Intian matka 27.12.2014-5.1.2015

Irman matkakertomus.

Tapasin Jacob Marinenin ensi kertaa vuoden 2014 toukokuussa kotiseurakunnassani

Vaajakoskella. En ollut aiemmin tiennyt tällaisesta henkilöstä enkä hänen työstään

Intiassa. Uskon, että Herralla oli tarkoitus saattaa minutkin jollain tavalla mukaan

tähän työhön näkemään Hänen suuria tekojaan Pastori Jacobin palvelutehtävän kautta.

Silloin Jacob kutsui Agape Intian hallituksen ja muutamia työn tukijoita Intiaan ja

minäkin sain kutsun lähteä mukaan.

Matka toteutui vuodenvaihteessa. Kahdeksan hengen ryhmänä lähdimme tapaninpäivän

jälkeen viikon vierailulle GTSSS:n työpisteisiin Intian Khammamiin, Manuguruun ja

Hyderabadiin. Matkalla olivat mukana Maija ja Veijo Pitkäkangas Säkylästä, Veera ja

Juuso Mattelmäki Huittisista, Marja-Terttu ja Timo Ritvanen Pieksämäeltä, Ismo

Ojala Huittisista ja minä, Irma Mantsinen Leppävedeltä.

Jacob oli lähettänyt meille matkasuunnitelman, joka vaikutti hyvin tiiviiltä.

Lauantai 27.12.2014

Keski-Suomessa päivä oli luminen. Pakkasta oli -7 astetta. Ajelin Pieksämäelle

Ritvasten luokse. Puolen päivän jälkeen lähdimme Ritvasten autolla kohti Vantaan

lentokenttää. Matkalla poikkesimme syömään. Matkaselvitykset menivät hienosti, kun

Veera hoiti hommat automaateilla.

Kone lähti klo 20.40. Koneessa vieressäni istui intialainen mies, joka oli Ruotsissa

töissä ja oli matkalla vanhempiensa luokse Intiaan. Keskustelimme innokkaasti. Kerroin

hänelle matkamme tarkoituksesta ja Jacobin työstä . Minulla oli mukana Jacobin

englanninkielinen kirja, josta annoin hänen lukea Jacobin paranemisen ja perheen

uskoontulon. Hän oli hyvin vaikuttunut. Saakoon Jeesus ilmestyä hänekin elämäänsä.

Sunnuntai 28.12.2014

Suomen ja Intian aikaero on 3,5 h. Lento Helsingistä New Delhiin kestää normaalisti

n. 6h. Nukuin jonkin verran. Laskeutumisaika oli klo 6.20, mutta kone ei voinut sumun

takia laskeutua New Delhiin, vaan lensi varakentälle Ahmedabadiin 700 km:n päähän,

ja niinpä saavuimme Delhiin 7h myöhässä klo 14.30.

Vastaanottokomiteamme: veljemme Jacob, Ramesh, John ja matematiikan opettaja,

jolle annoimme lempinimen Akri, olivat odottaneet meitä asemalla edellisestä illasta

asti. Matka hotelliin oli melko pitkä. Sen taitoimme takseilla. Siinä meille olikin "fast

Sight seeing in Delhi" kuten Jacobin ohjelmassa luki. Saimme pienen välähdyksen 16

miljoonaisen kaupungin väkirikkaudesta ja elämänmenosta. Matkalla piipahdimme

katsomaan aidan takaa paria kuuluisaa nähtävyyttä. Ja osa porukastamme kävi vielä

katsomassa Intian porttia.

Qutub Minar on tiilistä tehty minareetti Intian Delhissä. Se on maailman korkein tiiliminareetti ja Unesco lisäsi

minareetin maailmanperintöluetteloon vuonna 1993. Minareetti on 72 metriä korkea ja sen huipulle vie 399 askelmaa.

Se on rakennettu vuonna 1193 ja se on yksi Intian islamilaisen arkkitehtuurin hienoimmista taidonnäytteistä.

Bahá'í Lootus temppeli on Bahá'í uskonnon temppeli, joka valmistui vuonna 1986, ja on yksi maailman

vierailluimmista ja kuvatuimmista rakennuksista.Temppeli on rakennettu ekspressionistiseen tyyliin, ja sen merkittävin

piirre on sen lootuskukan muotoinen design. Lootus kukan inspiroima design on viimeistelty 27:n

marmoripeitteitteisellä "kukanlehdellä", jotka on järjestelty kolmen ryhmiin niin että rakennuksessa on yhdeksän puolta

Intian portti, joka muistaa ensimmäisessa maailmansodassa kaatuneita intialaisia sotilaita.

