45      44   

93-VUOTIAS JAAKKO ESTOLA UHRASI KULTAISET VUOTENSA, MUTTA EI OLE SIITÄ KATKERA. KAIKESTA HUOLIMATTA HÄN ON ONNELLINEN.TEKST I I L K KA P E R N U KU VAT M A I JA TA M M I

• X

X

X X • X X X X

XX

X

XXX XX

X

   47      46       47      46   

Jaakko Estola, 24, makaa juoksuhaudan pohjalla ja nä-kee, kuinka lumi värjäytyy punaiseksi. Veri on tullut hänen suustaan. Hän hengittää, mutta ei tunne kipua. Hän yrit-tää miettiä, mitä on tapahtunut.

Pakkaspäivän aamu 16. tammikuuta 1943 Krivin ky-län tukikohdassa Itä-Karjalassa oli alkanut rauhallisesti. Sitten vartiomies tuli ilmoittamaan, että oli nähnyt jotain poikkeavaa.

Estola lähti vartiopaikalle ottamaan selvää asiasta. Mu-kaan lähti myös nuori vänrikki. Estola oli ollut rintamalla jo kolme vuotta ja halusi näyttää oppipojalle, ettei pelkää. Sik-si hän käveli vain hieman etukumarassa. Edellisyönä oli py-ryttänyt paljon lunta, ja kova tuuli juoksutti sen juoksuhau-dan pohjalle korokkeeksi. Estola ei kävellyt riittävän kuma-rassa. Kuului pamaus, ja Estola tunsi selässään piston.

Puhelin pirisee kerrostalon ylimmässä kerroksessa Hel-singin Munkkiniemessä. Jaakko Estola, 93, nousee nojatuolista, kävelee verkkai-sesti huoneen poikki pienen puhelinpöy-dän luo, nostaa luurin ja sanoo jämäkäs-ti: ”Estola!”

Luurin toisessa päässä on hänen poi-kansa, 55-vuotias Seppo Estola, joka soittaa isälleen lähes päivittäin. Isä ottaa tuolin käsinojasta tukevan otteen ja ai-koo istuutua tuoliin, mutta käsinoja on väärällä puolella. Estola rojahtaa latti-alle. Luuri on vielä korvalla. Hän vaih-taa asentoa, huitoo, ettei tarvitse auttaa. Pöydän takaa näkyy vain harmaantunutta tukkaa. Estola jatkaa puhelun loppuun ja nousee vasta sitten pystyyn.

Jaakko Estola on vielä 93-vuotiaana hyvin suoraryhti-nen, raamikas ja ketterä. Noustuaan hän kohottaa kädet riemusta ilmaan kuin olympiavoittaja, joka astuu podiu-mille.

Estola on nähnyt ja voittanut elämässään paljon. Hän syntyi Hyvinkäällä 8. joulukuuta vuonna 1918 – kaksi päi-vää sen jälkeen, kun Suomen tuore kansa juhli vuoden ikäistä itsenäisyyttään.

Kultainen aika. Sillä nimellä Estola kutsuu lapsuuttaan. Kaikki oli huoletonta.

Tosin hän oli pieni, koska ei suostunut syömään mi-tään. Vanhemmat huolestuivat ja käyttivät poikaa lääkä-rissä. Lastenlinnan sairaalan ylilääkäri Arvo Ylppö neuvoi perhettä: hänen mukaansa ruokapöydän pitäisi olla oikein kaunis, niin että se viehättäisi lasta syömään.

Jaakolla vain ei ollut koskaan nälkä. Ei hän kapinoinut: hän oli nöyrä ja hiljainen lapsi. Äidin omaksumista her-rasväen käyttäytymistavoista pidettiin kiinni. Kun Jaakolle vihdoin viidennellä luokalla alkoi ruoka maistua, hän nou-datti orjallisesti äitinsä pöytätapoja. Oli tarkkaa, missä jär-jestyksessä eri ruokalajit syötiin. Ensin lihaliemi ja piirak-

ka, sitten aladobi ja sen jälkeen vasta maksalaatikko.Hän haluaisi noudattaa niitä yhä.

