen tapauksesta
voisi tulla kysymykseen vetoaminen hätävarjeluoikeuteen. Koska VNApol 10 § sääntelee
poliisin viralliset voimankäyttövälineet ja siten asetuksella on kavennettu
voimankäyttövälineiden mahdollisuutta. Toimivaltasäännöksellä eli PolL 2 luvun 17 §:n
mukaan voimankäyttövälineitä ei ole määritelty. Hätävarjelusäännöksen mukaan
toimiessaan voi turvautua epävirallisiinkin voimankäyttövälineisiin. Helmisen – Kuusimäen
- Rantaeskolan näkemyksen mukaan voitaisiin PolL 2:17 mukaan myös turvautua
epävirallisiinkin välineisiin, ei kuitenkaan hyvän tavan vastaisiin.174
Kuten Nuotio on arvioinut ratkaisua KKO 2004:75 Merikarvian vesurimiestapausta, jossa
siis rikosoikeudellinen vastuuvapausperuste katsottiin ensisijaiseksi poliisin
toimivaltaperusteeseen nähden. Ensiksi olisi tullut selvittää mihin asti toimivallan kautta
poliisilla on oikeus ja vasta tämän jälkeen seuraako jokin toimivallan lisäys
hätävarjelusääntelystä siihen toimivaltaan mitä poliisilla tilanteessa oli. Korkeimman
oikeuden ratkaisusta KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteesta nousee yksi
oleellinen asia ja tavallaan myös toimivallan lisäys, milloin poliisimiehen kannattaa vedota
hätävarjeluoikeuteen. Tapauksessa on käyty läpi poliisin johtosuhteita ja sitä, miten ne on
vaikuttanut lopputulokseen.
Tilannetta johtanut komisario A:n katsottiin toimineen vastoin poliisiylijohdon antamia
ohjeita, koska ei päästänyt kaappaaja panttivankien kanssa liikkeelle ajoneuvolla. Komisario
A antoi hyökkäyskäskyn, jonka seurauksena kaappaajan ajoneuvo räjähti ja kaappaaja sekä
yksi panttivanki menehtyi. Komisario A:n katsottiin syyllistyneen virkarikokseen ja
kuolemantuottamukseen. Kuitenkin hyökkäyskäskyn toteuttaneet poliisimiehet B, C ja D eivät
olleet syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn. Katsottiin, että B oli toiminut A:n alaisena ja
velvollinen tottelemaan tämän hyökkäyskäskyä. B oli aloittanut hyökkäyksen, jota C ja D
173 HE 224/2010 vp, s.84. 174 Ks. tämän tutkielman alaluku 5.1, s. 30–31, jossa käsitelty voimankäyttövälineiden ja epävirallisten
välineiden suhdetta.
57
rupesivat tukemaan ampumalla. Korkein oikeus katsoi, että se on ollut tilanteessa
välttämätöntä kaappaajan toimesta välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen
torjumiseksi.
Ratkaisussa on siis todettu, että poliisimiehet B, C ja D toimivat vastoin ylemmän johdon
ohjeita ja määräyksiä. Mutta koska tilanne oli alkanut oleellisesti muuttumaan, on katsottu,
että hätävarjeluoikeutta ei voida rajoittaa näissä tilanteissa ohjeilla ja määräyksillä.
Tilanteessa toimivilla poliisimiehillä on paras käsitys nopeasti muuttuvassa tilanteessa ja
heillä on tällöin oikeus toimia hätävarjeluoikeuden mukaan. Tosin paikan päällä tilannette
johtaneen A:n kohdalla ei otettu huomioon hätävarjeluoikeutta, koska hän oli omalla
taktisella valinnallaan vienyt tilanteen hätävarjeluun.
7.3 Onko poliisimies eriarvoisessa asemassa hätävarjelutilanteissa
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola nostavat esille sen, että poliisin hätävarjelu-uudistus
tuo esille perustuslaillisen kysymyksen. PL 7 §:n ja EIS 2 artiklan mukaan jokaisella tulee
olla oikeus elämään ja tällainen elämän ja kuoleman kysymys voi olla kyseessä poliisin
hätävarjelutilanteessa. He katsovat, että poliisimies ei olisi lain mukaan yhdenvertaisessa
asemassa muihin kansalaisiin nähden, vaan joutuu vaalimaan oikeuttaan elämäänsä
virkavastuulla, valtion kurinpitovallan alaisena.175 Itse en näe asiaa aivan noin jyrkästi,
koska kun ajatellaan, että poliisimies virkatehtävässään on joutunut kyseiseen tilanteeseen,
niin kyse on nimenomaan virantoimituksesta. Ilman virkatehtävää poliisimies ei
mahdollisesti olisi joutunut kyseiseen elämän ja kuoleman paikkaan tai jos vapaa-aikanaan
joutuu, niin tilannetta ei automaattisesti katsota virkatehtävänä. PolL 2 luvun 17 §:n 2
momentissa nimenomaan todetaan poliisimiehen oikeudesta hätävarjeluun, tätä oikeutta ei
siis ole kavennettu mitenkään lainsäädännöllisesti, virkavastuu toki poikkeaa muista
kansalaisista. Mutta poliisimiehellä kyseinen vastuu on aina virantoimituksessa ja
voimankäyttötilanteissa. Mielestäni nyt poliisilakiin kirjattu oikeus hätävarjeluun ja sitä
koskeva virkavastuu selkeyttävät tilannetta aikaisempaan lainsäädäntöön nähden.
175 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 801.
58
8 VOIMANKÄYTÖN JA HÄTÄVARJELUN ERO
8.1 Lainsäädännön eroavaisuudet
Poliisilain 2 luvun 17 §:n mukaan poliisimiehellä oikeus käyttää tarpeellisia ja puolustettavia
voimakeinoja seuraavissa säännöksessä lueteltavissa tilanteissa: ”vastarinnan
murtamiseksi”, ”henkilön paikalta poistamiseksi”, ”kiinniottamisen toimittamiseksi”,
”vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi”, ”esteen poistamiseksi”, ”lennokin tai
miehittämättömän ilma-aluksen kulkuun puuttumiseksi” taikka ”välittömästi uhkaavan
rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi”. Lisäksi PolL 2 luvun 19 §:n
mukaan käyttää ampuma-asetta vain silloin, kun kyseessä on ”välitöntä ja vakavaa vaaraa
toisen hengelle tai terveydelle aiheuttavan henkilön toiminnan pysäyttäminen” eikä
”lievempää keinoa pysäyttämiseksi ole käytettävissä”. Näissä kaikissa tilanteissa
voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän ”tärkeys ja
kiireellisyys”, ”vastarinnan vaarallisuus”, ”käytettävissä olevat voimavarat sekä muut
tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat”.