Illalla kävimme syömässä eräässä ravintolassa. Sinne oli aika pitkä matka. Intiassa

liikenne on vasemmanpuoleista. Kadut ovat täynnä, autoja, Tuc-tuc-takseja , mopoja,

kaupustelijoita,lehmiä, koiria ja vaikka mitä. Ravintola oli ulkoisilta puitteiltaan melko

vaatimaton, mutta ruoka oli hyvää intialaista, tulista ja osa vähemmän tulista.

Ilmeisesti ravintolan pitäjä oli saamaansa korvaukseen tyytyväinen, kun lähtiessämme

hykerteli käsiään. Taisi ottaa vähän ylihintaa.

Päivälämpötila oli n. +17 ast mutta illalla +5 tai +6 ast. Suihkun jälkeen menin

kymmenen maissa nukkumaan. Onneksi peitto oli lämmin, muuten olisi palellut. Nukuin

melko hyvin.

Maanantai 29.12.2014

Heräsin viiden aikaan. Kadulla oli jo kova liikenne. Taisi olla koko yön. Ulkona oli kylmä

ja huone oli myös kylmä.

Seitsemältä söimme ihanan aamupalan hotellissa ja lähdimme takseilla rautatie-

asemalle. Juna Agran kaupunkiin lähti klo 8.30. Matka kesti 1,5 h pitempään kuin

pitäisi. Aikataulut ovat Intiassa eri käsite kuin meillä. Junassa oli melko kylmä.

Mutta hätä keinot keksii.

Saavuimme perille ennen kahta. Ennenkuin ehdimme meille varattuun pikkubussiin,

kerjäläisten joukko ympäröi meidät. Meitä oli kielletty antamasta kenellekään mitään.

Jacob hoiti antamispuolen. Raajarikkoja on paljon. Eräs mies ajoi kolmipyöräisellä

pyörällään luoksemme. Hänellä oli niin suuret jalkoterät ja kämmenet, etten ole

koskaan nähnyt sellaista. Eräs lääkäri kertoi myöhemmin, että tuolla miehellä on

"Phaleria sairaus", jossa eri ruumiinosat voivat paisua muodottoman suuriksi. Muuten

mies vaikutti kohtalaisen terveeltä, mikäli hänen olosuhteissaan ihminen ylipäätään voi

olla terve. Tuli niin surullinen olo. Voi miten monenlaista kärsimystä tämä maa päällään

kantaa.

Matkatavaramme saimme säilyttää meille vuokratussa pikkubussissa.

Agran vierailumme kohde oli:

Taj Mahal on Agrassa Uttar Pradeshin osavaltiossa Intiassa sijaitseva mausoleumi, jonka Suurmogulien valtakunnan

hallitsija Shah Jahan rakennutti 1600-luvulla muistoksi synnytyksessä kuolleelle lempivaimolleen Mumtaz Mahalille.

Myös Shah Jahan on haudattu mausoleumiin vaimonsa vierelle. Valkoisesta marmorista rakennetun mausoleumin

lisäksi rakennuskompleksiin kuuluu reunustava muuri, puisto, portti, moskeija ja vierastalo. Mausoleumi on koristeltu

arvokkailla kivireliefeillä ja -upotuksilla sekä kalligrafialla. Taj Mahalia pidetään nykyisin indoislamilaisen

arkkitehtuurin suurimpana saavutuksena, ja se on kauneutensa vuoksi nimetty Unescon maailmanperintökohteeksi.

Tässä ryhmämme Taj Mahalin sisäänkäynnin edessä

Tässä alla meidän uskolliset, rakkaat intialaiset seuralaisemme, jotka huolehtivat

meidän turvallisuudestamme ja kaikenlaisesta mukavuudestamme parhaalla

mahdollisella tavalla.

John, Ramesh, Akri ja Jacob Ja tässä Jacob mamman ja pappan kanssa

Intialaiset naiset pyysivät päästä kuvaan länsimaalaisen kanssa. Kaikilla oli hauskaa.

Illan suussa kävimme Priya-ravintolassa syömässä. Sieltä suuntasimme

rautatieasemalle, josta junamme piti lähteä klo 20.30. Mutta kuinka ollakaan, junaa ei

kuulunut. Odottelimme kylmissämme pitkään. Sitten saimme tiedon, että koko junaa ei

tule sinä iltana, koska Delhistä lähtiessä on niin sakea sumu, että juna ei voi tulla.