Pienuutensa takia Jaakko laitettiin eturiviin istumaan. Se ei kuitenkaan auttanut oppimisessa. Koulussa poika oli surkea. Koulussa opettaja pyysi tavaamaan sanan Eeva. Jaakko yritti parhaansa:

”Ee ee ee aa aa vee… nassu.”Hän myös sairasti paljon. Tulirokon ja kurkkumädän

takia poika kävi kaksi luokkaa uusiksi.Lukeminen ei sujunut, mutta sen korvasi liikunta.”Olin hyvä ja ketterä. Siksi en joutunut koulussa silmä-

tikuksi”, Estola muistelee.Vihdoin 20-vuotiaana hän kirjoitti ylioppilaaksi. Vuosi

oli 1939. Tulevaisuus ammotti aukinaisena, kirjaimellises-ti. Hän ei tiennyt, mitä alkaisi lukea. Nuoren miehen pää oli tyhjä, suurta paloa ei ollut oikein mihinkään.

Lääketiede kiinnosti hiukan, ja Jaak-ko Estola kävi alan luennoilla. Siellä va-roiteltiin, että opiskelut kestävät mon-ta vuotta. Suunnitelmat joutivat me-nemään. Eskola liittyi lainopilliseen tiedekuntaan Helsingin yliopistoon.

Estolan puolesta oli kuitenkin teh-ty toisenlainen päätös. Syyskuun alussa Euroopasta kantautui uhkaava uutinen: Saksa on hyökännyt Puolaan.

Jaakon kotona soi puhelin myöhään il-lalla lokakuussa 1939. Suojeluskunnasta

soitettiin, että hänelle olisi töitä. ”Se oli ilkeä enne”, hän sanoo.Ensimmäisenä tehtävä oli lähteä jakamaan reserviläisille

kertausharjoituskutsuja. Sen jälkeen Estolasta tehtiin auton-kuljettaja. Nash-merkkisen auton lasit teipattiin lähes um-peen. Kuskina Jaakko näki edessään vain pienen kaistaleen.

Estola arvelee, että sai kuskin pestin, koska hän oli kilt-ti ja vapaaehtoinen – halpa kuski siis. Ja kyllä työ hänel-le kelpasi. Olihan se eri luokkaa kuin niillä kavereilla, jotka joutuivat vahtimaan junarataa pakkasessa. Estola sai jopa asua kotona äidin ja isän luona.

Hän ei olisi edes kelvannut sotaväkeen. Hän oli kaksi-kymppisenä yhä pieni: kriteerinä ollut mitta, pituus kertaa rinnanympärys, ei riittänyt tekemään hänestä sotamiestä.

Yllättäen Estola kuitenkin kutsuttiin Toijalaan koulu-tuskeskukseen talvella. Tammikuun 16. päivänä 1940 hin-telä mies astui vakinaiseen palvelukseen.

”Kun sota syttyi, lihoin hetkessä. Sääntöjä katsottiin sormien läpi.”

Päivälleen kolme vuotta myöhemmin Jaakko Estola ma-kaa juoksuhaudassa ja kuulee vielä laukauksen kaiut lumi-sessa metsässä. Käännä

”Kuului pamaus, ja

Estola tunsiselässäänpiston.”

Fysioterapia paransi säryn

Estolan kädestä. ”Monet jäävät

kivunsa vangiksi. Monille riittää, että he pääsee

keskustelemaan omista

vaivoistaan. Minusta

valittaminen on vanhojen

haavojen nuolemista.”

   49      48       49      48   

Hänet raahataan korsuun, jossa lääkintämiehet riisuvat takin ja repivät villapaidan puukolla auki. Venäläisen ki-väärin luoti osui kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Ulos tullessaan luoti on katkaissut kylkiluun. Pahinta on kui-tenkin se, että keuhkoihin on päässyt verta.

Estola kuljetetaan Karhumäen sairaalaan. Siellä hänen kurkkuaan alkaa yhtäkkiä kutittaa kamalasti. Olisi tehnyt mieli rykäistä, mutta hän ei pysty rykäisemään – eikä hen-gittämään. Estola ei saa ilmaa. Haukkoo kuin kala. Kala, jonka kurkkua kutisee.

