HUOLTOVARMUUSKESKUKSEN 20 VUOTISSEMINAARI 16 ......Huoltovarmuuskeskus 20‐vuotta – 16.01.2013...

HUOLTOVARMUUSKESKUKSEN 20‐VUOTISSEMINAARI

16.01.2013

Avaukset ja esitelmät

Julkaisija Huoltovarmuuskeskus

Pohjoinen Makasiinikatu 7 A 00130 Helsinki 02950 510 00

Huoltovarmuuskeskus 20‐vuotta – 16.01.2013

Sivu 3

AVAUS

Toimitusjohtaja Ilkka Kananen Huoltovarmuuskeskus

Arvoisa ministeri, kutsuvieraat, hyvät naiset ja herrat

Lämpimästi tervetuloa Huoltovarmuuskeskuksen 20‐vuotisjuhlaan. Vaikka Huol‐

tovarmuuskeskuksen perustamisesta tuli vuoden alussa kuluneeksi vasta kaksi

vuosikymmentä, on itse huoltovarmuustoiminnalla takanaan paljon pitempi his‐

torian kaari. Sen juuret ulottuvat aivan itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeniin

saakka. Tuon ajan hengen mukaisesti puhuttiin pula‐ tai ahdinkoaikoihin varau‐

tumisesta ja taloudellisen puolustusvalmiuden rakentamisesta. Sotataloudellinen

näkökulma oli toiminnassa vahvasti läsnä. Toisen maailmansodan vuosina sille

olikin käyttöä ja taloudellinen kriisinkestokykymme joutui tosipaikan eteen. Sota‐

ajan perushuollon turvaamisesta selvittiin kitkutellen ja säännöstellen, mutta

opetus oli, että epävarmassa maailmassa kriisiaikoihin on syytä hyvin ennakolta

varautua. Omavaraisuusajattelu voimistui entisestään.

Erityisesti viranomaisten ja elinkeinoelämän yhteistoiminnasta sotavuosina saa‐

tujen myönteisten kokemusten siivittämänä perustettiin kylmän sodan oloissa,

viisikymmentäluvun puolivälissä puolustustaloudellinen suunnittelukunta poik‐

keusoloihin varautumista varten silloisen kauppa‐ ja teollisuusministeriön yhtey‐

teen. Sihteeristöksi sille perustettiin oma toimisto, joka sittemmin vuonna 1981

organisoitiin keskusvirastotyyppiseksi Puolustustalouden suunnittelukeskukseksi.

Samalla taloudellisen maanpuolustus – niin kuin sitä tuolloin kutsuttiin – integ‐

roitui yhä kiinteämmäksi osaksi kokonaismaanpuolustusta. 1990‐luvun alussa

toimintaympäristö ja uhkakuvat muuttuivat rajusti ja niinpä taloudellinen maan‐

puolustus uudistui toiminnan luonnetta paremmin kuvaavaksi huoltovarmuudek‐

si ja samassa yhteydessä vuoden 1993 alussa suunnittelukeskus muuttui Huolto‐

varmuuskeskukseksi.

Valtioneuvosto alkoi tehdä säännöllisesti päätöksiä huoltovarmuuden tavoitteis‐

ta, joilla toiminnalle luotiin aikaisempaa vankemmat perusteet ja selkeämmät


Sivu 4

painopisteet. Huoltovarmuuden kehittäminen laajeni vähitellen varsinaisiin poik‐

keusoloihin varautumisesta myös normaaliolojen vakavien häiriöiden hallintaan.

Perinteinen varmuusvarastointi sai sen myötä rinnalleen uudentyyppisiä keinoja

ja varmistamisratkaisuja. Puolustustaloudellinen suunnittelukunta siirtyi puoles‐

taan historiaan vuoden 2008 lainsäädäntömuutoksilla ja nykymuotoinen oma‐

leimainen huoltovarmuusjärjestelmä syntyi. Ja tänä päivänä HVK ja koko huolto‐

varmuusorganisaatio on olennainen osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta,

josta valtioneuvosto teki äskettäin periaatepäätöksen.

Vaikka siis toiminnan luonne, laajuus, organisointi ja etenkin keinovalikoima ovat

vuosien varrella suuresti muuttuneet, fundamentit ovat säilyneet. Aina perusta‐

voitteena on ollut väestön perustarpeiden ja niiden kannalta elintärkeiden toi‐

mintojen turvaaminen – maanpuolustuksen taloudellisia edellytyksiä unohtamat‐

ta. Ja aina tämä on tavalla taikka toisella rakentunut asiantuntijuudelle ja kump‐

panuusperiaatteelle. Suomalainen malli on aina lähtenyt siitä, että ne, joita se

koskee, osallistuvat huoltovarmuuden suunnitteluun, toteuttamiseen ja ylläpi‐

toon. Siitä hyötyvät viime kädessä kaikki osapuolet ja samalla kansalaiset ja koko

yhteiskunta. Erityisesti yritysmaailman motivaatio osallistua huoltovarmuustoi‐

mintaan on jatkuvasti säilynyt korkeana ja haluankin kiittää kaikkia yhteistyö‐

kumppaneita ja huoltovarmuuskriittisiä toimijoita ansiokkaasta panoksestanne

huoltovarmuuden hyväksi kuluneina vuosina.

Huoltovarmuuskeskuksen täytettyä nyt 20 vuotta, on syytä nostaa esille ne vah‐

vuudet, joiden varassa jatketaan eteenpäin ja joita kehittämällä vastataan alati

muuttuvan toimintaympäristön haasteisiin. Ne liittyvät tämän ajan megatrendei‐

hin, kuten globalisaatioon ja digitalisoitumiseen. Huoltovarmuus on perinteisesti

ollut yhteistyötä, ja toimintatapamme on ollut verkostoituminen, jo paljon ennen

kuin siitä yleisesti alettiin puhua. Uutta on se, että tänä päivänä verkostot ovat

globaaleja ja sen vuoksi monimutkaisia. Olemme myös perinteisesti asiantuntija‐

organisaatio, jossa tiedolla on merkitystä ja painoarvoa siinä kuin materiallakin.

Näiden peruspilareiden varaan, niitä yhteisesti kehittämällä on hyvä rakentaa

myös tuleva toimintamme.

Nykyisessä huomiotaloudessa omien viestien esille saaminen on haasteellinen

tehtävä. Olemme Huoltovarmuuskeskuksessa täsmentäneet identiteettiämme ja

uusi visuaalinen ilme symbolisoi omalla tavallaan verkostoitumista, yhteistyötä ja

kansainvälistyvää toimintaa. Katsoja voi nähdä siinä pallon ja ajatella joukkuepe‐

liä ja sitoutumista yhteisiin päämääriin. Joku voi nähdä siinä kukan, joka tuo mie‐


Sivu 5

leen ihmisläheisyyden, tuoreuden ja jatkuvan kasvun. Meidän tehtävämme on

edistää osaltamme aitoa, kumppanuuteen ja yhteiseen hyötyyn perustuvaa yh‐

teistyötä vakaan ja toimivan yhteiskunnan varmistamiseksi. Huoltovarmuusver‐

kosto on varmuuden vuoksi.

Huoltovarmuustoiminnan pitkän kaaren varaan rakentuu myös tämän juhlapäi‐

vän ohjelma. Meillä on ollut kunnia saada huoltovarmuusasioista vastaava minis‐

teri Lauri Ihalainen tuomaan meille valtiovallan tervehdyksen. Sen jälkeen tun‐

nettu taloushistorioitsija, professori Markku Kuisma luo katsauksen taloudellisen

varautumisen ja turvallisuuden kehitysvaiheisiin. Professori, ansioitunut talous‐

vaikuttaja, vuoden 2012 yhteiskuntatieteilijäksi valittu Sixten Korkman arvioi

puolestaan huoltovarmuuden tulevaa roolia ja merkitystä muuttuvassa maail‐

massa.


Sivu 6

VALTIOVALLAN TERVEHDYS Työministeri Lauri Ihalainen Työ‐ ja elinkeinoministeriö

Onnittelemme tänään Huoltovarmuuskeskusta, joka ei monelle kansalaiselle ole

näkyvä ja uutisvälineissä usein esiintyvä valtion laitos ja viranomainen. Ulkoista

säihkettä ei ole tavoiteltukaan, mutta Huoltovarmuuskeskus on toimija, jonka

painoarvo mitataan muutoin. Sen toiminnan päätavoite on viime kädessä huol‐

tovarmuuden kannalta tärkeiden organisaatioiden ja toimintojen ja sitä kautta

koko yhteiskunnan toimintaedellytysten turvaaminen. Talouden toimivuus ei ole

itsestäänselvyys.