Onneksi Veera ja kumppanit pitkän etsinnän jälkeen löysivät meille sopuhintaisen

hotellin. Siellä rukoilimme yhdessä ja pyysimme Herralta apua edelleen matkallemme.

Huoneet olivat kylmiä, mutta saimme kuitenkin jotenkin levättyä. Ei onneksi meidän

tarvinnut odottaa koko yötä asemalla niinkuin monet intialaiset tekivät.

Tiistai 30.12.2014

Olimme saaneet tiedon, että juna tulee aamupäivällä, joten menimme yhdentoista

aikaan asemalle. Siellä odottelimme kylmissämme puoli kolmeen. Juna oli siis yli 20 h

myöhässä alkuperäisestä aikataulusta.

Odotushuoneessa tapasin nuoren 23-vuotiaan naisen, joka kertoi olevansa junan

kuljettaja. Sanoin hänelle, että yritä pitää junat aikataulussa.

Sitten vihdoin viimein , ah ihanuus, juna tuli, tuo kauan kaivattu.

Meidän ryhmämme oli jaettu kahteen eri vaunuun. Makuupaikkamme oli toisessa

luokassa. Meidän "loosissamme" oli yksi erittäin sympaattinen, intialainen

lääkäripariskunta pienen lapsensa kanssa. Mies on lastenlääkäri ja vaimo geriatri.

Oli erittäin mielenkiintoista keskustella heidän kanssaan. Jacob tuli mukaan

keskusteluun ja kertoi työstään ja sitten koko ihmeellisen parantumisensa. Nuo

ystävät olivat todella vaikutettuja ja ottivat Jacobin yhteystiedot. Kukapa tietää,

vaikka Herra tämän kohtaamisen kautta johdattaisi nämä lääkärit vielä Jacobin

työyhteyteen. Herralle on kaikki mahdollista.

Olimme kaikki ihan lopen uupuneita. Toisen vaunun ryhmämme sai matkaseurakseen

lapsiperheen. Ne lapset olivat aika vilkkaita ja virkkuja, eivätkä halunneet lainkaan

nukkua. Voi rakkaat ystävät, miten uupuneilta näytätte ja varmaan myös olitte.

Kymmenen jälkeen aloimme laitella vuoteita nukkumakuntoon. Petejä oli kolmessa

kerroksessa ja toisella puolella käytävää kahdessa.

Näin sitä yö vietettiin. Tunnelma oli tiivis. Pitkälle yöhön kaupustelijat kulkivat

käytävää pitkin ja huutelivat tarjouksiaan. Ismo onneksi sai vähän korkeammanluokan

makuupaikan, ja kolme peittoa, kun hänellä oli niin kylmä. Kyllä me kaikki varmaan

jonkin verran nukuimme.

Keskiviikko 31.12. 2014

Aamulla kahdeksan maissa heräilimme. Lääkäripariskunta oli lähtenyt aamulla varhain.

Kun aloimme nousta ylös, vaunumme oli kuin roskaläjä. Petivaatteiden käärepusseja ja

muuta roinaa oli käytävillä. Matkaa oli vielä paljon jäljellä. Tilasimme junasta ruuan ja

syötyämme lepäilimme vielä. Itsekseni ihmettelin, että mihinkähän kaikki roskat ja

kertakäyttöastiat laitetaan näin kansoitetusta junasta. Mutta sain asian selville

mennessäni vessaan, jossa oli vain reikä lattiassa. Vaunujen liitoskohdassa oli sopivia

koloja, mistä kaikki roskat heitettiin rautatielle. Osa tosin oli jäänyt siihen käytävälle.

Ei ihme, että radan varret olivat roskien peitossa.

Illalla viiden jälkeen vihdoinkin junamme saapui Khammamin asemalle. Sieltä meidät

kujetettiin Jacobin kotiin, GTSSS:n lähetysasemalle.

Lähetysasemalla on orpokoti, jossa on leprapotilaiden lapsia. Lapset lauloivat meille ja

toivottivat kukkaseppeleiden kera meidät tervetulleiksi. Jalkamme pestiin, ja saimme

kokea todella olevamme tervetulleita.

Peseydyimme, vaihdoimme juhlavaatteet, söimme ja puoli seitsemän aikaan lähdimme

pikkubussilla Khammamin lähellä sijaitsevalle Thanikellan Grace-kampukselle. Se on yli

12 hehtaarin alue, jossa kävimme ensin Ramattukoulussa. Siellä juhlallisesti avasimme

asuntolan. Kävimme myös sairaanhoito-oppilaitoksessa, (Grace Hakala Nursing College)

Grace-orpokodissa on 1000 lasta. Siellä oli järjestetty upea uudenvuoden vastaanotto.

