ILMAVAIVAT VAI

ILMAHERRUUS

Suomen ilmapuolustuksen lyhyt oppimäärä

Matti Elo

Punaisen Paronin täysosuma 1920 luvulla

Hävittäjäpuolustuksen hautajaiset Libyassa 2011

Hyökkäyksen kohteeksi joutuvan pienen valtion

ilmapuolustus ei enää 2020 luvulla perustu

hävittäjäpuolustukseen vaan ohjuspuolustukseen.

Vain ohjuksilla voidaan torjuta nopeat ohjukset ja

ilmaherruutta tavoittelevan hyökkääjän ilmavoimat

Vain hyökkääjä tarvitsee hävittäjiä – ei Suomi.

Predator lähdössä tositoimiin

Rauhanaikana tarvitaan muutamia hävittäjiä suorittamaan

tunnistuslentoja ja paraatien ylilentoja.

Sodan aikana maalinosoitukset ja tiedustelutiedot saadaan

miehittämättömillä lennokeilla tai AWACS ja

satelliittitiedustelulla ja ilmavalvonta ja tulenjohtotutkilla. Tavallinen ohjus

lentää n. 1000 m sekunnissa eli 3,6 machin nopeudella. Kyseessä on laaki ja

vainaa kun vastapuolena hyökkäävä hävittäjä. Stratosfääristä ammutut

patoputkiperiaatteella toimivat ohjukset saavuttavat jopa 7-12 machin nopeuden.

Hävittäjillä ei ole mitään mahdollisuutta verrattaessa ohjuksen G-

voimaominaisuuksia ja nopeuksia. Viimeinen hävittäjien käymä kaartotaistelu

käytiin 1970-luvulla. Sen jälkeisissä sodissa on ammuttu alas n.2000 konetta –

kaikki ohjuksilla. Hävittäjän ja pilotin laskennallinen elinikä sodassa n. 3 tuntia

elon laskuopin mukaan.

Hirohito tarkastaa ilmavalvonnan kuuntelulaitteita 20-luvulla

Puolustusvoimien tehtävänä ei kuitenkaan ole ylläpitää

sodan ja maanpuolustuksen kannalta tarpeetonta kalustoa

ja koulutusta. Jos näin olisi meillä Suomessakin olisi vielä

ratsuväkirykmenttejä.

Osa vanhenevasta kalustosta voidaan kuitenkin modifioida

suorittamaan matalatorjunta- ja erikoistehtäviä.

Suomen ilmapuolustus perustuu tänään

hävittäjätorjuntaan, ilmatorjuntaan ja väestönsuojeluun.

Hävittäjätorjuntaan perustuvan puolustuksen osa on uuden puolustusdoktriinin

perusteella syrjäytymässä nykyaikaisen, taloudellisen, tehokkaan ja kaikkina

vuorokauden aikoina, kaikissa sääolosuhteissa toimivan ohjuspuolustuksen

eduksi.

Yhden hävittäjän hinnalla saadaan nykyaikainen ohjuspatteri, seuraavan

hävittäjän hinnalla saadaan 150 ohjusta. Ei tarvita lentotukikohtia, ei lentokenttiä,

ei yhä kalliimmaksi tulevan vanhenevan hävittäjän päivitystä,

ei polttoainekuluja, ei lentotuntilisäpalkkioita, ei kallista pilottikoulutusta jne.

Yhden nykyaikaisen häivehävittäjän hinta on vuonna 2018 n. 600 miljoonaa

euroa ja sillä saa vasta pelkän koneen. Kolmen lennoston uushankinta kohoaisi

Suomessa oheis- ja ylläpitokuluineen n. 20 miljardiin euroon.

Israelin tuleva Iron Dome puolustusjärjestelmä soveltuu

myös Suomeen

Ilmatorjunta on aselaji, jonka tehtävänä on suojata kohteita vihollisen

ilmahyökkäyksiltä estämällä tai häiritsemällä vihollisten ilma-alusten toimintaa.

