1/2013 - Suomen ValkonauhaliittoValkonauhaliiton erityisteema vuonna 2012 oli: yksinäisten ja...

Valkonauha1/2013

Valkonauha Suomessa: vastuuta sinusta ja minusta vuodesta 1896

Minnesota-hoitoa

Lapualla s.23Haudalta iloon s. 10

Alkoholistin läheisen

ajatuksia s.27

2 Valkonauha Valkonauha 3

Edeltäjäni Irmeli Kaipainen Valkonauha-lehden joulunumeron pääkirjoitukses-sa tuli ajatuksin luokseni toivottaen uu-

dessa tehtävässäni antoisia ja rakentavia hetkiä Valkonauhan sisarpiirissä. Se tuntui hyvältä ja aloin miettiä syvemmin sanaa ”tulla”. Se on hieno sana ja kätkee paljon muistoja varmas-ti meidän jokaisen elämässä: vuosien yhdessä-oloa, kanssakäymistä, elämän suunnan muu-toksia, kiitollisuutta, yllätyksiä. Joku on tullut juuri minun luokseni.

Muistan muutaman vuoden takaa hetken Hattulan hautausmaalla. Yhtäkkiä huomasin, että silmälasini olivat pienestä taskun repeä-mästä pudonneet johonkin hautausmaan ruo-hikkoon tai poluille. Epätoivoisena konttasin ruohikossa. Silloin eräs nainen kolmen pienen lapsen kanssa tuli luokseni ja kysyi, mikä mi-nulla on hätänä. Pian me kaikki viisi kontta-simme hautausmaan heinikossa ja silmälasit-kin lopulta löytyivät. Hän pysähtyi ja tuli aut-tamaan.

Muistan myös -30 asteen pakkaspäivän Pa-rolassa. Istuin autossamme odottaen miestä-ni. Auton ikkunaan koputettiin ja hyvin al-koholisoitunut mies sanoi, että hän paleltuu ja kysyi, voisimmeko viedä hänet autolla ko-tiin. Hän asui toisen alkoholisoituneen miehen kanssa Turmiontiellä. Näin hän tuli luoksem-me ja me tulimme alkoholistien sähköttömään pieneen kurjaan mökkiin. Siitä alkoi meidän yhteinen tiemme näiden kahden miehen, To-pin ja jo ajasta ikuisuuteen siirtyneen Ramin kanssa. Turmiontiestä tuli meille opettavainen ja rakas tie vuosikausiksi.

Kauneimmassa ja tärkeimmässä merkityk-sessä sana ”tule” on kuitenkin minulle ollut sil-loin, kun kuulin Jeesuksen kutsun TULE. Mi-nä tulin Hänen luokseen ja sain armon, rau-han, uuden elämän ja tien.

Valkonauhaliiton erityisteema vuonna 2012 oli: yksinäisten ja unohdettujen tukena. Halu-amme olla avun ja lohdun tuojia niille lähim-

mäisillemme, jotka kutsuvat meitä äänellään tai äänettömin huokauksin. Tänäkin vuonna ja aina me yksilöinä ja järjestönä haluamme olla mukana tekemässä hyvää lähimmäisillemme.

Haluan omalta osaltani kantaa vastuuta pu-heenjohtajana Suomen Valkonauhaliitossa tä-män kaksivuotiskauden – yhdessä teidän kaik-kien kanssa suunnitellen, tehden ja yhteisestä työstä iloiten.

Tulkoon teidän jokaisen elämään paljon, paljon suloisia tulemisia ja Taivaallisen Isäm-me ainutlaatuisia johdatuksia ja siunauksia.

ANNA-MARI LAINEpuheenjohtaja

PääkirjoitusSISÄLTÖ

Pääkirjoitus 3

Valkonauhan tapahtumia talvella 4

Uusi hallituksen jäsen esittäyy 5

Hilpi sai sisäisen kutsun palvelemaan 8

Haudalta iloon 10

Koivikon Tukikodit tekee työtä nuorten hyväksi 11

Kärsimyksen hahmo 14

”Ystävyyden käpy” -musiikkisatu 17

Kirjaviisaat 21

Minnesota-hoitoa alkoholismiin Lapualta jo 20 vuotta 23

Hei, olen Ritva ja olen alkoholistin läheinen 27

Muistokirjoitus 31

Turvapaikan palvelijana 32

Monialainen perheryhmä-työskentely eli yhdessä eteenpäin 34

Eläviä sanoja 36

PuheenjohtajaHuK Anna-Mari LaineVarapuheenjohtajatTerveydenhoitaja Hannele JalkanenPankkivirkailija (eläk.) Tuulikki PerhoPääsihteeriPastori Irja EskelinenToimistosihteeriNina Hurtamo

Liiton ylläpitämätValkonauhan Kotipesä HelsingissäLiisankatu 27 A 3, 00170 Helsinkipuh. 091351 268Opiskelijakoti HelsingissäSnellmaninkatu 27 D 18, 00170 HelsinkiSuurHelsingin Valkonauha ry:n ylläpitämäLiisankoti Lepolantie 49, 00660 Helsinki

Suomen Valkonauhaliitto – Förbundet Vita Bandet i Finland r.y.Liitto on vuonna 1905 perustettu kristillisyhteiskunnallinen naisjärjestö, joka toimii yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan hyväksi. Liitto on jäsenenä World´s Woman´s Christian Temperance Unionissa. Liitto ottaa vastaan testamentteja ja lahjoituksia. Pankkiyhteys: Sampo IBAN:FI98 8000 1100 0623 23

Valkonauha 1/2013

Julkaisija: Suomen ValkonauhaliittoToimituksen osoite:Liisankatu 27 A 3, 00170 Helsinkipuh. 091351 268www.suomenvalkonauhaliitto.fietunimi.sukunimi@suomenvalkonauhaliitto.fiPäätoimittaja: Anna-Mari LaineToimitussihteeri: Irja EskelinenToimituskunta: Pirkko Laakso, Anna-Mari Laine, Marja Kariluoto, Tuulikki Perho, Helena SipiläTaitto: Anne Tervahauta / Kuvitella

Lehti ilmestyy 4 numeronaTilaushinta 15 euroa vskPainopaikka: Tammerprint Oy, Tampere

ISSN-L 0355-7219, ISSN 0355-7219 (painettu)ISSN 2242-0045 (verkkojulkaisu)Kannen kuvat: Kari Ehonsalo

On aika tulla

RAIM

O LA

INE


Ritarikuntien suurmestari Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myön-

si itsenäisyyspäivänä 6.12. järjestömme työssä sekä myös muilla tavoin yhteiskunnal-lisessa toiminnassa ansioi-tuneelle liittomme puheen-johtaja Irmeli Kaipaiselle kunniamerkin. Suomen Val-konauhaliiton hallinnonalaan kuuluvista kunniamerkeistä hakuprosessi etenee sosiaali- ja terveysministeriön kautta ritarikuntiin ja sieltä edelleen suurmestarin päätettäväksi. Kun kunniamerkkianomus etenee merkin myöntämiseen asti, on se tunnustus paitsi ensisijaisesti saajalleen, mutta myös niille tahoille, joiden tehtävissä merkin saaja on toiminut.

Suomen Valkoisen Ruusun rita-rikunta perustettiin valtionhoi-taja Mannerheimin päätök-sellä vuonna 1919. Ritarikunnan kunniamerkkejä jaetaan isän-maan palveluksessa ansioituneille kansalaisille.

Irmeli Kaipaiselle myönnetty Suo-men Valkoisen Ruusun ritarikun-nan ansioristi oli saajalleen ikään kuin piste iin päällä, sillä Irmeli oli vuoden 2012 lopussa toiminut hallinnossamme täydet viisi kaut-ta. Liiton sääntöjen mukaisesti tehtävä siirtyy viimeistään viiden kauden jälkeen liiton syysko-kouksen vaaleilla valitsemalle seuraajalle, joka on tällä kertaa Anna-Mari Laine Hämeenlinnas-ta. Irmelin puheenjohtajakaudelle on ollut ominaista jämäkkä, mut-ta samalla rauhallinen ja keskus-televa hallintotapa. Irmelistä voi

sanoa, että hän on onnistunut olemaan hyvällä tavalla luja ja lempeä.

Perusteet, joilla Ritarikuntien suurmestari päätyi myöntämään Irmelille Suomen Valkoisen Ruu-sun ritarikuntien ansioristin olivat:

Irmeli Kaipainen on toiminut Oulun Valkonauhan hallituksessa ja Suomen Valkonauhaliiton halli-tuksessa toimien sen puheenjoh-tajana vuodesta 2007. Hänelle on ollut ominaista toimia yhteishen-keä vahvistaen ja vapaaehtois-voimin tehtävää järjestötyötä arvostaen ja kehittäen. Siinä häntä auttavat lapsuudenkodista perityt mallit. Irmelin vanhemmat toimivat aktiivisesti yhteiskun-

nallisessa auttamistyössä ollen perustajajäseninä Oulun Seudun Mänty-koti ry:ssä. Lapset, Irmeli mukaan lukien, otettiin mukaan toimintaan. Tämä vanhempien antama malli ja työnäky kantaa Irmeliä Valko-nauhassakin. Hän pitää tärkeänä lähimmäisen palvelua, jossa oma itse pistetään likoon ja anne-taan omastaan. Irmelin puheenjohtajuuskautena liiton toiminnassa on pa-nostettu valkonauhatyön vapaaehtoistoimijoiden voimavaroihin ja koulu-tukseen.

Irmeli on pidetty ja arvostettu myös omassa työpaikassaan oululaisen Aurinkokodin toimin-nanjohtajana. Kodissa on 34 asuntoa, joiden

asukkaille Irmeli on läheinen ja luotettu kodin johtaja, joka panostaa kauneuden luomiseen, kädentaitoihin ja juhlan aihei-den löytämiseen arjesta. Näillä ominaisuuksilla on kysyntää ja ne takaavat hyvän lopputuloksen kansalaisjärjestötyössä.

Irmelin perheeseen kuuluu puoli-so, neljä lasta ja kaksi lastenlasta. Hän on esimerkillisesti onnistunut työelämän haasteiden ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Kaiken kaikkiaan Irmeli on hyvä esimerkki johtajuudesta, jossa yh-distyvät Valkonauhalle ominainen “järjestäytynyt äidinrakkaus” ja “yhteiskunnallinen äitiys”, johon kuuluu sopivassa suhteessa lem-peyttä ja lujuutta.

HUOMIONOSOITUKSIA

Olen syntyjään oulu-lainen, pääkaupun-kiseudulla välil-

lä 10 vuotta asunut, mut-ta reilut 15 vuotta sitten Ouluun takaisin muutta-nut. Olen tehnyt työurani suurimmaksi osaksi kau-panalalla, vaikka minul-la muun alan koulutus onkin. Tällä hetkellä olen oululaisessa tava-ratalossa työssä, toimin myyjänä pukeutumisosastolla.

Perheeseeni kuuluu 20- ja 22-vuotiaat pojat, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa. Toinen po-jistani opiskelee Oulussa ja toinen asuu Helsin-gissä kihlattunsa kanssa ja käy työssä. Kotona minulle seuraa pitää pieni kiinanpalatsikoira Pamina.

Olen liittynyt Oulun Valkonauhoihin vuon-na 2007. Toimintaan minut veti mukaan nykyi-nen rahastonhoitajamme Maritta Pietilä-Holo-painen, jonka kanssa olimme samassa työpai-kassa. Valkonauhat oli minulle tuolloin melko tuntematon yhdistys, vaikka sillä Oulussa onkin kunniakkaat perinteet. Nykyisin olen jo paljon tietävämpi sekä yhdistyksen historiasta ja Val-konauhaliiton työstä. Olen ollut tavallinen rivi-jäsen viime vuoteen asti, jolloin minusta tuli yh-distyksemme sihteeri.

Vapaa-aikaani yritän mahduttaa sekä kehoa että mieltä hoitavia asioita. Lukeminen on yksi tärkeimmistä; hyvä kaunokirjallisuus vie men-nessään ja antaa ajattelemisen aihetta, tietokir-jallisuus puolestaan antaa mahdollisuuden pe-rehtyä vähän syvällisemmin itseä kiinnostaviin asioihin.

Fyysisen kunnon ylläpito on iän myötä tullut todella tärkeäksi, liikun mielelläni pyöräillen ja kävellen, harrastan muutenkin aika paljon hyö-tyliikuntaa. Olen viime kesänä muuttanut ja nyt minulla on mm. lyhyt matka ladulle, joten vuo-den alussa ostin uudet sukset ja olen mahdolli-

Uusi hallituksen jäsen esittäytyy

Tarja Heino

Joulun juhlintaa 15.12. Inka Heilimo

Vas. Nina Hurtamo ja Airi Putkonen

Yleisöä vauvasta vaariin.

”

VALKONAUHAN TALVEN TAPAHTUMIA

Irmeli Kaipainen 15.12.2012


Olen syntynyt vuonna 1952 Petäjäve-dellä. Vaikka asuimme vain ensim-mäisen elinvuoteni ajan siellä, olen

ylpeä, että olen syntynyt Petäjävedellä. Ni-mittäin Petäjäveden kirkko liitettiin vuonna 1994 Unescon maailman perintöluetteloon. Se on pohjoismaisen puuarkkitehtuurin ja hirsirakentamisen pitkän perinteen ainut-laatuinen muistomerkki.

Petäjävedeltä muutimme äitini kanssa Kauhavalle, pienelle Varvaan koululle, jos-sa äitini toimi opettajana. Kaikkihan myös Kauhavan tuntevat, joten kuuluisa oli seu-raavakin asuinpaikkani. Mutta ennen kaik-kea lapsuuteni Lakeuksilla oli hyvin onnel-linen. Naapurin navetta oli rakas paikka ja koulun keittäjän, Impi-tädin pyhäkoulu oli tärkeä koulu. Impi-tädin pyhäkoulun kas-vattama hyvä hedelmä meidän lapsien myö-hemmässä elämässä on ollut ainutlaatuinen.

Mutta sitten äitini sairastui hyvin harvi-naiseen syöpään ja jouduimme jättämään Kauhavan. Isäni rakensi talon Hattulaan, Hämeenlinnan lähelle. Historiallinen ja kaunis oli tämä uusikin asuinpaikka.

Opiskelin Tampereen yliopistossa, eng-lanti pääaineena. 1976 mieheni valmistuttua siirryimme työelämään. Palasin Lakeuksille, Seinäjoelle. Opetin kieliä Etelä-Pohjanmaan Keskusammattikoulussa ja Seinäjoen Terve-ydenhoito-oppilaitoksessa ja mieheni auto- ja konetekniikan aineita Seinäjoen Teknilli-sessä Oppilaitoksessa.