Rikoslain 4 luvun 4 §:n mukaan ”aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman
hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu”, jollei teko
kokonaisuutena arvioiden ilmeisesti ylitä sitä mitä on pidettävä puolustettavana. Huomioon
otetaan hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut
olosuhteet.
Sanamuodon mukaan poliisilain voimankäyttösäännöksessä nousee esille välittömästi
uhkaava ja välitöntä ja vakavaa vaaraa. Lain esitöissä näihin käsitteisiin ei oteta kantaa,
vaan todetaan, että käytännön tilanteissa hankalaksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa
limittyvät poliisin voimankäyttöperuste ja rikosoikeudellinen hätävarjelu- tai
pakkotilaoikeus. Poliisin voimankäyttösäännökseen lisätty oikeus hätävarjeluun tarkistaisi
tätä epäkohtaa ja tilannetta voidaan tämän rakennelman mukaan arvioida yhtenä
kokonaisuutena.176 Oikeuskirjallisuuskaan ei tarkemmin avaa poliisilain
voimankäyttösäännöksen käsitteitä, Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat, että
poliisin voimankäyttötilanteista osa toteuttaa myös hätävarjelun tunnusmerkistön ja tällöin
176 HE 224/2010 vp, 84.
59
tulisi ensisijaisesti soveltaa hätävarjelusäännöstä.177 Kuten aikaisemmin tässä tutkielmassa
on jo todettu Tuori on sitä mieltä, että poliisilain voimankäyttösäännös kattaa kaikki
tilanteet, eikä poliisi tarvitse oikeutta ollenkaan yleislain mukaisiin hätävarjelu- ja
pakkotilasäännöksiin.178 Rikoslain hätävarjelusäännöksestä nousee esille oikeudeton
hyökkäys. Sana ”hyökkäys” on käsitteenä hyvin selvä ja sen tulkinta ei yleensä aiheuta
ongelmaa179. Sana ”oikeudeton” tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että kysymyksessä on
rikosoikeudellisesti arvioituna tahallinen tai tuottamuksellinen teko. Se ei ole kuitenkaan
ehdoton edellytys, periaatteessa on mahdollista myös torjua hätävarjelussa esimerkiksi
lapsen, mielisairaan tai erehdyksen vallassa toimineen hyökkäys.180
Oleellinen kysymys mielestäni siis on, mikä on oikeudeton hyökkäys poliisin
virkatehtävässä? Tähän voisi valita kaksi linjaa sananmuodon mukaan eli kaikki
hyökkäykset poliisia kohtaan ovat oikeudettomia, tämä valinta tarkoittaisi sitä, että lähes
kaikki voimankäyttötilanteet olisivat silloin hätävarjelutilanteita sanamuodon mukaan.
Mielestäni oikeudeton hyökkäys poliisin työvuorossa tarkoittaa täysin poikkeuksellista sekä
yllättäen eteen tullutta tilannetta. Kuten esimerkiksi poliisipartion istuessa partioautossa
tarkkailemassa yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja ilman mitään varoitusta alkaisi vakava
aseellinen hyökkäys poliisiautoa ja partiomiehiä kohden. Tämän kaltaisessa tilanteessa
poliisimiehet saattaisivat tarvita hätävarjeluoikeutta. Toisaalta poliisilain
voimankäyttösäännöksen mukaan tilanteessa voisi puolustautua aivan samankaltaisesti.
8.2 Todistustaakan eroavaisuudet
Tässä luvussa lyhyt yhteenveto mitä eroavaisuuksia on todistustaakan jaossa voimakeinojen
käyttösäännöksen ja hätävarjelusäännöksen mukaan tilannetta arvioitaessa. Poliisilain 2
luvun 17 §:n voimakeinojen käytön mukaisten tilanteiden todistustaakan jaosta on käsitelty
luvussa 5.2 ja rikoslain 4 luvun 4 §:n mukaisten hätävarjelutilanteiden todistustaakan jaosta
on käsitelty luvussa 6.2.
177 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. Tätä he eivät perustele, heidän johtopäätös mielestäni
perustuu ainoastaan korkeimman oikeuden ratkaisuihin KKO 1993:50 ja KKO 2004:75, ratkaisuissa ei ole
tarkastellut mihin asti toimivaltasäännös olisi riittänyt. 178 Tuori 2004, s. 492–516; Hakonen 2006, s. 69, on todennut samankaltaisesti, että poliisin voimankäyttö voi
perustua lähinnä poliisilain voimankäyttösäännökseen. Hätävarjelu- ja pakkotilasäännökset tulisi
sovellettavaksi ainoastaan yksittäisissä konkreettisissa vaaratilanteissa. Ks. tämän tutkielman luvusta 1 s. 4. 179 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 794. 180 HE 44/2002 vp, s. 116; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 795.
60
Rikosprosessissa pääsääntöisesti kantajapuolen eli syyttäjän ja asianomistajan on näytettävä
toteen riittävä näyttö rangaistavuuden vaatimisista tosiseikoista. Ritva Sahavirran mukaan
tästä syyttäjän todistustaakasta johtuen, epäilyllä ei ole velvollisuutta osoittaa itseään
syyttömäksi.181 Antti Jokela toteaa tämän kantajapuolen todistustaakan koskevan nykyisin
myös rangaistavuuden poistavia seikkoja, kuten hätävarjelua.182 Poliisimiehen tai siviilin
kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että vedotessaan hätävarjeluoikeuteen, syyttäjän tulee näyttää
toteen, ettei vastuuvapausperustetta ole. Hätävarjelutapauksissa on ongelmallista näyttää
toteen sitä tukevia näytteitä ja samoin on yhtä vaikea näyttää toteen, ettei kyseessä olisi
hätävarjelutilanne.183 Ratkaisu on kuitenkin tehtävä ja se suoritetaan todistustaakkaa
koskevien sääntöjen avulla.184
Tirkkonen on todennut jo vuonna 1972, että kantajapuolen tulee näyttää toteen, ettei syytetty
olisi toiminut hätävarjelutilanteessa.185 Fränden mukaan syyttäjän todistustaakasta
huolimatta, vastaajan tulisi näyttää toteen edes auttavasti hätävarjelutilannetta tukeva
tosiseikasto.186 Klamin kanta ei poikkea aiemmista, hänen mielestään ei voida asettaa yleistä
sääntöä todistustaakasta hätävarjelutilanteissa, koska näytön arviointi poikkeaa näissä
tilanteissa muista. Oleellista hänen mielestään on hätävarjelutilanteissa ottaa huomioon se
mitä niistä on selvitetty kuin, että sovellettaisiin kiistanalaista todistustaakkasäännöstä.187
Backmanin kanta ei myöskään poikkea edellisistä, hän toteaa todistustaakasta
hätävarjelutilanteissa, että perimmältään kyse on siitä, kuka asianosaisista kärsii haitan, ettei
oikeudellisesti merkityksellistä tosiseikkaa ole kyetty selvittämään.188
Todistustaakan jako on siis sama, siitä huolimatta kumman säännöksen mukaan poliisin
vaativia tilanteita arvioidaan. Suosittelen kuitenkin lähtökohtaisesti poliisimiestä vetoamaan
toimineensa poliisilain voimankäyttösäännöksen mukaan, koska tällöin lähtökohta on, että
poliisimies on toiminut normin mukaan. Syyttäjän tulee näyttää toteen näissä tilanteissa, että
sallitun voimankäytön rajat on ylitetty. Hätävarjelutilanteeseen vetoaminen voisi tulla
kyseeseen niissä tilanteissa missä on käytetty epätavallisia voimankäyttövälineitä.