Lapset olivat odottaneet meitä kauan. Meidät kukitettiin ja olimme kuin kuninkaalliset.

Lapset esittivät hienoja ohjelmia. Sanoin siellä muutaman sanan lapsille ja rukoilin.

Joulupukkikin oli ohjelmassa mukana ilmapalloineen, joista osa puhkesi hänen

kulkiessaan ympäri. Lapset lauloivat ja elivät koko olemuksellaan mukana kaikessa

juhlahumussa. Lapsille jaettiin uudet puvut. Olimme myös mukana lasten

iltaruokailussa. Jaoimme vähän malliksi ruokaa. Lapsiltakin kaikki sujui hienosti

järjestyksessä, vaikka ilta oli jo myöhäinen ja lasten ruokailu oli viivästynyt pitkään.

Lähdimme jatkamaan matkaa kohti Manugurua. Olimme perillä puolen yön jälkeen.

Muutamat ryhmäläisistämme kävivät Kampuksen juhlasalissa uudenvuoden

rukoushetkessä, mutta tulivat sitten laittautumaan yöpuulle.

Söimme jotain ja kävin suihkussa. Menin nukkumaan kolmen aikaan aamuyöstä.

Torstai 1.1.2015

Heräsin puoli yhdeksän maissa. Tässä orpokodissa on tällä hetkellä 218 lasta.

Lapsille jaettiin juhlallisesti uudet puvut. Kaikki tapahtumat kuvattiin ja tapahtuneen

todisteeksi oli isot plakaatit, joissa kerrottiin asiasta. Näillä todistetaan maan

hallitukselle, että saadut rahat on käytetty, kuten on ilmoitettu.

Uudet puvut annettiin myös fyysisesti vammaisille lapsille, joiden koti on tien toisella

puolella. Uskovat lesket saivat uudet sarit. Minua kosketti erityisesti, kun Jacob

kertoi olleensa kolme päivää kahden veljen kanssa Hyderabadissa ostamassa vaatteita

eri orpokotien yli 4000:lle lapselle. Ne olivat kauniita ja hyvälaatuisia. Jacob sanoi,

ettei hän omille lapsilleen halua antaa huonoja vaatteita.

Lapset saivat myös pienen herkkupalan. Se oli mieluinen

Olimme Manugurun alueen juhlasalissa uuden vuoden jumalanpalveluksessa. Tätä tilaa

käytetään mm. kun pastorit kokoontuvat kerran kuussa kolmen päivän rukous-ja

paastopäiville.

Meistä muutamat käyttivät puheenvuoron. Puhuin lyhyesti ps.119:9 jakeesta.

Kirkko oli tupaten täynnä. Ulkopuolellakin oli paljon kansaa.

Iltapäivällä matkustimme Manugurusta jonkin matkan päässä sijaitsevaan Duginepallin

kylään. Siellä on Jacobin isän ja äidin johtama seurakunta ja orpokoti. Oli todella

koskettavaa, kun Jacobin iäkäs äiti ja jotkut muutkin polvillaan maassa pesivät

jalkamme ja toivottivat tervetulleiksi.

Tähän seurakuntaan kuuluu veli Samuel. Vuonna 1993 tämä villi, pahojen henkien

riivaama viidakon mies, Somanna, kohtasi Jeesuksen. Hän sai uuden nimen ja hänestä

on tullut evankelista viidakon ihmisille. Hänen " Kahden sanan evankeliumi" kuuluu: Jos

uskot Jeesukseen menet taivaaseen, jos et, menet kadotukseen!

Jumalanpalvelus oli koskettava. Sen jälkeen koko kirkkokansalle( n. 200 henkeä) oli

maukas ateria. Sen jälkeen rukoilimme ihmisten puolesta ja jaoimme leskille sareja.

Paluumatkalla Manuguruun pysähdyimme pastori Sundar Raon seurakunnassa. Jacob

näytti tämän pastorin polvia, jotka olivat aivan mustelmilla. Tämä mies rukoilee

polvillaan joka päivä neljä tuntia. (Vasen kuva, pastori Rao istuu rummun oikealla puolella

Raamattu kädessä)Siellä Jacobin ääni katosi. Puhuin Ps 37:3-6 jakeiden pohjalta. Sielläkin

jalkamme pestiin ja meille lahjoitettiin pyyhkeet. Kyläläiset katselivat ja kuuntelivat

portin edessä.

Vielä pistäydyimme Sambaikudemin orpokodissa. Lapsille ( n. 40) jaettiin puvut ja he

tanssivat meille. Ihania, iloisia lapsia.