Seinäjoella sairastuin vuonna 1979 epi-lepsiaan. Oli järkyttävää herätä ambulans-sissa, kun oli illalla terveenä mennyt nuk-kumaan. Mutta epilepsiasta tulikin hyvä asia elämässämme. Jeesus sai mahdollisuu-den osoittaa armonsa ja rakkautensa meille ja sen jälkeen olemme halunneet palvella eri tavoin Häntä.

Seinäjoella ollessamme teimme erilaisia hengellisiä matkoja Venäjälle ja Raimo pi-

ti seurakunnan poikakerhoa, minä tyttökerhoa.

Jätimme kuitenkin Seinä-joen 1990-luvun alussa, kun lähdimme vuodeksi lähetys-työhön Itävaltaan, Wienin lä-helle. Olimme kansainväli-sen lähetysjärjestön, Operaa-tio Mobilisaation Itä-Euroo-pan keskuksen palveluksessa. Siellä opimme ymmärtämään enemmän Itä-Euroopan mai-den hengellisiä ja aineellisia tarpeita. Jo Itävallassa ja myö-hemmin Suomessa edelleen oli sydämellämme kunnos-taa käytetty kirjastoauto, josta voidaan jakaa hyvää kristillis-tä kirjallisuutta, pitää lapsille tilaisuuksia ja auttaa eri tavoin ihmisiä kaikkialla Itä-Euroo-passa. Sama näky oli kahdella ystävällämmekin. Noin kuu-si vuotta sitten bussiaihio os-tettiin Kuusamosta. Sisustim-me ja kunnostimme sen tääl-lä Parolassa, osa maalauksista ja korjauksista teetettiin ulko-puolisilla. Bussin työnantaja on Suomen Operaatio Mobi-lisaatio ja bussin nimi on bus-4life. Bussi kiertää koko ajan lähinnä Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Moldovassa, Uk-rainassa ja Slovakiassa. Ohjel-masta bussissa vastaavat aina sen alueen seurakunnat. Jo-ka vuosi kuukaudeksi se palaa Suomeen huoltoon. Se kiertää myös syrjäisillä kylillä, bus-si on monesti täynnä lapsia ja aikuisia ja tiet ovat huono-ja. Bussissa on paljon korjat-tavaa. Pesemme ja korjaam-

me sen aina mieheni kanssa hänen perheensä omistamal-la rekkakorjaamolla. Hannu, mieheni veli ja koko korjaa-mon porukka on työssä mu-kana eri tavoin. Bussi-kirkos-ta, kuten jotkut rekkamiehet sitä kutsuvat, on tullut suoras-taan korjaamon lempilapsi.

Nyt olemme olleet jo mel-kein 20 vuotta taas kauniis-sa Hämeessä, isäni rakenta-massa talossa. Opetan kieliä Kiipulan Ammattiopistossa. Aloitin aikuiskoulutuksessa, mutta yhä enemmän olen siir-tynyt opettamaan opiskelijoi-ta, joilla on erityistarpeita. Us-kon, että oma sairauteni aut-taa ymmärtämään heitä, jot-ka käyvät läpi vaikeita vaihei-ta elämässä.

Olen iloinen, että voin palvella Valkonauhan työs-sä. Valkonauhatyö muistut-taa erästä lempityötämme, jo-ta ystäviemme kanssa olemme tehneet. Työ on käytännöllistä ja moninaista. Olemme esim. lähettäneet ystäviemme kans-sa kaksi avustusrekkakuor-maa. Toinen oli täynnä sa-hoilta pyydettyä lautatavaraa ja kuorma meni Moldovaan kristilliselle maatalousyh-distykselle. Maatalous-yhdistys seurakunnan kautta tuki orpolas-ten katulapsikylää, jossa oli 10 taloa, jo-kaisessa talossa van-hemmat ja 7–10 las-ta. Toiseen rekkaan pakattiin Hyvinkään

Rantasipin hienoja lamppuja, pöytiä, verhoja ja päiväpeit-teitä, jotka saimme lahjoituk-sena, kun hotelli peruskorjat-tiin. Se oli arvokas kuorma ja meni Moldovan, Bulgarian ja Romanian seurakunnille.

Kun kannoimme ystävi-emme kanssa lamppuja ulos rekkaan Hyvinkään Ranta-sipistä, samaan aikaan pie-ni miesryhmä purki hotellin pannuhuonetta. Heillä oli ai-van valloittava työnjohtaja. Koko ajan hän kannusti mei-tä näin: ”Sieltä tulee valon lap-si taas ja kantaa valoa maail-maan ja nyt tulee monta valon lasta pienten lamppujen kans-sa ja vie lisää valoa. Voi, miten iso lamppu, jaksaakohan va-lon lapsi nyt, minäpä autan…”

Toivoisin, että voisin tämän työnjohtajan äänellä ja ole-muksella antaa tätä kannus-tusta kaikille Suomen osasto-jen valkonauhalaisille: ”Ja taas tulee yksi valon lapsi, voi mi-ten kaunis lamppu ja tuo pal-jon iloa. Mihinkähän se on-kaan menossa..”

ANNA-MARI LAINEpuheenjohtaja

Liiton uusi puheenjohtaja Anna-Mari esittäytyy

simman usein käynyt hiihtämässä. Sain to-deta pitkähkön tauon jälkeen, että hiihto on todellakin aivan loistava kuntoilulaji.

Taide, varsinkin kuvataiteet, on lähellä sydäntäni. Minusta on mukava käydä galle-rioissa ja taidemuseoissa, Helsingissä käyn melkein joka käynnillä mm. Ateneumis-sa katsomassa sen hetkisen näyttelyn. Hy-vä näyttely on sellainen, jossa on vaikkapa vain muutama taulu, joka herättää tunteita, sykähdyttää, mietityttää, rauhoittaa tai jos-kus jopa ärsyttää.

Kielten opiskelu on harrastuksena kulke-nut matkassa nuoruudesta tähän päivään, tällä hetkellä vuorossa ovat italia ja saksa. Olen välillä harkinnut säännölliseen vapaa-ehtoistyöhön ryhtymistä, mutta tällä hetkellä se ei valkonauhatyön lisäksi ole mahdollista, koska aikaa vie myös opiskelu, päivitän kau-pallista osaamistani vielä puolentoista vuo-den ajan.

Koen valkonauhojen työn tärkeäksi, sa-mat ongelmat uusine variaatioineen ovat läsnä yhteiskunnassamme nykyäänkin, niin kuin olivat yli sata vuotta sitten, kun valko-nauhaliikettä perustettiin. Päihde- tai mie-lenterveysongelmat, nuorten syrjäytyminen tai perheiden ihmissuhdeongelmat kosket-tavat suoraan tai välillisesti varmaan melkein kaikkia suomalaisia jollakin tavalla. On to-della hyvä, että meillä on moninaista matalan kynnyksen apua tarjolla. Itse pidän seminaa-ritoimintaa hyvin tärkeänä. Pienetkin yhdis-tykset voivat tarjota paikkakunnallaan asian-tuntijan alustuksen jostain tärkeästä aiheesta, silloin kun omat resurssit eivät asiantuntija-apuun isommassa mittakaavassa riitä.

Tuoreena varajäsenenä en osaa ehdottaa mitään uutta ja mullistavaa liiton toimin-taan, olen iloinen siitä monipuolisesta työstä, mitä liitossa tehdään ja toivon, että sitä hyvää työtä pystytään tulevaisuudessa jatkamaan.

TARJA HEINO

”


Lappeenrantalainen Hil-pi Vuoksimäki on syn-tynyt ihmisten auttajak-

si ja palvelijaksi. Hänen ansio-kas 60 vuoden jäsenyytensä Valkonauhatoiminnassa alkoi sisäisestä kutsumuksesta.

– Olin jo eteisessä pois läh-dössä eräästä naisten tilaisuu-desta, jossa kyseltiin innok-kaita ihmisiä liittymään, kun kuulin aivan kuin sisäisen ää-nen sanovan, että mene mu-kaan.

Tämä tapahtui vuonna 1952. Hilpi Vuoksimäki muis-taa, että tuo liittymään kysyjä oli opettaja Hellin Mustala ja tilaisuus oli Naisten päivät, joi-ta pidettiin noina aikoina lähes jokaisella paikkakunnalla.

– Muistan hämärästi kuin-ka siinä liittymisprosessis-sa annettiin jonkinlainen lu-paus, kertoo Hilpi. Tuo lupa-us on kulkenut tämän palve-luhalukkaan ihmisen sisällä

auttamisen tunteena koko elä-män. Hilpiä voi nimittäin sa-noa yhteisömme puurtajaksi, työmyyräksi joka haluaa an-taa toiselle itseään säästämät-tä. Sen aistii tänäänkin hänen vieraanvaraisuudestaan, jonka tunnemme kahvihetkessäm-me keskellä Lappeenrannan kaupunkia sijaitsevassa palve-luasunnossa, jossa on Hilpin nykyinen koti.

Hilpi Vuoksimäki syn-tyi jouluaaton aattona vuon-na 1924 vanhimpana lapsena Lappeenrannan naapurikun-nassa Taipalsaarella pientilal-lisen perheeseen. Hilpin jäl-keen perheeseen syntyi vielä viisi lasta. Isä teki metsätöitä ja äiti oli touhukas pientilan emäntä, jolla oli hoidettava-na Hilpin muistin mukaan ai-nakin lehmiä ja lampaita. Ko-ti oli köyhä, mutta töitä teke-mällä ja ahkeroimalla siihen elantoa saatiin.

– Ei meillä ruuasta pu-laa ollut, mutta vaatepuoli oli heikkoa, niin kuin se noina ai-koina oli monessa muussakin kodissa. Ei ollut lapsilisiä eikä muitakaan avustuksia.

Hilpi lähti 12-vuotiaana vieraalle töihin, jossa teki sen aikaisen piian töitä lapsenli-kasta kaikkeen tarvittavaan. Työn tekemisen ohella Hilpi kävi koulua ja muistaa miten syksylläkin ennen kouluun lähtöä piti käydä nostamassa verkot järvestä.

– Minulla on se muistiku-va, että talon emäntä ymmär-si ja auttoi minua. Mutta kyllä siinä sellaiset lapsille kuuluvat leikit jäivät leikkimättä, muis-telee Hilpi.

Hän oli talossa neljä vuotta ja kävi sinä aikana jatkokou-lun lisäksi myös rippikoulun. – Jotenkin muistan, että läh-din mielelläni siitä sitten Lap-peenrantaan.

Elämään kuului iloaja suruaLappeenrannasta Hilpi löy-si aviomiehekseen elämän-kumppanin ja ruokahäitä juhlittiin marraskuussa 1946. Aviopari vihittiin Lappeen-rannan kirkossa 10.11 1946.

– Olin silloin Lappeenran-nassa eräässä perheessä lap-senlikkana ja muistan mi-ten perheen kaksostytöt itki-vät kun vieras setä vei meidän Hilpin.

Hilpi sai sisäisen kutsun palvelemaan

Lappeenrannan valkonauhalaiset, yhdistyksen puheenjohtaja Ritva Keränen (oik.) ja sihteeri Elli Martikainen kuuntelivat mielenkiinnolla Hilpin (vas.) muistelemisia menneiden vuosien toiminnasta.

Oma perhe perustettiin ja siihen syntyi ensin Juha ja sit-ten Sirpa. Juha oli iloinen poi-ka ja erityisen iloinen hän oli töihin pääsystään, mutta Hil-pin kuvauksen mukaan Juhan työelämä kesti vain syksystä jouluun. Hän menehtyi työ-matkalla sattuneessa auto-on-nettomuudessa, jossa puuta-varalastissa ollut rekka-auto törmäsi liukkaalla syksyisel-lä tiellä Juhan autoon. Juha oli kuollessaan 22-vuotias. Tytär Sirpa kävi koulunsa ja opis-kelunsa loppuun jatkaen per-he- ja aikuiselämäänsä sitten myöhemmin muualla.

Vuoksimäen perhe eli Lap-peenrannan Mäntylässä si-jaitsevassa omakotitalossa ta-vallista perhe-elämää. Käytiin töissä, kunnostettiin kotia ja vietettiin vapaa-aikoja kesällä entisellä kotitilalla Taipalsaa-rella. Hilpi menetti kuitenkin äkillisesti puolisonsa vuonna 1992.

– Hän lähti polkupyörällä kauppareissulle ja sydän py-sähtyi tuolla matkalla, muis-telee Hilpi 20 vuotta sitten ta-pahtunutta puolisonsa mene-tystä. Jäin yksin, ja tuntui et-tä näinkö meitä koetellaan, sa-noo Hilpi.

Hilpillä oli kuitenkin ys-täviä ja läheisiä, jotka tukivat häntä. Hänellä oli myös synty-nyt ystävyyssiteitä Valkonau-hatoiminnassa.

– Minä olin tuolloin vähän ”arka”. Siellä kun oli näitä ”ar-vokkaita” kaupunginrouvia, niin jännitin vähän heidän seurassaan, sanoo Hilpi. Hä-net tuntevat läheiset sanovat

tuon olleen kuitenkin enem-min Hilpin vaatimattomuutta kuin arkuutta.

– Silloin kokoonnuttiin ko-deissa. Meitä oli melko pik-kuinen joukko, mutta kyl-lä me toimittiin. Yhdistyksen varojen keräämiseksi annet-tiin jonkinlainen ”kahvira-ha” niissä kokouksissa. En ha-lunnut olla joukon eturivissä, mutta halusin että itse leivotut kahvileivät ja siihen liittyvät palvelut toimivat. Minä koe-tin leipoa niihin kokoontumi-siin aina jotain suuhun panta-vaa. Mielestäni osasin sen lei-pomishomman kun olin itse leipomossa töissä. Vierailuil-la käytiin muun muassa silloi-sessa Mäntylän kunnallisko-dissa viemässä ”sanomaam-me”. Samoin jos meillä jol-lakin oli tiedossa joku apua tarvitseva perhe, jossa esimer-kiksi isä joi, niin koetettiin auttaa perhettä. Amerikasta tuli tuolloin Marshall-apuun kuulunutta vaateapua, jois-ta sitten jaettiin niitä tarvitse-ville. Sen aikaisen toiminnan mukana olleista muistan ai-nakin Helvi Kuuselan ja An-na-Kaarina Aallon. Lääkä-ri Anna-Kaarina oli tunnettu valtakunnallisestikin ja muis-tan miten innolla kuunneltiin hänen esityksiään. Hänellä oli sellainen oma motto, ettei ai-na valitettaisi. Se motto oli virrestä 324, jonka toinen sä-keistö kuului: ”Alla kyynelten, Jeesus pyytelen, etten turhaan valittaisi, enkä tieltäs poikke-aisi”. Hän oli muutenkin hyvä puhuja ja innostaja.