Huoltovarmuuskeskuksen rooli myös energiasektorilla, muutoinkin kuin öljyn va‐

rastoijana, on vuosien mittaan kasvanut samalla kun yhteiskunnan tarpeet ovat

muuttuneet.

Aluksi muutama sana huoltovarmuusjärjestelmää koskevista päätöksistä, joita on

tehty parinkymmenen viime vuoden kuluessa.

Talouden epävarmuus hallitsee piinallisesti tätä päivää, mutta aikanaan Suomen

1990‐luvun alkupuolen talouden tilanne oli vähintäänkin yhtä vaativa. Talouden

vuosien 1990 – 1993 lama ja 450 000 ihmisen työttömyys oli tunnetusti talous‐

vaikutuksiltaan maan historian pahimpia. Monia vakiintuneita toimintatapoja

jouduttiin muuttamaan ja huoltovarmuustoiminnan kehittäminenkin tutkittiin.

Toiminnan järjestäminen tapahtui kuitenkin tarkoituksenmukaisuusnäkökulmas‐

ta vailla suuria poliittisia intohimoja ja osoitti selvästi kansallisen yhteisymmär‐

ryksen olemassaoloa kriisitilanteisiin varautumisessa. Ajankohtana oli nähtävissä

huoltovarmuuden kannaltakin merkittävä toimintaympäristön muutos eli Suo‐

men hakeminen Euroopan Unionin jäseneksi sekä energiaturvallisuuden kannalta

Suomen liittyminen OECD:n toimintaan kuuluvaan kansainväliseen energiajärjes‐

töön, IEA:han.


Sivu 7

Toiminnan uudistamisella 2000‐ luvun puolivälissä haluttiin ottaa huomioon pe‐

rusuhkakuvan muuttuminen. Uhkakuvien ja yhteiskunnan kasvun vuoksi julkinen

– yksityinen kumppanuus huoltovarmuusalalla oli ajan myötä laajentunut ja mo‐

nipuolistunut. Katsottiin, että perusuhkakuvan muuttuminen sodasta verkottu‐

neen yhteiskunnan riskeihin tuli heijastua kumppanuuden rakenteessa ja toimin‐

taa säätelevässä laissa. Tästä elinkeinoelämän vapaaehtoisesta, kumppanuuteen

perustuvasta osallistumisesta huoltovarmuustoimintaan on tullut Suomen huol‐

tovarmuuden peruspilareita, Suomen malli. Voidaan todeta, että toimimme tässä

suhteessa vahvalta pohjalta ja tavalla, jota monet maat saattavat vasta tavoitella.

Huoltovarmuuskeskuksen yksi tehtävä on sovittaa yhteen kuvattua yhteistyötä.

Edellä todettu kehityskulku kuvaa sitä, että talouden toiminnan varmistaminen

kohtaamaan epämiellyttäviäkin yllätyksiä on pidetty vuosikymmenien ajan tälle

maalle elintärkeänä. Tehtäviin turvata taloudelliset perustoiminnot, kuten ravin‐

to, sähköiset tieto‐ ja viestintäjärjestelmät sekä energia, kaikissa poikkeustilan‐

teissa on eri aikoina panostettu eri tavoin, mutta toiminnalta on vaadittu aina

suunnitelmallisuutta. Panostaminen on merkinnyt samalla sosiaalisen pääoman

syntymistä.

Taloudellinen epävarmuus jatkuu

Ulkomaankaupan merkitys on jatkuvasti Suomen kansantaloudelle erittäin suuri

ja siten EU:n sisämarkkinoiden luotettavuus ja koko kansainvälisen kauppajärjes‐

telmän toimintavarmuus on maalle erittäin oleellista.

Suomen huoltovarmuustoimenpiteet nojaavat lähtökohtaisesti Euroopan unionin

sisämarkkinoiden toimivuuteen. Mutta valuuttaunionin toiminta ei ole suojattu

laajavaikutteisilta häiriöiltä rahamarkkinoihin, Euroopan Unionin sisämarkkinoi‐

hin tai ulkomaankauppaan. Vaara hallitsemattomastakaan tapahtumien kiertees‐

tä erityisesti rahaunionin häiriöiden ja sitä kautta maksuliikenteen suhteen ei ole

kuitenkaan poissuljettu. Näin siis pahimmassa tapauksessa, mutta epämiellyttä‐

viäkään näköaloja ei ole syytä sivuuttaa. Tässä mielessä on tyydytyksellä todet‐

tava, että Huoltovarmuuskeskus on tehtäviensä hoidossa lisännyt toimintaky‐

kyään kansainvälisen talouden vaihteluiden ja riskien analysointia ja niistä ra‐

portointia varten.


Sivu 8

Muitakin uhkakuvia on kuin taloudellisia

Teknistyneeseen ja verkostoituneeseen yhteiskuntaan kohdistuu uudenlaisia tur‐

vallisuusuhkia ja riskejä. Tämä edellyttää uusia näkökulmia huoltovarmuustyö‐

hön. Nopea teknologinen kehitys on merkinnyt, että yhteiskunta on tullut entistä

herkemmäksi niin logistisille kuin teknisten järjestelmienkin häiriöille. Sääilmi‐

öiden vaikutukset eivät ole jääneet keneltäkään huomaamatta. Nämä riskit on

otettava huomioon paitsi tieto‐ ja viestintäjärjestelmissä ja kuljetuslogistiik‐

kasektorilla myös viranomaistoimintojen suunnittelussa.

Muutoksilla hallinnon rakenteisiin on vaikutusta myös häiriöiden torjumiseen

alueellisesti. Toistuvat mittavia vahinkoja aiheuttavat myrskysäät ovat vakava il‐

miö yhteiskunnan toiminnan kannalta. Onkin edellytettävä, että niin viranomais‐

ten kuin yksityisen sektorin toimijoiden, samoin vapaaehtoisjärjestöjen (kolmas

sektori) tulee olla kunnissa ja aluetasolla perillä varautumisista, toiminnoista,

velvoitteistaan ja toimivaltasuhteistaan. Viranomaistoimia on tarve kehittää ny‐

kyisestään, ei vain paperilla, vaan realistisesti suhteessa todellisiin henkilövoima‐

varoihin ja päällekkäisyystoimia välttäen.

On ilmeistä, että tietoliikennejärjestelmien toimivuus samoin kuin sähkönsiir‐

ron ja jakelun varmuutta pidetään kaikissa tilanteissa yleisesti yhä tärkeämpä‐

nä tavoitteena. Lisäksi yhä selkeämmin on havahduttu eri järjestelmien riippu‐

vuuteen toisistaan.

Enää ei riitä että yksityinen sektori yhdessä sektoriviranomaisten kanssa huo‐

lehtii oman toimialansa toimintavarmuudesta. Tarvitaan laajaa eri yli sektorei‐

den menevää yhteistyötä. Erityisesti tietoliikenteen häiriöttömyys edellyttää jat‐

kossa uutta ennakointia ja varautumista sekä kansainvälistä yhteistyötä.

Tietojärjestelmät ovat alttiina paitsi teknisille häiriöille, myös tietoturvan loukka‐

uksille. Kyberuhkat ovat todellisia ja ajankohtaisia. Kyberrikollisuus ja hakke‐

rointi voivat saada aikaan yhteiskunnassa arvaamatonta ja laajaa vahinkoa. Julki‐

sella sektorilla on vastuullinen asema huolehtia myös tietoverkkojen turvallisuu‐

den ratkaisuista. Kyberuhkien torjunta ei ole vain kansallinen asia eikä kyberrikol‐

lisuutta voida torjua ainoastaan kansallisin keinoin. Asia on erittäin relevantti ta‐

louselämän kannalta, mutta sillä myös maan puolustuskykyyn liittyvä kasvava

merkitys. Jatkuvuuden hallinta tietoturvan alalla, järjestelmien puolustus tieto‐

turvauhkia vastaan ja panostaminen tietoturva‐alan osaamiseen ja resursoin‐

tiin on entistä merkityksellisempää.