181 Sahavirta 2006, s. 235. 182 Jokela 2004, s. 262. 183 Ruuskanen 2005, s. 301. 184 ks. Jonkka 1992, s. 77; Klami 1995, s. 109; Lappalainen ym. 2003, s. 547–552. 185 Tirkkonen 1972, s. 150; Jokela 2004, s. 262, toteaa, että kantajapuolen todistustaakasta huolimatta
käytännössä syytetyn on itse helpompi esittää selvitys hätävarjelutilannetta tukevista seikoista. 186 Frände 2003, s. 562–563. 187 Klami ym. 1987, s. 95; Klami 1995, s. 109. 188 Backman 2004, s. 9.
61
Valtioneuvoston asetus poliisista määrittelee poliisin viralliset voimankäyttövälineet ja
tällöin on mahdollista, jos sallitun voimankäytön rajat on ylitetty, että rangaistus seuraa
myös RL 40 luvun 9 §:n mukaan virkavelvollisuuden rikkomisesta. Jos taas epätavallista
voimankäyttövälinettä käyttäessään on toiminut poliisilain voimankäyttösäännöksen
puolustettavuusvaatimuksen mukaan, rangaistuksenuhkaa ei pitäisi olla, koska
voimankäyttösäännöksellä ei ole kavennettu lain antamaa mahdollisuutta käyttää
mahdollisesti käsillä olevaa epävirallista voimankäyttövälinettä189. Hätävarjelutilanteeseen
vetoaminen tulee mielestäni tarkastella hyvinkin kriittisesti, ennen kuin siihen vetoaa. Jos
siihen vetoaa, edelleen todistustaakka on syyttäjällä, mutta tällöin oman edun mukaisesti
kannattaa tuoda esille kaikki ne tosiseikat, jotka tukevat hätävarjeluväitettä.
8.3 Tilanteessa kahden eri säännöksen vuorottelu
Lähtökohtaisesti on täysin mahdollista, että poliisin voimankäyttötilanteissa soveltuu
molemmat säännökset sekä poliisilain voimankäyttösäännös, että rikoslain
hätävarjelusäännös. PolL 2 luvun 17 §:n mukaan poliisimiehellä on virkatehtävää
suorittaessaan oikeus käyttää tarpeellisia puolustettavia voimakeinoja tehtävän
suorittamiseksi. RL 4 luvun 4 §:n mukaan oikeus hätävarjeluun on aloitetun tai välittömästi
uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi ja kokonaisuutena arvioituna
puolustettavana pidettävä puolustusteko on sallittua. Voimankäyttö on poliisimiehen oikeus
virkatehtävän suorittamiseksi, kun taas hätävarjeluoikeus on kaikkien niiden oikeus, jotka
joutuvat oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. Hätävarjeluoikeus on siis myös
poliisimiehellä tämän suorittaessaan virkatehtävää ja tämä todetaan nykyisin
lainsäädännössä PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa. Joitakin eroavaisuuksia tavalliseen
kansalaiseen verrattuna poliisimiehellä on, tämän joutuessaan käyttämään
hätävarjeluoikeutta virkatehtävässä. Merkittävin ero on, että virkavastuu koskee
poliisimiestä hätävarjelutilanteessa. Poliisimiehen koulutus ja kokemus otetaan myös
huomioon arvioitaessa hätävarjelun puolustettavuutta (PolL 2:17.2).
Poliisimiehen virkatehtävässä joutuessa käyttämään voimakeinoja ei ole aina aivan
yksinkertaista määritellä voimakeinojen ja hätävarjelun välistä rajaa. Rikoslain yleisten
oppien hallituksen esityksessä 44/2002 vp on korostettu puolustautumismotiivin merkitystä
189 ks. tarkemmin tämän tutkielman alaluvussa 5.1 s. 26, praeter legem -kiellosta ja epävirallisesta
voimankäyttövälineestä.
62
rajaa määrittävänä tekijänä. Esityksessä todetaan, että virkatehtävää suorittava poliisi saattaa
joutua virkatehtävässä tilanteeseen, jossa ei niinkään ole kyse virkatehtävän suorittamisesta
vaan puolustautumisesta itsensä tai toisen suojaamiseksi oikeudettomalta hyökkäykseltä.
