Prologi:

Mauno Koivisto omassa kirjassaan ”Kaksi kautta”: Lukijalle Kotikaupunkini Turun ruotsinkielisen yliopiston, Åbo Akademin, valtio- opin professori Sven Lindman lähetti minulle vuonna 1975 eripainoksen mietteistänsä Presidentin asema ja perustuslakiuudistus. Tämän eripainoksen päälle hän oli käsin kirjoittanut tekstin, joka suomeksi kuuluu seuraavasti. ”Kun tässä eräänä päivänä väittelin Merikosken kanssa sanoin, että pitää ajatella tulevaisuutta. Jos esimerkiksi entinen oppilaani Mauno Koivisto valittaisiin presidentiksi, niin hänelle minä soisin vähän todellista valtaa.”

"Pankkikriisi" ja sen hoitoon liittyvä salainen pankkituen etupiirijako on Suomen taloushistorian suurin, toistaiseksi selvittämätön, oikeuspoliittinen puhallus..

Varsinkin laman seurausten, kuten pankkituen hoitoon - ennalta määrätyn "oikeuden mukaisesti" - tarvittiin salaiset suunnitelmat, ohjelmat, päätökset, tuomiot ja päätöksentekijät, eli erittäin korkean tahon lainkäytön kartellit? Pankkituet eivät hoituneet itsestään.

Missä ja ketkä tekivät etupiirijaon pelastettavien ja kuopattavien osalta? Se kysymys kiinnostaa talouskriisissä omaisuutensa menettäneitä "ylivelkaantuneita" Pankkikriisi ja sen hoitoon liittyvä salainen pankkituen etupiirijako on Suomen taloushistorian suurin, toistaiseksi selvittämätön, puhallus.

AVOIN KIRJE PRESIDENTTI MAUNO KOIVISTOLLE Herra Presidentti, Te järjestitte Oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden Linnassa 6.5.1992 tuomioistuinlaitoksen, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien kanssa. Tilaisuuden teemoina olivat:

1. tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus sekä 2. tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Keskustelutilaisuuteen osallistuneille henkilöille on lähetetty 5.6.2002 kysely koskien tilaisuuden luonnetta ja sisältöä sekä mahdollisia päätöksiä. Eräältä osallistujalta saadun selvityksen mukaan "tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja mukaan kutsuttujen osallistujien arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa". Selvityksessä ilmaistaan edelleen, että "Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa", ja "Tilaisuus ymmärtääkseni vahvisti Koiviston

asemaa suhteessa juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa siis myötäiltiin enemmän pelosta ..." On herännyt epäily siitä, että Teidän linjauksenne, aiheutti oikeuslaitoksen toimintaan kauaskantoiset muutokset: heikomman osapuolen suojaaminen ei ole enää laajemminkaan kuulunut oikeusjärjestelmämme ensisijaisiin tavoitteisiin. On syntynyt perusteltu epäily siitä, että Teidän puuttumisenne riippumattoman oikeuslaitoksemme päätöksentekoon, Herra presidentti, aloitti oikeudenmukaisen laillisuusvalvontamme alasajon. Miten se on perustuslaillisesti ja ihmisoikeussopimuksellisesti perusteltavissa? Olemme yrittäneet saada seminaarinne asiakirjoja mm. presidentin kansliasta, mutta turhaan. Asiakirjat on julistettu salaisiksi. Pyydämme myötävaikutustanne asiakirjojen saamiseksi. Haluamme tietää mitä todella keskusteltiin ja mitä päätettiin.

Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä

Omertan laki, eli salaaminen ja peittely Suomessa

KUVA tasavallan presidentti Tarja Halosen ja erityisavustaja Martti Mannisen vastaus (julkinen asiakirja)

Laman ja Rahan Pelurit – Suomen "pankkikriisissä" 1991-1995 Motto: "Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit´ ei hanki "

Teemat: 1. pankkikriisin uhrien omaisuuden ja perusoikeuksien palauttaminen 2. heidän henkisten kärsimystensä ja taloudellisten menetystensä korvaaminen 3. pankkikriisin taustahenkilöiden paljastaminen, heidän osuutensa selvittäminen tapahtumien kulkuun, mahdollisten rikosten tutkiminen ja rankaiseminen 4. selvitettävä, miten syntyi ja mihin käytettiin valtiolle otettu yli 400 miljardin markan valtionvelka ja kuka/ketkä maksavat sen.

"29.3.1992. Pankkien pelastaminen ei ole kansan oikeustajun mukaista. Tästä nousee vielä melkoinen meteli, kun tajutaan, että valtio maksaa pankeille, mutta pankit irtisanovat asiakkaittensa luottoja ja ajavat vanhat asiakkaansa maantielle." Oikeustieteen tohtori Hannele Pokka kirjassaan "Porvarihallitus"

Esipuhe • Tämän selvityksen analyysi perustuu huomattavan korkeista valtiollisista lähteistä saatuun

asiakirja-aineistoon. Analyysin perusteella on herätettävä uskomattomalta tuntuvia kysymyksiä • Onko koko 1990-luvun alun talous- ja pankkikriisin toteutus perustunut pankkipiirien,

virkamiesten ja poliittisen johdon yhteisesti sopimiin toimiin? • Toteutettiinko satojen miljardien markkojen omaisuudensiirto suunnitelmallisesti? • Miten yli 400 miljardin markan valtiovelka syntyi, mihin rahat käytettiin, mistä lainat otettiin, ja

ennen kaikkea, ketkä valtiovelan lopulta maksavat? • Yritetäänkö prosessia vieläkin peitellä? • Kohdistetaanko ulosottovelallisiin alati kiristyvä ajojahti, jotta heillä ei olisi voimavaroja ryhtyä

etsimään ja paljastamaan kriisin todellisia syitä ja syyllisiä?

Suomea 1990-luvulla koetellut lama aiheutti valtavia vahinkoja, joiden seurauksista kansalaisemme joutuvat vieläkin kärsimään. Laman syitä, sen seurauksia ja tapahtumia on kriittisesti tarkasteltu valitettavan vähän. Viimeisin kriisiä kosketteleva kirja (syksyllä 2000 julkaistu) Meritan tilaama ja historian dosentti Teppo Viholan kirjoittama "Rahan ohjaaja" on pääasiassa toimeksiantajan historiikki, eli kuten Kauppalehti otsikoi 3.10.2000: "Sileä kuva SYP:stä". Tämän teoksen jälkeen pian ilmestynyt filosofian tohtori Keijo K.Kulhan kirja "Kuilun partaalla. Suomen pankkikriisi 1991-1995" lähinnä kuvailee johtavien poliitikkojen sekä talous- ja pankkimiesten edesottamuksia. Kulhan kirjan loppupäätelmä on: "… pankkikriisin syyllisten etsintä ei kannata …".

On neljä syytä, joiden vuoksi laman perusteellinen ja kriittinen selvittely on elintärkeää ei vain velallisille, vaan koko kansakunnalle: 1. Hyvinvointivaltiomme tulevaisuus asetettiin uhanalaiseksi pelastamalla pankit, mutta tuhoamalla kymmeniätuhansia yrityksiä.

Yritysten tuhoaminen ja sitä seurannut massatyöttömyys sekä monet muut oheisilmiöt aiheuttivat useita vuosia kestäneen valtion budjettivajeen. Sen paikkaamiseksi valtio joutui ottamaan velkaa yli 400 miljardia markkaa. Valtionvelan joutuvat maksamaan kaikki suomalaiset ja heidän perillisensä. Rahaa hyvinvointivaltion ylläpitoon ei riitä. Suomalaiset ihmettelevät, miksi sairaanhoito, koululaitos ja muut julkiset palvelut joutuvat jatkuvien säästöjen kohteeksi. Erään valtiovarainministeriön virkamiehen mukaan ministeriössä pidettiin laman alussa kauhuskenaariona sellaista mahdollisuutta, että valtio joutuisi ottamaan velkaa laman vaurioiden korjaamiseksi 30 miljardia markkaa. Toteutunut valtionvelka on yli 400 miljardia markkaa eli yli kymmenkertainen ennustettuun nähden. Tällaista katastrofia eivät selitä Neuvostoliiton kaupan romahdus tai yleismaailmallinen lama. Katastrofin arkkitehtien täytyy löytyä tämän maan rajojen sisältä. Talouskriisin taitamaton hoito johti siihen, että veronmaksajat joutuvat maksamaan 50 miljardin markan "suoran" pankkituen ohella myös pankkikriisin taitamattoman hoidon vuoksi syntyneen yli 400 miljardin markan valtionvelan. Velan vuotuiset koronmaksut ja lyhennykset ylittänevät jo esimerkiksi terveydenhuollon noin 50 miljardin markan menot. Hyvinvointivaltio on vakavasti uhattuna. 2. Laman todelliset uhrit, eli pankkien velkaorjuuteen jääneet ovat joutuneet jatkuvasti kiristyvien perintä- ja ulosottotoimien kohteiksi. Maassamme on noin 300 000 kansalaista maksukyvyttöminä ja ylivelkaisina yhteiskunnan ulkopuolella. Ei riittänyt, että konkurssi- ja takausvelalliset joutuvat kärsimään erilaisista vaikeista sosiaalisista ongelmista. Uudessa ulosottolakiesityksessä suunnitellaan "harmaan talouden piiriin paenneiden" tai " ulosottoa pakoilevien" laman uhrien kovennettua kohtelua: ulosottomiehille aiotaan antaa tosiasialliset poliisivaltuudet. Kovennetut toimenpiteet kohdistetaan jopa velallisen lähipiiriin, josta lakitekstissä käytetään termiä "sivulliset". Henkilökohtainen koskemattomuus ja kotirauha eivät enää kuulu laman uhrien ja heidän perheittensä perusoikeuksiin. 3. Pankit pystyivät toteuttamaan valtavan omaisuudensiirron saamatta tahroja kilpeensä. On syytä vakavasti pelätä, että 1990-luvun loppupuolen nousukauden aikana luottoja ottaneet kansalaiset ja yritykset joutuvat samanlaisen operaation uhriksi, ellei pankkien menettelytapoja paljasteta. Merkkejä tästä tuli näkyviin kevään 2001 aikana, kun valtiovarainministeriön lainsäädäntöjohtaja Pekka Laajanen herätti 20.3.2001 kysymyksen siitä, mikä maa maksaa viulut, jos esimerkiksi pankkikonserni Nordea joutuisi vaikeuksiin ja tarvitsisi pankkitukea: "Jos joitain järjestelyjä tehdään, ne pitää tehdä niin, että ne eivät ole julkisesti tiedossa." Kuin säestyksenä Nordea ilmoitti 26.4.2001 "järjestävänsä uudelleen juridisen rakenteensa" siten, että konsernin pankkitoiminta siirretään uutena yhtiönä perustetun suomalaisen emoyhtiön alle. ( 38 ) Myös Suomen Yhdyspankki järjesteli 1.7.1991 konsernirakennettaan samalla tavalla. Silloin nämä järjestelyt johtivat Suomen katastrofaalisiin seurauksiin. 4. Julkisesta keskustelusta ja kansanedustajien kannanotoista on välittynyt sellainen vaikutelma, että yli 400 miljardin valtionvelka aiotaan siirtää seuraavien sukupolvien maksettavaksi. Nuoret veronmaksajat ja kansanedustajat ovat kuitenkin heräämässä ja alkavat kysellä, kenen velvollisuuksiin kuuluukaan velan maksaminen ? Yhtenä vaihtoehtona on väläytetty sellaista mahdollisuutta, että nykyinen julkista valtaa pitävä sukupolvi, joka valtionvelan omilla toimenpiteillään aiheuttikin, tulevaisuudessa velvoitettaisiin ainakin osasuoritukseen. Nykyisillä TEL-rahastoihin varastoiduilla varoilla olisi mahdollista kuitata

noin 250 miljardia valtionvelasta. Samassa suhteessa nykyisen valtaa pitävän, mutta pian eläkkeelle jäävän sukupolven eläkkeitä leikattaisiin. 1990-LUVUN ALUN TALOUSKRIISIN TAUSTA Teema: 1980-90-luvun taitteessa velkaa ottaneet ja taanneet henkilöt olivat vain vähäisessä osavastuussa tapahtumista, mutta heidät on istutettu ikuisen syntipukin rooliin, vaikka he todellisuudessa ovat laman uhreja. • Kulutusjuhliin osallistuivat kaikki

Suomalaisen yhteiskunnan moraalista, sosiaalista ja taloudellista selkärankaa vieläkin jäytävälle pankkikriisille saneltiin syntysanat 1980-luvun puolivälissä. Valtiovallan toimenpitein rahoitusmarkkinat päästettiin toimimaan kaikesta sääntelystä irrotettuna ilman siirtymäjaksoja tai pidäkkeitä. Nopea luottoekspansio alkoi v.1986, kun yritysten oikeus ottaa ulkomaista luottoa vapautettiin kaikista rajoitteista: "…vuodesta 1986 pankkien luotonanto on ollut pääosin ehdoiltaan vapaata.".. Maahan luotiin kulutusjuhla, jonka veroista ei ole nähty. Ylisuuret palkankorotukset, hulvattomasti lisätyt sosiaalietuudet ja omaisuusarvojen räjähdysmäinen nousu kelpasivat kaikille. Kukaan ei ajatellut, että kaikki tämä oli ulkomaisella lainarahalla hankittua.

• Yritysten investoinnit teetettiin ulkomaisella pääomalla

Luottoekspansioon liittynyt kysynnän, hintojen ja kannattavuuden nousu ja rahoituskustannusten aleneminen synnyttivät yltiöoptimistisen ilmapiirin. Yrityksissä aloitettiin investoida pankkien kannustuksella kiinteään omaisuuteen , esimerkiksi "omien" toimitilojen hankintaan. Niinpä vuodesta 1987 vuoteen 1990 yritysten valuuttaluottokanta kolminkertaistui ja oli vuoden 1990 lopussa noin 150 miljardia markkaa. Pankit markkinoivat yrityksille voimaperäisesti ja riskeistä varoittamatta valuuttaluottoja. Olihan yleisesti tunnettua, että "eihän Suomessa voi tapahtua sellaista, että kiinteistöjen hinnat laskisivat, vaan vuosien mukana kiinteistöjen arvo päinvastoin nousee". Lisäksi pankinjohtajat maalailivat yrittäjän silmien eteen kuvia siitä, miten paljon edullisempaa on ottaa valuuttalainaa kuin markkalainaa. Valuuttaluottoja suorastaan tyrkytettiin yrityksille.

Kävi juuri siten, että kiinteistöjen hinnat todella karkasivat "taivaisiin". On selvää, että hinnat nousevat pilviin, kun suhteellisen suljettuun talouteen tuodaan valtava määrä rahaa, vaikka rahalla hankittavien hyödykkeiden määrä pysyy ennallaan. Lopulta kiinteistöjen hintakupla puhkesi: hinnat romahtivat, ja samalla romahtivat velkojen vakuudet. Samaan aikaan idänkauppa miltei loppui, koska läntisten maiden talouksiin iski taantuma. Hallituksen vakuutteluista huolimatta Suomen "vahva" markka devalvoitiin marraskuussa 1991 12,3 %. Syyskuun alussa vuonna 1992 markka päästettiin kellumaan. Markka heikkeni noin 12 %. Maaliskuuhun 1993 mennessä markka menetti arvostaan yhteensä noin 30 % ! Valuuttamääräisten velkojen reaaliarvo lisääntyi kolmanneksella. Vakuuksien arvo romahti. Valuuttaluotot tulivat mahdottomiksi hoitaa. • Synnytettiinkö talouskupla suunnitelmallisesti? Edellä olevat tiedot on otettu pääosin tiedotteesta "Suomen pankkituki. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle pankkituesta 2.12.1993." Ydinajatus tässä selonteossa, samoin kuin myöhemmissäkin asiaa käsittelevissä teoksissa on ollut selittää, että Suomessa ajauduttiin talous- ja pankkikriisiin

eivätkä maan johtajat mahtaneet asialle mitään. Laman syvyys oli yllätys kaikille vastuullisille tahoille. Eikö Suomen valtiovallalla siis ollut työkaluja estää kriisin syntymistä ? Oliko Suomen valtio todellakin kuin ajopuu, joka ajautui lamaan? Suomen laki antaa tähän selkeän vastauksen: ei ollut! Valuuttalaki (no 954/1985) tuli voimaan 1.1.1986 ja jatkui vuoden 1990 loppuun sellaisenaan. Sen jälkeen sitä osittain muutettuna jatkettiin pitkälle 1990-luvulle. Laki takasi valtioneuvostolle ja Suomen Pankille pitkälle menevän valuutan säännöstelyvaltuuden. 3§: "Maan ulkomaisen maksukyvyn ja rahatalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi valtioneuvosto voi määrätä:

• "että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodisteiden maastavienti on sallittu vain Suomen Pankin luvalla

• "että Suomessa asuva on velvollinen luovuttamaan tai siirtämään omistamansa tai hallussaan olevat ulkomaiset maksuvälineet … Suomen Pankille …(kotiuttamisvelvollisuus), ja että Suomen Pankilla on oikeus myöntää lupa poiketa kotiuttamisvelvollisuudesta ja kotiuttamistavasta."

• "että pääomanliikkeet ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla; sekä • "… Suomen Pankki voi määrätä juoksevat valuuttatoimet luvanvaraisiksi."

4§: "Kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön torjumiseksi valtioneuvosto voi lisäksi määräajaksi määrätä:

• "että juoksevat valuuttatoimet ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla • "että Suomessa asuva on velvollinen luovuttamaan tai siirtämään omistamansa tai hallussaan

olevat ulkomaiset maksuvälineet … Suomen Pankille…";sekä • "että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodisteiden maahantuonti on sallittu vain

Suomen Pankin luvalla"

Valuuttaluottojen määrä lähti vuodesta 1986 räjähdysmäiseen nousuun. Vuodesta 1987 vuoteen 1990 mennessä yritysten valuuttaluottokanta lähes kolminkertaistui ollen vuoden 1990 lopussa 155,5 miljardia markkaa. Samanaikaisesti valuuttaluottojen määrän räjähdysmäisesti kasvaessa pörssi-indeksi ja asuntohintojen vuosimuutos nousivat jyrkästi, ja olivat vuosina 1987-1990 peräti 40-50 % yli pitkäaikaisten keskiarvojen. Yhtäkkiä noin vuodessa samat indeksikäyrät syöksyivät romahdusmaiseen laskuun, ja olivat vuosina 1991-1993 jopa 20-30 % alle pitkäaikaisen keskiarvon. Vuodesta 1989 vuoteen 1991 pörssi- ja asuntohintaindeksi tekivät siis lähes 100 % syöksyn pitkäaikaisella indeksillä mitattuna ! Mikä voikaan olla selitys ? Suomen kaltaiseen suhteellisen suljettuna olleeseen taloudelliseen yksikköön ilmaantui yhtäkkiä ulkomailta rahaa yli 100 miljardia markkaa. Siitä huolimatta rahalla hankittavien hyödykkeiden – pörssiosakkeet, asunnot, kiinteistöt yms. – määrä ei merkittävästi lisääntynyt. Eikö todellakaan Suomessa tuohon aikaan ollut ainoatakaan taloustieteilijää, joka olisi voinut neuvoa maan johtajia, kuinka markkinavoimat reagoivat tällaiseen tilanteeseen? Ilman muuta seurauksena on kiinteistöjen hintojen voimakas vuoristorata: jyrkkää ja katteetonta nousua voi seurata vain yhtä jyrkkä lasku ! Valuutan maahantuonti vaati vastoin yleistä uskomusta Suomen Pankin luvan, ja Valtioneuvostolla olisi ollut valuuttalain sallima mahdollisuus käyttää sen suomia oikeuksia säännöstellä valuutan maahantuontia. Valtioneuvosto totesi, että "Hinnat ja kotitalouksien velat saavuttivat huippunsa vuonna 1989. Sen jälkeen alkoi korkojen rajun nousun myötä kysynnän ja hintojen alamäki." Siis jo 1980-luvun puolella viranomaiset, pankit ja valtiovalta tiesivät, mitä maassa tapahtuu, mutta silti ei käytetty

riittävän järeitä keinoja ja lopetettu tolkutonta rahan suoltamista markkinoille. Valtava määrä valuuttaluottoja antamalla annettiin yrityksille vielä 1990-luvun puolellakin. • Vastuuton luototus sälytettiin luotonottajien harteille Rahoitusmarkkinoiden vapautuminen edellytti, että pankit luottopäätöksiä tehdessään olisivat entistä tarkemmin arvioineet asiakkaidensa luottokelpoisuutta. Tätä harkintaa käytettiin riittämättömästi ( 1 ). Onkin ilmeistä, että pankkien luottopäätökset 1990-luvun alkupuolella olivat usein holtitonta luototusta. Julkisuudessa on kysytty, miten tällaisia harkitsemattomia päätöksiä on voitu tehdä ja ketkä niiden tekemisestä ovat vastuussa. Vastauksia näihin kysymyksiin ei ole saatu. Professori Ari Huhtamäki on todennut kirjassaan "Rahoitusmarkkinaoikeutta" luvussa "Pankinjohtajien henkilökohtaisesta vastuusta" mm. seuraavaa: "Pankkien vaikeuksien alkuvuosina huomattiin luotonottajien keskuudessa, että pankit pyörsivät jo luvattuja luottoja eivätkä aina noudattaneet koronlaskemisesta tai muista seikoista sovittuja ehtoja ja perivät luottoja takasin kovakouraisesti. Lisävakuusvaatimukset, luottojen irtisanomiset ja panttien realisaatiosta seuraavat ongelmat lisääntyivät. Pantti- ja takausehtojenkin havaittiin olleen monelta osin yllätyksellisiä. Luotonottajien tällaisten seikkojen perusteella luotonantajiin kohdistuvia pätemättömyys- ja vahingonkorvausvaatimuksia kutsutaan luotonantajavastuuksi. Yhdysvalloissa myös pankinjohtajien henkilökohtainen vastuu liittyy keskeisenä osana luotonantajavastuuseen." Julkisuuteen on tullut tietoja luototukseen liittyvistä rikosepäilyistä. Televisiossa (TV 1 22.1.2001, "MOT.") on ollut ohjelma "Roskapankin uhrit –kuinka Arsenal kohtelee asiakkaitaan?". Tässä ohjelmassa, samoin kuin Kaleva -lehdessä artikkelissa (29.1.2001) "Pankkikriisin jälkilaskusta iso" on tuotu esille tapauksia, joissa pankinjohtajia ja pankkien lakimiehiä epäillään pankkikriisin yhteydessä tehdyistä rikoksista. Epäiltyjen on todettu piilottaneen pankkiasiakkaiden luottoihin liittyviä asiakirjoja jopa kotiinsa tai pankin arkistoihin. Petollisen luototuksen yleisyydestä ei voida antaa lukuja, koska tutkimukset ovat vasta käynnistymässä. Tähän mennessä tutkittuihin 1980-1990 –luvun taitteen luottosopimuksiin ja asiakassuhteisiin liittyy vakavia epäselvyyksiä ja epäilyksiä erilaisista pankeissa tehdyistä rikoksista. Edellä siteerattu Huhtamäen teksti jatkuu: "Meillä luotonottajat eivät ole kohdistaneet pankinjohtajiin henkilökohtaisia korvausvaateita kuin aivan poikkeuksellisesti. "Selitys tähän ei ole se, että pankinjohtajat olisivat toimineet aina oikein, vaan yksinkertaisesti se, että konkurssiin ajettu lainanottaja ei ole voinut palkata itselleen asiamiestä tutkimaan ja prosessoimaan monesti hyvinkin mutkikkaita korvausvaateita pankkia vastaan. • Yleispanttaus ja asiakkaansuoja Laki talletuspankkien toiminnasta ( Ka 22 , 28.12.90/1268 ) sisältää seikkaperäiset määräykset mm. asiakkaansuojasta. Lain 34§:ssä säädetään, että talletuspankki ei saa markkinoinnissaan antaa totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja eikä käyttää muutoinkaan asiakkaan kannalta sopimatonta tai hyvän tavan vastaista menettelyä). Talletuspankkilain 35§ sisältää olennaisimman asiakkaansuojaa koskevan määräyksen: "Talletuspankki ei saa pankkitoiminnassaan käyttää sopimusehtoa, joka ei kuulu pankkitoimintaan tai jota sen sisältö, osapuolten asema tai olosuhteet huomioonottaen on pidettävä asiakkaan kannalta kohtuuttomana." Kohtuuttomin menettely on ilman muuta ollut ns. yleistakauksen ja yleispanttauksen (yleisvakuus) käyttäminen takaussopimuksissa. Tätä takausmenettelyä Kauppakorkeakoulun professori Veikko Jääskeläinen kritisoi jo vuonna 1993 kovin sanoin. Hän toteaa menettelyn olevan "ulkopuoliselle käsittämätön, ja kyllä se on lainanottajallekin käsittämätön". Professori Jääskeläinen tarkoittaa sitä, että jos lainanottaja maksaa lainan kokonaan, hän ei kuitenkaan saa ko. lainan panttina ollutta vakuutta pois, jos hänellä on muita lainoja pankista

Yleispanttaus on surmanloukku, johon joutunut useimmiten ei tajua, mistä on kysymys, ennen kuin on liian myöhäistä: yleispanttaus johtaa koko omaisuuden menetykseen. Suomessa on pankkikriisin alkuvuosista lähtien syytetty säästöpankkeja holtittomasta luototuksesta, pankkikriisin aiheuttamisesta ja ylipäätään epäeettisestä pankkitoiminnasta. Totuus on kuitenkin se, että yleisvakuuden ottaminen oli kielletty koko säästöpankkiorganisaatiossa. Sen sijaan ainakin Suomen Yhdyspankki surutta vaati yleisvakuutta jopa henkilöyhtiön äänettömältä yhtiömieheltä! Pankin asiakkaansuoja käsitteenä on ollut epämääräinen. Varsinkin silloin, kun asiakkuuteen liittyi velallissuhde, asiakkaansuoja unohtui helposti. Myös sopimusoikeus pääsi unohtumaan niin pankkilakimiehiltä kuin pankinjohtajiltakin. Koskevatko pankkilait ( sopimukset, talletukset, velka- ja takaussuhteet jne.) pankkeja yleensä ollenkaan? • Viranomaisvalvonta ja –vastuu eivät ulottuneet pankkien toimintaan Viranomaisten valvontajärjestelmän ote herpaantui 1980-90-luvun taitteessa. Syyksi on ilmoitettu se, että " Suomessa oli levinnyt laaja usko viranomaissääntelyn ja -valvonnan tarpeettomuuteen ja jopa haitallisuuteen. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei kannustanut pankkijärjestelmän valvonnan tehostamista" . Miksi maamme virkamieskunta antoi "yhteiskunnallisen ilmapiirin" vaikutuksesta otteensa valvottavistaan livetä? Viranomaisten suorittamaa valvontaa on tarkasteltu Suomen Pankin tukemassa oikeustieteen lisensiaatti Liisa Halmeen väitöskirjassa "Pankkisääntely ja valvonta. Oikeuspoliittinen tutkimus säästöpankkien riskinotosta.". Johtopäätöksissä todetaan mm. että "...valvojan liian ymmärtävä suhtautuminen säännösten rikkomiseen ja sanktioiden käytön välttäminen saattoi lisätä pankkien piittaamatonta suhtautumista ...". Kansalaisilla on sellainen käsitys, että virkamiehillä on valvontavelvollisuus ja sanktioitu vastuu. Tämä käsitys on kuitenkin väärä: Liisa Halme toteaa väitöskirjassaan sivulla 167 Jorma Arangon johtaman Rahoitustarkastuksen työryhmän muistioon 1/96 perustuen: "Työryhmä oli keskustellut pitkään, tulisiko tavoite, (rahoitusmarkkinoiden) vakauden edistäminen sisällyttää itse lakitekstiin. Työryhmä päätyi siihen, että tavoite ei voi olla lakitasoinen säännös, koska tämä olisi saattanut merkitä olennaista muutosta myös valvontaviranomaisen vastuuseen ja sillä siis voisi olla merkittäviä oikeudellisia seuraamuksia pankkien liiketoimintojen epäonnistuessa". Lakiin perustuvaa viranomaisvastuuta eivät vahingon kärsineet velalliset siis voi perätä, mutta moraalinen asetelma muuttuu täydellisesti: miten voidaan asettaa kymmenettuhannet kansalaiset, jotka eivät tunne talouselämää ja pankkitoimintaa, institutionaalisista vakavista virheistä vastuuseen, jos edes valvontaviranomaisilta ei vaadita vastuuta? Viranomaisvastuun sanktioinnin puuttuminen on vakava ja pikaista korjausta vaativa epäkohta pankkilainsäädännössämme! • Miksi Suomen valtio ei noudattanut valmiuslakia? Filosofian tohtori Keijo K.Kulha kirjoittaa teoksessaan "Kuilun partaalla" : "Keväällä 1993 tehdyt valmiussuunnitelmat olisivat merkinneet paluuta ulkomaankaupan ja pääomaliikkeiden säännöstelyyn. Kauppatase olisi saatu pian ylijäämäiseksi ja maan vaihtotase tasapainoon. Täysimääräisessä rahoituskriisissä olisi ollut pakko turvautua valtiopäiväjärjestyksen 67. pykälään tai valmiuslakiin". Mainitut lainkohdat kuulostavat todelliselta taikasauvalta, jolla Suomen valtio olisi hetkessä ratkaissut ongelmansa. Miksi valtiovallan edustajat eivät kuitenkaan turvautuneet näihin lakeihin ? Mitä niin pelottavaa nämä lait sisälsivät, ettei niihin voitu turvautua? Valtiopäiväjärjestyksen 67a §:n perusteella voidaan Suomessa säätää kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön torjumiseksi ilman perustuslain säätämisjärjestystä suoraan kolmannessa käsittelyssä laki säännöstelytoimenpiteistä. Lisäpykälä liitettiin valtiopäiväjärjestykseen 28.8.1992.

Valmiuslaki hyväksyttiin 22.7.1991. Lain tarkoituksena on muun muassa pelastaa väestön toimeentulo ja maan talouselämä, oikeusjärjestys ja kansalaisten perusoikeudet, mikäli ne ovat vakavasti uhattuna. Laki sallii maan hallitukselle pitkälle menevät toimivaltuudet tavoitteiden saavuttamiseksi: • ulkomaan valuutan, ulkomaankaupan ja ulkomaan maksuliikenteen säännöstely • kotimaan hintojen, vuokrien ja palkkojen valvonta- ja säännöstelytoimenpiteet • työnvälitys- ja työntekopakko • tavaroiden tuotannon ja jakelun säännöstely • velallisille maksuajan lykkäys Valtiopäiväjärjestyksen pykälä 67a: "Ehdotus laiksi, joka sisältää säännökset kansantaloutta uhkaavan vakavan häiriön lieventämiseksi välttämättömistä ulkomaankaupan, ulkomaan maksuliikenteen, hintojen, vuokrien ja palkkojen sekä korkojen ja osinkojen valvonta- ja säännöstelytoimenpiteistä ja joka on voimassa enintään kaksi vuotta, on, jos asia koskee perustuslakia, kiireelliseksi julistamatta hyväksyttävä kolmannessa käsittelyssä päätöksellä, jota on kannattanut kaksi kolmasosaa annetuista äänistä." Valmiuslain tarkoituksena "oli poikkeusoloissa mm. turvata väestön toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä ja kansalaisten perusoikeuksia. Poikkeusoloja lain mukaan olivat mm. välttämättömien polttoaineiden ja muun energian sekä raaka-aineiden ja muiden tavaroiden tuonnin vaikeutumisesta tai estymisestä … aiheutuva vakava uhka väestön toimeentulolle tai maan talouselämän perusteille." Valtioneuvosto voi määrätä 11§ mukaan: 1. että maksuvälineiden, arvopapereiden ja saamistodistusten maastavienti ja maahantuonti ovat kiellettyjä tai että ne ovat sallittuja vain Suomen Pankin luvalla; 2. että Suomessa asuva on … velvollinen luovuttamaan tai siirtämään Suomen Pankille … omistamansa tai hallussaan olevat ulkomaiset maksuvälineet, ulkomailla olevat Suomen rahan määräiset maksuvälineet, ulkomaiset arvopaperit, sekä saamiset ulkomailla asuvalta (Kotiuttamisvelvollisuus) Valmiuslaki olisi iskenyt pääomapiirien etuihin pakottamalla pääomat kotiutettaviksi, ja estänyt "rahan peluun" ulkomaisilla transaktioilla. Valmiuslaki olisi tuottanut pankeille välittömiä tappioita, kun velalliset olisivat saaneet maksuajan lykkäystä ilman viivästysseuraamuksia. Itse asiassa valmiuslaki olisi velvoittanut ilman erillistä lakia "velkajärjestelyn" pakolliseksi. Perusoikeus, että kansalaisen ei tarvitse tehdä muuta kuin omaa ammattityötään, on valmiuslaissa kokonaan sivuutettu. Myös palkkaukseen ja muut työehtoihin liittyvät asiat olisi kokonaan siirretty maan hallituksen vastuulle. Kuka tahansa työikäinen ja työkykyinen olisi voitu määrätä mihin tahansa valtakunnan kannalta hyödylliseen työhön. 3. että sellaiset toimet ovat kiellettyjä, jotka muuttavat … Suomessa asuvan omistuksessa tai hallussa olevien ulkomaisten maksuvälineiden, arvopapereiden tai ulkomailla asuvalta olevien saamisten määrää tai laatua … 14§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä tavaroiden vientiä ja tuontia 15§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä tavaroiden tuotantoa ja jakelua 16§ mukaan valtioneuvosto voi valvoa ja säännöstellä yksityis- ja julkisoikeudelliseen palvelussuhteeseen perustuvia palkkauksia ja antaa määräyksiä palvelussuhteen muista ehdoista, työajasta ja työsuojelusta. 35§ mukaan valtioneuvosto voi

1. julistaa velalliset määrätyissä tapauksissa oikeutetuiksi saamaan maksuajan lykkäystä sekä vapautumaan maksun suorittamatta jättämisestä muutoin aiheutuvista seurauksista; 2. määrätä vekselille pidennetyn maksuajan ja pidentää sellaisia toimia varten säädettyä määräaikaa, joista vekselioikeus tai shekkiin perustuva takautuva kannevalta perustuu; Työnvälitys- ja työntekopakko: 21 § nojalla valtioneuvosto voi työvoiman saamiseksi lain tarkoituksen saavuttamisen kannalta tarpeelliseen työhön saattaa voimaan työnvälityspakon. 23§ mukaan valtioneuvosto voi määrätä, että jokainen Suomessa asuva, joka on täyttänyt 17 mutta ei 65 vuotta, on velvollinen tekemään lain tarkoituksen saavuttamiseksi tarpeellista työtä 24§ mukaan Suomessa asuva voidaan 22 ja 23 §:n nojalla määrätä vain kykyjensä ja voimiensa mukaiseen työhön. Työmääräystä annettaessa on otettava huomioon asianomaisen ikä, perhesuhteet ja terveydentila sekä muutkin olot • Pankkikriisin moninaiset syyt Virallisen selityksen mukaan pankkikriisi oli seurausta riskien vähättelystä pankki- ja yritystoiminnassa, pankkien johtokuntien arviointivirheistä, pankkien omistajien välinpitämättömyydestä, valvonnan riittämättömyydestä ja talouden syvästä lamasta. Yhä todennäköisemmältä alkaa vaikuttaa, että pankkikriisi ja varsinkin sen poikkeuksellinen syvyys sekä kriisin hoito jälkiseuraamuksineen on ollut monimutkainen, pitkäkestoinen ja kaukonäköisesti suunniteltu prosessi. Lopputuloksena on toteutettu valtakunnan historian mittavin omaisuuden uusjako. Vain pankkikriisin todelliset uhrit -luotonottajat ja takaajat – joutuvat kantamaan vastuun. • Eivätkö kansalaisen perusoikeudet ole tarkoitettu kaikille? Savon Sanomien pääkirjoituksessa 25.6.1999 " Pankkikriisin syytteet kaatuvat" todetaan mm., että "...ovat pankkikriisin keskeiset oikeudenkäynnit kuitenkin päättyneet vapauttaviin tuomioihin..." ja "Lukuisia pankinjohtajia on jälkikäteen syytetty varomattomuudesta ja suurten vahinkojen aiheuttamisesta..." .Sundqvistin tapauksesta todetaan, että "...lainan hakijat - Sundqvistin veljekset - eivät voineet ennustaa pian alkavan laman romuttavan lomakaupan ja tekevän lainan takaisinmaksun mahdottomaksi." Ulf Sundqvist, Suomen Työväen Säästöpankin pääjohtaja, oli tuomittu Korkeimman oikeuden päätöksellä yli 10 miljoonan markan korvauksiin, mutta hänen korvaustaan "soviteltiin" siten , että hän selvisi koko korvausvelvollisuudestaan vain murto-osalla tästä. Savon Sanomien artikkelissa "Olen totisesti osuuteni maksanut" "Ulf Sundqvist myöntää virheensä ja sanoo, että paljon olisi saanut jäädä tekemättä. Lasku on ollut suuri ja raskas hoidettava. Mutta nyt mies kokee, että tilit menneisyyden kanssa alkavat olla selvät." Kyseessä oli siis pankin pääjohtaja, jolta johtava oikeusviranomainen edellytti korvaukseksi vahingoista vain murto-osaa vahingon määrästä, ja jota määrää vielä ylin toimeenpanovallan toteuttaja, valtioneuvosto, edelleen pienensi. Samassa suhteessa muidenkin velallisten olisi tullut päästä veloistaan murto-osalla velkamäärästään. SUOMEN VALTION RATKAISU TALOUSKRIISIIN Teema: Oliko taloudellisen tuen suuntaaminen vain pankeille valtiovallan puolelta juridisesti, moraalisesti, eettisesti ja taloudellisesti oikein argumentoitu - vai onko kansalaisilta salattu

olennaisia tietoja ja velallisia petetty ? Sisältyikö asioiden etenemiseen taloudellisia, poliittisia ja moraalisia elementtejä, joiden julkituloa pelätään, koska seuraukset saattoivat olla kansallisesti ja kansainvälisesti katastrofaalisia? • Säästöpankeista sijaisuhri Virallisissa selityksissä säästöpankkileiri on joutunut julkiseen häpeäpaaluun siitä, että pankkikriisin todellisia aiheuttajia olivat holtittomaan luototukseen syyllistyneet säästöpankit. Tiedottamisessa on vältelty sitä tosiasiaa, että muillakin pankeilla oli ongelmia Valtioneuvoston selonteosta vuodelta 1999 voidaan havaita, että luottotappioista suurimman osan aiheuttivat muut kuin säästöpankkiryhmän pankit (3). Valtiotilintarkastajat ovat raportissaan - tosin kierrellen - todenneet, että muillakin pankeilla oli suuria ongelmia; eikä mm. KOP kaikesta tuesta huolimatta olisi pystynyt jatkamaan itsenäisenä. Myöskään Meritan syntyminen ei olisi saattanut olla mahdollista ilman säästöpankkien pilkkomisesta tullutta lisätukea. Valtiontalouden tarkastusviraston raportista ilmenee myös, että Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n taseessa oli normaalisti hoidettuja, rahaa tuottavia luottoja peräti 55 miljardia markkaa, ja järjestämättömiä luottoja vain 12 miljardia markkaa. Pankin talletuskanta oli 47,4 miljardia markkaa ja sillä oli 2 miljoonaa asiakasta. Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi pankin kiinteistöomaisuus oli 6,9 miljardia markkaa, ja sillä oli likvidejä saatavia 15 miljardin markan ja käyttö- sekä muuta omaisuutta 7 miljardia markan arvosta. Pankkiryhmittymä oli taseeltaan maan suurin. ( 8 ) Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n todellinen arvo on pitkään ollut kiivaiden kiistojen kohteena. Vuosien saatossa taistelu on kuitenkin laantunut, koska tosiasiatietoja on ollut mahdotonta saada jo senkin takia, että valtioneuvosto julisti säästöpankin pilkkomisasiakirjat salaisiksi viideksi vuodeksi. Etenkin muiden, säästöpankin pilkkoneiden pankkiryhmittymien intressissä olisikin, että niiden saaman edun todellinen arvo jäisi salaisuudeksi. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastusneuvos Hannu Niemisellä ja tarkastuspäällikkö Antti Perttulalla on kuitenkin ollut omat epäilyksensä siitä, että läheskään kaikkia tietoja säästöpankkien pilkkomisesta ja niiden todellisesta arvosta ei ole julkisuuteen annettu. Tarkastuskertomuksessaan heidän on pakko tunnustaa, että he eivät pysty saamiensa tietojen perusteella selvittämään Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n todellista arvoa ennen pilkkomista. He joutuvat luovuttamaan ja toteamaan voimattomina, että ehkäpä pilkkominen veronmaksajien kannalta oli sittenkin vähiten kivulias ratkaisu! Syyllisyys ja vastuu pankkikriisistä vieritettiin siis säästöpankkilaitoksen niskaan, koska sillä ei ollut selkeää omistajatahoa. Niinpä Suomen Pankki otti haltuunsa Suomen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (SKOP) ja valtio ryhtyi luotsaamaan maan suurimman pankkiryhmittymän toimintaa. Valtio jakoi säästöpankkien hyvät osat varta vasten perustetulle Suomen Säästöpankki-SSP Oy:lle, ja huonot osat Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle. Erikoista on, että säästöpankit olivat jo ennen kriisin julkistumista perustaneet omia roskapankkeja " Erkkejä ", joihin järjestämättömät luotot oli siirretty ( 1 ). Mitä "roskia" sitten siirrettiin Arsenaliin lopulta ainakin 10 miljardin markan arvosta? Siirsivätkö "ostajapankit" omia "roskaluottojaan" Arsenalin kautta yhteiskunnan kustannettavaksi ?Mikäli näin tapahtui, veronmaksajat ovat jo kertaalleen maksaneet nykyisten "velallisten" velat! Lopulta 22.10.1993 valtio päätti myydä Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n "hyvät" osat sen kilpailijoille ( SYP, KOP, PSP ja Osuuspankit ) , jotka jakoivat saaliinsa tasaosiin. Kauppahinta oli noin 5 miljardia markkaa, jonka ostajapankit saivat takaisin pelkällä yhtiön likvideihin varoihin kuuluneella noin 5 miljardin markan kassavarantotalletuksella! On syytä vihdoinkin saada säästöpankkilaitoksen todellisesta tilasta ja sen pilkkomisesta puolueeton tutkimus. Muuten ei suomalaisten usko ja kunnioitus valtiovaltaan palaudu. • Kriisin kyseenalainen ratkaisu ohjaamalla tuki pankeille