Laajemmin käsitettynä ilmatorjunta on toimintaa jolla pyritään ylläpitämään

jonkun tietyn alueen ilmaherruutta, tai toimintaa jolla pyritään vaikeuttamaan

vastustajan ilma-aseen tehokasta käyttöä ja minimoida ilma-aseen käytön

vaikutuksia.

Toiminnallisesti ilmatorjunta voidaan jakaa lyhyen kantaman lähi-ilmatorjuntaan,

keskikantaman ilmatorjuntaan, pitkän kantaman alueilmatorjuntaan sekä

ilmasuojeluun. Tavoitteisiin pääsemiseksi

käytössä on ammus- ja ohjustorjunta.

Maallikkojen ja politiikkojen parissa ilmavoimien yliarvostus elää sitkeässä,

vaikka siihen ei ole enää mitään perusteita.

Hävittäjä on pelkkä ohjuslavetti, jonka pilotti palauttaa takaisin

tukikohtaan uutta kuormausta varten. Miksi? Ohjus lähtee paljon nopeammin ja

halvemmalla suoraan ohjuspatterista. Suoraan sieltä pellon tai suon kulmalta.

Nykyaikainen sota ratkaistaan ilmassa, se kenellä on ilmaherruus voittaa sodan.

Kaikki viimeaikaiset sodat on aloitettu hävittäjä- tai ohjushyökkäyksellä, jolla

tuhottu vastapuolen johtokeskukset tutkineen

sekä hävittäjäkoneet jo kentälle. Juuri tätä Suomen ilmavoimien johto tänään

toitottaa tukeutumalla siis hyökkäävän osapuolen näkemykseen eikä

epäsymmetriseen sodankäyntiin joutuvan pienen maan ilmapuolustuksen

vaatimukseen riistää viholliselta tämän havitteleva ilmaherruus tehokkaalla ja

ainoalla mahdollisella tavalla, nykyaikaisella ohjuspuolustusjärjestelmällä !

Poliittisia maallikkopäättäjiä viedään kuin pässiä narussa.

Kyseessä on ns. herkkusieni metodi. Pidetään pimeässä ja syötetään paskaa!

Kukaan ei valehtele, mutta kerrotaan vain osatotuus.

Minua ei kuseteta. Vedä, raukka !

Kuinka tässä näin kävi?

Minullahan oli Afrikan parhaat hävittäjät ja ilmavoimat?

Tämäkin on hyvä kone rauhan aikana mutta ei sodassa !

Ahti Lappi, eversti evp

ILMATORJUNNAN ROOLI ILMA- JA OHJUSPUOLUSTUKSESSA

-------

”Suomessa ilmatorjunnalla on historiansa alusta alkaen ollut sama taktillinen tehtävä: kotialueen tärkeiden

kohteiden ja kenttäarmeijan suojaaminen ilmahyökkäyksiltä. Nyt kun sodistamme on kulunut jo lähes 70

vuotta, pitää kysyä: missä tilanteessa nyt ollaan? Meillä ei ole tuoreita omia sotakokemuksia, mutta muualta

niitä on saatavissa. Vanha sanonta on hyvä muistaa: ”Viisas oppii toistenkin virheistä, tyhmä ei edes

omistaan!” Ns. kylmän sodan päättymisen jälkeen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on käyty

kymmenkunta isompaa sotaa, joista voi tehdä päätelmiä. Sotakokemukset ovat aika murheellisia:

alivoimainen osapuoli ei ole juuri koskaan viime vuosikymmenien aikana saavuttanut minkäänlaista

”torjuntavoittoa”. Torjuntavoiton saavuttaminen nykyaikaisessa ilmasodassa on kuitenkin reunaehto

puolustustaistelun onnistumiselle.

Esitän nyt tiivistetyn katsauksen ilmasotadoktriinin kehityksestä sotakokemusten valossa. Siitä pitäisi löytyä

myös aineksia Suomen ilma- ja ohjuspuolustuksen kehittämiseen. Teknillisesti tarkastellen peruskysymys

on, millä keinoilla ja välineillä erilaiset ilmamaalit voidaan torjua?