Sivu 9

Perinteisten keinojen käyttö, huolehtiminen materiaalisesta huoltovarmuudesta,

on kuitenkin edelleen perusteltua ja välttämätöntäkin. Suomen maantieteelli‐

nen asema ja ankarat talviolosuhteet korostavat varautumisen tarvetta. Polttoai‐

neiden varastoinnissa Suomea velvoittavat EU:n direktiivit sekä OECD/IEA – so‐

pimus. Varmuusvarastointi koskee kuitenkin muitakin hyödykkeitä kuin polttoai‐

neita. Esimerkiksi suomalaisiin olosuhteisiin sopivien siemenlajien varastointi on

tarpeen. Kuitenkin varmuusvarastointi vaatii melkoisesti hallinnointia ja siihen

liittyy korkeat kustannukset, joten varastoitavien hyödykkeiden tai tarvikkeiden

kokonaismäärien tarvetta on syytä seurata ja arvioida kriittisimpien hyödykkei‐

den merkitystä mahdollisten muutostarpeiden kannalta.

Valtioneuvoston vahvistamat huoltovarmuuden tavoitteet muodostavat Suo‐

men huoltovarmuustyön keskeisen perustan ja kehittämisen linjaukset julkiselle

sektorille, mutta antaa suunnittelun perusteet myös yksityiselle sektorille.

Huoltovarmuuden tavoitteita on tarkistettu 1990‐luvulta alkaen noin viiden vuo‐

den välein. Nykyisin voimassa olevat tavoitteet vahvistettiin kesällä 2008. Voi‐

massa olevassa valtioneuvoston päätöksessä huoltovarmuuden päätavoitteita on

kaksi: yhteiskunnan kriittisen infrastruktuurin toimivuuden varmistaminen ja

kriittisen tuotannon turvaaminen. Vuosien mittaan näistä ensimmäinen eli toi‐

mintojen varmistaminen on käynyt yhä merkityksellisemmäksi huoltovarmuu‐

den kannalta.

Eri ministeriöt kehittävät huoltovarmuutta omilla toimialoillaan. Valtioneuvos‐

ton huoltovarmuuspäätös on merkityksellinen näin ollen myös sen suhteen, et‐

tä se sitoo eri hallinnonalojen tavoitteet yhteen.

Hyvät kuulijat,

Viime vuonna työ‐ ja elinkeinoministeriö käynnisti uusien huoltovarmuustavoit‐

teiden valmistelun. Valmistelun aikataulu on alustavasti suunniteltu sellaiseksi,

että valtioneuvosto vahvistaa uudet tavoitteet kuluvana vuoden aikana ja esit‐

tää siten uudet tavoitteet lähivuosille. Vaativassa valmistelutyössä luotetaan

huoltovarmuusorganisaation monipuoliseen asiantuntemukseen. Vuonna 2008

vahvistettujen tavoitteiden valmistelussa tällaisesta menettelystä saatiin hyvät

kokemukset.

Uusien tavoitteiden valmistelussa tarkastellaan kaikkia merkittäviä huoltovar‐

muuden osa‐alueita. Samalla on tarkoituksena kiinnittää erityistä huomiota Eu‐

roopan Unionin ja kansainvälisen talouden tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä toi‐


Sivu 10

saalta muuttuneiden talousolosuhteiden tuottamiin uhkiin Suomen huoltovar‐

muuden turvaamisessa.

Esitys huoltovarmuuden uusiksi tavoitteiksi laaditaan siis valtioneuvoston periaa‐

tepäätöksen muotoon. Vaikka valtioneuvoston lopullinen päätös tulee esittä‐

mään tavoitteet verrattain tiiviissä muodossa, perusteellisen valmistelun yhtey‐

dessä saadaan esille ja käyttöön erittäin paljon hyödyllistä jatkuvuudenhallin‐

taan kuuluvaa tietoa ja toimijoiden kokemuksia ja näkemyksiä talouden eri

toimintalohkojen ja uusien tarpeiden alalta. Tätä valmistelutyötä huoltovar‐

muusorganisaation puitteissa tehdään laajasti ja kattavasti siten arvioidaan huol‐

tovarmuuden kannalta esimerkiksi maailmankaupan ja valtioiden välisten raha‐

virtojen kehityksen näkymiä, energian ja raaka‐aineiden hintojen ja saatavuuden

kehityksen suuntia sekä globaalien verkostojen vaikutuksia.

Elintärkeiden toimintojen turvaamiseen työ‐ ja elinkeinoministeriön hallinnon

alalla kuuluu myös huoltovarmuutta turvaavan työvoiman saanti. Keskeisenä

haasteena normaaliolojen häiriötilanteesta riippuen on toisaalta työttömyyden

nopea lisääntyminen ja samanaikaisesti kasvava lisätyövoiman tarve tiettyjen yh‐

teiskunnan kannalta elintärkeiden alojen ja palvelujen työvoiman saatavuuden

turvaamiseksi. Valtioneuvoston asettamat tavoitteet toimivat perustana myös

työvoiman saannin turvaamiselle.

Kahdenkymmenen vuoden ajanjakso osoittaa, että huoltovarmuustyö täyttää sil‐

le asetetut vaatimukset. Toiminnan painopisteitä on kuitenkin muutettu ja tul‐

laan muuttamaan vastaamaan talouden ja yhteiskunnan muutoksia. Yhteispelin

tiivistämisen vaatimus kasvaa sekä maan sisällä että suhteissa ulkomaailmaan.

Ensinnäkin kehittäminen alueellisesti: sikäli kun hallituksen kuntauudistus

ja peruspalvelujen tuottamista koskevat suunnitelmat toteutuvat, vaiku‐

tukset ulottuvat myös varautumisasioiden organisointiin ja mahdollises‐

ti menettelyjen uudelleen järjestämisen tarpeeseen. Julkisen ja yksityi‐

sen sektorin kumppanuus antaa tähän hyvän pohjan.

Olisi hyödyllistä arvioida voitaisiinko juuri alueellisen huoltovarmuuden kehittä‐

misessä samaan kumppanuuden toimintatapaan nykyistä tiiviimmin yhdistää va‐

paaehtoistoimintaan perustuvien järjestöjen osaaminen ja organisointikyky.

Turvallisuusnäkökohtien pohdinnassa aikaisemmin järjestöjen merkittävä rooli


Sivu 11

on jo todettu sekä varautumisessa ja käytännön turvallisuuden toteuttamisessa

että kriisinkestokyvyn lisäämisessä.

Toiseksi Suomi toimii globaaleihin yhteistyörakenteisiin sitoutuneena ja

kansainvälisten yhteisöjen jäsenenä. Energia‐alan OECD/IEA ja EU:n puit‐

teissa laadittujen sopimusten lisäksi erilaiset kansainvälisen huoltovar‐

muusyhteistyön muodot ovat Suomen kaltaiselle maalle merkityksellisiä.

Turvallisuusuhkien torjumisen kannalta Euroopan unionin toiminta on

merkityksellistä, vaikkeivät huoltovarmuuskysymykset kuulukaan yhteisö‐

lainsäädännön piiriin.

Viime aikoina on keskusteltu pohjoismaisen puolustusyhteistyön mahdollisuuk‐

sista. Ruotsin ja Norjan kanssa yhteistyön järjestelyt huoltovarmuuden turvaami‐

seksi ovat jo olemassa, mutta tiivistämisenkin mahdollisuuksia on edelleen. Kan‐

sainvälisen huoltovarmuusyhteistyön merkityksen voidaan arvioida kaiken kaik‐

kiaan käyvän yhä tärkeämmäksi sen mukaan kun elinkeinoelämä edelleen kan‐

sainvälistyy ja sen toimintaympäristö verkottuu.


Sivu 12

AHDINKOAIKOIHIN VARAUTUMISESTA

HUOLTOVARMUUTEEN

Professori Markku Kuisma

Helsingin Yliopisto

Suomalaisen huoltovarmuusjärjestelmän synty on seurausta kahdesta kansain‐

väliseen voimapolitiikan liittyneestä kriisistä. Molemmissa oli kyse suursodasta ja

sen seurannaisista – ei siis luonnonkatastrofeista tai muista vastaavista, jollaiset

sinänsä voisivat olla luomassa samantyylisiä tarpeita ja järjestelmiä.

Kahdesta kriisivaiheesta traumaattisuudessaan vaikuttavin oli ensimmäisen maa‐

ilmansodan ja valtiollisen itsenäisyyden murroksessa koettu taloudellinen ja po‐

liittinen shokki. Osittain samanlaisen taustakuvion toistuminen toisen maailman‐

sodan aikana vahvisti edeltäneen kriisin opetusta. Yhtäläinen vaikutus oli sota‐

korvausvuosien ja kylmän sodan vuosikymmenien paineilla, jotka kuin jatkosota‐

na pitivät yllä varautumisen ja sen seuralaisen, omavaraisuuden, poliittisia ja ta‐

loudellisia rakenteita.