Hilpi on ollut mukana toi-minnassa aivan viime vuosiin asti. Hän on ollut yksi Lap-peenrannan Valkonauhan ”puurtaja” sanan varsinaises-sa merkityksessä.

– Jossain vaiheessa pidet-tiin joulumyyjäiset, joihin lei-vottiin pullaa, piparia ja kak-kuja. Meillä oli siellä myyjäi-sissä oma pöytä, mistä niitä myytiin.

Hilpin leipomukset ovat käyneet hyvin kaupaksi myös Lähetyksen myyjäisistä kotien pöytiin.

Hilpin 60 vuotta kestänyt ansiokas toiminta yhdistyk-sen yhtenä todellisena puurta-jana on tuonut hänelle paljon iloa ja hyvää mieltä. Pitkän päivätyön tehneenä hän jät-tää mielellään tehtävät jo nuo-remmille palvelijoille. Mutta jäsenmaksun hän lupaa mak-saa niin kauan kuin elää. Hil-pin puurtamisen ahkeruutta kuvaa myös se, että hän asus-ti Mäntylän omakotitaloa ai-na viime kesään asti. Palvelu-talon kerrostaloon hän muutti noin puoli vuotta sitten.

– Kyllä siitä kaikesta teke-misestä sai aina hyvän mielen, kun sai jollekin avun ja oltiin yhdessä. Se oli mieltä palkitse-vaa, niin kuin sanotaan.

Nyt Hilpin toimintaa ja elämääkin häiritsee silmien rappeutuma, mutta iloa an-taa mummona ja isomum-mona oleminen sekä lapsuu-den muistoja tuova kotipaik-ka Taipalsaaren Pakkalassa.

Kuva ja teksti

KEIJO MARTIKAINEN

Lappeenrannan Valkonauha


”Olin tuudittautunut hankalan lapsuuteeni määrittämään tu-levaisuuteen – minusta ei voi-

si tulla kunnollista, yhteiskuntakelpois-ta ihmistä aikuisenakaan. Minulla oli ol-lut aiemmin pari yritystä itsekseni päästä kuiville. Yritykset olivat epäonnistuneet, ajauduin vain syvemmälle päihdekiertee-seen.”

Sitaatti on poiminta nimimerkki Ou-don Linnun tarinasta, jonka hän on kir-joittanut selviytymistaistelustaan noin vuosi sitten. Outo Lintu kirjoittaa vuosien mittaan haaveilleensa selvästä elämästä. Lopulta tutun päihdehoitajan kanssa käy-

tyjen keskustelujen jälkeen hän hakeutui Kiteellä sijaitsevaan Koivikon Tukikotiin. Nyt nuori on valmistumassa eläintenhoi-tajaksi Koivikon vieressä sijaitsevasta op-pilaitoksesta. Kiteellä sijaitsevassa Koivi-kon Tukikodissa hoitotyön ja opiskelu-mahdollisuuksien yhdistämisestä on saa-tu aikaan hyviä tuloksia.

Moniammatillista tukeaYksityinen Koivikon Tukikodit – Koiva-ri – tarjoaa nuorille moniammatillista tu-kea.

Tavoitteena on saattaa nuori itsenäi-sen elämän alkuun, omillaan toimeen-

Green Care -toimintamalli ja opiskelumahdollisuus motivoivat

Koivikon Tukikodit tekee työtä nuorten hyväksi

K uin Salome ja Maria käy hä-nen haudallensa”, lauletaan pääsiäisvirressä. Uskolliset

naiset kulkivat pääsiäisaamun hämärässä tietämättä kohta todistavansa ensimmäi-senä ylösnousemuksen ihmettä. Monien ajatustensa painamina, surun raskaut-tamina he kulkivat haudalle, pimeässä. Mieli oli täynnä puhdasta surua, kaipa-usta ja menetystä, mielen pohjalla pai-noi myös pettymys ja tyhjyys. Tämän Jee-suksen piti aloittaa uusi aika, kaiken piti muuttua. Mutta pitkänperjantain katkera kuolema oli lopettanut haaveet, sammut-tanut toivon.

Mikään ei kuitenkaan estänyt naisten matkaa, ei pelko Jeesuksen seuraajiin kohdistuvasta vainosta, ei mahdollisten silminnäkijöiden pilkka, ei lamaannut-tava suru, ei epätoivo. Haudalle he meni-vät, toivon vieno kajastus mielessään. Kii-tollisuus ja rakkaus ohjasivat naisten mat-kaa, ei varmaankaan mahdollisen ihmeen odotus. Miten he muuten olisivat matkalla miettineet, kuka kiven siirtää, raskaan ki-ven haudan suulta.

Sitäkin suurempi oli muutos, mielenmuu-tos, aikakauden muutos, maailmankulun muutos, ”Ei hän ole täällä, älkää etsikö elävää kuolleiden joukossa, menkää äk-kiä kertomaan, että Jeesus elää”. Toivo ja ilo roihahti sydämessä, askeleet olivat ke-vyet juosta viemään sanomaa. Sydämen täytti ihmeellinen ilo, Jeesus elää sitten-kin, maailmassa on toivo, valo on pime-yttä suurempi, Jumalan voima on pimey-den valtaa suurempi. Kuolema ei ole kai-ken loppu.

Hengästyneinä naiset saapuivat perille, kuuluttivat enkelin sanomaa. Kuuluttivat ja kuuluttavat yhä. Antavat enkelin vies-tin edetä ja kiirehtää kaikille, joilla on sy-dämessään ikävä ja suru, epätoivo ja ah-distus, kaikille jotka toivovat sisimpään-sä iloa ja toivoa, valoa elämään ja kuole-maan. Jeesus on noussut kuolleista, mekin saamme elää. Pääsiäisen iloa!

KAISA HUHTALAKirjoittaja on Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra ja äiti Satakunnasta.

Haudalta iloon”

ANNE

TERV

AHAU

TA

Valkonauha 11


tulevaksi aikuiseksi, jolla olisi tukenaan oma sosiaalinen verkosto, Koivikon Tu-kikodit Oy:n toimitusjohtaja Kirsi Neno-nen sanoo.

Nuorten ja lasten mielenterveysongel-mien lisääntyminen huolestuttaa Nenosta.

– Moniammatillista osaamista yhdistä-mällä voimme auttaa nuoria selviytymään arjesta, tehtävämme on ennen muuta tu-kea nuoria heidän elämäänsä kuuluvien haasteiden kanssa.

Nuorten pahoinvointi ja ongelmat on nostettu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nuorten tukemiseen olisi nyt satsattava. Nenonen kaipaa päättäjiltä puheiden li-säksi myös tekoja.

– Miten määrärahoja jaettaisiin kun-nille nuorten ammatilliseen auttamiseen? Avun pitää yltää sinne kotiin saakka, jotta nuoret saataisiin liikkeelle. Suurena apu-na näkisin myös yhteistyön merkityksen. Monen tahon olisi nyt puhallettava yh-teen hiileen. Tämän olemme nähneet esi-merkiksi ennaltaehkäisevässä päihdetyös-sä, jonka parissa olemme toimineet aktii-visesti muiden tahojen kanssa.

Opiskelun kautta kiinni arkeenKoivari tarjoaa tuettua kuntouttavaa asu-misvalmennusta pääsääntöisesti 17–35-vuo-tiaille nuorille aikuisille. Koivikon Tukiko-dit tekee kiinteään yhteistyötä alueen mui-den yrittäjien sekä vieressä sijaitsevan Poh-jois-Karjalan koulutuskuntayhtymän oppi-laitoksen kanssa.

Opiskelutarjonta ulottuu eläintenhoi-tajan ja maaseutuyrittäjän opetuksesta ca-tering- ja sisustuspuolelle. Kun hoitotyön

tavoitteena on tukea nuoren elämänhal-lintaa ja antaa nuorille eväät itsenäisen elämän alkuun, opiskelumahdollisuuden liittäminen kokonaisuuteen on äärimmäi-sen tärkeätä, Kirsi Nenonen toteaa.

Tälläkin hetkellä Koivarin neljä nuor-ta opiskelee itselleen ammattia viereisessä Koivikon oppilaitoksessa.

Koivarissa toteutetaan luontoon ja maaseutuun tukeutuvaa Green Care -toi-mintamallia.

– Nuorten tukemisessa otamme oh-jaukseen perinnetaitoja ja niiden kautta omien ”juurien” tutkiskelua. Toteutam-me luontointerventioita esim. mielipaik-kaharjoitteita sekä muita nuorten/kun-toutujien itsetuntemuksen ja luontosuh-teen vahvistamiseen soveltuvia ympäris-töpsykologisia menetelmiä, Kirsi Neno-nen kuvailee.

Luovissa toiminnoissa Koivarissa käy-tetään luontomateriaaleja, yhdessä nuor-ten kanssa kerättyjä. Arkea ovat myös he-vostallilla käynnit ja sosiaalipedagoginen hevostoiminta. Myös puutarhaterapiaa käytetään.

Ohjaajan työssä luonto on kumppani ja työkaveri, joka monesti tekee työn puoles-tamme. Green Care -toiminnat ovat kun-toutussuunnitelmassa toimivia keinoja muiden ammatillisten menetelmien rin-nalla.

Motivaatiota löytyyKirsi Nenonen muistuttaa, että monella nuorella on suuri motivaatio opiskeluun. Mutta jos elämänhallinnassa on puuttei-ta ja sairauden tuomien ominaispiirtei-

den vuoksi yksin selviytyminen arjessa ja opiskelussa käy ylivoimaiseksi, syrjäyty-misen riskit kasvavat merkittävästi.

On riski pudota jo alkuun pois opiske-lurytmistä. Tämä taas lisää epäonnistu-misen tunteita, jotka jättävät jälkensä tu-levaisuuteen. Kehä on valmis, ja riski syr-jäytyä on todellinen.

Koivarissa nuoren arkea ja kasvua ai-kuiseksi tukee monitaitoinen ja koulu-tettu henkilöstä, jolla on mielenterveys-, päihde– ja lastensuojelun osaaminen. Par-haillaan koko Koivarin henkilöstö koulut-tautuu neuropsykiatrisiksi valmentajiksi.

Tukikodin ohjaaja on paikalla arkisin 7–20.30 ja viikonloppuisin 9–14 ja jälleen 15.30–20.30. Palveluasumisen paikkoja on tarjolla 17 nuorelle, paikoista kolme on tarkoitettu intervalliasumiseen. Asu-misjaksot vaihtelevat viikoista useampiin vuosiin. Lisäksi intensiivinen tuki järjes-

tetään myös nuoren omaan asuntoon, esi-merkiksi oppilaitoksen asuntolaan.

Palataan vielä hetkeksi Oudon Linnun tarinaan ja lopulta onnelliseen loppuun.

”Olen nyt ollut yli vuoden täysin ilman aineita, ja voin sanoa eläväni elämäni on-nellisinta aikaa. Tuntuu todella voimaan-nuttavalta, että voin elää ilman riippu-vuutta. Tunnen olevani tärkeä läheisille ihmisilleni, ennen kaikkea: koen olevani tärkeä itselleni. Päihteisiin liittyvät aja-tukset ja ihmiset kuuluvat menneisyyte-ni, jota en koskaan pääse pakoon. Ne ajat ovat osa minua, mutta minun ei tarvitse antaa noiden aikojen tai ongelmien mää-rittää itseäni. Päihdeongelma ei ole enää aikoihin määritellyt minua, pystyn itse määrittelemään itseni, sen kuka olen.”

Oudon Linnun koko tarina on luetta-vissa Koivarin www-sivuilta osoitteesta www.koivikon.fi.

KUVA

-ARK

ISTO

/ KO

IVIK

ON TU

KIKO

DIT

Valkonauha 13

http://www.koivikon.fi


T ämä artikkeli alkaa kysymyspal-joudella. Kyseessä on vaikea sa-na ja vaikea kokemus. Tavoitteeni

on saada kiinni hahmosta, jota auttajana, mutta myös kärsijänä, voisimme käyttää kohtaamisissamme. Tutkin siis artikkelis-sani kärsimystä myös subjektiivisena ko-kijana elämässä yleensä.

Mistä kärsimys koostuu? Kuka määritte-lee sen? Puhumme kärsimyksestä, mutta mitä sillä lopultakin tarkoitamme? Kuin-ka erotamme oman kärsimyksemme toi-sen kokemasta? Vai käykö niin, että alis-tamme toisen kokeman oman mittamme ja käsityksemme mukaan? Millä mittaam-me kärsimyksemme määrää, kokemuk-semme paljoudella vai sen syvyydellä? Kuka on vastuussa kärsimyksestämme?

Humaanin ihmiskäsityksen mukaan olemme kokonaisvaltainen fyysis-psyyk-kinen, sosiaalinen ja henkinen kokonai-suus. Tästä lähtökohdasta olemme koh-taamassa elämän kohtalonomaisia ta-pahtumia, joita emme voi valita, hallita tai määrätä ennalta. Tiedämme, että nä-mä asiat ovat tapahtuneet ja tapahtuvat toistuvasti muille ihmisille kautta histo-rian. Niistä on kehitetty viisauksia, oppe-ja ja mietelauseita helpottamaan jollakin tavalla suhtautumistamme. Itku pitkästä ilosta. Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa. Ei ole olemassa elämää ilman kuolemaa…

Siitä huolimatta kokemuksemme ovat ai-nutkertaisia ja -laatuisia osuessaan omal-

le kohdallemme. Olemme yllätettyjä, ja se lisää tuskan ja kärsimyksen kokemus-ta. Onko niin, että toisten elämään kohtalonomaisuus kuuluu, mutta minun koh-dallani on kyseessä ennem-minkin erillinen paha, joka vainoaa tai pilaa, keskeyttää jotakin tai vie mahdollisuu-den toteuttaa tai elää elämä-ni kokonaisesti ”loppuun” asti?

Kuinka kohtalonuskoisesti elämää tässä kohdin katsom-me? Miten hahmottaisimme kärsimyksen rakentumista? Onko se aina jonkun puuttu-mista, menettämistä ja luopu-mista, vai onko kyse asennoi-tumisestamme näihin elämän tuomiin kysymyksiin ja tehtä-viin riippumatta siitä, ovatko ne yleisesti tai minun mieles-täni ”ihania” vai ”kauheita” asioita?