Persianlahden sota vuonna 1991 merkitsi vallankumousta ilmasodassa ja itse asiassa myös

ilmapuolustuksessa. Se oli sellainen sota, jota oli suunniteltu käytäväksi NATOn ja Varsovanliiton välillä,

mutta nyt toiseksi osapuoleksi joutui Irak, jolla ei ollut siihen mitään edellytyksiä. USA:n johtama

liittokunta oli teknillisesti täysin ylivoimainen kaikilla sektoreilla eikä Irakilla ollut kykyä vastata

haasteisiin. Persianlahden sotaa on kuvattu ensimmäiseksi avaruussodaksi, koska mukana oli paljon

satelliitteja ja ensimmäistä kertaa myös GPS-paikannusjärjestelmä. Muita erityispiirteitä olivat

laajamittainen elektroninen sodankäynti ja pimeätoiminta. Ilmasodassa käytettiin myös ensimmäisen kerran

häivehävittäjiä, laajamittaisesti risteilyohjuksia, muita täsmäaseita sekä tykistöohjuksia. Täsmäaseiden osuus

oli kuitenkin vielä tässä sodassa vain alle 6 % koko asemäärästä.

Irakin ilmapuolustus ei onnistunut tehtävässään: Hävittäjätorjunta ei ampunut alas yhtään vastapuolen

konetta, USA:n liittokunnan hävittäjät taas ampuivat alas 39 irakilaiskonetta ja tuhosivat pääosan kentille,

osa koneista ”evakuoitiin” Iranin puolelle. USA:n liitokunta kärsi kuitenkin isot konetappiot ja menetti 67

lentokonetta ja helikopteria, joista ilmatorjunta ampui alas 79 %. Vaurioituneita koneita oli 48. Ilmatorjunta

sai jotakin aikaan, mutta tappiot olivat liian pienet, jotta niillä olisi ollut torjuva vaikutus. Näilläkin

tappioilla oli kuitenkin suuri vaikutus teknilliseen kehitykseen. Ilmatorjunnan haasteeksi tuli yhä

vaikeampien ilmamaalien torjunta, niistä iso osa oli ”robotteja”.

Väite, että ilmavoimilla on ratkaiseva rooli sodassa, pätee vain hyökkääjään, jolla on ylivoima. Kun Irakilla

ei ollut kykyä ilmahyökkäyksiin, ryhdyttiin käyttämään ballistisia ohjuksia vastahyökkäyksiin – tämä

menetelmähän on tuttu jo toisen maailmansodan lopulta (V2). Irak laukaisi yhteensä 88 Scud-ohjusta

Israeliin, Saudi-Arabiaan, Bahrainiin ja Qatariin. USA:n liittokunnalla ei ollut teknillistä kykyä torjua

ballistisia maaleja; Patriot-ilmatorjuntaohjuksia laukaistiin kyllä 158 kpl, mutta vain yksi niistä osui maaliin.

Tämä paljasti suuren aukon NATOn ohjuspuolustusjärjestelmässä. Seurauksena olikin teknillisen

kehitystyön aloittaminen uusien torjuntaohjusjärjestelmien aikaansaamiseksi: USA:ssa käynnistyi Patriot-

järjestelmän uudistaminen (PAC-3) ja THAAD-ohjusjärjestelmän kehitystyö, Euroopassa aloitettiin NATO-

maiden yhteinen ohjusprojekti MEADS, Israel aloitti Arrow-ohjusprojektin, ja Ranskassa lähes valmista

SAMP/T-ohjusjärjestelmää ryhdyttiin muokkaamaan uuteen uskoon. Uudet länsimaiset torjuntajärjestelmät

on saatu käyttöön vasta tällä vuosituhannella, eikä kaikkia vieläkään. Venäjällä tätä ongelmaa ei ollut, koska

siellä oli jo vuonna 1991 ballististen ohjusten torjuntaohjuksia (S-300P, S-300V) ja uusiakin on saatu

käyttöön (S-400).