Tällainen puolustautumisteko arvioidaan hallituksen esityksen mukaan hätävarjeluoikeuden
nojalla. Samalla esityksessä todetaan, että rajan täsmentäminen on vaikeaa, milloin kyse
viranomaisvaltuutuksien ja jokaiselle kuuluvien puolustautumisoikeuksien käyttämisestä.190
Nykyisen poliisilain hallituksen esityksessä 224/2010 vp on todettu, että rajan määrittäminen
voimakeinojen käytön ja yleisen hätävarjeluoikeuden välillä on vaikea määritellä, eikä tätä
myöskään voida täysin poistaa lainsäädännöllisillä ratkaisuilla191. Nykyisin on selvää, että
virkatehtävä ja virkavastuu koskevat myös hätävarjelutilannetta. Itse voimakeinojen ja
hätävarjelun raja on silti edelleen vaikeasti määriteltävissä. Oikeuskäytännöstä
voimakeinojen käytön ja hätävarjelun välisestä rajanvedosta löytyy ainakin Korkeimman
oikeuden ratkaisu KKO 2004:75, jossa kohdan 37 mukaan todetaan seuraavaa:
”Poliisimiehen on kaikessa virkatoiminnassaan noudatettava poliisivaltuuksien käyttöön
liittyviä rajoituksia. Näitä rajoituksia ei kuitenkaan ole perusteltua laajentaa koskemaan yleistä
hätävarjeluoikeutta, joka sitä koskevan rikoslain 3 luvun 6 §:n perusteella kuuluu jokaiselle
henkilölle ja johon oikeuteen perustuvan teon hyväksyttävyys tulee saman säännöksen nojalla
arvioitavaksi. Mikäli poliisimies virkatehtävää suorittaessaan joutuu tilanteeseen, jossa hän
itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä suojellakseen joutuu turvautumaan
voimakeinoihin, ei niiden käyttö perustu viranomaisvaltuuksiin ja tapahdu virkatehtävän
hoitamiseksi vaan poliisimieskin käyttää tällöin voimakeinoja yleisen oikeuden nojalla ja
puolustautumistarkoituksessa. Tämä periaate on ilmaistu myös poliisilain esitöissä
perusteltaessa poliisilain 27 §:n 4 momenttiin sisältyvää viittausta rikoslain hätävarjelua ja
pakkotilaa koskeviin säännöksiin (HE 57/1994 vp s. 55 - 56). Teon hyväksyttävyys
suhteellisuusperiaatteen kannalta ja se seikka, että hätävarjeluoikeutta käyttää poliisimies,
tulee joka tapauksessa punnittavaksi arvioitaessa itse hätävarjelutekoa.”
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat poliisioikeuden teoksessaan todenneet
voimankäytön ja hätävarjelun eron olevan siinä, että voimankäyttö on tavallaan
”hyökkäävää”, kun taas hätävarjelu on puolustustoimenpide, joka tosin on
vastahyökkäyksen tapainen.192 Mielestäni Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat
osuvasti selventäneet voimankäytön ja hätävarjelun rajaa. Itse vielä lisäisin tähän, että
190 HE 44/2002 vp, s.130. 191 HE 224/2010 vp, s. 24. 192 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 278; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769.
63
voimankäytössä aloite on poliisimiehellä. Hätävarjelutilanteessa hyökkääjällä, mutta tämä
mielestäni edellyttää sen, että hyökkäys tuli aivan yllättäen ilman ennakkotietoja
virkatehtävästä. Voimankäytössä lähtökohtaisesti voimakeinojen ja voimankäyttövälineiden
käyttö on hallittua, kun taas hätävarjelutilanteessa joudutaan toimimaan enemmän omien
vaistojen, koulutuksen sekä harjoittelun tuoman toimintamallin mukaan niin nopeasti, että
puolustautumisteko on enemmänkin vaistonvaraista kuin ajateltua ja suunniteltua. Tällöin
hätävarjelutilanteessa toimiminen ei ole niin hallittua ja seurauksena voi olla hyökkääjälle
kovemmat vammat kuin, jos tilanne olisi pysynyt voimakeinojen käytön puolella. Toisaalta
aina, kun joudutaan käyttämään ampuma-asetta tilanteessa, on se mahdollisuus, että
kohdehenkilö menehtyy. Olen sitä mieltä, että poliisi harjoittelee juuri kyseisiä tilanteita eli
mielestäni pelkästään kohdehenkilön oikeudeton hyökkäys ei tee tilanteesta hätävarjelua.
Tilanteessa pitää olla jotain erityisiä syitä miksi tilanne katsottaisiin hätävarjeluksi.
Mielestäni yksi oleellinen tekijä on, oliko poliisilla mitään ennakkotietoa tilanteesta vai
tuliko se täysin yllättäen eteen.
Boucht ja Frände ovat todenneet rajanvedosta, että tilannekontrolli on voimankäytön
ominaispiirre, kun taas hätävarjelutilanteet ovat tyypillisesti kontrolloimattomia. He ovat
sitä mieltä, että etäisyyttä ottamalla, aikaa voittamalla ja muilla taktisilla valinnoilla
palautetaan tilanne kontrolliin ja siten voimakeinojen käytön pariin.193 Tämä tilannekontrolli
on mielenkiintoinen kysymys, mielestäni lähtökohta on aina voimankäytössä se, että
kohdehenkilön valintoihin ei voi vaikuttaa. Tai voi taktisilla valinnoilla, kuten
yllätyksellisyydellä mutta lähtökohtaisesti kohdehenkilön mielen liikkeisiin ei voida
vaikuttaa. Poliisin tavoitteena on aina ratkaista tilanne ilman voimakeinoja eli
neuvottelemalla, kehotuksilla ja käskyillä saada kohdehenkilö antautumaan. Tämä ei
luonnollisestikaan aina voi toteutua ja siihen on syynä kohdehenkilön oma tahto ja toiminta.
Poliisin vaativissa tilanteissa missä on aseenkäytön edellytykset, tilanne ei voi milloinkaan
olla täysin poliisin hallinnassa. Tilanne on vasta siinä vaiheessa hallinnassa, kun
kohdehenkilö tai -henkilöt ovat kiinni.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 eli Jakomäki – Mikkeli
panttivankitilanteessa on loogisesti pääteltävissä mikä merkitys tilannekontrollilla ja
”hyökkäävällä” voimankäytöllä on tapauksen arvioinnissa siltä osin, onko kyseessä
poliisilain voimankäyttöä vai rikoslain hätävarjelua. Tapauksessa oli kyse poliisimiesten
193 Boucht – Frände 2008, s. 116
64
toiminnan laillisuudesta kaappaajan ja yhden panttivangin kuolemaan johtaneessa
tilanteessa. Poliisimiesten toimintaa tilanteessa on arvioitu hätävarjelu –säännöksen nojalla.
”T oli uhkaamalla räjäyttää hallussaan olevan dynamiittipanoksen pakottanut pankin
henkilökunnan luovuttamaan hänelle rahaa ja pakoauton. Sen jälkeen T oli poistunut pankista
rahojen ja räjähteiden sekä ottamansa kolmen panttivangin kanssa. Poliisi oli myöhemmin
suluttanut auton niin, ettei T:llä ollut ollut mahdollisuutta jatkaa matkaa. Huolimatta siitä, että
T oli uhannut räjäyttää auton, ellei matkan jatkamista sallita, sulutusta ei ollut purettu. Kahden
panttivangin paettua autosta poliisit olivat avanneet tulen T:tä kohti. Auto oli räjähtänyt,
jolloin T ja yksi panttivanki olivat saaneet surmansa.”