Hoitotyössä hahmotamme kärsimystä lähtökohtaises-ti fyysisenä. Sairauden ja sii-hen kohdistuvien hoitojen kokonaisuus hajottaa elimis-töä ja tuo odottamattomia ki-puja yltäen kärsimykseen asti. Mielen viestit kivun kertoma-na ovat pelottavia ja haastavat ottamaan vastaan sekä fyysi-sen ruumiin pelot että elämän loppumisen ja rajallisuuden haasteen.

Tämä kuormittaa psyykkisiä rakenteita puolustamaan ja ehkä taistelemaan tätä rajalli-suutta ja hallitsemattomuutta

vastaan. Elämä, joka on juu-ri opettanut meidät pitämään puolemme, rakentamaan ja huolehtimaan ja olemaan it-senäinen, kysyykin nyt riittä-mättömyyden, riippuvuuden ja sopeutumisen kykyä, taiste-lun ja periksi antamisen suh-detta. Hämmentävä hukkaan joutumisen tunne ravistelee ajatusrakenteita. On vaikeaa hahmottaa sisäistä maailmaa entisellä tavalla tässä hallitse-mattomassa tilassa. On kuin räpiköisi vedessä uimataidot-tomana, kuvaa tunnetta eräs potilas.

Auttamistyössä kohtaamme fyysisesti monin tavoin rikki-näisiä, sairaudestaan ja siihen kohdistuvista hoidoista johtu-vien oireiden kiusaamia ihmi-siä. Heidän matkansa on kul-kenut eripituisina polkuina läpi parantavien hoitojen elä-män puolesta kamppaillen. Tämä kamppailu on meihin ihmisiin inhimillisesti sisäis-tettynä ja tunnumme tasapai-noilevan sen totuuden kanssa kovin erilaisin, persoonallisin keinoin.

Kivulla ja tuskalla on tässä kohden elämää puolustava merkitys. Kamppailu saattaa ylittää moninkertaisesti en-nalta arvioidun kestämisen rajan, ja kärsimyksen ilmai-sut ovat hiljaisia, ehkä vaiet-tuja. Kaikki voima keskittyy tarkoitukselliseen toimin-taan elämän puolesta. Valit-sen elämän, vaikka se tässä kohdin kysyy minulta näin hirmuisen paljon.

Pystyykö lääketiede mihin vain? Miksi toisen kohdal-la pystyy, mutta tässä kohden ei? Eiväthän totuus ja toivo käy toisiaan vastaan.

Tartumme luontevasti nii-hin tarinoihin, joissa on voi-tu auttaa, joissa kärsivät ovat saaneet uuden mahdollisuu-den. Kuitenkin kipu tuntuu fyysisyydestä mielen syvyyk-siin asti tämän uuden tietoi-suuden edessä, että elämä uh-kaa olevan lopuillaan. Tilanne etenee toisenlaisiin hoitoihin, joiden tehokkuus mitataan kuoleman mahdollisuuden edessä toisenlaisin mittarein. Pelko ja hämmennys tuntuvat vaativilta tunteilta, ja toisaal-ta toiminta ja keinojen aktii-vinen etsiminen taas tuntuvat tuovan turvaa. Onko vaihto-ehtoja, kun kaikki muu tun-tuu periksi antamiselta, eikä sitä hyväksy kukaan?

Ruumiin tuntemukset, kivut ja fyysiset muutokset kerto-vat kokijalleen totuuden, jo-

Kärsimyksen hahmo

Mistä rakentuu kärsimyksen kuva? Mitä kärsimys on? Mitä näen, kun tunnen katsovani kärsimystä?

MIIA SALONEN

ILPO

SALO

NEN

ILPO

SALO

NEN

14 Valkonauha


ta psyykkisesti yritetään ottaa vastaan. Mieli heittelehtii tyh-jyydestä täysinäiseen ajatus-ten virtaan, eikä kiinnekohtaa ja omaa tahtoa ole helppoa ta-voittaa.

On lääkäreitä ja hoitajia kuu-lemassa ja vastaamassa sai-rauden ja ennusteen kysy-myksiin. On omaisia ja lähei-siä, joilla on hieman kiire tai he ovat syvästi huolestunei-ta luopumisen peloissaan toi-vottaen potilaalle voimia tais-teluun. Ovat ulkoisesti hiljai-set hetket, yksinäisyys uudes-sa olemuksessaan, kysyen, ky-syen, jopa vaatien viisautta. Helpottuisiko kärsimys perik-si antamisella vai menetänkö silloin kaiken? Ja itse olisi sel-vittävä, häiritsemättä muita. Surun pelottava olemus vaa-nii, eikä kukaan haluaisi ol-la juuri se, joka sitä ympäril-leen levittävää. Yksinäisyys näyttäytyy tässä todellisena ja pelottavanakin. Onko tässä kohta, jossa kipu alkaa nousta kärsimykseksi?

Avun pyytäminen, vastaanot-taminen ja antaminen – näi-tä tarvitaan mahdollisuuksien kohtaamiseksi ja toteuttami-seksi. Esimerkiksi saattohoi-dossa avun antamisen pyrki-myksenä on tavoittaa ne mo-net käytännön keinot poistaa – jos mahdollista – helpottaa ja lopulta auttaa sietämään kärsimystä sekä tukea tilan-teen kantamisessa silloinkin, kun vääjäämätön on edessä. Vaikka mitään ei ole tehtävis-sä, on paljon tehtävää, on ih-misen loppuvaiheen sairaan-hoitoa kuvaava lause.

Mitä käsittäisimme hengel-lä ihmisen kokonaisuudes-sa? Tunnistammeko sen vai-kutuksen jokapäiväisessä elä-mässämme: hämmentyneen mielemme vartijan, joka tun-nistaa elämän vaikeimmat ky-symykset ja voi punnita niitä riippumattomasti oman vas-tuunsa tunnistaen.

Hengessä nöyrtyminen voi-si tarkoittaa inhimillisen ih-misen osaan taipumista, siitä perspektiivistä mahdollisuuk-sien näkemistä ja näiden avul-la asennoitumista kaikkeen siihen, mitä on jäljellä.

Voisiko siis jossain olla se kohtaaminen, se tapahtuma tai apu, joka herättäisi mah-dollisuuden tämän osan tun-nistamiseen? Sellaisen ihmi-sen kokonaisuuden kokemi-seen juuri tässä tuskassa, nyt, jotta yksikään osa ei siirtyisi vain sivustakatsojaksi.

Voisimme hyväksyä fyysisen kivun ja kuoleman tietoisuu-den rinnalle eletyn elämän rikkaudet; läheiset, muistot, rakkaudet, saavutukset, joi-ta kukaan ei voi viedä tässä-kään hetkessä, jos kykenen ne tavoittamaan. Ne ovat minun, eivät kuoleman.

Voiko tästä asenteesta ponnis-taen suuntautua tämän hetken tuskan ja pelon luoman kärsi-myksen uhan kautta mahdol-lisuuksiin tässä ja nyt? Suun-nata tämä toivo ja tässä uuden kokeminen lähellä oleviin ih-misiin pyytäen, antaen ja luot-taen. Luoda jälkeen jääville

vielä jotain uutta, vaikka oma elämä onkin päättymässä?

Oman elämän kautta kerty-neen aarteiston unohtaminen ja sen hylkääminen sokeuttaa näkemästä niitä toisissakaan. Harmaaksi muuttunut maa-ilma työntää elämää pois, so-keuttaa toivolle, ja kärsimyk-sen viitta kietoutuu hitaas-ti ja raskaasti kantajansa ylle. Voimmeko kärsimyksestäm-me huolimatta tai sen avul-la nähdä valinnan mahdolli-suudet, vapauden tehdä valin-toja ja kantaa oman vastuum-me omassa roolissamme? An-taaksemme esimerkillämme vielä läheisillemme lahjan: elä-män rohkeuden lahjan. Ja mi-tä yleensä lahjalle teemme: avaamme sen, kiinnostuneena, odottaen, ”mitähän sen sisältö juuri nyt minulle tarjoaa?”

Kirjoittaja on sairaanhoitaja, työnohjaaja ja työyhteisöjen kehittäjä STO ry, logoterapia-ohjaaja ja logoterapian 3. vuo-den opiskelija, kouluttaja. Ter-hokoti, Helsinki.

”Ystävyyden käpy” on musiikil-linen pedagogis-terapeuttinen toimintamalli päiväkoti-ikäi-

sille lapsille ja heidän perheilleen ja hoi-tajilleen. Toimintamallia ovat kehittä-mässä musiikinopettaja, musiikkitera-peutti ja huilisti Taru Koivisto ja mu-siikin varhaiskasvattaja, klarinetisti Heidi Tamper. Hankkeen toteuttami-sen mahdollisti Suomen Valkonau-haliiton saama Stiftelsen 7:nde Mars Fonden -säätiön apuraha, josta halu-amme lämpimästi kiittää. Suomen Valko-nauhaliitto on hakenut lisärahoitusta toi-minnan kehittämiseen ja laajempaan le-vittämiseen. Nämä apurahapäätökset sel-viävät kevään kuluessa.

Työn tausta”Etkö ymmärrä mitä sulle lausuin? Ker-ran vielä mä kuiskata sen voin: että sulle-kin uudet leikkini näytän. Siihen vielä mä lisäsin, että sinusta välitän.” (Petter Ohls)

Laulun sanat kuvaavat hyvin työryh-män työtä musiikkikasvatuksen ja musii-kin terapeuttisen käytön parissa. Työryh-män jäsenet Taru Koivisto ja Heidi Tam-per ovat toimineet laaja-alaisesti jo opis-keluajoista asti musiikkikasvatuksen ja musiikkiterapian kentällä. Suomen Val-konauhaliiton toiminnassa mukana ole-vat tuntevat erityisen hyvin Tarun, joka on jo vuosia tehnyt työtä liitossa musiikin terapeuttisen käytön menetelmin.

Työryhmä on vieraillut espoolaisissa ensikodeissa, perhekerhoissa ja päiväko-deissa vuorovaikutteisten musiikkiesitys-ten kanssa. Yhteistyökumppani esityksis-sä on ollut Suomen Valkonauhaliitto.

Toimintamalli käytännössäSyyskaudella 2012 työryhmä työsti ”Etkö ymmärrä”-lauluvihkoa ja cd-levyä, joka sisältää erityisesti toimintaa varten valit-tua lasten musiikkia. Tarinan, kuvien ja niihin liittyvien laulujen avulla käydään läpi yksinäisyyden ja ystävyyden merki-tystä lapsen elämässä.

Materiaalin rinnalle suunniteltiin työ-pajoja ja -konsertteja, joita on tarkoitus järjestää päiväkodeissa, perhekerhoissa, asukaspuistoissa ja myös Suomen Valko-nauhaliiton paikallisyhdistyksissä. Kon-serteissa tutustutaan musiikin satumaa-ilmaan materiaalipaketin pohjalta. Kon-sertin aikana työstetään ystävyyteen, yk-sinäisyyteen ja erilaisuuteen liittyviä nä-kökulmia.

Lisäksi perustetaan työpajoja, joissa syvennetään ystävyys/yksinäisyys-tee-maa käyttäen välineenä lasten luomia sä-vellyksiä, tansseja, musiikkimaalausta ja taideteoksia.

”Ystävyyden käpy” -musiikkisatulapsen sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen kehittäjänä


Aikataulu ja julkistamistilaisuusMateriaali, jonka kuvituksesta vastaa taiteli-ja Terhi Koivisto, on valmistumassa ja ma-teriaalin julkistamistilaisuus järjestetään 11.3.2013 Espoossa sijaitsevassa Lastentalo Hyvätuulessa, osoite Lansantie 25 A.

”Vertaissuhteissa tarvittavien vuoro-vaikutustaitojen määrätietoisen harjaan-nuttamisen tulisi alkaa jo varhaiskasva-tuksessa, missä lasten tulisi voida ohja-tusti harjoitella tutustumisen, ystävys-tymisen, ryhmään liittymisen, itsestä kertomisen, loukkaavan viestinnän tun-nistamisen ja toisten huomioimisen taito-ja. Tällaiset taidot auttavat lapsia solmi-maan ja ylläpitämään palkitsevia kave-risuhteita ja tulemaan hyväksytyksi ver-taisryhmässään. Hyvät sosiaaliset ja emo-tionaaliset taidot omaavat lapset pystyvät yhteistoimintaan muita paremmin ja pys-tyvät solmimaan ja ylläpitämään hyviä ystävyyssuhteita.” (Pörhölä 2006)

Etkö ymmärrä -musiikkitoiminnan tavoitteena onl Tuoda taidetta, luovuutta ja leikkiä las-ten arkipäivään.l Antaa lapsille mahdollisuus harjoitella sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja turval-lisessa, hyväksyvässä ilmapiirissä.

l Rohkaista lasten perheitä ja lasten kans-sa työskenteleviä käyttämään luovia työs-kentelymenetelmiä osana kasvatusta, var-haiskasvatusta, varhaista puuttumista ja kiusaamisen ehkäisyä.l Kehittää uusi matalan kynnyksen mu-siikillinen toimintamalli ehkäisemään lasten ja nuorten syrjäytymistä ja kiusaa-mista.

Olemme huomanneet tämänkaltaisen pe-dagogis-terapeuttisen musiikkitoiminnan tulevan tarpeeseen ja edistävän lasten ja perheiden hyvinvointia. Musiikkitoimin-nasta välittyvä yhteisöllisyys ja ilo autta-vat perheitä ja lasten kanssa työskentele-viä myönteiseen kasvatuskumppanuuteen ja antavat välineitä varhaiseen puuttumi-seen.

”Ystävyyden käpy” -musiikkitoiminta kohdistuu alle kouluikäisiin lapsiin. Toi-minta on maksutonta ja tuodaan päivä-koteihin ja asukaspuistojen kerhoihin, myös erityisryhmien osallistuminen toi-mintaan on mahdollista. Perheiden lisäksi myös lasten kanssa työskentelevät ohjaajat tutustuvat uuteen varhaisen puuttumisen ja syrjäytymisen/kiusaamisen ehkäisyyn soveltuvaa menetelmään. Myös ohjaajille

on mahdollista toteuttaa työpajatoimin-taa myöhemmin.

Asui muuan kepeä keiju…Tämä kirja on syntynyt arjen iloksi ja inspiraatioksi sekä lapsille että aikuisille. Taide kuuluu kaikille ja meillä kaikilla on oikeus nauttia sen tuottamista ainutlaa-tuisista hetkistä. Nuo hetket jäävät vah-voina muistoina mieleen elämään.