Palasimme Manugurun GTSSS:n kampukselle illalla yhdeksän maissa. Olin ihan poikki.

Suihkun jälkeen menin kymmenen maissa nukkumaan. Oli kuuma, mutta sain kuitenkin

nukuttua.

Perjantai 2.1.2015

Heräsin viiden aikaan. Nousin ylös, kuulostelin ja katselin kampukselle. Lapset olivat

heränneet viideltä ja olivat rukoilemassa makuupaikoissaan ohjaajiensa kanssa, tytöt

omassa asuntolassaan ja pojat omassaan. Aikusia liikkui alueella. Ilmapiiri oli kiireetön

ja ihanan rauhallinen. Ennen kuutta lapset lähtivät pesulle ja pukeutumaan koulu-

pukuihin. Jotkut lakaisivat pihaa. Ei ollut mitään juoksemista, kirkumista, tappelua,

vaan kaikki tapahtui rauhallisesti. Sitten he menivät järjestyksessä kirkon verannalle

reppuineen vielä kertaamaan läksyjään ennen aamupalaa.

Ruoka valmistetaan ulkona. Manugurussa puu on halvempaa kuin kaasu.

Lapset hakivat lautasensa ja tulivat rauhallisesti jonoissa hakemaan aamupalaa,

maukasta riisiä, jonka joukossa oli pähkinöitä ja juureksia. Tänä aamuna me vieraat

jaoimme ruuan. Lapset saavat hakea ruokaa lisää, että vatsat tulevat täyteen ja

jaksavat lähteä kouluun. Ruuan jälkeen lapset itse pesivät lautasensa, kävivät juomassa

puhdasta juomavettä ja lähtivät kouluun.

Tässä taustalla olevassa pienessä huoneessa Jacob asui alkuaikoina perheensä kanssa.

Tämä sisar on niistä ajoista asti palvellut Herraa ja on Jacobin perheen uskollinen

ystävä. Kampuksella olevassa isossa plakaatissa Jacobin perhe ja hänen vanhempansa

toivottavat Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Jacobin ja Elisabethin ihanat lapset: Daniel, Victoria ja Samuel sukulaislasten

seurassa. Pojat ovat hyviä tulkkeja.

Aamupäivällä kävimme Manugurun vammaisten lasten laitoksessa, joka on ihan

orpokodin vieressä. Tällä tytöllä oli paha epilepsiakohtaus päällä. Rukoilimme hänen

puolestaan.

Kävimme myös ainoassa Andra Pradeshin alueella sijaitsevassa kritillisessä

oppilaitoksessa, jossa opiskelee yli tuhat oppilasta. Siinä on ala-aste, yläaste ja lukio.

Opettajia on 100 ja lisäksi tutorit. Täällä opiskelee ennenkaikkea orvot lapset ja

nuoret, mutta korkeakastiset hindut haluavat lapsensa nimenomaan tähän kristilliseen

kouluun. Heille koulu on maksullinen. Opetus on erittäin korkeatasoista.

Hyvästelimme Manugurun ja ensin kävimme "Keken lastenkodissa", Kondaikudemissa.

Sitten lähdimme vierailemaan Bhadrachalamin kaupunkiin. Siellä on GTSSS:n orpokoti

ja vanhainkoti, joita johtaa Jacobin sisar miehensä kanssa. Söimme siellä maittavan

aterian. Jacob, Juuso ja Veera kävisivät vielä jossain muussa seurakunnassa.

Mutta me toiset pidimme pienen tuokion lapsille ja vanhuksille. Siellä vanhat tädit

saivat uudet sarit. Vanhin asukas on yli 100-vuotias. Elleivät nämä vanhukset olisi tässä

kodissa, he olisivat kerjäämässä kadulla, asemilla tai muualla. Nyt heillä on koti,

vuoteet, ruoka, puhtaus, huolenpito ja he saavat kuulla Jeesuksesta.

Matkalla Khammamiin kävimme vielä vihkimässä pastori Mooseksen asunnon, johon

varat ovat tulleet Suomesta. Olimme myös mukana jumalanpalveluksessa. Pastori

Mooseksen lapsenlapsi siunattiin jumalanpalveluksessa.

Khammamissa vielä vihimme toisen kirkon, johon myös varat olivat tulleet Suomesta, ja

olimme vähän aikaa jumalanpalveluksessa.

Sitten vihdoin kymmenen maissa illalla saavuimme Jacobin kotiin GTSSS:n

lähetysasemalle. Söimme ja peseydyimme ja pakkasimme tavarat valmiiksi, koska puoli

kahdelta oli herätys.