Tapauksessa syytteessä oli neljä poliisimiestä. A oli toiminut tilanteessa poliisin
valmiusyksikön johtajana ja tehnyt päätöksen suluttaa T:n pakoauton. Lisäksi syytteessä oli
poliisimies B, joka oli tilanteessa saanut A:lta hyökkäyskäskyn ja ampua kaappaajaa.
Syytteessä olivat myös poliisimiehet C ja D, jotka olivat tukeneet B:n hyökkäystä,
ampumalla omalla päätöksellä viereisestä Lääninhallituksen rakennuksesta sisältä
ikkunoiden läpi kaappaajaa. Tämän hyökkäyksen yhteydessä kaappaajan T:n pakoauto oli
räjähtänyt ja T sekä yksi panttivanki saivat surmansa. Kaksi panttivankia oli hieman
aiemmin päässyt pakenemaan autosta.
KKO:n ratkaisun mukaan, A tuomitiin yksin teoin tehdyistä kuolemantuottamuksesta ja
varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä. A:n kohdalla ei tullut kysymykseen
hätävarjelun liioittelu, koska hän oli omalla toiminnallaan ajanut tilanteen hätävarjeluun.
Ratkaisussa katsottiin, että A:n velvollisuutena olisi ollut panttivankien turvallisuuden
takaaminen ja täten purkaa sulutus. A:n toiminnan katsottiin olevan suhteellisuusperiaatteen
vastainen nimenomaan siltä osin, että hän ei purkanut sulutusta. Nuutilan mukaan tilanteessa
käytettävät voimavarat olivat niin hyvät, että sulutus olisi pitänyt purkaa194. B:n, C:n ja D:n
kohdalla oikeus katsoi, että nämä ovat toimineet hätävarjelusäännöksen nojalla ja heidän
toimintansa on ollut tilanteessa oikeutettua.
Jakomäki – Mikkelin panttivankitilanteen loppuvaiheessa tilanne on siis ollut poliisin
kontrollissa, ja he ovat käskeneet panttivankeja pakenemaan ajoneuvosta ja hyvin nopeasti
tämän jälkeen poliisit ovat ryhtyneet toteuttamaan valittua taktiikkaa eli hyökänneet
kaappaajaa kohden, siten että ovat alkaneet ampumaan ajoneuvon tuulilasin läpi
tarkoituksena pysäyttää kaappaajan vaarallinen toiminta. Kuten edellä on mainittu Bouchtin
194 Nuutila 1997, s. 304.
65
ja Fränden mukaan tilannekontrolli on voimankäytön ominaispiirre ja Helmisen –
Kuusimäen – Rantaeskolan mukaan voimankäytön ja hätävarjelun ero on siinä, että
voimankäyttö on ”hyökkäävää” ja hätävarjelu on enemmänkin puolustautumistoimenpide.
Olen sitä mieltä, että Jakomäki – Mikkelin loppuratkaisu oli voimankäyttöä, mutta se on
arvioitu hätävarjeluoikeuden mukaan. Loogisesti on pääteltävissä, että tähän valintaan on
vaikuttanut se, että tilanne on ollut poikkeuksellinen Suomen historiassa ja poliisimiesten
ollessa syytteen alaisina on tällöin ollut mahdollista liioittelutilanteessa arvioida
anteeksiantoperusteita. sekä myös se, että tilanteessa poliisimiehet toimivat vastoin
ylijohdon ohjeita ja määräyksiä.
Kandidaatin tutkielmassani, jonka aihe oli poliisin vastuu väärästä voimankäyttövälineen ja
taktiikan valinnasta sen johtaessa hätävarjelutilanteeseen, olin tilannekontrollista mieltä
seuraavasti: ”Poliisitilanteissa voidaan aluksi olla voimakeinojen käytön puolella, siitä se
voi kohdehenkilön vaarallisen toiminnan vuoksi johtaa hätävarjelutilanteeseen ja taas palata
poliisin toiminnan seurauksena voimankeinojen pariin. Ongelma näissä tämän kaltaisissa
tilanteissa on, kun puhutaan aseistautuneesta vaarallisesta kohdehenkilöstä, se että kohteen
toiminta aiheuttaa niin vaarallisen tilanteen poliisimiehille sekä mahdollisille sivullisille, että
tähän toimintaan on reagoitava välittömästi. Edellä mainitsemassani tilanteessa ei siis
välttämättä tule kyseeseen etäisyyden ottaminen, ajan voittaminen tai muiden taktisten
valintojen käyttäminen.” Nykyisin olen vahvasti sitä mieltä, että koko tilanne tulee arvioida
poliisilain voimankäyttösäännöksen perusteella ja vasta siinä vaiheessa tulee rikoslain
säännökset mukaan, kun on syytä epäillä sallittujen voimakeinojen rajojen ylittyneen.
Tereniuksen mukaan hyvä lähtökohta voimankäytön ja hätävarjelun väliselle rajan vedolle
saattaisi olla rikosoikeudellinen arviointi. Hän esittää, että jos menettely täyttää ainoastaan
RL 13 luvun 3 §:n mukaisen haitanteko virkamiehelle -rikoksen tunnusmerkistön, sitä ei
voine pitää oikeudettomana hyökkäyksenä. Teon täyttäessä RL 16 luvun 1 §:n mukaisen
virkamiehen väkivaltaisen vastustaminen -rikoksen tunnusmerkistön, se osoittaisi
mahdollisesti hyökkäysteon.195 Tämä Tereniuksen argumentti veisi pohjan poliisin
toimivaltasäännökseltä ja merkitsisi paluuta yleisvaltuutukseen.
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat, että voimankäyttö ja hätävarjelutilanne ovat
usein lomittaisia eli käytetään voimakeinoja kohdehenkilön taltuttamiseen ja samalla
puolustaudutaan esim. kohdehenkilön nyrkin iskuilta. Tällaisessa tilanteessa Helminen ym.
195 Terenius 2004, s. 212.
66
katsovat, että tulisi soveltaa ensisijaisesti hätävarjelusäännöksiä. Tästä näkemyksestä löytyy
oikeuskirjallisuudessa myös eriäviä näkemyksiä, Frände yleisten oppien perusteoksen
uudemmassa painoksessa on katsonut, että lex specialis –sääntöön viitaten, että mikäli
molemmat, hätävarjelu ja voimakeinojen käyttö tulee sovellettavaksi, sovelletaan
erityislakia eli voimakeinojen käyttöä.196 Aiemmassa painoksessa Frände katsoi
hätävarjelun olevan ensisijaista.197 Myös Boucht katsoo nykyisin poliisin
voimankäyttöoikeutta Ruotsissa käsittelevässä väitöskirjassaan, että lex specialis derogat
legi generalis –säännön mukaan rikoslain hätävarjelusäännös sen yleisen luonteen vuoksi
väistyy, jos myös poliisilaki soveltuu tilanteeseen.198 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola
uutta poliisilakia koskevassa yleisteoksessa ovat edelleen kuitenkin sillä kannalla, että jos
voimakeinojen käyttö- sekä hätävarjelusäännös ovat rinnakkain, tulisi hätävarjelusäännös
sovellettavaksi ensisijaisena.199 Tälle näkemykselle he eivät kuitenkaan esitä tässä
yhteydessä mitään perusteluja.200 Itse olen ehdottomasti Fränden ja Bouchtin kannalla.
Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola kanta tarkoittaisi sitä, että suurin osa poliisin
voimankäyttötilanteista arvioitaisiin hätävarjelusäännöksen mukaan.
196 Frände 2012, s. 140. 197 Frände 2005, s.169. 198 Boucht 2011, s. 386 – 387. 199 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769. 200 Ilmeisesti Helminen ym. kanta perustuu oikeuskäytäntöön, kuten esim. ratkaisut KKO 1993:50 ja KKO
2004:75, joiden mukaan hätävarjelusäännös on ensisijainen voimakeinojen käyttöön koskevaan normiin
nähden. Ks. Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 798.
67
9 JOHTOPÄÄTÖKSET
Tämän pro gradun -tutkielman tarkoitus oli selvittää epäselvää oikeustilaa poliisin vaativissa
voimankäyttötilanteissa. Oikeuskäytäntö osoittaa, että vaativissa tilanteissa ensisijainen
säännös olisi rikoslain hätävarjelusäännös. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin eriäviä
mielipiteitä, osa jakaantuu hätävarjelusäännöksen kannalle ja osa poliisilain
voimankäyttösäännöksen kannalle. Näkökulmana on siinä mielessä ollut
poliisioikeudellinen, koska olen selvittänyt kumpaan säännökseen, tilanteessa toimineen
poliisimiehen on edullisempaa vedota. Poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla on
luonnollisesti kulkenut rikosoikeudellinen näkökulma, koska rikosoikeuden yleisiä oppeja
koskevista säännöksistä rikoslain hätävarjelusäännös vastuuvapausperusteineen on ollut
oleellinen osa tutkimusta. Oikeuskäytäntöön perustuen tulisi aina ensisijaisesti arvioida
poliisin vaativia voimankäyttötilanteita rikoslain hätävarjelusäännöksen kautta. Tämä oli
tutkielman keskeisin oikeudellinen ongelma selvittää syyt miksi yleisvaltuutus tulisi
menemään poliisin toimivaltuuden eli poliisilain voimankäyttösäännöksen ohi.
Tutkimusmetodi tutkielmassa on ollut oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Olen tutkinut aihetta
lainsäädännön, lainvalmisteluaineiston, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön kautta.
Poliisilain voimankäyttösäännöstä ja rikoslain hätävarjelusäännöstä tarkastelin myös
sanamuototulkinnan mukaan. Tutkielman tarkoituksena ei ollut selvittää voimankäytön
sallittuja rajoja, toki niitä on myös aiheeseen kuuluen sivuttu.
Perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat myös voimankäyttötilanteisiin, vaikka tilanteessa
toimiva poliisimies ei niitä varmastikaan juurikaan sillä hetkellä mieti. Perustuslain 22 §:n
mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. PL
124 §:ään on kirjattu, että merkittävää julkisen vallan tehtäviä voidaan antaa vain
viranomaisille. Lain esitöistä Suomen hallitusmuodoksi ilmenee, että merkittävää julkisen
vallan käyttöä on muun muassa itsenäiseen harkintaan perustuva voimakeinojen käyttö tai
puuttua muuten merkittävällä tavalla ihmisten perusoikeuksiin, näitä valtuuksia ei voida
antaa kuin viranomaisille. Voimakeinojen käyttö on siis merkittävää julkisen vallan käyttöä
ja ampuma-aseen käyttö yksi julkisen vallan käytön ankarampia muotoja. Lain esitöissä
poliisilaista todetaan, että on otettava huomioon PL:n 22 §, jonka mukaan julkisen vallan on
turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen, tämä säännöksen mukaan poliisin
velvollisuuksiin kuuluu käyttää tehtäväpiiriinsä kuuluvia toimivaltuuksia. Tämä edellyttää
muun muassa ryhtyä toimenpiteisiin suojellakseen toisen henkeä rikollisisen toiminnan
vuoksi.
68
Poliisin on valittava käyttäessään toimivaltuuksia perusteltavista vaihtoehdoista se, joka
parhaiten edistää näiden oikeuksien toteutumista. Poliisin tulee siis kaikessa toiminnassaan
käyttää perusoikeusmyönteistä tulkintaa. Perustuslain säännösten tulkinnan painopiste on
eduskunnalla, eduskunta tulkitsee perustuslakia harkitessaan esillä olevien lakiehdotusten
perustuslainmukaisuutta. Voimakeinojen käyttöä koskevassa sääntelyssä on otettu
huomioon se, että voimakeinoilla puututaan merkittävästi perus- ja ihmisoikeuksiin, kuten
henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja omaisuuden suojaan nauttiviin oikeushyviin.
Voimakeinojen käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttöä on ohjeistettu myös
kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti EIS 2 artiklan ”oikeus elämään” -säännön ohella
YK:n 8. kriminaalipoliittisen maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen
käyttöä koskevat yleiset periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen
voimankäyttösäännöksissä sekä voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä. EIS
2 artiklan mukaan kenenkään elämää ei saa riistää tahallisesti, tämä ei kiellä ehdottomasti
kuolemanrangaistusta, mutta asettaa tällaiselle rangaistukselle tietyt ehdot. Voimakeinojen
käyttö tekee tähän myös poikkeuksen, ihmisoikeussopimuksessa on määritelty tyhjentävästi,
joissa hengen riistäminen on todettu sallituksi 2 artiklan kiellosta huolimatta. Surmaaminen
voi olla sopimuksen sallimaa 2 artiklan 2 kappaleen mukaan, mikäli se on ”ehdottoman
välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta väkivallalta b) laillisen
pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen henkilön paon
estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi laillisin toimin.” EIS 2 artikla hyväksyy
sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön osalta on mahdollista, että kohdehenkilö
menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut voimankäyttö on ollut tilanteessa
”ehdottoman välttämätöntä”. Tämä ”ehdottoman välttämätöntä” ei kuitenkaan oikeuta
rajattomaan voimankäyttöön.