Lähteen reunalla majaili…Ajatus musiikkisatukirjan tekemises-tä lähti liikkeelle Käpy-duomme lasten-konserttien yhteydessä. Aloimme työstää konkreettista materiaalia itsenäisesti käy-tettäväksi ennen ja jälkeen konsertin sy-ventääksemme

lasten ja aikuisten konserttikokemus-ta ja kannustaaksemme eri taiteen-lajien rohkeaan yhdistämiseen ja käyttöön arjessa. Siitä kirja kas-voi kunkin taiteilija-tekijänsä näköiseksi musiikkisatukirjak-si. Pedagogisesti olemme pyr-kineet kokoamaan materiaalia, joka antaa luvan irtautua sadun vietäväksi.

Lumpeenlehdellä istuskellen…”Ystävyyden käpy” -tarinassa pysäh-dytään yhdessä elämän aarteiden äärelle;

ystävyys, onnellisuus ja yhdessäolo ovat asioita, joita kannattaa vaalia. Kirja he-rättelee sosiaalisten taitojen ja tunnetai-tojen opetteluun. Sen avulla on mahdol-lista harjoitella esimerkiksi ryhmään liit-tymistä, itsestä ja omista tunteistaan ker-tomista, empatiakykyä, toisten huomioi-mista ja erilaisuuden ymmärtämistä.

Kalojen suomuja laskeskellen…Kirjaa voi käyttää monella eri tavalla; lu-kea satu- tai musiikkisatukirjana ja käyt-tää cd:tä musiikkituokion oheismateri-aalina. Jokaiselle aukeamalle on koottu muutamia leikkiohjeita ja niitä voi kek-siä itse lisää. Kuvia voi katsella ja keksiä

niistä vaikkapa oman sadun lasten kanssa.

Kiitämme kaikkia tämän hank-keen toteuttamisen mahdollistanei-ta ihmisiä ja tahoja tuesta ja eläyty-misestä lapsen maailmaan.

”Jos jotain tahdon lapselle opettaa, niin sen, kuinka toista rakastaa.”Tahoja, jotka haluavat saada kon-sertin tai työpajan paikkakunnal-leen, pyydetään ottamaan yhteyt-tä Suomen Valkonauhaliittoon toimistoaikana 09-1351 268.

Elämyksellisiä hetkiä toivottavat!

TARU KOIVISTO JA HEIDI TAMPER

”Ystävyyden käpy” -lauluvihkon kuvitti taiteilija Terhi Koivisto.


Palstalla lukijat esittelevät merkitykselliseksi kokemiaan teoksia.

Kirjaviisaat

Kun kirjan nimi on Jää, voi päätellä, että jäällä on kir-jassa merkittävä osa. Saaris-tossa asuvien on tunnettava jäät. He joutuvat kulkemaan niitä pitkin voimatta välttää niihin liittyviä riskejä. Monel-le ne ovat koituneet kohtalok-si, jota ei voi enää peruuttaa. Pitää kuitenkin olla rohkeut-ta käyttää niiden tarjoamia mahdollisuuksia, muuten jäisi niiden aikana eristyksiin eikä uskaltaisi lähteä kotoaan min-nekään jään yli.

Ulla-Lena Lundberg on kir-joittanut saaristoelämästä ja samalla isästään. Hän tunnus-taa, ettei kaikki, mitä hän on isästään kertonut, ole juuri hä-nen isästään. Mukana on ku-viteltua. Hänen kirjansa poh-jana ovat hänen kuulemansa tarinat.

Mikä on totta, mikä kuvi-teltua. ”Hyvä tarinankertoja ei mieti sellaista. Hän kertoo niin kuin asian on pitänyt hä-nen mielestään tapahtua. Siksi hän tietää paljon sellaistakin jota hän itse ei ole ollut omin silmin todistamassa.”

Lundberg on suodattanut kaiken kuulemansa itsensä läpi. Kirjoitusprosessi oli hy-vin intuitiivinen ja työläs, hän tunnustaa.

”Kirjoitin kylmällä silmällä, mutta lämpimällä sydämel-lä. Tosin en olisi kyennyt kir-joittamaan tätä kirjaa yhtään aikaisemmin.” – Kirjailija on

nyt 65-vuotias ja julkaissut useita kirjoja.

Kirja alkaa nuoren pariskun-nan tullessa pienen tyttärensä kanssa Ahvenanmaan ulko-saaristoon seurakunnan aino-aksi papiksi omaamatta paljo-akaan kokemusvuosia virasta. Pastoraalitutkintokin on vie-lä suorittamatta. Sodasta on kulunut vain pari vuotta ja se tuntuu vielä monien hyödyk-keiden puutteena.

Vastaanotto seurakunnas-sa on yllättävän ystävällinen. Pappi on heti valmis ilmoit-tamaan, että hän haluaa ol-la täällä pysyvästi. Hän tapaa mielellään seurakuntalaisia ja jää kuuntelemaan heidän kuu-lumisiaan vaikkapa kauppa-matkallaan. Pastorin rouval-le tämä on usein aika rasitta-vaa, kun ruoka olisi valmiina hellalla eikä miestä kuulu ko-tiin silloin kun tuloaika jo oli-si. Rouva onkin hyvin puuha-kas. Hän tekee kaiken itse jos suinkin mahdollista. Hän ha-luaa hoitaa itse heidän kah-ta lehmäänsä. Se on hänel-le maalaisoloissa kasvaneelle

ULLA-LENA LUNDBERG: JääTeos & Schildts & Söderströms 2012Suomennos Leena VallisaariKirja on saanut Finlandia-palkinnon 2012 Tarja Halosen toimiessa valitsijana.

Lämpimällä sydämellä kirjoitettu

MILLOIN

Pääsiäisyönä jää halkeili,paljastui polku meren selkään.Tummien pilvien rakosestaauringonsäde pilkahti esiin.Halkeama säteili timanttien lailla.Aukeni kirkastettu tie.

Pian avautuu railo,pian vedet virtaavat vapaina.Saapuu kevät ja kesä.

Milloin sulaa sydänten jää?

Milloin virtaavat vedetsydämestä sydämeen,ihmisestä ihmiseen,kansakunnasta toiseen,uskontokunnasta toiseenilman erottelua.

Lämmön, rakkauden virrat.

Milka Kivilinna

KARI

EHON

SALO

20 Valkonauha


terapiaa, ja onhan maitotuot-teiden omavaraisuus nuorelle perheelle näinä aikoina suu-ri asia.

Mitä paremmin pappi tutus-tuu seurakuntaansa, sitä pa-remmin hän selviää tehtävis-tään. Hänestä todella pide-tään. Seurakunta ei ole kui-tenkaan niitä helpoimpia. Lukkari varoittaa heti alkuun, että niin kunta kuin seura-kuntakin on kahtia jakautu-nut, alueellisesti ja mielipiteil-tään. On vaikea tehdä uudis-tuksia, kun toisen ryhmän eh-dotukset eivät kelpaa toiselle

ryhmälle. Kätilö, joka onkin maahanmuuttajalääkäri, on arvokas persoona, joka kyke-nee saamaan pystyyn uuden terveystalon paikkakunnalle.

Kirjassa on dramaattinen lop-pu, joka herättää paljon aja-tuksia lukijassa.

”Bookworm Itävallasta:’…en raskinnut hotkaista sitä heti, vaan halusin nautiskel-la tekstiä vähitellen. Uskon-toa käsitellään ulkopuolisesti, mutta kuitenkin uskottavan si-sällisesti. Ihmiskuvat ovat lois-tavia ja mieleenpainuvia ja ta-

rinan jatkuessa kukin meis-tä löytää jotakin omasta itses-tään. Saariston armoton talvi ja huumaava kesä ja se, mi-ten ne vaikuttavat ihmisiin, on tarkasti kerrottu. Jo pienet yk-sityiskohdat pastorskasta na-vettahommissa saavat luki-jan myötäelämään kaikessa. … Mieleenpainuva lukukoke-mus.’”

Kirjailijan lausumat ovat Suo-men Kuvalehdessä 29/2012 jul-kaistusta kirjoituksesta.

EILA HÖRKKÖ Minnesota-hoito on toiminut Lapualla keväällä 2013 kaksi-

kymmentä vuotta ja tänä ai-kana hoidon on läpikäynyt yli 2400 alkoholistia ja noin 15 000 alkoholistien perheen-jäsentä ja läheistä. Minnesota-hoito lähtee siitä tosiasiasta, että alkoholismi on aina koko perheen sairaus.

Hoitoon tullessaan tilanne on kaikilla potilailla käytän-nössä sama; hoitoon tullaan pääsääntöisesti suoraan työ-elämästä ja potilaan elämän ulkoiset puitteet ovat useim-miten vielä kunnossa. “Hal-littu” juominen on jatkunut jo vuosia ja vaikeudet ovat kehit-tyneet pikku hiljaa, ajan myö-tä, mutta vielä on perhe ja ko-ti, työelämä aktiivisessa vai-heessa, talous järjestyksessä, yhteiskunnallinen asema hy-vä. Tästä näkökulmasta kat-sottuna tilanne ei näytä pe-rinteisessä mielessä alkoholis-milta.

Potilaan tilanne on vaikea; ahdistus, syyllisyyden tunne, häpeä, unettomuus, pelkoti-lat ja kelvottomuuden tunne ovat vallitsevia tunnetiloja.

Ironista kyllä – ulkopuolisilta on helppo saada hyväksyntä ja ymmärrys juomiselle ker-tomalla edellä mainitusta elä-mäntilanteesta.

Alkoholistin mielestä juo-minen ei ole keskeinen ongel-ma, koska juomisen määrät tai juomakerrat ovat hänen omasta mielestään “normaale-ja”; “juovathan ne muutkin ja muut ne vasta juovatkin”. Al-koholisti näkee erittäin hyvin muiden juomisen. Painosta-vat tunnetilat ja työn raskaus on jotenkin nollattava. Alko-holia käytetään jo säännölli-sesti “lääkkeenä”. Potilas kiel-tää oman tilansa. Läheiset nä-kevät ensimmäisinä alkoholin käytön ongelmana ja useim-miten he ovat aktiivisia hoito-mahdollisuuksien etsimisessä.

Apua hakiessaan potilas kyl-lä myöntää kontrollin mene-tyksen päihteisiin, mutta nä-kee tähän syynä perhe- tai parisuhdeongelmat, unetto-muuden tai työuupumuksen. Pettymykset ja yksinäisyys edesauttavat pulloon tarttu-mista. Alkoholisti haluaa ym-märtää nämä juomisen syiksi ja saa myös lähipiirin hyväk-

synnän rajuunkin päihteiden käyttöön.

Kontrollinmenetys juomisen aikaan ja määrään nähden ai-heuttaa ikäviä tilanteita en-nen kaikkea läheisille, mutta myös alkoholistille itselleen. Hän juo myös silloin, kun se on mahdollisimman sopima-tonta tilanteeseen nähden. Sii-tä alkaa selittelyjen kierre. Al-koholismi on keskustelun ai-heena mahdottoman arka ja siksi aiheuttaa alkoholistissa aggressiivista käytöstä. Häpeä omasta juomisesta pakottaa kätkemään viinaa. Tulee tar-ve ottaa krapularyypyt, mikä hyvin nopeasti johtaa useam-man päivän juomiseen. Perhe ja läheiset tietävät tilanteen ja vaativat avun hakemista.

Alkoholismia sairastavan mielestä vika ei ole alkoho-lismissa, joten apua haetaan mielenterveyden ongelmiin, vaikeuksiin parisuhteessa, apua pahaa oloaan oirehti-ville lapsille, tai alkoholistil-la ajoittain esiintyviin fyysi-siin seurauksiin, kuten esim. verenpaineen vaihtelut, sydä-men rytmihäiriöt tai työuu-pumus ja univaikeudet. Mah-

Minnesota-hoitoa alkoholismiin Lapualta jo 20 vuotta

OLLI ALHO

Minä Isänä, Minä Äitinä -seminaaritTULE TUTUSTUMAAN ITSEESI VANHEMMUUDEN ÄÄRELLÄ!lauantaina 20.4.2013 klo 11.00–15.00 Tampereen Valkonauhassa, Satamakatu 16 D 79. lauantaina 4.5. 2013 klo 11.00–15.00 Oulussa Heinätorin seurakuntatalolla, osoite Aleksanterinkatu 71.

Tervetuloa äidit ja isät avoimeen seminaariin, jossa tutustutaan itseen vanhemmuuden äärellä ja etsitään voimavaroja arkeen. Myös isovanhemmat ovat tervetulleita.

Teemoja:l vanhemmuuden moninaisten roolien haasteet ja mahdollisuudetl omien toimintatyylien tiedostaminen ja hyödyntäminenl toimintamalleja tilanteisiin joissa ”kuppi meinaa kaatua”

Kouluttajina ovat psykiatrinen sairaanhoitaja Hanna Tapiala ja psykoterapeutti Kimmo Tapiala.

Ilmoittautuminen ja tiedustelut Suomen Valkonauhaliitto 09-1351 268 ([email protected])

Työskentely tapahtuu yhteistoiminnallisuutta hyödyntäen. Ei lastenhoitopalvelua. Vapaa pääsy, kahvitarjoilu (vapaaehtoinen kahviraha). Tervetuloa!

Järj. Tampereen ja Oulun Valkonauha yhteistyössä Agricola-opintokeskuksen kanssa

IINA

HÄM

ÄLÄI

NEN

Valkonauha 23


dollisuus oireenmukaiseen hoitoon on olemassa, mutta apua tilanteeseen ei saada pel-kästään oireita tarkastelemal-la, puuttumatta niiden perus-syyhyn, päihderiippuvuuteen. Alkoholismin kieltäminen jat-kuu. Sairaus on edennyt kes-kivaiheeseen vuosia kestäneen kehityksen seurauksena.

Sairauden loppuvaiheessa ahdistus, häpeä ja syyllisyys kasvavat niin suureksi, et-tä alkoholisti ja läheiset alka-vat hakea ratkaisua tilantee-seen “kotikonstein”: pyritään muuttamaan ympäristöä, ys-täväpiiriä, jos mahdollista, työtehtäviä, jopa asuinpaik-kaa. Sairaus halutaan karistaa kannoilta eli ns. maantieteel-linen pako. Useimmiten vasta tässä vaiheessa alkavat vaike-udet myös työelämässä. Työ-yhteisön sietokyky loppuu, tulee rokulipäiviä, krapulas-sa tai humalassa työpaikalla oloa. Alkoholistia on mahdo-ton enää suojella. Hän on me-nettämässä kaikkein tärkeim-män, työn, jolla hän on voinut osoittaa olevansa “normaali” alkoholin käyttäjä.