Nyt Estola sanoo, että se hetki, kun hän sai ensimmäi-sen annoksen lisähappea, on ollut onnellisin hetki elämäs-sä. Vain pieni imaisu veti takaisin kuolemanportilta.

”Tämän jälkeen selviän mistä vain”, hän ajatteli.Myöhemmin, kun Estola sai siirron Helsingin Kirurgi-

seen sairaalaan, hän sai oman asetakkinsa takaisin. Potilas katsoi kauluslaatassa olevaa pientä reikää. Takin sisäpin-ta näytti oudolta: veri oli kuivunut kiil-täväksi kalvoksi ja loisti ikään kuin takki olisi saanut silkkivuoren.

Kun Estola kirjoitti omaksi huvikseen tarinan haavoittumisestaan, häntä vai-vasi, miksi ei ollut puhunut siinä sanaa-kaan Jumalasta.

Hän meni kenttäpapin puheille.”Miksi en turvautunut hädän hetkellä

Jumalaan”, Estola kysyi.”Sinun uskontosi on käytännöllistä”,

pappi vastasi.”Teki ihminen mitä hyvänsä, hän ei

voi anoa Jumalalta armoa kuolemansa siirtämiseen. Ei Jumala ole sitä varten.”

Nyt 93-vuotiaana Estolan pitäisi mo-nen mielestä jo ajatella kuolemaa. Se kun on väistämättä edessä, melkein oven takana. Virkeiltä kasvoilta ei kuitenkaan pysty lukemaan, että hän olisi luopumassa elämästä.

”En näe kuolemaa peikkona”, hän sanoo ja haukkaa lempileivonnaistaan, pähkinäistä bebé’tä.

Sotapalvelus oli tullut Jaakko Estolan elämään sopivaan aikaan. Tietenkään sota ei tule koskaan hyvään aikaan, mutta Estolalle se antoi monta välivuotta. Sodassa ei tar-vinnut ajatella. Kunhan teki, mitä käskettiin.

Vastassa oli kuitenkin todellisuus, oikea elämä, jossa piti elättää itsensä. Ei voinut enää vain tehdä, mitä sanottiin.

Sota-ajan kaveriporukka päätti yhdessä lukea palveluk-sen jälkeen agronomeiksi. Se sopi myös Estolalle. Hän val-mistui Helsingin yliopistosta vuonna 1948.

Työ vei ensimmäisenä vuosina moneen suuntaan. Es-tola meni Lohjalle maataloustarvikeosuuskuntaan, jonka meijeripuolella hän hoiti yhteyksiä maidontuottajiin. Siel-tä hän siirtyi Lahteen Osuuskaupan maatalouspuolen joh-

tajaksi. Seuraavaksi olivat vuorossa Lääkeosakeyhtiö ja Vaasan höyrymylly.

Vuonna 1956 hän asettui Hankkijan rehu- ja lannoite-puolen johtajaksi. Se oli työ, jossa hän viihtyi 22 vuotta. Ja kun ei enää viihtynyt, hän teki raskaan päätöksen. Hän lo-petti.

”Alasta ei löytynyt enää työn iloa”, Estola sanoo.Hän oli kokenut pitkän uransa aikana olevansa tärkeä

työssään, mutta 1970-luvun lopussa työnkuva muuttui. Ai-emmin Estola oli tehnyt uusia rehuja eläimille – kanoille, sioille, fasaaneille – mutta nyt hänestä leivottiin markki-noinnin johtajaa.

”Koin jääväni ulkopuoliseksi.”Estola jättäytyi vapaaehtoisesti eläkkeelle 60-vuotiaana.

Ensimmäinen eläkepäivä oli sokki.”Se oli ensimmäinen päivä vuosikausiin, kun ei ollut yh-

tään alaista eikä yhtään asiaa, josta päättää. Se oli suu-ri elämänmuutos, ja sen kokeminen ma-sensi. Pikkaisen kiusasi, että en ollut enää mikään johtaja. Olin eläkeläinen.”

Työelämä oli Estolan mielessä vie-lä kolme vuotta. Jaksaakseen arkea hän laittoi kaiken tarmonsa metsätöihin omalla mökillään.