Lauantai 3.1.2014

Puoli kolmen maissa yöllä lähdimme ajamaan Itä-Intian Itä-Godavariin (joka on yksi

Andhra Pradeshin osavaltion 13 piirikunnasta). Olimme perillä n. yhdentoista aikaan

aamupäivällä. Kävimme vähän syömässä ja otimme kaupungin eräästä hotellista pari

huonetta, jossa saimme vaihtaa vaatteita ja peseytyä. Heti jatkoimme matkaa

kaukaiseen trooppiseen kylään, jossa on elävä seurakunta. Meitä oli odotettu ja

koimme olevamme tervetulleita. Pastori Israel on perustanut seurakunnan n. 10 vuotta

sitten keskelle hindukylää. Herra on ihmeellisesti ilmestynyt ja seurakunnassa on nyt

yli 200 aikuista ja paljon lapsia.

Varmaan koko seurakunta ja kyläläisiäkin oli mukana toivottamassa meidät

tervetulleiksi. Olimmehan ensimmäiset länsimaalaiset vieraat tässä seurakunnassa.

Vihimme seurakunnan uuden kirkon. Se tulikin ääriään myöten täyteen ja moni jäi

ulkopuolellekin. Meille annettiin kukkaseppeleet ja saimme lahjoja.

Oli ihana nähdä seurakuntalaisten ilo ja kiitollisuus. Ylistys kaikui ja kuului varmaan

koko kylään. Lapsetkin riemuitsivat juhlakansa joukossa. Välillä minusta tuntui, että

menetän tajuni rankan ohjelman aiheuttamasta uupumuksesta, mutta kiitos Herralle,

Hän auttoi.

Jumalanpalveluksen jatkoksi oli pastoreieden kokous. Alueella on yli 100 pastoria. Osa

heistä oli kokouksessa.

Orpokoti Arakalanka Mulapalem on kirkon yhteydessä. Siellä lapsille jaettiin uudet

puvut, samalla myös lähiseudun toisen orpodin lapset saivat puvut. Pastori Israel

huolehtii 110:stä seurakunnasta, joita hän ollut perustamassa. Lopuksi luovutimme

erään suomalaisen liikemiehen lahjoittaman Jeep-auton pastori Israelin käyttöön.

Koko tämän matkan ajan Jacobin työtoverit, John, Samuel, Ramesh ja Saidolu,olivat

meidän matkalaisten apuna. He kantoivat laukkujamme ja huolehtivat, että ehdimme

paikasta toiseen ja välillä tukivat meitä, ettemme horjahda tai kaadu. Kristitty

valokuvaaja, Ashok, oli kaikessa mukanamme ja kuvasi kaikki tilaisuudet.

Vielä paluumatkalla käytiin pikaisesti vihkimässä pastori Marri Ananda Raon kirkko.

Sen toimituksen ajaksi jäin bussiimme takapenkille lepäämään. Olin ihan, ihan puhki.

Kävimme hotellissa vaihtamassa matkavaatteet ja hakemassa tavaramme. Niin alkoi

iltakymmenen maissa yöllinen bussimatka Itä-Godavarista kohti Hyderabadin

kaupunkia. Sen matkan oli määrä kestää 8 h, mutta bussiin tulleen vian takia matka

kesti paljon kauemmin.

Sunnuntai 4.1.2015

Bussin kuljettaja ja hänen apulaisensa olivat onneksi hereillä, kun me toiset yritimme

nukkua tai ainakin levätä. Pysähdyimme johonkin kaupunkiin silloin, kun bussiin tuli vika.

Seisahduksen aikana olimme jaloittelemassa ja ostimme kadun varresta ihania

banaaneja. Kuljettaja ja apulainen saivat vian korjattua.

Joskus aamuhämärässä bussi pysähtyi bensa-asemalle tankkaamaan. Siinä oli Veeralle

rukousvastaus, että pääsimme etsimään vessaa. Sitä ei tietenkään sieltä löytynyt,

mutta jonkun kopperon taakse mentiin Veeran kanssa tarpeillemme. Olin niin unen

pöppörössä eikä Saidulua tietenkään tässä tapauksessa ollut tukemassa, joten jotenkin

jalkani linksahti, ja lensin päistikkaa mukkelis makkelis maahan. Veeran sanojen

mukaan lentoharjoitukseni näytti aika hirveältä. Joka paikkaan sattui, mutta kiitos

taas Jeesukselle, ettei luita katkennut eikä avohaavoja tullut, ainoastaan ruhjeita ja

mustelmia. Mutta meidän Maija-mamma vaan nukkui koko ajan takapenkillä Jumalata

saamansa nuijanukutuksen ansiosta, eikä tiennyt näistä tapahtumista mitään. Ei ihme,

jos Herra herätti ystäviä öisin rukoilemaan puolestamme. Emme tiedä, missä kaikissa

vaaroissa olemme olleetkaan.