Kun pankkien, ei siis pelkästään säästöpankkien, vaan koko pankkisektorin toiminnan liiketappiot sekä luottotappiot räjähtivät käsiin, valtion oli pakko ryhtyä suunnittelemaan tukitoimia. Hallitustasolla käytiin osittain julkistakin keskustelua siitä, tulisiko valtion ryhtyä tukemaan pankkeja vai suoraan niiden asiakkaita. Aihe on ollut ilmeisen kuuma, koska mm. Kauppalehti Option artikkelissa " Ohi on, Arsenal on työnsä tehnyt, Arsenal saa mennä", todetaan mm. " ...alettiin kysellä, pitäisikö valtion ryhtyä tukemaan pankkeja vai suoraan niiden asiakkaita. Valtio päätyi oikeudenmukaisuussyistä pankkeihin. Se katsoi, että suoraan asiakkaisiin kohdistettu tuki ei olisi kohdellut tuensaajia tasapuolisesti." "Siten SSP Oy:n paloittelun per 31.10.1993 eri osapuolten toteaminen prosessin päättyessä 31.12.1994 edellyttäisi, että em. erät ja pilkkomisprosessin aikaiset muut muutokset osuuksissa voidaan palauttaa lähtötilanteen 31.10.1993 mukaisiksi..." Tarkastuksen yhteydessä tavoitetun aineiston mukaan käytettävissä ei ole informaatiota, johon nojautuen voitaisiin todeta luovutussopimuksen 22.10.1993 toteutuminen siinä sovitulla tavalla." "...SSP Oy:n terve liiketoiminta hinnoitellaan tavoitteen suhteen tarkoituksenmukaisesti." "... on mahdollista, että vaikka kysymys SSP Oy:n pilkkomisesta on edelleen jossain määrin arka, se veronmaksajien kannalta oli sittenkin vähiten kivulias ratkaisu." • "Pankkityöryhmän" toimeksianto pankkien pelastamiseksi Kauppalehti Option toimittajan olisi suotavaa julkistaa sen lähteensä, mistä hän on tällaisen tiedon pankkien tukemisen oikeudenmukaisuudesta saanut. Valtioneuvoston kanslia asetti 17.1.1992 työryhmän, jonka tehtäväksi "maan hallitus oli antanut selvittää ja tehdä ehdotukset pankkitoiminnan edellytysten turvaamiseksi ja parantamiseksi Suomessa". Tässä 40-sivuisessa raportissa ja sitä myötäilleessä 51-sivuisessa valtioneuvoston tiedonannossa eduskunnalle pankkituesta ei lainkaan esitetä saati vertailla sellaista mahdollisuutta, että tuki olisi suunnattu yritysten eli pankkien asiakkaiden tukemiseen. Työryhmän ehdotuksia kuitenkin "toteutettiin laajalti". • "Pankkityöryhmän" erikoinen kokoonpano Pankit pelastettiin – yritykset

tuhottiin Työryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin pankinjohtaja Sirkka Hämäläinen Suomen pankista ja jäseniksi kaikkien suomalaisten pankkien pääjohtajat sekä kaksi virkamiestä. Työryhmään ei kutsuttu elinkeinoelämän ja yrittäjäjärjestöjen edustajia eikä rahoitusalan ja kansantalouden asiantuntijoita. Työryhmän yksinkertainen enemmistö oli pankkien pääjohtajilla pääluvuin 5-3. Erittäin suppean ja vieläpä selkeän intressiryhmän edustajat päättivät, miten Suomen 1990-luvun alun koko kansantaloutta koetellut talouskriisi hoidetaan! Työryhmän mietintö tehtiin kiireesti ja se luovutettiin jo 16.3.1992. Sen nimi oli paljon puhuva: " Pankkien luotonantokyvyn turvaaminen välttämätöntä". Valtioneuvosto toteaa työryhmän tuloksista seuraavaa: "Työryhmä näki tuolloin vakavana ongelmana luottolaman uhkan. Tämän vuoksi työryhmä ehdotti ensisijaisesti toteutettavaksi sellaisia toimenpiteitä, joilla pankkien luotonantokyky voidaan turvata. Työryhmän esittämiä toimenpiteitä ja suosituksia on toteutettu laajalti". Pankkityöryhmä ei todellakaan esittänyt mitään vertailua siitä, olisiko kansantalouden kannalta ollut parempi tukea mieluummin yrityksiä kuin pankkeja. On pakko kysyä tällaisen perustelemattoman päätöksen taustoja, päätöksen, joka on mittasuhteiltaan ja seurauksiltaan ollut maallemme kohtalokas. Esimerkiksi paljon pienemmässä asiassa, kun valtio päätyi myymään

Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n neljälle kilpailijapankille, tehtiin vaihtoehtojen perusteellinen vertailu. • Pankkituki - jota asiantuntijat vastustivat Helsingin Kauppakorkeakoulun rehtori, professori Veikko Jääskeläinen ruotii Taloustaito-lehdessä kovin sanoin valtion päätöstä tukea pankkeja antamalla niille suoraa pääomatukea: "Kaikissa niissä maissa, joissa pankkikriisi on jyllännyt, olisi syytä tehdä töitä myös taseen toisella puolella..." ja "On mahdottoman kummallista, että meillä ei ryhdytty arvopaperistamaan pankkien taseita.", sekä, "...nykypankkeja ei voi enää pitää yrityksinä, jotka toimivat vapaassa markkinataloudessa." Professori Jääskeläisen mukaan asiantuntijoiden neuvo on, ettei oman pääoman vahvistaminen ole välttämättä ollenkaan järkevin tapa hoitaa pankkitukea. Hänen ehdotuksensa mukaan pankkien vastuita pitäisi pienentää. Paras ja tehokkain tapa olisi arvopaperistaa esimerkiksi asuntoluotot ja myydä ne sijoittajille, jolloin pankin vastuu olisi vastaavasti keventynyt. Esimerkkinä hän mainitsee Ruotsin, missä pankkikriisi oli aluksi aivan yhtä paha kuin Suomessa. Ruotsalaiset selvisivät pankkikriisistään kuitenkin paljon vähemmällä kuin suomalaiset, koska he myivät asuntoluottojaan ulkomaisille sijoittajille. Professori Jääskeläinen näki jo vuonna 1993, että arvopaperistamisen esteenä oli ainakin se, että pankit vastustivat vakuuksien siirtämistä, koska ne halusivat säilyttää vakuudet yleispantteina. Erikoista on, että esimerkiksi Merita Pankki Oyj:n (rno 513.752) tilinpäätöstiedoissa vuodelta 1994 kappaleessa "Luotonanto ja sijoitustoiminta" kerrotaan mm. myynnin jälkimarkkinoille pienentäneen ulkomaista luottokantaa. Myivätkö pankit valuuttaluottojaan jälkimarkkinoille omaksi hyödykseen, mutta jättivät valuuttaluottovelalliset kylmästi pulaan? • Pankkien suosituimmuusasema valtiovallan poliittinen päätös Fiskaalisesti pankit olivat itsekin velallisia, kuten niiltä luottoa ottaneet yritykset. Ne olivat ottaneet luottoa tallettajilta sekä kotimaisilta että ulkomaisilta sijoittajilta. Siten ne eivät olleet mitenkään "arvokkaammassa" tai "kunniallisemmassa" asemassa kuin muutkaan velalliset. Miksi valtiovalta nosti pankit suosituimmuusasemaan muiden liikeyritysten yläpuolelle? Toiseksi on kysyttävä: eikö ole arviointivirhe, että Suomen kansantalous nousee tai kaatuu pankkilaitoksen mukana? Miten riippuvainen Suomi todellisuudessa oli pankkilaitoksesta, eli kuten ilmaisu kuului, "rahoitushuollosta"? Millä perusteella Suomen kaltaisessa maassa "rahoitushuolto" voi olla kansantuotteen kannalta merkittävä tekijä ? Eivätkö vain veroparatiisivaltiot tai ankaraa pankkisalaisuutta kauppaava valtio kuten Sveitsi ole kansantuotteen kannalta riippuvaisia pankkilaitoksen tuotantokyvystä, mutta eivät nekään "rahoitushuollosta"? • Velka voidaan maksaa vain tuottavalla työllä Kansantuote, eli se raha, millä jo otettuja velkoja maksetaan, syntyy vain kansalaisten ja yritysten tekemästä tuottavasta työstä ja työn tuotteista. Tyypillisiä tuloksen tuottamisyksiköitä ovat erilaiset yritykset. Yritysten toimintaedellytysten turvaaminen tulisi olla talouspolitiikan ensisijainen tavoite. Jos tuhotaan suurin osa parhaista yrityksistä ja tehdään niihin sidoksissa olleet sadattuhannet kyvykkäät, ahkerat ja rehelliset ihmiset toimintakyvyttömiksi, on vakavasti kysyttävä, voiko sellaisen yhteiskunnan selkäranka kestää? Tulokset alkavat olla 2000-luvun puolella näkyvissä. Eikö valtiovallan olisi ensisijaisesti pitänyt pelastaa ja säilyttää toiminta- ja tuotantokykyisinä kaikki vähänkin elinkelpoiset yritykset? Suomen tämänhetkinen talousnousu perustuu yhden visionäärin ideaan tehdä kumisaapastehtaasta johtava kansainvälinen IT-yhtiö. On aiheellisesti kysytty: romahtaako Suomen kansantalous, jos tämä yhtiö kasvaa "liian isoksi" ja siirtyy omistajiensa vaatimuksesta muualle ? Eurostatin tilastojen

mukaan pienet ja keskisuuret yritykset ovat keskeinen työllistäjä muualla EU:ssa, mutta Suomi on vasta sijalla 10/15. Kuka tai mikä työllistää tulevaisuuden suomalaiset, pitää yllä kansantalouden toimintakyvyn ja hyvinvointivaltion sekä maksaa työeläkemaksut, muista yritysten tuomista eduista puhumattakaan? • Miksi konkurssikypsiä osia pankeista ei päästetty konkurssiin? Löytyykö hyväksyttävää perustelua sille, että jos jotkin pankit olivat konkurssikypsiä, niitä ei Suomessa toteutettavasta länsimaisesta kapitalismista huolimatta päästetty konkurssiin? Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomuksessa (8) todetaan, että itsenäisistä säästöpankeista peräti 75 % oli hyvässä kunnossa ja vain 12 pankkia oli konkurssikypsiä. Mutta kuinka kävi? Kun valtiosta tuli Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pääomistaja, se kuristi sekä hyvät että huonot säästöpankit! Korostettakoon, että maassamme oli muitakin konkurssikypsiä pankkeja, esimerkiksi molemmat silloiset liikepankit SYP ja KOP. Oliko valtion luottokelpoisuusluokitus syynä kyseiseen pilkkomiseen ? Pilkkomisen yhteydessähän Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n omien pääomien nollaaminen 5,7 miljardista markasta paransi muiden pankkien taseita ja lisäksi pankkituki tuli pilkkomisen myötä ostajien hyödyksi. Miksi saajapankit eivät olleet samalla viivalla eli yhtäläisen kohtalon saajina, koska esimerkiksi KOP oli todistettavasti täysin konkurssikypsä ? Pankkituellahan jätettiin ostajapankkien saneeraus osittain tekemättä Ei ole myöskään tiedossa, kuinka paljon ostajien kriisiasiakkaita siirrettiin Arsenaliin ja mitä muuta piilotukea paloittelussa ostajat saivat. Teemana piti olla veronmaksajien etu ja kulujen minimointi, mutta toteutuneet menot olivat maksimaaliset verrattuna muihin Pohjoismaihin, kuten Norjaan ja Ruotsiin. Norjassa valuuttakriisi päätyi plussalle, kun valtio nettosi myydessään liikepankkien osakkeita! Osa aluesäästöpankeista jättäytyi tietoisesti SSP Oy:n ulkopuolelle. Näitä aluesäästöpankkeja on nykyään kaikkiaan 39 pankkia. Ne ovat menestyneet hyvin ja niistä sittemmin kasvanut erinomaisesti kannattavia, tuottavia ja konnuillaan kunnioitusta nauttivia rahoituslaitoksia. Ne eivät menneet konkurssiin. Ne eivät tarvinneet saati saaneet valtion antamaa pankkitukea missään muodossa, vaan selvisivät kriisivuosien ylitse omin avuin! • Elinkelpoiset yritykset jätettiin pankkien mielivallan kohteeksi Jos pankkien luotottamien elinkelpoisten yritysten taseet olisi korjattu esimerkiksi valtion luottotakauksella, yritysten konkursseja ei olisi tullut kuin murto-osa. Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalia, saati pankkikonkursseja, ei olisi tarvittu. ”Pankkityöryhmä" totesikin, että "Valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolelliseen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi. Koska valtion takaamat luotot eivät talletuspankkilain vakavaraisuusvaatimusten mukaan sido pankkien pääomaa, pankkien luotonantovaraa voitaisiin näiltä osin lisätä" Näin todettiin Sirkka Hämäläisen johtaman työryhmän mietinnössä 16.3.1992. Mihin tämä olennaisen tärkeä johtopäätös unohtui myöhemmissä vaiheissa? Säädettiinhän vuonna 1993 valtion vakauttamistakauslaki, jota noudattamalla yritykset olisi saatu pelastetuksi ( HE 31/93 )! Laki on kuitenkin kaikessa pankkikriisistä käydyssä keskustelussa ja muissa virallisissa asiakirjoissa jätetty mainitsematta. Ovatko kenties jotkin yritykset saaneet valtiontakauksen luotoilleen ? Moniko yritys sillä tavoin pelastui? Oliko valtion vakauttamistakauslaki siis vain näennäinen keino, jota ei ollut tarkoituskaan julkistaa ja vaatia pankkeja sitä noudattamaan ? Luulivatko julkisen vallan edustajat pääsevänsä moraalisesta vastuusta, kun laki kuitenkin oli lakikirjassa olemassa? Velkatyöryhmän muistiossa ( ks. kohta 3.7.2. ) todettiin mm., että "Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on poikkeuksellista, että yhä useammin haetaan konkurssiin yrityksiä, joita voidaan pitää

perusteiltaan terveinä ja kilpailukykyisinä. Näitä konkursseja voidaankin pitää "tarpeettomina". Tällaisten yritysten tuotteilla on kysyntää tai sitä on lähiaikoina odotettavissa, mutta ongelmana on, että tuotot eivät riitä juokseviin menoihin, esimerkiksi lainanhoitokuluihin.". Näin siis virkamiestyöryhmä totesi. Mihin jäivät ongelman korjausehdotukset ja korjaustoimenpiteet? Tuntematon yrityslainojen vakauttamistakauslaki Pankeille annettiin täysi määräysvalta Eduskunta siis sääti lain valtion vakauttamistakauksista (HE 31/93), mikä tuli voimaan 1.7.1993, ja jonka tarkoituksena oli turvata pk-yritysten toimintaedellytyksiä vakauttamalla yrityksen luottoja antamalla niille osittainen valtiontakaus. Edellytys takauksen antamiselle oli, että yritys oli elinkelpoinen ja että talletuspankki sitoutui vakauttamaan takauksen kohteena olevat luotot kokonaisuudessaan vähintään viideksi vuodeksi sekä alentamaan luottojen korkoja vakauttamisen ajaksi. Takaus voitiin antaa enintään 50 prosentin suuruiselle osuudelle luoton määrästä. Vakauttamisen kohteeksi tulevasta luotosta talletuspankki ei voinut vaatia vakauttamisen aikana lyhennyksiä. Valtiovalta pelasi pankkien pussiin antamalla pankeille valtuudet ensiksikin päättää, mikä yritys on elinkelpoinen. Toiseksi pankit saivat oikeuden myöntää tai kieltää yritykseltä lainojen vakauttaminen, korkojen alentaminen ja lyhennysten lykkääminen viidellä vuodella. Kukapa itseään ja asemaansa ajatteleva pankinjohtaja asiakkaalleen tällaista mahdollisuutta esitteli asiakkaan yrityksen pelastamiseksi? Valtiovalta antoi tässäkin asiassa pankeille vapaat kädet tuomita ja tuhota! Kuitenkin tiedettiin, koska Sirkka Hämäläisen "pankkityöryhmän" muistiossa suoraan sanottiin, että "valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolelliseen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi". Valtioneuvosto ei tiedotteessaan kommentoi sitä, miten monelle yritykselle ja paljonko näitä takauksia annettiin. Myöskään sitä ei tiedoteta, moniko yritys vakauttamistakauslain ansiosta pelastui. Useimmille yrittäjille laki jäi tuntemattomaksi, koska pankkien ei tiedetä informoineen asiakkaitaan tällaisesta mahdollisuudesta. Eikö pankeille velkaa olleissa yrityksissä ollut "elinkelpoisia"? Seulottiinko niitä esille millään puolueettomalla yritystutkimuksella? Eikö elinkelpoisten yritysten pelastaminen olisi pitänyt säätää lakimääräiseksi velvoitteeksi? Eikö valtion takaus voinut olla sataprosenttinen? - Ei, koska Sirkka Hämäläisen "pankkityöryhmä" toisin määräsi. • Rajaton pankkituki Pankkityöryhmän ehdotuksen mukaisesti maan hallitus totesi 6.8.1992, että vasta perustettu Valtion vakuusrahasto "tulee kaikissa olosuhteissa turvaamaan pankkijärjestelmän vakaan toiminnan". Eduskunta myötäili valtioneuvostoa helmikuussa 1993 lausumalla " eduskunta edellyttää, että Suomen valtio takaa sen, että suomalaiset pankit pystyvät hoitamaan sitoumuksensa ajallaan kaikissa olosuhteissa". Näin tapahtuikin. Pankeille näin avattu yhteiskunnan rajaton tili aiheutti valtavan, tahallisesti tuotetun konkurssiaallon. • Pankkimoraalin rappio Kun valtion avoin tili pankeille oli avattu, pankeissa ei välitetty vähääkään valtioneuvoston "kurinpidollisista" toimista: "… tuki, joka ei edellytä pankin omistajien osallistumista tappioiden lopulliseen kattamiseen, liittyy ylisuurten riskien ongelmaan. Motivaatiota kustannusten välttämiseen ei ole. Tätä ns. moral hazard-ongelmaa vähennetään pankkitukeen liitettävillä tiukoilla ja omistajien omaisuuden arvoa pysyvästi leikkaavilla ehdoilla". Valtioneuvosto vaihtoi kepin porkkanaksi: "Toisaalta valtion mukaantulo auttaa vanhoja omistajia, sillä valtion pääomapanos mitä todennäköisimmin nostaa pankin osakkeen tulevaisuuden odotusarvoja" . Miten omistajien vastuu olisi voinut toteutua, kun julkinen valta ei sitä edes vaatinut. Valtion kurinpito oli vain näennäistä, ja pankit saivat tehdä, mitä tahtoivat.

• Yritysten säälimätön tuhoaminen Valtion taloudellinen tuki kanavoitiin jäljellejääneille pankeille (SYP, KOP, Osuuspankit, PSP). Pankit syöttivät SSP Oy:n ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin kautta valtiolle konkurssiin kaadettujen yritysten luottotappiot isoina kokonaisuuksina, ja ne maksatettiin veronmaksajilla. Tätä nimitettiin pankkitueksi. Pankeilla ei ollut mitään todellista aihetta saati mielenkiintoa yrittääkään katsoa, mikä yritys olisi ollut elinkelpoinen ja pelastettavissa kansantaloutta hyödyttäväksi yksiköksi. Pankit tuhosivat säälittä kymmeniä tuhansia yrityksiä, ja jakoivat yrittäjiltä ja takaajilta takavarikoidun omaisuuden alihintaisin realisoinnein "sopiville" tahoille. Tilastojen mukaan 1990-luvun alkupuolen talouskriisin seurauksena joutui maassamme konkurssiin noin 30.000 yritystä. Konkurssien seurauksena yrittäjiä ja takaajia jäi tuhansittain velkaloukkuun. Miten iso osa näistä yrityksistä olisikaan ollut elinkelpoisia, jos niiden tase olisi puhdistettu "kiinteistöroskista"! Siten olisi vältytty tarpeettomilta konkursseilta ja yritykset olisivat pystyneet jatkamaan toimintaansa ja työllistämään ihmisiä. Yksityisyrittäjillä on se vakaa käsitys, että suurin osa konkurssiin saatetuista yrityksistä oli terveitä. Tämä on suuri asiakokonaisuus, joka on pankkikriisin selvittelytyön yhteydessä tarkkaan tutkittava! Konkurssien jäljiltä yrityksistä jäi työttömiksi ainakin 180.000 ihmistä ( 25 ) Työttömyyden seurauksena monien ihmisten talous kaatui. Tällöin asunto- ym. luotot jäivät hoitamatta. Seurauksena oli valtava määrä henkilökohtaisia tragedioita ja sosiaalis-taloudellinen romahdus, joka johti monen vuoden ajan kymmenien miljardien markkojen budjettivajeisiin. Valtio joutui paikkaamaan budjettivajeet suunnattomalla luotonotolla. Valtionvelka räjähti muutamassa vuodessa yli 400 miljardiin markkaan. Pankkitukeen meni "vain" 50 miljardia markkaa. Jos "pankkikriisi" maksoi 50 miljardia markkaa, niin koko talouskriisin taitamaton hoito pankkituen kautta maksoi yhteiskunnalle 400 miljardia markkaa! Korostettakoon tässä yhteydessä, että edellisessä kappaleessa esitetty teoria siitä, miten yli 400 miljardin markan valtionvelka syntyi, on olettamusta. Eräs olennaisimpia selvityksen kohteeksi tulevia asioita onkin, pitääkö tämä teoria paikkansa, vai liittyykö valtionvelan syntyhistoriaan sellaisia elementtejä, joista ei ole julkista tietoa. • Yritysten tuhoamisen vaikutukset maamme tulevaisuuteen Yritysten tuhoamisen seurauksena katastrofin ainekset muhivat Suomessa: valtionvelka on yli 400 miljardia markkaa, työttömiä on satojatuhansia, ja maan parhaimmisto, kymmenet tuhannet pystyvät, kokeneet ja taitavat yrittäjät on tehty toimintakyvyttömiksi. Seuraavan laman puskurit on syöty. Tulemme näkemään pankkikonkursseja, jotka olisi pitänyt nähdä jo kymmenen vuotta sitten. Oikeustieteen tohtori Liisa Halme toteaakin väitöskirjatyössään aivan oikein, että "...pankkeja ei tulisi viranomaistoimin saneerata ilman, että vanhat omistajat menettävät pankkiin sijoittamansa varat, mikäli tappiot ovat tosiasiassa syöneet pankin omat varat...". • Luotonantokyky valtiovallan mukaan tärkeintä Kaiken kaikkiaan pankkityöryhmän mietintö muodosti käännekohdan suomalaisen pankkikriisin ratkaisussa. Päätös oli poliittinen. Kun suomalaisilla yrityksillä oli ulkomaista velkaa jo 150 miljardia markkaa, valtiovallan suurin ongelma oli se, että pankkien luotonantokyky täytyy turvata, jotta voidaan ottaa lisää velkaa ! Logiikka sopikin hyvin pankkien pääjohtajille, jotka olivat kiinnostuneita vain pankkilaitoksen kannattavuudesta. Kansantalouden kannalta katsottuna tällainen ajattelumalli on suoraan hölmölästä! Luotonantokyvyn sijasta olisi pitänyt keskittyä luotonmaksukykyyn.

• Luotonmaksukyky olennaista, tuhottiinko yritykset turhaa? Normaalin velallismoraalin omaava luonnollinen henkilö ajattelee ensimmäisen velkarästin ilmaannuttua, miten voisi ansioitaan lisätä, jotta selviäisi velvoitteistaan. Julkisen vallan olisi normaalin järjen mukaan pitänyt pelastaa ja pitää toimintakuntoisina kymmenettuhannet valuuttavelka-kiinteistöloukkuun pudonneet yritykset. Näistä varmasti suurimmalla osalla oli terve tuloslaskelma, mutta sairas tase, eli toiminta oli tuloksellista mutta yksi virheinvestointi kiinteistöomistukseen riitti kaatamaan taseen. Tasetilannetta pahensi sekin, että pankit asiakkaitaan kuulematta muuttivat valuuttaluotot markkaluotoiksi devalvaatioiden jälkeen markan alimmalla arvolla, arvolla, joka varsin pian konkurssiaallon jälkeen lähti nousemaan. Vahinko oli kuitenkin jo tehty. • Asiakkaiden ongelmat sivuseikka valtiolle ja pankeille Pankkityöryhmän muistiossa mainitaan asiakkaiden rahoitusongelmien helpottaminen yhdessä kappaleessa suppeasti. Muistiossa viitataan kolmeen muuhun työryhmään, nimittäin Pekka Tuomiston velkatyöryhmään, Pertti Voutilaisen teollisuustyöryhmään ja Antti Paasion pk-yritysten toimintaedellytystyöryhmään. Nämä työryhmien mietinnöt valtioneuvosto siirsi sivurooliin: "Velallisiin, kotitalouksiin, yrityksiin ja välillisesti pankkeihin kohdistuvien tukitoimien vaikutukset jätetään arvioimatta." Ylivelkaantuneiden yritysten tukitoimet esitetään luettelonomaisesti: KERA Oy:n suhdannelainat, pk-yritysten investointien korkotuki ja korkoavustus. Valtion vakuusrahaston vuoden 1993 toimintakertomuksen mukaan eduskunta hyväksyi vuoden 1993 lisätalousarviossa pankkitoiminnan tukemiseen 15 miljardia markkaa. Hyväksymisen yhteydessä eduskunta kuitenkin edellytti muun muassa, että velkaantuneiden kotitalouksien ja yritysten asemaa tulee helpottaa niiden niin toivoessa noudattaen yrityssaneerauksesta ja yksityishenkilöiden velkajärjestelyistä annettujen lakien periaatteita. Molemmat lait määräävät vakuuksien myyntikielloista, velkapääoman rajoittamisesta sekä muista velallisen asemaa vahvistavista järjestelyistä. Perustuslakivaliokunta katsoi vuonna 1992, että pankkituen myöntämisperusteiden tulee olla julkisia ja että pankkien tulee oikeusturvasyistä sitoutua vaikuttamaan vapaaehtoisten sovintoratkaisujen syntyyn vaikeuksissa olevien velallisten kanssa. Pertti Eilavaara toteaa kuitenkin, että "Nämä lausumat ovat sittemmin saaneet sisältöä vain osittain". Selkokielelle käännettynä lause tarkoittaa, että julkinen valta ei vaatinut saati sanktioinut pankkilaitosta huolehtimaan vaikeuksissa olevista asiakkaistaan, kuten valtio huolehti pankeista. Jopa pankeilla itselläänkin olisi ollut avaimet auttaa kiinteistö- tai kiinteistöosakkeiden omistamisen vuoksi vaikeuksissa olleita asiakkaitaan. Esimerkiksi Suomen Yhdyspankki ( rek.no. 513.752 ) omisti johtokunnan toimintakertomuksen 31.12.1992 mukaan tytäryhtiön "Suomen Kiinteistörahoitus Oy". Sen toiminta-ajatuksena "on vapauttaa asiakkaan pääomaa lähinnä ostamalla näiltä kiinteistöjä ja vuokraamalla ne takaisin myyjälle…" ja "Vuokralainen saa option ostaa kiinteistö takaisin ennalta sovittuun hintaan sovitun ajan kuluttua." Tapausselostuksesta ilmenee, että ainakaan esimerkkitapauksessa tätä mahdollisuutta ei yritykselle edes tarjottu, ja kuitenkin kyseessä oli yritys, jonka liiketoiminta oli erittäin terveellä pohjalla. On tietysti pankin liikesalaisuus, monelleko yritykselle tällainen järjestely suotiin. Kuitenkin samainen pankki on saanut veronmaksajilta valtavan taloudellisen tuen, ja pankkituen ehtoihin nimenomaan kuului se, että "velkaantuneiden… asemaa tulee helpottaa…". Valtion tulee selvittää pankki- ja liikesalaisuuksista piittaamatta, mitä tämän ja muidenkin pankkien sisällä tapahtui, ja

miksei pankkituen ehtoja noudatettu! Onpa pankkilaitoksessa ollut Suomen valtiolle käenpoikaa kylliksi! • Tapausselostus: Kyseessä oli henkilöyhtiö, jonka liikevaihto oli vuosina 1990-1993 noin 3,5-4 miljoonan markan luokkaa ja käyttökate 40-50%. Noiden vuosien aikana se tuotti markkamääräisesti käyttökatteena yhteensä yli 5 miljoonaa markkaa. Onnettomuudekseen se sijoitti toimitilaosakkeisiin yhteensä noin 5 miljoonaa markkaa vuosikymmenen 1980-1990 taitteessa. Investointi rahoitettiin valuuttaluotoilla, jotka saatiin kahdesta pankista, Osuuspankista ja SYP:stä. Devalvoinnit nostivat luottokannan markkamäärän yli 40%:lla, ja valuuttaluotot vaihdettiin markkaluotoiksi heti syksyllä 1992 tehdyn markan kellutuspäätöksen jälkeen markan alimmalla arvolla. Katastrofi oli silloin valmis. Pankit eivät kuitenkaan heti vieneet yritystä konkurssiin. Yritys pystyi suoriutumaan koroista ja mm. vuonna 1993 maksoi korkoja yli 800.000 markkaa ! Vuoden 1994 alkupuolella yritys palkkasi asianajajan ja KHT-tilintarkastajan käymään vapaaehtoista velkajärjestelyä koskevia neuvotteluja pankkien kanssa. Elokuussa 1994 neuvottelijat tekivät pankeille ehdotuksen, jonka mukaan toimitilaosakkeet siirtyisivät pankkien hallintaan, yritys jäisi käypää vuokratasoa korkeammalla vuokratasolla vuokralaiseksi pitkällä vuokrasopimuksella, ja lisäksi yritys maksaisi pankeille viiden vuoden aikana korvausta 1,5 miljoonaa markkaa. Tämä oli siis yrityksen puolelta ehdotus neuvottelujen pohjaksi, ja siitä olisi ollut varaa vielä joustaa ylöspäin. Optio-oikeutta ostaa myöhemmin osakkeet takaisin ei osattu edes ehdottaa. Yhtiön toimitilat joutuivat syyskuun 1994 lopussa väliaikaiseen käyttökieltoon ja korjaukseen homevaurion vuoksi. Lokakuun 1994 alussa SYP:stä ilmoitettiin, että jos yhtiö ei itse hae konkurssia, pankki tekee sen. Konkurssi tapahtui marraskuun 1994 alussa. Yhtiöllä ei ollut juuri muuta velkaa kuin toimitilaosakkeisiin otetut luotot. • "Velkatyöryhmän" raportti Pääministeri asetti 15.11.1991 työryhmän, jonka "tehtävänä oli selvittää mahdollisuuksia helpottaa ylivelkaantuneiden yksityishenkilöiden, maatalousyrittäjien ja yritysten asemaa ( 5 ). Työryhmän muistio jätettiin pääministerille 13.1.1992. Työryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin valtiosihteeri Pekka Tuomisto valtioneuvoston kansliasta ja jäseniksi viisi (5) virkamiestä, joten luotonottajien ongelmia hoitivat "edustuksellisesti" valtion virkamiehet ! "Ylivelkaantuneet" olivat pääsääntöisesti yrityksiä ja yrittäjiä. Tämän ryhmän edunvalvoja olisi itseoikeutetusti ollut Suomen Yrittäjät, mutta sitä virkamiestyöryhmä vain "kuunteli asiantuntijana". Pankkien ongelmia ratkoivat pankkien pääjohtajat ja teollisuuden ongelmia teollisuusjohtajat. Yritysten ongelmia eivät hoitaneet yrittäjät, vaan valtion virkamiehet. Virkamiestyöryhmä kuunteli asiantuntijana myös Suomen Pankkiyhdistystä, ja pankkien intressien mukainen Velkatyöryhmän mietintö suurimmaksi onkin. Pieniin ja keskisuuriin yrityksiin kohdistuvat työryhmän ehdotukset olivat aneemisia. Ne osoittavat työryhmän olleen haluton ratkaisemaan yritysten ongelmia. PANKKITUEN ALKEMIA Teema: Tehtiinkö pankkituella alkemiaa eli muutettiinko jo kerran maksettu velka uudelleen maksettavaksi? Onko pankeilla oikeus periä samaa saatavaa moneen kertaan? Tehdäänkö velkojen moneen kertaan maksatuksessa törkeä petos? Mitä pankkitukimiljardeilla ja valtionvelalla maksettiin?

• Suomen pankkilaitoksen todellinen tila "Paremmat" pankit tekivät suurimmat tappiot

Kaikki pankit tuottivat liike- ja luottotappioita vuosina 1990-1995. Säästöpankit ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal tuottivat liiketappiota noin 36 miljardia markkaa. Talletus- ja osuuspankit sekä Postipankki, joille säästöpankkien omaisuus pilkkomisen yhteydessä luovutettiin, tuottivat tappiota samana aikana 34 miljardia markkaa. Luottotappiot olivat vastaavasti säästöpankeilla 21 ja muilla pankeilla yhteensä 54 miljardia markkaa. Virallinen totuus kääntyykin kylmien tilastonumeroiden valossa täysin käänteiseksi: suurin osa luottotappioista – 72 % - kirjattiin "parempien" pankkien taseisiin. Yhteensä näiden pankkien liike- ja luottotappiot olivat 88 miljardia markkaa. Virallisen selityksen mukaan koko pankkituki annettiin säästöpankkiryhmälle ja Arsenalille, kuten muun muassa Rahoitustarkastuksen Internet- kotisivuilta kohdasta "Luottotappiorekisteri" ilmenee. Miten "paremmat" pankit selviytyivät näin massiivisista luotto- ja liiketappioista ilman konkursseja? Sanomattakin selvää on, että nämä pankit eivät olisi selvinneet ilman valtion tukea. Valtion tuki on jouduttu suorittamaan siten, ettei tietoa pankkien saamasta todellisesta tuesta ole annettu julkisuuteen. Vain säästöpankkileirin saama valtion tuki on haluttu julkistaa, jopa korostetusti. Suomen valtioneuvosto on ollut tietoinen suomalaisen pankkijärjestelmän tilasta, kun se totesi vuonna 1999: "...olisi valtio ollut todennäköisesti sidottu useamman suomalaisen pankin jonkinasteiseen haltuunottoon..." ja ..."pankkisektorin voimakasta saneeraustarvetta, joka tuli vuoden 1992 kuluessa yhä selvemmäksi. • Pankkituen salainen ohjailu "paremmille" pankeille? Toimittaja Heikki Hiilamo on harrastanut ansiokasta tutkivaa journalismia Apu-lehden artikkelissa "Pankkitukilasku näyttää olevan paljon kerrottua isompi". Hän herätti aiheellisia kysymyksiä julkisen vallan menettelytapojen laillisuudesta pankkituen jakoprosessissa. Artikkelissa osoitetaan, että "paremmat" pankit siirsivät kenties miljarditolkulla omia roskaluottojaan veronmaksajien maksettavaksi. Edelleen kuvataan, miten valtio möi Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n osakkeet "pilkkojapankeille" (KOP, SYP, Osuuspankit ja Postipankki). Kauppa sisälsi myös 650 pankkikonttoria, joissa oli yli 2 miljoonaa asiakasta ja noin 48 miljardin markan talletukset ja kassavarantotalletuksena Suomen Pankissa ollut 5 miljardia markkaa riihikuivaa rahaa. Omaisuuden todellinen arvo on jäänyt jatkuvien spekulaatioiden aiheeksi. Lisäksi ostajapankit saivat säästöpankkien "hyvän" eli hoidetun lainakannan, kaikkiaan noin 55 miljardia markkaa. Lainakanta jäi poikimaan selvää rahaa ostajapankeille.. Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n myynti siis tapahtui 22.10.1993. Noin 10 kuukautta myöhemmin valtio osti ostajapankkien (SYP, KOP, PSP ja Osuuspankit) tyhjentämän SSP Oy:n osakkeet takaisin 4 markalla (4 mk). Säästöpankit olivat jo ennen myrskyn puhkeamista ehtineet perustaa omia roskapankkeja, "Erkkejä", joihin jo suurin osa säästöpankkien omista roskalainoista oli siirretty Kuitenkin ostajapankit siirsivät Arsenalin kautta valtion tiliin miljardien, kenties kymmenien miljardien markkojen lainat, jotka eivät enää voineet olla säästöpankeista peräisin. Piilopankkituen olemassaolo myönnetäänkin suoraan Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomuksessa: "Luovutussopimuksessa 22.10.1993 sovittiin, että VVR ja Suomen valtio perustavat omaisuudenhoitoyhtiön ..." ja "luovutussopimuksessa määritellään, mitkä erät siirretään välittömästi OHY:lle.", ja sitten: "Ne järjestämättömät saamiset, jotka perustuvat konkurssiin tai selvitystilaan asettamiseen taikka velkajärjestelyyn/yrityssaneeraukseen voidaan luovutussopimuksen mukaan kuitenkin siirtää omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi sitä mukaan kuin saamiset tulevat järjestämättömiksi. " Tarkastuskertomuksesta ei ilmene, että siirtomahdollisuudelle olisi sovittu ajallista takarajaa.

Muutoinkin tarkastuskertomuksen raporttia lukiessa herättää huomiota se, että valtio on jo ennen Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomista ja varsinkin sen jälkeen "kikkaillut" monimutkaisilla yritysrakennelmilla yhtiön asioita järjestellessään. Valtioneuvoston selonteossa olevan tilaston mukaan talletuspankit tuottivat voittoa jo vuonna 1996 peräti 4 miljardia markkaa Pankkien omien toimintojen saneeraus ei voi selittää näin rajua ja nopeaa tuloksen korjaantumista. Massiivinen ulkopuolinen taloudellinen tuki on enemmän kuin todennäköisyys. Valtioneuvosto selittää pankkien tuloskunnon paranemista seuraavasti: "Pankkisektori on omilla toimillaan - erityisesti tehokkuuden parantamisella ja korvaavia tuottoja etsimällä - pystynyt kilpailun kiristymisestä huolimatta parantamaan tasaisesti kannattavuuttaan." Kappaleessa "Toimintakulujen supistaminen parantanut kustannustehokkuutta selvästi" ei kuitenkaan esitetä numeroiden valossa, miten pankkien tulokset paranivat räjähdysmäisesti vuosien 1995-96 aikana. Kulujen supistuminen on kuitattu mainintana, mutta sen markkamäärästä vuositasolla vuodesta 1995 lähtien ja suhteutettuna pankkien kannattavuuden paranemisen kokonaismäärään ei ilmene tekstistä tai tilastografiikasta. Totuus löytyy kuitenkin lopulta saman selonteon tekstistä: "Keskeisin yksittäinen syy pankkien tulosten paranemiseen on ollut luottotappioiden määrän pieneneminen". Pankit kirjasivat luottotappioita vuosina 1991- 1995 noin 54 miljardia markkaa. Ristiriita onkin näennäinen, kun ymmärretään, että pankit siirsivät omat roskalainansa veronmaksajien maksettaviksi ja keräsivät säästöpankkien "hyvät" lainat itselleen. • Pankkituen tavoitteena "parempien" pankkien pelastaminen hinnasta

välittämättä Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomisen tavoitteita ja niiden toteutumista on varovaisesti spekuloitu Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomuksessa. Raportissa todetaan mm., että "...tarkoituksena oli tervehdyttää pankkisektoria..." ja että "...SSP Oy:n terve liiketoiminta hinnoitellaan tavoitteen suhteen tarkoituksenmukaisesti.", ja "... on mahdollista, että vaikka kysymys SSP Oy:n pilkkomisesta on edelleen jossain määrin arka, se veronmaksajien kannalta oli sittenkin vähiten kivulias ratkaisu.", eli suomennettuna: "halvalla meni, mutta menköön". • Todellinen pankkituki kätkettynä Arsenalin arkistoihin Veronmaksajat maksoivat "piilopankkitukea" Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin kautta kenties kymmeniä miljardeja markkoja. Näihin yhtiöihin liittyvät tiedot ovat Arsenalin arkistoissa, joita on 97 hyllykilometriä 14 paikkakunnalla 40 kohteessa. Koska Suomen Säästöpankki-SSP Oy:öön liittyi aikanaan noin 40 säästöpankkia, arkistot ovat pilkottujen säästöpankkien holveissa nykyisten Meritan, Osuuspankkien ja Leonian holveissa. Pankkisalaisuus on "turvannut" pitkään sen, että asiakkaiden asiakirjoja ei ole saatu. Yleisemminkin säästöpankkien pilkkomiseen liittyvien asiakirjojen julistaminen viideksi vuodeksi salaisiksi on korostanut säästöpankkeihin liittyvien tapahtumien salamyhkäisyyttä . Arsenalista on tiedusteltu arkistoihin pääsymahdollisuutta, mutta lupamenettely on vaikea: lupa on anottava Arsenalin johtoryhmältä . Toistaiseksi tiettävästi vain Keskusrikospoliisi on päässyt arkistoihin. (TV 1 22.1.2001. MOT. Roskapankin uhrit – kuinka Arsenal kohtelee asiakkaitaan?). SSP-asiakirjojen salassapitoaika päättyi 22.10.1998, mutta itse Arsenalin arkistot ovat edelleen "pankkisalaisuuden" verhon taakse kätkettynä. Tiettävästi arkistot joudutaan säilyttämään, kunnes Arsenal-oikeudenkäynnit päättyvät. Valtioneuvosto toteaakin pankkisalaisuudesta, että " Pankkisalaisuuden suojaan ei saa kätkeä rikollista tai muutoin huolimatonta toimintaa.". Velallisten puolella on herännyt perusteltu epäily siitä, että pankkisalaisuuden suojassa on pankeissa tehty vakavia rikoksia toisaalta luotonottajia ja takaajia vastaan, toisaalta myös Suomen valtiota

vastaan. Onkin esitetty, että mikäli salaisuudet eivät ala paljastua kotimaisin voimin, on perustettava puolueeton kansainvälinen tutkintalautakunta selvittämään, mitä Suomessa pankkikriisin vuosina tapahtui. • "Piilopankkituki" Tilastojen valossa näyttääkin siltä, että ostajapankit saivat valtavan, kymmenien miljardien markkojen pankkituen "piilopankkitukena", kun ne saivat ostaa säästöpankkien hyvät osat nimellisellä hinnalla. Lisäksi on ilmeistä, että ne syöttivät omia ongelmaluottojaan pankkituen piiriin Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n kautta. Mitä tällä saavutettiin? • Piilopankkituki teki mahdolliseksi Suomen pankkisektorin historiallisen nopean kuntoutumisen. • Saatiin luoduksi vaikutelma siitä, että vain säästöpankit olivat aiheuttaneet valtavan pankkituen

tarpeen ja konkurssiin menossa olleet muut pankkiryhmittymät saivat maineensa säilytetyksi. • Mikäli "pankkituki" olisi kohdennettu nimettyjen yritysten yksilöityihin luottoihin, ei valtion jo

kerran maksamia luottoja olisi enää uudelleen voitu periä velallisilta. • Ostajapankeille saatiin "siirretyksi" oikeus jatkaa velallisten perintätoimia, vaikka nuo velat oli

jo de facto niille suoritettu. Tämän oikeuden katsotaan perustuvan siihen, etteivät ostajapankit olleet saaneet valtion antamaan suoraa pankkitukea, vaan ainoastaan oman pääoman ehtoista luottolamatukea.

• Rahoitustarkastus ja luottotappiorekisterin merkillisyydet Pankkituen ja luottotappioiden yhteyttä salataan

• Pankkituen avoimuuden ja läpinäkyvyyden turvaamiseksi säädettiin rahoitustarkastuslakiin vaatimus siitä, että luottotappiot on rekisteröitävä. Tätä tarkoitusta varten Rahoitustarkastukseen perustettiin vuonna 1994 luottotappiorekisteri. Rahoitustarkastus antoi luottolaitoksille määräyksen tietojen ilmoittamisesta luottotappiorekisteriin. Määräyksen mukaan talletuspankin, joka on saanut valtion vakuusrahastosta annetun lain 1§:ssä tarkoitettua pankkitukea joko suoraan tai pankkiryhmän vakuusrahaston välityksellä, on toimitettava Rahoitustarkastukselle luottotappioita koskevat tiedot. Pankin ja asiakkaan tiedot on kunkin pankin toimitettava sähköisessä muodossa siten, että pankki ja pankkikonttori, asiakkaan tunnisteet ja asiakkaan kalenterivuoden nettomääräinen luottotappio on tiedostossa markan tarkkuudella yksilöitävä. Yli 1 miljoonan markan luottotappiot on ilmoitettava asiakaskohtaisesti, mutta alle miljoonan luottotappioissa riittää ilmoitukseksi konttorikohtainen yhteismäärä.

Ylivelkaantuneet ovat tehneet kevään 2001 aikana Rahoitustarkastukselle kirjallisia selvityspyyntöjä omista luottotappiorekisteriin kirjatuista luottotappioistaan. Rahoitustarkastuksesta saadun ilmoituksen mukaan näiden henkilöiden luottotappioita ei ole kuitenkaan kirjattu, vaikka ne ovat yli miljoonan markan suuruisia. Vielä ei ole tiedossa, minkä vuoksi tiedot puuttuvat. Eräs syy voisi olla, että mikäli yksilöidyt luottotappiotiedot olisivat Rahoitustarkastuksen rekisterissä, tiedot johtaisivat suoraan valtiokonttorin kautta pankkien omistamiin vakuusrahastoihin. Tämä olisi kiistämätön todiste siitä, että valtio on maksanut pankkien yksilöityjen asiakkaiden yksilöityjä luottotappioita. Jatkuva ongelma velallisen kannalta on ollut se, että viranomaiset ja poliitikot ovat pyrkineet kollektivisoimaan pankkituen rahasummaksi, millä tuettiin pankkijärjestelmän vakavaraisuutta ja saatiin koko järjestelmän kaatuminen estetyksi. Pankkitukea ei todellakaan maksettu pankeille käytettäväksi miten ne itse haluavat. Pankkituki käytettiin pankkien luottotappioiden kattamiseen. Tämän tosiseikan on Rahoitustarkastus joutunut myöntämään. Valtio avasi pankeille kymmenien miljardien markkojen avoimen tilin. Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomuksessa todetaan valtion sopineen pankkien kanssa siitä, että pankit saavat siirtää järjestämättömät luotot valtion omistaman omaisuudenhoitoyhtiön hoidettavaksi, vieläpä ilman aikatakarajaa.