Mutta on myös toinen syy, miksi hän on jaksanut eläkeläisen arkea yli 30 vuotta.

Estola hakee lipaston päältä valoku-van. Siinä on rivissä kuusi lasta. Niin kuin kaikissa lapsista otetuissa ryhmä-kuvissa, myös tässä jokainen heistä kat-soo vähän eri suuntaan.

2000-luvun alussa otetussa kuvas-sa ovat hänen lapsenlapsensa. Niin kuin hän ei valinnut itse omaa ammattiaan, ei

hän myöskään valinnut itse, kenen kanssa perustaisi per-heen.

Sodan jälkeen Jaakko Estola vietti kesäisin aikaa ison-siskonsa mökillä Lopella. Mökki sijaitsi ison Salokarta-non alueella. Yhtenä kesäpäivänä vuonna 1953 kartanon emäntä pyysi sisarensa, lähistöllä olevan Leppäniemen kartanon emännän ja tämän kaksi tytärtä kahville.

Myös Estola sai kutsun. Siinä hän istui kartanon emän-tien ja näiden kaksikymppisten tyttärien kanssa syömäs-sä luumuja.

Hän aavisteli, mitä oli tapahtumassa. 34-vuotiasta poi-kamiestä oltiin naittamassa kartanoon. Hänelle oli jo vuo-sia tolkutettu, että pitäisi mennä naimisiin. Estolalla oli kyllä ollut tyttöystäviä, mutta suhteista ei missään vaihees-sa ollut tullut mitään vakavampaa. Suurin syy oli Jaakon voimakas äiti, joka ei kelpuuttanut ketään. Kaikissa tyt-töystävissä oli jotain vikaa.

”’Miksi enturvautunut

hädänhetkellä

Jumalaan’, Estola kysyi

kenttäpapilta.”

Estola aloitti lentopalloharrastuksen vuonna 1978. Hänellä on edelleen kolmet harjoitukset viikossa. ”Niin kauan kuin pääsee liikkumaan, elämä on elämisen arvoista.”

”Vaikea minunelämästäni

on surua löytää.En pystyolemaan

katkera edessodasta.”

Kahvipöydässä Estola katseli sisaruksia ja yritti miettiä, kumpi se on.

”Toinen oli huumorintajuinen, toinen oli vakava. En tiennyt, kumpi minulle valittiin. Siksi minun oli katsottava tasapuolisesti molempia.”

Kahvittelua seurasi loppukesästä sieniretket. Niiden ai-kana seurustelu tiivistyi. Syksyllä sekä Jaakko että karta-non tytär Saara Marjatta palasivat Helsinkiin. Talven ai-kana päätettiin, että häät järjestetään seuraavana kesänä, heinäkuussa.

”Asiaa auttoi se, että hän sopi äidillekin kauhean hyvin.”35-vuotiaana aviomiehenä Estola irrottautui äidistään

ja aloitti ensimmäistä kertaa itsenäisen elämän. Nyt piti ryhtyä ottamaan vastuuta itsestään ja perheestään. Se oli uutta.

Jaakko Estola kuvailee parisuhdet-taan tasaiseksi. Hän tuli heti alusta läh-tien toimeen vaimonsa kanssa. Järkiliit-to, joka syveni ajan myötä. Pariskunta eli onnellisesti yhdessä, kunnes vuonna 2000 70-vuotiaalla vaimolla todettiin keuhkosyöpä. Se ei tullut yllätyksenä. Syöpä oli vienyt Saaran molemmat van-hemmat sekä siskon.

Kun mies ja vaimo tapasivat lääkärin, vaimo kysyi, kauanko hänellä on elinai-kaa. Kaksi vuotta, lääkäri vastasi.

Saara otti lääkärin ennusteen vaka-vasti: hän kuoli tasan kaksi vuotta diag-noosin jälkeen vuonna 2002. Viimeiset kolme päivää hän vietti sairaalassa.

Jaakko Estola on menettänyt sekä työn että vaimon-sa, mutta hän ei ole menettänyt elämänhaluaan. Siitä hän kiittää jälkipolveaan.