Henkinen helvetti perheen sisällä on jatkunut vuosia, ku-lissien suojassa. Kaikki se, mi-tä alkoholisti on suojannut viimeiseen saakka, alkaa sor-tua. Moraali luhistuu. Mikä ennen oli mahdotonta, tuo-mittavaa, muuttuu hyväksy-tyksi. Juominen jatkuu seura-uksista välittämättä ja on itse-tuhoista. Fyysinen kunto rap-peutuu nopeasti, sairauden merkit ovat ulkoisesti havait-tavissa.

Tämä on vaihe, jossa yleensä havahdutaan – jotain tarttis tehdä! Yleensä apua tarjotaan-kin lievittämällä alkoholismi-sairauden seurauksia: määrä-tään psyykelääkkeitä pahaan oloon, järjestetään tukea asu-miseen ja taloudellisiin vaike-uksiin, apua arjen rutiineis-ta selviytymiseen ja yritetään palauttaa normaalit sosiaali-set suhteet.

Päihteestä on tässä vaihees-sa muodostunut alkoholis-tille elämän keskeinen asia, se täyttää tarpeen. Mahdolli-suus juomiseen on tavoittee-na huolimatta siitä, että jokai-sella kerralla seuraukset ovat kielteisiä. Alkoholisti ei tie-toisesti tavoittele humalati-laa, vaan hyvää oloa, jonka al-koholi/päihde on joskus anta-nut. Päihderiippuvaisen käy-tös muuttuu sairauden edetes-sä pakonomaiseksi ja hän on valmis tekemään mitä tahansa voidakseen jatkaa juomistaan. Sairauden mukanaan tuomat negatiiviset tapahtumat hän pyrkii osoittamaan aina mui-den syyksi ja siten välttämään vastuun. Sairauden seurauk-sena käytös alkaa olla todel-la mieletöntä, mielisairautta muistuttava tila.

Useimmat ihmiset, jotka ovat tekemisissä alkoholistin/päih-deriippuvaisen kanssa, lähte-vät ajatuksesta, että jos riip-puvainen vain on juomatta, il-man päihdettä, palaa normaa-li olotila automaattisesti. Näin uskovat myös useimmat alko-holistit itse. “Päiväkin juomat-ta on voitto”. Asia ei ole näin. Jos alkoholisti joutuu olemaan

ilman päihdettä vastentahtoi-sesti, vaikkapa vain osoittaak-seen muille tai itselleen, et-tä tilanne on hallinnassa, ti-la on epämukava. Tilaa kut-sutaan kuivahumalaksi (Dry Drunk syndrom). Tarve päih-teeseen on olemassa ja ellei si-tä voi tyydyttää kohdistuu pa-ha olo muihin ihmisiin. Päih-deriippuvaisesta tulee kriit-tinen ja vaativa muita ihmi-siä kohtaan. Vaikka juominen on jäänyt, tunnetilat eivät ole muuttuneet. Läheiset tunnis-tavat tämän tilan poikkeuk-setta. Alkoholisti kieltää riip-puvuutensa, sairauden nega-tiiviset seuraukset, voimatto-muutensa oman elämän hal-lintaan. Hän eristäytyy omaan maailmaansa ja valehtelee suojellakseen itseään, kunnes raja valheen ja totuuden suh-teen häviää.

Ahdistus ja syyllisyyden tun-ne, häpeä, elämän kaoottisuu-den aiheuttama viha projisoi-daan läheisiin ja rakkaisiin ih-misiin. Voimakkaat pelkotilat, fyysinen ja henkinen tuska, kelvottomuus ja itsesääli, me-nettämisen pelko ja sitä kaut-ta mustasukkaisuus, unetto-muus ja harhat ovat mukana koko ajan. Koko elämä muut-tuu harhaiseksi. Tilanne on masentava ja toivoton. Tähän mielen sairautta muistutta-vaan tilaan on saatava apua. Hoitamattoman alkoholismin myöhemmissä vaiheissa mel-kein kaikki potilaat kokevat masennusta ja silloin itsemur-ha on tavallisin kuolinsyy. Oi-re on seurausta alkoholin vai-kutuksesta keskushermos-

toon, kun kyvyttömyys kokea tunteita toistuu jatkuvasti.

Tämän “kemiallisen dep-ression” oirekuva muistuttaa psyykkistä sairautta. Alkoho-lin aiheuttama depressio on kuitenkin harvoin hoidetta-vissa antidepressiivisillä lääk-keillä. Tavallista on, että se häviää itsestään ilman erityis-tä hoitoa muutamassa viikos-sa kun potilas raitistuu. Ylei-sesti alkoholismi ja sen hoi-to halutaan kytkeä mielenter-veystyöhön ja mielisairauk-siin. Psyykkisiä ongelmia ei alkoholisteilla kuitenkaan ole enempää kuin muulla väestöl-lä, 3 %. Suomalaisista katso-

taan psyykkisiä sairauksia sai-rastavan 3 – 4 %. Minnesota-hoidon käyneiden alkoholis-tien joukossa todella psyyk-kisesti sairaiden määrä on häviävän pieni, jää toipunei-den potilaiden osalta alle 1 %.

Alkoholismi-sairaudesta toi-pumisen tekee haasteellisek-si alkoholistin vahva oman ti-lansa kieltäminen. Juuri täs-tä johtuen Minnesota-hoidon henkilökunnalla on oltava omakohtainen toipumiskoke-mus, joko alkoholistina tai lä-heisenä. Terapeutin omakoh-tainen sairaus ja siitä toipumi-nen mahdollistaa toimimisen vertaistukena ja peilinä poti-

laalle. Näin kykenemme an-tamaan potilaalle hoidollisen avun sellaisena, kun hän sen tarvitsee, ei niin kuten hän si-tä sillä hetkellä osaa haluta.

M i n n e s o t a - h o i t o l a i t o k-seen ottavat yhteyttä useim-miten ensin läheiset, puoli-so tai lapset. Nämä käynnis-tävät kuitenkin potilaan mie-lessä prosessin, joka saattaa kestää kauan, kuukausia, jos-kus jopa vuosia. Motivaatio itse hoitoon ei useinkaan joh-da tulokseen vaan potilaan pi-tää motivoitua raittiuteen, ko-ko elämäntavan muutokseen. Lopullinen päätös tästä syntyy usein ensimmäisen perushoi-toviikon aikana. ”Tätä minä haluan!” Alkoholismin hoi-to perustuu Minnesota-hoi-dossa todellisuusterapiaan, eli potilaalle tuodaan eteen to-dellisuus sellaisenaan kuin se on eli seurauksineen ja miten ympäristö sekä läheiset koke-vat alkoholistin käytöksen.

Hoitoprosessi alkaa välittö-mästi potilaan saavuttua hoi-toyksikköön. Jokaisen poti-laan hoidossa tavoitteena on ehdoton raittius. Minnesota-hoito ei tunnista osatavoittei-ta, esim. ”kohtuukäyttöä”. Se onkin sairauden luonteen tun-nistaville jo maailmanlaajui-sesti itsestään selvyys. Työote Minnesota-hoidossa on välit-tävä ja ihmisyyttä kunnioit-tava. Hoitoon tulo tapahtuu non-stop-periaatteella, siten tulokas voi nähdä pitempään hoidossa olleissa potilaissa oman toipumisen mahdolli-suuden.

MAA

LAUS

: RIT

VA

Valkonauha 25


Hoito on lääkkeetöntä: Päih-deriippuvaiselle (esimerkik-si alkoholisti tai sekakäyttäjä) yksikin annos keskushermos-toon vaikuttavaa lääkettä tai ainetta (apteekkikoodit PVK, Z, ZA,P,PA ja H) on huumetta ja johtaa väistämättä takaisin peruspäihteeseen.

Toipuakseen alkoholistin ai-noa vaihtoehto hoitona ja elä-mäntapana on täysi päihteet-tömyys. Päihteen vaihtaminen toiseen ei auta. Minnesota-Hoito Oy:ssä lääkärimme vastaa hoitoon sopimattomi-en lääkkeiden nopeasta alas-ajosta.

Perushoitojakso sisäoppilai-tostyppisessä asuntolassa kes-tää vähintään 28 vrk. Hoidot tapahtuvat päihdeterapeutin johtamissa ryhmissä. Ryhmi-en koko on enintään 8 potilas-ta. Päivittäin terapiaistuntoja on 8 tuntia. Potilailla on mah-dollisuus myös kahdenkeski-seen keskusteluun terapeutin kanssa, jos jokin asia tuntuu liian arkaluontoiselta tuoda esille koko ryhmän kuullen. Perushoidon aikana jokainen potilas kokee juomisaikansa todellisuuden.

12 askeleen hoito-ohjelman loogisesta hoitokokonaisuu-desta käydään perushoidon aikana läpi kuusi ensimmäis-tä askelta. Hoito-ohjelmassa potilas ottaa itse vastuun toi-pumisestaan ja teoistaan, niin menneistä, kuin tulevistakin. Hoidossa keskitytään pelkäs-

tään alkoholismiin. Mitään töitä ei tehdä. Jokaisen poti-laan vakaumuksia kunnioite-taan. Uskonnosta tai politii-kasta ei hoitojaksolla keskus-tella. Hoidossa potilas kokee tiiviin yhteisöllisyyden ja ko-kee olevansa vertaistensa kes-kellä hoidossa myös silloin kun henkilökunta ei ole pai-kalla. Terapeuttinen ilmapii-ri vallitsee vanhempien, jo ko-keneiden potilaiden, toimiessa ”tuvanvanhimpina”.

Hoidon tavoite on saada po-tilas kohtaamaan, käsittele-mään ja hyväksymään päih-deriippuvuussairautensa ja sen seuraukset. Sairauden ko-ko kuva muodostuu potilaan kertomasta elämänkerrasta ja sen jälkeen yhdessä läpikäy-dyissä juomisen negatiivisis-ta seurauksista: vaikutukset perhe-elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen, tunne-elä-mään, talouteen, eettisiin ar-voihin, työhön ja uraan sekä fyysisiin oireisiin.

Hoidon tärkein tapahtuma on perheviikonloppu - läheis-hoidon konfrontoiva osio, jos-sa alkoholisti kuulee ja näkee läheisten kertomana, miten he ovat kokeneet hänen käy-töksensä päihdekeskeisen elä-män aikana. Läheishoito to-teutuu käytännössä vuoden jokaisena viikonvaihteena ja siitä alkaa myös läheisten toi-puminen.

Jatkohoito alkaa välittömäs-ti heti perushoitojakson pää-

tyttyä viikoittaisina kokoon-tumisina mahdollisimman lä-hellä kunkin kotipaikkakun-taa. Jatkohoidon kesto on 48 vertaisterapiaistuntoa. Muka-na ovat myös varsin usein po-tilaiden puolisot tai joku en-simmäisen polven sukulai-nen. Istunnoista pidetään kir-jaa, jotka raportoidaan kerran kuussa hoitolaitokseen. Kes-keytyksiä ja poikkeavuuksia seurataan. Vain ne läheiset, jotka ovat osallistuneet perhe-viikonloppuun voivat olla mu-kana jatkohoitoistunnoissa.

Minnesota-hoito katsotaan käydyksi läpi vasta sitten kun koko vuoden mittainen hoito on käyty läpi. Koko hoidon lä-pikäyneistä 93,1% on seuran-nassamme pysynyt raittiina. Jatkohoidolla on ilmeisen sel-keä yhteys toipumiseen.

Hoidon aikana alkoholisti hy-väksyy tosiasian, että hän itse on vastuussa raittiudestaan ja omasta hyvinvoinnistaan. Raittiina eläen hän antaa per-heelleen tuen ja mahdollisuu-den toipumiseen.

Kirjoittaja on päihdeterapeutti ja toimitusjohtaja Minnesota-Hoito Oy:ssä Lapualla.

Hei, olen Ritva ja olen alkoholistin läheinen

Lapsuuden perheeseeni kuului isä, äiti ja itseäni kaksi ja puoli vuotta nuorempi veli. Myöhemmin, olles-

sani kolmentoista, meille syntyi vielä pik-kusisko.

Minulla oli tavallinen onnellinen lapsuus noin kahdeksan vuotiaaksi. Asuimme maalla, perheemme oli köyhä, mutta niin olivat kaikki muutkin. Isä joi pullon kir-kasta viinaa pari kertaa vuodessa puolik-si jonkun toisen kanssa enkä muista siitä

sen suurempia seuranneen. Muutos alkoi vähitellen kun isä lähti opiskelemaan kau-punkiin ja tuli sieltä kotiin vain viikon-loppuisin. Hän alkoi tullessaan olla usein hiukan humalassa, vaikka en sitä silloin vielä tajunnut. Isä oli iloinen, mutta joten-kin erilainen ja äiti muuttui silloin aina jännittyneeksi.

Vuoden kuluttua muutimme isän luokse opiskelupaikkakunnalle. Siitä alkoi nopea ja pelottava muutos. Lapsuus jäi kertary-tinällä taakse kun aloin huolehtia pikku-veljestä äidin mentyä työhön tehtaaseen. Isä lähti usein kavereiden kanssa kapak-kaan ja saattoi tulla sieltä vasta aamuyöl-lä, monesti aivan ympäripäissään. Äiti oli paniikissa ja yritti tasoittaa elämää. Isäs-tä tuli humalassa agressiivinen, epäluu-loinen ja mustasukkainen. Alussa agres-siivisuus kohdistui perheen ulkopuolisiin, mutta muutaman vuoden kuluttua aloim-me mekin saada siitä osamme. Kun äiti oli

”

MAA

LAUS

”VAS

TUUN

KANT

AJAT

”. TEK

IJÄ R

ITVA

.

Valkonauha 27


synnyttämässä pikkusiskoa, oli isä toisel-la paikkakunnalla putkassa ryyppyreis-sun jälkeen.

Perheen talous oli surkea, isä pakoili vas-tuita ja vaikeuksien kasaantuessa muu-timme aina toiselle paikkakunnalle, sin-ne missä alkaisi parempi elämä. Tässä vai-heessa olin jo oppinut, että äiti hoitaa kai-ken ja minä olen äidin ainut tuki ja turva. Isän juominen ja agressiivisuus pahenivat koko ajan ja viidentoista ikäisenä pelkäsin juopunutta isää enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Samoin pelkäsivät äi-ti, pikkuveli ja pikkusisko, joka ei muun-laista isää tuntenutkaan. Isä kävi kyllä töissä, mutta joi varsinkin viikonloppui-sin rankasti. Ollessaan täysin sekaisin hän yritti usein tappaa jonkun meistä milloin milläkin keinolla. Kaikkein eniten väki-valtaa joutui kokemaan äiti, mutta veljeni on useita kertoja pelastanut henkeni kun olin tulla ammutuksi, samoin minä hä-nen. Talviset yöt ulkona vähissä vaatteis-sa ovat jääneet mieleen, samoin puukko-jen, veitsien, kirveiden, saksien jopa haa-rukoiden piilottaminen ennakoivana va-rotoimenpiteenä.