Kaksi toisiinsa kietoutuvaa suursotaa synnyttivät Suomelle ominaisen tavan va‐

rautua kansainvälisten kriisien luomiin ahdinkotiloihin. Ajatukselliset perusra‐

kenteet kehkeytyivät vuosien 1917—1919 kriisissä, oikeastaan kaikki muu oli jo

syntyneen mallin kasvua ja kehittämistä. Siksi tähän formatiiviseen vaiheeseen

kannattaa syventyä.

On itse asiassa yllättävää, kuinka 2000‐luvun perspektiivistä tutuntuntuisesti

1910‐luvun vaikuttajat arvioivat tilannetta ja ennakoivat tulevaisuutta. Kaikesta

suurvaltasuhteiden kärjistymisestä huolimatta kansainvälinen suursota oli vielä

maailmansodan puhkeamisen kynnyksellä 1914 asioihin perehtyneitten käsityk‐

sissä mahdoton ja järjetön ajatus.

”Uusi talousmuoto – maailmantalous – vaatii kehitystä väkivallasta oikeuteen”,

liberaali yhteiskuntatieteilijä, sittemmin yritysjohtaja ja pian senaattori Heikki

Renvall maalaili. Maailmantalouden järjestelmä, joka laajenevan kansainvälisen

kaupan välityksellä syvensi maiden riippuvaisuutta toisistaan, teki sodasta paitsi

luonnottoman myös lähes kaikkien etujen kannalta tarpeettoman. Globaalia ke‐


Sivu 13

hitystä johtaneet suuryritykset – tärkeänä poikkeuksena varustelu‐ ja asefirmat –

tarvitsivat menestyksensä turvaksi rauhaa pikemminkin kuin tuhoa aiheuttavia,

epäjärjestystä luovia ja kauppareittejä sulkevia sotia.

Suursota on mahdoton ”juuri meidän aikaamme, jolloin kansainvälisyys näytti jo

eläväksi voimaksi kehittyneen”, Renvall kiteytti.

Itse asiassa aika lailla samassa hengessä Suomen Pankin Risto Ryti ja valtiova‐

rainministeri Väinö Tanner vastustivat 1930‐luvun lopulla ounasteltuun uuteen

suursotaan varautumista. Jo pelkästään lähihistorian valossa, ensimmäisen maa‐

ilmansodan kokemusten perusteella, oli luontevaa järkeillä uuden suursodan

aloittaminen niin mielettömäksi, ettei kukaan sellaiseen ryhdy. Niin tyhmiä ihmi‐

set eivät sentään ole. Kaukoviisaina tarkan markan päättäjinä Ryti ja Tanner ym‐

märsivät näin ollen varustelun vain tarpeettomasti heikentävän tasavallan fi‐

nansseja ja pakottavan valtion ottamaan velkaa seuraavien sukupolvien kannet‐

tavaksi. Talvisodan ”malli Cajanderin” sijasta pitäisikin oikeastaan puhua ”malli

Ryti & Tannerista”.

Ryti ja Tanner olivat tietysti oikeassa sodan mielettömyydestä, mutta jälkeenpäin

ajatellen liian luottavaisia ihmisten ja valtioiden järkevyyteen.

Mutta palataan vuoteen 1914. Heikki Renvall, joka globalisaation luoman keski‐

näisen riippuvuuden perusteella oli arvioinut sodan puhkeamisen mahdottomak‐

si, sai huomata olevansa väärässä. Kun niin tapahtui, seisahtui ja ”äärettömästi

supistui” se ”kansainvälinen liike”, joka oli ”yhteisen kulttuurikehityksen tulos ja

väline”. Ja kansainvälisen kaupan tukkeutuessa ”joutuvat kaikki maailmantalou‐

den yhteydessä olevat maat kärsimään”, Renvall diagnostisoi kehityskulkuja aika‐

laistarkkailijana.

Tulevan itsenäisyyssenaattorin aikalaisarvio piti hyvin paikkansa Suomen kohdal‐

la. Tähän vaikuttivat suursodan tapahtumien taustalla pysyvämpinä rakennepiir‐

teinä geopolitiikka ja talousmaantiede. Näissä suhteissa Suomi oli kaupassaan ja

huollossaan riippuvainen sekä Venäjästä että yleisemminkin Itämeren piirin voi‐

masuhteista. Ilman toimivaa suhdetta Venäjään Suomi oli Itämeren kaukaisim‐

massa pohjukassa sijainnut saari, jonka yhteydet muuhun maailmaan olivat kiinni

siitä, miten liikenne Itämerellä, Itämereltä ja Itämerelle oli hoidettavissa suoma‐

laisten tarpeiden kannalta. Yhteydet länsinaapureihin Ruotsiin ja Norjaan eivät

tätä suurta kuvaa kovin ratkaisevasti muuksi muuttaneet.


Sivu 14

1900‐luvun alun Suomi – keisarilliselle Venäjälle kuuluvana suuriruhtinaskun‐

tana – oli erityisen haavoittuva elintarvikehuollon osalta. 1800‐luvun jälkipuo‐

len liberalismi ja venäläinen tullipolitiikka olivat yhtä jalkaa sopeuttaneet maata‐

louden kovaan kansainväliseen kilpailuun. Sellaisen vallitessa pohjoinen viljanvil‐

jely ei voinut menestyä. Eikä viljaomavaraisuus ollut sitä paitsi edes tavoiteltava‐

vana pidetty kaukainen haave, niin ilmeisiä olivat kansainvälisen työnjaon talou‐

delliset hyödyt. Niinpä Suomi osti pääosan leipäviljastaan vahvoilta tuottajamail‐

ta Venäjältä ja enenevästi Saksasta, jotka kykenivät olennaisesti edullisempiin,

suurempiin ja normaalioloissa luotettavampiin toimituksiin kuin kotimaiset viljeli‐

jät.

Tämä tuli heikkoutena esille vuosien 1917—1918 kriisissä ja vaikutti ratkaisevasti

Suomen keskeisiin turvallisuuspoliittisiin valintoihin myös myöhemmin. Se, mistä

oli pohjimmiltaan kysymys, tuli näkyville ensimmäisen maailmansodan kuluessa.

1940‐luvun suursodan kuviot olivat, kuten todettu, enimmäkseen vanhan piden‐

nettyä toistoa.

Asetelman ymmärtämiseksi on palautettava mieliin muutamia Suomen asemaa

luonnehtivia perustekijöitä.

Suomi ei markkinoiltaan eikä raaka‐aineiltaan vetänyt 1900‐luvun taitteen mah‐

tivaltioita eikä kansainvälisiä suuryrityksiä mitenkään erityisesti puoleensa. Met‐

sävarat kiinnostivat jonkin verran Länsi‐Eurooppaa, samoin Itä‐Suomen vuolaat

kosket energian lähteenä miljoonametropoli Pietarille.

Kaikkiaan suhde oli yksipuolinen. Suomi tarvitsi kipeästi maailmalta tekniikkaa,

raaka‐aineita ja elintarvikkeita, joita se pystyi hankkimaan pääasiassa metsäteol‐

lisuusviennillään. Muu maailma pärjäsi hyvin ilman Suomea.

Ulkomaankauppa oli keskittynyt myös muutoin kuin vain metsävaltaisen viennin

tuoterakenteen puolesta. Neljä viidesosaa suuriruhtinaskunnan ulkomaankau‐

pasta käytiin Britannian, Saksan ja Venäjän kanssa.

Maailmansodan syttyminen yksipuolisti asetelmaa edelleen. Saksa oli Venäjän ja

siis Suomen vihollinen, Britannia puolestaan jäi Saksan taakse länteen, tavoitta‐

mattomiin.

Itämeren ja Tanskan salmien herruus oli vuosisatoja sanellut pohjolan maiden

elinmahdollisuuksia. Toisiaan vastaan taistelevat mahdit olivat kerta toisensa jäl‐

keen yrittäneet näännyttää vihollisiaan sulkemalla kauppa‐ ja huoltoreittejä.


Sivu 15

Tällä kertaa (1914—1918) Suomelle tärkeitä lähimeriä ja salmia hallitsi Saksa, jo‐

ka oli Venäjän ja siten Suomenkin vihollinen. Muun ohella tämä tarkoitti, että

puolet Suomen elintarvikehuollolle tärkeästä tuontiviljasta oli yritettävä hankkia

Saksan sijaan muualta.