Voimankäytössä tulee huomioida myös poliisin toiminnan yleiset periaatteet. Nämä
periaatteet on kirjattu poliisilakiin. Mika Launiala on todennut esitutkintaperiaatteista, jotka
löytyvät esitutkintalakiin kirjattuna, että oikeusperiaatteen oikeuslähdeopillinen asema
muodostuu sen mukaan, mistä se saa institutionaalisen tukensa. Tästä syystä
esitutkintaperiaatteet kuuluvat vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden ryhmään, huolimatta
siitä ovatko ne oikeussääntöjä vai oikeusperiaatteita. Sama nähdäkseni koskee myös
poliisilain yleisiä periaatteita. Voimankäytössä esille nousevat tarpeellisuuskriteeri ja
puolustettavuuskriteeri. Lain esitöiden mukaan suhteellisuusperiaatteen soveltaminen voi
myös johtaa toimenpiteistä luopumiseen. Suhteellisuusperiaatteen arviointiperusteista
69
johtuen tehtävän vaarallisuus liittyisi erityisesti vastustamiseen, jota tehtävällä voidaan
kohdata, tällöin suhteellisuusperiaatteella on suora liityntä PolL 2 luvun 17 §:n
voimakeinojen käyttöön. Ennakolta käsillä olevat tiedot voivat perustellusti osoittaa sen, että
toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytyminen voi vaarantaa poliisin
työturvallisuuden ja tämä voidaan ottaa huomioon käytettävän keinon valinnassa.
Tarpeettomana voimankäyttönä pidetään esimerkiksi lyömistä ja potkimista, koska
lähtökohtaisesti poliisimiehillä on saatavissa lisävoimaa paikalle. Lyömiset ja potkimiset
eivät myöskään kuulu poliisin virallisiin fyysisen voimankäytön hallintaotteisiin.
Voimankäytön tärkeimmäksi edellytykseksi nousee siis tarpeellisuus, jos tilanne on muulla
tavoin ratkaistavissa niin voimakeinojen käyttö ei tule kysymykseen.
Tarpeellisuuskriteeri ja suhteellisuusperiaate nousevat myös esille hätävarjelutilanteissa.
Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan
oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on sallittua. Mikäli
puolustautuja on käyttänyt enemmän väkivaltaa mitä hyökkäys olisi edellyttänyt, niin
puolustustekoa ei voida pitää tarpeellisena. Tarpeellisuusvaatimukseen sisältyy ensinnäkin
lievimmän käytettävän väkivallan vaatimus. Toisaalta kuitenkin tämä tarkoittaa sitä, että
puolustautuja voi käyttää enemmän väkivaltaa kuin hyökkääjä itse ja jopa vakavampia
vammoja hyökkääjälle kuin mihin itse hyökkäys olisi otaksuttavasti johtanut. Tarpeellisuus
voi liittyä myös hätävarjelun aikarajoihin, keinoja ei saa käyttää ennen kuin niihin tarve eikä
enää sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi. Suhteellisuusperiaatteella asetetaan rajoitteet myös
absoluuttiselle hätävarjeluoikeudelle. Voimakeinojen hätävarjelussa tulee olla suhteessa
hyväksyttäviä verrattuna suojattavaan oikeushyvään.
Poliisin toimivaltuussäännös voimakeinojen käyttöön on PolL 2 luvun 17 §. Lain esitöistä
ilmenee, ettei viranomaisten toimivaltuuksia voida sisällyttää rikoslain yleiseen osaan, koska
eri viranomaisten toimivaltuuksien tilannekohtainen sääntely on niin laaja. Tästä syystä ne
on sijoitettava kutakin viranomaista koskevaan lainsäädäntöön erikseen. Rikoslain yleisiä
oppeja koskevassa lain esityössä todetaan, että voimakeinojen käytön sääntelyä rikoslaissa
vaikeuttaa se, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime kädessä
asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten nojalla. Rikoslain puolella voidaan säätää
ainoastaan siitä, kuinka menetellä, jos valtuudet ylitetään. Tilannetta tulee tarkastella
kulloistenkin toimivaltasäännösten kautta, ei rikostunnusmerkistön ja rikoslain kannalta.
70
Yleissäännös voimakeinojen käyttöön on RL 4 luvun 6 §, jonka ensimmäisen momentin
mukaan oikeudesta voimakeinojen käyttöön virkatehtävässä säädetään erikseen lailla. RL
4:6.2 mukaan voimakeinoja saa käyttää tehtävän suorittamiseksi vain tarpeellisiin
toimenpiteisiin, joita on pidettävä puolustettavina, huomioon otetaan tehtävän tärkeys ja
kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin. RL 4 luvun 6 §:n 3
momentissa säädetään voimakeinojen liioittelusta. Mikäli voimakeinojen käytössä on
ylitetty 2 momentissa säädetyt rajat, on tekijä rangaistusvastuusta vapaa. Edellyttää painavia
perusteita, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, ottaen
huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen
yllätyksellisyys. Poliisilain 2 luvun 17 §:n 5 momentissa on viittaus RL 4 luvun 6 §:n 3
momenttiin eli voimakeinojen liioittelua voidaan käyttää vastuuvapausperusteena poliisin
virkatehtävässä, jos on ylitetty sallitun voimakeinojen rajat. Lain esitöiden mukaan
anteeksiantoperusteet ovat läheisesti samoja seikkoja, joiden nojalla ratkaistaan myös
kysymys hätävarjelun liioittelusta. Lain esitöissä todetaan, että nämä säännökset limittyvät
toisiinsa eritoten tilanteissa, joissa on ylitetty lain sallimien voimakeinojen rajat,
oikeuskäytännössä tämä aiheuttaa vaikeita rajanveto-ongelmia kumpaa säännöstä tulisi
noudattaa.
Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys oli, ovatko poliisin vaativat tilanteet
hätävarjelua vai tulisiko soveltaa voimankäyttösäännöstä? Korkeimman oikeuden
ratkaisuissa KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteessa ja KKO 2004:75
Merikarvian vesurimies tapauksessa on todettu, että hätävarjeluoikeus kuuluu myös
poliisille. Kysymys on ollut molemmissa tapauksissa siitä, että poliisimiehet ovat olleet
syytettyinä sallittujen voimakeinojen rajojen ylittämisestä. Hätävarjelun liioittelu on ollut
anteeksiantoperuste tai alentanut rangaistusta. Varsinkin KKO 1993:50 tapauksessa
poliisimiehet ovat toimineet vastoin ylijohdon antamia ohjeita ja määräyksiä,
hätävarjelutilanteena arvioituna he olivat rangaistuksesta vapaita ja pystyivät toimimaan
vastoin annettuja ohjeita. Tosin paikan päällä tilannetta johtaneen poliisimiehen kohdalla
hätävarjelu ei tullut kyseeseen, koska katsottiin hänen omalla toiminnallaan vieneen
tilanteen hätävarjeluun. Mutta tilannetta johtaneen poliisimiehen hyökkäyskäskyä
noudattaneet olivat toimineen ratkaisun mukaan hätävarjelussa. Ratkaisuissa ei ole pohdittu
toimivallan ja yleisvaltuuden välistä suhdetta. Samoin on ollut tapaus Huohvanaisessa,
kansalliset tuomioistuimet ovat valinneet soveltuvaksi säännökseksi hätävarjelun. EIT on
71
ratkaisussa tutkinut ainoastaan sitä, onko kuolettava voimankäyttö ollut tilanteessa sallittua,
mitä se myös ratkaisun mukaan oli.