Jugoslavian ilmakampanjan (1999) tarkoituksena oli ”rauhaan pakottaminen” ilmahyökkäyksillä. Meillä

suomalaisillahan on tällaisesta operaatiosta huonoja kokemuksia, kun NL yritti kotialueemme

suurpommituksilla pakottaa maamme irtautumaan sodasta ja antautumaan. Ilmatorjunnan ansiosta tavoite jäi

toteutumatta. Jugoslavian ilmakampanjassa tavoite kyllä saavutettiin, kun ilmapuolustus epäonnistui. Tässä

sodassa käytettiin ensimmäisen kerran satelliittiohjautuvia täsmäpommeja; ne ovat pahoja aseita, koska

niiden osumatarkkuus on erittäin hyvä eikä ole säärajoituksia. Serbian hävittäjätorjunnasta ei ollut vastusta,

se menetti viisi konetta ilmasodassa, vastapuoli ei yhtään. Ilmatorjunta onnistui kuitenkin pudottamaan F-

117-häivekoneen, mikä teki lopun ”näkymättömien koneiden legendasta.” Serbian maavoimien voimakas

ilmatorjunta sai kuitenkin jonkinlaisen ”torjuntavoiton”, kun vastapuoli ei uskaltanut aloittaa

maahyökkäystä, ei käyttää helikoptereita eikä lentää alle 4 km:n korkeudella.

Irakia vastaan käytiin toinenkin sota vuonna 2003 – se oli ihan ”läpihuutojuttu”, koska Irakilla oli

huonommat resurssit kuin edellisessä sodassa, mutta vastapuolella oli teknillisesti paljon tehokkaampaa

sotakalustoa. Tällä kerralla ei edes Irakin ilmatorjunta saanut mitään erityistä aikaiseksi. On mielenkiintoista

tarkastella, mitä muutoksia tapahtui hyökkäysaseiden osalta sotien välillä. Se antaa selvän kuvan

kehitystrendistä. Muutoksista voidaan tehdä seuraavia päätelmiä:

- Miehitettyjen koneiden käyttö ilmahyökkäyksissä väheni radikaalisti. Sen havaitsee siitä, että

tavallisten ”tyhmien pommien” määrä pieneni 96 % edellisestä sodasta.

- Täsmäaseiden osuus koko asemäärästä kasvoi 5,8 %:sta 68 %:iin. Käytössä oli tuhansia

satelliittiohjautuvia (GPS) täsmäaseita. Pienemmällä asemäärällä saavutettiin enemmän täysosumia.

- Täsmäaseiden keskimääräinen laukaisuetäisyys kasvoi entisestään. Laukaisuetäisyyksien

(teoreettinen) keskiarvo oli v. 1991 sodassa n. 12,3 km, ja v. 2003 sodassa 47,5 km. Suuri osa

ilmahyökkäyksistä tapahtui siis it-aseiden kantaman ulkopuolelta. Kaikkien ilmatorjunta-aseiden

kantaman ulkopuolelta laukaistiin lähes 1400 risteily- tms. ohjusta.

- Ballististen maalien määrää kasvoi rajusti. Tykistöohjuksia ammuttiin 414 kpl.

- Miehittämättömien maalien määrä kasvoi liki 9000:een.

- Lennokkien käyttö lisääntyi, taisteluhelikopterien käyttö väheni.

Irakin sota 2003 oli jo pitkälti ”robottien sotaa”, missä ilmatorjunnan olisi pitänyt kyetä torjumaan tuhansia

risteily- ja tykistöohjuksia sekä täsmäpommeja ja -ohjuksia. Siihen ei Irakin vanhentuneella

ilmatorjuntakalustolla ollut mahdollisuuksia. Sellaisten maalien torjumiseen ei monella muullakaan maalla

ole resursseja. Teknillisesti se kyllä on mahdollista.

Kannettavilla ilmatorjuntaohjuksilla on ollut ja on maasotatoimissa ja sissisodassa tärkeä merkitys, siitä on

saatu näyttöjä jo Vietnamin sodasta alkaen. Olkapääohjuksilla on ammuttu alas yli 1600 lentokonetta ja

helikopteria yli 50:ssä sodassa. Niillä on ammuttu alas lukuisia helikoptereita ja lentokoneita myös

Afganistanissa ja Irakissa viimeisen 10 vuoden aikana. Kannettavia ohjuksia vastaan ei ole löydetty

tehokkaita vastakeinoja. Alivoimaiselle osapuolelle ne ovat tehokkaita ja suhteellisen halpoja aseita;

ohjuksen ja taisteluhelikopterin hintasuhde on noin 1:300, hävittäjäkoneen osalta enemmänkin.