John ja Samuel jäivät kyydistä pari tuntia ennen määränpäätä. He lähtivät sieltä kohti

Khammamia jollain kyydillä. Mutta Ramesh, Saidulu ja valokuvaajamme Ashok tulivat

Hyderabadiin asti mukanamme.

N. klo 11.00 saavuimme Hyderabadiin GTSSS:n slummilasten orpokodille. Tässä

kodissa on kolmisensataa slummista tullutta lasta.

Peseydyimme, söimme aamupalan ja sitten kiirehdimme keskuksen kirkkoon

jumalanpalvelukseen.

Oli liikuttavaa nähdä, miten kolmisensataa entistä slummilasta oltuaan vasta puolisen

vuotta tässä orpokodissa ylistivät Herraa, ja miten heidän silmänsä säihkyivät, kun he

kokivat, että heitä rakastetaan.

Lapset istuvat aina lattialla, tytöt toisella ja pojat toisella puolella. Näin oli kaikissa

orpokodeissa. Opettajana sitä joka tilanteessa ihmettelin, miten kauniisti ja

rauhallisesti lapset istuivat, toimivat ja liikkuivat. En voi löytää muuta syytä kuin sen,

että rukous, Jeesuksen voimakas läsnäolo ja rakkaudellinen, mutta myös napakka

kasvatus ja ohjaus saavat sen aikaan.

Alla oleva kuva kertoo paljon Jacob-veljestämme. Tilanteessa kuin tilanteessa hän oli

polvillaan Herran edessä. Miten kauniin esimerkin hän antaa lapsille, työtovereillen ja

kanssaihmisilleen. Kun seurasin häntä 10 päivän ajan erilaisissa tilanteissa myös hänen

ollessaan väsynyt, sairas ja monenlaisten huolten painama, näin, miten rehellisyys,

nöyryys ja Jumalan antamaan auktoriteettiin perustuva johtajuus ja organisointikyky

olivat selvästi näkyvissä hänen työssään ja elämässään.

Jacobin motto työssään on: Minulla on vain tyhjät kädet, mutta suuri Jumala. Elän vain

voittaakseni niin monta intialaista kuin mahdollista taivaan kotiin. Siinä on elämäni

tarkoitus.

Tilaisuudessa oli myös ehtoollisen vietto ja kannettin uhrilahja. Monet pienet lapsetkin

toivat jonossa kolikkonsa uhrikoppaan. Heille on pienestä alkaen opetettu

kymmenysten antamisen merkitys. Näin he saavat elämäänsa suuren ilon ja siunauksen.

Jumalanpalveluksen jälkeen olimme mukana jakamassa lapsille lounasta. Lapset istuvat

kauniisti jonoissa lattialla ja syövät sormin, kuten intialaiset yleensäkin tekevät.

Meillekin oli tehty todella maittava ateria. Söimme myös lapsille tehtyä ruokaa. Se oli

oikein hyvää. Ruuan jälkeen lapsille jaettiin uudet puvut. Sieltä lapsiparvesta sain

kainalooni oman kummilapseni Jilla Sidharadhan. Hänellä on kyllä molemmat

vanhemmat, mutta he eivät pysty huoltamaan lapsiaan.

Jokaisessa laitoksessa on taulu, jossa mainitaan henkilöt, jotka ovat lahjoittaneet

varat laitoksen rakentamiseen tai maapohjan hankkimiseen.

Taustalla on rakenteilla kaksi uutta rakennusta. Toinen 300:lle uudelle lapselle koti ja

koulu. Ne pitäisi olla valmiit puolen vuoden päästä. Nyt pitäisi saada uusia kummeja

lapsille.

Niin sitten kokosimme kimpsumme ja kampsumme, pakkauduimme GTSSS:n autoihin ja

lähdimme kohti Hyderabadin lentokenttää. Alkuperäinen tarkoitus oli käydä matkalla

kentälle ostoksilla, mutta kaupungilla jouduimme keskelle muslimien Milad-un-Nadi-

juhlaa juhlivien, vihreitä arabiankielisillä teksteillä varustettuja viirejä heiluttavien,

Allahia ylistävien muslimien piirittämiksi, ja automme juuttuivat pariksi tunniksi

kaottiseen liikennesekamelskaan.