Kaksi ja puoli vuotta naimisiinmenon jälkeen tammi-kuussa 1957 perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi, Sep-po. Vielä saman vuoden joulukuussa syntyi tytär, Marjo, ja kaksi vuotta myöhemmin Laura.

Isä oli paljon lasten kanssa. Hän järjesti lastenjuhlia, leikki ja pelleili. Omissa urheilukisoissa mökillä hän pani lapset hyppäämään korkeutta ja pituutta. He uivat ja työn-sivät kuulaa.

Lapset eivät häirinneet isäänsä edes silloin kun tämä otti nokosia sohvalla. Päinvastoin, mitä enemmän lapsia hänen päällään hyppi, sitä nopeammin hän nukahti.

Lapset ovat oppineet isältään paljon.”Isä osaa nauttia pienistä asioista. Hänen ansiostaan

olen oppinut arvostamaan arkea”, Marjo-tytär sanoo.”Häneltä on aina voinut kysyä apua, ja hän on aina aut-

tanut. Isä ei ole mikään kateellinen. Hän ei arvostele mui-ta”, Laura kertoo.

”Isä on ikinuori”, Seppo toteaa.

Nyt Jaakolla on myös kuusi lastenlasta. 22-vuotias Henri pitää vaaria esikuvanaan.

”Olen oppinut häneltä käytöstavat. Aina kun mentiin kylään, piti kätellä ja kumartaa. Hän opetti, miten kumar-retaan oikeaoppisesti. Myöhemmällä iällä on olen oppinut arvostamaan sitä”, Marjon poika Henri sanoo.

”Vaarin elämänasenteesta on otettava opiksi. Kun kat-soo, kuinka reipas hän on 93-vuotiaana, tuntuu, että jää kakkoseksi.”

Estolalle lapset ja lapsenlapset ovat tärkein yhteisö.”Tiedän aina, mitä lapsenlapset tekevät. Ja minun täy-

tyy saada tietää. Ehkä he pitävät minusta huolta vähän pi-dempään, etteivät ihan ensimmäisenä laita minua palvelu-talon kautta sairaalaan.”

He ovat yhteydessä päivittäin. Toinen tytär soittaa joka päivä kello 15.10 ja toinen kello 16.20.

”He ovat minua viisaampia. Jos mi-nulla on pienikin ongelma, soitan tyttä-rille. Jos menen hautajaisiin, kysyn tyt-täriltä, millaisen kukkalaitteen ostan.”

Yhdestä aiheesta ei puhuta – sota-ajoista.

”Kun lapsilla ja lapsenlapsilla on hyvä olla, minäkin nautin. Suruton elämä on helppoa.”

Estola on hetken hiljaa ja jatkaa.”Vaikea minun elämästäni on surua

löytää. En pysty olemaan katkera edes sodasta. Minulla olisi monen monta syy-tä siihen – esimerkiksi minkä takia juu-ri minä olin etulinjassa? Mutta elämä-ni on jo niin pitkällä, että viisi vuotta sii-

tä on niin pieni osa.”Estola pyyhkii kostuneita silmäkulmia taskuliinallaan.

Syysaurinko heijastuu ikkunasta pöydällä olevaan kristal-liastiaan, Jaakon elämän ensimmäiseen arpajaisvoittoon. Voitto oli onnen hetki. Nyt kulho pursuaa Geisha-karkke-ja.

Hän rapistelee yhden karkin auki ja laittaa suuhunsa.Kultainen aika.

Info Sotiemme veteraaneille on ohjattu RAY:n pelitoiminnan tuottoja vuosina 1993–2012 noin 1,7 miljardia euroa. Tänä vuon-na Valtiokonttorin kautta ohjataan veteraanien hoitoon ja kun-toutukseen 99,3 miljoonaa euroa, ja lisäksi noin miljoona euroa on myönnetty avustuksina veteraanijärjestöille. Muuta vanhus-työtä tuetaan pelituotoista tänä vuonna 31 miljoonalla eurolla.

   51      50       51      50   

”Kun äiti kuoli, oli yllätys, että

isästä löytyi kokki”, Jaakko

Estolan tytär Marjo sanoo. He edelleen

järjestävät hauskoja

perhejuhlia Lopen-mökillä.