Ironista kyllä, isä oli hyvän seuramiehen ja humoristin maineessa. Hän oli luotet-tu, ahkera työntekijä ja pidetty sekä työn-antajan, että alaistensa keskuudessa. Ku-kaan ei olisi uskonut jos olisimme kerto-neet millainen hän oli kotona juovuksissa. Myöhemmin hän alkoi juoda myös työssä ollessaan. Silti hän sai pitkään pitää työn-sä, ennenkuin ryyppäämisen haittoihin kyllästyttiin.

Ollessani alle seitsemäntoista pääsin opiskelemaan 400 km:n päähän kotoa. Luulisi, että kaikki muuttuu, kun pääsee sellaisesta helvetistä pois, mutta toisin kä-vi. Siitä alkoi vielä jäytävämpi pelko äi-din ja sisarusten puolesta. Joka ainoa päi-vä soitin kotiin kysyäkseni ovatko kaikki

elossa. Ei ollut enää myöskään niitä kah-ta nuoruuden ystävää joiden kotona myös juotiin. Heidän kanssaan oli voinut jakaa asiat joista ei voinut muille, normaalien perheiden lapsille puhua. Silloin olin täy-sin yksin ja valtavan peloissani. Pelko hel-litti vasta kaksitoista vuotta myöhemmin jolloin isä kuoli tapaturmaisesti, humalas-sa. Se oli elämäni huojentavin päivä.

Jo paljon ennen isän kuolemaa, ollessani alle kaksikymppinen olin tavannut opis-kelupaikkakunnalla maailman ihanim-man ihmisen, tulevan mieheni. Seuruste-luaikana kävimme paljon ravintolassa ja vietimme aikaa ystävien kanssa ja joimme yhdessä usein, mutta alkuaikoina miehe-ni ei juuri koskaan ollut pahasti humalas-sa, eikä ikinä agressiivinen tai väkivaltai-nen. Mitä enemmän hän joi, sitä kiltimpi hänestä tuli. Joskus liikaa humalluttuaan hän meni vähin äänin nukkumaan.

Vajaan kolmen vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen lapsemme ja minä luonnol-lisesti jätin alkoholin ja tupakan heti ras-kaaksi tultuani. Huomasin kyllä, että ras-kaus ei vaikuttanut mieheeni samalla ta-valla. Parin kilometrin matka töistä ko-tiin saattoi kestää useita tunteja. Matkalla oli pubi, jossa oli pakko käydä ottamassa ”pari kaljaa”. Mieheni kuitenkin huolehti lähes kaikista perheen asioista ja piti mi-nua muutenkin kuin kukkaa kämmenel-lä. Hän ei tuonut kotiin ryyppykavereita eikä kadonnut iltaisin tai viikonloppuisin ryyppyreissuille. Perheen talous oli hy-vässä kunnossa, vaikka olin lapsen kans-sa kotona. Kolmen vuoden kuluttua meille syntyi toinen lapsi. Muutimme isompaan asun-toon ja huomasin olevani yhä enemmän lasten kanssa yksin. Enää eivät sovitut asiat pitäneetkään paikkaansa ja etsin miestä useasti kapakasta raivoa täynnä. Hän lähti usein mukaani tai pyysi minua

odottelemaan ja ottamaan kanssaan olu-en. Vaikka mieheni menetti useaan ker-taan ajokorttinsa ja oli monesti sairaalas-sa akuutin haimatulehduksen vuoksi, kes-ti minulla yli kymmenen vuotta ymmär-tää, että hän on alkoholisti kuten isänikin oli ollut. Olin aina ajatellut, että alkoho-listi on väkivaltainen ja humalassa pelot-tava ihminen.

Miehen juominen paheni ja elämä muut-tui täysin hallitsemattomaksi. Kun olim-me olleet yhdessä viisitoista vuotta muu-timme maalle ja aloitimme ”uuden elä-män”. Vaikka isä oli usein aloittanut uut-ta elämää uudessa paikassa en ymmär-tänyt, että meillä oli kysymys samasta asiasta. Me pakenimme ongelmaa joka oli meissä itsessämme. Vuoden verran tun-tuikin menevän paremmin, mutta sitten alkoi kiihtyvä syöksykierre. Otin vähi-tellen huolehtiakseni kaikki perheen asi-at, olinhan jo lapsena oppinut kantamaan vastuuta jos näytti siltä, ettei toinen siihen kyennyt. Samalla sain kaiken päätösval-lan. Tein kahta, jopa kolmea työtä ja uu-rastin hirveästi. Lopulta olin korvaama-ton, pystyvä, työssäni hyvä, mutta huoles-tunut, ahdistunut ja suunnattoman yksi-näinen.

Olin vannonut, etten koskaan laita lapsi-ani samaan asemaan, johon itse olin kak-sitoistavuotiaana joutunut. Tein sen silti tajuamatta sitä lainkaan. Aloin vähitellen jakaa heille taakkaani ja huoliani, asioi-ta jotka kuuluvat vain aikuisten hoidetta-vaksi. Varsinkin vanhempi lapsemme sai niitä yllin kyllin. Hän oli neljätoistavuoti-as kun hän sai kantaakseen aikuisen vas-tuut. Nuorempi sai oman osansa hiukan myöhemmin. Mieheni ajatukset keskit-tyivät seuraavaan ryyppyyn, minä keski-tyin mieheen ja hänen juomiseensa. Kum-pikaan meistä ei nähnyt lasten turvatto-muutta. Lapset menestyivät hyvin kou-lussa ja käyttäytyivät mallikelpoisesti. Me

molemmat tahoillamme olimme tyyty-väisiä kun sentään heistä ei ollut mitään huolta. Olen jälkeenpäin ihmetellyt kuin-ka sokea olin. Kun maalle muutosta oli kulunut kym-menen vuotta oli perhe riekaleina. Van-hempi lapsista asui oman perheensä kans-sa muualla eikä lapsenlapsia enää mie-luusti tuotu käymään. Pappa oli joko hu-malassa tai krapulassa, mummo kärttyi-nen tai väsynyt ja pingottunut. Nuorempi lapsista oli armeijassa, eikä lomilla olles-saan halunnut olla kotona. Olimme mie-heni kanssa kaksin. Minä viikot yötä päi-vää töissä, hän töissä, mutta silti lähes koko ajan humalassa. Viikonloppuisin joimme yhdessä. En jaksanut olla känni-läisen kanssa selvinpäin, mutta poiskaan en osannut lähteä. Toivoin usein, että hän vain jotenkin siististi ”katoaisi”. Tai kä-visi edes vieraissa, että saisin repäistyksi itseni irti. Samalla toivoin, että hän olisi taas se sama ihminen, jonka tunsin joskus kauan sitten. Koko elämä oli harmaata ja mustaa. Aina aamuisin ajattelin, että kun-pa jaksaisin tämän päivän. Iltaisin mietin, että kun nyt jotenkin pääsisin huomiseen. Koskaan ilta tai seuraava aamu ei tuonut helpotusta. Pohjaton epätoivo ja täydelli-nen yksinäisyys olivat aina läsnä. Samoin epävarmuus ja pelko. Tulevaisuutta ei ol-lut.

Sitten tuli päivä, joka muutti kaiken. Oli maanantai, olin väsynyt yli kaksitoista-tuntisen työpäivän jälkeen ja istuin ko-tona. Miehelläni oli iltavuoro. Odottelin häntä tulevaksi, hän oli aina töistä tulles-saan hyvin säännöllinen. Hän tuli kotiin juomaan, eikä aikaa saanut hukata. Aikaa kului ja tajusin, että jotain on pielessä. Sitten soi puhelin ja mieheni kertoi ole-vansa poliisiasemalla. Rattikäry. Tapan-sa mukaan hän kysyi, että mitäs me nyt tehdään. Minulle tuli ihmeellisen rauhal-linen olo ja sanoin vain, että hän voi teh-

Valkonauha 29


Liisa Hulkkonen23.10.1925–18.12.2012

In memoriam

L appeenrannan Valkonauhan aktiiivijäsen Liisa Hulkkonen poistui luotamme ennen jou-

lun pyhiä. Yhdistyksemme jäi Liisas-sa kaipaamaan valoisaa, auttavaista, huumorintajuista ja hyvää ihmistä. Liisa osallistui vointinsa mukaan toi-mintaamme ja oli mukanamme van-husten palvelutaloihin säännöllisesti tekemillämme vierailuilla ilahdutta-en, niin meitä valkonauhasisaria kuin vanhusten palvelutalojen asukkaita-kin, erinomaisilla lausujanlahjoillaan. Liisalla oli vahva usko Korkeimman johdatukseen ja se oli siivittänyt hän-tä koko elämän ajan.

Tuhatmuotoisen elämän laulu: tuhatkasvoisenkohtalon laulu, sama kuitenkin ajasta aikaan kuin kierto auringon, yks’ yhteinen kaikelle sille, mikä syntyy ja häviää. Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu, se jää. (Uuno Kailas)

Lappeenrannan Valkonauha rypuolesta RITVA KERÄNEN, puheenjohtaja

dä mitä ikinä haluaa. Aina aiemmin olin rynnännyt häntä hakemaan ja vielä tyyn-nytellyt ja lohduttanut. Kertonut kuin-ka varmasti tästä selviämme. Minä kyl-lä jotenkin järjestäisin kaiken. Nyt taju-sin ensimmäisen kerran elämässäni, että minä en pysty muuttamaan mieheni elä-mää. En voisi häntä raitistaa vaikka kuin-ka yritin. Yritinhän sitä isänkin kans-sa, onnistumatta. Oli vihdoin tullut mi-nua suurempi asia. Alkoholismi. Vuosien pyytämiset, rukoilemiset, uhkailu, kiris-täminen, raivoaminen tai maanittelu ei ollut vaikuttanut asiaan. Annoin mieheni vihdoin selvittää itse sotkunsa ja ajattelin pakata laukkuni hiljaisuudessa seuraava-na päivänä. Hän pääsikin omin avuin ko-tiin ja sai vielä virkavallan tuomaan au-ton kotipihaan, koska oli omien sanojen-sa mukaan niin pahuksen fiksu ja miellyt-tävä kaveri. Emme sinä iltana juurikaan puhelleet.

Seuraavana aamuna kun olin lähdös-sä koulutukseen mieheni pyysi, että an-taisin hänelle Minnesota-hoidon esitteet, joita olin vuotta aiemmin hänelle tarjon-nut. Olin epäilevä, koska hän oli vielä sunnuntaina sanonut ettei lopeta juomis-ta ennenkuin henki lähtee. Hän kysyi voi-sinko vielä kerran auttaa häntä ja selvit-tää miten hoitoon pääsee. Hän oli aiem-min kokeillut lääkehoitoa, jonka tavoit-teena oli kohtuukäyttö, jokaisen juovan alkoholistin unelmien täyttymys. Siitä ei tietenkään tullut muuta tulosta kuin hui-kea lasku maksettavaksi. Koskaan ennen todellisesta raitistumisesta ei ollut saanut edes puhua.

Soitin kaikesta huolimatta sen elämäm-me tärkeimmän puhelun. Siitä alkoi mat-ka kohti valoisampaa tulevaisuutta. Min-nesota-hoidosta saimme puhelimitse sel-keät toimintaohjeet. Saimme omasta kun-nasta maksusitoumuksen kovien ponnis-

telujen jälkeen ja kahden päivän päästä ensimmäisestä puhelinsoitosta olimme Lapualla hoitolaitoksen pihassa.

Meidät otettiin vastaan halauksin huoli-matta siitä, että tunsimme itsemme epä-onnistuneiksi ja kurjiksi ihmisraunioik-si. Kun terapeutit keskustelivat kanssam-me tajusin, että olimme tulleet oikeaan paikkaan. Jos meitä mikään voisi auttaa, niin se löytyisi täältä. Sain jättää miehe-ni ”joillekin toisille” kuten silloin ajatte-lin. Koko kotimatkan päässäni takoi rie-mullinen ajatus: ”Se taakka on minul-ta pois!”Mieheni ollessa perushoidossa, opettelin elämään ilman jatkuvaa ahdis-tusta huomisesta. Alussa olin yksin ja le-päsin. Samalla tajusin myös, etten tarvit-se enää edes saunasiideriä! Kun mieheni soitti minulle seuraavalla viikolla luulin, että puhelimessa on joku muu. Hän kuu-losti jo viiden päivän jälkeen selväjärki-semmältä kuin vuosiin.

Läheisviikonloppu oli järisyttävä koke-mus. Perjantain info-tilaisuus antoi ym-märryksen alkoholismista sairautena. Sa-malla selvisi syy siihen monesti täysin jär-jettömään käyttäytymiseen, joka mieheni elämää hallitsi. Myös alati mukana kulke-va häpeä alkoi hellittää otettaan, samoin syyllisyys. Kaikki ne kunnollisen näköiset ihmiset olivat läheisviikonlopussa samas-ta syystä kuin mekin. Joku heidän lähei-sensä sairasti alkoholismia. Aloin vähitel-len ymmärtää, etten ollutkaan yksin. Ai-kuiset lapsemme tapasivat muita samas-sa tilanteessa olevia ja voivat ensimmäi-sen kerran puhua kipeästä asiasta ääneen muuallakin kuin kotona. Se, ettei oma lä-heinen ollutkaan surkea vastuuntunnoton renttu ja hylkiö vaan sairas, tuntui pojis-ta ja minusta kummallisen vapauttavalta.

Lauantaina valmistauduttiin illan koh-taamiseen. Odotimme iltaa sekavin tun-

tein, jännittyneenä ja jopa pelokkaina. Kohtaamisessa vapauduin kaikesta sii-tä vihasta, pelosta, katkeruudesta ja pet-tymyksestä, jota olin kantanut sisälläni. Myös pojat saivat antaa isälleen kaiken sen tuskan minkä isän juominen oli heille aiheuttanut ja vihdoinkin isä kuunteli hei-tä. Se päivä on ollut tähänastisen elämäni raskain ja silti paras päivä. Sen jälkeen en ole ollut yksin. Pojat ovat saaneet isänsä takaisin ja minulla on luotettava kumppa-ni. Nykyisin elämme tavallista, rauhallis-ta elämää ylä- ja alamäkineen. Vaikeuk-siakin tulee kuten kenelle tahansa. Toi-sin kuin ennen, niistä ei enää kasva mus-tia ylitsepääsemättömiä vuoria, vaan niis-tä on mahdollista selvitä yhdessä.