Koko prosessin oveluus piilee siinä , miten verorahoilla korvattiin pankeille kymmenien miljardien markkojen luottotappiot, mutta niiden maksamisen todellinen yhteys asiakkaiden luottotappioihin häivytettiin. Velallinen jäi edelleen velalliseksi, koska hänen velkaansa ei - ainakaan julkisesti - yksilöity pankkituen maksun yhteydessä. Niinpä pankit voivat jatkaa velkomista ja perintätoimia. Pankit velkovat itse asiassa jo kolmanteen kertaan kahdesti niille maksettuja luottoja: ensimmäisen kerran pankit saivat rahaa yritysten konkurssien yhteydessä, kun omistajien ja takaajien omaisuus realisoitiin. Toisen kerran pankit saivat pankkituen kautta, veronmaksajien maksamana luottotappiot takaisin. • Pankkituki pähkinänkuoressa "Julkinen pankkituki" oli virallinen, muutaman miljardin suuruusluokkaa oleva "luottolamatuki", joka oli puettu julkisoikeudelliseen muotoon tukemaan pankkien omaa pääomaa, ja jonka ne ovat maksaneet takaisin valtiolle. ”Piilopankkituki" oli kymmenien miljardien markkojen taloudellinen tuki, joka SSP Oy:n pilkkomisen kautta jaettiin ostajapankeille (KOP, SYP, PSP, Osuuspankit), ja jolla ne räjähdysmäisen nopeasti korjasivat tuloksensa. Tuella tosiasiassa korjattiin pankkien luottotappiot, mutta tuki oli sellaisessa juridisessa muodossa, että sitä ei samaisteta "julkiseen pankkitukeen". "Pankkien luottotappiot" ovat yksityisoikeudellisia saatavia, jotka juridisella kikalla saatiin pysymään pankkien hallussa siten, että ne voivat jatkaa perintätoimia. Suomen Valtioneuvosto toteaa 16.11.1999: "Pankkien omin toimin tapahtunut toimintojen saneeraus siten, että takauksia ei tarvittu, on osoitus tuen ehtojen toimivuudesta". Lipposen hallitus on joko täydellisen tietämätön asioiden todellisesta laidasta, tai haluaa jatkaa edeltäjiensä tavoin tosiseikkojen salailua. Kaikkien 1990-luvun talouskriisin yhteydessä velkaantuneiden lainat on jo pankeille maksettu vähintään kertaalleen, olipa heidän kontollaan yritysluottoja, takausvelkoja, tai romahtaneiden omaisuusarvojen tai työttömyyden seurauksena syntyneitä luottoja. Koska de facto valtio on velat maksanut, on valtiolla ja vain valtiolla oikeus periä näitä velkoja. Oikeusministeri Johannes Koskinen totesi eduskunnassa 10.2.2000, että "mitään yleistä armahdustahan ei ole varaa ylivelkaantuneille antaa". Mitä "varaa" tarvitaan, kun ylivelkaantuneiden velat on jo kahteen kertaan velkojille maksettu? • Ministerit tunnustavat valtion korvanneen luottotappiot pankeille Kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre tunnusti Kauppalehden haastattelussa, että laman takia konkurssiin joutuneiden yrittäjien velat on jo kertaalleen maksettu. Hän vastasi kysymykseen, voisiko valtio käyttää verotuloja konkurssivelallisten armahtamiseen: "...- Pankkituki maksettiin veromarkoista ilman vastiketta. Ei asiaa voi hoitaa kahteen kertaan verovaroilla.". Oikeusministeri Johannes Koskinen antoi Yle1n AamuTV:ssä haastattelun, jossa hänkin joutui suoraan tunnustamaan, että valtion pankkituella pankkien luottotappiot on jo kertaalleen maksettu! 7.2.2001 "Tänään otsikoissa. Helpottuuko ylivalkaisten ahdinko?": Kysymys: "Mikä se teidän tämänaamuinen viestinne on velkojille?" Vastaus: "Että he ovat useimmat tällaiset saamatta jääneet velat poistaneet luottotappiona jo kirjanpidostaan, ja nyt pitäisi sitten päästää tällaiset ihmiset elämään normaalia elämää ja yhteiskuntakelpoisiksi, tavallaan täysin toimivaltaisiksi."

Kysymys: "Ylivelkaantuneista monet ovat hyvin katkeria siitä että silloin kun tämä tilanne syntyi ja sen jälkeen kun he ajautuivat velkakierteeseen, niin valtio tavallaan kun velassa on ottaja ja antaja ja se on näiden keskinäinen sopimus, niin valtion puolelta tultiin veronmaksajien varoilla tukemaan pankkeja, mutta tavallaan nää yksilöt, jotka oli siinä velassa jätettiin ikään kuin yksin." Vastaus: "Täähän oli juuri ikään kuin sen pakkotilanteen seurausta, että jos oikeammin ajateltaisi niin olisi pitänyt mennä kirjaamaan tapauskohtaisesti ja mihinkä luottoon ja mihinkä tilanteeseen tämä valtion tuki meni, ja ikään kuin tällainen kahteen kertaan tuen myöntäminen olisi sillä lailla estynyt, mutta se oli sen ajan ratkaisu ja sitä ei nyt voida jälkikäteen toiseksi muuttaa." Kysymys: "Mutta sitä vääryyttä tietysti voidaan nyt korjata ja oikaista?" Vastaus: "Niin tätä juuri tietysti edellytetään näiltä velkojatahoilta." • Velkojaleirin julkinen tunnustus Merita-Nordbankenin varatoimitusjohtaja Eira Palin-Lehtinen totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa taannoin, että "niitä konkurssin tehneitä yrittäjiä, jotka joutuivat laman uhreiksi 1990-luvun alkupuolella, pitäisi ... jo armahtaa". "Pitäisi olla joku raja, jolloin he ovat kärsineet riittävästi ja voisivat aloittaa ns. puhtaalta pöydältä uudestaan. Siitä hyötyisi myös yhteiskunta". PANKKITOIMINNAN MORAALISET JA JURIDISET EPÄSELVYYDET Teema: Pankkioikeudenkäynnit on kohdistettu säästöpankkijohtajiin. Muiden pankkien tekemiä vääryyksiä luottoasiakkaitaan vastaan on toistaiseksi vain harvoissa tapauksessa päästy viemään oikeusasteelle. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että luotonsaajat ovat joutunut pankkien arveluttavien, jopa rikollisten toimien kohteeksi. • Yleistä taustaa Pankkitoiminnan perusperiaatteisiin on itsestään selvän pankkisalaisuus-periaatteen ohella aina kuulunut mm. se, että velallisen kannalta velkojapankin vaihtuminen ei ole muuttanut velallisen asemaa lainkaan, mikäli velkojan siirtymisestä on velalliselle asianmukaisesti ilmoitettu. Velkaan liittyvien muitten sitoumusten esimerkiksi takausten ja vieraspanttien siirtymisen osalta sen sijaan tilanne on monien oikeustapausten mukaan ollut toinen. Näissä siirtymistapauksissa takausvastuun ennallaan säilyminen onkin vaatinut uusien takausten ja vieraspanttien antamista. Vaatimusta on perusteltu takaus- tai vieraspantin antajan nimenomaan kyseiseen velkasuhteeseen antaman sitoumuksen erityisluonteella. Näin ollen velkojan siirto liiketoimintasiirrossa esimerkiksi pankista toiseen on edellyttänyt uutta sitoumuksen saantia takaajalta. Näitä taas on vaikea saada, jos asiat avoimesti kerrotaan. Rahalaitoksilla ei siis ole ollut mahdollista heikentää ilman takaajien suostumusta esim. yhtiöittämisillä tai diffuusioilla näitten asemaa. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi siten, että pankki siirtää omia saataviaan uudelle omalle varattomalle tytäryhtiölleen, joka voisi noudattaa täysin erilaista perimiskäytäntöä. Mitä toisaalta tulee velallisen (vaikkapa talletuspankin) vaihtumiseen, on aina ollut itsestään selvää, että toimenpide on edellyttänyt velkojan (myös tallettajan) suostumusta. Tämä velallissuhde vain on monessa velallisen vaihtumistapauksessa jäänyt huomaamatta. Näin on käynyt erityisesti silloin, kun on ollut kysymyksessä pankille annettu talletus, jonka velanluonteisuutta ei ole mielletty sellaiseksi velkomussuhteeksi, joka olisi oikeuttanut mm. välittömään talletusten nostoon ja erääntymiseen.

Tällaisia rahalaitosten vaihtumisia tapahtui 90-luvun lamavuosien aikana useita, mutta niihin liittyvät pankkiriskit onnistuttiin erittäin hyvin piilottamaan eikä oikeustapauksista nostettu minkäänlaista julkista keskustelua. Eräs tapa oli sopia asia vähin äänin laajemman julkisuuden pelossa. Riskien olemassaolo olikin usean pankkijuristin sekä valtioneuvoston tiedossa valtionvarainministeri Iiro Viinasen ajalla. Tuohon aikaan takaajien oikeuksista ei yleensäkään ollut tietoa ja pankit laiminlöivät yleisesti takaajien informoimisen velallisen vastuista. Erityispantin muuttuminen yleispantiksi tapahtui liian usein takaajan huomaamatta. • Milloin velkojapankki sitten vaihtuu? Velkoja(panki)n vaihtumisen problematiikkaa ei ole julkisuudessa lainkaan tuotu esille. Syynä lienee julkisuuden pelokas suhtautuminen mahtaviin rahoittajavaikuttajiin, joitten riskejä ei mielellään vieläkään käsitellä, riskejä, jotka toisaalta ovat myös takaajien oikeuksia. Selviä ja suoranaisia pankkiliiketoiminnan ulosmyyntejä oman pankkiryhmän ulkopuolelle ei tiettävästi tapahtunut 1990-luvulta. Piilosiirtoja on sen sijaan tehty sitäkin laajemmin. Piilottelun syyt ilmenevät alla olevista esimerkeistä. • Takausten ja vierasvelkapanttien siirto rahoitusyhtiöille ja muille

tytäryhtiöille Hienovaraisempia pankkitoiminnan myyntejä on tapahtunut useita ja silloin siirrot on toteutettu erittäin suunnitellusti ja piilevästi oman konsernin sisällä. Näitä siirtoja tapahtui jo 1980-luvun loppupuolella mm. säästöpankkien perustaessa itselleen omia tytäryhtiöitä hoitamaan rahan myyntiä rahoitusyhtiön kautta. Tuolloin velallisen vastuut siirrettiin säästöpankin puolelta rahoitusyhtiölle kaikkine takauksineen eikä kerrottu siirtovaiheessa lainkaan takaajien vastuun "katkolla olosta" velkojan vaihtuessa. Jossain tapauksessa tilaisuutensa huomanneita takaajia jopa uhattiin "vakavilla seurauksilla", mikäli takauksen uusimisesta kieltäydyttäisiin. Näitten rahoitustoiminnan "yhtiöittämisen" seurauksia oikeusasteista on vaikea löytää, mutta vastuitten siirto omalle tytäryhtiölle olisi ilman muuta edellyttänyt takaajan informoimista tilanteesta. Tätä rohkeutta ei kuitenkaan pankeista löytynyt. • Takausten ja vierasvelkapanttien siirto liiketoimintariskien välttämiseksi

toteutettujen "pankkityttärien" kohdalla Pankkikriisin seurauksena suurimmat rahalaitokset alkoivat yhtiöittää liiketoimintaansa saadakseen pankkitoimintaan vuosien aikana pesiytyneet riskinsä siirrettyä konsernitasolla alemmaksi sitä toimintaa varten perustettuun tytäryhtiöön - tai mieluummin yhteiskunnalle. Riskit siirrettiin emon omistamaan pankkitoimintaa harjoittavaan tytäryhtiöön, jonne oli siirretty vain vakavaraisuuden edellyttämä emoyhtiön omaisuus omien apporttiehtoisten pykälien mukaisesti. Näin saatettiin pelastaa emoyhtiön osakkaat mahdollisen totaaliriskin eli konkurssin varalta. Emoyhtiöllä oli edelleen omistuksessaan itse tekemässään omaisuudenjaossa sinne jätetty ns. hyvä omaisuus ja riskiomaisuus oli "alakerrassa" ns. pankkityttäressä. Tällaiseen pankkityttäreen siirrettiin valtionvarainministerin suostumuksella ensimmäisen kerran mm. valtion ns. pankkitukena antama pääomasijoitus 1,7 miljardia markkaa, jolla vielä lisättiin 1991 pankkitoimintaa harjoittavan tytäryhtiön kuormaa. Tämä tapahtui Suomen Yhdyspankissa. .. Sivun vaihto

• Suomen Yhdyspankki – pankkikriisin big bang? Merita-Pankki Oyj – Suomen Yhdyspankin roskapankki?

.. Sivun vaihto

• Suomen Yhdyspankki, nykyiseltä nimeltään Merita Pankki Oyj ryhtyi järjestelemään asioitaan 1990-luvun alkupuolella tavalla, joka herättää joukon juridisia ja moraalisia kysymyksiä.

Suomen talous- ja pankkikriisi ei ollut lähtökohtaisesti pahempi kuin muissa Pohjoismaissa. Näyttääkin todennäköiseltä, että avain Suomen pankkikriisin poikkeukselliseen ja yllättävään pahenemiseen löytyy Suomen Yhdyspankin järjestelyistä. On ollut yllätys jopa Suomen Yhdyspankin omalle henkilökunnalle, että kaupparekisteristä löytyy Suomen Yhdyspankin nimellä kaksi eri yhtiötä eli oikeushenkilöä: alkuperäinen Suomen Yhdyspankki, rekisterinumero 40.495, joka on perustettu 29.10.1919 ja uusi Suomen Yhdyspankki, rekisterinumero 513.75, perustettu 30.4.1991. Yhtiöittäminen tapahtui täysin yleisön silmien alla, mutta erittäin huomaamattomasti, kun kaikki vanhat SYP:n velka- ja muut sitoumukset siirrettiin 28.5.1991 tehdyllä kaupalla täysin uudelle 30.4.1991 rekisteriin merkitylle Pohjoismaiden Yhdyspankki Oy:lle (rek.no 513.752). Uusi Suomen Yhdyspankki syntyi vanhan Suomen Yhdyspankin perustamana tytäryhtiönä. Monikohan pankkiasiakas tietää tänäkään päivänä asioivansa vuonna 1991 perustetussa pankissa. Moniko Merita Oyj:n (=vanha SYP 40.495) osakas toisaalta on huomannut sen, että koko Meritan pankkiriskin kantoi pääosin valtio eikä lainkaan itse Meritan osakas? Näin oli, koska pankkitoimintaa harjoittava tytäryhtiö olisi hyvin voitu jättää huonommissa oloissa konkurssiin ja osakkeenomistajien omaisuus olisi muilta osin ollut turvassa! Vanhan ja uuden SYP:n kaupparekisteriin ilmoitettu osoite, toimiala, ja hallintoneuvosto ovat miltei viimeistä piirtoa myöten yhteneväiset, eli yhtäkkiä kesällä 1991 onkin kaksi samanlaista Suomen Yhdyspankkia. Uusi yhtiö perustettiin 25 miljoonan markan osakepääomalla, mikä oli pankin perustamiseen vaadittava minimipääoma. Molemmilla yhtiöillä on viimeistä nimeä myöten sama hallintoneuvosto, jossa vilisee tuttuja nimiä liike-elämän ja politiikan huipulta – eikä vähiten "20 perheen" edustajia. Tämäntyyppistä yhtiön sisäistä järjestelyä nimitetään talousoikeudessa itsekontrahtoinniksi. Liittymäkohta näennäisoikeustoimeen ei voine olla kaukana. Suomen Yhdyspankin yhtiökikkailun kulminaatio tapahtui 1.7.1991 klo 00.00, kun emoyhtiö virallisesti luovutti liiketoimintansa uudelle tyttärelle, jonka nimeksi tuli Suomen Yhdyspankki. Emopankin nimeksi vaihtui Liikepankki Unitas. Manööveri tehtiin tiedotuspimennyksen vallitessa. Suomen toiseksi suurimman pörssiyhtiön toiminnan siirtyminen kokonaan uudelle yhtiölle, uudelle juridiselle oikeushenkilölle hoidettiin sammutetuin lyhdyin, "kuutamokeikkana". Helsingin Sanomien Taloussivulla julkaistiin ilmeisesti pankin tiedotusosaston laatima yhden palstan tiedote korkeudeltaan 13 senttimetriä!. Helsingin Sanomissa julkaistu tiedote oli kaiken lisäksi sisällöltään harhaanjohtava, koska sen mukaan "Varsinainen liiketoiminta varoineen ja velkoineen on siirretty tytäryhtiölle Suomen Yhdyspankki Oy:lle." Tosiasiassa vain osa liiketoiminnasta – riskit ja epäkurantit varat - siirrettiin tytärpankkiin; hyvät ja kurantit varat jätettiin emoyhtiölle. Valikoitujen hyvien kuranttien varojen jättäminen emolle ja epäkuranttien varojen siirtäminen tyttärelle näkyy muun muassa Liikepankki Unitas Oy:n toimintakertomuksesta vuodelta 1991 sivulla 54 vakavaraisuutta koskevassa kohdassa: Vertailukelpoisten konsernilukujen vakavaraisuussuhteet olivat seuraavat:

• 1990 1991 • 10,8% 10,3%

Vuoden 1991 vakavaraisuussuhdeluku 10,3% jakaantui kuitenkin emon Liikepankki Unitas Oy:n ja tyttären Suomen Yhdyspankki Oy-konsernin välillä seuraavasti: • PÖRSSISSÄ NOTEERATTAVA EMOYHTIÖ: LIIKEPANKKI UNITAS OY 72,0 % • NOTEERAAMATON TYTÄRYHTIÖ: SUOMEN YHDYSPANKKI OY 9,6 %

Pörssiyhtiö Liikepankki Unitas Oy:n toimintakertomus vuodelta 1991 paljastaa Ahti Hirvosen ja Björn Wahlroosin tarkoituksen pelastaa osakkeenomistajat ja työntää kaikki mahdolliset riskit uudelle 100%:sti omistamalleen tytäryhtiölle Suomen Yhdyspankki Oy:lle, joka tekee valtion kanssa sitoumukset. 1.7.1991 tehtiin yhtiön itsensä kutsuma yhtiöittäminen, organisaation muutos ja diffuusio, jonka jälkeen emopankille jätettiin muodollinen verotuksen vaatima liikepankkistatus. Tosiasiassa se ei voinut mitään liikepankkitoimintaa harjoittaa 19 hengen voimalla. Liikepankkistatuksesta luovuttiinkin 1.9.1992, jolloin oli tiedossa kaikki valtion myöntämän pääomalainan ehdot. Syynä nopeaan luopumiseen oli ilmeisesti se, että pääomalaina voitiin ehtojen mukaan antaa vain pankkitoimintaa harjoittavalle pankille. Oli vaara, että valtio olisi muuten työntänyt pääomalainan pörssiyhtiönä toimivalle emoyhtiö Liikepankki Unitas Oy:lle, ellei sitä nopeasti muuteta omistusyhtiöksi. Liikepankki Unitas Oy muutettiinkin omistusyhtiöksi 1.9.1992. Kaikki muutokset tehtiin valtion silmien alla ja hyväksymänä. Suomen Yhdyspankilla on ollut lukuisia kiinteistöhallintaan erikoistuneita yhtiöitä. Näistä merkittävin oli Merita Kiinteistöt Oy (rek.no. 621.479). Se oli perustettu samoihin aikoihin KOP:n ja SYP:n fuusion/diffuusion kanssa. Yhtiön perustamispääoma oli 50.000 markkaa, mutta vain noin kuukautta myöhemmin, keväällä 1995, vielä keskellä pahinta talouslamaa, yhtiön osakepääoma nostettiin yli 10 miljardiin markkaan! Mistä tuli pääoma tai apportit tähän manööveriin? Eikä siinä kaikki: yhtiöön sulautettiin 1990-luvulla massiivinen määrä kiinteistöyhtiöitä ympäri maata. Viimeinen sulautuminen oli kuitenkin merkillisin: 15.12.2000 koko Merita Kiinteistöt Oy valtavine kiinteistömassoineen sulautui Merita Pankki Oyj:öön! Suomen Yhdyspankin (emopankki) siirtäessä apporttisopimuksella liiketoimintansa ja omaisuutensa uudelle Suomen Yhdyspankille (tytärpankki) annettiin se kuva, että kaikki omaisuus siirtyi uudelle pankille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan arvokiinteistöt siirrettiin suojaan parkkiyhtiöihin odottamaan aikoja parempia. Sen lisäksi Suomen Yhdyspankki rohmusi yrityksiltä valtavan määrän kiinteistöomaisuutta, joka sitten turvallisen ajan kuluessa liitettiin uuteen pankkiin. Tämänlaatuinen yrityksillä "kikkailu" on siinä määrin outo tapahtuma pankkitoiminnan historiassa, että on kysyttävä: 1. perustiko SYP keväällä 1991, jolloin pankkikriisi oli pahimmillaan, oman roskapankin? 2. liittyikö sen perustamiseen lainvastaisia tapahtumia, jotka mullistavat perinteiset käsitykset "suuresta suomalaisesta pankkikriisistä"? 3. Oliko pankkikriisi ovelasti suunnitellun juonen loppuhuipennus ? 4. Ajettiinko Suomi tietoisesti kriisiin? • Suomen Yhdyspankin pääomat oli syöty Suomen Yhdyspankin (40.495) taseen 31.12.1990 mukaan pankin oma pääoma ja varaukset olivat noin 10,1 miljardia markkaa ja ilmoitetut luottotappiot 0,7 miljardia markkaa. Uusi Suomen Yhdyspankki (513,752) perustettiin 30.4.1991 25 miljoonan markan osakepääomalla. Saman vuoden lopussa sen oma pääoma oli noin 8 miljardia markkaa. Pankkikonsernin tilinpäätöstiedoissa ilmoitetut luottotappiot vuosina 1989-97 olivat yhteensä 19,9 miljardia markkaa. Luotot olivat järjestämättömiä ja todellisuudessa luottotappioita jo 1990-luvun alussa, mutta ne jaksotettiin usean vuoden aikaperiodille. Siten konserni vaikutti paljon todellista vakavaraisemmalta, vaikka sen oma pääoma oli menetetty. Huomattakoon myös, että mainitut luvut ovat "näytettyjä" lukuja; luottotappioita "kätkettiin" konsernin eri yhtiöihin, kuten Finanssilaitokseen ja Securukseen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomen Säästöpankki Oy:n strategia oli olla piilottamatta ongelmia, ja niinpä se vuoden 1992 lopussa kirjasi luottotappioita 7,7 miljardia markkaa, minkä jälkeen järjestämättömiä luottoja jäi 13,7 miljardia markkaa. Suomen Säästöpankin ja Suomen Yhdyspankin markkamääräiset luottotappiot olivat yhteensä suunnilleen samaa luokkaa eli 20

miljardia markkaa – Kuitenkin Säästöpankkiryhmän tase oli vuonna 1990 yli kolmanneksen suurempi kuin Suomen Yhdyspankin tase (221 mrd mk <>134 mrd mk). • Kumpi olikaan se huono pankki? Jos Suomen Yhdyspankki olisi ollut kuin mikä muu osakeyhtiö tahansa, esimerkiksi kuin Suomen Säästöpankki Oy , sen omat pääomat olisi ensin käytetty yhtiön velvoitteiden suorittamiseen, eli pankki olisi joutunut selvitystilaan, ja mahdollisesti konkurssiin. Norjassa meneteltiin juuri näin: luottotappioiden kattamiseen Norjan valtio velvoitti pankin ensin käyttämään omat pääomansa, ja vasta sitten valtio antoi pankkitukea, mikäli se oli välttämätöntä. Suomen Yhdyspankki siis purjehti laman ylitse siten, että pankin omistajien vastuu ei realisoitunut - Suomen Yhdyspankin omistajien omistusoikeus nautti Suomen valtion erityistä suojelua. • Apporttisopimuksen ja liiketoiminnan luovutuksen mahdolliset

veroepäselvyydet Suomen Yhdyspankki Oy (40.495) ja Pohjoismaiden Yhdyspankki Oy (513.752) tekivät 28.5.1991 apporttisopimuksen, jolla vanhan pankin (emopankki) liiketoiminta luovutettiin apporttiomaisuutena uudelle pankille (tytärpankki). Sopimuksen mukaan emopankin rahoitusomaisuus kotimaisine ja ulkomaisine saamisineen siirrettiin tytärpankille, jonka oma pääoma näin nostettiin noin 8 miljardiin markkaan. Oliko siirrossa osia, joista olisi pitänyt suorittaa leimaveroa valtiolle? Sopimusotteessa on maininta siitä, että myös muuta emopankin omaisuutta, esimerkiksi kiinteistöjä ja arvopapereita on luovutettu uudelle yhtiölle. Emopankin tase oli tilinpäätöstietojen mukaan 31.12.1991 käytännössä kokonaan tyhjennetty ja siirretty omaa pääomaa, so. osakepääomaa ja vapaata omaa pääomaa lukuun ottamatta. Onko näistä luovutuksista tehty esinekohtaiset luovutuskirjat ja suoritettu leimaverot?

o Apporttisopimukseen sisältyvät juridiset ja taloudelliset epäselvyydet Patentti- ja rekisterihallituksesta saatujen asiakirjojen mukaan

• SYP 1 (40.495) kaupparekisteritiedoista tehtyjä huomioita Valtiovarainministeriön osastopäällikkö ylijohtaja Osmo Sarmavuori oli tietoinen yhtiöjärjestyksen muuttamisesta asteittain: ensin muut kohdat ja 1.7.91 nimi. Tämä on sikäli mielenkiintoinen asia, että mikäli SYP oli pyytänyt erillistä suostumusta omien valtiolle olevien velkojensa siirtämisestä uudelle tyttärelle, eivät valtion edustajat Sarmavuori tai apulaisosastopäällikkö Pekka Laajanen ainakaan voi väittää, että he eivät olisi tienneet vastuitten siirrosta emolta tyttärelle. Hallitusneuvos Pekka Laajanen antoi valtiovarainministeriön puolesta osastopäällikön ollessa estyneenä hyväksymispäätöksen liikepankkilain mukaisesti samana päivänä 11.6.1991 peräkkäisillä diaarinumeroilla VM 17-18/414/91 ensin SYP Oy:lle (40.495) ja perään PYP Oy:lle (513.752). • SYP 2 (513.752) kaupparekisteritiedoista tehtyjä huomioita Uuden Suomen Yhdyspankki Oy:n "apportti" -kokouksessa oli mukana vain Ahti Hirvonen ja Asko Harmia. Oman pääoman korotuspöytäkirjassa pykälästä 4 saa sellaisen käsityksen, että koko pankkiliiketoiminta siirtyisi tyttärelle: "... talletuspankkitoimintaan liittyvät varat ja velat ..." Näinhän ei todellisuudessa käynyt.

YT-neuvottelukunnan kaksipäiväisen kokouksen pöytäkirjassa oli kaksimielisesti otsikoitu vain "Yhdyspankki". Pykälän 8 perusteella edustajat ainakin tiesivät, että oltiin perustamassa uutta pankkia. Kertoivatko he tämän tiedon muille ? Suomen Yhdyspankin pankkineuvojan antaman todistajalausunnon mukaan pääluottamusmies, joka pöytäkirjan mukaan oli YT-neuvottelukunnan kokouksessa ja joka vieläpä valittiin (uuden) Suomen Yhdyspankin johtokuntaan, ei paikallisille pankkilaisille kertonut uudesta pankista mitään! • Apporttisopimuksen sisältämät erikoisuudet Edellä on osoitettu, että velkojan vaihtaminen ei ole yksinkertainen ja itsestään selvä toimenpide, vaan velkakirja- ja takauslaissa säädetään selvät normit luovutuksen sitovuuden varmistamiseksi. Suomen Yhdyspankin tapauksessa Patentti- ja rekisterihallituksesta olleista, pankin sinne toimittamista asiakirjoista ei ilmene, oliko luovutuksesta ilmoitettu pankin velkojille. Kotimaisia velkojia olivat tallettajat, Suomen pankki, muut luottolaitokset ja Suomen valtio. Ainakaan tallettajille pankki ei ole tehnyt ilmoitusta talletusten, so. asiakkaiden saatavien siirrosta. Ovatko Sarmavuori tai Laajanen antaneet luvan siirtää Suomen Yhdyspankin valtiolta ottamat velat? Entä ovatko Suomen pankki tai muut luottolaitokset antaneet siirtoon luvan? Mikä pahinta, Suomen Yhdyspankissa tiedettiin, että lupa siirtoon tarvitaan. Heikki Alasen kaupparekisteriin toimistopäällikkö Relas-Vuoriolle 19.7.1991 osoittamassa muistiossa todetaan seuraavaa: "Koska etenkin ulkomaiset pankkiviranomaiset ja velkojat haluavat mahdollisimman pian nähdä tytärpankin osakepääoman kokonaisuudessaan rekisteröitynä…" Ulkomaisille velkojille oli pankin liiketoiminnan luovutuksesta tiedotettu. Samoin olisi pitänyt tehdä pankin kotimaisille velkojille, pankin velallisille ja velkojen takaajille. Luovutuksen yhteydessä emopankille jäivät vain helposti rahaksi muutettavat joukkovelkakirjat. Tosiasiassa sellainen yhtiö ei voi käyttää liikepankkinimitystä, kuten Liikepankki Unitas teki vielä lähes vuoden ajan. Apporttisopimuksesta on jätetty luettelo emolle jääneistä varoista pois, mikä ei olekaan kummallista, kun on haluttu luoda sellainen kuva, että kaikki omaisuus olisi luovutettu tyttärelle! Tyttärelle siirrettiin vain kaikki vastuut toisin kuin yleensä luovutuksissa. Siis myös se osa vastuista, joista emo ei siirrossa vapaudu jäi tyttären vastattavaksi! Oliko tarkoitettu, että tytär vastaa tallettajille riitatapauksissa, jos joku alkaa vaatia jotain? Emopankki haluttiin pelastaa keinolla millä hyvänsä siten, että kaikki vastuut vieritettiin tyttärelle. Apporttisopimuksen olivat allekirjoittaneet vain Ahti Hirvonen ja Björn Wahlroos. • Apportin arvo Apportti hyväksyttiin Unitaksen johtokunnan kokouksessa määrältään 7.690.071,23 markkaa ja sen ovat hyväksyivät johtokunnan jäsenten lisäksi kaupparekisterimerkinnän mukaan tilintarkastajat KHT Esa Hietala, KHT Eric Haglund ja Tilintarkastajain Oy. Miten tilintarkastajat ovat päätyneet arvostamaan raskaasti tappiollista liiketoimintaa peräti lähes 8 miljardin markan arvoiseksi, ei selviä mistään kaupparekisteriin toimitetusta asiakirjasta. Tilintarkastajilla on oltava apportin arvon määrittämisestä laskelma. Sitä ei vain ole saatu tutkittavaksi. SYP Oy:n osakepääoman korotuksen ehdot 28.5.1991 apportti-korotuksessa kertovat, että kysymyksessä oli sen varsinaisen talletuspankkitoiminnan siirtämisestä apporttiomaisuutena silloiselle Pohjoismaiden Yhdyspankki Oy:lle. Ehdoissa ei puhuttu mitään osan siirtämisestä, kuten verottaja vaatii. SYP pelasi siis kahta peliä. Ulospäin osakkeenomistajille ja virallisesti verottajalle eri säännöin. • Valtion tyhmyys jatkuu

Valtio ensin elokuussa 1992 ilmoittaa pankkitoimintaa harjoittaville laitoksille suunnatun pankkituen määräksi SYP:n osalle 1.749 miljoonaa markkaa. Sen jälkeen se syyskuussa 1992 hyväksyy emopankin liiketoimintastatuksen poistamisen, jonka jälkeen pankkitoimintaa harjoittaa vain tytär SYP. Sitten se tekee joulukuussa 1992 sopimuksen pankkituen myöntämisestä kuralla olevalle SYP:lle ja antaa 30.12.1992 sille pääomatukea 1.749.000 markkaa seuraavin ehdoin: 1. Vastapuoli on köyhä SYP Oy, (ei varakas pörssiyhtiö Unitas Oy, jonka osakkeenomistajat

saivat heti 1992 arvonnousua 1 miljardin arvosta pelkästä valtion ilmoituksesta johtuen). 2. Sijoitus on vakuudeton ja se oli vaihdettavissa tytär SYP Oy:n osakkeisiin, mikäli korkoa ei

makseta. Osuus tyttärestä olisi esim. 31.12.1994 25%. Tämä oli täysin tyhmää, koska samalla rahalla valtio olisi saanut koko pörssiyhtiö Unitas Oy:n pörssikurssien mukaisesti. Nyt valtio tyytyi katselemaan sivusta ja 25%:n vaihto-oikeuteen tyhjästä tyttärestä. Kuka on ollut nämä kaupat tekemässä ja mitä ko. henkilö on saanut vastapainoksi?

3. Pankkitukisopimuksen mukaan valtio menettää oikeuden korkoon, jos pankilla ei ole voitonjakokelpoisia varoja. Pankki ei tietenkään näyttänyt tulosta, vaan päinvastoin YLLÄTYS, YLLÄTYS, näytti kahden ( 2 ) promillen tarkkuudella juuri pankkituen määrää vastaavan tappion (tuki = 1.749,0 <> tappio= 1.745,0 miljoonaa markkaa).

Se, että valtio tai Iiro Viinanen olivat täysin pihalla koko asiasta, näkyy parhaimmin sopimuksen kohdassa 14, jossa käsitellään valtion oikeutta vaihtaa pääomatuki yhtiön osakkeisiin: "... vaihtosuhteena on pidettävä osakkeen nimellisarvoa tai sitä korkeampaa markkina-arvoa, joka saadaan, kun lasketaan vaihtovaatimuksen esittämistä edeltävän kahden kuukauden aikana julkisessa kaupankäynnissä osakkeesta maksettujen hintojen kaupankäyntimäärillä painotettu keskiarvo." Valitettavasti valtion edustajalta on vain jäänyt huomaamatta, että Suomen Yhdyspankki Oy (siis uusi pankki eli tytäryhtiö) ei ollut julkisesti noteerattu yhtiö, jonka osakkeella ei käyty kauppaa lainkaan missään maailman pörsseissä. Vaikka ko. kohta sopiikin KOP:lle tai OKO:lle, luulisi valtion edustajan sentään tietävän, minkä yhtiön kanssa se on sopimusta tekemässä. NÄMÄ SOPIMUSKOHDAT AIHEUTTIVAT UNITAS OY:SSÄ AIHEELLISTA NAURUA HETI TIEDON LEVITTYÄ LAAJEMMALLE. • Ja tyhmyys jatkuu Ilmeisesti KOP:lla oli samansisältöinen sopimus omassa 1,7 miljardin pääomatodistuksessaan. Sopimuksen kohta 19 nimittäin edellyttää uutta suostumusta, jos pankki (KOP) sulautuu toiseen pankkiin (Unitas). Tässäkin valtio luovutti otteensa emosta, vaikka se olisi sille kuulunut, ja tyytyi osuuteen tyttärestä. TYHMÄÄ! KOP:n kohdalla oli nimenomaan ilman valtion suostumusta kiellettyä luovuttaa pankkitoimintaa (SYP:lle) sopimuskohdan 24.1 mukaan. Näin kuitenkin tapahtui vuonna 1995 "KOP-SYP"-fuusiossa. Ja valtiota kuljetettiin taas Valtion pääomasijoitus edellytti yhtiöjärjestykseen muutoksia. Tämä osoittaa, että yhtiöjärjestystä oli valtioneuvostossa käsitelty, koska äänestysrajoihin oli korjattu poikkeusluvan antajaksi valtiovarainministeriön sijasta valtioneuvosto. Näissä vuoden 1992 yhtiöjärjestyksen muutosasioissa 30.11.1992 ja 1.12.1992 oli selvästi nähtävissä Unitas-SYP-ero: Ylälaidassa luki Unitas Oy ja kuitenkin alla oli teksti: "Voimassa oleva SYP:n yhtiöjärjestys". Se, minkä takia asiapapereissa oli Unitas Oy, ei selvinnyt. Unitas Oy:n Vesa Vainio ja Kurt Stenwallin olivat johtokunnan puolesta esittäneet 1.12.1992 hallintoneuvostolle, että "Valtioneuvosto on 17.6.1992 tehnyt päätöksen pankin omaan pääomaan luettavien pääomatodistusten sijoittamisesta talletuspankkeihin. Näillä pääomasijoituksilla pyritään torjumaan pankkien vakavaraisuuden sellainen heikkeneminen, joka olennaisesti rajoittaa niiden luotonantokykyä ja ..... Valtiovarainministeriö on 6.8.1992 valtioneuvoston edellä mainitun

päätöksen nojalla päättänyt....8.000.000.000 mk:n määrärahan jakautumisesta eri pankkien ja pankkiryhmien välillä. Suomen Yhdyspankki Oy:n osuus pääomasijoituksesta on 1.749.000.000 mk. Samalla valtiovarainministeriö on päättänyt pääomatodistusten ehdoista." Suomen Yhdyspankki Oy:n vuodelta 1992 muutama kuukausi myöhemmin tekemän tilinpäätöksen mukaan yhtiön tilikauden tappioksi muodostui 1.745,0 miljoonaa mk eli täsmälleen ko. tukisumma. Tappio takasi sen, ettei SYP:n tarvinnut maksaa korkoa valtiolle lainkaan tappiosta johtuen, mutta silti se sai täyden tuen ja emoyhtiö saattoi tehdä normaalit osingonjakopäätökset. Liikepankki Unitas eli emoyhtiö siis jakoi osakkeenomistajilleen osinkoa samana vuonna, kun tytäryhtiö sai valtion pääomatuen! Siis meneteltiin aivan päinvastoin kuin oli alussa kerrottu, kun asia markkinoitiin siten, että omistajat panostavat tietyn määrän. Niinhän ne panostivatkin sijoittamalla edullisia vaihtovelkakirjalainoja emoyhtiöön, joka valutti rahat vastaavasti alaspäin tyttärelle. Tytärtä pidettiin tappiollisena, mutta emo jakoi osinkoa omistajille. • Sopimusoikeudelliset rikkomukset Pankin asiakkuus on enemmän kuin velkakirjojen ja luottosopimusten summa. Asiakkuus on sopimuskokonaisuus, joka sisältää niin paljon sopimusoikeudellista ainesta (erityisesti yritysasiakkuuksissa), että uusi velkoja ei voi täyttää kaikkia niitä sopimusvelvoitteita, jotka pankilla on asiakassuhteessa ollut. Näin siitäkin johtuen, että pankin ja asiakkaan välillä tehtävät sopimukset ovat päteviä vapaamuotoisesti, suullisestikin, tehtynä. Sopimuksen sitovuutta ym. sopimusoikeudellisia oikeusvaikutuksia arvioitaessa yksi merkittävä kriteeri on se, että pankkiasiakkaalla "on ollut perusteltua syytä luottaa", että pankki on sitoutunut jonkin asian tai seikan (esimerkiksi luottoehdon) osalta johonkin. Usein voidaan katsoa, että pankki on kauan jatkuneen pankkisuhteen aikana saanut yritykseltä informaatiota yrityksen toiminta-ajatuksesta ja suunnitelmista (melkein kuin liiketoimintasuunnitelmasta). Pankki on täten hyväksynyt ja myös sitoutunut toimimaan yrityksen kanssa sekä tarvittaessa rahoittamaan yritystä näin syntyneeltä luottamukselliselta pohjalta. Ovatpa pankit mainonnassaankin asiakkaita hankkiessaan korostaneet luottamuksen ja pitkäjänteisyyden merkitystä asiakassuhteessa. Pankin yritysasiakkaiden asiakkuus sisältää useita vaihtuvia ja uudistuvia, pitkäjänteisiä luotto- ym. sopimuksia, joita kutsutaan kestovelkasuhteiksi. Siten varsinkin yritysasiakkailla on ollut lakikielellä sanottuna "perusteltua syytä luottaa" , että pankki sopimuskumppanina toimii siten kuin on perinteisesti esimerkiksi mainoksissaan uskotellut. Tästä johtuu sellainen sopijakumppanin vastuu, ettei pankki voi yksipuolisesti irtisanoutua siitä siirtämällä ilman toisen sopimuskumppanin lupaa sopijakumppanin vastuunsa jollekin uudelle osapuolelle. Uusi pankki uutena sopijakumppanina ei voisi täyttää niitä sitoumuksia tai aiesopimuksen luonteisia sopimuksia ja lupauksia, jotka asiakassuhteessa on perustellusta syystä katsottava syntyneen. Tällainen sopimusoikeudellisesti painottunut oikeussuhde pankin ja asiakkaan välillä – asiakkuus - antaa ainesta velkakirjaoikeudellisiinkin tulkintoihin niin, että vaikka yksittäinen velkakirja olisikin siirrettävissä yleensä, niin tiettyyn asiakassuhteen muodostavaan kokonaisuuteen kuuluvana (tiettyyn sopimusoikeudelliseen sidonnaispiiriin kuuluvana) velkakirja ei olisikaan siirtokelpoinen. Suomen Yhdyspankki (40.495) on 1.7.1991 apporttisopimuksensa mukaan halunnut siirtää liiketoimintaansa muun muassa kuuluneet " Luotot yleisölle " kokonaan uudelle oikeushenkilölle, Pohjoismaiden Yhdyspankki Oy:lle (513.72) Tämä siirto ei voi olla pätevä, toista sopimusosapuolta eli asiakasta sitova, kun siirto on tehty ilman, että pankki olisi hänelle ilmoittanut siirrosta. Tämä sopimusrikkomus saattaa kaataa koko tuolloin toteutetun noin 80 miljardin markan luottokannan siirron nykyiselle Merita Pankki Oyj:lle, jolloin jää oikeusoppineiden pohdittavaksi, onko Suomen Yhdyspankista ennen 1.7.1991 otettuja luottoja enää ollenkaan olemassa.