Rukoilimme hartaasti, että pääsisimme pois siitä tungoksesta, ettemme myöhästy

koneesta. Niin ostokset jäivät tekemättä ja saavuimme hyvissä ajoin kentälle. Siellä

teimme pieniä ostoksia lopuilla rupioillamme.

Kone lähti vähän myöhässä n. klo 19.00. Saavuimme Delhiin ennen puolta yötä.

Maanantai 5.1.2014

Sielläkin kävimme vähän ostoksilla ja sitten paneuduimme nukkumaan vapaanaoleville

penkeille. Kun pääsi ihan kunnolla pitkäkseen ja minulla oli pieni tyyny mukana, nukuin

melko hyvin . Kone Helsinkiin lähti klo 10.50. Matka meni torkkuessa ja odotellessa

kotiin pääsyä. Monilla matkustajilla oli flunssa. Rykimistä ja yskimistä kuului eri

puolilta. Myös meidän ryhmäläisillä oli flunssaa, minullakin se puhkesi kotona.

Kiitos Herralle, ehjinä ja turvallisesti pääsimme Suomen kamaralle n. klo 15.00. Tästä

lähdimme sitten kohti kotejamme.

Minä tulin Ritvasten kanssa Pieksämäelle. olimme perillä n. klo 20.00.Pakkasta oli -21

astetta ja luntakin oli melkolailla. Lämmitin jonkin aikaa autoani ja sitten ajelin kotiin

Laukaaseen. Taisin olla vähän pökerryksissä, kun muutaman kerran havahduin ollessani

melko lähellä ojan reunaa. Mutta siinäkin koin Herran varjeluksen.

Laskeskelimme Ritvasten kanssa, että puolet matka-ajastamme olimme jossain

kulkuneuvossa tai odottelemassa sellaista asemilla.

Vaikka matka oli raskas, olen äärettömän kiitollinen, että sain olla mukana tässä

kaikessa. Kun nyt ajattelen jälkeenpäin kaikkea, mitä näin, kuulin ja koin, minun täytyy

sanoa kuten Saban kuningatar sanoi Salomolle

1Aikakirja 8:5-8

5.Sitten hän sanoi kuninkaalle: "Totta oli se puhe, jonka minä kotimaahani sinusta ja sinun viisaudestasi

kuulin.

6 Minä en uskonut, mitä sanottiin, ennenkuin itse tulin ja sain omin silmin nähdä; ja katso, ei puoltakaan

sinun suuresta viisaudestasi oltu minulle kerrottu. Sinä olet paljon suurempi, kuin minä olin kuullut

huhuttavan.

7 Onnellisia ovat sinun miehesi, onnellisia nämä palvelijasi, jotka aina saavat olla sinun edessäsi ja kuulla

sinun viisauttasi.

8 Kiitetty olkoon Herra, sinun Jumalasi, joka sinuun on niin mielistynyt, että on asettanut sinut

valtaistuimellensa olemaan kuninkaana Herran, sinun Jumalasi, kunniaksi. Sentähden, että sinun Jumalasi

rakastaa Israelia ja tahtoo pitää sen pystyssä ainiaan, on hän antanut sinut heille kuninkaaksi, tekemään sitä,

mikä oikeus ja vanhurskaus on."

Saban kuningatar ylisti Salomon viisautta. Minä kiitän Herraa, että pastori Jacob on

ollut kuuliainen kutsumukselleen, etsinyt Herraa kaikessa ja hänen kohdallaan on

toteutunut mitä Jacob sanoi: " Minkä Jumala tilaa Hän myös maksaa".

Lainaan tähän vielä Juuson ajatuksia:

" Kunnioituksemme veli-Jacobia ja hänen työtään kohtaan kasvoi huomattavasti, kun

itse saimme hieman kokea, millaisen sekavan yhteiskunnan ja millaisten monien

päivittäisten outojen ja raskaiden haasteiden keskellä hän ja koko GTSSS-tiimi joutuu

toimimaan ja kuitenkin työ menee ihanasti eteenpäin. Se on yksin Jumalan armoa ja

Hänen antamansa johdatuksen ja viisauden ansiota."

Kiitos teille rakkaat matkatoverit! Oli suurenmoista tutustua teihin kaikkiin.

Ilolla teitä kaikkia ajattelen ja kiitän kaikesta.

Leppävedellä 15.1.2015

Irma MantsinenIrma MantsinenIrma MantsinenIrma Mantsinen