Lisäksi teollisuus menetti Saksan myötä osan markkinoistaan. Emo‐Venäjä pystyi

tosin täyttämään Saksan paikan maailmansodan alkupuolella. Venäjä ei kuiten‐

kaan pystynyt korvaamaan länsimaiden ja Saksan roolia teknologian toimittajana

eikä Britannian asemaa isona sahatavaran ostajana. Vaikka Venäjän sotaboomi

kiihdytti suomalaisen teollisuuden kovaan vauhtiin, teollisuudella oli pitemmän

päälle ylittämättömiä vaikeuksia pitää pyöränsä pyörimässä ilman normaaliolois‐

sa länsimaista hankittuja laitteistoja, koneita, kemikaaleja ja sen sellaista. Tämä‐

kin kokemus oli olennainen myöhemmän huoltovarmuusajattelun kehkeytymi‐

sessä.

Kaikkiaan siis Suomen taloudellisen riippuvuus Venäjästä lujittui ensimmäisen

maailmansodan edetessä. Osuus Suomen tuonnista oli vuonna 1916 jo miltei 70

prosenttia ja viennistä tätäkin suurempi.

Varsinkin ilman Venäjän viljaa suomalaiset olisivat olleet pulassa. Ja ilman teolli‐

suuden kukoistavaa vientiä Venäjälle viljaa ei olisi sieltä saatu. Suomi olisi nope‐

asti ajautunut taloudelliseen kurimukseen.

Tämän realiteetin tunnustaminen vaikutti ratkaisevasti suomalaisten Venäjän‐

suhteisiin – ja sittemmin itsenäisen Suomen talous‐, kauppa‐ ja huoltovarmuus‐

politiikkaan. Haavoittava, omia valintoja vahvasti rajaava riippuvuus ulkopuolisis‐

ta (ja vieläpä vähintäänkin potentiaalisesti uhkaavista) mahdeista oli ajankohtai‐

sena tilanteena ja tulevaisuuden skenaariona luonnollisesti jotakin sellaista, jol‐

laiseen yksikään maa tai muu toimija ei mielellään joudu.

Vuoden 1917 näkökulmasta oleellista oli, että kun huoltotilanne heikkeni raskaita

sotilaallisia tappioita kärsineellä Venäjällä, olot kurjistuivat pian myös Suomessa.

Paheneva elintarvikepula ja kasvava epäjärjestys yhdessä rautateiden sekasorron

kanssa katkaisivat Suomea ruokkivat yhteydet. Viljantuonti Venäjältä, joka oli vie‐

lä 1915 kattanut miltei puolet Suomen tarpeesta, romahti syksyllä 1917 täysin.

Kun vienti itään pysähtyi, kun viljajunat jäivät saapumatta, ja kun kaaos lisääntyi

ja vallankumous Venäjällä eteni, suomalaisen talouselämän johtoporraskin siirtyi

itsenäisyyslinjalle. Tämä oli tärkeä käänne Suomen itsenäistymishistorian kannal‐

ta. Sisäpoliittisesti merkityksellistä puolestaan oli, että viljajunien viipyminen ja


Sivu 16

työttömyyden räjähtäminen käsiin tihensivät Venäjän bolshevikeilta mallia otta‐

neiden punakaartien rivejä.

Nälkä ei suinkaan ollut ainut syy, mutta iso osatekijä se oli maan sisäisen valta‐

taistelun kärjistymiseen ja talven 1918 kapinan puhkeamiseen. Lisäksi suoranai‐

nen ruuan puute nosti sittemmin kesällä 1918 punavankien kuolleisuutta dra‐

maattisesti.

Elintarvikepula siivitti osaltaan myös Saksaan tukeutumista loppusyksystä 1917

alkaen.

Saksa‐kuvio oli toki monikerroksisempi, mutta yhtä kaikki: Suomi kaipasi liittolais‐

ta, joka varmisti Suomen irrottamisen (bolsevikki)Venäjästä, ja kykeni samalla

auttamaan myös akuutin ahdingon torjumisessa.

Suomen oli saatava kauppa‐ ja huoltoreittinsä jotenkin ja johonkin suutaan auki,

ja kun Venäjä oli laskuista pois, ainut todellinen optio oli Saksa. Vuoden 1918 so‐

tilaallinen, poliittinen ja taloudellinen riippuvuussuhde Berliinin syntyi tästä ase‐

telmasta.

Saksaa juhlittiin laajoissa suomalaispiireissä auttajana, mutta maan valtio‐ ja ta‐

louselämän ylin johto ymmärsi pian viimeistään ns. kantapään kautta, ettei Ber‐

liinissäkään tarjoiltu ilmaisia lounaita. Yksipuolinen ja syvä riippuvuus tuppaa te‐

kemään valinnoista ainoita mahdollisia silloinkin kun ne ovat epämiellyttäviä ja

omia elintärkeitä etuja heikentäviä. Tämä opittiin ja tästä otettiin opiksi.

Pula ja huolto‐ongelmat siivittivät myös vastaitsenäistyneen maan ensimmäisiä

kauppapoliittisia operaatioita ensin Ukrainassa ja sitten johtavissa länsivalloissa,

jotka nousivat vuodenvaihteessa 1918—1919 Saksan ja Venäjän paikalle Suomen

kansainvälisen aseman ja ulkomaisten yhteyksien portinvartijoiksi. Tämäkin vaihe

muokkasi suomalaispäättäjien ymmärrystä suuntaan, joka alkoi näkyä ja tuntua

seuraavina vuosikymmeninä tai melkeinpä koko vuosisadan ajan.

Kokemukset pulasta, nälän poliittisesta tulivoimasta, haavoittavasta riippuvuu‐

desta ja ahdistavasta saarrettuna olosta painoivat vahvan jäljen itsenäisen Suo‐

men talous‐, kauppapoliittiseen linjaan. Yksi uuden politiikan päälinjoista oli ilmi‐

selvä ja pitkään syvälle vaikuttava. Suomi ryhtyi tavoittelemaan, jollei täydellistä

niin ainakin hyvin laajaa elintarvikeomavaraisuutta. Siihen ei puolestaan miten‐

kään päästy keinoin, joita siihenastinen talouspoliittinen valtavirta, vapaa kilpai‐

lukapitalismi, tarjosi.


Sivu 17

Tämä ei ollut pelkästään ideologinen uudelleenorientoitumisongelma, jollaisena

se olisi ollut ratkaistavissa suhteellisen helposti. Demokratian läpimurto oli nos‐

tanut poliittiseen valtaan agraarisia ja muita kansanliikkeitä, jotka olivat taipuvai‐

sia turvaamaan valtion ohjaavan käteen, ja heikentänyt taloudellista liberalismia

kannattavien porvarillisten piirien vaikutusta. Kansainvälinen kehitys vei sitä

paitsi samaan autarkiaa suosivaan suuntaan samoista suursodan synnyttämistä

syistä.

Määrätietoinen omavaraisuuslinja (ja maataloudesta muuhunkin talouteen levit‐

täytyvä pyrky autarkiaan) törmäsi Suomessa ideologiaa hankalampaan dilem‐

maan. Miten yhdistää omavaraisuuden vaatima protektionismi avointa taloutta

ja vapaakauppaa tarvinneen vientiteollisuuden etuihin? Jälkimmäisillä ei ehkä ol‐

lut laajapohjaista poliittista suosiota taustatukenaan, mutta ei asiaa voinut koko‐

naan sivuuttaakaan. Metsäteollisuus puhalsi dynamiikan Suomen talouteen mm.

hankkimalla 80 prosenttia vientituloista. Karua faktaa oli mahdoton kiertää,

vaikkei saha‐ ja selluparoneita olisi rakastanutkaan.

Lopputulos oli kompromisseista rakentuva sekalinja, tai kuvaavammin: kahden

raiteen politiikka, joista toisella edettiin kansainvälisesti verraten maltillista pro‐

tektionismia soveltavin omavaraisuustavoittein. Toisella raiteella huolehdittiin

viennin eduista kaikin jäljelle jäänein keinoin, mm. sallimalla vientikartellit, vetä‐

mällä alan edustajia yleistyviin valtioiden välisiin kauppasopimusneuvotteluihin

jne.

Elintarvikeomavaraisuuteen tähtäävä protektionismi siivitti ja suuntasi tästä

eteenpäin maatalouden kehitystä. Se teki peruselinkeinosta valtion erityssuoje‐

lua nauttineen lempilapsen, jollainen se on edelleen. Maataloutta edistettiin suo‐

jatullien ja tuonninrajoitusten ohella mm. maareformein ja viljelijäväestön maati‐

laomistusta turvaavalla lainsäädännöllä. Osana tuotannon tehostamisohjelmaa

valtio synnytti lisäksi kotimaista lannoiteteollisuutta, ensi vaiheessa perustamalla

1919 Valtion Rikkihappo‐ ja Superfosfaattitehtaat (sittemmin Kemira Oy).

Useimmat muutkin 1900‐luvun alkupuolen uudet valtionyhtiöt olivat ainakin

yhdeltä kulmaltaan osa samaa aaltoa: taloudellinen itsenäisyyden ja omavai‐

suuden maailmansodan synnyttämää ohjelmaa, joka kumpusi maailmansodan

shokkiopetuksista.