Jos luottosopimuksessa olisikin todettu, että pankilla on oikeus siirtää tämä luottosopimus kolmannelle, tulee ensinnäkin kysymys sopimusoikeuden ja velkakirjalain keskinäisestä painoarvosta, koska sopimusjuridiikassa painotetaan sopimusvapautta ja oikeutta valita sopimuskumppaninsa. Jos toinen sopijaosapuoli ilman toisen suostumusta pyrkii vaihtamaan sopimuskumppaniksi jonkun muun, jota toinen ei voi hyväksyä, ja tekee sen ilman toisen hyväksymistä, on kyseessä oltava sopimusrikkomus. Velkojathan voisivat esimerkiksi ryhtyä siirtämään velkomisoikeuden esimerkiksi jollekin kovista otteista tunnetun järjestön perittäväksi. Toinen painava seikka sopimusoikeudellisesti on, voiko velkojapankki siirtää sopimuksen ja sitä seuraavan velan perimisoikeuden kolmannelle siten, että velallinen ei tiedä siirtoa tapahtuneenkaan. Kesällä 1991 SYP:n asiakkailta vaadittiin allekirjoitukset uusiin lainapapereihin ilman, että heille selitettiin, mistä oli kysymys. Vakioselitys kaikille SYP:n laina-asiakkaille oli, että SYP on muuttanut nimeään ja halutaan uusiin papereihin nimet ("kyseessä on vain muodollisuus, joka vie vain pikku hetken") . Kiire paperien allekirjoittamiselle oli myös kova. Julkisuudessa esitetty, että pankinjohtaja saadakseen nimet papereihin saattoi käyttää velallista kohtaan jopa uhkailua ja kiristystä ("Pankkikriisin uhrit", TV 1, Ykkösdokumentti 18.1.1998). Pankin sisäiset ohjeet velallisten nimien saamiseksi uusiin lainapapereihin on eräs vuonna 1991 SYP:ssä pankkineuvojana toiminut henkilö paljastanut. Sitä, että SYP oli perustanut kokonaan uuden yhtiön, uuden pankin, ei henkilökunnallekaan kerrottu. Pankkineuvojan arvion mukaan edes pankin keskijohto ei tiennyt asian todellista laitaa. Itse toimenpiteen eli luottosopimuksen siirron kolmannelle on oltava tämänkin vuoksi pätemätön. Professori Mika Hemmon kirjassa "Pankkioikeus" sanotaan, kun käsitellään velkakirjan siirtoa velkojalta uudelle velkojalle mm. seuraavaa: " …siirronsaajan ja sivullisten intressien suhdetta säännellään VelkakirjaL 31§:ssä, jonka mukaan luovutuksen sitovuus edellyttää, että joko siirtäjä tai siirronsaaja on ilmoittanut luovutuksesta velalliselle. Vaihdantasuojan syntyminen on siten kytketty denuntiaatioilmoitukseen, eikä velkakirjan luovuttamisella tai siihen tehtävillä merkinnöillä ole tässä yhteydessä merkitystä." , ja "…ilmoitukseen on tavattu liittää nimenomaisuuden vaatimus niin, että velallisen muuten saama tieto saamisen siirrosta tai sen todennäköisyydestä ei riitä." Suomen Yhdyspankin luovuttaessa asiakkaittensa velkakirjat uudelle oikeushenkilölle, uudelle Suomen Yhdyspankille ei tällaista nimenomaista ilmoitusta tehty velallisille. Luovutus ei voi olla sitova. Pankin asiakassuhteita koskevan juridiikan osalta huomattavan arvovaltaista tukea edellä esitetyille johtopäätöksille antaa Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:n ( valtion hallinnoima yhtiö) luottohallinnon juristien kirjoittama muistio 8.6.1994, ja Valtion Vakuusrahaston johtokunnan puheenjohtaja Pekka Laajasen ja johtaja Heikki Koiviston allekirjoittama Suomen Säästöpankin luovutussopimusta täydentävä sopimus 18.8.1994, kun Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n ongelma-asiakkaiden siirtoa käsiteltiin. Asiakirjoissa todetaan mm., että: "Arsenaliin siirrettävä asiakaskunta on laaja sisältäen pääsääntöisesti kriisiasiakkaita. Siirtokriteerit täyttävien asiakaskokonaisuuksien siirtäminen taseen yli tynkä-SSP:stä Arsenaliin edellyttäisi mittavaa dokumentaatiota ja kunkin asiakkaan kanssa käytävien neuvotteluiden pöytäkirjaamista." ja "Kun on selvää, että asiakassuhteita siirrettäessä ei ole mahdollista saada kaikilta takaajilta ja muilta velallisen ohella luotosta vastuussa olevilta asianmukaista suostumusta, mikä on tarpeen siirron saamiseksi perimiskelpoiseksi erityisesti kriisiasiakkaiden osalta.". Kyseessä olevan juristikunnan pätevyyttä ei voitane vakavissaan asettaa kyseenalaiseksi. Kun minkäänlaisia neuvotteluja sen paremmin vanhan kuin uudenkaan Suomen Yhdyspankin taholta ei velallisten kanssa käyty, ei luottojen siirto emopankilta tytärpankille ole luotonottajaa sitova, koska luotonantaja on rikkonut sopimuksen. Nykyisellä Merita Pankki Oyj:llä, rek.no.513.752, ei voi olla luottojen perimisoikeutta, koska luottojen siirto sille ei ole pätevä. Merita Oyj, silloinen Unitas Oy on 1.9.1992 muuttanut toimialakseen "omistaa ja hallita osakkeita, muita arvopapereita ja kiinteistöjä sekä harjoittaa sijoitustoimintaa", eli se luopui pankkistatuksestaan,

eikä sillä enää sen jälkeen ole ollut oikeutta harjoittaa liikepankkina talletuspankkilaissa tarkoitettua toimintaa. Tämän sekä perimisasian vanhentumisen perusteella se on menettänyt oikeutensa velkoa ennen 1.7.1991 syntyneitä velkakirjasaatavia. Varatuomari Esko Nurminen antaessaan Suomen Yhdyspankin edustajana lausuman 14.4.1992 toteaa mm. seuraavaa: "Kuitenkin ennen yhtiöittämistä 1.7.1991 annetuit yleisvakuudet (panttaus/takaus) eivät ole voimassa uuden juridisen henkilön, Suomen Yhdyspankki Oy (tytärpankki) hyväksi automaattisesti. Sen takia on otettu uudet panttaukset." - Todellakin uudet panttaukset on otettu, mutta millä tavalla? Edellä oli seikkaperäinen SYP:n entisen pankkineuvojan selonteko siitä, miten "uudet panttaukset" saatiin asiakkailta. Suomen Yhdyspankin luotto-osaston tuomari siten itse henkilökohtaisesti tunnustaa, että ollakseen laillinen, yleisvakuuden siirto uudelle Suomen Yhdyspankille olisi vaatinut vakuuden antajan suostumuksen Professori Mika Hemmo kirjassaan "Pankkioikeus" vahvistaa Suomen Yhdyspankin varatuomari Esko Nurmisen olevan oikeassa: "TakausL 10§:ään on otettu säännökset tilanteista, joissa … velkojan… yhteisömuoto muuttuu tai joissa tapahtuu joko sulautuminen tai jakautuminen. Sääntely koskee vain yleistakausta." ja "Jakautumis- ja sulautumistilanteissa yleistakaajan vastuu jatkuu vain, jos takaajalle on ilmoitettu sekä yhteisörakenteen muutoksesta että TakausL 6§:n mukaisesta oikeudesta rajoittaa yleistakauksen voimassaoloa… " Suomen Yhdyspankin perustaessa uuden pankkiyhtiön ja siirtäessä sille liiketoimintaansa 1.7.1991 kyseessä oli jakautuminen eli diffuusio. Kun yleistakaajille ei em. ilmoitusta tehty, ei yleistakaajan vastuu jatku 1.7.1991 jälkeen. Vastaava asiakkuuksien siirto-operaatio tehtiin, kun osasta säästöpankkeja muodostettiin ensin Suomen Säästöpankki-SSP Oy, ja tälle siirrettiin aikaisemmin itsenäisissä pankeissa olleet luotot. Sittemmin näistä luotoista ns. hyvät luotot siirrettiin ostajapankeille ja ongelmaluotot valtion perustamaan Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:öön . Säästöpankkien asiakkaiden alkuperäisiin luottosopimuksiin ei tätä kirjoitettaessa ole ollut mahdollista tutustua, joten sopimusrikkomuksia Arsenalin puolelta ei ole vielä mahdollista arvioida. • Saamisten luovutus kolmannelle Suomen Yhdyspankin suorittama siirto

tehoton Velkakirjalain 31§:n mukaan tavallisen velkakirjan luovutus ei ole luovuttajan velkojia sitova, ellei luovuttaja tai luovutuksensaaja ole siitä ilmoittanut velalliselle. Rahoitustarkastus on antanut luottolaitoksille 16.1.1996 ohjeen saamisten luovuttamisesta ja arvopaperistamisesta. Saamisten luovuttamisella tarkoitetaan luottolaitoksen asiakkaalleen myöntämien luottojen ja muiden sellaisten asiakkailta olevien saamisten joukkoluonteista myymistä kolmannelle osapuolelle siten, että oikeus saamisten pääomaan ja tuottoon sekä niiden takaisinmaksamiseksi annettuihin vakuuksiin siirtyy välittömästi ostajalle. Varojen tehokkaan luovutuksen varmistamiseksi Rahoitustarkastus neuvoo luottolaitoksia saamisia luovuttaessaan huolehtimaan siitä, että luovutus on tehokas luottolaitoksen velkojia kohtaan. Esimerkiksi talletusasiakkaat ovat luottolaitoksen velkojia. Tehokkaan luovutuksen varmistamiseksi luottolaitoksen on varmistauduttava muun muassa, että saamisten luovuttamisesta on ilmoitettu velalliselle niin kuin velkakirjalain 31§:ssä säädetään. Lisäksi luovutuksensaajan on täytettävä kotimaan lainsäädännön itsenäiselle oikeushenkilölle asettamat vaatimukset ja myös suomalaisen tuomioistuimen on voitava tunnustaa saajan itsenäinen oikeussubjektius; luovutuksen saajan mahdollinen tytäryhtiösuhde luovuttajaan ei sinänsä vaikuta luovutuksen yksityisoikeudelliseen tehokkuuteen. Suomen Yhdyspankki perusti 30.4.1991 tytäryhtiön ja siirsi 1.7.1991 muun muassa tavalliset velkakirjat yksipuolisella oikeustoimella tytäryhtiölleen. Luovuttaja tai luovutuksensaaja eivät

ilmoittaneet velallisille velkakirjojen luovutuksesta. Saamisten luovuttaminen ei ole ollut tehokas oikeustoimi, vaan näennäisoikeustoimi. Suomen Yhdyspankin (40.49 ) 1.7.1991 suorittama saamisten luovutus on riitautettava suomalaisessa oikeusistuimessa, jonka on tunnustettava luovutuksen saajan (513.752) itsenäinen oikeussubjektius. Toiseksi oikeusistuimen on päätettävä, onko suoritettu oikeustoimi tehokas siten, että velkakirjat ovat todella siirtyneet tytärpankille ja sillä on oikeus velkakirjojen pääomaan, tuottoon ja perintään. • Takaus- ja panttausehtojen muuttaminen Samalla kun luottoasiakkailta otettiin nimi johonkin asiakirjaan, ilmeisesti uuteen luottosopimukseen uuden pankin kanssa, heiltä poikkeuksetta vaadittiin nimi myös uuteen yleistakaussitoumukseen. Useimmille on myöhemmin tullut täytenä yllätyksenä, että kyseessä olikin yleistakaus, jolla takaaja tietämättään sitoutui velallisen kaikkien entisten ja tulevienkin luottojen takaajaksi. Se oli todella pirullinen ansa: takaaja oli koko omaisuudellaan vastuussa ko. velallisen kaikista lainoista, eikä päässyt irti, ennen kuin kaikki sitoumukset oli suoritettu. Suomen Yhdyspankin pankkineuvojalta saadun todistuksen mukaan pankin "ylimmän johdon" taholta oli tullut määräys muuttaa kaikki takaukset ja panttaukset yleistakauksiksi ja panttauksiksi. Tavoite oli yksinkertainen: kerätä niin laajan ihmisjoukon omaisuus pankin määräysvaltaan kuin mahdollista. Panttauspaperien allekirjoitustilaisuudessa joko kerrottiin, että kun allekirjoittaa paperit, laina-asioiden hoito ja lisäluoton anto helpottuu, kun vakuudet ovat jo valmiina, tai sitten ei kerrottu mitään. Kesän 1991 loppupuolella kuitenkin asiasta nousi jonkinlainen häly. Sen jälkeen pankin johdon taholta kehotettiin ilmoittamaan asiakkaalle, että kyseessä on yleispanttaus, mutta vieläkään ei kerrottu, mitä se tarkoittaa. Vuosien 1990 ja 1991 aikana tuli korkeimmasta oikeudesta kaksi päätöstä ( KKO 1990:73 ja KKO 1991: 75 ), joissa panttausehtoja lievennettiin huolimatta siitä, että takaaja oli allekirjoittanut yleistakauksen. Korkein oikeus katsoi, että vakioehtoinen panttauslauseke ei ollut takaajaa sitova, koska se oli hänen kohdallaan yllättävä ja ankara. Nyt kyseessä olevassa Suomen Yhdyspankin tapauksessa kesällä 1991 kerättiin suunnitelmallisesti ja vilpillisessä mielessä kenties kymmenien tuhansien asiakkaiden nimet yleistakauksiin heitä erehdyttämällä "kyseessä on vain muodollisuus, mikään ei asiakkaan kannalta muutu…". Pankeille oli asetettu selontekovelvollisuus sopimusehtojen merkityksestä, ja erityisesti tällainen velvollisuus katsottiin olevan, jos pankki pyrki muuttamaan panttaajan tai takaajan asemaa, kuten kesällä 1991 tehtiin – "erityispanttaukset muutettava yleispanttauksiksi keinolla millä hyvänsä". Pian näiden tapahtumien jälkeen säädettiin kauppakaareen pantista ja takauksesta erilliset pykälät ( Kauppakaari 10 luku 14 ja 15 § ), joissa tarkasti säädetään luotonantajan velvollisuudesta selvittää takaajalle sitoumuksen sisältö ja oikeudellinen merkitys. Kun yleisvakuudesta on kysymys, on luotonantajan yksilöitävä sitoumuksen kattamat vastuut: vastuun rahamääräinen yläraja sekä voimassaoloaika. Lainsäätäjä halusi sanktioida luotonantajan vastuun jopa siten, että näiden pykälien vastainen sopimus on mitätön. Tälläkään perusteella nykyisellä Nordealla ei ole oikeutta velkoa kesän 1991 kuluessa emopankilta tytärpankille siirrettyjä luottoja. • Suomen Yhdyspankin pankkineuvojan todistus Suomen Yhdyspankissa 34 vuotta työskennelleen pankkineuvojan mukaan 1980-90- luvun taitteessa luottoja oli pakko "myydä" ihmisille ja yrityksille niin paljon kuin mahdollista aina edes vakuuksista piittaamatta. Pankin johdon mielestä ainoastaan luottoasiakkaat olivat kannattavia ja tuottavia – talletusasiakkaista ei ollut väliä. Henkilökunnalle oli asetettu päiväkohtaiset tavoitteet,

paljonko luottoja tuli myydä. Suurena yllätyksenä tuli kaikille, kun luotonmyyntikampanjan jälkeen alkoi yritysten ajaminen konkurssiin. Syyllisiksi leimattiin juuri vähän aikaisemmin "hyvinä" asiakkaina pidetyt luottoasiakkaat. Heistä tulikin kannattavia asiakkaita, kun heidän ja heidän luottojensa takaajien omaisuus imuroitiin pilkkahintaisin realisoinnein pankille! Vuonna 1991 keväällä alkoi pankissa liikkua "pääkonttorista" tulleita tietoja, että pankki on vaihtamassa nimeä ja ollaan palaamassa entiseen hyvään Pohjoismaiden Yhdyspankki-nimeen. Kesällä tämä tieto unohdettiin. Tilalle tuli uusi selitys: Suomen Yhdyspankki ja "Unitas" aiotaan yhdistää, jotta "Unitas" voisi käydä ulkomaan valuutalla kauppaa. Pankissa vastattiin puhelimeenkin jonkin aikaa "Unitas". Heinäkuun 1991 jälkeen alkoi kiireinen, jopa paniikinomainen nimienkeruukampanja: kaikki laina-asiakirjat oli uusittava ja asiakkaiden nimet oli saatava uusiin papereihin keinolla millä hyvänsä - jopa uhkailua ja pakottamista käytettiin. Kun asiakkaat kyselivät, mitä varten uudet allekirjoitukset tarvitaan, käskettiin toimihenkilöiden vastata, että "kyseessä on pelkkä muodollisuus" eikä "asiakkaan kannalta mikään ei muutu". "Helpoimmat" asiakkaat tyytyivät selitykseen. Epäröiville ihmisille käskettiin kertoa, että jos asiakas ei allekirjoita papereita, hänen laina-asiansa jäävät "ilmaan" eikä hänellä sen jälkeen ole pankkia, jonka kanssa voisi asioitaan hoitaa. Asiakkailta vaadittiin allekirjoituksia jopa blanco-asiakirjoihin ja kerrottiin, että asiakirjat täytetään pankin toimesta myöhemmin! Nimien saamisella oli todella kova kiire: kaikki asiakirjat oli uusittava määräpäivään mennessä. Asiakkailla ei kiireen vuoksi ollut mahdollista tutustua asiakirjoihin tarkemmin. Konttorin johdolta tuli kehotus: kaikki erityisvakuudet on saatava muutetuksi yleisvakuuksiksi "keinolla millä hyvänsä ". Menettelyn syyksi asiakkaille ilmoitettiin se, että laina-asioiden hoito olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa: "jos myöhemmin tarvitsisi lainaa, vakuudet ovat jo valmiina". Yleisvakuuden riskejä ei kerrottu. Kun ko. pankkineuvoja lähti vuonna 1994 SYP:stä, häntä muistutettiin siitä, että hänen taloon tullessaan allekirjoittamansa vaitiolositoumus on voimassa pankista lähdön jälkeenkin. • Pörssikuplakeinottelu Helsingin Sanomien artikkelissa 3.2.2001 "Poliisi epäilee vedätyksestä myös Meritan pankkiiriliikettä" kerrotaan, että poliisi epäilee Meritan meklarien nostaneen keinotekoisesti Tampereen puhelimen kurssia syksyllä 1999. Asia on tutkinnan loppuvaiheessa ja menossa seuraavaksi valtakunnansyyttäjänvirastoon, koska "valtionsyyttäjät ovat … mukana tutkimuksissa, joilla on suurta yhteiskunnallista merkitystä." Samaan kategoriaan on luettava Meritan edeltäjän, Suomen Yhdyspankin toiminta 1990-luvun alkupuolella: edellisessä kappaleessa tietonsa ilmaissut Suomen Yhdyspankin silloinen pankkineuvoja on kertonut myös pankin sijoitusyksikön toimintaperiaatteista. Hänen toimenkuvaansa kuului myös sijoitusneuvonta. Suomen Yhdyspankki laski liikkeelle 1990-luvun alussa ns. "miljardiannin". Asiakkaille annettiin jopa 100 % luototus pankin omien osakkeiden ostoa varten nimivakuuksilla, koska pankin omat osakkeet eivät lain mukaan voineet olla niiden ostamiseksi otetun lainan vakuutena. Kuitenkin asiakas velvoitettiin jättämään ostamansa osakkeet pankkiin arvopaperisäilytykseen. Pankilla oli suuria vaikeuksia saada koko osakeanti myydyksi. Pankin kannattavuuden kannalta merkintä oli kuitenkin pakko saada täyteen merkityksi. Osakkeiden arvoa nostatettiin ennen osakeantia keinotekoisesti yli todellisen arvon. Kun "miljardianti" oli saatu myydyksi, osakkeiden pörssiarvo romahti 3 markkaan, kun ne oli hankittu 25-40 markan kappalehintaan! Osakkeiden ostoon oli annettu 100 % luototus pelkällä nimivakuudella. Osakkeiden arvon romahdettua pankki ryhtyi vaatimaan asiakkailta lisävakuuksia, tavallisimmin yleisvakuussitoumuksen allekirjoitusta, tai mikäli asiakkaalla oli kiinteää omaisuutta, sen panttaamista.

Samaan aikaan alkoi konkurssi- ja työttömyysaalto. Asiakkailla alkoi olla vaikeuksia hoitaa laina-asioitaan. Säilytyksessä olleilla osakkeilla tai luoton varsinaisilla vakuuksilla ei niiden arvon romahdettua pystynyt lainojen maksuista suoriutumaan. Jos asiakas ei pystynyt hoitamaan lainojaan, lainat irtisanottiin. Kun pankilla oli yleispanttaussitoumus, asiakkaan omaisuus realisoitiin. Realisointi tapahtui omaisuuden arvojen ollessa alimmillaan, jolloin käytännössä kaikille jäi lainaa jäljelle vielä omaisuuden myynnin jälkeenkin. Näin saatiin pankille ja sen lähipiirille kerätyksi pilkkahintaan valtavia määriä omaisuutta. Vastaavanlaista pörssikuplakeinottelua ainakin Suomen Yhdyspankissa harrastettiin muidenkin suurten yhtiöiden osakkeilla. Nämä osakkeet kelpasivat suoraan asiakkaan ottaman luoton vakuudeksi. Pörssiromahduksen jälkeen karuselli pyöri edellä kuvatulla tavalla joka tapauksessa, ja asiakkailta kerättiin omaisuus pois. • Oikeustointen pätemättömyys Oikeustointen pätemättömyydestä on säädetty laissa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista 3.luvun 30 §:ssä seuraavasti: "Jos se, johon oikeustoimi on kohdistettu, on saanut aikaan sen petollisella viettelyllä taikka jos hän on tietänyt tai hänen olisi pitänyt tietää, että toinen on oikeustoimen tekijän sen tekemiseen petollisesti vietellyt, ei oikeustoimi sido vieteltyä" . Lain kohtaa sovelletaan yli velkakirjalain, jonka 15§:ssä todetaan mm.: "Uutta velkojaa kohtaan, joka luovutuksen perusteella vilpittömässä mielessä on saanut haltuunsa juoksevan velkakirjan, ovat tehottomia väitteet: velkakirjan pätemättömyydestä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista … saman lain 30§:ssä mainitun viettelyn ... johdosta. Uuden velkojan ei ole katsottava olleen vilpittömässä mielessä, jos hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää seikasta, johon väite perustuu." Suomen Yhdyspankin (40.495) perustama tytärpankki (513.752) on uusi velkoja, jolla on täysin sama hallinto kuin emopankilla. Molemmat Suomen Yhdyspankit ovat muussa yhteydessä myöhemmin tunnustaneet, etteivät ne kiistä sopimusta ja luovutusta (Kirkkonummen kihlakunnanoikeus prosessiväite § 946 S 92/19). Sama käy tietenkin ilmi myös niiden välisestä apporttisopimuksesta 28.5.1991. Siten ei voi olla perustetta väitteelle, ettei uusi velkoja olisi tiennyt luottosopimusten siirrosta ja siirtotavasta. Uusi velkoja ei ole voinut toimia vilpittömässä mielessä. Tämä ilmenee seikkaperäisesti myös Suomen Yhdyspankin pankkineuvojan todistuksesta. Lukuisat luottoasiakkaat vieteltiin kesällä 1991 kirjoittamaan nimensä uusiin papereihin. Kun nykyinen Nordea on 1.7.1991 klo 00.00 siirtänyt luottosopimuksensa nykyiselle Merita Pankki Oyj:lle, ovat ne molemmat yksissä tuumin petollisesti vietelleet luottoasiakkaansa kirjoittamaan nimensä uusiin laina-asiakirjoihin, joissa suuressa osassa tapauksista myös takaus- ja panttausehdot petollisesti harhauttamalla muutettiin takaajan tai panttaajan vahingoksi. Nämä oikeustoimet eivät sido luottoasiakkaita tai panttaajia, joten Merita Pankki Oyj:lla ei ole luottojen perimisoikeutta. Kun Merita Pankki Oyj on kuitenkin 1.7.1991 lähtien tätä oikeutta oikeudettomasti käyttänyt, on menettelyn rikosoikeudelliset näkökohdat, ongelmakentän laajuus ja seuraamukset tarkoin selvitettävä. • KOP:n ja SYP:n fuusio/diffuusiokikkailu Kansallis-Osake-Pankki Oy:n kohdalla toistui lähes sama tilanne kuin Suomen Yhdyspankin kohdalla vuonna 1991. Vuonna 1995 KOP fuusioitui UNITAS OY:n kanssa, ja tapahtumaketju oli taas monimutkainen. Lopullista fuusiota edelsi KOP:n pankkitoiminnan siirtäminen toiseen pankkiin, Unitas Oy:n 100%:sti omistamaan Suomen Yhdyspankkiin (rek.no 513.752). Tapahtumat hoidettiin siten, että ensin Unitas Oy myi koko Suomen Yhdyspankki Oy:n osakekannan KOP:lle, josta tuli hetkeksi KOP:n tytäryhtiö. KOP:n nimi taas muutettiin Kansallis-Yhtymä Oy:ksi (=ns. omistusyhteisö) ja KOP:n pankkitoiminta siirrettiin apporttina SYP:lle, jolloin taas tapahtui hyvien ja huonojen omaisuuserien jaon ohella saatavien ja velkojen takaajien

hyväksymistä edellyttävät siirrot. Sittemmin 1995 Unitas Oy ja KOP Oy fuusioituivat pörssiyhtiö Merita Oy:ksi ja vuonna 1991 perustetusta SYP:stä tehtiin Merita Pankki Oy. Muodollisesti KOP:n pankkitoiminnan siirto oli apportti eikä fuusio, vaikka tapahtumaa hyvin markkinoitiinkin fuusiona. Luonnollisesti Merita on varmistanut tässäkin kaikki tapahtumat juridisten asiantuntijoitten lausunnoilla, jotka eivät ole edellyttäneet takaajien erityisaseman selventämistä, velkojan vaihdoksen ilmoittamista luotonottajille tai tuoneet esille muutakaan riskiä. Pankkien yhdistämiseksi piti toteuttaa melko monimutkainen järjestely, jonka tarkoituksena oli taata se, ettei ulkomaisilla sijoittajilla olisi mahdollisuutta irtisanoa 30 miljardin luottoja vedoten luottojen siirtoon. Yhdistymisen aluksi KOP suuntasi Unitakselle osakeannin, joka maksoi sen luovuttaen KOP:lle apporttina koko SYP:n osakekannan ja 250 miljoonaa markkaa rahaa. Näin syntyi uusi pankkikonserni, jossa emoyhtiönä oli Unitas, joka omisti hieman yli 50% KOP:n osakekannasta. Järjestelyn toisessa vaiheessa KOP luovutti pankkiliiketoimintansa apporttina SYP:lle SYP:n sille suuntaaman osakeannin maksuksi. Samalla KOP:n nimi muuttui Kansallis-Yhtymä Oy:ksi. Viimeisessä vaiheessa tämä Kansallis-Yhtymä Oy sulautettiin Unitakseen, josta muodostettiin ns. holding-yhtiö, joka omistaa tytäryhtiön, joka on liikepankki. Lisäksi tämä holding-yhtiö omistaa suoraan tai välillisesti KOP:n ja Unitaksen entiset tytäryhtiöt. KOP:n ja Unitaksen entiset osakkeenomistajat taas omistavat holding-yhtiön. KOP:n ja Unitaksen yhdistymisen laillisuudesta ei oltu ollenkaan yksimielisiä. Erityisen voimakkaasti epäilyksensä toi esille entinen kauppaoikeuden professori, fuusio-oikeuden asiantuntijana pidetty oikeusministeriön kansliapäällikkö Kirsti Rissanen, jonka uskottavuutta nakersi kuitenkin se, että hän on KOP:n johtokunnasta luottamuspulan vuoksi erotetun Pentti Rissasen vaimo. Kirsti Rissasen mukaan KOP lakkasi olemasta liikepankki, kun sen liiketoiminta siirrettiin SYP:lle. Rissasen mukaan tällainen liiketoiminnan luovuttaminen oli KOP:n yhtiöjärjestyksen, yhtiön tarkoituksen ja osakeyhtiölain vastainen toimenpide riippumatta siitä, miten se toteutetaan, eikä yhtiökokouksella olisi ollut oikeutta päättää siitä edes yksimielisellä päätöksellä, koska päätös merkitsi liikepankkiin sijoitettujen varojen muuttumista tarpeettomiksi, minkä johdosta yhtiö olisi pitänyt purkaa. Tässä tapauksessa KOP:n tallettajilla olisi ollut oikeus nostaa varansa pankista. Lisäksi Rissanen toteaa, ettei liikepankkina toiminutta KOP:ta olisi voitu sulauttaa omistusyhteisöön, koska liikepankkilain mukaan liikepankille voidaan antaa lupa vain toiseen liikepankkiin sulautumiseen. Osakeyhtiölain mukaan fuusio on menettely, jossa sulautuvan yhtiön varat ja velat siirretään vastaanottavaan yhtiöön ilman selvitysmenettelyä. Rissasen mukaan KOP:n liiketoiminnan siirto SYP:lle ja KOP:n osakkaiden siirto Unitaksen osakkaiksi ei ollut tällainen fuusio. Rissasen mukaan myös KOP:n ja Unitaksen yhdistämisprosessissa käytetyt suunnatut osakeannit olivat lainvastaisia. Jos tällaiset suunnatut annit olisivat sallittuja, osake ei enää olisi osuus määrätyn yhtiön varallisuudesta. Omistussuhteet voitaisiin aina järjestellä uudelleen suunnatulla annilla, jolloin myös kaikki vähemmistösuojasäännökset menettäisivät merkityksensä. Rissasen esittämistä epäilyksistä, jotka olisivat toisissa olosuhteissa saattaneet estää pankkien yhdistymisen, ei kuitenkaan välitetty. KOP:n ja SYP:n juristit kiistivät niiden paikkansapitävyyden, eikä Rahoitustarkastus puuttunut menettelyyn, jonka seurauksena syntyi Pohjoismaiden suurimman pankin omistava holding-yhtiö, Merita. Pankit eivät näinollen vaivautuneet tässäkään esittämään takaajille heidän oikeuksiaan tai asioitten taustoja. Kuitenkin vastaavasta salaamisesta yksityishenkilöitä olisi syytetty petoksesta. Muutosprosessin kruunasi vielä sekä valtioneuvosto että Rata hyväksymällä 1995 valtion pääomasitoumuksen 1,7 mrd. mk siirron emoyhtiöksi muodostuvasta Kansallis-Yhtymä Oy:stä ulkopuolisen silmissä silloin emoon nähden varattomalle tyttärelle Merita Pankki Oy:lle. Loogista selitystä tälle käsittämättömälle suostumukselle tuskin enää voidaan saada valtionvarainministeri Iiro Viinasen Pohjolaan siirron ja pääjohtaja Jorma Arangon eläkkeelle siirtymisen takia.

Eräitten tunnettujen liikemiesten kohdalla lehdistö käytti vastaavista operaatioista nimitystä "Paskat pois rattailta". Tässä operaatiossa valtapankkeja avusti vielä toistamiseen valtionvarainministeri Viinanen, joka pian palkittiin Pohjolan pääjohtajan viralla. VALTION MENETTELY SSP:N ALASAJOSSA, VAHINGONKORVAUKSET EDELLEEN MAHDOLLISIA

SSP:n pankkiriskin hoitotapaus on nyt mahdollista tuoda edellä kerrottujen liiketoimintasiirtojen rinnalle. Siinä ilmenevät täysin samat piirteet: salailu, velkojan aseman ylikorostaminen, pankkisalaisuuden rikkominen, takaajien aseman loukkaaminen asiat salaisiksi julistamalla, kustannuksista piittaamattomuus sekä kaikenlainen tarkoituksellinen viivyttely. Vasta valtiontalouden tarkastustusviraston 24.2.1999 julkistama tarkastuskertomus 1/99 on antanut takaajille kuvan siitä, mitä tapahtumasarjassa todellisuudessa on tapahtunut ja mitä siitä on ulospäin valheellisesti kerrottu. Kaikella tällä on ollut monelle takaajalle hyvin suuri ja kohtalokas merkitys. Tapahtumat olivat ajankohdittain lyhyesti seuraavat: 22.10.1993: Hallitus päätti myydä SSP Oy:n ns. pilkkojapankeille siten, että ne ensin ostavat SSP:n terveen liiketoiminnan 5,6 miljardilla markalla ja sen jälkeen Valtion vakuusrahastolta sen omistamat SSP Oy:n osakkeet 4 markalla. Osakekauppa edellytti, että riskipitoiset SSP:n omaisuuserät siirretään valtion vakuusrahastosta annetun lain 1§:n 5 momentissa tarkoitettuun omaisuudenhoitoyhtiöön. Perusteena käytettiin SSP:n tasetta per 31.10.1993. Samalla hallitus valtionvarainministerin johdolla julisti tehdyn luovutussopimuksen salaiseksi 22.10.1998 asti. Julkisuuteen siirto ilmoitettiin terveitten osien eli tavallaan tulevaisuuden korkomarginaalin kauppana, jossa valtio ei kuitenkaan tavoitellut korkeinta hintaa SSP:stä. Kaupalla oli kuitenkin tarkoitus hoitaa koko Suomen pankkikriisi. Salaamisesta esimerkkinä mainittakoon, että eräs pilkkojapankeista ilmoitti toimintakertomuksessaan vuodelta 1993 ostaneensa vain osan SSP:n liiketoiminnasta eikä 1 markalla ostetusta SSP Oy:n osakkeesta puhuttu mitään. Tosiasiallista omistusta haluttiin siis piilottaa. 24.8.1994: Kun yhdessä ostetun SSP Oy:n vanhoja tappioita verotuksessa ei saatu vähentää ja kun kesällä 1994 oli lisäksi huomattu, että ns. riskilainojen siirtäminen Arsenal Oy:lle ei voinut tapahtua ilman takaajien suostumusta, päätettiin asia korjata siten, että riskilainojen, jotka olivat Arsenalin vastuulla, vaikka niitä ei ollut sille siirretty, siirtämisen (SSP:stä Arsenalille) sijasta tehtiin luovutussopimusta täydentävä sopimus, jossa ns. pilkkojapankit myyvät Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle 4 markalla koko SSP Oy:n osakekannan. Osakkeet olivat olleet siis 22.10.1993-24.8.1994 välisen ajan pilkkojapankkien omistuksessa ja nämä todisteellisesti olivat jo käyneet läpi kukin konttorinsa poimien itselleen ns. terveet omaisuuserät. Tällä omistetun pankin SSP:n asioitten kurkkimisella pilkkojien taholta aiheutettiin SSP:n velallisille sellaista korvaamatonta vahinkoa, joista pääsemiseksi heillä ei asioitten salaisiksi julistamisen takia ollut mahdollista oikeutetusti oikeusasteissa puolustautua. SSP (nyk. Arsenal Oy) oli näin ilmiselvästi syyllistynyt ainakin pankkisalaisuuden rikkomiseen velallisia vahingoittavalla tavalla antamalla uuden omistajan käyttöön tosiasiallisesti lähes kaiken tiedon omista asiakkaistaan. Pankkitoiminnan esimerkkivaltioissa monet nykyisen Arsenalin johtohenkilöistä olisivat nyt vankilassa sen sijaan, että he nyt saavat kiusata entisiä asiakkaitaan. Syyteoikeus ei ole vieläkään vanhentunut. 24.2.1999: Valtioneuvostolle paikkaavaa täydennyssopimusta perusteltiin mm. vaihtoehtoisella toteutustavalla sekä työsäästöillä. VVR:n 18.8.1994 päivätyn kirjeen liitteenä olevassa Arsenal Oy:n muistiossa oli ministereille kerrottu myös asian todellinen syy eli kriisiasiakkaitten takaajien ja muitten luotosta vastuussa olevien kieltäytymismahdollisuus, mikäli siirto toteutetaan ensiksi aiotulla tavalla.

Asian todellisesta laidasta oli tietoinen myös VM:n rahoitusmarkkinayksikkö, joka totesi myös, että ns. riskiluotot olivat edelleen SSP:n taseessa, joskaan omaisuus ei näkynyt SSP:n tilinpäätöksessä? Tämäkin viittaa asian salailuun ja siihen, ettei haluttu näyttää, että pilkkojapankkien omistamassa ja hallitsemassa SSP Oy:ssä olisi Arsenalille menossa olevia riskiluottoja. Joka tapauksessa hallitus oli saanut asiasta tiedon. Myös täydennyssopimus julistettiin salaiseksi ja asiasta tiedottaminen jätettiin VM:n ja VVR:n harkintaan. Mitään tiedotusta ei harkinnan jälkeen tapahtunut ja koko täydennyssopimuksen olemassaolosta ei takaajille ja julkisuuteen ole tullut tietoa ennen 24.2.1999. Edellä olevan perusteella takaajien asemaa on tietoisesti heikennetty salaiseksi julistamisen seurauksena, mutta se näyttää olleen pankkikriisin hoidossa yleinen tapa, jolla pienet takaajat on saatu vastuuseen isojen möhlijöitten sijasta. Yleisestä menettelymallista ei voida kuitenkaan syyttää pelkästään valtiota, koska lähes kaikki muutkin rahalaitokset ovat syyllistyneet takaajien oikeuksien polkemiseen. Ei ole vaikeaa kuvitella sitä vahinkoa, joka takaajille on syntynyt vilpillisin tiedoin uusia takauksia pyydettäessä, tai sitä hyötyä, joka jollekin lähipiiriläiselle asiat tuntevalle on tullut uusista takauksista kieltäytymisen ansiosta. Kuvaavaa koko asialle on ollut se, että myös oikeuskanslerin Jorma Aalto kertoi eräässä pankkikriisiasiassa muutama vuosi sitten kyseessä olleen niin ison asian, että virastollakaan ei ollut aihetta lainrikkomisesta huolimatta asiaan puuttua. Onko virasto nyt suojelemassa valtiota ja pankkeja? Toivottavasti edes ulosottolakien muutoksia käsitelleet viranomaiset huomioivat takaajien kohtelun vuosikymmenen aikana päättäessään ulosottoperusteen vanhenemisesta regressioikeuden osalta. Muutoin pankille suuntautuneitten takausvastuitten vanhenemiseen riittäisi verovelkojen vanhenemisaika. Muussa tapauksessa monet kaltoin kohdellut takaajat saattavat olla koolla pillin vihellyksestä esittämällä oikeusasteissa vaatimuksiaan velkojien laittomista menettelyistä nyt kun asiat alkavat olla julkisia. Vanheneminen alkaa 2001. Omistuksen siirtyminen pilkkojapankeille ja pankkisalaisuuden rikkominen saattaakin tulla valtiolle ja Merita Oyj:lle kalliiksi takaajille kertyneitten vahinkojen korvausvaatimuskäsittelyissä. Ajat ovat nyt muuttuneet, valitettavasti vain monien uhrien kannalta liian myöhään. Inhimillinen lasku on jo ollut tästä kaikesta monelle takaajalle liian kova. LUOTONANTAJAT SAATAVA VASTUUSEEN • Pankkilaitoksen asema ennen ja nyt Suomalaisen pankkilaitoksen historia ulottuu kauas. Instituutiona se on nauttinut kansalaisten ja kansanedustuslaitoksen erityistä arvonantoa ja luottamusta. Pankki oli kuin valtio tai kirkko: se mitä pankissa luvattiin piti aina ja joka tilanteessa paikkansa. Pankinjohtajien rehellisyyttä ei kukaan rohjennut epäillä; epäily ei tullut edes mieleen. Hyvä pankkitapa oli itsestään selvä asia. Tämä piti paikkansa 1980-luvun loppupuolelle asti. Tavallinen kansalainen ei voinut huomata pankin toiminnoissa mitään erikoista. Jopa tänä päivänäkin suurin osa suomalaisista on tietämätön pankkimoraalin ratkaisevasta murroksesta. Tosin jonkinlainen epäily on vallannut alaa, koska pankit ja niiden pääjohtajat eivät enää ole kansan silmissä entisenlaisia sankarihahmoja (YLE 1: Pankkivallan uho ja tuho, 7.8.2001). • Moraalikato = moral hazard Moraalilla terminä ymmärretään yleisesti oikean ja väärän menettelyn ja toiminnan suhdetta. Eettisillä ongelmilla ymmärretään vastaavasti hyvän ja pahan välistä ristiriitaa.

Liisa määritelmän mukaan "tehottomuuteen johtavasta agentin käyttäytymisestä, jota päämies ei voi valvoa, käytetään taloustieteessä termiä moral hazard." ja "Koska ilmiöön liittyy päämiehen tavoitteiden vastaista toimintaa ja koska ilmiön tavanomaisimpana seurauksena on kasvanut riskinotto, on … päädytty käyttämään termiä "moraalikato". Moraalikato esiintyy ensimmäisiä kertoja valtiollisissa lähteissä 2.12.1993 valtioneuvoston tiedonannossa eduskunnalle pankkituesta. Kappaleessa 2.3.3 "Omistajan vastuun toteuttaminen" todetaan seuraavaa: " Tuki (pankkituki, kirj.huom.), joka ei edellytä pankin omistajien osallistumista tappioiden lopulliseen kattamiseen, liittyy ylisuurten riskien ongelmaan. Motivaatiota kustannusten välttämiseen ei ole. Tätä ns.moral hazard-ongelmaa vähennetään pankkitukeen liitettävillä tiukoilla ja omistajien omaisuuden arvoa pysyvästi leikkaavilla ehdoilla." Pankkitukeen liittyviä moraalikysymyksiä käsitellään myös Pertti Eilavaaran kirjassa "Pankkituen hallinto". Eilavaarakin näkee pankkitoiminnan moraalisen taustan vain yhteiskunnan ja pankkimaailman välisenä ristiriitana. Hän toteaa mm. että "pankkituen ylivertainen, moraalinen ongelma on se, että sillä palkitaan huono tai virheellinen toiminta ja vieläpä julkisin varoin. Tämä kysymys on myös vahvasti eettinen kysymys." Oikeustieteen tohtori Liisa Halmeen väitöskirjassa "Pankkisääntely ja valvonta" on jopa oma kappaleensa, jossa on tarkasteltu moraalikatoa eri osapuolten välisissä suhteissa. Kappaleessa on käsitelty pankin ja tallettajien välisiä suhteita, pankin johdon ja omistajien etujen ristiriitoja sekä pankin käyttäytymistä viranomaisten ja lainsäätäjän etujen vastaisesti. Termiä "moraali" pankkitoiminnan yhteydessä ei ole haluttu ulottaa yhteiskunnallisessa keskustelussa pankin ja velallisen, luotonantajan ja luotonottajan välisiin suhteisiin. Luotonantajaa eli pankkia ei myöskään ole vakavissaan esitetty vastuulliseksi huonoista luottopäätöksistä, sopimusten rikkomisista, turhista konkursseista ja alihintaisista realisoinneista. Käsite "velkojan epärehellisyys" on nostettava esiin sen todellisessa valossa, kuten kymmenet tuhannet luotonottajat ja vakuuden antajat ovat sen joutuneet karvaasti kokemaan, ja velkojan epärehellisyydelle on saatava myös lakitasoinen sanktiointi. Keskustelu on aika aloittaa viimeistään nyt, kun kymmenen vuotta on kulunut pankkikriisin häpeällisistä tapahtumista. • Moraalikato valtion ja veronmaksajien välisenä ongelmana Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle pankkituesta 2.12.1993 kappaleessa "Omistajan vastuun toteuttaminen" jatkaa edelleen: " Pankkituen ehtojen laadinta ja valvonta on annettu Valtion vakuusrahaston tehtäväksi. Se huolehtii, että pankkituen avoimuus, vastikkeellisuus ja omistajien mahdollisimman laaja vastuu toteutuvat." ja "Osakeyhtiölain mukaan osakkeenomistajat vastaavat sijoituksensa määrään asti yhtiön vastuista. Periaatteen tulisi toimia myös liikepankkien kohdalla." Kappale jatkuu: "Osakepääoman täydellistä mitätöimistä tappioiden kattamiseksi ei ole edellytetty, koska tämä voimassaolevan lainsäädännön mukaan ei olisi ollut mahdollista. Yksityisomistuksen suojasta poikkeaminen edellyttää perustuslainsäätämisjärjestystä." Tämä teksti on siis otettu suorana lainauksena Suomen valtioneuvoston julkaisemasta virallisesta asiakirjasta. Tekstissä olevaa ristiriitaa on huutava. Ristiriita toteutui myös käytännön tasolla valtion toiminnassa. Luvussa "Suomen Yhdyspankki - pankkikriisin big bang?" tarkasteltiin Suomen Yhdyspankin yrityskikkailuja vuoden 1991 aikana. Valtiovarainministeriö myönsi toimiluvan SYP:n uudelle pankille 22.4.1991. Valtiovarainministeri Viinasen johdolla valtio myönsi ylivelkaiselle uudelle pankille 8.8.1992 pääomalainan suuruudeltaan 1.749 miljoonaa markkaa. Valtio ei vaatinut mitään vakuuksia tai osakevaihto-oikeuksia pörssiyhtiönä toimivalta emoyhtiö Liikepankki Unitakselta, vaikka tytäryhtiö oli erotettu emosta vasta 1.7.1991 ja tyhjä tytär oli näyttänyt 15.10.1992 1,5 miljardin markan tappiot. SYP:n strategit olivat tehneet pohjustustyön hyvissä ajoin jakamalla hyvät ja huonot osat erilleen ja toimineet ajallisesti muutenkin viisaasti tyrkyttämällä Viinaselle vain tytärSYP:n arvottomia sitoumuksia osakevaihdosta. Osakkeenomistajathan oli jo pelastettu yhtiöittämisellä ja pankin

konkurssitilanteessa emopankki eli Liikepankki Unitas oy, ei sen osakkeenomistajat, olisi menettänyt vain osakepääomana panostamansa 25 miljoonaa markkaa sekä apporttiomaisuutena sijoittamansa 7.975 miljoonaa markkaa. Apportti oli itse asiassa olikin pelkkää ilmaa, koska sen "varallisuudesta" syntyi luottotappiota seuraavina vuosina 1991-1994 yhteensä 11.328 miljoonaa markkaa - vuoteen 1997 mennessä lähes 20 miljardia markkaa. Tappio oli siis paljon suurempi kuin siirretyn apporttiomaisuuden teoreettinen, tilintarkastajien hyväksymä arvo - tilintarkastajien toiminta on herättänyt aiheellisia epäilyjä. Konkurssitilanteessakaan pörssiyhtiö Liikepankki Unitas oy:n osakkeenomistajat eivät olisi menettäneet mitään! Valtion menettelyn järkevyyttä voisi pohtia myös siinä mielessä, mitä muuta valtio olisi voinut 8.8.1992 tehdä antaessaan avoimen pääomalainan: Liikepankki Unitas oy:n eli emo-SYP:n koko osakekannan pörssiarvo oli 8.8.1992 vain noin 790 miljoonaa markkaa. Valtio olisi pääomalainan (1.749 miljoonaa markkaa) vaihtoehtona voinut:

1. ostaa yhtiön osakkeenomistajilta emoyhtiön eli Liikepankki Unitas Oy:n koko osakekannan käypään markkina-arvoon 790 miljoonaa markkaa (pörssiarvo). Loppurahalla, noin 1000 miljoonaa markkaa, valtio olisi voinut korottaa tyttären, uuden Suomen Yhdyspankin osakepääomaa yhtiön pääomarakenteen ja luotonantokyvyn turvaamiseksi.