Perushoidon jälkeen kuljimme mieheni kanssa yhdessä jatkohoitoryhmässä vielä 11 kuukautta. Koko hoito kesti vuoden ja sinä aikana myös minä opettelin elämään uudella tavalla. Oli luovuttava yksinval-tiudesta, nähtävä myös omat virheensä. Kaikkea ei enää voinutkaan kaataa toi-sen niskaan siksi, että hän juo. Raittius on kestänyt pian 11 vuotta. Mieheni hoitaa raittiuttaan käymällä AA:ssa. Itse kävin jatkohoidon jälkeen Al-Anon ryhmässä, joka on tarkoitettu alkoholistien läheisil-le. Keskustelemme kotona usein alkoho-lismista ja siitä miten se on meidän elä-määmme vaikuttanut. En enää vaadi lu-pausta ikuisesta raittiudesta kuten alussa. Silloin mieheni lupasi päivän kerrallaan ja se pelotti. Nyt ymmärrän, ettei meistä kukaan voi luvata toiselle huomista. Opin myös, että en voi parantaa enkä ohjata ke-tään muuta kuin itseäni. Omaa ajatusmaa-ilmaani joudun silti tutkimaan koko elä-mäni. Nyt minulla todella on elämä.

Kiitos raittiista päivästä!

30 Valkonauha


Vuosikausia haikailin, että haluaisin jollakin tavalla tehdä seurakunnal-lista työtä. En vain tiennyt, miten.

Eräänä talvipäivänä noin yhdeksän vuotta sitten vastaus haikailuuni alkoi avautua puhelinsoiton myötä. Meille soitti ystävämme Tatu Ollikainen, jonka kans-sa olin pohtinut tyhjillään ja kylmillään olleen Väärnin Pappilan kohtaloa. ”Luin Kodin Pellervosta jutun, jossa pariskun-ta osti vanhan pappilan ja kunnosti sen paikakseen. Minä ajattelin, että te olisit-te sopiva isäntäpari Väärnin Pappilaan”, Tatu sanoi.

Ensin tyrmistyin, melkein loukkaan-nuin. ”Muuten hieno idea, mutta siinä on kaksi pikkuongel-maa. Emme osaa tehdä remont-tia eikä meillä ole rahaa”, vastasin. Olimme peukalo keskellä kämmen-tä ja tyhjätaskuja; mieheni muusik-ko, minä kirjailija, ja kaksi pikkupoi-kaa kasvamassa.

Varsin pian hullu ajatus ot-ti kuitenkin valtoihinsa. Syntyi näky tu-houtumisvaarassa olleen Väärnin Pap-pilan pelastamisesta ja kunnostamisesta, paikkaan sopivan yritystoiminnan perus-tamisesta ja perheen asumisesta yläkerran huoneissa. Syntyi oivallus: Juhani Ahon syntymäpaikan pappilassa olivat siistissä paketissa kaikki elämäni tärkeimmät asi-at; kirkkomme perintö sekä suomen kie-li ja kirjallisuus. Pappilan palvelijana sai-sin varmasti tehdä seurakunnallista työtä! Tässäkö oli vastaus haikailuihini?

Samoihin aikoihin Lapinlahden seura-kunta totesi, että sillä ei ole mitään käyt-

töä surkeassa kunnossa olleelle pappilalle. Se laittoi paikan myyntiin syksyllä 2005 eikä saanut ostotarjouksia keneltäkään muulta kuin minulta ja mieheltäni.

Vuosina 2006–08 teimme pappilakau-pat ja toteutimme ison peruskorjaushank-keen, joka rahoitettiin pääosin pankkilai-nalla. Vuonna 1839 valmistunut empi-retyylinen pappila kunnostettiin huolel-la. Lattia avatiin ja kunnostettiin jälleen alapohjastaan tuulettuvaksi rossipohjak-si. Kunnostettiin 18 alkuperäistä peilio-vea ovilistoineen. Tapetit valmistettiin paikan päällä käsin maalaamaalla suo-raan seinään jäljitellen salien ja kamma-reiden vanhimpia 1800-luvun tapetteja.

Myös kookas pi-harakennus ja pu-sikoituneet piha-alueet peruskor-jattiin. Koko pap-pilan kalustus ja sisustus piti myös toteuttaa: paikas-ta ei löytynyt kuin läjä huonokuntoi-sia seurapenkkejä.

Marraskuus-sa 2008 päästiin viettämään ava-

jaisia. Piispa Matti Sihvonen siunasi pap-pilaan uuteen käyttöönsä perheemme ko-tina ja työpaikkana: nähtävyytenä, käyn-tikohteena, juhla- ja kokouspaikkana, konserttien ja Juhani Aho -henkisen huo-neteatterin paikkana. Seurakunnallinen elämä on saanut vanhaan tyyliin jatkua: virsiä on veisattu, lapsia kastettu, pareja vihitty ja muistotilaisuuksia järjestetty.

Neljä vuotta vanhan pappilan uutta elämää on täyttynyt. Yli 20 000 vieraili-jaa on käynyt. Moni ensimmäistä kertaa paikkaan saapunut on sanonut: ”Voi mi-

kä rauha täällä on! Onpa täällä rauhallis-ta! En haluaisi lähteä pois.”

Vuosisatojen saatossa Väärnin Pap-pilassa on veisattu virsiä, rukoiltu, luet-tu Raamattua, toimitettu sakramenttejä, mietitty saarnoja. Se kaikki tuntuu.

Monet ovat kysyneet, mitä sana Väär-ni tarkoittaa. Se onkin erikoinen sana; sa-maa ei löydy mistään muualta Suomen kartalta, mutta se nimi tällä pappilalla on ollut 1760-luvulta saakka, jolloin kruu-nuntilasta tehtiin kappalaispuustelli.

Väärni on suomalainen väännös ruot-sin kielen sanasta ”värn”, joka tarkoittaa turvaa ja suojaa. Väärnin Pappila on siis ikivanha turvapaikka.

Minulle on kirkastunut, että tässä on minulle annettu tehtävä: pitää huolta pap-pilasta, jotta sen rauha, kauneus ja siuna-uksen tunne saisivat puhutella nykypäi-vän ihmisiä – jotta vanha turvapaikka saisi edelleen kertoa elämän suurimmas-ta turvasta.

Vaikka annettu tehtävä on vienyt pal-jon voimia ja tuonut huolia, turvapaikka on antanut aina lisää uusia voimia ja uutta toivoa. ”Pappilan yläkerran Isännän” pal-velijana on hyvä olla. Tervetuloa käymään Väärnin Pappilassa!

Siunattua Pääsiäisen aikaa ja riemullista Kristuksen Ylösnousemuksen juhlaa toi-vottaen

MINNA KETTUNENVäärnin Pappila

Juhani Ahon tie 82, Lapinlahtiwww.vaarninpappila.fi

Turvapaikan palvelijanaKUTSU

KEVÄTKOKOUKSEEN!Suomen Valkonauhaliitto

– Förbundet Vita Bandet i Finland ry:n sääntömääräinen kevätkokous

pidetään Vivamon toiminta-keskuksessa os. Vivamontie 2, Lohja

lauantaina 13.4.2013.

Yhteiskuljetus Vivamoon lähtee Fennian edestä (Rautatientorin Kansallisteatte-rin puoleinen pää) lauantaina 13.4. klo 10.00, jossa ensin tulolounas ja kahvi. Liiton kevätkokous alkaa klo 12.00. Ko-kouksen jälkeen tutustuminen Vivamon museoon ja Elisabeth Selmerin elämään kirjailija Anna-Mari Kaskisen kertomana. Paluukuljetus Helsinkiin lähtee noin klo 14.45. Ilm. yhteiskuljetukseen liiton toimistoon 09-1351 268.

Elisabeth Selmer oli tanskalainen Valko-nauhalähettiläs, joka vieraili maassam-me jo 1890-luvulla Alli Tryggin kutsu-mana. Alli tutustui Selmeriin v. 1895 Lontoossa järjestetyssä Valkonauhan maailmanliiton kokouksessa ja kutsui hänet esitelmöimään Suomeen valko-nauhatyöstä. Selmer muutti v. 1918 pysyvästi Suomeen asettuen asumaan Vivamon raamattukotiin yhdessä Mary ja Karin Stråhlen kanssa. Selmer toimi Vivamon ”hengellisenä äitinä” kuo-lemaansa asti. Elisabeth Selmer kuoli 94-vuotiaana Vivamossa 25.2.1954.

Väärnin Pappilan kaunis sali.

34 Valkonauha

Suomen Valkonauhaliitossa on toteutettu psykotera-peuttien Misan Zilliacuksen ja Eeva-Liisa Lindhol-min ohjaamana Yhdessä eteenpäin -toimintaa. Misan

toimii palkkiotoimisesti Suomen Valkonauhaliitossa perhe-työn työnohjaajana sekä ryhmänohjaajana ja Eeva-Liisa Sa-lon mielenterveysseuran toiminnanjohtajana. Ensimmäinen ryhmä toteutettiin loppiaisen jälkeen ja se suunnattiin paris-kunnille, joista toisella puolisolla on päihdeongelma. Palau-te oli hyvä ja ryhmä jatkaa kokoontumisiaan vielä kaksi ker-taa kevään kuluessa Helsingin Valkonauhassa Bulevardilla.

Idean ”äidit” Misan ja Eeva-Liisa olivat toteuttaneet toi-mintamallia aikaisemmin syöpään sairastuneiden ja heidän läheistensä parissa. Työskentely tunnetaan kansainvälisesti nimellä Multiple Family Group, jonka olen vapaamuotoises-ti kääntänyt nimellä Monialainen perheryhmä -työskente-

ly. Suomen Valkonauhalii-tossa keskityttiin siis päih-deongelmaan perheyhteyt-tä hajottavana tekijänä, sillä usein on haasteellista löy-tää päihdeongelmaisen ja läheisen yhteinen ymmär-rys päihdeongelman vai-kutuksesta perheen arkeen. Läheinen ei aina tiedä mi-ten auttaisi ja tukisi päih-deongelmaista puolisoaan. Päihdeongelmainen osa-

puoli puolestaan kokee syyllisyyttä ja häpeää. Päihdeongel-ma on yleensä perheen sisäinen salaisuus, josta sen enempää läheinen kuin päihdeongelmainenkaan ei ole kertonut ulko-puolisille. Ryhmän tavoitteena on ennaltaehkäistä perheiden syrjäytymistä, tukea pariskuntia ymmärtämään toisiaan se-kä auttaa heitä tunnistamaan päihdeongelman vaikutukset heihin ja lapsiinsa.

Jatkamme toimintamallia edelleen sillä järjestämme Yh-dessä eteenpäin -päivän masennuksesta toipuville ja heidän puolisoilleen lauantaina 16.3.2013 klo 10–17. Päivään otetaan mukaan 4–5 pariskuntaa, jossa toisen puolison masennus on toipumisvaiheessa.

IRJA ESKELINEN

Monialainen perheryhmä-työskentely eli yhdessä eteenpäin Masennuksesta toipuville

ja heidän kumppaneilleen, puolisoilleen!YHDESSÄ ETEENPÄIN 16.3.2013 klo 10.00- 17.00 Bulevardi 15 C 32, sisäpiha. Toiminnan tavoitteena on tukea masennuksen toipumisvaiheessa olevaa henkilöä ja hänen kumppaniaan, puolisoaan.

Ohjaajina toimivat psykoterapeutti Misan Zilliacus ja Salon mielen-terveysseuran toiminnanjohtaja psykoterapeutti Eeva-Liisa Lindholm. Ryhmämaksu 20 euroa / pariskunta sisältää kevyen lounaan.

Ilmoittautuminen 09-1351 268 toimistoaikana. ([email protected])

Järj. Helsingin Valkonauha-Vita Bandet i Helsingfors ja Suomen Valko-nauhaliitto yhteistyössä Agricola-opintokeskuksen kanssa

KARI

EHON

SALO

Vas. Eeva-Liisa Lindholm ja Misan Zilliacus.

IINA

HÄM

ÄLÄI

NEN

Ei, en minä tarkoittanut,että sulkisimme silmämme,

että tuutisimme itsemmeharha-uniin.

Tarkoitin, ettei vavista yönkauhuja niin kauan kuin aurinko paistaa,ettei kauhistella kuiluaniin kauan kuin mahdollistarakentaa silta.

Pysytään yhdessä, lähellä,haetaan valmiiksi lampputai edes kynttilä,rakennetaan nuotiovaikka ihan pieni,etsitään yhdessä siltaa,pitkospuutaylityspaikkaaniin kauan kuin aurinko paistaa.

Maaria Leinonen

Eläv

iä s

anoj

aSain Herralta kanteleeni

Sain Herralta kanteleeni.Sen syntymälahjana sain.Sain lainaksi matkallenija käyttööni hetkeksi vain.Sen kielet on kalleinta kultaaja viritys taitajan työ.Kädet kantajan vaikka on multaa,kädet Mestarin kieliä lyö.

Olen laulaja elämän saaton.Sen tehtävän Herralta sain. Olen juhlain ja juhlien aatonarjen ja sunnuntain.Ja varjoihin Jumalan puistoinminut lauluni valjaat vie.Ja päiviin, kun kirkkahin muistoinkäy vuosien ylitse tie.

Ei erämaan pitkospuilla mun harppuni herkkä voiniin soida, kuin kirkasteluillakotirannoilla kerran se soi.Vain joskus se kyynelten alla,kun yössäni soittelen,surun sormien koskettamallasävel yltävi kirkkauden.

Lyön viimeisen akordin kerran,mun harppuni vaikenee.Vaan kuorossa laulujen Herranse uutena helähtelee.Uus virsi, tuo kaipuuni laulu,soi saleissa uuden maan.Se soi kuni vetten pauhu.Jään iäti laulamaan.

Hilja Aaltonen 27.9.1907–13.2.2013

KARI

EHON

SALO

1/2013 - Suomen ValkonauhaliittoValkonauhaliiton erityisteema vuonna 2012 oli: yksinäisten ja...

Documents

Transcript of 1/2013 - Suomen ValkonauhaliittoValkonauhaliiton erityisteema vuonna 2012 oli: yksinäisten ja...