Outokummun kuparikaivoksen lunastamista kokonaan valtiolle 1920‐luvulla

puolsivat ilmiselvät strategiset syyt. Euroopan mittakaavassa rikasta malmia ha‐

luttiin hyödyntää kotimaisen metalliteollisuuden kehittämiseksi ja puolustusta‐


Sivu 18

louden lujittamiseksi. Pörssiyhtiö Gutzeitin osake‐enemmistön ostoa valtiolle

1918 puolsi muun ohella yhtiön hallussa ollut suuri vesivoimapotentiaali, jolla oli

energiapoliittisesti kansallista merkitystä. Imatran Voimalla kiihdytettiin sähköis‐

tystä ja teollista edistystä ja siten kansantalouden kestokykyä. Suomen Sokeri oli

edellisistä poiketen yksityinen monopoliyhtymä, joka sallittiin huoltovarmuus‐

syistä. Yhtymä oli 1918 muodostettu hoitamaan maan sokerihuoltoa ja siinä tar‐

koituksessa edistämään kotimaista sokerijuurikkaan viljelyä.

Hiukan myöhemmin, mutta saman valtavirran osana synnytettiin Neste Oy

(1948). Toisen maailmansodan jälkeiseen valtiollisen suurteollisuuden perusta‐

misaaltoon kuulunut öljynjalostaja‐laivanvarustaja jos mikä oli sekä kuuman että

kylmä sodan lapsi. Yhtiön alkuperäinen perustehtävä oli turvata kansallinen polt‐

toainehuolto oloissa kuin oloissa, jottei Helsingin Kruunuvuoren kauhunhetki jou‐

lukuulta 1939 toistuisi: kansainvälisen öljy‐yhtiön tankkeri oli silloin kääntynyt ta‐

kaisin merelle purkamatta Suomeen tilattua, sananmukaisesti verenkallista len‐

tokonebensiinilastiaan.

On kuvaavaa, että Nesteen yksi perustajahahmo oli Kruunuvuoren episodin to‐

distaja, eversti ja yksityisliikemies Väinö Vartiainen, joka oli sodan ajaksi komen‐

nettu vastaamaan polttoainehuollosta päämajan poltto‐ ja voiteluainetoimiston

päällikkönä. Öljylaivan häviäminen taivaanrantaan kertoi hänelle katkerasti,

kuinka pieni ja eristetty kotimaa oli jäänyt jälleen ulkoisten mahtien armoille. Ko‐

kemus teki Vartiaisesta valtiollisen Nesteen vankkumattoman kannattajan.

Samanhenkisiä esimerkkejä voisi luetella lukuisia. Osa hankkeista oli vähäisempiä,

ja osa jäi kokeilu‐ ja korviketuotannon asteelle, kuten mm. kemistiprofessori Gus‐

taf Kompan kehitelmät polttonesteiden valmistamiseksi turpeesta. Jo vuoden

1918 Vaasan senaattiin perustettu kauppa‐ ja teollisuuskomissioni oli käynnistä‐

nyt vastaavanlaisia projekteja, joista useimmat osoittautuivat kauppareittien

auettua kannattamattomaksi.

Tuloksia kyllä saavutettiin – toisinaan sellaisiakin, jotka teollisen perustan vahvis‐

tamiseksi ja huoltovarmuussyistä olivat tervetulleita, mutta sotilasstrategisesti

väärin tehtyjä. Osasyy oli taloudellisen maanpuolustuksen, yritysintressien ja

markkinaehtoisen toimeliaisuuden yhteensovittamisen ikuinen vaikeus.

Valtion puolellakin ohjaus‐ ja määräysvaltasuhteet olivat ristiriitaisia ja niin ollen

jopa valtiojohtoiset yhtiöt tekivät omia ratkaisujaan piittaamatta huoltovarmuu‐

desta ja sotilaallisista seikoista huolehtineiden valtiollisten elinten linjauksista.

Esimerkiksi Outokumpu Oy rakensi modernin kuparisulaton 1930‐luvulla, mikä oli


Sivu 19

hyvä ja hyödyllinen hanke. Mutta yhtiö sijoitti sen itärajan tuntumaan Imatralle,

mitä Tasavallan presidentin alaisen puolustusneuvoston (1924—2004) apuelin,

sotatalousneuvosto, vastusti riskialttiina. Enso‐Gutzeit puolestaan rakensi kloori‐

tehtaansa vastaavasti Ensoon, vaikka sotatalousneuvosto protestoi.

Enson klooritehdas jäi 1940 (ja uudelleen 1944) uuden valtakunnanrajan itäpuo‐

lelle, ja maan puolustus‐ ja sittemmin sotakorvausteollisuudelle elintärkeä kupa‐

risulatto oli kesällä 1944 hätäevakuoitava Harjavaltaan Länsi‐Suomeen. Sotata‐

lousneuvoston herrat eivät siis toimineet ihan niin turhanaikaisten uhkakuvien

vallassa kuin itsetietoiset vuorineuvokset, Enson V. A Kotilainen ja Outokummun

Eero Mäkinen kai kuvittelivat. Mutta asiastaan varmoja yhtiötirehtöörit olivat,

sillä varsinaista puolustusneuvostoa johti sentään itse Mannerheim ja jäsenenä

toimi suurteollisuuden johtava voimamies kenraali Rudolf Walden. Kummatkaan

suuruudet eivät olleet tottuneet vastaväitteisiin.

Niin paljon kuin taloudellista kriisivalmiutta vahvistettiin, sekään ei 1939 puhjen‐

neen uuden suurvaltasodan kestäessä riittänyt. Geopolitiikan rautainen laki tunki

Suomi jälleen Itämeren pohjukkaan ja vaille tavanomaisia meriyhteyksiään. Län‐

sivallat olivat kevään 1940 jälkeen Saksan merisaarron takana, ja Neuvostoliittoa

pidettiin puolestaan isona uhkana, jolle riittävän vastavoiman muodosti vain Sak‐

sa. Vuoden 1918 kuvio tavallaan toistui.

Tästäkin syystä – ja ruokkiakseen väestönsä, pitääkseen itsensä aseissa ja talou‐

tensa edes mitenkuten toiminnassa – Suomen oli valittava lähentyminen Saksaan.

Saksasta irtautumista oli puolestaan vielä keväällä 1944 siirrettävä paljolti väes‐

tön elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Tällaiset sotien ja tuhoisien kriisien opetukset ohjasivat suomalaista politiikkaa

myös seuraavat puoli vuosisataa. Tilanteiden, joissa kansakunnalle elintärkeitä

valintoja oli tehtävä ulkovaltoihin nojaamalla ja ratkaisevassa määrin nimen‐

omaan elintarviketuonnin turvaamiseksi, ei haluttu toistuvan.

Tähän yhtä aikaa traumaattiseen ja kylmän realistiseen perushavaintoon perustui

maan taloudellinen kriisivalmiusajattelu ja ‐systeemi olennaisilta tekijöiltään aina

1990‐luvulle (ja joiltakin osin edelleen). Sitten alkoi paluu Heikki Renvallin sata

vuotta sitten (1914) kuvaamaan keskinäisen kansainvälisen riippuvuuden globaa‐

litalouteen, jossa sodat ovat mahdottomia.


Sivu 20

HUOLTOVARMUUS MUUTTUVASSA

MAAILMASSA

Professori Sixten Korkman Aalto yliopisto

Tässä puheenvuorossa esitän sen, sinänsä aika triviaalin mutta kuitenkin merkit‐

tävän ajatuksen, että emme voi tietää emmekä edes sanottavasti voi ennakoida

tulevaa. On elettävä epävarmuuden kanssa, ja pohdittava, miten siihen voi va‐

rautua. Tämä on ymmärtääkseni Huoltovarmuuskeskuksen arkea, mutta se on

pohdinnan arvoinen teema myös talous‐ ja yhteiskuntapolitiikan kannalta laa‐

jemmin.

Ajattelin aloittaa anekdootilla, joka tosin on huono, mutta joka johdattelee tuo‐

hon korostamaani näkökohtaan.