2. odottaa Liikepankki Unitas Oy:n tytäryhtiönä toimivan uuden Suomen Yhdyspankin

konkurssiin menoa, mikä olisi entisestään pudottanut emoyhtiö Liikepankki Unitaksen arvoa, ja sitten ostaa tytärpankki yhdellä markalla tai emopankki lähes yhtä halvalla.

Valtio siis kuitenkin menetteli sillä kaikkein tyhmimmällä ja veronmaksajille kalleimmalla tavalla – edellisessä luvussa kuvatuin seurauksin. Valtio avasi Pandoran lippaan ja päästi kaikki helvetin voimat valloilleen. Lopputuloksena valtiovalta suhteessaan omistajiinsa eli veronmaksajiin sortui pahimman laatuiseen moraalikatoon: kun pankkien omistajien omistus nautti perustuslain suojaa, pankista luottoa ottaneiden ja taanneiden omaisuus takavarikoitiin, valtava määrä yrityksiä tuhottiin, ihmisiä jäi massoittain työttömäksi elämään veronmaksajien kustannuksella – valtiollisen moraalikadon loppulasku on yli 400 miljardia markkaa ja suunnaton määrä henkilökohtaisia tragedioita. • Hyvä pankkitapa Tapaoikeus kuuluu olennaisena osana perinteisiin oikeuslähteisiin. "Hyvä tapa" on sekä moraali- että oikeusnormi. Moraalinormi perustuu siihen, että ihmisillä on tarve käyttäytyä tietyissä tilanteissa tietyn mallin mukaan tai muuten sisäisesti oikein ja arvokkaaksi tietämällään tavalla. Olennaista on, että myös muut ihmiset tietävät nämä mallit ja voivat luottaa siihen, että kaikki noudattavat niitä - jos näin ei olisi, ihmisyhteisö olisi jo vuosituhansia sitten tuhonnut itsensä. Oikeusnormina hyvä tapa perustuu oikeusjärjestyksen luomaan pakkoon käyttäytyä voimassa olevan oikeuden mukaisesti. Hyvän tavan moraalinen arvovärite (hyvyys) rinnastuu muihin velvoiteoikeuden yleisiin oppeihin, kuten lojaliteettiin, kohtuullisuuteen, heikomman osapuolen suojaan muun ohella siinä, että kaikissa edellytetään rehellisyyttä ja reilun pelin sääntöjen noudattamista. Sopimusoikeudessa tärkeä lojaliteettiperiaate on korostunut vakuuden antamista koskevissa KKO:n ratkaisuissa, joissa yleisvakuussitoumukset on katsottu sitovuutta vailla oleviksi. ( 34 ) Yleisvakuuksia koskevat rajoitukset säädettiinkin lakitasoisiksi pakottaviksi määräyksiksi vuonna 1994. Sopimusoikeutta onkin ryhdytty painottamaan 1990 luvun aikana pankkikriisin ikävien tapahtumien jälkeen Suomenkin lainsäädännössä ja myös oikeuskäytännössä. Sopimuslojaliteetti vieläpä korostuu, kun pankin ja asiakkaan sopimussuhde on erityisen luottamuksellinen.

Sopimusoikeuden keskeisistä normeista eettinen painotus on OikTL 33§:n hyvää uskoa sekä vilpitöntä ja kunnianarvoista menettelyä edellyttävässä lausekkeessa, OikTL36§:n sovittelua koskevassa lausekkeessa sekä lojaliteettivelvollisuudessa, kohtuusperiaatteessa ja hyvän tavan vastaisuusopissa. Esimerkiksi OikTL 33§:n mukaan kielletään vetoamasta kunnianvastaisesti tai arvottomalla menettelyllä aikaansaatuun oikeustoimeen. Tällaiset oikeustoimet on katsottu pätemättömiksi kaikissa pohjoismaissa jo ennen kunkin maan oikeustoimilain säätämistä. Ari Huhtamäki kirjassaan "Rahoitusmarkkinaoikeutta" painottaa seuraavasti: "Tuomarin tulee OK 1 luvun 11§ nojalla ratkaista oikeusriita "tutkimalla tarkoin lain oikeata tarkoitusta ja perustusta sekä tuomita sen mukaan, mutta ei vastoin sitä, oman mielensä mukaan. Maan tapa, jos se ei ole kohtuuton, olkoon myös hänen ohjeena tuomitessansa, kun säädettyä lakia ei ole. "Maantapa on siten oikeudenkäyntiä koskevassa laissa nostettu toiseksi kirjoitetun lain jälkeen välttämättä huomioon otettavaksi oikeuslähteeksi." Lakitasoisia hyvään pankkitapaan liittyviä vahvasti velvoittavia oikeusnormeja ovat mm. talletuspankkilakiin, arvopaperimarkkinalakiin, sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annettuun lakiin ja kuluttajansuojalakiin otetut määräykset ja normit. Myös valvontaviranomainen (Rahoitustarkastus) on pyrkinyt määrittelemään hyvää pankkitapaa, mutta ohjeilla ei ole juridista sitovuutta. Pankeilla itselläänkin on kaikkina aikoina ollut käsitys hyvästä pankkitavasta, ja tätä ns. itsesääntelyä on pankkien omissa "huoneentauluissa" pyritty tuomaan esille osoituksena pankkien liikemoraalin korkeasta tasosta. Pankkien johdolla ja henkilökunnalla onkin oma käsityksensä siitä, että pankkien toiminta kestää kriittisen tarkastelun. Valitettavasti tämä käsitys ei nykyään läheskään aina ole perusteltu. Suomen Pankkiyhdistys on vuonna 1998 laatinut EU.n alueella toimivien pankkiyhdistysten kattojärjestön suositteleman hyvää pankkitapaa koskevan säännöstön. Pankkien ja asiakkaiden välisen luottamussuhteen palauttamiseksi on ohjeisiin otettu sopimuslojaliteettia koskeva toteamus siitä, että pankkien on liiketoiminnassaan otettava huomioon asiakkaankin etu! Asiakassuhteen sanotaan perustuvan molemminpuoliseen rehellisyyteen ja luottamukseen! ( 34 ) • Luotonantajavastuu ei toteudu Pankkitoiminnan ytimenä on pidetty asiakkaiden talletusten vastaanottamista ja haltuun saatujen varojen lainaamista luottoasiakkaille. Pankki on tällaista toimintaa harjoittaessaan sekä velallisena tallettajaan päin että velkojana suhteessa luottoasiakkaisiin. Velallisen ja velkojan oikeudellista suhdetta rahaveloissa on tarkasteltu pitkään velkakirjaoikeudellisena kysymyksenä. Luotonannon sopimusluonne on 1990-luvun aikana esille noussut uusi arviointitapa. Oikeuskirjallisuudessa on alettu korostaa yhä enemmän luotonantajan velvoitteiden monimuotoisuutta ja sitä, että kysymys on muustakin kuin pelkän rahavelan antamisesta: kahden sopimuskumppanin välisestä monipuolisesta yhteistoiminnasta . Julkista keskustelua näistä seikoista ei ole kuitenkaan käyty. Luotonantosopimuksia tyypiteltäessä havaitaan niiden keskinäiseksi piirteeksi kestosopimusluonne. Velan takaisinmaksuaikataulu saattaa olla vuosikymmeniä. Kestosopimusten erityispiirteinä ovat sopimuksen päättymisen sääntely, sopimuksen muutostarpeet sen voimassaoloaikana, muutokset velallisen maksukyvyssä, vakuuksien arvoissa, markkinaolosuhteissa tms. seikoissa, joissa luottosopimuksen muuttaminen voi tulla kyseeseen. Luottosopimuksille on ominaista myös vakioehtojen keskeinen asema. Täten vakiosopimuksia koskevat periaatteet ulottavat vaikutuksena luottosopimuksiin. Pankkien vaikeuksien alkuvuosina 1990-luvun alussa luotonottajat huomasivat, että pankit pyörsivät jo luvattuja luottoja, eivätkä aina noudattaneet koronlaskemisesta tai muista seikoista sovittuja ehtoja ja perivät luottoja takasin kovakouraisesti. Lisävakuusvaatimukset, luottojen irtisanomiset ja panttien realisaatiosta seuraavat ongelmat, erityisesti alihintaiset realisoinnit

lisääntyivät. Pantti- ja takausehtojenkin havaittiin olleen monilta osin yllätyksellisiä. Luotonottajien tällaisten seikkojen perusteella luotonantajiin kohdistuvia pätemättömyys- ja vahingonkorvausvaatimuksia kutsutaan luotonantajavastuuksi, joka on käännös amerikkalaisperäisestä "lender liability" - käsitteestä. Ilmaisulla on pyritty tuomaan esille se, että luotonantajalla on oikeussuhteessa moninaisia tiedonantovelvoitteita samoin kuin esimerkiksi vakuuksiin ja perintävaiheeseen liittyviä velvollisuuksia . Julkisuudessa on kovin vähän puhuttu näistä korvausvaatimuksista ja -oikeudenkäynneistä, vaikka oikeuskirjallisuudessa niitä tuodaankin esiin. Syynä saattaa olla ensinnäkin se, mitä Ari Huhtamäki kirjassaan kappaleessa "Pankinjohtajien henkilökohtaisesta vastuusta" tuo esille: Pankit ovat yleisesti ottaen olleet vaisuja tekemään johtajiansa koskevia tutkimuspyyntöjä poliisille ja melko varovaisia ajamaan edes vahingonkorvauskanteita. Ymmärrettävää onkin, että pankkien yksityiset omistajat ja heitä edustava johto pitävät huolta pankkiin tunnetusta yleisestä luottamuksesta. Siitä näkökulmasta on toisinaan pienempi paha kärsiä tappio kuin ajaa näyttävästi kanteita julkisuudessa. Negatiivinen julkisuus on omiaan entisestään vähentämään pankkia kohtaan tunnettua luottamusta, nostamaan jälleenrahoituksen hintaa ja siten pahentamaan ahdinkoa." Pankkeja vastaan nostettuja oikeusjuttuja ja niiden päätöksiä, varsinkin jos ovat tappiollisia pankeille, ei haluta päästää julkisuuteen. Toinen syy on se, että luotonottajat, varsinkin 1990-luvun alun pankkikriisissä omaisuutensa menettäneet ihmiset eivät taloudellisten seikkojen vuoksi pystykään nostamaan korvauskanteita rahoittajapankkia vastaan. Rikostutkintapyyntökin on siinä määrin vaativa laadittava, että tavallinen kansalainen harvoin pystyy sen tekemään ilman oikeudellista apua. Kolmanneksi on tuotava tässä yhteydessä esille se, että tutkintaviranomaisissa on ilmennyt haluttomuutta perustellusta tutkintapyynnöstä huolimatta ryhtyä suorittamaan rikostutkintaa. Neljäs syy on se, että pankit eivät anna luottoasiakirjoja luotonottajalle eli toiselle sopijaosapuolelle. Pankit vetoavat pankkisalaisuuteen. Kuitenkin kyse on sopimussuhteesta, jossa kummallakaan osapuolella, jos ovat rehellisissä aikeissa olleet, ei voi olla mitään syytä olla näyttämättä kaikkia sopimussuhteeseen liittyviä asiakirjoja; varsinkin, kun 1990-luvun alun hulluina vuosina luottoasiakirjoja ei asiakkaille annettu! Pankin liikesalaisuuksia ei kukaan luotonottaja edes halua tietää. Luottosuhteeseen liittyy monenlaisia asiakirjoja, kuten velkakirja, luottosopimus, yleiset luottoehdot, maksusuunnitelma ja vakuussitoumus. Myös luottosuhteen kuluessa kertyvä asiakirjamateriaali, kuten koron, lyhennysten ja muiden maksujen suorittaminen, maksuhäiriöt, ilmoitukset takaajille maksuhäiriöistä, luoton irtisanominen ja kirjaaminen luottotappioksi, sekä esimerkiksi valtion tai pankkiryhmittymän vakuusrahaston suoritus luottotappion korvaamiseksi kuuluvat luottosuhteen asiakirjoihin. Kun pankki ei anna näitä asiakirjoja velalliselle, ei tällä yleensä ole mahdollisuutta laatia edes siviilikannetta. Hän ei yksinkertaisesti voi yksilöidä niitä seikkoja, joiden perusteella hän voisi väittää pankin menettelytavan olleen virheellinen, sopimuksenvastainen tai jopa rikollinen. • Luotonantajan epäillyt rikokset luotonottajia vastaan Pankit saatettava

rikos- ja korvausoikeudelliseen vastuuseen Velallisten on vaadittava, että Arsenalin arkistot tutkitaan. Mikäli sieltä löytyy yksikin yksilöity, tiettyyn yritykseen tai luonnolliseen henkilöön kohdistettu luotto, jonka valtio on pankille suorittanut, muuttuu asia juridinen luonne ratkaisevasti: jos pankki perii saatavaa, joka jo kerran on sille maksettu, on ilmeistä, että pankissa on syyllistytty törkeään petokseen. Pankeissa tehtiin 1990-luvun hulluina vuosina paljon muutakin, mistä ne tullaan saattamaan rikosoikeudelliseen tutkimukseen ja tarvittaessa vastuuseen. On tekopyhää esittää, kuten Kauppalehti Optio 4.5.2000: "Sitä vastoin oikeusjuttuihin eivät sisälly epäilyt siitä, että Arsenalin

väki olisi uittanut asiakkaiden omaisuutta ns.tiskin alta itselleen tai lähipiirilleen. Toistaiseksi mikään ei ole osoittanut, että huhut väärinkäytöksistä pitäisivät paikkansa." Moniko konkurssin tehnyt olisi ylipäätään jaksanut ryhtyä ylivoimaisena pidettyä pankkilaitosta vastaan käräjöimään, ja mistä hän olisi prosessin vaatimat kymmenet, jopa sadattuhannet markat saanut, olihan häneltä juuri viety kaikki! Vain konkurssiin viedyillä yrityksillä ja yrittäjillä, sekä luottojen takaajilla itsellään on paras tieto epäiltävissä olevista vääryyksistä ja jopa rikoksista. Tällaisia voivat olla esimerkiksi: • lainasopimuksen ja panttaussitoumuksen siirto kolmannelle ilman asianmukaista uutta

sopimusta • erityispanttauksen muuttaminen yleispanttaukseksi takaajan tietämättä • valuuttalainojen terminoimatta jättäminen pyynnöstä huolimatta ennen devalvointeja • päävelallisen päästäminen vastuistaan muiden takaajien tietämättä. • takauksen vanhentuminen ( 1 vuosi eräännyttämisestä ) • konkurssipesissä tehdyt väärinkäytökset Jokaisen velallisen on syytä ryhtyä keräämään tiedostoa menettämästään omaisuudesta toisaalta, jotta vihdoin syntyisi kuva siitä, mikä oli " Kaikkien Isojakojen Äiti" suuruudeltaan, ja toisaalta, jotta itse kukin selvittää kohdallaan, mitä korvauksia voi ryhtyä vaatimaan. YLIVELKAANTUMISONGELMAN RATKAISUMALLEJA MUUALLA Teema: Luottotappiot ja ylivelkaantuminen käsitetään useimmissa sivistysvaltioissa talouselämän hyväksyttäväksi ilmiöksi, joka asettaa myös rahoittajille vastuun siitä, ketä ja miten rahoittavat. Rahoittajien vastuu ei ole rapauttanut niiden talouselämää, vaan päinvastoin ne kuuluvat maailman eturivin talousmaihin.

• Ylivelkaantuminen EU:ssa Äskettäin Hämeenlinnassa pidetyssä Kansainvälisessä velkakonferenssissa ( 15 ) , käsiteltiin ylivalkaantumisongelmaa koko EU:n kannalta yhteisen valuutan tullessa käyttöön. Konferenssissa todettiin mm., että Suomen velkalait ovat erittäin tiukat. Esimerkiksi Hollannissa on ylivelkaantumista on hoidettu jo pitkään kunnallisen pankkijärjestelmän avulla, jonka päätehtävänä on myöntää luottoja vähätuloisille asiakkaille. Parhaillaan Hollannissa uudistetaan lainsäädäntöä yksityishenkilön velkajärjestelyjen osalta. Lakiuudistus pohjaa ns.uuden alun periaatteelle: velallinen noudattaa kolme (3) vuotta tiukkaa takaisinmaksuohjelmaa, jonka jälkeen hän vapautuu veloistaan. Suomalaisten esitelmöitsijöiden mukaan Suomen velkajärjestelylaki on tiukka ja velallista passivoiva. Kuluttaja-asiamies Erik Mickwitz muistutti, että meillä on erittäin korkea maksumoraali. Mickwitz muistuttaa myös, että "lainanantajien tulisi ottaa huomioon, että liian tiukalla perinnällä vaarannetaan saamiset." Stakesin erikoistutkija Juhani Iivarin mielestä Suomessa olisi käynnistettävä keskustelu henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuudesta: "En näe muuta mahdollisuutta, ellemme sitten jätä ihmisiä jatkuvaan perintätilanteeseen, mita kohtaloa en toivo kenellekään."

• USA:n malli Euroopan pahin kilpailija, USA, on ratkaissut konkurssi- ja ylivelkaantumisongelman siten, että maassa on ns. henkilökohtaisen konkurssin mahdollistava laki, mikä käytännön toteutuksen osalta

hieman vaihtelee osavaltioiden kesken. Periaate on se, että yksityishenkilö voi luovuttaa omaisuutensa, paitsi oman asuntonsa, ja tehdä henkilökohtaisen konkurssin, minkä jälkeen hän on vapaa aloittamaan uudelleen entisistä veloista vapaana. Suomessa konkurssin tehnyt yrittäjä joutuu luovuttamaan kaikki vakuutena olevat varat, mukaan luettuna oman kodin, velkojilleen. Suomessa tätä menettelyä on eri verukkeilla vastustettu etenkin pankkien ja niiden omistamien perintäyhtiöiden taholta. USA:n kohdalla kieltämätön tosiasia on, että vaikka laki on maassa ollut jo 150 vuotta, ei Amerikka ole mennyt vararikkoon, vaan se on maailman johtava taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen mahti. Myös sen talous-, pankki- ja rahoitusjärjestelmä on maailman vakavaraisin – itse asiassa USA on "maailmantalouden veturi". Henkilökohtaisen konkurssin mahdollistava laki ei tätä kehitystä ole ainakaan siellä estänyt - miten sitten Suomessa? SUOMALAINEN RATKAISU YLIVELKAANTUMISEEN Teema: Suomen valtio on päättänyt valita laman uhrien tuhoamisen tien. Julkinen valta etenee määrätietoisesti ja johdonmukaisesti tällä tiellä. On kysyttävä, polkeeko Suomen valtio alleen EU-kansalaisen perusoikeudet? Tekeekö asian erityisen raskauttavaksi se, että ko. laman uhrit ovat ilman omaa syytään joutuneet poljettavaksi ja ajojahdin kohteeksi ? Halutaanko tämä joukko vaientaa?

• EU-kansalaisen perusoikeudet ja sen rikkomukset Euroopan yhteisön voimassaolevan lainsäädännön mukaan yhteisö mm. edistää ja suojelee "kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia" sekä edistää ja suojelee " syrjittyjen, köyhien ja vähäosaisten ihmisoikeuksia ja näin puolestaan vähentää köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä" Tämän kirjoittajat viittaavat liitteenä olevaan ekonomi Jukka Davidssonin perusteelliseen selvitykseen 29.5.2001 "Avoin kirje Suomessa toteutetuista vakavista ihmisoikeusloukkauksista".

• Perustuslain vastainen ulosottolaki Lainsäädäntöä on 1990-luvun loppupuolella kiristetty velallisten kannalta yhä tukalammaksi: velkajärjestelylakia, joka jo entuudestaankin oli erittäin tiukka, kiristettiin lisää mm. siten että nykyään useimpien entisten yrittäjien on mahdotonta päästä henkilökohtaiseen velkajärjestelyyn ( HE 180 1996 ) Lisäksi ulosottolakia kiristettiin v.1999 siten, että yksityisen omistusoikeuden suoja murrettiin ilman perustuslainsäätämisjärjestystä ( HE 275/1998). Lain perusajatus on, että hallintaoikeus muodostaa omistusoikeusolettaman. Omistusoikeuden todistustaakasta tehdään laissa käänteinen. Viranomainen voi periaatteessa väittää mitä vain "sivullisella" olevaa ulosottovelallisen omaisuudeksi. "Sivullisen" on pakko pystyä todistamaan omistusoikeutensa saadakseen pitää omaisuutensa. On mahdotonta ajatella, että ihmiset säilyttäisivät kuitit kaikista hankinnoistaan "ihan varmuuden vuoksi, jos ulosottomiehelle juolahtaisi väittää sitä ulosottovelallisen sukulaisen/tuttavan/naapurin omaisuudeksi". Esimerkkejä tästä alkaa jo olla: Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Keijo Himanen nosti 28.2.2001 kirjoituksessaan "Ulosoton armoilla" esiin tapauksen, jossa ulosottomies toimi täysin omien mielikuviensa mukaan periaatteella "niin on jos siltä näyttää". Himanen totesikin kirjoituksessaan: "Oikeusvaltiossa on kestämätöntä, jos viranomaisen pelkät oletukset ja mielikuvat riittävät kansalaisen omaisuuden ulosmittaukseen". Veijo Sahiluoman artikkelissa 20.8.2001 Kauppalehdessä otsikolla "Ulosoton kiristyminen syö velallisen helpotustoimet. Sundqvist-fobialla on ollut sietämättömiä seurauksia" kuvataan aikanaan yrittäjäpalkinnon saaneen ulosottovelallisen elämää ulosoton varjossa: omistaa ei voi mitään,

säästää ei voi, rahat voi ulosottomies viedä tilitä, eikä rahoja voi pitää edes lompakossakaan, koska ulosottomiehellä on oikeus tarkastaa lompakon sisältö. Samassa lehdessä Veijo Sahiluoma viittaa kirjoituksessaan "Onko Sundqvist-syndrooma jo täyttä todellisuutta?" Keijo Himasen artikkeliin, ja päättää kirjoituksensa seuraavasti: "Olisi todella syytä tutkia kiireellisesti jo ennen velkojen vanhentumisaikojen uudistamista, ettei ulosottopuolella ole edetty samaan aikaan aivan päinvastaiseen suuntaan. Jos Ulf Sundqvistin tilikikkailun vuoksi velallisilta on viety elinmahdollisuudet, toimenpiteillä on kiire. Suomen maine oikeusvaltiona voi todella olla uhattuna." Törkeätä julkisen vallan käyttöä on myös, kun oikeusministeriön lainsäädäntöneuvokset toteavat kyynisesti, että "Ehdotetut keinot tavoitteiden saavuttamiseksi ovat suhteellisen pitkälle meneviä" ja "Oikeusministeriö tulee myös seuraamaan nyt ehdotettujen säännösten soveltamiskäytäntöä." Ovatko ulosottovelalliset viranomaisille kuin hyönteisiä, joiden törmäilyä oikeustoimiviidakossa korkeat viranomaiset suurennuslasilla seuraavat?

• Lopullinen ratkaisu Viimeisin viranomaisten toteuttama suunnitelma on puettu nimellä "Ehdotus hallituksen esitykseksi laiksi ulosottolain muuttamisesta" Ehdotus on oikeusministeriön lainvalmisteluosastolta valmistunut ja lähetetty lausuntokierrokselle 11.5.2000. Ulosottovelallisilta ei lausuntoa ole pyydetty. Ulosottolain tulossa olevat uudistukset ja niiden seuraamukset on saatettava kaikkien kansalaisten ja erityisesti ulosottovelallisten tietoon, jotta he osaavat varautua siihen , mitä tulossa on. Kysymys on todella vakavasta ja seuraamuksiltaan arvaamattomasta viranomaismenettelyn periaatteiden, perusteiden ja käytännön muuttamisesta valtakunnassamme. Asian tekee vieläkin vakavammaksi se, että suurin osa nykyisistä ulosottovelallisista on tavalla tai toisella joutunut velkaloukkuun 1990-luvun alun "suuren laman" pyörteissä. Laman syitä analysoitaessa on herännyt vahva epäily siitä, että he ovat joutuneet järjestetyn petoksen kohteeksi, petoksen, jonka tekijöiksi saattaa paljastua joukko yhteiskuntamme merkittäviä talouden, virkamieskunnan ja politiikan vaikuttajia. Velallisiin kohdistuva, jatkuvasti kiristyvä menettely, jopa ajojahti voidaan tätä taustaa vasten katsoen tulkita siten, että tietyt tahot pyrkivät vaientamaan uhriksi joutuneet velalliset kuluttamalla heidän voimavaransa jatkuvaan puolustautumiseen. Ulosottolakia on viime vuosina tiiviiseen tahtiin uudistettu, mutta aikaisemmat osauudistukset ovat olleet lähinnä teknisiä ja organisatorisia. Nyt tehtyä uudistusesitystä voidaan arvioida pitämällä lähtökohtana vuosi sitten voimaantullutta edellistä ulosottolain osauudistusta (HE 275/1998), jota myös Lex Sundqvistiksi kutsutaan, ja jossa on lähdetty muuttamaan ulosottolakia yhden ulosottovelallisen edesottamusten takia. Lainlaatija on tapaus Sundqvistin kannustamana tai sitä verukkeena käyttäen lähtenyt kokonaan uusille, hämärille poluille. Tavoitteena vaikuttaa olevan nujertaa velalliset lopullisesti.

• "Lex Sundqvist" Lex Sundqvist oli lain perustelujen mukaan suunnattu epäasiallisia menettelyjä vastaan, kuten esimerkiksi Sundqvistin käyttämä tilikikkailu, joka lain avulla tehtiinkin tehottomaksi. Normaalin oikeustajun mukaan Sundqvistin harrastamaa tilikikkailua ei tulekaan sallia. Kuitenkin ulosottolakiin ujutettiin kaksi muuta lainkohtaa, jotka ovat oikeudellisesti, moraalisesti ja eettisesti erittäin arveluttavia. Ne paljastavat myös lainsäätäjän syvimmän tarkoituksen olevan aivan muuta, kuin mitä julkisuudessa annetaan ymmärtää. Oikeustieteen tohtori Liisa Halmeen väitöskirjassa "Pankkisääntely ja valvonta" todetaan yksiselitteisesti, että "pankkien rooli lainvalmistelun eri vaiheissa on perinteisesti ollut vahva", ja että "pankit pyrkivät vaikuttamaan lain sisältöön jo lain syntyvaiheessa".

Pankkien puumerkki näkyy nykyisessä ulosottolainsäädännössä kiistattomasti. Oikeusministeriössä lakeja laativat neuvokset ovat varmasti ymmärtäneet mitä ovat kirjoittaneet lakitekstiin. Olennainen kysymys onkin, ymmärtävätkö myös lakeja säätävät henkilöt eli kansanedustajat, mikä on lain todellinen tarkoitus ja mihin se johtaa? Sundqvistin edesottamuksia tekosyynä käyttäen lakiin muilutettiin kaksi kohtaa, jotka kiristävät ja vaikeuttavat ulosottovelallisen elämää kohtuuttomasti.

• Hallintaoikeus = omistusoikeus Ulosottolain 4 luvun 9 § mukaan velallisella oleva hallinta luo omistusoikeusolettaman, eli ulosottolakiin otettiin säännös, jonka mukaan "sellainen järjestely, jossa käytetään asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta vastaamatonta oikeudellista muotoa ilmeisesti ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa, ei muodostaisi ulosoton estettä." Omistusoikeuden todistustaakka sälytetään vastoin aikaisempaa käytäntöä "sivulliselle". Viranomainen voi "olettaa" minkä tahansa omaisuuden, joka on "sivullisen" omistuksessa, mutta ulosottovelallisen käytössä, olevankin tosiasiassa velallisen omaisuutta. Näin sivulliselle sälytetään näyttövelvollisuus osoittaa todellinen omistusoikeutensa. Lainkohta toi ensimmäisen kerran Suomen oikeushistoriassa käyttöön termin "sivullinen". Sivullista ei lain tai lain yksityiskohtaisissa perusteluissa määritellä lainkaan, mikä on epätavallista, ja kertoo paljon asian luonteen arkaluontoisuudesta, ja siitä, että viranomaisille halutaan varata mahdollisuus ryhtyä tulkitsemaan lakia laveasti siten, että periaatteessa kuka tahansa velallisen kanssa tekemisissä oleva voidaan tulkita "sivulliseksi" On aivan yksinkertaista päätellä, mikä on seuraus: ulosottovelallisista tulee yhteiskunnan "spitaalisia", joiden kanssa kenenkään ei ole turvallista asioida tai olla ylipäätään missään tekemisissä, "ettei vain tulkittaisi minun omaisuuttani tuon omaisuudeksi". Ulosottovelallisten sukulaiset tullaan itseoikeutetusti lukemaan ns. sivullisiin, joten pykälä johtaa vääjäämättä siihen ,että velalliset joutuvat myös sukulaistensa hyljeksimiksi. Kun lähisukulaisetkaan eivät voi tuntea oloaan turvalliseksi, tulee ulosottotoimien kohteena olemisesta koko sukua koskeva perinnöllinen taakka. Merkittävää on myös se tapa, millä lainkohdan vaatima näyttö tietyn omaisuuden, vaikkapa auton hallinnasta, vaikuttaa ulosottovelallisen ja hänen lähiympäristönsä välisiin suhteisiin. Varmastikaan ei ole aina mahdollista, että epäily omaisuuden hallinnan "todellisesta" luonteesta heräisi ulosottoviranomaisen toteamuksesta ja aloitteesta. Useimmiten se vaatisi lähiympäristöltä ilmiannon, jolloin viranomaisten "miellyttämishalu" tai puhdas kateus ja pahansuopuus voivat johtaa pahoihinkin ylilyönteihin, ja joka tapauksessa johtaa samantapaiseen ilmiantajajärjestelmään, kuin esimerkiksi Itä-Saksassa aikanaan. Ulosottovelallisen lähipiirin omistusoikeuteen siis voidaan kajota mitä röyhkeimmällä tavalla, mutta suomalaisten pankkien omistajien omistusoikeus sen sijaan nauttii valtiovallan erityistä suojelua: Valtioneuvosto totesi tiedonannossaan pankkituesta 2.12.1993, VNT 1/1993 vp sivulla 35, että "Osakepääoman täydellistä mitätöimistä tappioiden kattamiseksi ei ole edellytetty, koska tämä voimassaolevan lainsäädännön mukaan ei olisi mahdollista. Yksityisomistuksen suojasta poikkeaminen edellyttää perustuslainsäätämisjärjestystä." Lain säätämisjärjestystä koskeva tekstiosa on jouduttu sorvaamaan kieli keskellä suuta: "Ehdotetut säännökset eivät ole ristiriidassa ...omistuksen suojaan nähden. Ehdotetun ...ei olisi sallittua sivullisen todellisen oikeuden loukkaminen, vaan ainoastaan todellisuutta tai tarkoitusta vastaamattoman oikeudellisen muodon sivuuttaminen." "Lakiehdotusta ei näin ollen tarvitse säätää perustuslain säätämisestä määrätyssä järjestyksessä." Lain soveltamisella käytäntöön puututaan yksityiseen omistusoikeuteen mitä räikeimmillä tavoilla, joten lain säätäminen ja sen säätämisjärjestyksen laillisuus on selvitettävä. Kun laki lisäksi aiheuttaa ulosottovelallisten syrjäytymistä entisestään muiden ihmisten yhteydestä, laki on vietävä EU:n

ihmisoikeustuomioistuimen punnittavaksi, mikäli Suomen kansanedustuslaitos sen nykyisessä muodossaan säätää.

• Luontoisetujen käyttäminen ulosoton välttämisessä Ulosottolakiin otettiin 4 luvun 6b §:ään lisämomentti, jolla luontoisetujen käyttö estetään: "jos palkka ilmeisesti ulosoton välttämiseksi otetaan liiallisina ja perusteettomina luontoisetuina, menettely voidaan momentin nojalla sivuuttaa ja antaa maksukielto ikään kuin riittävä määrä palkasta suoritettaisiin rahana. Kuitenkaan luontaiseduilla ei sinänsä olisi vaikutusta esimerkiksi suojaosuuden määrään. Jos rahapalkkaa ei kertyisi riittävästi, katsottaisiin, ovatko luontoisedut perusteltuja. Siltä osin kuin luontoisedut eivät olisi perusteltuja, maksukielto annettaisiin, kuten ne maksettaisiin rahana. Esimerkiksi työsuhdeauto voisi olla perusteltu luontoisetu "velallisen ammatti ja asuinpaikka huomioon ottaen", ja "velallisen ammatti saattaa edellyttää puhelinetua" ja "normaalia asumistasoa edustavaa asuntoetua voitaisiin pitää perusteltuna. Jossain määrin tavanomaisen ylittäväkin asuntoetu olisi hyväksyttävä, jos asunnon saaminen vapailta markkinoilta on hankalaa. Epäselvässä tilanteessa tulee antaa merkitystä esimerkiksi lasten koulunkäynnille ja muille sosiaalisille seikoille, jotka puhuvat asuntoedun puolesta, samoin kuin velallisen työpanoksen ja aseman merkitykseen työpaikassa kokonaisuutena arvioiden." Yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan edelleen, että "momentti on tarkoitettu sovellettavaksi räikeissä tapauksissa, joissa velallinen nauttii sellaisia luontoisetuja, joita voidaan pitää ylimääräisenä elintasona velkojien kustannuksella. Usein tällaiset tapaukset liittyvät vapaa-ajan käyttöön tai harrastuksiin." Kaikki siis näyttää hyväksyttävältä ja asianmukaiselta itse lakitekstissä. Mutta kun ulosottoviranomaiset ovat ryhtyneet soveltamaan lakia käytännössä, joudutaankin kysymään, oliko lainlaatijan ja -säätäjän tarkoitus toinen kuin itse lakitekstissä ja sen perusteluissa sanotaan. Ulosottoviranomaiset ovat aloittaneet lain tulkinnan siten, että kaikki ulosottovelallisen saamat luontoisedut tulee laskea rahapalkaksi, eli ulosottoviranomainen tulkitsee vastoin lain kirjainta ja henkeä kaikki luontoisedut perusteettomiksi. Suuri osa ulosottovelallisista joutuu tämän vuoksi kestämättömään ja mahdottomaan tilanteeseen, kun käteen jäävä rahamäärä jää pienemmäksi, kuin ulosoton lakimääräinen suojaosuus. Toisaalta lain tulkinta järkyttää myös työnantajan oikeutta määrätä työntekijänsä palkasta ja sen maksutavasta. Usein työnantajan on edullisempaa suorittaa osa työsuhteeseen liittyvistä korvauksista luontoisetuina, mikä työnantajalle kuuluva laillinen oikeus nyt lain tulkinnalla kumotaan. Näin lain tulkinta johtaa vääjäämättä siihen, että työnantajat tulevat irtisanomaan ulosottovelallisia työntekijöitään. Toiseksi, kun sosiaaliviranomaiset pitäytyvät siinä kannassa, että ulosoton suojaosuus on maksettava rahana, eivätkä suostu kattamaan toimeentulotuella avoimeksi jäävää suojaosuuden rahamäärää, on pelättävissä, että entistä pahempaan ahdinkoon ajetut, nurkkaan ahdistetut ulosottovelalliset saattavat ryhtyä epätoivoisiin, jopa yhteiskuntaa järisyttäviin tekoihin. Jos joku epäilee, etteivät ulosottoviranomaiset tule toimimaan kuten kohdassa 2.1 ennakoidaan, antaa nyt käynnissä oleva "luontoisetuprojekti" selvän viitteen siitä, että seuraavaksi oikeusviranomaiset toteuttavat "hallintaoikeusprojektin". Tästä menettelystä on jo käytännön esimerkkejä, jotka ovat paraikaa oikeudellisessa käsittelyssä On siis jouduttu tilanteeseen, jossa huono laki ja sen vielä huonompi tulkinta johtavat siihen, että kaksi lakia rikkoo toistaan vastaan. Kun lain tulkinnasta on kysytty oikeusministeriöstä ja ulosottolaitoksesta, on kehotettu riitauttamaan ulosottoviranomaisen päätös käräjäoikeuteen, "jotta saataisiin ennakkopäätös" - Kuka maksaa ulosottovelallisen oikeudenkäyntikulut "ennakkopäätöksen saamiseksi", oikeudenkäyntikulut, jotka johtuvat huonosta lainsäädännöstä ja niin ollen kuuluisivat valtiovallan maksettavaksi? Onko oikeudenmukaista ja kohtuullista laatia

laki, jota viranomaiset voivat toteuttaa mielihalujensa mukaan, ja käskeä valittamaan oikeuteen, jos ratkaisu ei tyydytä? Onko lait laadittu tarkoituksella velkojien, ennen kaikkea pankkien etuja silmälläpitäen? Kuinka kauan valitusprosessi kestää? Kumpaa lakia odotteluaikana noudatetaan, ja kuka korvaa mahdollisesta väärästä päätöksestä kehkeytyneet henkiset ja aineelliset vahingot? Ironisesti oikeusministeriön lainsäädäntöneuvokset toteavatkin, että "Ehdotetut keinot tavoitteiden saavuttamiseksi ovat suhteellisen pitkälle meneviä" ja "Oikeusministeriö tulee myös seuraamaan nyt ehdotettujen säännösten soveltamiskäytäntöä." Eli ulosottovelalliset ovat kuin koe-eläimiä, joiden törmäilyä oikeustoimiviidakossa korkeiden viranomaisten taholta suurennuslasilla seuraamaan. Ulosottolakiehdotus

• Lakiehdotuksen faktat ja fiktiot Oikeusministeriön virkamiehet ovat valmistelleet ehdotuksen hallituksen esitykseksi laiksi ulosottolain muuttamisesta (11.5.2000 Lainvalmisteluosasto). Kyseessä on 3-osainen, lähes 400-sivuinen eepos, jota tuskin kukaan rivikansanedustaja muiden kiireidensä ohella jaksaa ajatuksella ja perusteellisesti lukea. Virkamiehet tämän tietäen ovatkin voineet ujuttaa lakiesitykseen todella pöyristyttävän määrän ulosottovelalliseen kohdistuvia toimenpiteitä, jotka tulevat räikeällä tavalla loukkaamaan EU-kansalaisen perusoikeuksia. Lakiesityksessä näkyy törkeällä tavalla velkojien sormenjälki, kuten Liisa Halmeen väitöskirjassa "Pankkisääntely ja valvonta" edellä todettiin. Hyvänä esimerkkinä on Yleisperustelujen kohdassa 3.5. ulosottoselvitystä koskevien säännösten uusi lähtökohta: "... velkojan intressi ..." Kauppalehdessä 30.8.2000 olleessa piispa Wille Riekkisen haastattelussa "Piispa vetoaa: Toivoa ylivelkaantuneille" piispa mm.."tervehtii ilolla vireillä olevaa ulosottolain uudistusta, jossa kaavaillaan ulosottoperusteen vanhenemista esimerkiksi 10-15 vuoden jälkeen. -Pakkoperintä sentään loppuisi joskus..." Kuka vielä väittää, että valtion virkamiehet eivät olisi erinomaisia kauppa- ja mainosmiehiä: lakiuudistus on erinomaisesti osattu markkinoida kansakunnalle mainostamalla sen sisältämää "toivon sanomaa" siitä, että joskus ulosotto loppuu. Valitettavasti totuus on täysin päinvastainen: itse päämainosvaltti on vesitetty, ja lisäksi lakiesitykseen sisältyy pöyristyttäviä mahdollisuuksia yksityisyyden ja ihmisoikeuksien loukkauksiin, mitkä johtavat siihen, että sen paremmin velallisella kuin hänen ""sivullisillaankaan" ei ole ruumiillista koskemattomuutta eikä kotirauhaa.

• Ulosottotoimenpiteiden "vanheneminen" Ulosoton vanheneminen tarkoittaa siis todellakin ulosottotoimien loppumista määräajan jälkeen, eli velat eivät vanhene tai häviä. Ehdotuksessa määräajat ovat 15, 20 ja 25 vuotta ulosottoperusteen synnystä eli oikeuden päätöksestä. Esimerkiksi yritysvelallisilla määräaika on 20 vuotta, eli useimmilla vuoden 2015 tienoilla, jolloin suurin osa elää jo vanhuuttaan. Harva 65-70-vuotias ryhtyy uudelleen yrittäjäksi ja työllistäjäksi - korkeintaan työllistää sairaaloita ja hautausurakoitsijoita. Tämä yksinkertainen laskutoimitus asettaa poliitikkojen kauniit puheet onnistuneesti on sekoitettu ulosottoperusteen ja ulosottovelallisen vanheneminen velkojia hyvin tyydyttävästi.

• Ulosottotoimenpiteiden jatkuminen laista huolimatta

Toinen ikävä asia on, että edes ulosottoperuste ei välttämättä vanhene: "Velallinen kuitenkin olisi saatavasta vastuussa tämänkin jälkeen, jos saatavan vakuutena on pantti" ja edelleen: "Velallinen saattaisi joutua vastaamaan saatavasta myös siinä tapauksessa, että hän on ulosottoperusteen määräajan kuluessa aiheuttanut toimillaan, esimerkiksi siirtämällä varojaan ulkomaille, vahinkoa velkojalle niin, ettei ulosotto tai konkurssiperintä ole onnistunut". Siitä seuraa välittömästi, että ulosottovelallisen työnteko ulkomailla on rikollista toimintaa, jolla vahingoitetaan "velkojan etua", eli lakiesitys rajoittaa kansalaisen oikeutta siirtyä muille työmarkkinoille esim. EU:n alueella. Toiseksi sana "esimerkiksi" luo kekseliäälle velkojalle ja tuomioistuinlaitokselle huimaavat näkymät kehitellä erilaisia perusteita, miksi juuri tässä tapauksessa on "vahingoitettu velkojaa". Helposti löydettävä lisäesimerkki on ulosottovelallisen työskentely "sivullisen", so.kenen tahansa muun henkilön omistamassa yhtiössä. Tämän voidaan tulkita loukkaavan velkojan etua, joten suuri osa ulosottovelallisista joutuu jättämään työpaikkansa joko vapaaehtoisesti tai työnantajan irtisanomana ja siirtyä "yhteiskunnan leipiin".

• Kotirauhaoikeus ei koske ulosottovelallista eikä "sivullista" Kotirauhaa ei ulosottovelallisella eikä hänen "sivullisillaan" enää tule olemaan: 3 luvun 35 §:ssä sanotaan, että "Vastaajan poissa ollessa ulosottomies ei saa mennä tämän asuntoon ilman todistajaa. Mitä tässä säädetään vastaajasta, koskee myös sivullista..."Eli ulosottomies saa mennä vastaajan tai "sivullisen" asuntoon todistajan kanssa. Asian todellinen luonne on siis kierosti kätketty kielteisen ilmaisun taakse. Todistaja saanee olla "kuka tahansa", koska mitään määritelmää todistajasta ei ole esitetty. Lukot tai miinat eivät ulosottomiestä pidättele, koska 109§:ssä voimakeinoista "Ulosottomiehellä on oikeus ... avata tai avauttaa lukkoja ja ovia, sekä ... käyttää muita voimakeinoja". Nyt vuorostaan ulosottomiehille avautuvat huimat näkymät: vastaajan löytäessä kotinsa tyhjänä ulosottomies ja todistaja todistavatkin kodin olleen tyhjä jo heidän sinne mennessään. Lainkohta tulee koskemaan myös "sivullista".

• Ruumiillinen koskemattomuus ei koske ulosottovelallista eikä "sivullista" Uskomattominta on 73§:ssä henkilöön kohdistuva etsiminen: ulosottomies saa ottaa velallisen yllä tai vaatteissa olevan "vähäistä arvokkaamman" omaisuuden haltuunsa, tarvittaessa jopa voimakeinoin, kuten 110§:ssä säädetään, "Ulosottomies saa vastarintaa kohdatessaan itsekin käyttää sellaisia voimakeinoja, joita ... tilanne muutoinkin huomioon ottaen voidaan pitää puolustettavina". Oikeus käyttää voimakeinoja on tähän asti sisältynyt poliisilakiin, joten ulosottoviranomaiset saavat poliisin oikeudet ilman poliisin koulutusta. (Suomen laki: Poliisilaki). Sama henkilöön kohdistuva, tarvittaessa pakkokeinoin tapahtuva etsintä kohdistuu myös "sivulliseen": "jos on perusteltua aihetta epäillä, että...”