Toinen tutkimuskysymys oli kumpaa säännöstä tulisi soveltaa, kun molemmat rinnan?
Tutkimus antoi vastauksen, että molemmat säännökset soveltuvat vaativiin
voimankäyttötilanteisiin ja sitä ei voi ratkaista tulkinnalla. Olen tutkimuksessani
argumentoinut, että aina tulee ensisijaisesti arvioida tilannetta toimivallan kautta eikä
yleisvaltuuden kautta. Ensiksi tulee arvioida tilanne poliisilain voimankäyttösäännöksen
mukaan ja ainoastaan siinä tapauksessa tulee mukaan rikoslain hätävarjelusäännös, kun
sallitut voimakeinojen rajat on ylitetty. Tämä voidaan arvioida yhtenä kokonaisuutena, kuten
lain esitöissä on todettu.
Kolmas tutkimuskysymys oli, miksi oikeuslähdeoppi kumoutuu ja yleislakia sovelletaan
erityislain sijaan? Ratkaisun perusteluista tähän ei vastausta saanut, mutta erityislakia tulee
soveltaa ensisijaisesti ja tähän pätee sama kuin edelliseen, että yleislaki astuu mukaan vasta
siinä vaiheessa, kun sallittujen voimakeinojen rajat on ylitetty tai on toimittu vastoin johdon
ohjeita ja määräyksiä. Tällöin on syytä vedota hätävarjeluun.
Neljäs tutkimuskysymys oli kattaako voimankäyttösäännös kaikki vaativat tilanteet?
Tutkimus antoi tähän vastauksen, että kattaa. Oleellista on tarpeellisuuden ja
puolustettavuuden vaatimukset, sinänsä voimankäyttösäännöksellä ei ole rajattu mitään
tilannetta pois. Ja toisin päin hätävarjelusäännös ei anna mitään lisäarvoa, jos on toimittu
sallittujen voimakeinojen rajoissa.
Tutkielmassa nostin mielestäni kaksi oleellista kysymystä esille ja näitä seurasi loogisesti
kolmas oleellinen kysymys. Ensimmäinen on mitä sillä saavutetaan, että poliisin vaativa
tilanne arvioitaisiin hätävarjeluoikeuden kannalta? Tutkielma antoi vastauksen, että
hätävarjeluoikeus ei anna mitään oikeutusta kovemman voiman käyttöön kuin
voimankäyttösäännöskään. Molemmissa säännöksissä on samankaltaiset puolustettavuuden
sekä aikarajan vaatimukset ja molempien säännöksien mukaan poliisimiehen koulutus ja
kokemus otetaan huomioon, myös virkavastuu koskee molempia säännöksiä. Toinen
oleellinen kysymys on, onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat?
Tämä tulee selvittää tarkastelemalla tapausta ensiksi toimivaltasäännöksen kautta ja vasta
siinä vaiheessa tulee mukaan yleisvaltuus, kun on tarpeen arvioida anteeksiantoperusteita.
Kolmas oleellinen kysymys on, ovatko tilanteessa toimineet poliisimiehet toimineet vastoin
johdon ohjeita ja määräyksiä? Tässä tapauksessa poliisimiesten on edullisinta vedota
72
hätävarjelutilanteeseen, koska tilanteen nopea oleellinen muutos antaa oikeutuksen toimia
vastoin johdon ohjeita ja määräyksiä.
Nämä kysymykset ja tutkielmassa selvinneet vastaukset antavat seuraavan loogisen
päättelyketjun, miten poliisin vaativia voimankäyttötilanteita tulee arvioida: 1) Lähtökohta
aina toimivallan kautta, jos voimankäyttö on tilanteessa ollut puolustettavaa, niin poliisimies
on toiminut normin mukaan ja oikeutetusti. 2) Siinä tapauksessa, kun on ylitetty sallitun
voimakeinojen rajat toimivaltasäännöksen mukaan, niin sovelletaan voimakeinojen
liioittelusäännöstä mahdollisena anteeksiantoperusteena rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentin
mukaan. 3) Mikäli poliisimies on toiminut vaativassa voimankäyttötilanteessa vastoin
johdon ohjeita ja määräyksiä, niin tällöin tulee sovellettavaksi rikoslain 4 luvun 4 §:n
hätävarjelusäännös ja mikäli tässä tilanteessa on ylitetty sallitun voimakeinojen rajat, niin
mahdollisena anteeksiantoperusteena sovelletaan RL 4 luvun 4 §:n 2 momenttia.
Lopuksi totean vielä, että nostin myös ennakkotiedon virkatehtävästä jonkinlaiseksi rajan
vetäjäksi siihen kumman säännöksen mukaan tilannetta tulee arvioida. Ennakkotieto
tehtävästä tekee selkeän virkatehtävän ja tällöin tilanne tulee arvioida toimivallan mukaan.
Mikäli poliisimiehet joutuvat täysin yllättäen ilman ennakkotietoa oikeudettoman
hyökkäyksen kohteeksi ja tilanteessa joutuu puolustautumaan itsesuojeluvaistojen kautta,
tilanne olisi hätävarjelua. Kolmas mahdollinen tilanne missä edellä mainitun ja 3 kohdan
mukaan voisi olla syytä vedota hätävarjeluoikeuteen on tilanne missä on turvauduttu
epävirallisiin voimankäyttövälineisiin, hätävarjelutilanteessa voimakäyttövälineitä ei ole
rajattu. Todistustaakka jakaantuu aivan samoin tavoin molemmissa säännöksissä, kantajan
tulee näyttää tosiseikat toteen, mutta sen, joka vetoaa hätävarjeluoikeuteen, on syytä tuoda
esille oman edun vuoksi kaikki ne seikat, jotka väitettä tukevat.