Georgian sota 2008 herätti suurta mielenkiintoa, olivathan siinä vastakkain suurvalta Venäjä ja pieni valtio

Georgia. Renny Harlin on jo tehnyt aiheesta elokuvankin. Lyhyt sota päättyi isomman ja vahvemman

voittoon, vaikka mitään merkittävää tekniikkaa ei käytettykään. Meilläkin käytössä oleva Buk-M1-

ohjusjärjestelmä sai sodassa tulikasteensa; se oli käytössä kaikilla osapuolilla (Abhazia ml). Parikymmentä

vuotta sitten käyttöön tullut ohjusmalli sai vasta nyt tulikasteen, kun sillä ammuttiin alas sekä lentokoneita

että lennokkeja. Samalla voitiin todistaa vääriksi meilläkin esiintyneet väitteet, että venäläisillä olisi joku

keino eliminoida Buk-järjestelmän toimintakyky elektronisin keinoin; sitä olisi varmasti nyt käytetty, jos

sellainen olisi olemassa. Juuri tulikasteen saaneen asejärjestelmän poistaminen lähivuosina käytöstä vähän

kyllä ihmetyttää.

On esitetty tietoja myös Venäjän uusimman tykistöohjuksen Iskander-M:n tulikasteesta Georgian sodassa.

Asejärjestelmä on herättänyt suurta huomiota ja huoltakin naapurimaissa. Nykyisestä sijoituspaikasta

Lugasta ne yltävät kauas Suomen alueelle, Kaliningradiin sijoitettuna Iskander-ohjusten kantama ulottuisi

pitkälti koko Eurooppaan. Iskander soveltuu hyvin ensi-iskun aseeksi, kuten risteilyohjukset, mutta on

vaikeampi maali torjua. Torjunta on teknisesti mahdollista vain moderneilla korkeatorjuntakykyisillä

ohjusjärjestelmillä. Suomelle aiemmin tarjottu SAMP/T-ohjusjärjestelmä soveltuisi tähänkin tarkoitukseen.

Rahallahan niitä saa. Taktillisten ballististen ohjusten uhka on Suomessakin mainittu puolustuspoliittisissa

selvityksissä, mutta niiden torjuntaan tai niiltä suojautumiseen ei ole otettu kantaa. Jompikumpi olisi

aiheellista.

Sotahistorian valossa ilmatorjunnalla on ollut aina suuri merkitys alivoimaisen osapuolen

ilmapuolustuksessa, koettiinhan tämä Suomessakin talvi- ja jatkosodassa. Voimasuhteet tasoittuivat, kun

ilmatorjuntaohjuksia saatiin käyttöön yli 50 vuotta sitten (Suomessa vasta vähän yli 30 vuotta sitten). Kun

tarkastellaan konetappioita käydyissä tärkeimmissä ja isoimmissa sodissa, voidaan todeta, että ilmatorjunnan

osuus kaikista taistelutappioista on ollut yli 86 %. Alivoimaisella puolella ilmatorjunnan merkitys on ollut

suurempi – osuus vastustajan taistelutappioista on ollut yli 96 %. Ilmatorjuntaohjusten osuus näistä luvuista

on ollut koko ajanjaksolla (50 v) vajaat 20 %, mutta viimeisten vuosikymmenien ajalta peräti 45 %.

Hävittäjätorjunnan saldo näissä sodissa on jäänyt hyvin pieneksi, uusia ”hävittäjä-ässiä” ei ole syntynyt enää

vuosikymmeniin. Vuoden 1973 Yom Kippur -sodan jälkeen ei alivoimaisen osapuolen hävittäjä ei ole

ampunut alas yhtään vastustajan lentokonetta. Näiden lukujen valossa herää tietysti kysymys, onko

ilmapuolustuksen resurssien jako Suomessa ollut oikea?