• Ulosottovelallinen = rikollinen 3.luvussa uudistetaan ulosottomenettely siten kuin velallinen olisi lähtökohtaisesti rikollinen: velallista kohdellaan ja käsitellään kuin rikollista.

• Väliaikainen täytäntöönpano Avustava ulosottomies, jolla ei ole tehtävän luonteen edellyttämää koulutusta lakimieskoulutuksesta puhumattakaan, saa suorittaa ns. väliaikaisen täytäntöönpanotoimen, kunhan lakimieskoulutuksen saanut eli vastaava ulosottomies 2 viikon kuluessa vahvistaa menettelyn (3 luku 21§, 23§, 24§).

Tällöin vahinko on jo voinut tapahtua. Näin avustavan, kouluttamattoman ulosottomiehen toimivaltuuksia laajennetaan ratkaisevasti alueelle, joka vaatisi erityistä juridista asiantuntemusta.

• Täytäntöönpano ilman ennakkoilmoitusta Ulosottotoimen saa suorittaa ilman asianomaiselle annettua ennakkoilmoitusta, jos "on aihetta olettaa, että ilmoitus vaikeuttaa täytäntöönpanoa..." tai jos siihen on "muu perusteltu syy." Tiedoksi antaminen muutenkin on tapahtuma, joka tulevan lain mukaan voi "todistettavasti" tapahtua, jos se on annettu "tiedoksi telekopiona tai lukemalla asiakirja hänelle puhelimessa." (3 luku 44§). Viranomaisen oma ilmoitus siis riittää todisteeksi siitä, että hän on suorittanut tiedoksiannon.

• Ulosottoselvitys Ulosottoselvityksen tekeminen säädetään tehtäväksi huomattavasti lyhyemmin aikavälein kuin nykyään: ½-1 vuoden välein on tehtävä laaja täytäntöönpano. "Ulosottoselvitys toimitetaan siten, että ulosottomies esittää tietojenantovelvolliselle kysymyksiä 75§:ssä tarkoitetuista seikoista..." "Tietojenantovelvollinen" eli kuka tahansa voidaan myös velvoittaa laatimaan luettelo vastaajan omaisuudesta, tuloista tai veloista. Ulosottoselvityksestä laaditaan pöytäkirja ja lausumat tallennetaan kuva- tai ääninauhalle. Kuulustelu ei saa kestää yli 6 tuntia kerrallaan. Periaatteessa siis kuka tahansa ulosottovelallisen kanssa tekemisissä oleva voi joutua hyvinkin alentavaan ja stressaavaan kuulusteluun, jossa todennäköisesti voidaan käyttää samoja metodeja kuin rikoksesta epäillyn kuulustelussa: johdattelua, pelottelua, uhkailua, kiristystä, syyllistämistä, jopa suoranaista petosta - varsinkin jos kuulusteltava ei ole ymmärtänyt vaatia itselleen avustajaa. (3 luku 79§, 81§)

• Ulosottomiehelle annettavat tiedot 75§:ssä vastaaja on velvoitettu ilmoittamaan "totuudenmukaisesti" ulosottomiehelle kohdassa 6 : tiedot varallisuusasemaansa vaikuttavista sopimuksista ja sitoumuksista sekä omaisuudesta, joka on hänen määräysvallassaan tai käytössään valtuutuksen tai muun vastaavan perusteen, järjestelyn tai sopimuksen nojalla". Kohdassa 7 hänen tulee ilmoittaa "tiedot luovuttamastaan omaisuudesta, suorittamistaan maksuista ja tekemistään oikeustoimista, jos tiedot ovat tarpeen sen selvittämiseksi, voidaanko omaisuutta takaisinsaantikantein peräyttää ulosottoon..." ja kohdassa 8: "muut vastaavat tiedot, jotka koskevat vastaajan taloudellista asemaa ja toimintaa". Nämä kaikki tiedot ulosottovelallinen on velvoitettu antamaan totuusvelvoitteisesti rangaistuksen uhalla. Lakiehdotuksessa ei ole vielä määritelty rangaistusasteikkoa. Rangaistussanktiota ei aikaisemmin ole ulosottolaissa ollut. Edes murhaajan "ei tarvitse puhua itseään vastaan", joten ulosottovelallinen on murhaajaakin vaarallisempi rikollinen. "Sivullisen" tietojenantovelvollisuus 88§: Sivullisen on kysyttäessä ilmoitettava ulosottomiehelle:

1) onko hänellä vastaajalle kuuluvaa omaisuutta hallussaan tai muutoin määräysvallassaan ja omaisuuden laatu;

2) onko velallisella häneltä tai hanellä velalliselta saatavia ja saatavien peruste ja määrä sekä saatavaa koskevien tilien maksuliike ja velallisella olevat tilien käyttöoikeudet;

3) onko hän tehnyt velallisen kanssa tai tämän hyväksi sellaisen oikeustoimen, jolla saattaa olla merkitystä etsittäessä velallisen ulosmittauskelpoista varallisuutta ja oikeustoimen lähempi sisältö;

"Luotto-, rahoitus- tai vakuutuslaitos ei saa antaa velalliselle tietoa siitä, onko ulosottomies tehnyt tässä pykälässä tarkoitetun tiedustelun."

• Onko yksilöllä enää oikeusturvaa?

Sivullinen on siis kuka tahansa ulosottovelallisen kanssa tekemisissä ollut henkilö tai taho, joilta urkitaan ulosottovelallisen asioita asianomaisen edes tietämättä. Voiko olla salakähmäisempää ja kavalampaa tapaa sotkeutua ihmisten elämään - yhtä puistattavia esimerkkejä löytyy vain muiden totalitaaristen valtioiden toiminnasta.

• Kirjanpitoaineistot ja muut "selvitykset" 3 luvun 74 , 91 ja 92 §:ssä mennään niin pitkälle, että ulosottomiehellä tulee olemaan oikeus saada haltuunsa kaikenlainen aineisto, esimerkiksi minkä tahansa yrityksen kirjanpito, sopimukset ja muut asiakirjat, millä saattaa olla merkitystä selvitettäessä ulosottovelallisen mahdollista omaisuutta. Periaatteessa siis kuka tahansa henkilö ja mikä tahansa esimerkiksi yhtiö tai muu oikeushenkilö voi joutua hyvinkin mielivaltaisen kohtelun alaiseksi. Lain Yksityiskohtaisissa perusteluissa esitetään hurskas toive: " Tarkoitus ei ole, että ulosottomiehestä muodostuisi siviilipoliisi" - kääntäen lainlaatija itsekin tunnustaa ongelman olevan realistinen todennäköisyys. Kuka valvoo, ettei ulosottomiehistä todellakin muodostu siviilipoliisi? Lisäksi kun ulosottoviranomaisilla on suora lakisääteinen pääsy minkä tahansa "epäillyn" liike- tai muun yrityksen salaisiinkin asiakirjoihin, ei voi olla kaukana ajatus, että yritysten liikesalaisuuksista voi tulla hyvinkin kannattavaa kauppatavaraa.

• Ulosottotietojen rangaistavuus Törkein uudistus on kuitenkin kätketty lain 3 luvun 78§:ään, jossa säädetään, että " ...tietojenantovelvollista on muistutettava totuusvelvollisuudesta . Hänelle on myös ilmoitettava, että väärän tiedon antamisesta tai tiedon salaamisesta saattaa seurata rangaistus." Rangaistusuhka koskee siis sekä ulosottovelallista että myös jokaista "sivullista" eli ulosottovelallisen kanssa tekemisissä olevaa. Rikoslain esitutkinnassa on periaate, jonka mukaan epäillyn, edes murhamiehen tai raiskaajan "ei tarvitse puhua itseään vastaan" eli totuusvelvollisuutta ei ole edes rikoslaissa. etu on katsottu suuremmaksi kuin murhan tai raiskauksen uhrin ja omaisten etu. Ulosottovelallinen on näin lainsäätäjän yksinkertaisella määräyksellä tehty yhteiskunnan pahimmaksi ja vaarallisimmaksi rikolliseksi.

• "Omaulosottomies" Ulosottotoimen tehokkuutta tullaan uudistuksen yhteydessä parantamaan perustamalla valtakunnallinen sähköinen ulosottotietojärjestelmä, sekä keskittämällä jokaisen ulosottovelallisen asia samalle ulosottomiehelle, joka voi toimia valtakunnallisesti antamalla muiden paikkakuntien ulosottomiehille tarvittavat toimintavelvoitteet ja -ohjeet. Tietojärjestelmän käyttöönotto "vapauttaa" suuren osan ulosottomiehistä "erikoisperintään" nykyisistä rutiinitehtävistä, kuten maksujen ja yksinkertaisten perintätoimien suorittamisesta. "Näin ulosottomiehille jää enemmän aikaa asiakaskeskeiseen harkintaan ja asioiden suunnitteluun ja erikoisperintään" - jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mitä tämä lauselma voikaan pitää sisällään, varsinkin kun avustavien ulosottomiesten palkkaus muodostuu peruspalkasta ja

sportteleista saatujen suoristusten mukaan Ylilyönneiltä ei varmasti voida välttyä, kuten on jo käytännössä nähty. Vielä varmemmaksi vakuudeksi: "Uuden tietojärjestelmän käyttöönottaminen tekee mahdolliseksi vähentää pitkällä aikavälillä ulosottohenkilöstöä. Nykyisellä toiminnan tasolla mitattuna henkilöstösupistus atk:n vaikutuksesta voi olla useita kymmeniä henkilötyövuosia vuodessa. Toisaalta tähän määrään ei ilmeisesti päästä, koska esimerkiksi velalliskohtainen ulosottoasioiden käsittelymalli sekä säännöllisen henkilökohtaisen kontaktin ylläpitäminen velalliseen lisäävät etenkin avustavien ulosottomiesten työmäärää."

• Ulosottomiesten palkkausjärjestelmä Kun ulosottolakia on lähdetty uudistamaan, herää kysymys, miksi samassa yhteydessä ei korjata ulosottomiesten vääristynyttä palkkausjärjestelmää. Tällä hetkellä ulosottomiesten palkkaus muodostuu peruspalkasta sekä saatujen suoritteiden mukaan lasketuista sportteleista eli bonuksista. Mainitunlainen palkkausjärjestelmä on Suomen oikeusjärjestelmään ja valtionhallintoon täysin soveltumaton. Kun kihlakunnan tuomareiden sporttelipalkkaus aikanaan kumottiin, kumoaminen perusteltiin nimenomaan sen sopimattomuudella suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Ulosottoviranomainen on olennainen osa suomalaista oikeusjärjestelmää - täytäntöönpanija. On yksinkertaista päätellä, miksi nykyinen "tulospalkkaus"järjestelmä on suurin syy lukuisiin ulosottotoimessa jo tällä hetkellä tapahtuviin laittomuuksiin ja ylilyönteihin. Uuteen ulosottolakiin kaavaillut muutokset, joilla entisestään lisätään ulosottomiesten toimivaltuuksia tulee räjähdysmäisesti lisäämään laittomuuksia ja ylilyöntejä. On olemassa todistettava tapaus, jossa ulosottomies on naispuoliselta "asiakkaaltaan" ryhtynyt vaatimaan ulosottomaksun korvaukseksi "maksua luonnossa". Seksuaalisesta ahdistelusta on on enää kovin lyhyt matka suoranaisen väkivallan käyttöön. Kun moraalia ei ole, ja laki sallii virkamiehelle kaikki oikeudet, järjestelmä ei millään kykene estämään "pikkutekijöitä" kohdistamasta puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan minkälaisia toimenpiteitä ja pakotteita tahansa. Kysymys kuuluukin: miksi tätä räikeää epäkohtaa ei korjata / haluta korjata ? Onko vain "velkojan intressi" lainlaatijalla etusijalla?

• Perintätoimen ulkoistaminen. Miten pitkälle voidaan mennä? Taloussanomien artikkelin 9.8.2001 "Useimmat pankit eivät ainakaan vielä halua myydä saataviaan. Perintäyhtiöt havittelevat kasvua ongelmaluottojen ostosta" mukaan "perintäyhtiöt uskovat saatavakaupan lisääntyvän Suomessa selvästi lähivuosina." Kirjoitus jatkuu: "Niiden arvion mukaan suomalaiset pankit … myyvät Arsenalin ja Sampo Pankin tavoin ongelmaluottojaan." ja "perintäyhtiöiden ostointoa selittää perintämarkkinoiden hitaanlainen kasvu". "Rahoituslaitokset haluavat keskittyä omaan alaansa. Ne pitävät elävän kannan, mutta ovat valmiita myymään pois kuolemaa lähestyvän." Pankit haluavat siis myydä luottoja asiakkailleen korostaen positiivisia seikkoja, mutta kun luoton ottanut joutuu maksuvaikeuksiin, pankki antaa likaisen työn perintäyhtiön tehtäväksi. Pankin ulkoinen kuva säilyy siistinä ja puhtoisena, eli perintätoimi ulkoistetaan. Lainojen kauppaaminen tulee helpommaksi, kun pankin yhteydestä poistuu ikävä termi "Perintäosasto". Mm. Merita ilmoittaa artikkelissa julkisesti, että Meritan kokonaan omistama Contant hoitaa kaikki reaalivakuudettomat saatavat ja velkajärjestelyt. Onko tästä enää pitkä matka koko perintätoiminnan eriyttämiseen itse pankista, ulkoistamiseen? Velkojen myynti on tullut esille myös muussa yhteydessä: Savon Sanomat otsikoi 10.8.2001 , että "Huumevelkojen perijät uhkaavat jo perheitä". Kirjoituksessa kerrotaan samaan tapaan kuin Kauppalehden jutussa, että huumekauppiailla on omat erikoistuneet perintätoimistonsa. "Käytäntö on se, että velkojat myyvät saataviaan perintään erikoistuneille rikollisryhmille, jotka hoitavat työn

loppuun uhkailemalla tai väkivallalla. Toiminta tapahtuu liiketaloudellisin periaattein. Suomessa velan perintään ovat erikoistuneet muun muassa muutamat moottoripyöräjengit." Juttu jatkuu, että "moottoripyöräjengiläiset ovat yleensä jo ulkoiselta habitukseltaan niin rankan näköistä porukkaa, että pelkkä näyttäytyminen kotiovella tai pihamaalla riittää." Kun jo seksuaalista pakkoa on ryhdytty viranomaisen puolelta käyttämään, onko siitä enää pitkä matka väkivallan käyttöön velkojen perinnässä? Onko vielä lyhyempi on matka siihen, että perintä ulkoistetaan perintätoimistoille, jotka ryhtyvät ensi vaiheessa uhkailemaan väkivallan käytöllä?

• Ulosottolain uudistus liian "pehmeä" kansanedustajien mielestä Valtiovallan edustajat ilmeisen tietoisesti pyrkivät myöskin lyömään kiilaa velallisten keskelle: Arsenalin tarkastusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Kari Kantalainen (kok) on todennut (Taloussanomat 6.6.2000), että ulosoton määräaikaistamislaki Kantalaisen mielestä rikkoo kansalaisen perusoikeuksiin kirjattua yhdenvertaisuusperiaatetta, kun se kohtelee eriarvoisesti niitä, jotka ovat velkansa hoitaneet : "Tulkitsen tätä lakiehdotusta niin, että se asettaa eriarvoiseen asemaan ne Arsenalin velalliset, jotka ovat hoitaneet ja kituuttaneet ja ne, jotka eivät ole mitään hoitaneet". Ensinnäkin lohdutukseksi Kantalaiselle todettakoon, että korvauksia tulevat vaatimaan kaikki valtiovallan ja pankkien virheellisen ja/tai rikollisen menettelyn vuoksi vahinkoja kärsineet, siis myös ne, "jotka ovat hoitaneet ja kituuttaneet". Toiseksi, mielenkiintoista on se, miten kansanedustajatkin sopivassa paikassa muistavat kansalaisen perusoikeuksien olemassaolon. On selvää, että kiristyvä menettely ajaa yhä suuremman joukon julkisesti ja voimakkaasti paheksutun "harmaan" talouden piiriin, heittäytymään täysin mitääntekemättömäksi elämään sosiaaliavustusten varassa, muuttamaan ulkomaille tai tekemään mitä tahansa selvitäkseen hengissä. Uusi lisäriski valtakunnan turvallisuuden kannalta on se, että yhä lisääntyvä tietoisuus vääryyttä kärsineiden keskuudessa heihin kohdistuneista mahdollisista rikoksista tuo yhä lähemmäs sen päivän, kun tämä kansanosa nousee keinoista välittämättä vaatimaan oikeutta itselleen. Suomalaiset ulosottovelalliset ovat joutuneet jatkuvasti kiristyvän ajojahdin kohteeksi, jossa kansalaisen perusoikeudet eivät heitä koske. EI ARMAHDUSTA, VAAN OIKEUTTA Julkisuudessa on monelta taholta ehdotettu "velka-armahdusta", mutta se on monen kansanedustajan toimesta tyrmätty "mahdottomana". Kuitenkin jo tässä esitetyn aineiston ja johtopäätösten perusteella on syytä vakavasti epäillä, että laman uhrit ovat joutuneet rikoksen uhriksi, rikoksen, jonka mittasuhteet ovat yksin taloudellisesti mitattuna pöyristyttävät. Vielä pöyristyttävämmäksi tämä rikos tulee, kun on syytä epäillä, että iso joukko poliittisen ja talouselämämme vaikuttajia ja päättäjiä on sotkeutunut siihen. Rikoksen uhritko ovat maassamme velvollisia anomaan "armahdusta". Muualla maailmassa vain rikolliset anovat armahdusta. Laman uhrit vaativat oikeutta itselleen, oikeutta normaaliin itselliseen elämään, maineen puhdistamista, kunnian palauttamista, rikoksella viedyn omaisuuden palauttamista, sekä rikoksiin mahdollisesti syyllistyneiden tutkimista ja rankaisemista. Lisäksi uhrit vaativat korvauksia sekä henkisistä kärsimyksistä että taloudellisista menetyksistä. Tähän projektiin osallistuvat henkilöt ovat varautuneet siihenkin, että mikäli nyt meneillään oleva prosessi, "pankkisota" hävittäisiin, lopputulos vuosien tähtäimellä tulisi olemaan samanlainen kuin Suomen hävittyä Neuvostoliitolle vuonna 1945: häviäjät voittivat! - Suomen valtiovallan ja oikeuslaitoksen moraalinen rappio on silloin niin syvä, ne tuhoavat lopulta itse itsensä !! Laman, sitä seuranneen pankkisodan ja oikeusmurhan uhrit tulevat jättämään tämän, isiemme verellään lunastaman maan petolauman revittäväksi – ja palaavat pelastamaan mitä pelastettavissa on, kun aika on kypsä !

• Lähteet

1. Valtioneuvoston tiedonanto eduskunnalle pankkituesta. Suomen pankkituki. 2.12.1993. VNT 1/1993 vp 2. Hallituksen tiedonanto eduskunnalle suunnitelmasta rahoitusjärjestelmän tervehdyttämiseksi, tervehdyttämiseen käytettävistä keinoista ja julkisen tuen palauttamisesta valtiolle. 8.5.1996. VNT 1/1996 vp. 3. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle pankkituesta.16.11.1999.VNS 4/1999 vp. 4. Pankkien luotonantokyvyn turvaaminen välttämätöntä. Pankkitoiminnan edellytyksiä selvittäneen työryhmän raportti ("pankkityöryhmä"). Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1992/7. 5. Velkatyöryhmän muistio. Valtioneuvoston kanslia. Helsinki 1992. 6. Suomi tarvitsee uusteollistamisohjelman. Teollisuuden investointi-, kehitys- ja toimintaympäristötyöryhmän raportti. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1992/1 7. Liisa Halme: Pankkisääntely ja valvonta. Oikeuspoliittinen tutkimus säästöpankkien riskinotosta. Suomen Pankki. Tutkimuksia E:15.1999. 8. SUOMEN SÄÄSTÖPANKKI - SSP Oy:n myynti ja osto takaisin OHY ARSENAL Oy:n tytäryhtiöksi. Valtiontalouden tarkastusvirasto. Tarkastuskertomus 1/99. 9. Veikko Jääskeläinen: Pankkeja ei pitäisi tukea enää verovaroilla.Taloustaito 4/1993 10. Heikki Hiilamo ja Juha Pärssinen: Pankkitukilasku näyttää olevan paljon kerrottua suurempi. Apu16-17/2000. 11. Jukka Saastamoinen: Ohi on. Arsenal on työnsä tehnyt, Arsenal saa mennä. Kauppalehti Optio. 4.5.2000. 12. Pankkikriisin syytteet kaatuvat. Savon Sanomat 25.6.1999. 13. Lasse Kangas:Olen totisesti osuuteni maksanut. Savon Sanomat 8.8.1999. 14. Tapio Honkamaa: Amerikan ilma tekee vapaaksi. Kauppalehti Optio 17.6.1999 15. Merja Ojansivu: Ylivelkaisuutta ryhdytään tutkimaan EU:n laajuisesti. Helsingin Sanomat 2000. 16. Arto Astikainen: Yrittäjän ura ei innosta suomalaisia. Helsingin Sanomat 2000. 17. Marika Tiainen: Suomessa konkurssi vie koko omaisuuden ja Mika Horelli: USA:ssa konkurssilaki ei ole sama kaikille. Savon Sanomat 9.5.2000. 18. Laura Castren: Ulosottolain muutos syö Arsenal-saatavia. Taloussanomat 6.6.2000. 19. Oikeusministeriö käyttää tankerolatinaa. Ilta-sanomat 31.5.-1.6.2000. 20. Seppo Tuomi:Voisiko konkurssivelalliset armahtaa valtion tuella. Kauppalehti 19.6.2000. 21. Arja Piispa: Eira Palin-Lehtinen. Pankkirouva herrahississä. Suomen Kuvalehti STT. Pienet yritykset keskeinen työllistäjä EU:ssa. Helsingin Sanomat 11.3.1999 23. Päivi Mykkänen: Piispa vetoaa: Toivoa ylivelkaantuneille. Kauppalehti 30.8.2000 24. Oikeusministeriö : Ehdotus hallituksen esitykseksi laiksi ulosottolain muuttamisesta.11.5.2000. 25. Viljo Nuutinen, Markku Kakriainen: Työkunto-projekti 1996-1997. Konkurssin kokeneiden yrittäjien työkunnon ja yhteiskunnallisen aseman palauttaminen. Loppuraportti. 26. Ehdotus hallituksen esitykseksi ulosottolain muuttamisesta. Oikeusministeriö, lainvalmisteluosasto. 11.5.2000. 27. Ulosottolain "uudistukset". Kokonaiselvitys ulosoton kohteena olevien nykyisyydestä ja tulevaisuudennäkymistä eli velallisten Auschwitz. Yrittäjien Tehoyhdistys Ry. 2000. 28. Keijo K.Kulha: Kuilun partaalla. Suomen pankkikriisi 1991-1995. 29. Suomen Yhdyspankki. Sopimus- ja luovutuskirja liiketoiminnan luovuttamisesta apporttiomaisuutena. 28.5.1991. Ote.

30. Suomen Säästöpankki – SSP oy:n asiakkaiden siirtäminen Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal OY:öön. Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy. Luottohallinto. 8.6.1994. 31. Suomen Säästöpankin luovutussopimusta täydentävä sopimus. Valtion Vakuusrahasto. 18.8.1994. 32. "Korkein oikeus lievensi panttauksen ehtoja." Taloustaito no 9. 1993. 33. Suomen Yhdyspankki. Vastaus lainhakuasiassa, 03322 5012 92 150. 14.4.1992. 34. Ari Huhtamäki (toim.). Rahoitusmarkkinaoikeutta. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja. Sarja C 27. Rovaniemi 1998. 35. Mika Hemmo. Pankkioikeus. Kauppakaari. Lakimiesliiton kustannus. Helsinki 2001. 36. Pertti Eilavaara. Pankkituen hallinto. 1994. 37. Nordean valvonnasta tuli ongelma viranomaisille. Taloussanomat 20.3.2001 38. Pankkitoiminta suomalaisen emon alle. Nordea järjestää uudelleen juridisen rakenteensa. Kauppalehti 26.4.2001 39. SYP:n uusi organisaatio käynnistyi. Helsingin Sanomat 2.7.1991 Lähdeluettelo:

• Blomstedt, Yrjö; Kansallis-Osake-Pankin historia I 1889-1939. Kansallis-Osake-Pankki, Helsinki 1989. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino, Espoo 1989. ISBN 952-90089-6-X.

• Hakkarainen, Niilo; Oravanpyörässä. Rosworth Limited/Werner Söderström Osakeyhtiö 1993, WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1993. ISBN 951-0-18905-7.

• Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas Oy - Sulautumisesite. Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas Oy, Helsinki 1995.

• Lassila, Jaakko; Markka ja ääni - suomalaisen pääoman palveluksessa. Kirjayhtymä Oy, Helsinki 1993. Karisto Oy, Hämeenlinna 1993. ISBN 951-26-3879-7.

• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1993. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1992. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1992. ISBN 951-1-12270-3.

• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1994. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki1993. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1993. ISBN 951-1-12766-7.

• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1995. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1994. ISBN 951-1-13255-5.

• Pietilä, Antti-Pekka; Pankkikirja - miksi veronmaksajat menettivät miljardinsa? Art House Oy, Helsinki 1995. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1995. ISBN 951-884-167-5.

• Saukkomaa, Harri; Kuka tarvitsi Pentti Kouria? Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1991. ISBN 951-1-11591-X.

• Vesikansa, Jyrki; Sata vuotta Kansallispankkia. Kansallis-Osake-Pankki, Helsinki 1989. AB Fälths Tryckeri, Värnamo, Ruotsi 1989. ISBN 952-90124-7-0.

• Panu Moilanen 1996. Tämä teksti on kurssin "Suomi maailmantaloudessa" osasuoritus. • ITSEKONTRAHTOINTI • "vanha" SYP perusti uuden pankin täsmälleen entisen perustalle: sama hallintoneuvosto,

sama toimiala, sama henkilökunta, entiset asiakkaat • "uuden" SYP:n (513.752) osakepääoman kehitys: 30.4.1991 (perustaminen) 25.000.000

mk, täysin maksettu

• kaupparekisteriotteen mukaan (rekisteröity 05.07.1995) osakepääomaa on 23.05.1995 tehdyllä päätöksellä korotettu 925.040.120,00 markalla, minkä jälkeen osakepääoma on 6.023.953.180,00 markkaa, täysin maksettu

• tilinpäätöstietojen 31.12.1991 mukaan osakepääoma on 8.000.000.000,00 markkaa • "vanhan" SYP:n osakepääoma oli vuoden 1991 lopussa 8.707.522.162,13 markkaa, eli

osakepääomaan ei koskettu manööverin yhteydessä periaatteessa ollenkaan: osakepääoma vuoden 1990 lopussa oli noin 9,4 miljardia markkaa

• VANHAN JA UUDEN SYP:N YHTEENLASKETTU OMA PÄÄOMA OLI VUODEN 1991 LOPUSSA NOIN 16,7 MILJARDIA MARKKAA.

• APPORTTISOPIMUS • "vanhan" pankin liiketoiminta siirrettiin "uudelle" pankille apporttina uuden pankin

osakepääomaksi • toimenpide on osakeyhtiölain mukainen, kunhan pankin tilintarkastaja antaa lausunnon

toimenpiteen laillisuudesta eli siitä, että siirrettävä varallisuus täyttää kirjanpitolain varallisuudelle asetettavat vaatimukset – eli että siirrettävä omaisuus vastaa sille annettua markka-arvoa

• SUOMEN YHDYSPANKIN (40.495) TASEASEMA SIIRTOHETKELLÄ • konsernin 1990-luvun loppupuolella antamista tilinpäätöstiedoista ilmenee, että

konsernin ilmoitetut luottotappiot vuosina 1989-1997 olivat yhteensä 19,9miljardia markkaa

• kun tiedetään, että luottohanat laitettiin kiinni vuoden 1991 aikana, ovat em. tappioihin • "vanhan" pankin vapaa oma pääoma oli vuoden 1990 lopussa noin 9,4 miljardia

markkaa, ja kun sen antamat luotot johtivat yhteensä 19,9 miljardin markan luottotappioihin, lienee selvää, että "vanha" pankki oli reaalisesti selvitystilassa/konkurssissa

• apporttina siirretty liiketoiminta oli arvoton, mutta pankin sisällä se arvostettiin 8 miljardin markan arvoiseksi

• tilintarkastajan/-yhteisön kannanottoa/lausuntoa/hyväksyntää toimenpiteelle ei ole tiedossa

--Sivun vaihto

Presidentti Koiviston oikeuspolitiikan tuhoisat vaikutukset oikeuslaitoksen ja koko virkakunnan toiminnan legitimiteettiin

Oliko Koivisto, pankkijärjestelmän pelastaja, vai ansaan juoksutettu valtionpäämies; suhteessa perustuslailliseen vallan kolmijako-oppiin?

• Esipuhe Käräjätuomari Jussi Nilsson: ”Suomessa on tuomioistuinten ja muiden virastojen organisaatiorakenteita ja johtamisjärjestelmiä yhtenäistetty, lisätty päällikkötuomarien johtamisvaltuuksia tuomioistuinten sisäisessä toiminnassa ja asetettu päällikkötuomarit hallituksen edustajiksi eräisiin suurimpiin tuomioistuimiin. Tällä tavoin on maan tuomioistuinlaitos liitetty yhä kiinteämmin osaksi kokonaisvaltaisesti ohjattavaa valtionhallintoa ja sitä kautta tuomarikunta organisoitu muun virkakunnan tavoin toimimaan poliittisen valtaeliitin johdon ja valvonnan alaisuudessa.”

• Presidentti Koiviston oikeuspoliittinen seminaari – ”Koiviston konklaavi”

Presidentti Mauno Koivisto järjesti 6.5.1992 Linnassa oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, jonka teemoina tiedotteen mukaan olivat:

1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus sekä 2. Tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Tilaisuuteen oli kutsuttu presidentin, presidentin rouvan ja kanslian johdon lisäksi tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajia, kaikkiaan kolmisenkymmentä arvovaltaista henkilöä. Tilaisuuden luonnetta koskevaa arvailua ei vähennä se, että kun tilaisuuden nimenä oli oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, osallistujien joukossa ei ollut maan hallituksen edustajia, ennen kaikkea pää- ja oikeusministeriä - muista poliitikoista puhumattakaan. Toinen huomionarvoinen seikka on, että tuomioistuinlaitosta edustivat Korkeimman oikeuden presidentti (Heinonen) ja kolme oikeusneuvosta (Tulokas, Taipale, Lindholm), Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti (Hallberg), sekä viisi alempien tuomioistuinten jäsentä. Alemmista tuomioistuimista oli siten edustettuna vain Kuopion raastuvanoikeus (pormestari Kettunen), Itä-Suomen hovioikeus (presidentti Kilpeläinen), Vaasan hovioikeus (presidentti Rintala), Oulun LO (ylituomari Karikoski) ja Rovaniemen tuomiokunta (kihlakunnantuomari Arponen). Miksi KKO oli periaatteessa päätösvaltaisessa kokoonpanossa, mutta alemmista tuomioistuimista oli vain murto-osa edustettuna, ja niistäkin vain perin niukka edustus ? Oliko kenties kyseessä jonkinlaisen salaseuran istunto ?

• Osallistujat huonomuistisia Osallistujille lähetettiin tilaisuuden luonnetta koskeva tiedustelu, mutta vain professorit Heikki Ylikangas ja Jukka Kekkonen muistavat tilaisuuden sen sisältöä myöten hyvin. Muut osallistujat ovat kovin huonomuistisia: itse tilaisuuteen he muistavat osallistuneensa, mutta alustusten, keskustelujen ja johtopäätösten sisällön he muistavat perin kehnosti.

• Professori Heikki Ylikangas: Koivisto painosti Korkeinta oikeutta Professori Ylikankaan vastauksen ( 2 ) mukaan ”tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja –mikäli mahdollista –mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.” Ylikankaan vastaus jatkuu: ”Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa. Korkeimman oikeuden presidentti Heinonen oli kuitenkin teettänyt lainanottajan oikeuksia puoltavan päätöksen KKO:ssa ennen kokousta, mistä Koivisto oli selvästi näreissään.” – Päätös oli annettu 3.4.1992 ( KKO:1992:50 ). Ylikankaan loppupäätelmä kuului: ”Tilaisuus ymmärtääkseni vahvisti Koiviston asemaa suhteessa juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa siis myötäiltiin enemmän pelosta kuin uskosta tämän argumenttien oikeudelliseen pätevyyteen.” Edellisiä sitaatteja arvioitaessa on huomattava, että Koivisto on koulutukseltaan yhteiskuntatieteilijä eikä lakimies.

• Professori Jukka Kekkonen: Koiviston painostus vaikuttaa yhä Professori Jukka Kekkonen vastasi lähettämällä oman puheenvuoronsa käsikirjoituksen. Se on oikeustieteilijän kannanottona erittäin merkittävä, koska siinä tuodaan julki arvostetulle

kuulijakunnalle huoli siitä, miten oikeuslaitoksen tulisi toiminnassaan ja tuottamissaan ratkaisuissa noudatella kansalaisten oikeustajua – ”millainen kuva kansalaisilla on oikeuslaitoksesta” Puhe olisi jo silloin voinut toimia oikeuslaitoksen toimintaa koskevan kansalaiskeskustelun päänavaajana, mutta tasavaltamme silloinen päämies ei sitä halunnut. Onneksi ei ole myöhäistä vieläkään – tarve tällaiselle keskustelulle on, jos mahdollista, vieläkin kipeämpi tänä päivänä, kun oikeudenloukkaukset seuraavat toistaan, ja kansalaiset tuomareita myöten ovat ymmällään. Professori Kekkosen kirjoitus osoittaa, kuinka jo 1990-luvun alussa oikeusoppineet olivat huolissaan Suomen oikeuslaitoksen legitimiteetistä: ”tuomioistuinlaitoksen legitimiteetti ei ole niin korkea, kuin esimerkiksi lakimiesten piirissä on totuttu ajattelemaan…” ja ”…legitimiteetin suunta on pikemmin aleneva kuin nouseva.” Tämän näkemyksen professori Kekkonen toikin esille ”Koiviston konklaavissa” pitämässään puheessa. Mutta kuten professori Kekkonen puheenvuoronsa saatteessa toteaa: ”Tässä minulta pyydetty 5 min. puheenvuoro, joka ei herättänyt keskustelua.” . Koivisto ei siis halunnut johdattaa keskustelua sellaiseen suuntaan, että oikeuslaitoksen ratkaisujen tulisi olla kansalaisten oikeustajun mukaisia – perimmältäänhän oikeuslaitos on kansalaisten palvelija ja kansalaisten näkemysten toteuttaja. Hän jatkaa saatekirjoitustaan seuraavasti: ”Olen itse valmistautunut ”puolustamaan” sitä näkökantaa, että TP:n) lausumat ja muut mielenilmaisut faktisesti vaikuttavat oikeuslaitoksen toimintaan ( ”tiedostamattoman” tason kautta vähintäänkin). (TP = Tasavallan Presidentti, kirj.huom.)

• ”Koiviston konklaavi” Korkeimman Oikeuden ”kyykytystilaisuus”? Miksi keskustelutilaisuus järjestettiin, kun KKO:n päätös oli jo tehty 3.4.1992 . Oliko tilaisuus tarkoitettukin tuomioistuinten toiminnan arvostelutilaisuudeksi ja evästykseksi tulevia päätöksiä silmälläpitäen? Siitä voisi silloin käyttää myös nimitystä kyykytyskokous, jossa tasavallan presidentti läksytti Korkeinta oikeutta ja sen presidenttiä suomalaisen lakimieskunnan kerman edessä. Suomalaisessa hallintojärjestelmässä tasavallan presidentin mielenilmaisuilla on ollut perinteisesti erittäin suuri vaikutus koko virkamieskunnan toimintaan – presidentin haukkuja on pelätty yli kaiken. Kuten professori Jukka Kekkonen tätä virkamiesten ajatusmaailmaa kuvaa: ”tiedostamattoman” tason kautta vähintäänkin. Tämä osoittautui todeksi myös Korkeimman Oikeuden, suomalaisen oikeuslaitoksen ja koko muun virkakoneiston kohdalla.

• KKO:n päätösten linjaus muuttui 6.5.1992 jälkeen pankkeja suosivaksi Ennen päivämäärää 6.5.1992 KKO:n antamat ratkaisut pankin ja yksityisasiakkaan välisissä riitakysymyksissä olivat pääsääntöisesti myönteisiä pankin asiakkaan kannalta: heikomman sopijaosapuolen turvasta huolehdittiin, kuten tuomarin ohje, oikeustoimilaki ja sopimusoikeus edellyttävät. Tällaisia päätöksiä ovat mm. KKO:1992:50, KKO:1991:151, KKO:1990:73 ja KKO:1991:75. Viimeksi mainituissa kahdessa päätöksessä KKO jopa linjasi yleisvakuutta siten, että yleisvakuuden sitovuus ei enää ollutkaan rajoittamaton. Päätösten seurauksena eduskunta joutuikin säätämään yleisvakuuden sitovuutta rajoittavan lainkohdan ( KK 10:15-16 ). Päivämäärä 6.5.1992 muodostaa vedenjakajan: ”Koiviston konklaavin” jälkeiseltä ajalta KKO:n sivuilta löytyneistä kuudesta ( 6 ) päätöksestä pankki selviytyi voittajaksi puhtaasti luvuin 5 : 1 ! Päätökset olivat KKO:1994:55. KKO: 1995:56, KKO:1995:157, KKO:1997:104, KKO:1999:9 ja KKO:1999:14.

Alastomimmin KKO:n toimintalinjauksen muutos tulee esille päätöksessä KKO:1997:104, jossa KKO:n päätöksen lyhennelmän mukaan ”Pankin katsottiin lainan ehtojen mukaisesti olleen oikeutettu korottamaan lainan korkoa muulloinkin kuin peruskoron muuttuessa” . KKO:n päätöksen perustelutekstissä ei mainittu Koiviston konklaavissa käsiteltyä päätöstä KKO:1992:50, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuoliseen koronnostoon. Ironista kyllä: käräjäoikeus perusti oman pankille kielteisen ratkaisunsa juuri mainitulle KKO:n päätökselle, mutta KKO itse sivuutti oman aiemman päätöksensä ilman perusteluja!

• Pankit päästettiin vaikuttamaan lakeihin jo niiden valmisteluvaiheessa Luottolaitoksilla on jo aikaisemminkin ollut mandaatti ministeriöiden lainvalmistelussa, jolla mandaatilla pankit ovat pystyneet ohjaamaan lainvalmistelun suuntaa. Kuka tai mikä elin on järjestänyt pankeille tämän aseman - vai ovatko ne sen ”ansainneet” tavalla tai toisella ? Joka tapauksessa pankit ovat olleet ylivertaisessa asemassa lain laadinnassa, ja tämä asema on vieläpä vahvistunut radikaalisti Koiviston konklaavin jälkeen. Nykyinen vaikutelma on se, että ainakin velkasuhteita koskevassa lainlaadinnassa pankkisektorilla on suvereniteetti valtiovaltaan ja velallisiin nähden. Ongelma on vakava, ja se on ollut lainsäädäntöorganisaation tiedossa - ja ilmeisesti hyväksymä - jo pitkään: Oikeustieteen tohtori Liisa Halme, joka nykyisin toimii Rahoitustarkastuksen erityisneuvonantajana totesi vuonna 1999 väitöskirjassaan ”Pankkisääntely ja valvonta” pankkien vaikuttaneen lainsäädäntöön. Hän kirjoittaa: ”Pankkien rooli lainvalmistelun eri vaiheissa on perinteisesti ollut vahva. Eri pankkiryhmien edustus lakeja valmistelleissa asiantuntijatyöryhmissä on ollut huomattava.” Ja ”…pankkien vaikutus on ilmennyt sekä lainvalmisteluun osallistumisena että myös tosiasiallisena vaikuttamisena lain sisältöön” Pankit olivat menossa konkurssiin 1990-luvun alun suuren pankkikriisin yhteydessä. Julkinen valta hoiti pankkikriisin ”Koiviston konklaavin” jälkeen siten, että pankit pelastettiin, mutta niiden asiakkaat ajettiin maantielle, kun kymmenettuhannet yritykset ajettiin konkurssiin. Seuraukset olivat kauhistuttavat: kymmeniätuhansia konkursseja, satojatuhansia ylivelkaisia, avioeroja, itsemurhia, toivotonta pitkäaikaistyöttömyyttä - puhumattakaan siitä, että valtionvelkaa jäi laman taloudellisena loppuseurauksena yli 400 miljardia markkaa. Laman jälkiseurauksien kosmeettiseksi hoidoksi säädettiin vuonna 1993 velkajärjestelylaki, jota pankkien vaatimuksesta vuonna 1997 kiristettiin radikaalisti. Lisäksi kiristettiin ulosottolainsäädäntöä siten, että muun muassa yksityiseen omistusoikeuteen puututtiin tavalla, joka rikkoo maamme perustuslakia. 1.12.1993 voimaan tullut alioikeusuudistus, jonka yhteydessä haastemenettely muutettiin radikaalisti, vei velalliselta viimeisenkin oikeussuojamahdollisuuden: pikakoulutettu kansliahenkilökunta ryhtyi tekemään velkomustuomioita ”summaarisina” päätöksinä ilman, että velallisella olisi ollut tosiasiallista mahdollisuutta vastustaa tuomiota. Tämä johti seuraavina vuosina väärien tuomioiden sumaan. Näiden kaikkien lakien valmistelussa näkyy luottolaitosten sormenjälki: velkojien edut on ylikorostetusti valvottu!

• Suomalainen tuomarikunta nousee vastarintaan Suomalaisen tuomarikunnan parhaimmisto on itsekin karvaasti kokenut, mitä maamme oikeuslaitoksessa on tapahtunut viime vuosina, ja on suivaantunut nykyiseen menoon. Helsinkiläinen käräjätuomari Jussi Nilsson protestoi kirjoituksessaan ”Tuomarikunta organisoitu poliittisten valtaelinten alaisuuteen” Lakimiesuutisissa maaliskuussa 2002 ( 6 ) sitä vastaan, että

maan tuomioistuinlaitos on liitetty yhä kiinteämmin osaksi kokonaisvaltaisesti ohjattavaa valtionhallintoa ja sitä kautta tuomarikunta on organisoitu muun virkakunnan ( sic ! ) tavoin toimimaan poliittisen valtaeliitin johdon ja valvonnan alaisuudessa. Hän kirjoittaa: ” Poliittisen eliitin mahdollisuudet Suomessa itse määritellä valtansa rajat ovat lisääntyneet. Samalla ovat valta ja sen valvonta maassa keskittyneet … samoihin käsiin. Suomessa kansalaisille vallan väärinkäytöksiä vastaan annettava oikeussuoja muistuttaa perusteiltaan hyvin paljon vastaavaa suojaa Euroopan entisissä sosialistisissa maissa.” Samanaikaisesti muukin tuomarikunta viestittää joutuneensa tekemään vääriä päätöksiä ”ylemmän tahon” määräyksestä. Syyttäjäviranomainen puolustelee syyttämättäjättämispäätöksiään selittämällä, että ”kunhan poliittiset päättäjät ensin tekevät omat ratkaisunsa, kyllä me sitten hoidamme oman osuutemme.” Varsinkin pankkikriisiin liittyvät, velallisiin kohdistetut oikeudenkäynnit ovat olleet räikeimmin tämän ulkopuolisen ohjauksen määräysvallassa. Näistä oikeudenloukkauksista on muun muassa Kirkkohallitus koonnut 300 selvän oikeusmurhan aineiston - aineiston, jota oikeusministeri Koskisen mukaan valtiolla ei ole resursseja (?) lähteä valtion virkakoneiston avulla selvittämään ! Myös lasten oikeusasioihin, perheväkivaltaan, lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, raiskauksiin ja huumausaineiden räjähdysmäiseen leviämiseen liittyvässä oikeudellisessa suhtautumisessa on samoja piirteitä: oikeusistuimet eivät halua, viitsi tai uskalla puuttua ikäviin asioihin, jotka koskevat ”vähäpätöisiä” ihmisiä, ja joissa toisissa on myös isot vastapuolen, esimerkiksi pankkien taloudelliset intressit.