Albert Einstein seisoi taivaan portilla jonossa, ja odotti, että yli‐ tai arkkienkeli

Gabriel, portinvartija, päästäisi hänet sisään taivaaseen. Aikansa kuluttamiseksi

hän jututteli muita jonossa seisovia, kysyen, mikä oli kunkin älykkyysosamäärä.

”155” sanoi ensimmäinen. ”Loistavaa”, innostui Einstein, ”sinun kanssasi voimme keskustella suhteellisuusteoriasta”;

”125” sanoi toinen. ”Erinomaista”, sanoi Einstein, ”voimme keskustella maail‐manrauhan näkymistä”;

”95” ilmoitti kolmas. ”No niin”, kysyi Einstein, ”mikä on sinun ennusteesi ensi vuoden bruttokansantuotteen kasvulle”?

Einsteinin pointti oli, että emme tiedä tulevaisuutta. tulevaisuuden ennustami‐

nen on aika tyhmää, koska se ei ole mahdollista. Kokemus osoittaa tämän arvion

suuressa määrin oikeutetuksi.

En tietenkään väitä, ettei tulevaisuudesta voi sanoa jotakin harkinnanarvoista.

Ehkä tulevaisuuden tutkijat pystyvät aika ajoin tunnistamaan mielekkäitä teemo‐

ja, jos kohta henkilökohtaisesti olen taipuvainen suhtautumaan heidän näkemyk‐

siin kriittisesti.


Sivu 21

Tukevammalla maanperällä olen väittäessäni, että suhdanne‐ennusteet ovat

yleisesti ottaen surkeita (niin Suomessa kuin muualla). Niiden epävarmuus on si‐

tä luokkaa, että kohtuullisella todennäköisyydellä voimme vain sanoa, että ensi

vuoden kasvu on jokin luku plus/miinus 3 prosenttiyksikköä. Ei ole paljoakaan

hyötyä siitä, että tällä hetkellä voimme ennusteiden pohjalta päätellä, että tä‐

män vuoden kasvu luultavasti on miinus kahden prosentin ja plus neljän prosen‐

tin vaihteluvälissä?

Ymmärrän, että valtiovarainministeriön on jotain taloudesta oletettava, koska

budjettiin on sisällytettävä arvio tulevista verokertymistä. Ja on luonnollista, että

Euroopan keskuspankki pohtii inflaationäkymiä. Mutta miksi meillä pankit ja tut‐

kimuslaitokset tuottavat solkenaan suhdanne‐ennusteita? Vastaus on, että näin

tehdään, koska se on helppo keino saada julkisuutta. Mutta miksi osuvuudeltaan

surkeat ennusteet saavat mediassa niinkin paljon näkyvyyttä? Johtuuko se toi‐

mittajien laiskuudesta? (En tiedä, ihmettelen vain.)

Ennusteet pettävät joka tapauksessa aina juuri silloin, kun niistä periaatteessa

voisi olla jotain hyötyä, eli silloin kun kehitykseen tulee jyrkkä muutos. Sitä en‐

nustajat eivät koskaan näe etukäteen, jälkeenpäin he sen kyllä osaavat selittää.

Erityisesti seurauksiltaan merkittävät ja kauaskantoiset X‐tapahtumat (”extreme

events”) tulevat väistämättä yllätyksenä.

Ennustamattomuus ei koske vain makrotaloutta. Se koskee myös esim. sijoitus‐

toimintaa. Kuitenkin meillä on tuhansittain sijoitusneuvojia, jotka saavat korkeaa

palkkaa – bonuksista puhumattakaan ‐ koska osaavat markkinoida sofistikoitu‐

neita näkemyksiä osake‐ ja obligaatio‐ sekä valuuttamarkkinoiden todennäköi‐

sestä kulkusuunnasta. Todellisuudessa näistä neuvoista on hyvin vähän hyötyä,

ainakin suhteessa hallintokuluihin ja sijoittajien palkkioihin, sillä sijoitusmarkki‐

noiden kehitys on useimmiten ennakoimatonta (ja sitä ennakoimattomampaa

mitä tehokkaampia markkinat ovat). Järkevä sijoittaja jättääkin sijoitusneuvot

hyödyntämättä, hajauttaa sijoituksensa sopivasti ja nukkuu sen jälkeen yönsä

rauhallisesti murehtimatta päivittäisiä kurssiheilahteluja.

Tietenkin pätee paljon yleisemminkin, että me emme voi ennakoida tulevaisuut‐

ta. Markku Kuisma antoi tästä kiintoisia historiallisia esimerkkejä, eihän tämä tie‐

tenkään ole mikään uusi havainto. Päinvastoin on lukemattomia esimerkkejä siitä,

että jälkeenpäin jopa ilmeisiltä tuntuvat kehityspolut ovat ennakkoon jääneet

ymmärtämättä – kuten Markku totesi joskus siksi, että ihmisten kollektiivinen

tyhmyys ei tunne rajoja. Tarkastelemalla Tilastokeskuksen ennusteita voi todeta,

että jopa väestökehitys on yllättävänkin vaikeasti ennakoitavissa, vaikka toisin


Sivu 22

voisi kuvitella (kun syntyvyys ja kuolleisuus kuitenkin noudattavat määrättyjä

trendejä).

Miksi ennustaminen on niin vaikeaa, eritoten tulevaisuuden ennustaminen, ku‐

ten Ahti Karjalainen kerran tokaisi. Tähän voi sanoa, että

maailma on käynyt kovin monimutkaiseksi; innovaatioita tapahtuu jatkuvasti monilla alueilla; markkinatalous on luonteeltaan (Joseph Schumpeterin sanoja käyttääkseni)

luovaa tuhoa, joka koko ajan synnyttää uutta; niin talouden kuin ekosysteemien eri osien keskinäinen riippuvuus on voi‐

makasta; etenkin pitkään jatkunut ”finansialisaatio” on johtanut kehitykseen, jossa

rahoitusmarkkinat ovat valtavan suuria, monimutkaisia, sofistikoituneita, dynaamisia, innovatiivisia – ja haavoittuvia, herkkiä häiriöille;

siksi taloudessa syntyy herkästi itseään ruokkivia, tasapainottomuuksia ai‐heuttavia kierteitä, jotka voivat aiheuttaa varallisuusarvojen hintakuplia ja laukaista akuutteja kriisejä, epäjatkuvuuksia;

informaatioteknologian edistämä globalisaatio on aiheuttanut kasvavan ris‐tiriidan globaalin talouden (tai vaikkapa globaalin ympäristön) ja paikallisen tai kansallisen politiikan välillä; meillä on vakautta luovia sääntöjä ja insti‐tuutioita kansallisella, mutta ei juurikaan kansainvälisellä tasolla.

Luxemburgin pääministeri Jean‐Claude Juncker on tunnetusti tokaissut, että ”kyl‐

lä me (tarkoittaen poliitikkoja) toki tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta kun em‐

me tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos teemme sen”. Sitaatin jäl‐

kimmäinen osa pitää paikkansa ja viittaa vakavaan ongelmaan: poliitikkojen halu

tulla uudelleen valituksi on usein vastuullisen politiikan merkittävä este, etenkin

jos äänestäjät eivät ole riittävän valistuneita. Sitaatin ensimmäinen osa ei kuiten‐

kaan pidä paikkansa: hyvin usein on mitä ilmeisimmin niin, että poliitikot eivät

tiedä mitä pitäisi tehdä, osaltaan koska vastaan tulee alituisesti yllätyksiä. Katso‐

taanpa nyt vaikka euroalueen velkakriisiä: mielestäni voi perustellusti väittää, et‐

tä euroalueen johtajat eivät ole tienneet miten tämä ongelma tulisi ratkaista.

Miten ennakoimattomaan tulevaisuuteen voi tai tulisi varautua? Tämä on vuo‐

sipäivää viettävän Huoltovarmuuskeskuksen kannalta olennainen kysymys. Tuo

kysymys, ja etenkin siihen annetut vastaukset, muuttuvat yli ajan.

Kuten Markku Kuisma puheenvuorossaan totesi, on huoltovarmuustoiminnan

synty nähtävä sotien aiheuttamien ongelmien taustaa vasten. Keskeinen teema

on ollut elintarvikehuolto, jonka osalta on haluttu turvata jonkinasteinen omava‐


Sivu 23

raisuusaste. Myös valtionyhtiöiden taustalla on ollut (ja on osin vieläkin) kansalli‐

seen turvallisuuteen ja omavaraisuuteen liittyviä huolia.