Yhteenvetona voidaan todeta, että ilmasotadoktriini on kehittynyt seuraavasti:

- Miehitetyt strategiset tiedustelukoneet (U-2, SR-71) on korvattu satelliiteilla ja miehittämättömillä

koneilla (Predator, Global Hawk, ym).

- Miehitetyt taktilliset tiedustelukoneet on korvattu lennokeilla.

- Pommikoneet on korvattu ballistisilla, risteily- ja tykistöohjuksilla (Scud,

Tomahawk, Iskander, ATACMS).

- Rynnäkkökoneet ja taisteluhelikopterit on korvattu tykistöohjuksilla, -raketeilla (Smersch) ja

miehittämättömillä taistelukoneilla (UACV Reaper).

- Miehitetyt koneet on varustettu pitkän kantaman täsmäaseilla.

Hyvät kuulijat!

Esitellyn uhkakuvan valossa kysymys kuuluukin: mikä on ilma- ja ohjuspuolustuksen tilanne meillä

Suomessa? Onko meillä edellytyksiä saavuttaa torjuntavoitto?

Ilmatorjunnan vaikutuspiiriin ei tule miehitettyjä koneita, vaan joudutaan torjumaan ohjuksia, pommeja ja

lennokkeja – siis robotteja. Niihin ei pelote vaikuta. Helsingin suurpommitusten torjunnassa helmikuussa

1944 aiheutettiin hyökkääjälle vain 4−5 % kone- ja miehistötappiot, mutta silti 95 % pommeista pudotettiin

ennen aikojaan mereen – pelotusvaikutus puri! Robotteja vastaan 95 prosentin torjuntavoitto edellyttää, että

tulitetaan 95 % kaikista maaleista, osutaan niihin kaikkiin ja tuhotaan ne. Silti 5 % torjunnan läpi päässeistä

täsmäaseista voi vielä aiheuttaa suuret vahingot. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että aikaisempaan

verrattuna ilmatorjunnalla pitäisi olla paljon suuremmat resurssit, jotta voidaan torjua useita maaleja yhtä

aikaa ja peräkkäin. Meillä on teknillisesti hyviä ilmatorjunta-asejärjestelmiä, joilla on kyky torjua ainakin eri

tyyppisiä ilmamaaleja. Niitä tarvittaisiin kuitenkin enemmän.

Kylmän sodan jälkeen on noin 80 % (ehkä enemmänkin) ilmapuolustuksemme materiaalihankintojen

määrärahoista kohdennettu ilmavoimien lentokalustoon, ja loput ilmatorjuntaan. Ilmatorjunnan resursseja on

jopa supistettu. Sotakokemusten ja aseteknillisen kehityksen valossa resursseja pitäisi tasata enemmän

ilmatorjunnan hyväksi. Ilma- ja ohjuspuolustusta voidaan kyllä kehittää paremmaksi vähemmilläkin

määrärahoilla.

Ilmatorjunnan todellinen suorituskyky mitataan vasta sodassa. Aselajimme pitkäaikainen kehittäjä sotien

aikana ja niiden jälkeenkin, eversti Niilo Simojoki lausui kokemustensa pohjalta ikimuistoiset sanat:

”Ilmatorjunnan koettelee, kuten kaiken muunkin, sodan kova todellisuus. On oltava etukäteen kirkas

tietoisuus siitä, että tällöin ei riitä, että ”on tehnyt parhaansa”. Täytyy olla esitettävänä myös tuloksia!”

Siihen meidänkin täytyy pyrkiä. ”

------------------------------------------

Eversti (evp) Ahti Lappi (s. 1941) on entinen ilmatorjunnan tarkastaja ja ilmasotahistorian tutkija, joka on

julkaissut useita kirjoja, mm. ”Ilmatorjunta kylmässä sodassa” (2003) ja ”Ilmatorjuntaohjukset Suomen

Puolustuksessa” (2009).

Kuva Matti Elo

Eversti Ahti Lappi