• Vaasan hovioikeuden presidentti Rintala: ”Suomi seisoo oikeusvaltioiden takarivissä”

Yllättävän kovan tuomion suomalaiselle oikeuslaitokselle on antanut ”Koiviston konklaaviin” osallistunut Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala, joka suomi ankarin sanoin Suomen oikeuslaitosta ihmisten unohtamisesta, kuten professori: ”Suomi kuuluu oikeudenkäytössä huonoon seuraan. Lähimpänä meitä ovat Italia ja Puola. Hän viittaa skotlantilais-amerikkalaisen tutkimukseen, joka on laajasti levinnyt maailman lakimiehille ja antaa vähemmän mairittelevan kuvan Suomesta.” ”Syynä kehnoon tilaan hän pitää …säädöstä, jonka mukaan tuomari ei voi ottaa päätöksessään huomioon oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista tilannetta.” ”Toisenlainen tilanne on esimerkiksi Ruotsissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Siellä tuomari voi katsoa, onko yksittäinen laki ristiriidassa perustuslain hengen kanssa ja jos niin on – perustuslaki voittaa. Lainkäyttö siellä on ihmiskeskeistä, kun se Suomessa on järjestelmäkeskeistä ja auktoriteetteihin vetoavaa.” ”Hallitusmuotoa rukkaava eduskunnan perustuslakivaliokunta jäi… näpräämään pelkkien vallanjakokysymysten kanssa, vaikka se olisi samalla voinut parantaa kansalaisten oikeusturvaa. Poliitikkoja asia ei kiinnostanut. Huutia saa myös nykyinen hallitus, joka sivuutti…Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja lain käyttöä koskevat perustuslain määräykset… Ruotsi otti nämä kaikki välittömästi huomioon.” ”Rintala uskoo, että tilanne menee aina vain hullummaksi, sillä käsittämättömät päätökset eivät mahdu yleiseen oikeustajuun.” Hovioikeuden presidentti Rintala heittää lopuksi pallon poliitikoille: ”Asiasta pitää valittaa kansanedustajille, sillä hehän lait säätävät” – mitä kansanedustajat ovat tehneet ?

• Laista piittaamattomuus laajeneva ongelma koko virkakoneistossa

Väärien päätösten tekeminen ja todellinen laista piittaamattomuus on levinnyt myös oikeuslaitoksen (poliisiviranomainen, syyttäjä, tuomioistuin, ulosottotoimi) ulkopuolelle: verottajaan ja muihin valtion laitoksiin ja viranomaisiin, pankkeihin, vakuutusyhtiöihin, suuryrityksiin – niiden ei yksinkertaisesti tarvitse välittää lain määräyksistä suhteessaan asiakkaisiinsa, tavallisiin ihmisiin ja pieniin yrityksiin. Kuten Jussi Nilsson toteaa: ”…tuomarikunta organisoitu muun virkakunnan tavoin toimimaan poliittisen valtaeliitin johdon ja valvonnan alaisuudessa.” Poliittinen johto on ”muullekin virkakunnalle” viestittänyt valtion päämiehen ilmauksilla, että lait eivät rajoita niiden toimintavaltuuksia, ja niissä tiedetään myös, että oikeuslaitos on valjastettu toimimaan saman päämäärän mukaisesti.

• Heikomman sopijaosapuolen suojaaminen tulisi olla sivistysvaltion keskeinen periaate

Professori L.E.Taxell kirjoitti vuonna 1980 pankkien korkolausekkeista ( ”Ensidig ändring av villkor i massavtal”, 116 JFT, 1980 ). Hän nosti keskeiseksi kysymykseksi pankkien oikeuden yksipuolisesti muuttaa vakiosopimustensa ehtoja, eli esimerkiksi korottaa lainan korkoa kesken sopimuskauden. Kirjoituksessa käsiteltiin siis samaa teemaa kuin Koiviston oikeuspoliittisessa seminaarissa.. Professori Taxell kyseenalaisti pankkien oikeuden tehdä yksipuolisia muutoksia vakiosopimusehtoihin sopimusehtojen yleistä kohtuullisuutta koskevien normien sekä pankin ja sen asiakkaan erityisen luottamussuhteen perusteella. Taxell totesi kuitenkin pankkien ja asiakkaiden neuvotteluaseman vinoutuneeksi, mistä syystä hän katsoi yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi heikomman sopimusosapuolen suojaamisen. Lakitieteilijä Taxell asettui heikomman puolelle, mutta yhteiskuntatieteilijä Koivisto asettui vahvemman sopimusosapuolen tueksi .

• Peli ei kuitenkaan ole menetetty! Toivoa paremmasta tulevaisuudesta antaa kuitenkin se, että maamme tuomarikunnassa on vielä eettisesti korkeatasoisia yksilöitä, jotka näkevät nykyisen menon mädännäisyyden, ja haluavat olla luomassa maahamme legitiimiä oikeuslaitosta Käräjätuomari Jussi Nilsson päättää kirjoituksensa oraakkelimaisesti. ”Vielä joitakin vuosia sitten olisi Suomen tuomioistuinlaitoksen uudistamista … voitu pitää täysin epärealistisena vaihtoehtona, mutta ei enää nykyisin. Se johtuu siitä, että sisäiset eturistiriidat ovat heikentäneet … korporatistisen johdon yhtenäisyyttä ja vähentäneet olennaisesti sen edellytyksiä johtaa maata.” Oikeustieteen tohtori Hannele Pokka kirjoitti päiväkirjaansa 29.3.1992 ollessaan vielä oikeusministerinä– siis viikkoa ennen KKO:1992:50 päätöksen antamista ja noin kuukautta ennen Koiviston oikeuspoliittista seminaaria – kirjansa ”Porvarihallitus” mukaan seuraavasti: ”Pankkien pelastaminen ei ole kansan oikeustajun mukaista. Tästä nousee vielä melkoinen meteli, kun tajutaan, että valtio maksaa pankeille, mutta pankit irtisanovat asiakkaittensa luottoja ja ajavat vanhat asiakkaansa maantielle.”

• …ja meteli on noussut…

Viitteet: 1. Korkeimmasta oikeudesta saatu tiedote ”Oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus” 1. Professori Heikki Ylikankaan vastaus 2. Professori Jukka Kekkosen puhe 6.5.1992 ”Linnan” keskustelutilaisuudessa 3. ”Pauliine Koskelo ja oikeusministeriö: Miksi velallisten oikeussuoja poistettiin

1.12.1993 ? ” –tutkielma 4. ”Pankit pääsevät vaikuttamaan lainvalmisteluun” –tutkielma 5. Jussi Nilsson: ”Tuomarikunta organisoitu poliittisten valtaelinten alaisuuteen”, Lakimiesuutiset

2/2002 6. ”Suomi seisoo oikeusvaltioiden takarivissä. Hovioikeuden presidentti suomii

poliitikkoja ihmisten unohtamisesta.” Ilkka 12.6.1998 ..Sivun vaihto Oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus Linnassa 6. toukokuuta 1992, klo 19.00 alkaen

1. Tasavallan presidentti on päättänyt järjestää oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden tuomiolaitoksen, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien kanssa. Teemoina ovat tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus sekä tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu. Keskustelu rakentuu ensimmäisen teeman osalta kahteen valmisteltuun puheenvuoroon ja toisen teeman osalta yhteen valmisteltuun puheenvuoroon (yhteensä noin 30 min) sekä kummankin teeman osalta 2 - 3 valmisteltuun kommenttipuheenvuoroon (noin 10 min). Lisäksi pankkitarkastusviraston johtaja Jorma Aranko käyttää valmistellun puheenvuoron (noin 10 min) em. alustusten jälkeen tai keskusteluosuuden alussa. 2. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus. Alustus: Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen ja korkeimman hallinto-oikeuden edustaja, hallintoneuvos Pekka Hallberg tai hallintoneuvos Sakari Sippola. Kommentit: Professori Allan Rosas, ÅA; professori Heikki Ylikangas, HY; OTT tutkija Martin Scheinin, SA 3. Tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu Alustus: professori Aulis Aarnio, TY (Aarnio ei osallistunut, hänen puheenvuonsa käytti dos, Juha Pöyhönen, nyk. Karhu)

2. Kommentit: apulaisprofessori Jukka Kekkonen, HY; erikoistutkija Jyrki Tala, OPTL 4. Tilaisuuteen osallistuivat edellä mainittujen lisäksi Tasavallan Presidentti, Rouva Koivisto, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, adjutantti, erityisavustaja Martti Manninen sekä seuraavat henkilöt: - johtaja Jorma Aranko, pankkitarkastusvirasto - pres. Olavi Heinonen, KKO - hall.neuvos Pekka Hallberg, KHO - hall.neuvos Suviranta KHO, ei voinut osallistua ulkomaanmatkan takia - prof. Allan Rosas, ÅA - prof. Heikki Ylikangas, HY

- OTT Martin Scheinin, SA - prof. Aulis Aarnio, TY - prof. Jukka Kekkonen, HY - er.tutkija Jyrki Tala, OPTL - prof. Leena Kartio, TY - prof. Olli Mäenpää HY - dos. Juha Pöyhönen, HY - prof. Kirsti Rissanen, HY - prof. Kaarlo Tuori, SA - OTL Veli-Pekka Viljanen, OM - kihl.tuomari Markku Arponen, Rovaniemen tuomiokunta - ylituomari Olli Karikoski, Oulun LO - pormestari Juha Kettunen, Kuopion RO - pres. Esko Kilpeläinen, Itä-Suomen HO - oik.neuvos Per Lindholm, KKO - pres. Erkki Rintala, Vaasan HO - ap.prof. Antti Kivivuori, HY - prof. Jaakko Uotila, TY - oik.neuvos Erkki-Juhani Taipale, KKO - asianajaja (1.5.1992 alkaen oik.neuvos KKO) Mikko Tulokas 6. Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen toimii tilaisuuden puheenjohtajana. 7. Tasavallan presidentti haluaa keskustella seminaarista Heinosen kanssa jonkin aikaa ennen seminaaria ja ottaa Heinosen vastaan Linnassa myöhemmin sovittavana aikana.

--Sivun vaihto Koiviston konklaavin 17.3.2003 päivitys 10.10.2005 Pankkien pelastaminen ja perustuslaillinen vallan kolmijako-oppi Suomen yhteiskunnallista vallankäyttöä on kautta aikojen leimannut käytäntö, jonka mukaan yhteiskunnan tulee toimia heikompaa osapuolta suojaavalla tavalla. Sellainen ajatuskin on sivistysvaltiossa mahdoton, että yhteiskunta ja oikeuslaitos asettuisivat vahvemman puolelle heikompaa vastaan. Suomen perustuslain perusteella tasavallan presidentti ei virkatoimissaan saa puuttua tuomioistuinlaitoksen toimintaan. Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmän tutkimuksessa 17.2.2003 ”Presidentti Koiviston oikeuspolitiikan tuhoisat vaikutukset oikeuslaitoksen ja koko virkakunnan toiminnan legitimiteettiin ja sitä rikkoiko tasavallan presidentti Suomen perustuslakia”, siinä käsiteltiin varsin laajasti presidentti Mauno Koiviston 6.5.1992 järjestämää oikeuspoliittista seminaaria ja sen vaikutuksia Suomen oikeuslaitokseen. Aihe on ollut tavattoman vaikea tutkia, koska lähdeaineiston saannissa on ollut ongelmia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että asiassa on saatu selvä läpimurto, koska on saatu näyttöä itsensä presidentti Koiviston lausumasta ja myös eduskunnan pankkivaltuusmiesten pöytäkirjoista. Presidentti Koiviston tavoite näyttää sinänsä olleen hyvä: kuilun partaalle itsensä ajaneen pankkisektorin pelastaminen konkursseilta. Tavoitteensa toteuttamiseksi presidentti Koivisto näyttää kuitenkin alistaneen oikeuslaitoksen toimimaan pankkien – vahvemman - puolella asiakkaita – heikompaa osapuolta - vastaan käytävissä oikeusjutuissa.

• Taustaa: korkosodasta ”Koiviston konklaaviin“

Vanhoina hyvinä pankkitoiminnan säännöstelyn aikoina pankit möivät luottoasiakkailleen suomalaisilta tallettajilta saamaansa halpakorkoista rahaa, josta ns. korkokatteesta ne saivat muhevan tuoton itselleen. Mauno Koiviston tultua presidentiksi 1980- luvun alkupuolella alkoi kasinotyyppisen pankkikapitalismin aika: Suomi otti horjahtelevat ensiaskeleensa ns. globaalissa taloudessa, kun Koiviston isännöimä Suomen pankki (Antti-Pekka Pietilä: Presidentin pankki) liberalisoi 1980-luvun puolivälissä pääoman liikkeet Suomeen ja Suomesta pois, mutta piti samalla kiinni kiinteästä markan ulkoisesta valuuttakurssista. Tämä ns. vahvan markan politiikka kaikkine seurauksineen ajoi karille 1990-luvun alussa tunnetuin seurauksin. Suurin osa vuoteen 1986 mennessä myönnetyistä luotoista oli ns. peruskorkosidonnaisia luottoja, joiden korkotaso oli 1980-luvun lopussa ”kasinotalouden” seurauksena liian matala tuottaakseen pankeille riittävää korkokatetta. Pankit ajautuivat ns. korkoloukkuun, kun ne joutuivat ostamaan rahaa markkinakorkoisena, mutta myymään peruskorkoisena. Pankit saivat siten omalla toiminnallaan aikaan tilanteen, jossa niillä alkoi mennä huonosti.

• Esko Seppänen: ”Kuitenkin koko peruskorkosidonnaisten lainojen pankeille aiheuttama kannattavuusongelma on pankkien eikä lainanottajien syytä. Lainanottajille pitää säilyttää ne nykyoloissa hyvät kaupat, jotka he ovat tehneet markkinaolosuhteissa 1980-luvun puolivälissä ja sen jälkeenkin. Niitä kauppoja ei saa peruuttaa pankkien yksipuolisin tai Suomen Pankin toimin. Pankit syyttäkööt itseään siitä, että ne antoivat rahaa lainaksi pitkällä maksuajalla mutta ottivat itse rahaa lainaksi lyhyellä maksuajalla.” (1990vp. PaVM n:o 6) Seurauksena oli ns. korkosota, jossa pankit kannattavuutensa turvaamiseksi ryhtyivät nostamaan peruskorkosidonnaisten luottojen korkoja vastoin luottoasiakkaiden kanssa tehtyjä luottosopimuksia. Aivan uusi tieto on, että Suomen Pankki oli tässä toiminnassa mukana. Pankkivaliokunnan mietinnössä n:o 6 eduskunnan pankkivaltuusmiesten kertomuksesta vuodelta 1989 (1990vp. PaVM n:o 6), Esko Seppäsen vastalauseessa todetaan mm. seuraavaa:

• “Pankkivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa kävi ilmi, että pankit toimivat Suomen Pankin antamien ohjeiden ja säädösten mukaan korottaessaan vanhojen lainojen korkoja yksipuolisin päätöksin.“

Antti-Pekka Pietilän kirjoittaman Presidentin pankki –kirjan mukaan Suomen Pankki toimi Mauno Koiviston presidenttikaudella hänen ohjauksessaan:

• “Mauno Koiviston aikana Suomen Pankki oli tiukasti presidentin talutusnuorassa.“

Siten varsin luonnollinen johtopäätös on, että Mauno Koivisto oli presidenttinä toimiessaan mukana ohjeistamassa pankkeja yksipuolisiin koronnostoihin. Korkein oikeus antoi 3.4.1992 yksipuolisista koronnostoista oman tuomionsa (KKO 1992:50): “Pankki oli korottanut A:n asuntolainan korkoa yksipuolisella päätöksellään. Pankki oli aikaisemmin antanut vastaavista lainoistaan kuvan, että niiden korko oli sidottu Suomen Pankin vahvistamaan peruskorkoon ja muuttui vain peruskoron muutosten johdosta. Tämä oli ollut

yleinenkin käsitys näistä lainoista. Se oli vastannut myös A:n käsitystä, mikä pankin oli täytynyt ymmärtää. Lainaa koskevan velkakirjan korkoehto ei ollut ristiriidassa A:n käsityksen kanssa eikä siinä ollut sanottu, että pankilla olisi oman harkintansa mukaan oikeus muuttaa lainan korkoa. Kun pankki ei ollut näyttänyt, että pankin yksipuolisesta oikeudesta koron korottamiseen muulloin kuin peruskoron muuttuessa olisi selvästi ilmoitettu A:lle lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa, ei pankilla ollut oikeutta lainan koron korottamiseen.“ On epäiltävissä, että Koiviston oikeuspoliittinen seminaari oli oikeuslaitoksen käskytystä

• Osallistujat ja kysely tilaisuuden luonteesta Seurauksena oli Tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Korkeimman oikeuden välinen taistelu, jossa näyttää siltä, ettei perustuslain asettamia rajoja välttämättä kunnioitettu. Tasavallan presidentti järjesti 6.5.1992 Linnassa oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, jonka teemoina Korkeimmasta oikeudesta 26.5.2002 saadun tiedotteen mukaan olivat:

1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus 2. Tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Tilaisuuteen oli kutsuttu presidentin, presidentin rouvan ja kanslian johdon lisäksi tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajia, kaikkiaan kolmisenkymmentä henkilöä. Tilaisuuteen osallistuneille henkilöille tehtiin kysely keskustelutilaisuuden sisällöstä ja luonteesta. Vain 2 vastaajaa muisti, mistä oli kysymys: professorit Heikki Ylikangas ja Jukka Kekkonen.

• Professori Heikki Ylikankaan vastaus

Professori Ylikankaan vastauksen mukaan “tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.“ Ylikankaan loppupäätelmä kuului: “Tilaisuus ymmärtääkseni vahvisti Koiviston asemaa suhteessa juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa siis myötäiltiin enemmän pelosta kuin uskosta tämän argumenttien oikeudelliseen pätevyyteen.“

• Professori Jukka T. Kekkosen vastaus

“Olen itse valmistautunut “puolustamaan“ sitä näkökantaa, että TP:n lausumat ja muut mielenilmaisut Professori Jukka Kekkonen vastasi tilaisuutta koskevaan tiedusteluun lähettämällä oman puheenvuoronsa käsikirjoituksen ja liitti siihen omakätisen lyhyen saatekirjoituksen. Professori Kekkosen saatekirjoitus kuuluu seuraavasti: faktisesti vaikuttavat oikeuslaitoksen toimintaan (“tiedostamattoman“ tason kautta vähintäänkin). (TP = Tasavallan Presidentti, kirj.huom.)

• Tasavallan presidentti Tarja Halonen julisti pöytäkirjat salaisiksi Kun tilaisuuden luonnetta ja sisältöä koskevia pöytäkirjoja tiedusteltiin Tasavallan presidentin kansliasta, ilmoitettiin sieltä, että asiakirjoja ei luovuteta: “TP-kansliaesittely no 3/30.07.2002:

Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään, että presidentintoimen hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi…pyyntöön saada jäljennökset presidentti Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta. Tarja Halonen Tasavallan Presidentti“ Asiakirjojen luovutusta presidentiltä ovat sittemmin vaatineet lukuisat ihmiset, jokunen toimittajakin. Tuloksetta.

• Koiviston oma lausuma tilaisuuden luonteesta Pöytäkirjat eivät kuitenkaan ole välttämättä enää tarpeen, koska on tavoitettu presidentti Koiviston Helsingin yliopistossa syksyllä 1995 pitämä luento “Taloudesta, pankeista, kriiseistä“ (Helsingin yliopisto, Studia Monetaria, Syksy 1995. Pankkikriisit, talous ja ihminen) Tämän omasanaisen lausuman löytymisen jälkeen ei ole epäilystäkään siitä, mikä oli 6.5.1992 järjestetyn oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden teema.

• Presidentti Koivisto totesi Studia Monetaria –luennossaan mm. seuraavaa: “Pankkivaltuusmiesten olisi pitänyt nostaa peruskorkoa. Sitä ei kuitenkaan tehty eikä syytä kannata laskea pelkästään pankkivaltuusmiesten synniksi. Kyllä se oli koko pankkisektori Suomen Pankki mukaan lukien, joka peräti vähin äänin tyytyi vallinneeseen tilanteeseen. Kun ajattelen niitä aikaisempia mekkaloita, joita oli peruskoron noston yhteydessä käyty, niin täytyy sanoa, että kovin vähän meteliä näinä vuosina nostettiin. Tuomioistuinlaitos tuli tähän mukaan ja alkoi suorittaa lainsäädäntöä. Minäkin olin pankkien kannalla ja ihan vakuuttunut siitä, että se ratkaisee, mitä velkakirjassa lukee. Toisin kuitenkin oli, sillä tuomioistuimet Korkeinta oikeutta myöten päättivät, ettei se ratkaisekaan. Ratkaisevinta on se, mitä on puhuttu silloin, kun lainasuhde on syntynyt. Näin oikeuslaitos otti kantaa heikomman puolesta vahvempaa vastaan. Nyt tietysti kun niitä heikkoja on niin paljon, herää kysymys, kuka tässä nyt on ollut heikko ja kuka vahva. Ei laisinkaan kysytty sitä, mikä on koko lainsäädännön tarkoitus. Senhän tarkoitus on estää pankkeja joutumasta semmoiseen tilanteeseen, mihin pankit sitten joutuivat. Pankin antolainaussitoumukset eivät olla ristiriidassa ottolainaussitoumusten kanssa. Pankinjohtaja-aikoinani oli oppinut, että pankit saavat antaa vain kahdenlaisia lainoja; määräaikaisia lyhytaikaisia 6 kk lainoja ja sitten irtisanottavia lainoja. Lainoja ei myönnetä 10 vuodeksi, 8 vuodeksi, vaan ne ovat irtisanottavia. Sen ohelle on sitten lyhennyssuunnitelma, mutta se on vain suunnitelma. Nyt kuulemma näitten päätösten jälkeen, jos joku haluaa lainan saada, niin sen täytyy ääneen lukea se kaikki pikkuinen teksti, jotta voidaan todeta, että se on nyt irtisanottavissa oleva.“

• Antti-Pekka Pietilä on kirjassaan Presidentin pankki (Art House, 1996)

arvioinut presidentin luentoa seuraavasti, sivu 96: “Presidenttinä Koivisto arvosteli mm. juristeja, jotka eivät hyväksyneet hänen kannattamaansa lievää rangaistuslinjaa talousrikollisia kohtaan. Hän teki selväksi myös, että Korkeimman oikeuden (KKO) tuomarit tekivät vääriä päätöksiä. KKO tulkitsi pankki- ja velkakirjalakeja heikommassa asemassa olevan velallisen eduksi pankkia vastaan. Koiviston mielestä tuomareiden olisi pitänyt nähdä, että tuomio tulee ajamaan pankit suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Koiviston mielestä lakia olisi pitänyt tulkita niin, että pankilla olisi pitänyt olla yksiselitteinen oikeus irtisanoa sellaiset

lainat, joiden korkoja se ei voinut nostaa yksipuolisen ilmoitukseen perusteella. Korkojen nosto olisi Koiviston mielestä lieventänyt pankkikriisiä.“

• Heikomman osapuolen suojaaminen sivistysvaltion keskeinen periaate Professori L.E.Taxell kirjoitti vuonna 1980 pankkien korkolausekkeista ( “Ensidig ändring av villkor i massavtal“, 116 JFT, 1980 ). Hän nosti keskeiseksi kysymykseksi pankkien oikeuden yksipuolisesti muuttaa vakiosopimustensa ehtoja, eli esimerkiksi korottaa lainan korkoa kesken sopimuskauden. Professori Taxell kyseenalaisti pankkien oikeuden tehdä yksipuolisia muutoksia vakiosopimusehtoihin sopimusehtojen yleistä kohtuullisuutta koskevien normien sekä pankin ja sen asiakkaan erityisen luottamussuhteen perusteella. Koska Taxell päätteli pankkien ja asiakkaiden neuvotteluaseman olevan vinoutunut, hän katsoi yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi heikomman sopimusosapuolen suojaamisen. Presidentti Koiviston oman lausuman perusteella voidaan tehdä sellainen johtopäätös, että tasavallan presidentti Koivisto asettui tukemaan vahvempaa osapuolta, pankkilaitosta.

• Mahdolliset oikeusvaikutukset - presidentti Mauno Koiviston toiminta contra perustuslaki

Suomen Hallitusmuotoon on kirjattu jo itsenäisyytemme alusta lähtien kansanvallan toteutumisen kannalta johtavaksi periaatteeksi vallan kolmijako-oppi: lainsäädäntövaltaa käyttää kansan valitsema eduskunta, toimeenpanovaltaa tasavallan presidentti ja valtioneuvosto, sekä tuomiovaltaa riippumaton tuomioistuinlaitos. Siten perustuslaki kieltää toimeenpanovallan edustajia – tasavallan presidenttiä ja valtioneuvostoa - puuttumasta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen toimintaan. Suomen perustuslaki (Suomen Hallitusmuoto 17.7.1919/94) 2§: Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille. Sen ohessa on valtion yleistä hallitusta varten oleva valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä ministereitä. Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Saadun lisäaineiston perusteella näyttää yhä ilmeisemmältä, että presidentti Koivisto on pyrkinyt ohjeistamaan Suomen tuomioistuinlaitosta presidentin valtaoikeuksiin presidentille kuulumattomalla tavalla. Lamavelallinen – tiesitkö, että valuuttaluottosi olikin vekseliluotto? Muistatko, kuinka 1980-90 luvun vaihteessa pankista luottoa hakiessasi sinulle suorastaan tyrkytettiin ns. valuuttaluottoa, koska se oli "paljon halvempaa rahaa". Kurssiriskistä pankissa ei puhuttu mitään, eikä kukaan osannut sitä kysyäkään. Kuitenkin Pankkitarkastusviraston ohjeiden mukaan (Kannanottoja 1/1993 : Luottoasiakirjojen ehdoista) "Velkaan ...liittyvistä erityisistä riskeistä...esimerkiksi valuuttamääräisen velan pääomaan ja korkoon liittyvästä kurssiriskistä on asiakkaalle ilmoitettava niin selvästi, että hän riskin ymmärtää." Tämä lausuma on velkakirjan "Vähimmäisvaatimukset" -kohdassa, joten kurssiriski

olisi pitänyt mainita jopa luottosopimuksessa ja velkakirjassa. Oliko sitten itse valuuttaluotto velkakirjaluotto ? Kaikki valuuttaluottoa ottaneet muistamme, miten luotto otettiin ns. bullet -luottona, joka erääntyy kerralla 5 vuoden kuluttua. Mitä asiakirjoja allekirjoitettiin luoton noston yhteydessä, on jäänyt hämäräksi, eivätkä pankit kenellekään entiselle luottoasiakkaalleen ole niitä suostuneet lukuisista toistuvista pyynnöistä huolimatta näyttämään. Rahoitustarkastuksen kautta on lopulta Nordea Pankki Suomi Oyj on entisille luottoasiakkailleen ilmoittanut 21.8.2002, että valuuttaluoton luottoasiakirjat olivat Promissory Note -nimiset vekselit, joiden lisäksi oli luottohakemus, joka alkoi: "Viitaten ulkomaista luottojärjestelmää koskevaan hakemukseenne ja Suomen Pankin pankillemme antamaan ulkomaista jälleenrahoitusta koskevaan periaatelupaan ilmoitamme, että olemme valmiit rahoittamaan..." Nordean vastauksen mukaan siis valuuttaluotto olikin vekseliluotto ja siitä aiheutuvia kysymyksiä käsitellään Suomen vekselilain mukaan ! Monikohan olisi ottanut vekselillä miljoonien luottoja, jos olisi tiennyt ? Jos otit 2 miljoonaa markkaa luottoa sillä alkuperäisellä lupauksella, että korko on 4-5 % luokkaa, vuotuinen korko on 100 000 markkaa, ja viidessä vuodessa 500 000 markkaa. Vekselikorko oli 15 % luokkaa, ja lisäksi devalvaatio nosti velan pääomaa 50 %. Vuotuinen korkokustannus nousi näin 450 000 markkaan, eli viidessä vuodessa 2 250 000 markkaan. Lainanhoitokulut siis viisinkertaistuivat ! Mikä sitten oli "valuuttaluotto", onkin jo kokonaan toinen juttu! Tai kuten Rahoitustarkastuksen päälakimies kysyi: "mikä oli sellainen valuuttaluotto, joka saatiin markkoina ja maksettiin markkoina?" Suomen pankkikriisiin liittyvä suunnitelmallinen joukkotuhonta Ns. Suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä, salaisilla toimenpiteillä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä. Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta seuraavasti: ”Siirrot per 31.12.1994 Ostajalla on oikeus tilanteen per 31.12.1994 mukaisesti siirtää kirjanpitoarvosta omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi seuraavat erät: 1 milj. mk ja sen ylittävät järjestämättömät yrityssaamiset

• Sellaisilta ilmeisiltä riskiasiakkailta olevat saamiset, jotka täyttävät seuraavat kriteerit:

a) vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen ja omavaraisuusaste on alle 5 %; jos yritysasiakkaan vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen tai omavaraisuusaste on alle 5 %, ratkaisee jäljempänä mainittu tarkastustoimikunta sen, onko kyseessä ilmeinen riskiasiakas, jonka saamiset on siirrettävä omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi; tai

b) asiakas toimii, asiakkaan päätoimialan mukaan luokiteltuna, jollakin seuraavista toimialoista - kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta, vapaa-aikatoiminta ja asiakkaan saamiset ylittävät 5 milj. mk ja on todennäköistä, että saaminen muuttuu 31.3.1995 mennessä järjestämättömäksi tai 31.12.1995 mennessä luottotappioksi tai

c) asiakkaalta on vähintään 5 milj. mk:n saaminen, joka erääntyy maksettavaksi viimeistään 31.12.1997 ja jonka viimeinen lyhennyserä on vähintään 80 % saamisen alkuperäisestä määrästä. .’’

SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta. Valtiovarainministerinä oli Iiro Viinanen ja kauppa-ja teollisuusministerinä Mauri Pekkarinen. Nämä 3 ministeriä muodostivat valtioneuvoston ”sisäpiirin”. Suomen 1990-luvun Pankkikriisi ja Suuri lama - miten askel askeleelta toteutettiin Suomen historian suurin omaisuuden ryöstö? Eduskunta vapautti valuuttojen maahantuonnin vuonna 1987, mutta Suomen Pankki jätti Kouri-Porter - mallin noudattamatta: • Kouri-Porter -malli: Vapaa valuuttojen maahantuonti ja kiinteä valuuttakurssi eivät sovi yhteen,

koska ne eivät mahdollista itsenäistä rahapolitiikkaa. • Saksan ja Yhdysvaltain keskuspankit olivat noudattaneet tätä sääntöä jo 1970-luvun

alkupuolelta lähtien. • Suomen Pankki ei, mitä ilmeisimmin Tasavallan presidentti Mauno Koiviston määräyksestä,

noudattanut Kouri-Porter -mallia. • Seurauksena oli pörssikurssien nousu, rahamarkkinoiden keventyminen ja

kiinteistömarkkinoiden buumi, jolloin kiinteistöjen ja osakkeiden arvot nousivat räjähdysmäisesti 1980-luvun loppupuolella. Yhtä äkillisesti valuuttojen maahantulon tyrehdyttyä seurasi romahdusmainen osakkeiden ja kiinteistöjen arvojen lasku 1990-luvun alkupuolella. Tämä syy-seurausketju on epäilemättä ollut talousasiantuntijoiden tiedossa jo etukäteen, koska mm. The Economist -lehti varoitti kiinteistöjen arvojen romahtamisesta jo 1980-luvun loppupuolella.

• ”Talouden ylikuumentuminen, holtiton luottoekspansio, kiinteistö- ja pörssimarkkinoiden buumi olisi voitu estää antamalla markan kellua ja mahdollistamalla näin rahapolitiikan itsenäisyys. Pankkikriisiä, pörssiromahdusta, valtion ylivelkaantumista ja suurtyöttömyyttä ei olisi koskaan tullut.” ( Pentti Kouri: Suomen omistaja ja elämäni muut roolit. 1996. )

• Tasavallan presidentti, entinen Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, Suomen Pankin johtaja Markku Puntila, Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, pääministeri Harri Holkeri ja valtiovarainministeri Erkki Liikanen ovat vastuussa siitä, että Suomen Pankin näin harjoittama raha-valuutta- ja finanssipolitiikka kärsivät täydellisen epäonnistumisen pääomamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä 1980-luvun loppupuolella. (Kouri )

• ”Suomen Pankin aseman ja sen toiminnan tavoitteiden epäselvyydet ovatkin pitkälle kumonneet perustuslain ja hallitusmuodon säädökset keskuspankin alisteisuudesta eduskunnalle. Käytännössä Suomen Pankki on jo vuosikymmeniä ajanut omaa politiikkaansa ja muokannut suomalaista elämänmenoa ilman todellista kontrollia. Samalla ovat hämärtyneet perustuslakien määrittelemät valtioelinten keskinäiset valtasuhteet, poliittinen vallanjako, parlamentarismin pelisäännöt ja tietoisuus siitä, mikä elin missäkin yhteydessä on oikeutettu käyttämään ylintä laillista valtaa.” (Antti-Pekka Pietilä: Presidentin pankki. 1996)

• ”Valuuttaluottoja” kaupattiin ”keinolla millä hyvänsä” kotimarkkinayrityksille ilman, että Pankkitarkastusvirasto olisi antanut ”valuuttaluototusta” koskevaa, pankkeja velvoittavaa säännöstöä

• ”Valuuttaluottokanta” oli 150 miljardia markkaa vuonna 1993 - ei ole uskottavaa eikä

ymmärrettävää, miksi PTV ei ollut antanut ohjeistusta. • Luottosopimuksissa ei sovittu siitä, vastaako luotonantaja vai luotonottaja kurssiriskistä. • Kurssiriskin, esimerkiksi devalvaation uhatessa ei ollut sovittu myöskään siitä, kumman

velvollisuus, pankin vai velallisen, on suojata - terminoida - valuutta. • Pankit olivat ottaneet valuuttapositioita - hienompi nimitys rahalle - ulkomaisilta sijoittajilta ja

liittäneet ne omiin taseisiinsa - kuten kotimaisilta tallettajilta talletuksia - ja lainanneet näin saamaansa rahaa kotimarkkinayrityksille. Devalvaation toteutuessa ei ole uskottavaa, etteivät pankit olisi suojanneet - terminoineet - omia valuuttapositioitaan ja siten omaa tasettaan.

• On ilmeistä, että pankit vyöryttivät ilmoittamansa devalvaatiotappion eteenpäin kotimaisille velallisilleen samalla, kun ne jo olivat positionsa terminoimalla välttäneet koko kurssiriskin todellisen toteutumisen.

• Pankkitarkastusvirasto ja sen seuraaja Rahoitustarkastus eivät muutenkaan

valvoneet pankkien toimia • Pankkivalvonnan vastuulla on rahoitustarkastuslain mukaan ennen kaikkea rahoitussektorin eli

pääasiassa pankkien toimien laillisuuden valvonta. • Tämän valvonnan velvoittavuus on käytännössä osoittautunut olevan erittäin epäselvä. Vaikka

laki rahoitustarkastuksesta määrittelee selvästi, mitä sanktioita - jopa pankkitoimiluvan peruuttaminen - Rahoitustarkastuksella on käytettävissään, se ei ole niitä käyttänyt.

• On paljon näyttöä siitä, että suomalaiset pankit ovat soveltaneet luottoasiakkaitaan vastaan menettelytapoja, jotka kuuluvat rikosoikeudellisen tutkinnan piiriin, kuten esimerkiksi edellisessä kohdassa mainittu terminointiin liittyvä suuri sopimusoikeudellinen ristiriita , jonka tutkinta saattaa johtaa jopa 70 miljardin markan suuruusluokkaa olevaan massiiviseen petoksen selvittelyihin ja vastuiden selvittämiseen.

• Pankkitarkastuksen tehottomuutta on selitetty puutteellisilla voimavaroilla ja sillä, ettei valtion budjetissa ollut varaa. Pankit itse valvontamaksuilla maksoivat valvonnastaan. Vuonna 1992 PTV:n budjetti oli 22,5 miljoonaa markkaa, mutta vuonna 1993 enää 7 miljoonaa markkaa - kenen/keiden määräyksestä?

• Pankkitarkastusviraston ja sen seuraajan Rahoitustarkastuksen ylijohtajina toimivat laman aikana Jorma Aranko ja Kaarlo Jännäri.

• Valtiovalta olisi voinut tukea suoraan ”valuuttaluottoa” ottaneita yrityksiä,

mutta päättikin tukea pankkeja - laki valtion vakuusrahastosta ( 379/1992 ) säädettiin voimaan 30.4.1992

• KERAn toimitusjohtaja Erkki Moisander ja KHT-tilintarkastaja Kalevi Kemppinen ehdottivat

valtioneuvostolle valtiontakauksia yrityslainoille, ns. OPEL -malli ( Oman Pääoman Ehtoinen Laina ) - valtioneuvosto hylkäsi syytä ilmoittamatta tämän mallin.

• Sen sijaan valtioneuvoston esityksestä eduskunta sääti kiireellisenä perustuslain säätämisjärjestyksessä lain valtion vakuusrahastosta.

• Hallitusmuodon 11§ mukaan poikkeuksia hallitusmuodosta ei voida tehdä muussa järjestyksessä kuin perustuslaista yleensä on säädetty. Eduskuntakaan ei saa rikkoa perustuslakia. Lakia valtion vakuusrahastosta ei olisi tullut säätää poikkeuslakina erikseen kiireelliseksi julistamatta.

• Siten perustettiin 30.4.1992 valtion vakuusrahasto, jonka perustamiseen ja toimintaan liittyy paljon kyseenalaista ja kansalaisia kohtaan moraalitonta toimintaa.

• Valtion vakuusrahasto sekä eduskunnan antama pankkitukiponsi keväällä 1993 loivat perustan sille, että pankkien ei enää tarvinnut noudattaa normaalin pankkitoiminnan moraalia ja etiikkaa - ei edes lakeja. Seurauksena oli pankkimoraalin rappio.

• Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin -

käytännössä se toteutettiin seuraavasti: • Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5 -kertaiseksi,

ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja.

• Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti.

• Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen - ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen.

• Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset - valtiovallan ja pankkien edustajat - pääsivät kuin koira veräjästä.

• Oikeuslaitos kytkettiin osaksi yritysten, velallisten ja takaajien

tuhoamiskoneistoa • Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän

tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa

• Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. • Seurauksena oli, että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu,

”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

• Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen (595/1993) myötä saatavien

oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallisensuoja poistettiin

• Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita

haastehakemuksen liitteeksi. • Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi.

• ”Kokenut” kansliahenkilökunta ( merkonomit, oikeustieteen opiskelijat ) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita.

• Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita. • Väärien velkomustuomioiden tyypit • Suomen Yhdyspankin ohella on tietoon tullut ainakin kolmen (3) eri pankkiryhmittymän piirissä

tehtyjä, pankkiliiketoiminnan siirtoon kytkettyjä saamisoikeuksien eli luottojen siirtoja uudelle oikeushenkilölle. Yleensä uudet oikeushenkilöt ovat olleet pankkiyhtiön perustamia tytäryhtiöitä, joille siis laajojen asiakasjoukkojen saamisoikeudet - ja toisaalta myös velvoitteet, koska luottoasiakkaat useimmiten olivat myös talletusasiakkaita - on siirretty OYL:n, VKL:n ja Lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista 31-33§ vastaisesti - puhumattakaan luotonantajavastuun, lender laibility, edellyttämistä luotonantajaa velvoittavista, erittäin tiukoista vastuuseikoista luottosuhteen heikompaa osapuolta, luotonottajaa kohtaan.

• Summaaristen tuomioiden antamisen yhteydessä oikeaa kantajaa ei Suomen oikeuslaitoksessa selvitetty, eikä edelleenkään haluta selvittää.

• Kuka on luotosta vastuullinen oikeushenkilö • Yritysluottojen asiakokonaisuudet ovat aina erittäin monimutkaisia jo pelkästään sen

toteamiseksi, kuka on juridisesti ko. luotosta vastuussa. ”Uudet velkalait perinnässä”-” kirjan kappaleessa ”IV.Ulosottomenettely ja sen muutokset” kohdassa 4.1. ”Haastehakemus ulosottoa silmällä pitäen” on selostettu, minkälaisia tulkintaongelmia tuottaa jo sen toteaminen, kuka on velasta maksuvelvollinen.

• Kirjassa neuvotaan velkojaa ”selvittämään itselleen jo haastehakemusta tehdessään, keneltä kaikilta hän voi velkaansa periä.” Esimerkkinä mainitaan henkilöyhtiöt eli avoin ja kommandiittiyhtiö, joiden ”henkilökohtaisesti vastuunalaiset yhtiömiehet ovat suoraan … vastuussa yhtiön velasta myös henkilökohtaisella omaisuudellaan” mutta että ”edellyttää velan periminen heidän henkilökohtaisesta omaisuudestaan sitä, että yhtiön lisäksi heidät on myös nimenomaan itse tuomittu yhteisvastuullisesti yhtiön kanssa maksuvelvollisiksi.”

• Väärä luottoinstrumentti • Kolmas ongelma, joka on seurannut kansliahenkilökunnan päätösvallasta on se, että kysymys

luottojen tyypistä ja luottoinstrumentista - velkakirja, juokseva velkakirja, vekseli, shekki - on systemaattisesti kansliahenkilökunnalta jäänyt käsittelemättä haastehakemuksien yhteydessä.

• Ainakin Suomen Yhdyspankki/Nordean kohdalla on asiakirjanäyttöjä siitä , että haastehakemukset on tehty ”valuuttaluottoihin” kohdistettuina. Haastehakemus on muotoiltu siten, että kyseessä olisi tavanomainen velkakirjaluotto, jonka yhteydessä haastehakemukseen ei tarvinnut liittää alkuperäistä tavallista velkakirjaa.

• Jos haastehakemuksessa olisi tuotu esille - kuten olisi pitänyt - että ”valuuttaluotto” onkin vekseliluotto, olisi haastehakemuksen liitteenä kuulunut olla alkuperäinen vekseli.

• Kansliahenkilökunnan olisi pitänyt tietää, että ”valuuttaluotto” on vekseliluotto, ja siten alkuperäisen vekselin olisi pitänyt olla haastehakemuksen liitteenä. Jos kuitenkaan kansliahenkilökunnan ei olisi tullut tätä tietää tai epäillä, mutta pankkikaan ei ole toiminut voimassaolevan lain mukaan, jokin osapuoli - kantaja, haastehakemuksen tehnyt asiamies tai yksipuolisen tuomion antanut kanslisti - on syyllinen oikeudenkäyntivirheeseen.

• Vielä erikoisemmaksi kysymys luottoinstrumentista muuttuu, kun edellisessä kohdassa kuvattu Promissory Note on Nordean oman ilmoituksen mukaan Suomen vekselilain mukainen vekseli.

Kuitenkin tarkemmassa selvittelyssä on saatu selville, että asiakirjan vekseliluonnetta vastaan on ainakin 15 asiakohtaa, joiden perusteella Promissory Note ei voi olla Suomen vekselilain tarkoittama vekseli eikä siten muodosta saamisperustetta.

• Velan pääoma tuomittu maksettavaksi rahayksiköllä, jota ei ole … • Neljänneksi kansliahenkilökunnalta on jäänyt huomaamatta pankkien haastehakemuksissa ns.

valuuttaluottojen kohdalla luottosummaksi ilmoitettu pankin sisäinen valuuttakori (esim. SYP:n XYP -yksikkö ) ilman vastaavaa markka-arvoa, jolloin yksipuolisessa tuomiossa velallinen on tuomittu maksamaan n XYP -yksikköä. XYP -yksikön markkavasta-arvo vaihtelee hetkestä toiseen.

• Suomessa ei ole ollut XYP -nimistä rahayksikköä markan rinnalla. Minkä päivän kurssin mukaan markkavasta-arvo on määrätty? Kuka/mikä instanssi on vasta-arvon arvopäivän määrännyt? Onko mikään elin valvonut mainitun vasta-arvon määrittämistä ja sen noudattamista? Voiko tällainen tuomio olla lainvoimainen?

• Vanhentuneet takaukset • Takauslain mukaan velkojan on todisteellisesti ilmoitettava velan takaajalle velallisen

maksuhäiriöstä vuoden kuluessa ensimmäisestä maksuhäiriöstä. • Tällaisia ilmoituksia ei yleensä ole tehty, mutta siitä huolimatta takaajat on asetettu vastuuseen

veloista. • Kansliahenkilökunnan olisi virkansa puolesta kuulunut selvittää, onko takaaja enää vastuullinen

velasta myöhästyneen ilmoituksen vuoksi. • Panttien myynti alihintaan • Pankkikriisin jälkeen pesiytyi suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuin huomaamatta sellainen

menettely, että konkurssipesä ja velkojat panttioikeuden nojalla myivät yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuuden pilkkahinnalla - velallisen annettiin ymmärtää, että tämä on normaali ja lainmukainen toimintatapa.