Näillä näkökohdilla on edelleen painoarvonsa, mutta tulevaisuuteen varautumis‐

ta on nyt syytä tarkastella hyvin laajasta näkökulmasta, jolloin huomio kiinnittyy

ainakin seuraaviin seikkoihin:

Ensinnäkin markkinatalouden idea on itseohjautuvuus. Ei ole tarkoitus, että joku tietää, suunnittelee ja määrää kehityksen suunnan. Lähtökohta on päinvastoin se, että tieto on hajallaan lukemattomilla talousyksiköillä. Markkinatalous on altis häiriöille, mutta se pyrkii myös korjausliikkeiden edellyttämän tiedon generoimiseen ja välittämiseen hintamekanismin kaut‐ta sekä kannustamaan korjausliikkeisiin. Hintojen roolina on tasapainottaa markkinoita ja auttaa niitä sopeutumaan alati tapahtuviin muutoksiin. Juuri tämä kyky selvitä ”näkymättömän käden” avulla ilman keskitettyä suunnit‐telua on markkinatalouden voima (ja syy, minkä takia sosialismi hävisi kapi‐talismille);

Tässä katsannossa voi suhtautua kriittisesti sellaiseen ajatteluun, että pitäisi olla pitkälle menevä valtiollinen strategia tulevaisuuden muokkaamiseksi – ainakin jos tuollainen strategia tarkoittaa voimavarojen sitomista määrät‐tyihin toimintoihin (olivat ne sitten telakoita, kaivoksia tai panostuksia bio‐teknologiaan);

Toisaalta voi sanoa, että myös hyvinvointivaltio auttaa kestämään tulevai‐suutta koskevaa epävarmuutta. Näin siksi, että hyvinvointivaltion turvaver‐kot vähentävät epävarmuuden ja riskien seurauksia yksilötasolla;

Rahoitukselliset puskurit, hyvä maksuvalmius (likviditeetti), sekä vakavarai‐suus (solvenssi), ovat hyödyksi, koska ne vähentävät talouden ja yhteiskun‐nan herkkyyttä häiriöille. Siksi olisi järkeä siinä, että verotus suosisi oman pääoman ehtoista rahoitusta verrattuna vieraaseen pääomaan (toisin kuin nyt). Samasta syystä on aihetta asettaa pankeille ja muille rahoituslaitoksille riittävän tiukkoja likviditeetti‐ ja pääomavaatimuksia;

Myös koko kansantalouden tasolla tulisi pyrkiä sen verran vahvaan julkisen talouden rahoitukselliseen asemaan, että isokin lama voidaan kestää ajau‐tumatta euroalueen kriisimaiden kaltaiseen hallitsemattomaan velkakier‐teeseen. Siksi julkisen talouden kestävyysvajetta olisi kutistettava;

Joustavuus, sopeutumiskyky työmarkkinoilla ja taloudessa laajemmin, hel‐pottaa talouden selviytymistä siihen kohdistuvista häiriöistä. Tällainen jous‐tavuus on osa sellaista kolhujen kestokykyä (”resilience”), jonka ansiosta ta‐


Sivu 24

lous voi paremmin toipua ajoittain vastaan tulevista ja odottamattomista iskuista;

Ratkaisevaa on viime kädessä poliittisen järjestelmän päätöksentekokyky. Ongelmia ei voida ennakoida eikä niiltä voida välttyä, mutta ne ovat voitet‐tavissa jos riittävän nopeasti kyetään riittävän merkittäviin päätöksiin. On‐gelmana on, kuten Ruotsin valtiovarainministeri Kjell‐Olof Feldt aikoinaan totesi, että ”poliittisesti on aina liian aikaisin toimia kunnes taloudellisesti on jo liian myöhäistä” (tästä ilmiöstä olisi helppo antaa ajankohtaisia suo‐malaisia esimerkkejä);

Nykymaailmassa on edelleen korostettava kansainvälisen verkostoitumisen ja yhteistyön merkitystä. Vakavimmat ongelmat ovat usein kansainvälisiä, myös ratkaisut kaipaavat yhteistyötä EU:n piirissä tai globaalilla tasolla.

Edellä olen puhunut epävarmuudesta ja siihen varautumisesta hyvin laajasti, la‐

veaa pensseliä käyttäen. Huoltovarmuuskeskus ei tietenkään voi toimia ihan kai‐

killa näillä rintamilla, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt, että myös Huoltovar‐

muuskeskus näkee, mikä mielestäni on oikein, kysymyksen kansallisesta varau‐

tumisesta erilaisiin riskeihin hyvinkin laajana ja monitahoisena. Pohdinnan koh‐

teina ovat keinot strategisesti tärkeän tuonnin ylläpitämiseksi kriisioloissa, ener‐

giahuollon turvaaminen, tietoliikennejärjestelmien infraan liittyvät riskit ja kybe‐

ruhat (jotka viime viikkoina ovat olleet paljon esillä mediassa), väestön tervey‐

teen liittyvät uhat, luonnon ääri‐ilmiöt ja ympäristökatastrofit sekä monet muut

vaarat.

Omana yksityiskohtanaan, jota olen omalta osaltani jonkin verran pohtinut ja jos‐

ta siitäkin Huoltovarmuuskeskus on hyvin perillä, koskee maksu‐ ja selvitysjärjes‐

telmäämme. Moderni talous ei voi toimia ilman tehokasta ja luotettavaa maksu‐

ja selvitysjärjestelmää. Suomi on tältä osin riippuvainen euroalueen järjestelmis‐

tä, meillä ei ole kansallista varajärjestelmää. Tältäkin kannalta on syytä toivoa,

että euroalue selviää nykyisestä ahdingostaan.

On oikein ja tärkeää, että Huoltovarmuuskeskus pohtii näitä kysymyksiä laajasta

näkökulmasta. Epävarmuuden ja sen seurausten suhteen Huoltovarmuuskeskus

kartoittaa kehitystä, analysoi sitä, edistää laajasti eri tahojen, niin viranomaisten

kuin yritysten pohdinnan ja toiminnan koordinointia, harjoittaa kansainvälistä

tiedonvaihtoa ja yhteistyötä, identifioi erilaisten kriisien aiheuttamia pullon‐

kauloja ja varautuu konkreettisin keinoin niiden lieventämiseksi.


Sivu 25

Tehtävä on vaikea ja tärkeä, ja ajan myötä se on käymässä vain vaikeammaksi ja

tärkeämmäksi.

Tehtävästä suoriutuminen vaatii kykyä ennakkoluulottomaan ajatteluun. Mark

Twain, ehtymätön sitaattien lähde, on varoittanut niistä vaaroista, joita sitoutu‐

minen sovinnaiseen ajatteluun aiheuttaa: ”It ain’t what you know that gets you

into trouble. It’s what you know for sure that just ain’t so”. Eli ongelmana ei ole

se, mitä et tiedä vaan juuri se, että aika ajoin uskot tietäväsi jotain varmuudella

ja kuitenkin vailla riittäviä perusteita. Pohdittaessa maailman mullistuksia täytyy

osata kyseenalaistaa omia ennakkokäsityksiään.

Yhdysvaltojen takavuosien puolustusministeri Donald Rumsfeld lausui pari vuotta

sitten epävarmuutta haarukoivan ajatuksen, jota moni on sen jälkeen jäänyt poh‐

timaan. Näin hän lausui: ”There are known knowns; there are things we know we

know. We also know there are known unknowns; that is to say, we know there

are some things we do not know. But there are also unknown unknowns – the

ones we don’t know we don’t know”. Suomeksi lausuttuna tämä mitä ilmeisim‐

min kuolemattomaksi muodostuva sitaatti kuulostaa täsmälleen yhtä viisaalta:

”On tunnettuja tunnettuja; on asioita joita tiedämme tietävämme. Tiedämme

myös että on tunnettuja tuntemattomia, eli tiedämme, että on määrättyjä asioita

joita emme tiedä. Mutta on myös tuntemattomia tuntemattomia – asioita joita

emme tiedä että emme tiedä”. Siinäpä se, laittamattomasti sanottu, näin se on.

Ja näistä lähtökohdista on toiminnan suunnitteleminen aika haasteellinen tehtä‐

vä.

HUOLTOVARMUUSKESKUKSEN 20 VUOTISSEMINAARI 16 ......Huoltovarmuuskeskus 20‐vuotta – 16.01.2013...

Documents

Transcript of HUOLTOVARMUUSKESKUKSEN 20 VUOTISSEMINAARI 16 ......Huoltovarmuuskeskus 20‐vuotta – 16.01.2013...