• Konkurssisääntö ja Kauppakaari ovat kuitenkin jo vanhastaan sisältäneet selkeät pykälät, jotka kieltävät tällaisen menettelyn. Samoin Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään tuominnut pantin alihintaisen myynnin. Nämä lakiseikat jäivät suomalaisilta lakimiehiltä - sekä pesänhoitajina toimineilta asianajajilta ja oikeusistuinten virkatuomareilta, että täytäntöönpanoviranomaisina toimineilta voudeilta - toiminnassaan ottamatta huomioon.

• Konkurssisäännön 1 luvun 70§ asettaa ja on itse asiassa asettanut jo vuodesta 1935 lähtien konkurssipesän pesänhoitajille ankaran huolenpitovelvollisuuden - ”niinkuin huolellinen mies hoitaa omaansa” - velvollisuuden, jonka rikkomisesta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus.

• Pantin realisoinnin tematiikkaa on käsitelty mm. professori Ari Huhtamäen vuonna 1993 julkaisemassa väitöskirjassa Luotonantajavastuu: Lender liability Suomessa - velvoiteoikeudellinen tutkimus luotonantajan vastuusta luotonottajaa kohtaan erityisesti USA:n oikeuteen verrattuna erityisesti sen kappaleessa Pantin rahaksi muuttamisesta.

”Valuuttaluotto”velkakirjojen arvopaperistaminen ja niiden myynti valtion omistamalle omaisuudenhoityhtiölle (OHY Arsenal Oy) • Arvopaperistaminen on fiskaalinen toimenpide, jota koskevaa lainsäädäntöä ei Suomessa ole.

• ”Ostajapankit” ( SYP, KOP, OP, PSP ) niputtivat ”huonot valuuttaluottonsa” portfolioiksi, jotka ne möivät Suomen Säästöpankki SSP Oy:n kautta Valtion vakuusrahaston omistamalle Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle.

• Arvopaperistamisprosessissa johtavana konsulttina oli Merryll Lynch • Myynnistä ei ilmoitettu velkakirjalain 31§:n mukaisesti velallisille, joilla ei siten ollut VKL

15§:n mukaisia väitemahdollisuuksia uutta velkojaa vastaan, esimerkiksi, onko velkakirjassa nimenomainen maininta siitä, että velkakirja voidaan luovuttaa kolmannelle.

• Menettely on tiettävästi yksityiskohdiltaan julistettu salaiseksi 25 vuodeksi ( Toimi Kankaanniemi/kd ).

• Valtio myi keväällä 2000 velkakirjoja 12 miljardin markan arvosta Aktiv Hansa Oy:n ja C&A Finland Oy:n muodostamalle arvopaperistamiskonsortiolle ( edellinen organisaattori, jälkimmäinen sijoittaja ) 5%:lla niiden nimellisarvosta. Valtio ei syystä tai toisesta halunnut/voinut myydä velkakirjoja samasta arvosta velallisille itselleen. Kauppasopimus sisältää ulkopoliittisesti arkaluontoisia - suomalaiseen suvereeniin lainsäädäntöoikeuteen liittyviä - sitoumuksia ja velvoitteita ulkomaiselle taholle.

• Keväällä 2004 Nordea Pankki Suomi Oyj möi 14.000 velkakirjaa Balancon Assets -nimiselle yhtiölle

Pankit/perintäyhtiöt jatkavat vieläkin valtion pankeille maksamien velkojen (velkakirjojen) perintää ilman perintäoikeutta • Valtio varsinaisena velkakirjojen omistajana ja pankit niiden hallinnoijina eivät omista enää

juridista oikeutta periä velkakirjojen pääomia velallisilta, koska velkakirjoja ei ole siirretty Suomen silloisen voimassa olleen lainsäädännön mukaisesti kolmannelle eli valtion omistamalle Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle.

• Laittomuus jatkuu edelleen ja pahenee…

• Miten valuuttaluottojen takaajia erehdytettiin – oikeuspoliittinen selvitys Suuren laman jälkeen yritystensä valuuttaluotoista velkavastuuseen jääneet ihmiset ovat jo pitkään

ihmetelleet epätoivoisina, mikseivät he saa oikeudenmukaista kohtelua tuomioistuinten ja

ulosottoviranomaisten taholta. Tämän suomalaisesta oikeusvaltioperiaatteesta poikkeavan

toimintatavan heijastumia on eri variaatioissaan paljon. On koettu, että miltei kaikki lamavelalliset

ovat joutuneet jonkinasteisten oikeudenloukkausten kohteeksi.

Miksi lamavelalliset eivät saa oikeutta? - Tähän suureen ja perustavaa laatua olevaan

kysymykseen on vihdoinkin alkanut löytyä vastauksia: tietyillä lainsäädännöllisillä ja myös itse

oikeuslaitokseen kohdistuneilla toimenpiteillä on saatu aikaan se, että velasta vastuussa olevien on

todellakin mahdotonta saada oikeutta.

Esimerkkinä oikeuslaitokseen kohdistuvasta painostuksesta mainittakoon 6.5.1992 pidetty

oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, ns. Koiviston konklaavi, josta on tehty erillinen laaja selvitys.

Eräs velallisen oikeuksia polkevista lainsäädännöllisistä kulmakivistä on seuraavassa esiteltävä

laaja oikeudenkäymiskaaren uudistus. Lakiuudistusta valmisteltiin useita vuosia 1980-1990-lukujen

taitteessa.

Tämän lainsäädäntöuudistuksen jäljille päästiin, kun sattumoisin löytyi ”Business Books” – nimisen kustantamon vuonna 1994 julkaisema kirja ”Uudet velkalait perinnässä”. Kirjan esipuhe oli päivätty 7.10.1993. Laki oikeudenkäymiskaaren muutoksesta (595/1993), ja sen mukanaan tuomasta alioikeusuudistuksesta (28.6.1993/581) ja haastemenettelyn uudistamisesta astui voimaan 1.12.1993. Lain oikeudenkäymiskaaren uudistuksesta päävalmistelijana toimi lainsäädäntöneuvos Juhani Hirvonen ja esittelijänä lainsäädäntöneuvos Jan Törnqvist. Kirjan valmistelu oli siten aloitettu huomattavasti aikaisemmin, kuin itse lakejakaan oli hyväksytty. Kirjassa esitellään laajasti uudistusten vaikutusta velkojien kannalta: velkojia opastetaan aivan kädestä pitäen, miten velallinen ajetaan todella ahtaalle. Itse asiassa, kirjassa annetaan ”vinkkejä velkojille” tavalla, joka herättää kummastusta. Kummastusta on omiaan lisäämään se, että kirjan valmistelussa on ollut mukana oikeusministeriö – kirjan kirjoittajiin lukeutuu muiden muassa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo. • Lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo nimitettiin Korkeimman oikeuden

presidentiksi 22.12. 2005. Haastemenettelyn uudistus on saattanut sopia oikeinkin hyvin laskujen ja muiden pienten saatavien oikeudelliseen käsittelyyn. Tällaiset saatavat ovat yleensä yksityisten oikeushenkilöiden keskeisiä, tai pankeista otettuja esimerkiksi ns. luottolimiittejä, jotka ovat pienehköjä määrältään ja joista ei välttämättä ole erillistä saamistodistetta.

Kritiikkimme kärki kohdistuukin ns. Suuren laman aikana pankkien antamien ja kotimarkkinayritysten ottamien suurten miljoonaluottojen – jotka olivat useimmiten ns. valuuttaluottoja – maksamismääräysten oikeudellisen käsittelyn uudistuksiin. Nämä lakiuudistukset johtivat siihen, että kymmenet, jopa sadat tuhannet ns. lamavelalliset mitä ilmeisimmin joutuivat massiivisen oikeusmurhan kohteeksi.

Edellä lueteltujen lakiuudistusten lisäksi 1990-luvun loppupuolella säädettiin hävinneen osapuolen maksettavaksi myös voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut, ja määrättiin lainopillisen koulutuksen saanut oikeudenkäyntiavustaja pakolliseksi. Lopputulos onkin, ettei näillä oikeusmurhan uhreilla nykytilanteessa ole mitään resursseja ryhtyä vaatimaan ja prosessoimaan oikaisuja, tuomionpurkuja, saati vahingonkorvauksia.

• ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjan teemat Vuonna 1993 toteutettiin laaja alioikeus- ja ulosottolain uudistus. Uudistusten yhteydessä saatavien oikeudellinen perintä muutettiin ratkaisevasti. Käytännössä velallisen oikeussuoja sivuutettiin kokonaan. Keinovalikoima oli kattava. Uudistusten teknisenä suorittajana oli oikeusministeriö ja taustavoimana Suomen Perimistoimistojen Liitto.

”Uudet velkalait perinnässä” -kirjassa käsiteltävänä olevat asiat: 1. Yksityishenkilön velkajärjestely velkojan kannalta ( Pauliine Koskelo) 2. Alioikeusuudistus ja sen vaikutukset oikeudelliseen perintään ( Kari Kujanen) 3. Yrityssaneeraus velkojan kannalta ( Jari Malinen ) 4. Ulosottomenettely ja sen muutokset ( Hannu Töyrylä ) Kirja on tarkoitettu: pankeille, vakuutusyhtiöille, asianajo- lakiasiain- ja perintätoimistoille, luotonvalvojille, reskontranhoitajille ja perinnänhoitajille. • Alioikeusuudistus ja siihen liittyvät oikeudellisen perinnän muutokset ATK-perustainen summaarinen menettely kirjan mukaan Oikeusministeriö ja Suomen Perimistoimistojen liiton jäsenet käynnistivät syksyllä 1991 suunnittelun koskien ATK-perustaista summaarista menettelyä. Sähköinen summaarinen menettely oli laajinta Euroopassa heti lain tultua voimaan 1.12.1993. Kirjassa arvioidaan, että noin puolet (150 000 hakemusta vuodessa) summaarisista hakemuksista saatiin konekielisesti käräjäoikeuksiin. Lainlaatijat kehittivät ”ATK-putken”, jota pitkin laskutus > reskontra > perintäkirjeet > haastehakemus > haastehakemuksen tiedoksianto > yksipuolinen tuomio > ulosoton täytäntöönpano kitkattomasti seurasivat toisiaan. Eräänä johtavana ajatuksena lakiuudistuksessa vaikuttaa olleen se, että alkuperäisiä velkakirjoja – nimenomaan tavallisia velkakirjoja – velkojan ei tarvinnut enää 1.12.1993 jälkeen toimittaa riita-asiaa koskevan haasteen liitteenä käräjäoikeuteen. Kun haastehakemuksen sähköinen, konekielinen toimittaminen tehtiin mahdolliseksi, olikin luonnollista selittää ( HE 79/1993 ) , että alkuperäisten velkakirjojen toimittaminen haastehakemuksen mukana olikin nyt itse asiassa mahdotonta - tai ainakin ei-toivottavan hankalaa ja kallista velkojille! Miten ohitettiin valuuttaluottovelkojen yhteydessä se, että valuuttaluottojen saamistodisteena olivat vekselit, joita koskee vekselilaki ja jotka olisi pitänyt liittää alkuperäisinä sekä haastehakemukseen että täytäntöönpanohakemukseen, onkin kokonaan oma lukunsa. Tätä asiaa ei tässä tutkimuksessa tarkemmin selvitetä. Käsityksen summaarisen menettelyn massiivisuudesta ja mullistavuudesta saa kappaleesta 3.4.9. ”Asian ratkaiseminen valmistelussa, ns. summaarinen menettely”. Siinä todetaan mm. seuraavaa: ”Kun alioikeuksissa ratkaistiin vuonna 1992 hieman alle 50 000 riita-asiaa ja noin 260 000 maksamismääräysasiaa, arvioidaan, että näistä yli 300 000:sta uuteen menettelyyn joko laajalla tai ennen kaikkea suppealla haastehakemuksella aloitetusta asiasta jopa 90 % ratkaistaan jo kirjallisessa valmistelussa.” Näin saatiin lamavelat, jotka valtaosaltaan olivat kotimarkkinayritysten ottamia ns. valuuttaluottoja, yksinkertaisesti, nopeasti, helposti ja ”halvalla” sälytetyksi luottoja taanneiden yrittäjien ja heidän perheenjäsentensä vastattavaksi. • Miten toteutettiin se, ettei alkuperäisiä asiakirjoja ei enää tarvinnut liittää

haastehakemukseen Eduskunta sääti lain oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta 595/1993. Laki säädettiin 28.6.1993, ja se tuli voimaan 1.12.1993. Lain 5 luvun 3 ja 4 § ovat kriittisiä pykäliä, joiden ”sopiva” muuttaminen ja tulkinta loivat edellytykset sille, että – ”Uudet velkalait perinnässä” -kirjan mukaan - alkuperäisiä asiakirjoja

kantajan ei tarvinnut enää 1.12.1993 jälkeen toimittaa haastehakemuksen mukana muuten, kuin poikkeustapauksissa. Entinen 3§: Jos asia koskee 1) tietyn määräistä saamista, 2) hallinnan tai rikkoutuneen olosuhteen palauttamista taikka 3) häätöä ja kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen, haastehakemuksessa on vaatimuksen perusteena tarpeen mainita ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustuu. … Uusi lisämomentti: Haastehakemuksessa on kuitenkin täsmällisesti yksilöitävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa. Entinen 4§: Asiakirja, johon kantajan vaatimus perustuu, on liitettävä haastehakemukseen alkuperäisenä tai jäljennöksenä. Lisäksi haastehakemukseen on liitettävä ne kirjalliset todisteet, joihin kantaja vetoaa.

Uusi 4§: Edellä 2§:ssä tarkoitettuun haastehakemukseen on lisäksi liitettävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa. Miten näistä lakipykälistä sitten voitiin viedä niin pitkälle menevä johtopäätös, ettei alkuperäisiä saamistodisteita enää tarvinnut liittää haastehakemukseen, käsitellään seuraavassa kappaleessa.

• HE 79/1993 Yksityiskohtaiset perustelut

Alkuperäinen asiakirja: + tarvitaan - ei tarvita 3§: ”Jäljempänä ehdotetaan 4§:ää muutettavaksi siten, että kantajan ei tarvitse liittää summaarista menettelyä tarkoittavaan haastehakemukseensa sellaista asiakirjaa, johon hän vetoaa.” _ ”Jotta vastaaja tällöinkin saisi riittävän täsmälliset tiedot häntä vastaan esitetyn vaatimuksen perusteista … haastehakemuksessa on täsmällisesti yksilöitävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste…” + 4§: ”…haastehakemukseen on aina liitettävä joko alkuperäisenä tai jäljennöksenä se asiakirja, johon kantajan vaatimus perustuu. …mukaan liitettävä ne kirjalliset todisteet, joihin kantaja vetoaa” + ”Silloin kun kantaja haastehakemuksessaan ilmoittaa, ettei vaatimus hänen käsityksensä ( !!!! , kirj.huom) ) mukaan ole riitainen …asiakirjojen esittäminen on tarpeetonta, koska vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä.” ” … kun kantaja voi toimittaa haastehakemuksensa tuomioistuimelle myös sähköpostina, ei kirjallisten todisteiden esittäminen tällöin ilman olennaista hankaluutta aina myöskään ole mahdollista. ” _ ” Näistä syistä momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että ainoastaan luvun 2§:ssä tarkoitettuun haastehakemukseen (mitä haastehakemusta lainlaatija tarkoittaa?) on liitettävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa ” + Lainkohtien perusteluja on siis jouduttu vääntämään ja kääntämään puolelta toiselle siten, että heikkohermoista hirvittää. Perustelut voidaan tulkita siten, että tuli tasapeli - 3 puolesta ja 3

vastaan. Mutta miten lopputulos sitten voikaan olla se, että tuomioistuimet ryhtyivät noudattamaan lainkohtaa nimenomaan siten, ettei alkuperäistä saamistodistetta – mutta vain velkakirjaa - tarvinnut enää liittää haastehakemukseen ?

Juoksevat sitoumukset – juokseva velkakirja, vekseli, shekki – täytyi liittää alkuperäisenä haastehakemukseen, eikä tästä nähty koituvan pankeille mitään ylimääräistä ongelmaa. • ”Uudet velkalait perinnässä” –kirja vastaa? Pauliine Koskelo, Juhani Hirvonen ja Jan Törnqvist olivat oikeusministeriön virkamiehiä. Katsoivatko oikeusministeriön virkamiehet, että heillä (ero)tuomareina oli oikeus päättää, mitä eduskunta oli tarkoittanut: sitä, ettei alkuperäisiä asiakirjoja enää tarvinnut toimittaa käräjäoikeudelle? Tällaisen johtopäätöksen viranomaiset ja oikeuslaitos ovat lakitekstistä tehneet, kun tätä tulkintaa toistetaan ”Uudet velkalait perinnässä” -kirjassa neljässä eri kohdassa. Näin ilmeisesti haluttiin varmistaa, että kirjan lukijat – perintätoimen haltijat - varmasti tämän johtopäätöksen ymmärtävät, uskovat ja muistavat ( sivuilla 67, 72, 81,87 ). • Oikeudellisen perinnän muuttaminen ”oikeudelliseksi” Kappaleessa ”Alioikeusuudistus saatavan perinnän kannalta” todetaan entisen maksamismääräysmenettelyn puutteena olleen se, että vastaajan vastustuksen vuoksi koko menettely usein jouduttiin aloittamaan uudelleen normaalina raskaana riita-asioiden menettelynä. Ratkaisuksi kehitettiin uusi, kantajalle – joka oli useimmiten pankki - suunniteltu ”kevytkäsittely”, idioottivarma malli, jossa vastaajalle eli velalliselle ei jätetty enää mitään mahdollisuuksia vastustaa haastetta ja siten edes teoriassa saada oikeutta. Myös itse oikeudenkäynti muutettiin oikeudenkäynnin irvikuvaksi, jossa asiantuntemattomat käsittelijät ratkaisivat miljoonien ja taas miljoonien markkojen velkomuskanteita – ratkaisevalla tavalla puutteellisilla asiakirjoilla varustettuina. • Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi Oikeudellinen menettely jaettiin valmisteluun ja pääkäsittelyyn. Valmistelu voi olla joko kirjallista tai suullista. Olennaista saatavien perinnässä oli tämän jälkeen se, että asia voitiin 1.12.1993 lähtien ratkaista jo kirjallisessa valmistelussa, jos vastaaja ei: 1. anna häneltä pyydettyä kirjallista vastausta, tai 2. ei vastauksessaan esitä perustetta kiistämiselle, tai 3. vetoaa vain sellaiseen perusteeseen, jolla ei selvästi ole vaikutusta asian ratkaisemiseen. Lakitekstissä, sen perusteluissa tai ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassa ei anneta kelvollisia perusteita sille, milloin vastustus joko on tai ei ole perusteeton. Ilmeisesti asian ratkaisu haluttiinkin jättää muotoutumaan ”muodostuvan oikeuskäytännön” mukaiseksi. Ei voine olla vaikea päätellä, että pankkien puolesta toimivilla juristeilla oli painava osuus asiassa. Kuten seuraavassa kappaleessa osoitetaan, oikeuskäytäntö sittemmin muotoutuikin käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan ”ratkaisujen” mukaiseksi. Lisäksi ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassa monessa kohdassa painotetaan, että pelkkä haasteen vastustaminen ei enää riitä, kuten vanhassa maksamismääräysmenettelyssä, vaan haaste jyrätään yksipuoliseen tuomioon asti ikään kuin väkivalloin vastustusyrityksistä huolimatta.

Sivulla 79 kappaleessa 3.4.9. ”Asian ratkaiseminen valmistelussa, ns. summaarinen menettely” on seuraava kappale: Tässä on huomattava, että pelkkä vastustaminen ei riitä. Vastaajan on esitettävä perusteet. Lisäksi perusteiden tulee olla sellaisia, että niillä on vaikutusta asian ratkaisemiseen. Hyvin yksilöityyn ja perusteltuun hakemukseen on aina vaikeampi löytää ratkaisuun vaikuttavia perusteita.

On otettava huomioon, että kirjan toimittamiseen ovat myös oikeusministeriö ja oikeusministeriön edustajat sitoutuneet, joten viranomaisilta tulisi saada selvitys siitä, miksi valtiovalta auttaa velkojaa. Valtiovalta ei voi osallistua velkojien pyrkimyksiin antamalla näille hyviä vinkkejä siitä, miten vaikeutetaan velallisen mahdollisuutta saada oikeutta - hyvin yksilöityyn ja perusteltuun hakemukseen on aina vaikeampi löytää ratkaisuun vaikuttavia perusteita.

• Kansliahenkilökunta sai oikeudet antaa yksipuolisia tuomioita Uudessa käräjäoikeudessa laamanni voi antaa ”kokeneelle” kansliahenkilökuntaan kuuluvalle työntekijälle tehtäväksi ratkaista yksinkertaisia asioita. Näistä asioista suurimman osan muodostavat juuri perintäasioissa käytettävät, ns. suppealla haastehakemuksella aloitetut asiat, joissa tulee yksipuolinen tuomio. Huomattakoon, että hallituksen esityksessä HE 79/1993 on todellakin futuuri: ”… asiat, joissa tulee yksipuolinen tuomio” ! Miten valtioneuvosto voi predestinoida, että haasteista tulee tulemaan yksipuolinen tuomio? Vai oliko näin päätetty jo lakitekstiä valmisteltaessa: laki tehdään sellaiseksi, että yksipuolinen tuomio tulee joka tapauksessa ja varmasti ? Kansliahenkilökunnan koulutuspohjasta, lisäkoulutuksesta tai sen tarpeesta ei sen paremmin alioikeusuudistuksen lakitekstissä, sen perusteluissa kuin ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassakaan anneta mitään tarkempia tietoja. Käsitteen ”kokenut kansliahenkilökunta” määrittely onkin kätketty erilliseen ns. käräjäoikeuslakiin (28.6.1993/581) sen alakohtaan ”Tuomioistuinharjoittelu käräjäoikeudessa” 14-17§ sekä hallituksen esitykseen 79/1993 liittyvään lakiin alioikeusuudistuksen siirtymäsäännöksistä 7§:n, joiden lähteiden mukaan ”kihlakunnantuomari tai raastuvanoikeuden pormestari voi… määrätä notaarin ja kansliahenkilökuntaan kuuluvan suorittamaan 1§:ssä tarkoitettuun lainkäyttöön liittyviä tehtäviä…” Käräjäoikeuslain mukaan siis käräjäoikeudessa voi olla notaareja, jotka ovat lainopin kandidaatin tutkinnon suorittaneita, ja suorittamassa tuomioistuinharjoittelua saadakseen varatuomarin arvon. Laamanni voi määrätä 1) virassa kaksi kuukautta olleen notaarin käsittelemään ja ratkaisemaan käräjäoikeuden kansliassa: c) oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 ja 14§:ssä tarkoitettuja asioita (esimerkiksi tietyn määräinen saaminen, kirj.huom.)! Mutta - mikä pahinta - myös ”kansliahenkilökuntaan kuuluva” eli käytännössä merkonomin peruskoulutuksen saanut henkilö sai täydet oikeudet ryhtyä antamaan velkomustuomioita ! Ilmeisesti lakiuudistuksen tässä kohdassa on ajateltu, että mikäli lakiuudistusta eduskunnassa ajettaessa joku kiinnittäisi asiaan huomiota, voidaan tämän kohdan ottamista lakiin perustella sellaisella selityksellä, että kansliahenkilökunnan annetaan hoitaa vain ”yksinkertaisia”, markkamäärältään vähäpätöisiä saatavia, esimerkiksi maksamattomia puhelinlaskuja, vuokria jne. Kuitenkin todistettavasti kansliahenkilökunta on käsitellyt miljoonien, jopa kymmenien miljoonien markkojen suuruisten yritysluottojen haastehakemuksia, ja antanut niissä langettavia tuomioita suorastaan läpihuutojuttuina. Tällainen on täysin käsittämätöntä oikeusvaltiossa nimeltä Suomi! Työryhmän tietoon ovat tulleet ainakin seuraavat asiakohdat, jotka ovat asiantuntemattoman käsittelyn vuoksi voineet johtaa vääriin tuomioihin eli oikeusmurhiin.

• Kuka on luotosta vastuullinen oikeushenkilö? Yritysluottojen asiakokonaisuudet ovat aina erittäin monimutkaisia jo pelkästään sen toteamiseksi, kuka on juridisesti ko. luotosta vastuussa. ”Uudet velkalait perinnässä”-” kirjan kappaleessa ”IV.Ulosottomenettely ja sen muutokset” kohdassa 4.1. ”Haastehakemus ulosottoa silmällä pitäen” on selostettu, minkälaisia tulkintaongelmia tuottaa jo sen toteaminen, kuka on velasta maksuvelvollinen. Kirjassa neuvotaan velkojaa ”selvittämään itselleen jo haastehakemusta tehdessään, keneltä kaikilta hän voi velkaansa periä.” Esimerkkinä mainitaan henkilöyhtiöt eli avoin ja kommandiittiyhtiö, joiden ”henkilökohtaisesti vastuunalaiset yhtiömiehet ovat suoraan … vastuussa yhtiön velasta myös henkilökohtaisella omaisuudellaan” mutta että ”edellyttää velan periminen heidän henkilökohtaisesta omaisuudestaan sitä, että yhtiön lisäksi heidät on myös nimenomaan itse tuomittu yhteisvastuullisesti yhtiön kanssa maksuvelvollisiksi.” Huomionarvoista ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjan toimittamisessa on se, että kappaleessa ”II. Alioikeusuudistus ja sen vaikutus oikeudelliseen perintään” ei ole laisinkaan käsitelty sitä, kuka on maksuvelvollinen. Pelättiinkö, että lukijat olisivat alkaneet epäillä sitä, miten kansliahenkilökunta kykenee päättämään, kuka on maksuvelvollinen? On lukuisia näyttöjä siitä, että henkilöyhtiön luottoa ei ole lainkaan velottu itse yhtiöltä, joka olisi ensisijaisesti maksuvelvollinen yhtiön velvoitteista, ja täytäntöönpanokin toimeenpannaan vain yhtiömiehiä vastaan ilman, että yhtiömiestä ja yhtiötä olisi yhteisvastuullisesti tuomittu velasta vastuullisiksi. Silloin velanmaksun täytäntöönpano vain yhtiömiehen vastattavaksi on laiton! • Kuka on oikea velkoja, kun vekselin siirtoa ei tehty lain mukaan Toinen esille tullut vakava ongelma on kysymys siitä, kuka on oikea velkoja, eli ns. asialegitimaatio. On esimerkiksi selvinnyt, että Suomen Yhdyspankki rek.no 40.925 (emopankki) perusti 30.4.1991 uuden pankin (tytärpankki) nimeltä Pohjoismaiden Yhdyspankki rek.no 513.752. Emopankki suoritti 1.7.1991 manööverin, jossa se siirsi pankkitoimintansa - mukaan lukien saatavat - apporttina tytärpankille.

Esillä olleissa tapauksissa siirtomerkintää valuuttaluottojen saamistodisteeseen (Promissory Note), joka oli Suomen Yhdyspankilta saadun vastauksen mukaan vekseli, ei tehty saatavien siirron yhteydessä pankkiyhtiöltä toiselle. Siten on edelleen avoin kysymys, mikä oikeushenkilö Suomen Yhdyspankin antamissa luotoissa on oikea velkoja. Kansliahenkilökunta ei ole pystynyt selvittämään tätä olennaistakin olennaisempaa kysymystä.

Vastaavalla tavalla Suomen Säästöpankki-SSP OY:n pilkkomisen yhteydessä vuosina 1993-1994 siirrettiin kymmeniätuhansia velkoja pankkiyhtiöiltä kolmansille. Myös säästöpankkien valuuttaluotoissa velkasuhde perustui vekseliin (Promissory Note), johon olisi vekselilain perusteella tullut tehdä siirtomerkintä jokaisen siirron yhteydessä.

Valuuttaluotot eivät siten ole siirtyneet perintää hoitavalle yhtiölle vekselilain edellyttämällä tavalla. Velkomustuomio on siten annettu väärän oikeushenkilön hyväksi. On ilmeistä, että tähän menettelyyn sisältyy myös ns. prosessipetos, eli tuomioistuinta on tahallaan johdettu harhaan. Erehdyttämistä on helpottanut se, että asiantuntematon, kouluttamaton henkilökunta on ollut helposti erehdytettävissä.

• Luottoinstrumentin puuttuminen haastehakemuksen yhteydessä mahdollistaa väärinkäytökset

Kolmas ongelma, joka on seurannut kansliahenkilökunnan päätösvallasta on se, että kysymys luottojen tyypistä ja luottoinstrumentista - velkakirja, juokseva velkakirja, vekseli, shekki – on systemaattisesti kansliahenkilökunnalta jäänyt käsittelemättä haastehakemuksien yhteydessä. Ainakin Suomen Yhdyspankki/Nordean kohdalla on asiakirjanäyttöjä siitä , että haastehakemukset on tehty ”valuuttaluottoihin” kohdistettuina. Haastehakemus on muotoiltu siten, että kyseessä olisi tavanomainen velkakirjaluotto, jonka yhteydessä haastehakemukseen ei tarvinnut liittää alkuperäistä tavallista velkakirjaa. Jos haastehakemuksessa olisi tuotu esille – kuten olisi pitänyt - että ”valuuttaluotto” onkin vekseliluotto, olisi haastehakemuksen liitteenä kuulunut olla alkuperäinen vekseli (=Promissory Note). Ainakin jossakin suomalaisessa tuomioistuimessa olisi herätty tutkimaan tarkemmin näiden vekselien ominaisuuksia, jolloin koko velkomuksen perusteet olisivat muuttuneet sellaisiksi, ettei pankilla kenties olisi ollut saamisoikeutta lainkaan! Kuitenkin eräässäkin todistettavassa tapauksessa pankki toimitti nähtäväksi alkuperäiset ns. Promissory Note – nimiset asiakirjat, jotka ovat omia vekseleitä, vasta marraskuussa 2001 - ja silloinkin voudille, ei tuomioistuimelle. Kokonaan oma asiansa on, kun velkomustuomion täytäntöönpano alkoi jo vuonna 1996, miksi vouti ryhtyi perimään luottoa ilman asianmukaisia saamistodisteita? Tähän kysymykseen vouti on vastannut, että ”voutipäivillä oli annettu ohjeet, että käräjäoikeuden tuomio riittää tuomion täytäntöönpanon perusteeksi, eikä saamistodisteita siten tarvita ulosottovirastossa.” Nordean lakimies Esko Nurminen on vastannut 21.8.2002 kysymykseen siitä, mikä asiakirja Promissory Note luonteeltaan on, seuraavasti: ” Promissory Notessa kyse on Suomen vekselilain mukaisesta vekselistä.” Ydinkysymys on, että kansliahenkilökunnan olisi pitänyt tietää, että ”valuuttaluotto” on vekseliluotto, ja siten alkuperäisen vekselin olisi pitänyt olla haastehakemuksen liitteenä. Jos kuitenkaan kansliahenkilökunnan ei olisi tullut tätä tietää tai epäillä, mutta pankkikaan ei ole toiminut voimassaolevan lain mukaan, mikä osapuoli – kantaja, haastehakemuksen tehnyt asiamies vai yksipuolisen tuomion antanut kanslisti – on syyllinen oikeudenkäyntivirheeseen, mahdollisesti jopa prosessipetokseen. • Promissory Note oli vekselinä pätemätön Edellisessä kohdassa kuvattu Promissory Note on Nordean oman ilmoituksen mukaan siis Suomen vekselilain mukainen vekseli. Kuitenkin tarkemmassa selvittelyssä on saatu selville, että Promissory Note ei ole Suomen vekselilain tarkoittama vekseli. Pätemätön vekseli ei muodosta saamisperustetta, tai ainakin haastehakemuksen käsittely olisi saanut kokonaan erilaisen muodon, kuin mitä yksipuolisen tuomion antaminen asiassa oli.

Tämäkin asia olisi tullut selvittää aikanaan käräjäoikeudessa asianmukaisesti järjestetyssä velkomusasian oikeudellisessa käsittelyssä. • Velan pääoma tuomittu maksettavaksi rahayksiköllä, jota ei ole … Neljänneksi kansliahenkilökunnalta on jäänyt huomaamatta pankkien haastehakemuksissa ns. valuuttaluottojen kohdalla luottosummaksi ilmoitettu pankin sisäinen valuuttakori (esim. SYP:n XYP -yksikkö ) ilman vastaavaa markka-arvoa, jolloin yksipuolisessa tuomiossa velallinen on tuomittu maksamaan n XYP -yksikköä. XYP -yksikön markkavasta-arvo vaihtelee päivittäin.

Onko Suomessa ollut XYP -niminen rahayksikkö markan rinnalla ? Jos ei, minkä päivän kurssin mukaan markkavasta-arvo on määrätty? Kuka/mikä instanssi on vasta-arvon arvopäivän määrännyt? Onko mikään elin valvonut mainitun vasta-arvon määrittämistä ja sen noudattamista? • Suppeaan haastehakemukseen ei 1.12.1993 jälkeen tarvinnut liittää

alkuperäisiä asiakirjoja Haastehakemukset jaettiin suppeisiin ja laajoihin. Saatavan ns. suppeaa haastehakemusta käytetään, kun kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen. Tämä ilmoitus riittää nyt – oikeusministeriön mukaan - siihen, että kantajan ei enää tarvitse liittää haastehakemukseen sopimusta, sitoumusta tai muuta vastaavaa kirjallista todistetta. Sen sijaan juokseva velkakirja, vekseli tai shekki on vieläkin liitettävä hakemukseen alkuperäisenä. Ammattimaisen rahanlainauksen saamistodisteet ovat seuraavat ( Havansi: Luotto-oikeus): 1. Velkakirja 1.a. Tavallinen velkakirja 1.b. Juokseva velkakirja 2. Vekseli 3. Shekki Oikeusministeriön mukaan siis tapauksissa 1.b, 2 ja 3 haastehakemukseen täytyy liittää alkuperäinen saamistodiste. Tavallista velkakirjaa ei tarvitse enää 1.12.1993 jälkeen liittää haastehakemukseen. Sen sijaan muiden saamistodisteiden kohdalla näyttövelvollisuus säilytettiin. Luottokannasta tavallisia velkakirjaluottoja oli valtaosa – Havansin Luotto-oikeus –kirjan mukaan vuonna 1978 peräti 80 %. Juuri tämä luottokannan osa haluttiin oikeuskäytännössä saattaa heikennetyn oikeudellisen menettelyn piiriin siten, että velallisensuojaa ei lainmuutoksen tultua voimaan 1.12.1993 enää ollut. Pankit käyttivätkin syntynyttä tilannetta häikäilemättä hyväkseen, ja haastoivat velkojen takaajat ”muun saamisen perusteella” oikeuteen, eivätkä puhuneet haastehakemuksessa mitään siitä, että valuuttaluotot olivat todellisuudessa vekseliluottoja. • Valtioneuvoston suoranainen myötävaikutus velallisten oikeudettomalle

tilalle

Edellä. siteerattiin hallituksen esityksen perusteluissa olevaa kohtaa: ”Silloin kun kantaja haastehakemuksessaan ilmoittaa, ettei vaatimus hänen käsityksensä mukaan ole riitainen …asiakirjojen esittäminen on tarpeetonta, koska vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä.”

Miten valtioneuvosto voi perustella, että kantajan ilmoitus siitä, että saatavaan kohdistuva vaatimus ei ole riitainen on riittävä peruste sille, että ”vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä” eikä tälläkään perusteella ole enää tarpeellista liittää alkuperäistä saamistodistusta mukaan haastehakemukseen? Velallinen on näin valtiovallan tuottamuksella menettänyt oikeussuojansa.

Mikä on todellinen syy siihen, että oikeusministeriö muuttamalla muutti lakia siten, että tavallisissa velkakirjaluotoissa velkojan eli pankin ei tarvitse liittää alkuperäistä tavallista velkakirjaa haastehakemukseen enää 1.12.1993 jälkeen?

• Ulosottomenettely ja sen muutokset Yleistä ulosotosta Suomalainen ”oikeussuojajärjestelmä” käsittää kaksi vaihetta: • Riitakysymyksen ratkaisu oikeusistuimessa Täytäntöönpano: oikeudenkäynnissä vahvistetut velvoitteet toteutetaan tarvittaessa

ulosottomenettelyn avulla Ulosottovaiheessa ei enää voida selvittää, miten riita-asia olisi tullut ratkaista, vaan se on jo toteutunut ”oikeudenkäynnissä”. ”Oikeudenkäynti” = yksipuolinen tuomio kansliahenkilökunnan tekemänä ilman vastaajan todellista vastustamismahdollisuutta – vrt. kohta 2.3. Kirjan tekstiote sivu 149 : ”Ulosottomiehelle ei enää siten voi esittää väitettä, että tuomio olisi tosiasioiden vastainen tai että velkaa olisi lyhennetty enemmän kuin mitä tuomiossa oli huomioitu jne.” Kirja on julkaistu vuonna 1994, ja sen esipuhe on allekirjoitettu 7.10.1993, joten kirja on kirjoitettu vuoden 1993 aikana ennen kuin ko. lainmuutokset tulivat voimaan – siten on vastaansanomatonta, että jo tuolloin oikeusministeriössä tiedettiin, mitkä tulevat olemaan velallisten väitteet, kun he huomaavat joutuneensa oikeudenloukkausten kohteeksi. Vai oliko ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjan tarkoituksenakin vuotaa oikeusministeriöstä hyviä vinkkejä ja tietoja siitä, miten velkojat voivat käyttää uusia lakeja hyväkseen, ja miten velallisten suu saadaan tehokkaasti tukituksi, kun he huomaavat joutuneensa oikeudenloukkausten kohteeksi. • Ulosottohakemuksen liitteet Täytäntöönpanoa pyydettäessä ulosottomiehelle velkoja antaa hakemuksen ohella ulosottoperusteen ja tarvittavat liitteet. Tärkeimmät liitteet ovat valtakirja sekä alkuperäinen saamistodiste. Alkuperäisen saamistodisteen merkitys ulosottomenettelyssä Saamistodisteita ovat velkakirja, vekseli ja shekki. Kun täytäntöönpanoa haetaan sellaisen tuomion perusteella, jossa on määrätty maksuvelvollisuus ja tästä velvoitteesta on olemassa saamistodiste, se on annettava alkuperäisenä ulosottomiehelle. ”Lainsäännös johtuu velallisen oikeussuojan tarpeesta kahteen kertaan tapahtuvaa velkomista vastaan sekä siitä, ettei velallisen tarvitse maksaa juoksevaa sitoumusta, ellei hän saa alkuperäistä saamistodistetta haltuunsa.” ( ”Uudet velkalait perinnässä” -kirja kappale 5.7.1. ”Alkuperäinen saamistodiste” sivu 169 ) Ulosottolain 3. luvun 22§:ssä säädetään:

”Kun maksuvelvollisuus on täytetty, ulosottomiehen on luovutettava hallussaan oleva saamistodiste

velalliselle.”

”Kun ulosottomies täytäntöönpanoa varten vastaanottaa saamistodisteen, tulee hänen se asiakirjaan

merkitä.”

Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 92/1996) tätä lainkohtaa tarkennetaan seuraavasti: ”Saamistodisteen haltuunotolla on ulosotossa itsenäinen merkitys: saamistodisteeseen tehdään merkinnät suorituksesta ja, jos maksuvelvollisuus on kokonaan tullut täytetyksi, saamistodiste annetaan velalliselle. Viimeksi mainitusta ehdotetaan otettavaksi pykälään nimenomainen säännös. Käytännössä näin on nykyisinkin menetelty.” Kun lakitekstissä sanotaan, että ”kun tästä velvoitteesta on olemassa saamistodiste”, se ei oikeuttane pankkia tulkitsemaan lakia niin, ettei pankkiluottojen yhteydessä tarvitsisi saamistodistetta lainkaan ollakaan, tai että pankki voi ilmoittaa, että saamistodiste on ”kadonnut”. Lainkohta ei voi tarkoittaa muuta kuin laskuja ja pieniä saatavia, jotka ovat yksityisten oikeushenkilöiden keskeisiä, tai pankeista otettuja esimerkiksi ns. luottolimiittejä. Näistä ei välttämättä todellakaan ole erillistä saamistodistetta. Tämä tutkimus siis – korostettakoon vielä kerran – käsittelee vain ja ainoastaan Suuren laman aikana pankkien antamia ja kotimarkkinayritysten ottamia suuria miljoonaluottoja, jotka useimmiten olivat ns. valuuttaluottoja. • Saamistodisteen ”häviäminen” Velkojalle jätetään ulosottolaissa kuitenkin porsaanreikä olla jättämättä alkuperäistä saamistodistetta ulosottomiehelle: UO-lain 3 luvun 22§: ”jos alkuperäisen saamistodisteen antaminen sen katoamisen tai muun syyn takia ei ole mahdollista, ulosottomies voi panna tuomion tai päätöksen täytäntöön alkuperäisen saamistodisteen puuttumisesta huolimatta, jollei saamistodiste ole juokseva velkakirja, vekseli tai shekki.” HE 92/1996: ”Vallitsevan käsityksen mukaan ulosoton haltijan (aikaisemmin lääninhallitus, kirj.huom.) on kuultava velallista, jos täytäntöönpanoon ryhdytään ilman, että alkuperäistä saamistodistetta on esitetty. Myös ulosottomiehen tulisi ehdotetun pykälän mukaan kuulla velallista sopivalla tavalla, jollei se ole tarpeetonta ( mikä olisi tällainen ”tarpeeton” tilanne ? kirj.huom). Asian laatu huomioon ottaen kuuleminen voisi tapahtua puhelimitse. 1. On todistettavasti paljon tapauksia, joissa alkuperäistä saamistodistetta ei löydy pankista,

käräjäoikeudesta tai ulosottomieheltä. Näissä tapauksissa pankki on jopa esittänyt syyksi sen, että alkuperäinen saamistodiste on ”hävinnyt”. Kun tiedetään, että saamistodiste = arvopaperi = raha, ei mitenkään voi olla uskottavaa, että ammattimaista rahanlainausta suorittava organisaatio voisi ”hävittää” rahaa.

2. Kun kaupunginvouti ei tiedä alkuperäisestä saamistodistuksesta, joka valuuttaluottojen kohdalla

poikkeuksetta näyttää olevan vekseli, ja siitä huolimatta perii, koska ”voutipäivillä joku on sanonut että näin saa tehdä”, onko silloin koko ulosottojärjestelmä Suomessa erehdytetty toimimaan vastoin Suomen lakia? Mikä taho on voutipäivillä antanut voudeille luvan velkoa ilman alkuperäistä saamistodistusta, varsinkin jos saamistodistus on vekseli ?

Vinkkejä velkojille

Osassa III ”Yrityssaneeraus velkojan kannalta ” on tekstissä 8 mustalla ympäröityä lokerikkoa, joiden otsikkona on ”VINKKEJÄ VELKOJILLE”. Esimerkkejä: ”Yrityssaneeraushakemus ei estä perintätoimenpiteitä”

”Pääsääntöisesti voit jatkaa perintää täysipainoisesti tai jopa kiihdyttäen” • Lisäesimerkkejä löytyy kirjasta. Lukija ottakoon huomioon, että kirjan kirjoittajat ovat virkamiehiä, ja että jopa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos on mukana kirjoittajien joukossa. Onko Suomi enää oikeusvaltio, jos valtiovalta asettuu näin räikeästi velkoja-velallinen –suhteessa vahvemman osapuolen puolelle ? Lähteet • ”Uudet velkalait perinnässä”, toim.Yrjö Lehtonen, kirj. lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo,

hovioikeudenneuvos Kari Kujanen, varatuomari Jari Malinen ja kaupunginvouti Hannu Töyrylä. ”Business Books”.1994. ( esipuhe päivätty 7.10.1993 )

• Laki oikeudenkäymiskaaren muutoksesta, no 595/1993 • HE 79/1993, valmistelijat Juhani Hirvonen ja Gustav Möller • Käräjäoikeuslaki 28.6.1993/581, valmistelija Heikki Liljeroos

• Ulosottolaki 3.12.1895/37 • HE 92/1996, valmistelija Tuula Linna

Epilogi: Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin testamentti Suomen kansalle: ”Suomi on hyvä maa. Sitä kannattaa puolustaa. Sen ainoa puolustaja on Suomen kansa.”